Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.
"Tulehan tänne", hän sanoi.
Fauntleroy meni hänen luoksensa.
"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski minua muistamaan sen — mutta — mutta minä olen vasta seitsenvuotias — ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."
Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän samettirasian.
"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja siinä hän on!"
Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.
"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen ylös.
Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa, mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä nuoret kauniit kasvot — kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.
"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.
"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos, mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös ystäviäni; mutta lemmikkini — niin, hän on minun paras ystäväni ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja ansaitsen hänelle rahaa."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.
Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.
"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi, "mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."
"Sitten meidän kai täytyy sen sijaan lähettää sinut ylähuoneeseen", isoisä sanoi.
"No niin", lordi Fauntleroy myönsi, "jollei minusta voi tulla presidenttiä, ja jos ylähuonekin on hyvä työpaikka, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sekatavarakauppa käy kai ikäväksi ajan pitkään."
Ehkäpä hän harkitsi asiaa mielessään, sillä tämän jälkeen hän istui hyvin hiljaa, joskus vain katsahti takkavalkeaan.
Kreivi ei puhunut sen enempää. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja piti poikaa silmällä. Koko joukko uusia tuumia liikkui vanhan aatelismiehen mielessä. Dougal oli oikaissut itsensä ja paneutunut makaamaan pää isojen käpälien varassa. Syvä hiljaisuus vallitsi.
Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin mr Havisham. Hänen astuessaan sisään oli isossa huoneessa varsin hiljaista. Kreivi oli yhä nojautuneena taaksepäin tuolissaan. Hän liikahti mr Havishamin lähestyessä ja kohotti kätensä varoittavasti, ikäänkuin tahtomattaan ja vaistomaisesti. Dougal nukkui yhä, ja aivan koiran vieressä myös nukkuen lepäsi pikku lordi Fauntleroy, pää käsien varassa.
Kreivi ja pojanpoika
Kun lordi Fauntleroy aamulla heräsi — illalla hän ei lainkaan herännyt kun häntä kannettiin vuoteeseen — hän ensimmäiseksi kuuli tulen räiskyntää uunissa ja aivan hiljaista puhetta.
"Varohan, Dawson, ettet sano siitä mitään", hän kuuli jonkun sanovan. "Hän ei tiedä, miksi äiti ei ole hänen luonansa, ja syy on salattava häneltä."
"Jos kreivi on niin käskenyt, rouva", vastasi toinen ääni, "niin kai minun täytyy olla siitä hiljaa. Mutta jos suotte anteeksi rohkeuteni, rouva, niin tahtoisin näin meidän kesken, niin palvelijoita kuin olemmekin, sanoa että on julmaa erottaa kaunis nuori leskiraukka omasta lihastaan ja verestään, varsinkin kun tuo pienokainen on niin kaunis. James ja Thomas sanoivat molemmat eilen illalla palvelijoiden hallissa, etteivät he ikinä eläessään — eikä kukaan muukaan livreepukuinen ole nähnyt tällaista poikaa — niin viaton, kohtelias ja hauska hän on, ikäänkuin olisi syönyt päivällistä parhaan ystävänsä, oikein enkelinluontoisen miehen kanssa, sen sijaan että — suokaa anteeksi, rouva — mutta senhän jokainen tietää, että hän välistä voi saada ihmisen veren hyytymään. Ja sitten, rouva, kun soitettiin Jamesia ja minua kirjastohuoneeseen ja käskettiin tuoda hänet ylös, ja James nosti hänet käsivarrelleen, hän nojasi viattomat, ruusuiset kasvonsa Jamesin olkapäähän ja hänen hiuksensa valuivat alas niin kiharaisina ja loistavina — tosiaankin, kauniimpaa ja herttaisempaa näkyä ette koskaan voi nähdä. Ja minun mielipiteeni on se, ettei kreivikään ollut sitä huomaamatta, sillä hän katseli häntä ja sanoi Jamesille: 'Varo, ettet herätä häntä.'"
Cedrik liikahti patjallaan, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.
Kaksi naista oli huoneessa, joka oli valoisa ja iloinen vaaleine ikkunaverhoineen. Takassa paloi tuli ja päivänpaiste virtaili sisään ikkunoista, joita muratti ympäröi. Molemmat naiset tulivat häntä kohti, ja hän näki että toinen heistä oli taloudenhoitaja, mrs Mellon, ja toinen sievä keski-ikäinen nainen, jonka kasvot olivat ystävälliset ja hyväntahtoiset.
"Hyvää huomenta, lordi", mrs Mellon sanoi. "Oletteko nukkunut hyvin?"
Lordi hieroi silmiänsä ja hymyili.
"Hyvää huomenta", hän sanoi. "En tiennyt olevani täällä."
"Teidät kannettiin tänne nukkuessanne", taloudenhoitaja sanoi. "Tämä on teidän makuuhuoneenne ja tässä on Dawson, joka on tullut pitämään teistä huolta."
Fauntleroy istui vuoteessaan ja ojensi kätensä Dawsonille samoin kuin hän oli ojentanut sen kreiville.
"Hyvää päivää, hyvä rouva", hän sanoi. "Minusta on oikein hauska, että te olette tullut pitämään minusta huolta."
"Voitte sanoa häntä Dawsoniksi, lordi", taloudenhoitaja sanoi hymyillen. "Hän on tottunut siihen, että häntä kutsutaan Dawsoniksi."
"Neiti vai rouva Dawsoniksi?" lordi kysyi.
"Vain Dawsoniksi, lordi", sanoi Dawson itse aivan tyytyväisenä. "Ei neidiksi eikä rouvaksi. Jumala siunatkoon teidän pientä sydäntänne! Tahdotteko nyt nousta ja antaa Dawsonin pukea teidät ja sitten syödä aamiaista lastenkamarissa?"
"Jo monta vuotta sitten opin itse pukeutumaan", Fauntleroy vastasi. "Lemmikkini opetti minut. 'Lemmikki' on minun äitini. Meillä oli vain Mary, joka suoritti kaikki työt — pesut ja muut — ja siksi minä en tietenkään saanut häntä paljon vaivata. Voin aivan hyvin itse kylpeäkin, jos te vain olette hyvä ja katsotte että teen sen huolellisesti."
Dawson ja taloudenhoitaja katsahtivat toisiinsa.
"Kyllä Dawson tekee mitä te vain pyydätte", mrs Mellon sanoi.
"Niin, kyllä minä teen", Dawson sanoi ystävällisellä äänellä. "Jos te haluatte, voitte itse pukeutua, ja minä seison vieressä valmiina auttamaan, jos minua tarvitaan."
"Kiitos", lordi Fauntleroy vastasi; "nappeja on joskus vähän hankala saada kiinni, ja silloin minun täytyy pyytää toisten apua."
Hänen mielestään Dawson oli hyvin kiltti ihminen, ja ennen kuin kylpeminen ja pukeutuminen oli suoritettu loppuun, he olivat mainioita ystäviä ja Cedrik oli saanut kuulla häneltä paljon.
Hän kertoi, että hänen miehensä oli ollut sotilas ja kaatunut oikeassa taistelussa ja että hänen poikansa oli merimies, joka nyt oli pitkällä merimatkalla ja joka oli nähnyt merirosvoja, ihmissyöjiä, kiinalaisia ja turkkilaisia. Hän oli tuonut kotiin kummallisia näkinkenkiä ja korallinpalasia, joita Dawson lupasi näyttää milloin tahansa, sillä ne olivat hänen kirstussaan. Kaikki tämä oli hyvin kiinnostavaa. Hän sai myös kuulla, että Dawson oli hoitanut pieniä lapsia koko elämänsä ajan ja että hän oli tullut suuresta talosta aivan toisesta osasta Englantia, jossa hän oli hoitanut sievää pientä tyttöä, jonka nimi oli lady Gwyneth Vaughn.
"Hän oli hiukan sukua herra lordille", Dawson sanoi. "Ehkä te joskus saatte nähdä hänet."
"Luuletteko todellakin?" Fauntleroy sanoi "Kyllä minä mielelläni tahtoisin. En ole koskaan tuntenut ketään pientä tyttöä, mutta minusta on aina niin hauska katsella heitä."
Kun hän meni viereiseen huoneeseen aamiaiselle ja näki kuinka iso huone se oli ja sen vieressä oli vielä toinen, joka myös oli hänen, niin oman pienuuden tunne jälleen valtasi hänet siinä määrin, että hän puhui asiasta Dawsonillekin istuessaan maukkaan aamiaisen ääreen.
"Minä olen kovin pieni poika", hän sanoi huolestuneena, "elääkseni näin suuressa linnassa ja omistaakseni näin monta isoa huonetta —"
"Hyvänen aika!" Dawson sanoi, "aluksi teistä tuntuu hiukan oudolta, siinä kaikki; mutta pian se menee ohi ja sitten te miellytte tähän. Tämä on niin ihana paikka."
"Kyllä paikka on hyvin kaunis", Fauntleroy sanoi huoahtaen, "mutta pitäisin siitä enemmän, jollen niin kovasti kaipaisi lemmikkiäni. Minä söin aina aamiaista hänen kanssaan ja panin sokeria ja kermaa hänen teekuppiinsa ja ojensin sen hänelle. Se oli tietysti paljon hauskempaa."
"Niin kyllä", Dawson sanoi lohduttavasti, "mutta saattehan tavata hänet joka päivä, eikä silloin ole loppua kaikella sillä, mitä teillä on kerrottavaa. Odottakaa vain kun käytte hiukan ulkona ja katselette ympärillenne — saatte nähdä koirat ja tallit hevosineen. Siellä on varsinkin yksi, josta luulen teidän paljon pitävän."
"Onko siellä?" Fauntleroy huudahti, "minä pidän niin äärettömästi hevosista. Olin niin ihastunut Jimiin. Se oli se hevonen, joka veti mr Hobbsin kuormavaunuja. Se oli kaunis hevonen silloin kun se ei ollut vikuroinut."
"Vai niin", Dawson sanoi, "odottakaa vain kunnes olette nähnyt mitä tallissa on. Ja, taivaan vallat, ettehän ole käynyt viereisessä huoneessannekaan."
"Mitä siellä on?" Fauntleroy kysyi.
"Syökää ensin aamiaisenne ja sitten saatte nähdä", Dawson sanoi.
Poika alkoi tulla uteliaaksi ja kävi innokkaasti käsiksi aamiaiseensa. Hän arveli seuraavassa huoneessa olevan jotakin, jota kannatti katsella. Dawson oli niin merkitsevän ja salaperäisen näköinen.
"Kas niin!" hän sanoi muutamia minuutteja myöhemmin, liukuen alas tuoliltaan. "Olen kylläinen. Saanko nyt mennä katsomaan?"
Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.
Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan asti.
Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut. Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista tavallista poikaa.
Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa; verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja — kauniita, hauskoja kapineita — sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli hämmästyen ja ihastuen katsellut.
"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä."Kenen ne ovat?"
"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"
"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä. "Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet. "Tiedän, että se on isoisä!"
"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."
Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten huvittaisivat.
"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä isoisä?"
Dawsonin kasvoihin ilmestyi hetkeksi epävarma ilme. Hänellä ei ollut erityisen ystävällisiä ajatuksia kreivistä. Hän ei ollut ollut monta päivää talossa, mutta kuitenkin niin kauan, että oli kuullut palvelijoiden vapaasti keskustelevan kreivin ominaisuuksista.
"Kaikista vanhoista, äreistä, pahaluontoisista ihmisistä, joita minulla on ollut onnettomuus palvella", sanoi pisin palvelijoista, "hän on kiukkuisin ja ilkein."
Ja se palvelija, jonka nimi oli Thomas, oli myös kertonut alakerroksessa ystävilleen, mitä kreivi oli mr Havishamille sanonut, kun he olivat keskustelleet valmistuksista.
"Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo ja täyttäkää hänen huoneensa leluilla", oli kreivi sanonut. "Antakaa hänelle mikä häntä huvittaa, niin hän pian unohtaa äitinsä. Huvittakaa häntä, täyttäkää hänen mielensä muilla asioilla, niin meidän ei tarvitse huolehtia. Se on pojan luonteen mukaista."
Koska kreivillä oli tämä tosiaan ystävällinen tarkoitusperä silmiensä edessä, hän ei tainnut olla oikein hyvillään huomatessaan, ettei ainakaan tämän pojan luonne ollut sellainen. Kreivi oli viettänyt rauhattoman yön ja pysynyt koko aamun huoneessaan; mutta keskipäivällä, syötyään lounasta, hän lähetti noutamaan pojanpoikaansa.
Fauntleroy seurasi heti kutsua. Hän tuli hyppien alas leveätä porraskäytävää. Kreivi kuuli hänen juoksevan eteisen poikki, sitten ovi avautui ja poika astui sisään punaposkisena ja loistavin silmin.
"Minä odotin juuri, että lähettäisit hakemaan minua", hän sanoi. "Olin jo kauan aikaa sitten valmis. Minä olen niin kiitollinen kaikista leluista! Olen niin äärettömän kiitollinen! Minä olen leikkinyt niillä koko aamun."
"Vai niin", kreivi sanoi, "sinä siis pidät niistä?"
"Minä pidän niistä niin kovasti — en voi sanoa kuinka äärettömästi!" Fauntleroy sanoi ilosta hehkuvin kasvoin. "Siellä on peli, joka muistuttaa erästä pallopeliä, mutta tätä leikitään pöydällä valkoisilla ja mustilla nappuloilla ja lasketaan kuulilla, jotka ovat nauhassa. Minä koetin opettaa Dawsonia, mutta hän ei ensin oikein ymmärtänyt — katsos hän ei milloinkaan ole pelannut pesäpalloa, koska hän on nainen ja pelkään etten oikein osannut selittää hänelle. Mutta sinä kai tunnet sen, vai kuinka?"
"Pelkään etten tunne", kreivi vastasi. "Se on amerikkalainen peli, eikö niin? Onko se kriketin tapaista?"
"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa. Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"
"Häiritsevän paljon", oli vastaus.
"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena. "Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"
"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta huvia — olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin innostuneelta.
"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.
"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."
"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole kovin raskas."
"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.
"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi. "Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy kotiin, ja siitä saa yhden pisteen — ja tuossa on ulkokenttä — ja tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."
Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita liikkeitä ja vilpitöntä iloa.
Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin peliin tahansa.
Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti vieraan.
Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.
Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan, jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa, ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.
Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen, jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja, puuvillakangasta, piparminttua ja — juoruja hankkiakseen itselleen kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui, koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin läheinen ystävä.
"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa, "ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää — pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."
Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.
Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä oli kerrottu hyvin innokkaasti.
Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei tahtonut nähdä — ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?
Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan, huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle, sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että "vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"
Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus, että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.
Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.
"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni."Näethän, että kaksi on ulkona!"
Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi, lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.
"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut onnea, vai kuinka?" — Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku oli astunut sisään.
Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli, niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.
"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt. Minulla on tässä uutta tehtävää."
Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle — ehkäpä hän sydämensä syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen silmissään näkyi iloinen ilme.
"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mrMordaunt, seurakunnan kirkkoherra."
Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja ojensi hänelle kätensä.
"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi, muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa. Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista kohteliaampi.
Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän ihastui pieneen poikaan — niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut; pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä. Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän, ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään huoneeseen.
"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy", kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."
"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki, minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."
"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.
"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä aiheesta.
"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"
Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut, mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.
"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa, hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku. Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."
"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.
Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin toisten jatkaessa keskustelua.
"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen vahvistaa puhettansa.
"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina retuperällä, on Newick sanonut."
"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita Higgins ei voi hankkia."
Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.
"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.
Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi."Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?"Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.
"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa häntä."
Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mrMordauntiin.
"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee", kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada mitä tahtoi — ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa kerjäläisille."
"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."
"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."
Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne", hän sanoi vihdoin.
Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta kipeää jalkaa.
"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.
Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan. Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa. Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille, vaan hänelle itselleenkin.
"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.
Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa, katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.
"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö niin?"
"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.
"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy sanoi. "Kuka on Newick?"
"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."
"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."
Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä mielensä mukaan.
Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?" hän kysyi.
"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."
"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."
Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä olivat esillä.
"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."
"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.
"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa. "Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua neuvoo."
"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä. Kasta kynäsi musteeseen."
Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.
"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"
"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.
Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan levottomana.
"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen suupielensä vavahtelivat.
"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan kirjoituksen: —
'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin olen kitolinen
kunnioituksella Fauntleroy.'
"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein kirjoitettu?"
"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.
"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."
Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen oikeinkirjoitusta.
Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään Dorincourtin linnasta.
Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle, tuli takaisin isoisän luo.
"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."
Kreivi oli hetken ääneti.
"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi."Soita kelloa."
"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän odottaa minua koko ajan."
"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa."Sitten hän lisäsi kuivasti:
"Se on poni."
Fauntleroy veti syvälle henkeään.
"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"
"Sinun", kreivi vastasi.
"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko — niin kuin kaikki ne lelut yläkerrassa?"
"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että tuovat sen tänne ulkopuolelle?"
Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.
"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi. "En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle ihan kaikkea, eikö niin?"
"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.
Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi. "Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään, ettei enää ole aikaa."
"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi."Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"
"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä olen ajatellut häntä!"
"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."
Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?
"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää, että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa ohitse nähdäksemme hänet."
Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti kreiviä ihastuksen vallassa.
"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? — ja ajattelet vain muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet, eikö totta?"
Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.
Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään — suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:
"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon, Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa sekä mr Mordauntin — sillä tietysti hänkin oli iloinen — ja lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin. Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle. Kahdellekymmenelleseitsemälle — kauhean monelle!"
"Ja kuka heille oli ystävällinen — minäkö?" kreivi sanoi.
"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."
"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.
"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli — älä vain pane pahaksesi — että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä kerron hänelle sinusta."
"Mitä sinä sitten kerrot?"
"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja — ja minä toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."
"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.
"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin koettaa."
Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa. Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos. Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa, voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä, ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä, jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä, oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset, jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt — kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi — mitä Fauntleroy ei liioin tiennyt — ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.
Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli, kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.
Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.
Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.
"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"
"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu minuun astuessasi ulos."
"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.
"Etkö — etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti hämmästyneenä.
"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."
"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään nähdä sinut."
"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. —Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."
Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus — niinkuin kerran mr Havishamilla — nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos. Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento — myös pienenlainen, nuori ja solakka mustassa puvussa — juoksi häntä vastaan. Näytti siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Kirkossa
Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta. Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.
Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa. Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten, mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut, että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".
"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä lapsi osaa pelätä — niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."
Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut, kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.
Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli allekirjoitus "Fauntleroy".
Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.
Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne — hänen päähänsä oli pistänyt näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.
Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs vaimo äkkiä:
"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"
Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.
Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti "kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille, joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan. Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle tielle.
"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.
Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi ulos.
Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.
"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista, jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"
Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.
"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"
"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät sinua."
"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.
"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon teille!"
"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin. Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan, molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo. Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:
"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja waimons Alisone Hildegard."
"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.
"Mitä sitten?" isoisä sanoi.
"Keitä nuo ovat?"
"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa sitten."
"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti, "kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut; toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.
"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea, ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun, pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta on, Ceddi — kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän kautta tullut hiukan paremmaksi — vaikka vain hiukankin, kultaseni."
Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.
"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."
"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.
"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."
Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät, jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset. Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.
Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.
"No, Higgins", sanoi kreivi.
Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.
"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"
"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan läheltä uutta herraansa."
"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."
Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista lapsistaan olisi tehnyt — silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä omaa merkitystään.
"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin paljosta. Minä…"
"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt terve?"
Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja rakastettavaksi.
"Minä — niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi, kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."
"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen poikansa pieni poika."
Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa, ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä tulirokkopotilaista.
"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."
Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.
Ratsastusharjoitus
Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa, sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä, kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle, joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen — vaikka kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa, joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen, sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy, ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan. Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään, ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka kunniakkaasti täytti paikkansa.
Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.
Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins, tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen ikkunan alla.
"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa. "Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi: 'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko, lordi' — ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi: 'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"
Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka katseli häntä:
"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla, jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"
"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.
"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.
Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.
"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."
Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle. Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.
"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"
"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten.Kohottakaa itseänne jalustimissa."
"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.
Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut, mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.
"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"
Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."
"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.
"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."
"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"
"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas. Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen hakemaan hattuni."
Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle, kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea. Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.
"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"
Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät. Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa: "Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.