Seuraavan viikon kuluessa Cedrikin hyvät odotukset kreivinä-olemisen eduista yhä lisääntyivät. Hänen oli vaikea käsittää, että oli tuskin mitään toivetta, jota hän ei voisi saada täytetyksi; eikä tämä tosiaankaan hänelle koskaan oikein selvinnyt. Mutta keskusteltuaan mr Havishamin kanssa hän vihdoin käsitti, että hän saattoi toteuttaa tärkeimmät toiveensa ja hän ryhtyi puuhaan niin lapsellisen ihastuneena, että se huvitti suuresti mr Havishamia. Lähtöä edeltäneellä viikolla Cedrik puuhasi yhtä ja toista salaperäistä. Kauan jälkeenpäin asianajaja muisti sen aamun, jolloin he yhdessä menivät tapaamaan Dickiä, ja iltapäivän, jolloin he hämmästyttivät vanhaa sukuperää olevaa omenamummoa pysähtymällä hänen pöytänsä ääreen ja kertomalla, että hän saa teltan, kaminan, huivin ja rahasumman, joka hänestä tuntui aivan uskomattomalta.
"Sillä minä lähden Englantiin ja minusta tulee lordi", Cedrik selitti ystävällisesti. "Minusta olisi ikävä ajatella teidän sääriänne aina kun sataa. Minun jalkani eivät ole koskaan kipeät, joten en tiedä, miten kamalalta se tuntuu, mutta minä säälin teitä ja toivoisin teidän paranevan."
"Hän on kiltti omenamummo", hän sanoi mr Havishamille heidän poistuessaan ja jättäessään pöydän omistajan hengästyneenä suurta onneaan siunailemaan. "Kerran kun kaaduin ja satutin polveni, hän antoi minulle omenan ilmaiseksi", poika sanoi. "Siksi en ole unohtanut häntä. Tiedättehän, että niitä ihmisiä aina muistaa, jotka ovat olleet ystävällisiä."
Hänen pieneen luottavaiseen sydämeensä ei koskaan ollut juolahtanut, että on ihmisiä, jotka voivat unohtaa ystävällisyyden.
Kohtaus Dickin kanssa oli liikuttava. Viime aikoina Dickillä oli ollut paljon ikävyyksiä Jaken takia ja hän oli kovin allapäin, kun he tapasivat hänet. Kun Cedrik levollisesti kertoi, että he olivat tulleet auttamaan häntä ja poistamaan häneltä kaikki vaikeudet, hän aivan mykistyi hämmästyksestä. Lordi Fauntleroy kertoi suoraan ja mutkattomasti käyntinsä tarkoituksen. Mr Havisham seisoi vieressä ja kuunteli, ja Cedrikin suora tapa teki häneen syvän vaikutuksen. Dick seisoi suu auki ja silmät suurina ja kuunteli niin hartaasti, että lakki putosi hänen päästänsä, kun hänelle kerrottiin suuri uutinen: hänen vanhasta ystävästään oli tullut lordi, ja jos ikää riittäisi, olisi vaara jopa kreivin arvon saamisesta. Dick koppasi lakkinsa ylös ja sanoi jotakin kummallista. Ainakin mr Havishamin mielestä poika puhui oudosti, mutta Cedrik oli kuullut moista puhetapaa ennenkin.
"Katos kummaa", hän sanoi, "mitä sä meinaat antaa meille?" Pikku lordi meni hiukan hämilleen, mutta jatkoi urheasti:
"Aluksi kukaan ei tahtonut uskoa sitä", hän sanoi. "Mr Hobbs luuli, että olin saanut auringonpistoksen. Aluksi se tuntui minusta itsestänikin melko pahalta, mutta nyt alan tottua ajatukseen. Tällä hetkellä kreivinä on isoisä, ja hän haluaa antaa minulle kaiken, mitä ikinä tahdon. Vaikka hän onkin kreivi, hän on oikein kiltti, ja hän antoi mr Havishamille paljon rahaa mukaan minua varten, ja nyt olen tuonut sinulle sen verran, että voimme ostaa Jaken osuuden."
Ja loppujen lopuksi Dick tosiaankin lunasti Jaken osuuden ja pääsi siis niin muodoin liikkeen omistajaksi, ja hän hankki muhkean liikekilven ja paremmat vaatteet itselleen sekä uusia harjoja. Hänen oli yhtä vaikea uskoa tapahtunutta todeksi kuin äskeisen vanhaa sukuperää olevan omenamummon. Hän asteli tyrmistyneenä edestakaisin tuijottaen nuorta hyväntekijäänsä ja peläten joka hetki havahtuvansa onnellisesta unesta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitään, kunnes Cedrik tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen ystävänsä.
"No niin, näkemiin sitten", hän sanoi, ja vaikka hän koetti puhua vakavasti, hänen äänensä värähteli ja hänen suuret ruskeat silmänsä liikkuivat levottomasti. "Toivon, että kauppa käy hyvin. Minusta on ikävää, että täytyy lähteä ja jättää sinut, mutta ehkäpä palaan sitten joskus kreivinä. Ja minusta olisi hauska, jos kirjoittaisit meille, koska kerran olemme ystäviä. Jos kirjoitat, niin tässä on osoitteeni." Cedrik antoi hänelle paperiliuskan. "Minun nimeni ei sitten enää ole Cedrik Errol, vaan Lordi Fauntleroy, ja — ja hyvästi sitten, Dick."
Myös Dick räpytteli silmiään, ja ne näyttivät myös kostuvan. Hän oli vain yksinkertainen kengänkiillottaja, eikä hän olisi pystynyt kuvaamaan tunteitaan, vaikka olisi yrittänytkin. Ehkä juuri siksi hän ei yrittänyt, vaan räpytteli silmiään ja nieleskeli ikään kuin kurkussa olisi ollut pala, jota hän ei saanut alas.
"Olis kiva, kun et lähtis", hän sanoi käheällä äänellä. Sitten hän taas räpytteli silmiään. Sitten hän katsoi mr Havishamiin ja kosketti lakkiaan. "Kiitos teille, herra, siitä että toitte pojan tänne, ja kiitos kanssa siitä, mitä te teitte mulle. Tämä poika on, — on aika erikoinen kaveri", hän lisäsi. "Mä olen aina tykännyt siitä paljon. Se on semmonen kiva pikku kaveri ja, — ja niin erikoinen kaveri."
Kun he olivat kääntyneet pois, Dick seisoi vielä pitkään paikallaan ja katseli heidän jälkeensä hämmästyneenä. Hänen silmänsä olivat yhä sumeina ja edelleen hänellä oli pala kurkussa, kun hän katseellaan seurasi jaloa pikku miestä, joka marssi iloisena kookkaan ja ryhdikkään seuralaisensa sivulla.
Aina lähtöpäiväänsä saakka pikku lordi oleskeli niin paljon kuin mahdollista mr Hobbsin puodissa. Mr Hobbs oli käynyt alakuloiseksi, hänen mielensä oli masennuksissa. Kun hänen nuori ystävänsä riemuiten toi hänelle lähtölahjaksi kultakellon ja vitjat mr Hobbsin oli vaikea tajuta asiaa. Hän pani kellon laatikkoineen polvelleen ja niisti voimakkaasti.
"Siihen on kirjoitettu jotakin", Cedrik sanoi, "rasian sisään. Määräsin itse, mitä siihen pantaisiin. 'Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään, lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi.'"
Mr Hobbs niisti jälleen nenäänsä hyvin kuuluvasti. "Minä en unohda sinua", hän sanoi äänellä, joka oli melkein yhtä itkuinen kuin Dickinkin, "älä sinäkään unohda minua keskellä Englannin aatelistoa".
"En unohda teitä, vaikka minne joutuisin", lordi vastasi. "Onnellisimmat hetkeni olen viettänyt teidän seurassanne, ainakin muutamat onnellisimmista hetkistäni. Toivottavasti tulette joskus tervehtimään minua. Isoisä olisi varmaan hyvin mielissään. Ehkä hän kirjoittaa teille ja pyytää teitä tulemaan, kun kerron hänelle teistä. Ettehän pane pahaksenne, että hän on kreivi? Tarkoitan, että jos hän kutsuisi teitä, niin ettehän jätä tulematta sen vuoksi, että hän on kreivi?"
"Kyllä minä tulisin sinua tervehtimään", mr Hobbs vastasi jalomielisesti.
Sitten he päättivät, että jos mr Hobbs saisi kreiviltä suoranaisen pyynnön tulla viettämään muutamia kuukausia Dorincourtin linnassa, hänen pitäisi antaa tasavaltalaisten ennakkoluulojensa väistyä ja heti panna matkalaukkunsa kuntoon.
Vihdoin valmistelut olivat päättyneet, oli valjennut päivä, jolloin tavarat vietiin laivaan ja vaunut odottivat oven edessä. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi pojan. Äiti oli hetkeksi sulkeutunut omaan huoneeseensa, ja kun hän tuli alas, hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen huulensa vapisivat. Cedrik lähestyi häntä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja he suutelivat toisiansa. Hän tiesi, että jokin suretti heitä molempia, vaikkei hän tiennyt mikä se oli.
"Mehän pidimme niin paljon tästä pienestä talosta, lemmikkini, eikö niin?" hän sanoi. "Ja pidämme siitä aina, vai kuinka?"
"Pidämme varmasti", äiti vastasi hellällä äänellä. "Varmasti kultaseni."
He astuivat vaunuihin ja Cedrik istui hyvin lähelle äitiä, ja kun mrs Errol katsahti taaksensa vaunujen ikkunasta, Cedrik käänsi silmänsä häneen, silitti hänen kättänsä ja piti sitä lujasti käteensä suljettuna.
Ja hetken kuluttua he olivat laivassa keskellä pahinta kiirettä ja hälinää. Vaunuja tuli tuoden matkustajia, matkustajat olivat huolissaan tavaroistaan, jotka eivät vielä olleet saapuneet ja luultavasti myöhästyisivät; suuria matka-arkkuja ja laatikoita viskeltiin rattaille ja kuljetettiin ympäriinsä. Merimiehet kierittelivät köysikääröjä auki juosten edestakaisin, upseerit jakelivat käskyjä; naisia, miehiä, lapsia ja lastenhoitajia tuli laivaan — muutamat nauroivat ja näyttivät iloisilta, toiset olivat hiljaisia ja surullisia, jotkut itkivät ja pyyhkivät silmiänsä nenäliinoillaan.
Kaikkialla Cedrik näki sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, hän tarkasteli isoja köysikasoja, kokoon käärittyjä purjeita, korkeita mastoja, jotka näyttivät koskettavan sinertävää taivaankantta; hän mietti, kuinka hän parhaiten voisi ruveta keskustelemaan merimiesten kanssa ja kuulla jotakin aiheesta merirosvot.
Viime hetkessä, nojautuessaan yläkannen kaiteeseen seurataksensa viimeisiä valmisteluja ja kuunnellakseen merimiesten ja telakkamiesten huutoja, hän huomasi lähimmässä ihmisjoukossa syntyvän hämmennystä. Joku yritti kiireesti tunkeutua joukon läpi ja suuntasi kulkunsa häntä kohden. Se oli poika, jolla oli jotakin punaista kädessään. Se oli Dick. Hengästyneenä hän tuli Cedrikin luo.
"Tulin katsomaan kun sä lähdet. Liike luistaa mahtavasti! Tän mä ostin eilen tienaamillani rahoilla. Pidä sitä sitten kun tulet aavalle. Paperi putos sen päältä kun mä tulin ton joukon läpi. Ne ei tahtoneet päästää mua. Tää on kaulaliina."
Kaiken tämän hän sanoi yhdessä hengenvedossa. Kello kilahti ja hän oli poissa ennen kuin Cedrik ehti sanoa sanaakaan.
"Hyvästi!" hän huusi. "Käytä sitä kun joudut aavalle." Ja hän syöksyi pois.
Parin sekunnin kuluttua Cedrik näki hänen tunkeutuvan alakannella olevan väkijoukon läpi ja hyppäävän maalle samassa kun laskusilta nostettiin pois. Hän seisoi laiturilla ja heilutti hattuaan. Cedrik piti kaulaliinaa kädessään. Se oli loistavan punaista silkkiä, johon oli kudottu purppuraisia hevosenkenkiä ja hevosenpäitä.
Kaikkialla vallitsi melu ja hälinä. Kansa huusi laiturilta ystävilleen ja laivasta ihmiset huusivat takaisin.
"Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi, vanha ystävä!" Tuntui siltä kuin jokainen olisi sanonut: "Älä unohda meitä! Kirjoita saavuttuasi Liverpooliin. Hyvästi! Hyvästi!"
Pikku lordi Fauntleroy kumartui eteenpäin ja heilutti punaista liinaansa.
"Hyvästi, Dick!" hän huusi sydämensä pohjasta. "Kiitos! Hyvästi,Dick!"
Suuri laiva lähti liikkeelle, ja ihmiset huusivat jälleen. Cedrikin äiti veti harson silmilleen. Rannalla oli kauhea hälinä, mutta Dick ei nähnyt muuta kuin loistavat lapsenkasvot ja vaaleat hiukset, joita aurinko kultasi säteillään ja tuuli heilutteli, eikä hän kuullut muuta kuin sydämeen käyvän lapsenäänen huutavan: "Hyvästi, Dick!" Ja lordi poistui hitaasti syntymäseudultaan esi-isiensä tuntemattomaan maahan.
Englannissa
Vasta matkalla Cedrik sai tietää, ettei hän tulisi asumaan yhdessä äitinsä kanssa. Hänen surunsa siitä oli niin valtava, että mr Havisham huomasi kreivin menetelleen viisaasti salliessaan äidin asua niin lähellä poikaansa, että heillä olisi usein tilaisuus tavata toisensa; selvästi saattoi huomata, ettei Cedrik olisi voinut kestää täydellistä eroa. Mutta äiti hoivasi poikaansa niin hellästi ja sydämellisesti ja selitti hänelle aikovansa kyllä olla lähellä häntä, ja hetken kuluttua poika jätti murheensa, koska todellisesta erosta ei ollut puhetta.
"Minun taloni ei ole kaukana linnasta, Ceddi", hän selitti joka kerta, kun asia tuli puheeksi, "ainoastaan vähän matkan päässä, ja sinä voit joka päivä pujahtaa sisään ja silloin sinulla aina on niin paljon kerrottavaa! Kuinka onnellisia me sitten olemme yhdessä! Paikka on hyvin kaunis. Isäsi kertoi minulle siitä usein. Hän rakasti sitä paljon ja sinäkin pidät siitä varmaan kovasti."
"Minä pitäisin siitä enemmän, jos sinäkin olisit siellä", pikku lordi sanoi syvästi huoaten.
Hän ei saattanut olla ihmettelemättä tätä kummallista järjestelyä, joka vei hänen lemmikkinsä asumaan toiseen taloon kuin hän. Äiti piti näet parempana olla kertomatta hänelle asian todellista syytä.
"Mieluummin tahtoisin, ettei sitä kerrottaisi hänelle", hän sanoi mr Havishamille. "Ei hän sitä oikein ymmärtäisi, olisi vain ihmeissään ja loukkaantunut. Olen varma siitä, että hänen on paljon helpompi kiintyä kreiviin, jollei hän tiedä, kuinka katkerasti hän minua vihaa. Hän ei ole koskaan kokenut kovuutta eikä epäystävällisyyttä, ja hänelle olisi kova isku jos hän saisi tietää, että joku minua vihaa. Hän on niin herkkätunteinen ja rakastaa minua sanomattoman paljon. Siksi on parasta, ettei hän saa tietää sitä ennen kuin joskus paljon vanhempana, ja se on myös kreiville parasta. Se vieroittaisi heidät toisistansa, vaikka Ceddi vielä onkin lapsi."
Siten Cedrik sai tietää ainoastaan, että asia riippuu jostakin salaperäisestä syystä, jota ymmärtääkseen hän ei vielä ollut tarpeeksi vanha ja että vartuttuaan suuremmaksi hän saisi tietää sen. Hän oli aivan ymmällä; kuitenkaan hän ei juuri välittänyt itse syystä. Kun hän oli monesti keskustellut äitinsä kanssa, ja äiti lohdutti häntä ja kuvaili hänelle asian valoisat puolet, alkoivat synkät puolet vähitellen hälvetä. Joskus kuitenkin mr Havisham huomasi pojan istuvan omituisessa aikuisen asennossa ja tuijottavan merta vakavin kasvoin, ja aika ajoin hänen huuliltaan pääsi huokaus, joka oli kaikkea muuta kuin lapsellinen.
"Minä en pidä siitä", hän sanoi kerran vakavasti, keskustellessaan asianajajan kanssa. "Te ette tiedä, kuinka se surettaa minua, mutta onhan maailmassa niin paljon suruja, ja Mary sanoo, että täytyy oppia kantamaan surunsa nurkumatta. Samaa on mr Hobbskin sanonut. Ja lemmikkini tahtoo, että asuisin mielelläni isoisäni kanssa, koska kaikki hänen omat lapsensa ovat kuolleet, ja se mahtaa olla hyvin surkeata. Käy niin sääliksi miestä, jolta kaikki lapset ovat kuolleet — ja yksi heistä kuoli niin äkkiä."
Asia, joka erityisesti huvitti ihmisiä, kun he tekivät tuttavuutta pikku lordin kanssa, oli hänen silmiinsä ilmestyvä viisas katse, kun hän rupesi juttelemaan; tämä sekä samalla hänen pikkuvanhat huomautuksensa ja viattomat, pyöreät kasvonsa tekivät hänet vastustamattoman viehättäväksi. Hän oli niin sievä, kukoistava, kiharapäinen poika, istuessaan palleroiset kädet kiedottuina polvien ympärille ja vakavasti jutellessaan hän herätti suurta ihastusta. Vähitellen mr Havishamkin alkoi viihtyä erityisen hyvin hänen seurassaan.
"Sinun täytyy yrittää pitää kreivistä", hän sanoi.
"Niin", pikku lordi vastasi, "hän on minun sukulaiseni, ja tietysti täytyy pitää sukulaisistaan. Sitä paitsi hän on ollut niin hyvä minulle. Jos joku tekee niin paljon hyvää jollekin ja antaa hänelle mitä ikinä hän vain toivoo, niin tietysti saajan täytyy pitää hänestä, vaikkei hän olisikaan sukulainen; mutta kun hän sen lisäksi vielä on sukulainen, niin häntä täytyy rakastaa aivan äärettömästi."
"Luuletko", mr Havisham kysäisi, "että hän pitää sinusta?"
"Luulen", Cedrik sanoi, "kyllä minä luulen, olenhan minä myös hänen sukulaisensa ja sitä paitsi hänen poikansa pieni poika, ja sitten — hänen täytyy pitää minusta, sillä muuten hän ei olisi lähettänyt teitä noutamaan minua."
"Niin", toinen huomautti, "siinähän se juuri onkin."
"Niin", Cedrik sanoi, "sepä se. Eikö asia ole teidänkin mielestänne näin? Täytyyhän rakastaa pojanpoikaansa."
Matkustajat, jotka olivat juuri toipuneet meritaudista tulivat kannelle virkistymään. He saivat heti kuulla pikku lordi Fauntleroyn romanttisen tarinan, ja jokainen seurasi mielellään pikku poikaa, joka juoksi pitkin laivaa jutellen merimiesten kanssa tai kulki äitinsä tai kookkaan vanhan lakimiehen kanssa. Kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla hän sai ystäviä. Hän olikin aina valmis solmimaan ystävyyssuhteita. Kun miesmatkustajat kävelivät edestakaisin kannella ja hän sai kulkea heidän seurassansa, hän otti pitkiä, miehekkäitä askelia ja vastaili iloisesti heidän pilailuunsa. Kun naiset juttelivat hänen kanssansa, kuului joukosta aina naurua. Leikkiessään lasten kanssa hän aina keksi kujeita. Merimiesten joukossa hänellä oli vilpittömiä ystäviä, hän sai kuulla ihmeellisiä kertomuksia merirosvoista ja haaksirikoista sekä asumattomista saarista. Hän oppi jatkamaan köysiä ja veistämään leikkilaivoja sekä hämmästyttävän nopeasti puhumaan merimieskieltä. Välistä hänen puheensa oli aivan merimiesten tapaista ja kerran hän sai aikaan yleistä naurua matkustajajoukossa, joka istui kannella huopiin ja päällystakkeihin kääriytyneenä, sanoessaan äärettömän viattomalla ja suloisella äänellä:
"Myrsky ja mylväys, että osasikin olla kylmä!"
Hän oli aivan ihmeissään, kun toiset nauroivat. Hän oli kuullut tämän lauseen eräältä Jerry-nimiseltä merimieheltä, joka kertoi hänelle juttuja, joissa tämä sanonta usein esiintyi. Sen mukaan mitä Jerry omista seikkailuistansa kertoi, hän oli tehnyt kaksi tai kolme tuhatta matkaa ja säännöllisesti joutunut haaksirikkoon ja joka kerta joutunut saareen, jossa kuhisi ihmissyöjiä. Hänen kauhistuttavista kertomuksistaan päättäen hänet oli monesti osittain paistettu ja syöty sekä viisitoista tai kaksikymmentä kertaa skalpeerattu.
"Siksipä hän on kaljupäinen", lordi Fauntleroy selitteli äidillensä. "Kun päänahka nyljetään muutamia kertoja, niin tukka ei enää kasva. Jerryn tukka ei ruvennut enää kasvamaan sen kerran jälkeen, jolloin Parromachaweekinsin kuningas nylki hänen päänahkansa veitsellä, joka oli tehty Wopslemumpkien päällikön pääkallosta. Hän sanoi, että se oli surullisin hetki hänen elämässänsä. Kuninkaan teroittaessa veistään Jerryä pelotti niin kauheasti, että hänen hiuksensa nousivat pystyyn eivätkä ne enää painuneet alas, vaan kuninkaan täytyi ottaa päänahka semmoisena kuin se oli, vaikka se näyttikin hiusharjalta. En ole koskaan kuullut mitään Jerryn elämänkerran tapaista! Kertoisin siitä niin mielelläni mr Hobbsille."
Joskus kun sää oli hyvin huono ja matkustajien täytyi pysyä kannen alla salongissa, jotkut Cedrikin vanhemmista ystävistä kehoittivat häntä kertomaan Jerryn vaiheista, ja hän jutteli heille niistä vilkkaasti ja innostuneena. Varmaankaan ei Atlantin laivoissa ollut milloinkaan ollut ketään niin rakastettua matkustajaa kuin pikku lordi Fauntleroy. Lapsenomaisella ja hyväntahtoisella tavallaan hän oli aina valmis parhaan taitonsa mukaan pitämään hauskuutta yllä, ja hänen suloisuutensa johtui nimenomaan siitä, että hän oli aivan tietämätön omasta merkityksestään.
"Jerryn kertomukset huvittavat heitä kovasti", hän sanoi äidillensä. "Minusta ne tuntuisivat uskomattomilta, jolleivät ne olisi kohdanneet Jerryä itseään, mutta kun ne ovat tapahtuneet Jerrylle itselleen — niin, kummallisia ne ovat; ehkäpä hän kuitenkin joskus unohtaa jotakin pois tai erehtyy hiukan, kun hänet on niin monta kertaa skalpeerattu. Muisti heikkenee kovasti, kun joutuu niin usein skalpeeratuksi."
Vasta yhdentoista päivän kuluttua siitä kun Cedrik sanoi jäähyväiset Dick-ystävälleen, hän saapui Liverpooliin, ja kahdennentoista päivän iltana pysähtyivät vaunut, joissa Cedrik, hänen äitinsä ja mr Havisham ajoivat asemalta, Court Lodgen portille. Pimeässä he eivät voineet nähdä paljon talosta. Cedrik näki ainoastaan, että porttia varjostivat suuret puut, ja ajettuaan vähän matkaa eteenpäin hän näki avonaisen oven, josta tulvi kirkasta valoa.
Mary oli seurannut heitä jäädäkseen emäntänsä luo, ja hän oli saapunut taloon aikaisemmin. Hypätessään alas vaunuista Cedrik näki parin palvelijan seisovan suuressa valoisassa eteisessä ja Maryn ovensuussa.
Pikku lordi juoksi hänen luoksensa ilosta huutaen.
"Joko sinä olet täällä, Mary?" hän sanoi. "Lemmikkini, Mary on täällä", ja hän suuteli palvelijan karheata punaista poskea.
"Olen niin iloissani siitä, että te olette täällä", mrs Errol sanoi hänelle hiljaisella äänellä. "Tekee oikein hyvää nähdä teidät. Oikein tuntuu kodikkaammalta, kun te olette täällä." Hän ojensi pienen kätensä, jota Mary puristi rohkaisevasti. Mary tiesi, kuinka oudolta kaikki tuntui nuoren äidin mielestä, joka oli luopunut omasta maastaan ja jonka piti luopua omasta lapsestaankin.
Englantilaiset palvelijat katselivat uteliaina sekä poikaa että hänen äitiänsä. He olivat kuulleet kaikenlaisia huhuja molemmista; he tiesivät kuinka vihoissaan vanha kreivi oli ollut ja miksi mrs Errolin piti asua täällä ja pojan linnassa. He tiesivät hyvin, kuinka suuret rikkaudet pikkupoika kerran saisi periä, ja tunsivat vanhan äreän isoisän, hänen luuvalonsa ja luonteensa.
"Sillä pikku raukalla ei tule olemaan helppoa", he sanoivat toisilleen.
Mutta he eivät tienneet, millainen heidän pikku lordinsa olisi, he eivät tunteneet tulevan Dorincourtin kreivin luonnetta.
Cedrik riisui päällystakkinsa, tottunut kun oli tulemaan toimeen omin avuin, ja rupesi katselemaan ympärilleen. Hän tarkasteli suurta eteistä, tauluja, hirvensarvia ja eriskummallisia kapineita, jotka koristivat eteistä. Hänestä ne näyttivät eriskummallisilta, sillä hän ei ollut ennen nähnyt sellaista yksityisasunnossa.
"Lemmikkini", hän sanoi, "eikö tämä ole kaunis talo? Hauskaa, että sinä saat asua täällä. Tämähän on oikein iso talo."
Talo oli iso talo verrattuna heidän vanhaan New Yorkin kotiinsa, ja se oli kaunis ja hauska. Mary vei heidät toiseen kerrokseen, valoisaan makuuhuoneeseen, jossa takkavalkea leimusi ja iso lumivalkoinen persialainen kissa nukkui mukavasti karvalankamatolla uunin edessä.
"Taloudenhoitaja lähetti sen rouvalle", Mary selitti. "Hän on sitten vasta ystävällinen ja on tehnyt kaikki, mitä vain voi, että rouvalla olisi hyvä täällä. Hän käväisi täällä vasta pari minuuttia sitten, ja hän piti kovasti kapteenista ja murehti kovasti häntä. Hän sanoi kanssa, että tuo iso kissa tuossa varmastikin tekisi huoneen jotensakin niin kuin kodikkaammaksi. Hän tunsi kapteeni Errolin silloin kun kapteeni oli ihan pikkuinen, ja hän oli kuulemma ollut kovasti kaunis pienenä, ja sitten vähän vanhempanakin kapteeni oli kuulemma ollut kauhean kiltti kaikille, suurille ja pienille. Niin, ja sitten minä sanoin hänelle näin, että kapteenin poika on justiinsa niin kuin isänsä, sellainen poika, ettei sen parempaa ole ikinä nähty eikä kuultu."
Hetken kuluttua he menivät alas erääseen suureen, kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Huone oli matala ja huonekalut olivat jykevän kauniit, leikkauksin koristellut, tuolit olivat syviä ja niiden selkänojat olivat vankkoja ja korkeita, oudon näköiset hyllyt ja kaapit olivat täynnä erikoisia koristeita. Tulisijan edessä oli iso tiikerintalja ja sen molemmin puolin nojatuolit. Komea valkoinen kissa oli mieltynyt lordi Fauntleroyn silittelyihin ja seurannut häntä alas. Kun poika viskautui matolle, kissa hiipi hänen viereensä rakentelemaan ystävyyttä. Cedrik oli siitä niin mielissään, että hän nojasi päänsä kissaan ja silitteli sitä toisten puheita kuuntelematta.
He keskustelivat hiljaisella äänellä. Mrs Errol oli hiukan kalvakka ja kiihtyneen näköinen.
"Eihän hänen tarvitse lähteä vielä tänään?" hän sanoi. "Saahan hän jäädä yöksi minun luokseni?"
"Kyllä hän saa jäädä", mr Havisham vastasi yhtä hiljaisella äänellä, "ei hänen tänään vielä tarvitse lähteä. Minä menen linnaan heti päivällisen jälkeen ja ilmoitan kreiville tulostanne."
Mrs Errol katsahti Cedrikiin. Poika makasi miellyttävässä, huolettomassa asennossa mustankeltaisella taljalla. Takkatuli valaisi hänen sieviä, rusottavia kasvojansa, ja hänen pörröiset kiharansa valuivat matolle. Kissa kehräsi unisena ja tyytyväisenä, se oli mielissään, kun ystävällinen pieni käsi hellästi silitteli sen turkkia.
Mrs Errol hymyili surumielisesti.
"Kreivi ei tiedä, mitä hän minulta ottaa", hän sanoi surullisena. Sitten hän katsahti asianajajaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että mieluummin olisin vastaanottamatta rahoja."
"Rahojako!" mr Havisham huudahti. "Ette suinkaan tarkoita sitä eläkettä, jonka hän teille on tarjonnut?"
"Sitä juuri", hän vastasi suoraan. "Mieluummin olisin ilman sitä. Talo minun täytyy ottaa vastaan ja olen siitä hänelle kiitollinen, sillä siten voin olla lapseni läheisyydessä. Mutta minulla on hiukan omaa rahaa — riittävästi yksinkertaiseen elämään, ja siksi en tahtoisi ottaa vastaan eläkettä. Koska hän vihaa minua, minusta tuntuu kuin olisin myynyt Cedrikin hänelle. Minä luovun hänestä vain koska rakastan häntä niin paljon, että pystyn unohtamaan itseni hänen tähtensä ja koska hänen isänsä toivoi näin käyvän."
Mr Havisham siveli leukaansa.
"Tämä on hyvin erikoista", hän sanoi. "Kreivi suuttuu hirveästi. Hän ei voi käsittää sitä."
"Toivon hänen käsittävän tarkemmin mietittyään", mrs Errol sanoi. "Minä en todellakaan tarvitse rahaa ja miksi ottaisin vastaan ylellisyyttä mieheltä, joka vihaa minua siinä määrin, että ottaa minulta pois lapseni — oman pojanpoikansa?"
Mr Havisham vaipui hetkeksi mietteisiinsä.
"Minä toimitan teidän pyyntönne perille", hän sanoi vihdoin.
Päivällinen oli valmis ja he istuivat syömään. Kissa pääsi tuolilleCedrikin viereen, ja se kehräsi lakkaamatta aterian ajan.
Kun mr Havisham myöhemmin illalla ilmoittautui linnassa, kreivi otti hänet heti vastaan. Kreivi istui mukavassa lepotuolissa takkavalkean ääressä ja hänen jalkansa lepäsivät jakkaralla. Hän loi tuuheitten kulmakarvojensa alta terävän katseen lakimieheensä, mutta mr Havisham huomasi, että salainen levottomuus vaivasi häntä, vaikka hän yrittikin näyttää rauhalliselta.
"No, mr Havisham", hän sanoi. "Te olette palannut matkalta. Mitä uutisia teillä on?"
"Lordi Fauntleroy on äitinsä kanssa Court Lodgessa", vastasi mr Havisham. "Matka ei rasittanut heitä paljoa, ja he ovat erinomaisessa kunnossa."
Kreivi ärähti kärsimättömästi ja liikautti levottomasti kättänsä.
"Hauska kuulla", hän sanoi karkeasti. "Tähän asti siis kaikki on hyvin. Painakaa puuta, olkaa hyvä. Ottakaa ensin lasi viiniä ja levähtäkää sitten. Mitä muuta kuuluu?"
"Lordi jäi täksi yöksi äitinsä luo. Huomenna tuon hänet linnaan."
Kreivi nojasi kyynärpäänsä tuolin kädennojaan, nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään.
"No, jatkakaa", hän sanoi. "Niinkuin tiedätte pyysin, ettette kirjoittaisi minulle mitään itse asiasta, enkä minä siis tiedä mitään. Millainen poika on? Äidistä minä en välitä, mutta poika, millainen hän on?"
Mr Havisham maisteli hiukan portviiniä, jota hän oli kaatanut lasiinsa ja piteli kädessänsä.
"On vaikea arvostella seitsenvuotiaan lapsen luonteen laatua", hän sanoi varovasti.
Kreivin ennakkoluulot olivat syvälle juurtuneet. Hän katsahti äkkiä ylös ja huudahti kiivaasti:
"Onko hän tyhmä ja kömpelö nulikka? Se on hänen amerikkalaisen verensä vaikutusta."
"Minun luullakseni se ei ole häntä vahingoittanut, herra kreivi", asianajaja vastasi kuivan miettiväiseen tapaansa. "En minä lapsista paljon ymmärrä, mutta luulen, että hän on melko hieno poika."
Hänen puhetapansa oli aina miettiväinen ja kuivanlainen, mutta tällä kertaa vielä tavallista suuremmassa määrässä. Hän arveli parhaaksi antaa kreivin itsensä vetää johtopäätökset ja tavata pojanpoikansa ilman ennakkotietoja.
"Onko hän terve ja sopusuhtainen?" kreivi kysyi.
"Minusta hän näyttää terveeltä ja reippaalta", asianajaja vastasi.
"Onko hänellä voimakas ruumiinrakenne ja onko hän jonkun näköinenkin?" kreivi kysyi.
Mr Havishamin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. Hänen mieleensä johtui kuva, jonka hän oli Court Lodgesta lähtiessään nähnyt — lapsen kaunis, solakka vartalo, joka rennosti lepäsi tiikerintaljalla — vaaleat pörröiset hiukset, jotka valuivat matolle — ja lapsekkaat punertavat kasvot.
"Jokseenkin sievä poika, luullakseni, niin kuin pojat voivat olla", hän sanoi, "mutta enhän minä semmoista osaa arvostella. Joka tapauksessa tulette huomaamaan, että hän on erilainen kuin englantilaiset lapset."
"En ole sitä epäillytkään", kreivi murisi kihdin vihlaistessa jalkaa. "Amerikkalaiset lapsethan ovat kuin lauma häpeämättömiä kerjäläisnulikoita; sen olen kuullut tarpeeksi usein."
"Hänestä puhuttaessa ei juuri voi olla kysymys häpeämättömyydestä", mr Havisham sanoi. "Tuskin voin selittää, missä erilaisuus on. Hän on elänyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa ja ero on ehkä siinä, että hänessä on sekä lapsellisuutta että varhaista kypsymistä."
"Amerikkalaista hävyttömyyttä!" kreivi vastusti. "Olen kuullut siitä ennenkin. He sanovat sitä varhaiskypsyydeksi ja luonnollisuudeksi. Ilkeitä, häpeämättömiä tapoja, siinä kaikki!"
Mr Havisham maisteli portviiniänsä. Harvoin hän oli samaa mieltä kuin hänen lordiutensa — eikä koskaan silloin kun armollisen kreivin jaloa jalkaa vaivasi kihti. Sellaisina hetkinä oli parasta antaa hänen sanoa viimeinen sana. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Mr Havisham katkaisi sen ensiksi puhumalla.
"Minulla olisi esitettävänä pyyntö mrs Errolilta", hän huomautti.
"Minä en välitä hänen pyynnöistään!" kreivi murisi. "Mitä vähemmän hänestä kuulen, sitä parempi."
"Mutta tämä on tärkeätä", asianajaja selitti. "Hän ei halua ottaa vastaan eläkettä, jonka olette hänelle tarjonnut."
Kreivi säpsähti silminnähtävästi.
"Mitä", hän huusi, "mitä se merkitsee?"
Mr Havisham toisti sanansa.
"Hän sanoo, ettei hän tarvitse sitä, ja koska teidän suhteenne eivät ole lämpimät —"
"Eivät lämpimät!" kreivi huudahti vimmoissaan. "Kyllä minä tiedän etteivät ne juuri lämpimät ole! Minä en siedä ajatellakaan häntä! Rahanhimoinen, kimeä-ääninen amerikkalainen! En tahdo nähdä häntä!"
"Hyvä kreivi", mr Havisham sanoi, "ette juuri voi sanoa häntä rahanhimoiseksi. Hän ei ole pyytänyt mitään eikä tahdo edes ottaa vastaan sitä rahaa, jonka te tarjoatte."
"Sen hän tekee vain herättääkseen huomiota", jalo kreivi tarttui puheeseen. "Hän tahtoo houkutella minut tapaamaan hänet. Hän luulee, että minä ihailisin hänen luonnettaan. Minä en sitä ihaile! Se on vain amerikkalaista riippumattomuutta! Minä en salli hänen elää kerjäläisenä puistoni portilla. Koska hän on pojan äiti, hänen täytyy tietää arvonsa, ja niin hän tuleekin tekemään. Hänen täytyy ottaa rahat vastaan, tahtoipa taikka ei!"
"Hän ei tule käyttämään niitä", mr Havisham sanoi.
"Minua ei liikuta käyttääkö hän niitä vai ei!", kreivi pauhasi. "Ne on lähetettävä hänelle. Hän ei saa kertoa ihmisille, että hänen täytyy elää kerjäläisen tavoin siksi etten tee mitään hänen hyväksensä! Hän koettaa ehkä saada pojan minua vastaan! Luulen, että hän on jo yllyttänyt häntä minua vastaan!"
"Ei", mr Havisham sanoi. "Minulla on esitettävänä vielä toinenkin pyyntö, joka osoittaa, ettei hän ole sitä tehnyt."
"En halua kuulla siitä!" kreivi ähkyi hengästyneenä tuskasta, kiihtymyksestä ja kihdistä.
Mutta mr Havisham esitti pyynnön.
"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan. Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä kohtaamistanne."
Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.
"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa, ettei äiti ole puhunut mitään?"
"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne. Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."
"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.
"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette puhu pilkallisesti hänen äidistään."
"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"
"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."
Linnassa
Myöhään iltapuolella vaunut, joissa pikku lordi Fauntleroy ja mrHavisham istuivat, vierivät pitkää puistokujaa linnaa kohti.
Kreivi oli määrännyt, että hänen pojanpoikansa tuli saapua hyvissä ajoin syömään päivällistä hänen kanssaan, ja samaten hän oli määrännyt, syistä, jotka hän itse parhaiten tunsi, että pojan pitää tulla yksin siihen huoneeseen, jossa hän oli aikonut ottaa hänet vastaan. Vaunujen vieriessä pitkin kujaa lordi Fauntleroy istui mukavasti nojautuneena komeihin tyynyihin ja katseli innokkaasti ympärilleen. Häntä todellakin kiinnosti kaikki, mitä hän näki. Vaunut ja suuret komeat hevoset välkkyvine valjaineen kiehtoivat hänen mieltään, samaten kookas ajuri ja palvelija, jotka olivat pukeutuneet loistaviin livreihin; mutta etenkin vaakuna vaunun ovessa kiinnitti hänen huomiotaan, ja saadakseen tietää, mitä se merkitsi, hän teki heti tuttavuutta palvelijan kanssa.
Kun vaunut saapuivat puiston isolle portille, hän katseli ikkunasta nähdäkseen paremmin suuret kivileijonat, jotka koristivat porttia. Nuori verevä nainen, joka tuli ulos sievästä muratin peittämästä asunnosta, avasi portin. Kaksi lasta juoksi ulos ovesta ja katseli suurin silmin vaunuissa istuvaa pikku poikaa, joka myös katseli heitä. Heidän äitinsä niiasi ja hymyili ja hänen viittauksestaan lapsetkin koettivat niiata.
"Tunteeko hän minut?" lordi Fauntleroy kysyi. "Kaipa hän luulee tuntevansa minut." Ja hän nosti mustaa samettihattuansa ja hymyili.
"Hyvää päivää!" hän sanoi ystävällisesti.
Nainen näytti hänen mielestään iloiselta, hymyili vieläkin herttaisemmin ja hänen sinisiin silmiinsä tuli ystävällinen ilme.
"Jumala teidän armoanne siunatkoon!" hän sanoi. "Jumala siunatkoon teidän kauniita kasvojanne! Onnea ja menestystä teidän armollenne! Tervetuloa tänne!"
Lordi Fauntleroy heilutti hattuansa ja nyökäytti hänelle päätänsä vaunujen vieriessä ohi.
"Minä pidän tästä naisesta", hän sanoi. "Näyttää siltä kuin hän pitäisi pienistä pojista. Minä tahtoisin mielelläni tulla tänne leikkimään hänen lastensa kanssa. Onkohan hänellä varaa kutsua vieraita?"
Mr Havisham ei pitänyt tarpeellisena sanoa pojalle, että hänen tuskin sallittaisiin leikkiä portinvartijan lasten kanssa. Asianajaja arveli, ettei ollut vielä aika selittää hänelle sitä.
Vaunut vierivät eteenpäin suurten, kauniiden puitten lävitse, jotka kasvoivat molemmin puolin tietä ja joiden oksat muodostivat tiheän lehväkatoksen sen ylle. Cedrik ei ollut koskaan nähnyt sellaisia puita, ne olivat niin korkeita ja komeita ja niiden oksat kasvoivat aina alas asti pitkin mahtavaa runkoa. Hän ei vielä silloin tiennyt, että Dorincourtin linna oli Englannin kauneimpia, että sen puisto oli valtavan suuri ja komea ja sen puut ja käytävät verrattomat. Mutta sen hän näki, että kaikki oli hyvin kaunista. Hän piti näistä suurista tuuheista puista, joitten lehviä ilta-auringon viimeiset säteet kultasivat. Hän nautti juhlallisesta hiljaisuudesta, joka kaikkialla vallitsi. Hän iloitsi kaikesta ihanuudesta, joka siinsi puiden riippuvien oksien välistä — laajasta puistosta, jonka puut paikoin seisoivat yksitellen, paikoin muodostivat ryhmiä. Silloin tällöin he kulkivat sellaisten paikkojen ohitse, joissa kasvoi joukoittain korkeita sananjalkoja, ja toisin paikoin maa oli taivaansininen sinikelloista, joita vieno tuuli tuuditteli. Useat kerrat hän hypähti pystyyn ilosta nauraen, kun kaniini puikahti esiin pensaan alta ja laukkasi pois niin että lyhyt valkoinen häntä vain vilahti ohi. Äkkiä hän näki peltopyyparven kohoavan siivilleen ja lentävän pois, ja silloin hän huusi ilosta ja taputti käsiänsä.
"Eikö tämä olekin kaunis paikka?" hän sanoi mr Havishamille. "En ole ennen nähnyt näin kaunista paikkaa. Se on vielä kauniimpi kuin Central Park New Yorkissa."
Mutta häntä hämmästytti pitkä aika, jonka he matkaansa tarvitsivat.
"Kuinka pitkä matka portilta on linnan pääovelle?" hän kysyi vihdoin.
"Kolme, neljä mailia", asianajaja selitti.
Joka hetki Cedrik näki jotakin uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Hänen ilonsa oli ylimmillään, kun hän huomasi muutamia metsäkauriita, joista toiset lepäsivät ruohikossa, toiset seisoivat säikähtyneen näköisinä, kauniit sarvekkaat päät kujalle päin käännettyinä vaunujen ratinaa säikkyen.
"Onko täällä ollut sirkus?" hän huudahti, "vai elävätkö ne aina täällä? Kenen ne ovat?"
"Ne asuvat täällä", mr Havisham kertoi, "ja ne ovat kreivin, sinun isoisäsi."
Vähän tämän jälkeen linna tuli näkyviin. Se kohosi heidän eteensä mahtavana, kauniina ja harmaantuneena. Auringon viimeiset säteet leikkivät sen ikkunaruuduissa. Siinä oli sekä suuria että pieniä torneja, ja muureja peitti muratti. Muurin vierustat oli pengerretty, kaikkialla oli nurmikenttiä ja kukkaistutuksia.
"Tämä on ihanin paikka, minkä koskaan olen nähnyt!" Cedrik sanoi, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. "Se on aivan niin kuin kuninkaan linna. Olen kerran nähnyt sellaisen eräässä satukirjassa."
Hän näki linnan suuren portin olevan selkosen selällään ja palvelijoitten seisovan kahdessa rivissä katseet kohdistettuina häneen. Hän ihmetteli, miksi he siinä seisoivat, ja heidän livreensä herättivät hänessä suurta ihastusta. Hän ei tiennyt, että he seisoivat siinä osoittaakseen kunniaa pikku pojalle, joka kerran omistaisi kaiken tämän loiston — kauniin linnan, joka oli kuninkaan palatsin vertainen, komean puiston, suuret vanhat puut, notkelmat, joissa kasvoi sananjalkoja ja sinikelloja ja jotka olivat jänisten ja kaniinien leikkitantereina, ja täplikkäät suurisilmäiset metsäkauriit, jotka lepäsivät korkeassa ruohikossa. Vain pari viikkoa sitten hän oli istunut mr Hobbsin kanssa perunoiden ja persikoiden keskellä, pienet jalat riippuen korkealta tuolilta, ja hänen oli vaikea käsittää, että hänellä oli mitään tekemistä kaiken tämän loiston kanssa. Palvelijoiden etunenässä seisoi vanhanpuoleinen nainen sileässä mustassa silkkipuvussa; hänen hiuksensa olivat harmaat ja päässä hänellä oli myssy. Kun Cedrik tuli eteiseen, nainen seisoi lähempänä kuin muut ja hänen katseestaan saattoi huomata, että hän aikoi puhutella Cedrikiä. Mr Havisham, joka talutti poikaa kädestä, pysähtyi hetkeksi.
"Tämä on lordi Fauntleroy, mrs Mellon", hän sanoi. "Lordi Fauntleroy, tässä on taloudenhoitaja, mrs Mellon."
Cedrik ojensi hänelle kätensä ilosta loistaen.
"Tekö lähetitte kissan?" hän sanoi. "Olen hyvin kiitollinen siitä, hyvä rouva."
Mrs Mellonin kauniit, vanhat kasvot näyttivät yhtä tyytyväisiltä kuin portinvartijan vaimon.
"Minä tuntisin lordin missä tahansa", hän sanoi mr Havishamille. "Hänellä on kapteenin ulkomuoto ja käytöstapa. Tämä on suuri päivä, herra."
Cedrik ihmetteli, miksi se oli suuri. Hän katsoi uteliaasti mrs Melloniin. Hänestä näytti kuin tämän silmät olisivat kyyneltyneet, eikä hän kuitenkaan näyttänyt onnettomalta, vaan hymyili.
"Kissalla on täällä kaksi kaunista poikasta", mrs Mellon sanoi, "minä lähetän ne lordin huoneeseen".
Mr Havisham sanoi hänelle pari sanaa matalalla äänellä.
"Kirjastossa, herra", mrs Mellon vastasi. "Lordi otetaan siellä yksin vastaan."
Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä: "Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija, hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka arvonimen hän kerran oli perivä.
Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli iso lepotuoli ja siinä istui joku — joku, joka ei ensin ollut häntä huomaavinaan.
Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku poikaa.
Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä — koko ikänsä hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.
Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä. Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta, tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta. Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se, ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä itseäänkään.
Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.
"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."
Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."
Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä kiireestä kantapäähän.
"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.
"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."
Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä, että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.
"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella, olisitko isäni näköinen."
"No olenko minä?" kreivi kysyi.
"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman näköinen."
"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.
"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa, että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."
Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan. Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.
"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi, "varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan niinkuin sinä."
Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.
"Vai niin", hän sanoi, "olenko minä ollut sinulle ystävällinen?"
"Olet kyllä", lordi Fauntleroy vastasi iloisesti, "minä olen sinulle niin kiitollinen Bridgetin puolesta ja omenamummon sekä Dickin puolesta!"
"Bridget!" kreivi huudahti. "Dick! Omenamummo!"
"Niin", Cedrik selitti, "he saivat ne rahat, jotka sinä minulle annoit — ne rahat, jotka käskit mr Havishamin antaa minulle, jos minä tarvitsisin."
"Niistäkö", kreivi sanoi, "niistäkö sinä puhut? Niistä rahoista, joita saisit käyttää oman mielesi mukaan. Mitä sinä niillä ostit? Tahtoisinpa tosiaankin tietää."
Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katsoi terävästi lapseen. Hän oli hyvin utelias tietämään, miten poika oli toteuttanut mielitekojansa.
"Niin", lordi Fauntleroy sanoi, "ehkä sinä et ole kuullut puhuttavan Dickistä, omenamummosta ja Bridgetistä. Unohdin aivan, että asut niin kaukana heistä. He ovat minun erityisen hyviä ystäviäni. Mikaelilla oli kuumetta…"
"Kuka on Mikael?" kreivi kysyi.
"Mikael on Bridgetin mies ja heillä on paljon suruja. Kun mies on sairas eikä voi tehdä työtä ja hänellä on kaksitoista lasta, niin voit arvata millaista eläminen on. Ja Mikael on aina ollut kelpo mies. Bridget tuli usein meidän luoksemme ja itki. Sinä iltana, jolloin mr Havisham oli meillä, Bridget oli keittiössä ja itki, sillä heillä ei ollut mitään syötävää eivätkä he pystyneet maksamaan vuokraa. Minä menin katsomaan häntä ja mr Havisham lähetti noutamaan minua ja sanoi, että sinä olit antanut hänelle rahaa minua varten. Ja minä juoksin minkä jaksoin keittiöön ja annoin rahat Bridgetille ja kaikki tuli hyväksi ja Bridget tuskin saattoi uskoa silmiänsä. Sen tähden minä olen niin kiitollinen."
"Vai niin", kreivi sanoi syvällä äänellään, "tämä on siis yksi toiveesi, jonka sait tyydytetyksi. Entä muut?"
Dougal oli asettunut ison tuolin viereen, kun Cedrik istahti siihen. Usein se kääntyi ja katseli poikaa ikäänkuin keskustelu olisi kiinnostanut sitä. Dougal oli totinen koira, joka tajusi olevansa aivan liian iso ottamaan elämän kevyesti. Vanha kreivi tunsi koiransa ja seurasi sitä hiljaisen kiinnostuneena. Dougalin tapoihin ei kuulunut ystävystyä kenenkään kanssa päätä pahkaa, ja siksi kreivi hämmästelikin koiran levollisuutta pojan sitä silitellessä. Samassa koira loi lordi Fauntleroyhin arvokkaan katseen ja laski uljaan päänsä pojan sametin verhoamalle polvelle.
Cedrik silitteli yhä pikku kädellänsä uutta ystäväänsä ja sanoi:
"Niin, sitten tulee Dick. Kyllä sinäkin pitäisit Dickistä, hän on niin reilu sälli."
"Mitä tuo merkitsee?" kreivi kysyi.
Lordi Fauntleroy mietti hetken. Hän ei ollut itsekään oikein selvillä siitä, mitä se merkitsi. Hänen mielestään se merkitsi jotakin oikein hyvää, koska Dick käytti sitä mielellään.
"Luulen sen merkitsevän, ettei hän tahdo puijata ketään", hän selitti, "eikä lyödä ketään pienempäänsä ja että hän harjaa ihmisten kengät niin huolellisesti, että ne tulevat hyvin kiiltäviksi. Hän on ammatiltaan kengänkiillottaja."
"Ja onko hän sinun tuttaviasi?" kreivi sanoi.
"Hän on minun vanha ystäväni", Cedrik vastasi. "Ei aivan yhtä vanha kuin mr Hobbs, mutta kuitenkin hyvin vanha. Hän antoi minulle lahjan juuri ennen laivan lähtöä."
Poika pisti kätensä taskuunsa, veti sieltä esiin sievästi kokoon käärityn punaisen esineen ja avasi sen ylpeänä. Se oli punainen silkkiliina isoine purppuranvärisine hevosenkenkineen ja -päineen.
"Tämän hän antoi minulle", nuori lordi sanoi. "Minä säilytän sen aina. Sen voi sitoa kaulaansa tai pitää taskussansa. Hän osti sen ensimmäisillä rahoillaan, jotka hän ansaitsi sen jälkeen kun olin lunastanut Jaken osuuden ja antanut hänelle uudet harjat. Se on muistolahja. Mr Hobbsin kelloon minä annoin kaivertaa tällaisen muistorunon: 'Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi'. Ja kun minä näen tämän liinan, muistan aina Dickiä."
On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita. Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä. Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä — vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut, että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli, että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut. Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden, pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt nähdä — sen naisen lapsi, jota hän vihasi — tämä pieni poika, joka näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.
Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka. Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi, että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin — vaikka se olikin vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.
Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa. Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä, kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.
"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"
Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi, että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.
"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi. "Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet englantilainen."
"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"
"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"
"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi oli englantilainen."
Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut. Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi punastuvansa korviaan myöten.
"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla — olla amerikkalainen."
"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.
Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä englantilainen.
Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen — sitä paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta — kun jo ilmoitettiin päivällisen olevan valmis.
Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.
"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin, hänen oli tapana nojata minuun."
Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä, eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi hilpeytensä.
Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.
"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.
"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja taivutti käsivarttansa, jotta kreivi voisi nähdä lihakset, jotka Dick oli armollisesti hyväksynyt, ja hänen kasvonsa olivat niin juhlalliset ja vakavat, että palli ja piti tarpeellisena katsella tarkasti rumaa taulua.
"No", kreivi sanoi, "voithan koettaa."
Cedrik ojensi hänelle kepin ja auttoi hänet ylös. Tavallisesti palvelija oli apuna, ja kun kreivillä oli erityisen vaikea luuvalokohtaus, hän kiroili vihoissaan. Kreivi ei ollut tavallisesti erikoisen kohtelias, ja usein kookkaat palvelijat vapisivat koreissa puvuissaan.
Tänä iltana hän ei kiroillut, vaikka hänen jalkansa vaivasi häntä tavallista enemmän. Hän tahtoi tehdä kokeen. Hän nousi hitaasti ja nojasi kädellään pieneen olkapäähän, jota hänelle niin rohkeasti oli tarjottu. Pikku lordi Fauntleroy astui varovasti askeleen eteenpäin ja katsoen kipeää jalkaa.
"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."
Jos palvelija olisi tukenut kreiviä, tämä olisi nojannut vähemmän keppiinsä ja enemmän apulaisensa käsivarteen. Nyt hän tahtoi kokeilla pojanpoikaansa ja antoi hänen tuntea taakkansa painon. Raskas kuorma se todellakin oli, sillä muutaman askeleen jälkeen nuoren lordin kasvot kävivät tulipunaisiksi ja sydän löi kiivaasti, mutta hän kokosi kaikki voimansa muistaen lihaksia ja Dickiltä saamaansa tunnustusta.
"Älä pelkää nojata minuun", hän läähätti. "Minä kyllä jaksan — jos — jos matka ei ole kovin pitkä."
Ruokasali ei tosiaankaan ollut kaukana, vaikka Cedrikin mielestä matka tuolin luo pöydän päähän tuntui pitkältä. Joka askeleella käsi hänen olkapäällään tuntui tulevan raskaammaksi, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen hengityksensä nopeammaksi, mutta hän ei hellittänyt; hän pingotti lihaksiaan, piti päänsä pystyssä ja rohkaisi kreiviä tämän nilkuttaessa eteenpäin.
"Koskeeko sinun jalkaasi, kun seisot sillä?" hän kysyi. "Haudotko sitä koskaan kuumalla vedellä ja sinapilla? Mr Hobbs piti omaansa kuumassa vedessä."
Iso koira astui hitaasti heidän vierellään ja pitkä palvelija seurasi heitä; hän näytti vaivaantuneelta nähdessään pienen olennon ponnistelevan ja kantavan hyväntahtoisesti taakkaansa. Kreivikin näytti mietteliäältä katsoessaan sivulta pieniä punaisia kasvoja.
Kun he astuivat ruokasaliin, Cedrik näki että se oli iso komea huone, ja palvelija, joka seisoi tuolin takana pöydän päässä, tarkasteli heitä kiinteästi heidän astuessaan sisään. Vihdoin he pääsivät tuolin luo. Kun kreivi kävi istumaan, hän otti kätensä pojan olkapäältä.
Cedrik otti Dickin liinan esiin ja pyyhkäisi otsaansa.
"Eikö olekin lämmin ilta?" hän sanoi. "Sinä ehkä tarvitset takkavalkeaa jalkasi vuoksi, mutta minusta on kovin lämmin."
Hän kunnioitti jalon sukulaisensa tunteita siinä määrin, ettei tahtonut osoittaa minkään hänen määräyksistään olevan turha.
"Sinulla oli ehkä liian rasittava työ", kreivi sanoi.
"Ei laisinkaan!" lordi Fauntleroy sanoi, "ei se ollut rasittava, minun tuli vain hiukan kuuma. Kesällä voi helposti tulla kuuma."
Ja hän hieroi lujasti hikisiä kiharoitansa kirjavalla liinallaan. Hänen tuolinsa oli pöydän toisessa päässä, vastapäätä isoisää. Se oli nojatuoli ja aiottu paljon isompaa ihmistä varten kuin hän. Todellakin kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt — isot huoneet korkeine kattoineen, jykevät huonekalut, kookas palvelija, iso koira, kreivi itse — kaikki oli omiansa vaikuttamaan, että pikkupoika tunsi itsensä hyvin pieneksi. Mutta se ei häntä häirinnyt; hän ei ollut koskaan pitänyt itseään suurena tai tärkeänä ja hän sopeutui hyvin kaikkiin olosuhteisiin, niin erilaisilta kuin ne saattoivatkin tuntua.
Hän ei varmaan ollut milloinkaan näyttänyt niin pieneltä kuin nyt istuessaan isossa tuolissa pöydän päässä. Vaikka asuikin yksin, kreivi eli mielellään suuressa komeudessa. Hän piti paljon päivällisestään, joka oli tarkasti sääntöjen mukainen. Cedrik tarkasteli häntä kirkkaiden, kimaltelevien lasien ja lautasten lomitse. Hänen tottumattomissa silmissään ne vaikuttivat häikäiseviltä. Joku vieras katselija olisi varmaan hymyillyt tämän näyn johdosta — iso komea huone, kookkaat livreepukuiset palvelijat, loistavat valot, kimaltelevat hopeat ja lasit, ankarannäköinen vanha aatelismies pöydän yläpäässä ja pieni poika alapäässä. Päivällinen oli kreiville tavallisesti hyvin vakava toimitus — ja keittäjällekin se oli vakava asia, jos kreivi ei ollut tyytyväinen tai jos hänellä ei ollut ruokahalua. Tänään kuitenkin hänen ruokahalunsa oli tavallista parempi, ehkä sen tähden, että hänellä oli jotakin muuta ajateltavaa kuin alkuruokien hienous ja kastikkeiden maukkuus. Hänen pojanpoikansa antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Lakkaamatta hän katseli yli pöydän Cedrikiin. Itse hän ei paljon puhunut, vaan kehoitti poikaa juttelemaan. Hän ei ollut koskaan luullut löytävänsä huvia lapsen puhelusta, mutta lordi Fauntleroy samalla sekä hämmästytti että huvitti häntä, ja hän muisti antaneensa lapsen tuntea koko hänen painonsa koetellakseen kuinka pitkälle pojan rohkeus ja kestävyys riitti ja hän oli mielissänsä siitä, ettei hänen pojanpoikansa valittanut eikä näyttänyt hetkeksikään aikovan luopua yrityksestään.
"Etkö sinä aina käytä kruunuasi?" lordi Fauntleroy kysyi kunnioittavasti.
"En", kreivi vastasi tuimasti hymyillen: "se ei sovi minulle lainkaan."
"Mr Hobbs sanoi, että sinä käytät sitä aina", Cedrik sanoi, "mutta hetken ajateltuaan hän arveli, että sinä joskus otat sen pois pannaksesi hatun päähäsi."
"Niin", kreivi vastasi, "toisinaan otan sen pois."
Toinen palvelijoista kääntyi pois ja rykäisi kätensä takana.
Cedrik lopetti ensin syömisensä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli huonetta tarkasti.
"Olet varmaan hyvin ylpeä talostasi", hän sanoi, "tämä on niin kaunis talo. En ole ennen nähnyt mitään tällaista. Tosin olen vasta seitsemänvuotias, enkä siis ole vielä nähnyt paljoa."
"Ja luuletko, että olen ylpeä siitä?" kreivi sanoi.
"Luulen, että kuka tahansa olisi ylpeä siitä", lordi Fauntleroy vastasi. "Minä ylpeilisin siitä, jos se olisi minun taloni. Kaikki täällä on niin kaunista. Ja puisto ja puut ovat niin kauniit ja lehdet kahisevat jännittävästi!"
Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi huolestuneena pöydän toiseen päähän.
"Eikö tämä ole kovin iso talo kahden asuttavaksi?" hän sanoi.
"Onhan tässä tilaa kahdelle", kreivi vastasi. "Onko se sinusta liian iso?"
Pikku lordi epäröi hiukan.
"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä, jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus yksinäiseltä."
"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.
"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."
Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.
"Kuka on lemmikki?"
"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.
Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa. He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki herransa toisella puolella.
Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.
Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse kiintyneenä poikaan.
"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"
Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.
"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja — ja ajattelin että olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."
Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti. Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään päälle.
"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu."
"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.