"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko, jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi: 'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän, että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta pudonnut!"
Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti, lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle, jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:
"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne, jonka me toivomme paranevan."
"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut. Teinhän oikein, vai kuinka?"
Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä. Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin yksinkertaisia, yleviä sanoja.
Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan. Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden kukkuloille.
Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.
"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies, joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."
Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.
"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo, että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit ajaa minne tahdot!"
Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä. Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli niin vähän ystäviä.
Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän vei sen isoisälle tarkastettavaksi.
"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma. Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan uudestaan."
Näin hän oli kirjoittanut:
'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee kirjoittakaa pian.
Uskollinen vanha ystäväCEDRIK ERROL
J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänytketään sinne.
J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetäänniin paljon.'
"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.
"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".
Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.
"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.
"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.
"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän kielsi minua kysymästä mitään — enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista. Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse. Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se merkitsee."
"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.
"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä. Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."
"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen miettivää tarkasteluaan.
Köyhien mökit
Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin kipunsa ja vaivansa.
Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli huokaissut haikeasti isoisälleen:
"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain voisit ratsastaa meidän kanssamme."
Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot, ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon "lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.
Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä, pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.
"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa puutteenalaisia."
Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman kilpailijaa.
Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.
"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.
"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen yhden oma, ja miten kaunis!"
"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi — tämä alue ja vielä paljon sen lisäksi?"
"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin sitten?"
"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.
"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit aina."
"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa, "kuitenkin sinä sen kerran saat — sinusta tulee kerran Dorincourtin kreivi."
Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata, juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.
"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.
"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen!Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."
"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.
"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta. Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen. Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo — ja kansaa on niin paljon, että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan heidät?"
Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin", hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta siitä, että sinusta tulee minua parempi!"
Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan — sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.
"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden, hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten — suora, luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei koskaan voinut ajatella pahaa.
Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä. Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi: "Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"
"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin puutteellisuuksia?"
Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä, että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.
"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin, kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa. Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa. He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän kertoi siitä."
Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.
"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin. "Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on unohtanut kertoa siitä sinulle."
Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan, sitä parempi — ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä, vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.
"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä lapsen kädelle ja silitti sitä.
"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.
Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle. "Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin voimme jutella asiasta."
Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa olkapäällä.
Hälyttävä uutinen
Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa. Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan, eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta. Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta, ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.
Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla, sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä. Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä pojalta mitään.
"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."
Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen köyhästä väestöstä" — tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon. Ja vähän mietittyään — vaikka hän nauroikin itseänsä — hän lähetti noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli revittävä ja uusia rakennettava sijaan.
"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni, että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin, joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään kun hän ratsasti tai ajoi.
Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä, niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä! Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa, lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa, luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.
"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin. "Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen pojanpoika.
Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa kreiville muuraamisesta.
"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi, "sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."
Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas, juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt jotakin, josta hän saattoi pitää — jotakin, joka oli liikuttanut ja lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.
Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään, mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa, joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa punoittivat.
"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"
Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään läheisyyteensä — lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa, vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat tai iltaisin kävelivät terassilla.
"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"
"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi."Tulehan tänne."
Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.
"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä sinulla ei vielä ole?"
Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.
"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.
"Mikä se on?" kreivi kysyi.
Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut sitä.
"Mikä se on?" kreivi toisti.
Fauntleroy vastasi:
"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.
Kreivi säpsähti hiukan.
"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole kylliksi?"
"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta tapaamista."
Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat.Sitten kreivi rypisti kulmiaan.
"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.
"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."
"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että tekisit niin!"
Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen — suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.
Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä, niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa. Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet vierailulle — tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho. Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.
Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa, jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen, joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä. Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti. Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin, että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon, hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa. Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda kotiin lordi Fauntleroyna.
"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen, "jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen, että voi hänet pelastaa."
Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.
"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."
"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.
"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin; mutta se on kauhistuttavaa."
Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin niin paljon kaikenlaisia juttuja — hänen kauneudestaan, hyvästä luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin — että huhu hänestä levisi aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta, "vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin poninsa selässä!"
Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta; hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta — ja hän halusi nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.
"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.
Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä. Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen. Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta, ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.
Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.
"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"
"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy, tässä on tätisi, lady Lorridaile."
"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.
Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.
"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."
"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että kaikki ovat pitäneet hänestä — aivan niinkuin lemmikkini — Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon jälkeen.
Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.
"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin olisi voinut käydä!"
"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika. Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Constantia — sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen huomaamaan — että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi narriksi!"
"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan tapaansa.
"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.
"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät alustalaisesi ihailevat häntä."
"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti jälleen vihaiselta.
"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin, Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa häntä — nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin turviin."
Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän sanoi veljelleen:
"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt! Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä, mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."
"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.
"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.
Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo, toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä luottamuksella ja uskollisuudella.
Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se, että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli tiennyt kertoa.
"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen." Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi näkyviin.
Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.
"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia — minun olivat kumpaakin — mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."
Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin. Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi puhuttelemaan häntä.
"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"
"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.
Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili ja puna hänen poskissaan tummeni.
"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut, "käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole rohkeutta sanoa sellaista."
"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti."Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"
"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja toiset nauroivat vieläkin enemmän.
Mutta kaunis nuori nainen — hän oli miss Vivian Herbert — ojensi kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin ihanammalta.
"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.
"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni", Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko maailmassa."
"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja suuteli jälleen häntä poskelle.
Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan — punaisen silkkiliinan.
"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi."Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."
Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.
"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun ystäväni."
Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.
Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa, joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan. Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.
"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville, "eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."
Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.
Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.
Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana — ihmeelliset uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita ja loistavaa seuraa — ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa — kun hän tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku, joka hänen piti ilmoittaa heille!
Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan häneen hämmästyneen katseen.
Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti seurasta.
"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut oikein hauskaa!"
Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan, kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä ystävällisesti.
"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."
Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista silmänsä ja unisena hokenut:
"Hyvää yötä — olen niin — iloinen — että näin teidät — te olette niin — kaunis —"
Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.
Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti kuvan, jota maksoi vaivan katsella.
Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.
"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen tapahtuma on, jos saan kysyä?"
Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.
"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi — mitä pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."
Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina myös vihoissaan.
"Miksi te katselette poikaa noin!" hän huudahti äreästi. "Te olette kaiken iltaa katsonut häntä. Kuulkaa mr Havisham, miksi te katselette poikaa ja tähystelette häntä kuin mikäkin pahanilman lintu? Mitä teidän uutisillanne on tekemistä lordi Fauntleroyn kanssa?"
"Kreivi hyvä", mr Havisham sanoi, "en tahdo haaskata sanoja. Juuri lordi Fauntleroyta uutiseni koskevat. Ja jos meidän on uskottava niitä — niin tässä meidän edessämme ei lepää lordi Fauntleroy, vaan ainoastaan kapteeni Errolin poika. Todellinen lordi Fauntleroy on teidän poikanne Bevisin poika ja oleskelee tällä hetkellä eräässä ravintolassa Lontoossa."
Kreivi tarttui molemmin käsin tuolin käsinojaan niin lujasti, että käsien suonet äkkiä paisuivat. Samaten hänen otsasuonensa kohosivat ja hänen ankarat, vanhat kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi.
"Mitä te tarkoitatte?" hän huudahti. "Te olette mieletön! Kuka sellaista on valehdellut?"
"Jos se on valhe", mr Havisham vastasi, "niin se on tuskastuttavasti totuuden kaltainen. Eräs nainen tuli tänä aamuna asuntooni. Hän sanoi, että teidän poikanne Bevis meni naimisiin hänen kanssaan Lontoossa kuusi vuotta sitten. Hän näytti minulle vihkitodistuksen. Vuoden naimisissa oltuaan he joutuivat riitaan ja Bevis maksoi hänelle, jotta sai hänet pois luotaan. Hänellä on viiden vuoden ikäinen poika. Hän itse on amerikkalainen, alhaisesta säädystä — oppimaton ihminen — ja vasta äskettäin hän on älynnyt, mitä oikeuksia hänen pojallaan on. Hän kysyi eräältä lakimieheltä neuvoa ja sai siten tietää, että hänen poikansa todella on lordi Fauntleroy ja Dorincourtin kreivikunnan perillinen, ja nyt hän tietysti tahtoo, että hänen vaatimuksensa otetaan huomioon."
Kiharapää keltaisella silkkityynyllä liikahti. Syvä uninen huokaus pääsi avonaisilta huulilta ja pikku poika kääntyi unissaan, mutta levottomuudesta tai epämukavuudesta se ei tapahtunut. Ei näyttänyt lainkaan siltä kuin hänen untansa olisi häirinnyt se tosiasia, että häntä pidettiin pienenä anastajana tai ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy eikä koskaan tulisikaan Dorincourtin kreiviksi. Hän käänsi vain punoittavia kasvojaan ikäänkuin antaen vanhukselle, joka vakavana niihin tuijotti, tilaisuuden paremmin nähdä ne.
Kauniit, ankarat, vanhat kasvot olivat kalman kalpeat. Katkera hymy kuvastui niistä.
"Minä en uskoisi sanaakaan tästä", hän sanoi "jollei koko asia olisi niin halpamainen ja hävytön, että se on aivan mahdollinen poikani Bevisin nimen yhteydessä. Se on aivan Bevisin tapaista. Hänestä meillä oli aina häpeää. Heikko, epäluotettava, rietas konna halpamaisine haluineen hän oli — minun poikani ja perilliseni, Bevis, lordi Fauntleroy. Sanoittehan, että nainen on oppimaton, raaka ihminen?"
"Minun täytyy tunnustaa, että hän tuskin osasi kirjoittaa omaa nimeään", asianajaja vastasi. "Hän on täydellisesti sivistymätön ja ilmeisesti voitonhimoinen. Ei hän muusta välitäkään kuin rahasta. Hänen karkeat piirteensä ovat tavallaan kauniit, mutta —"
Asianajaja keskeytti puheensa inhoa ilmaisevalla liikkeellä.
Kreivin otsasuonet paisuivat tulipunaisiksi ja kylmät hikipisarat juoksivat pitkin kasvoja. Hän hymyili yhä katkerammin.
"Ja minä", hän sanoi, "minä en tahtonut tietää tuosta toisesta naisesta, tämän lapsen äidistä." Hän osoitti sohvalla uinailevaa olentoa: "Minä en tahtonut tunnustaa häntä. Ja kuitenkin hän osasi kirjoittaa oman nimensä. Luulenpa, että nyt saan maksaa siitä."
Äkkiä hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa. Ankaria, kauheita sanoja pääsi hänen huuliltaan. Viha, raivo ja katkera pettymys vapisuttivat häntä niinkuin myrsky ravistaa puuta. Hänen raivonsa oli kauhea, ja kuitenkin mr Havisham huomasi, ettei hän vihan vimmoissaan näyttänyt unohtavan pientä, keltaisella silkkityynyllä nukkuvaa olentoa, eikä hän kertaakaan puhunut niin kovalla äänellä, että poika olisi voinut herätä.
"Minun olisi pitänyt se aavistaa", hän sanoi. "Jo ensi hetkestä asti minulla oli häpeää heistä! Minä vihasin heitä kumpaakin ja he vihasivat minua! Bevis oli heistä pahempi. Kuitenkaan en tahdo uskoa sitä! Tahdon taistella sitä vastaan viimeiseen saakka. Mutta se on Bevisin tapaista — hänen tapaistaan!"
Sitten hän raivosi jälleen ja kyseli naisesta ja hänen todisteistaan, käveli edestakaisin vuoroin vaaleten ja käyden punaiseksi ja koettaen hillitä raivoaan.
Kun hän vihdoin oli saanut tietää kaiken, mitä oli kerrottavaa, yksin pahimmankin, niin mr Havisham katsoi levottomana häneen. Hän näytti masentuneelta, hämmentyneeltä ja muuttuneelta. Hänen raivonsa oli aina vaikuttanut häneen pahasti, mutta tämä oli entistä pahempi tapaus, sillä siinä oli jotain muutakin kuin raivoa.
Vihdoin hän hiljakseen lähestyi sohvaa ja seisahtui aivan sen viereen.
"Jos joku olisi sanonut minulle, että minä voin kiintyä lapseen", hän sanoi matalalla ja värähtelevällä äänellä, "en olisi uskonut sitä. Olen aina inhonnut lapsia — omiani enemmän kuin muita. Ainoastaan tähän yhteen olen kiintynyt ja hän on kiintynyt minuun." Hän hymyili katkerasti. "Minusta ei yleisesti pidetä, mutta hän rakastaa minua. Hän ei milloinkaan ole pelännyt minua — aina hän on vain luottanut minuun. Hän olisi täyttänyt paikkani paremmin kuin minä itse. Sen kyllä tiedän. Hänestä olisi tullut kunniaa nimellemme."
Kreivi kumartui alas ja tarkasteli hetken aikaa onnellisia, uinuvia kasvoja. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat ankarasti pystyssä, eikä hän kuitenkaan näyttänyt ankaralta. Hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi vaaleat kutrit otsalta, kääntyi sitten pois ja soitti kelloa.
Kun pisin palvelijoista tuli sisään, hän viittasi sohvaan ja sanoi hiukan muuttuneella äänellä: "Kantakaa lordi Fauntleroy omaan huoneeseensa."
Levottomuutta Amerikassa
Kun mr Hobbsin nuori ystävä oli jättänyt hänet lähteäkseen Dorincourtin linnaan ja tullakseen lordi Fauntleroyksi, sekatavarakauppias tajusi, että valtameri erotti hänet entisestä kumppanista. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja siksi hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä. Asia oli nimittäin niin, ettei mr Hobbs ollut kovin teräväpäinen. — Hän oli pikemminkin hidas ja pitkäveteinen eikä hänellä ollut paljon tuttavia. Hän ei ollut tarpeeksi nokkela keksimään itselleen huvituksia, eikä hän tosiaankaan tiennyt muista huvituksista kuin sanomalehtien lukemisesta ja laskujen laskemisesta. Hänen ei ollut aivan helppo suoriutua laskuistaan ja välistä hän tarvitsi paljon aikaa ennen kuin sai ne kuntoon. Entisinä aikoina pikku lordi Fauntleroy, joka oli oppinut näppärästi laskemaan sormiensa sekä taulun ja rihvelin avulla, oli joskus koettanut auttaa häntä. Sitä paitsi hän oli ollut tarkkaavainen kuuntelija ja oli hyvin kiinnostuneena seurannut sanomalehtiä. Usein he olivat pitkään keskustelleet vallankumouksesta, englantilaisista, vaaleista ja tasavallan kaartista, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hänen lähdettyään tuntui sekatavarakaupassa tyhjältä. Ensin mr Hobbsista tuntui kuin Cedrik ei olisi kaukana poissa, vaan palaisi pian. Jonakin päivänä, kun hän katsahtaisi ylös sanomalehdestään, hän näkisi pojan seisovan ovella valkoisessa puvussaan, punaisissa sukissaan, olkihattu niskassa ja kuulisi hänen sanovan herttaisella äänellään: "Päivää, mr Hobbs! Kuuma päivä, eikö olekin?" Mutta kun päivät menivät menojaan, eikä mitään kuulunut, mr Hobbs tuli hyvin surulliseksi ja tuskastuneeksi. Sanomalehdetkään eivät huvittaneet häntä yhtä paljon kuin ennen. Luettuansa hän toisinaan laski lehden polvelleen sekä istui ja tuijotti pitkän aikaa korkeaan tuoliin. Tuolin jaloissa oli merkkejä, jotka tekivät hänet alakuloiseksi ja surulliseksi. Tulevan Dorincourtin kreivin korot olivat jättäneet ne merkit, kun hän jutellessaan oli potkinut. Katseltuaan näitä merkkejä mr Hobbs otti esiin kultakellonsa, avasi sen ja katsoi kirjoitusta: "Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi." Hetken aikaa sitä katseltuaan hän napautti sen kiinni ja huokasi, nousi sitten ylös ja asettui ovensuuhun seisomaan — perunatynnyrien ja omenanelikkojen väliin — ja katseli kadulle. Illalla, kun kauppa oli suljettu, hän sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen pitkin katuviertä, kunnes saapui talolle, jossa Cedrik oli asunut; nyt siinä oli ilmoitus: "Vuokrattavana." Siihen hän pysähtyi, katsahti ylös pudistaen päätään, veti pari pitkää sauhua piipustaan ja kääntyi hetken kuluttua synkkänä takaisin.
Niin kului pari kolme viikkoa, eikä hänelle muuta juolahtanut mieleen. Koska hän oli hidas ja miettiväinen, hän tarvitsi paljon aikaa keksiäkseen uuden ajatuksen. Yleensä hän ei pitänyt uusista ajatuksista, vaan piti vanhoja parempina. Kun tilanne ei kuitenkaan parin kolmen viikon kuluessa parantunut, vaan päinvastoin paheni, hänessä heräsi vähitellen ja varovasti uusi tuuma. Hän aikoi lähteä tervehtimään Dickiä. Hän poltti monta piipullista ennen kuin teki päätöksensä, mutta vihdoin kuitenkin niin kävi. Hän päätti lähteä tervehtimään Dickiä. Hän tunsi Dickin elämänvaiheet. Cedrik oli hänelle ne kertonut, ja hänen tuumansa oli se, että hän saisi lohdutusta jutellessaan Dickin kanssa.
Eräänä päivänä, kun Dick oli juuri puhdistamassa erään kävelijän saappaita, pysähtyi lyhyt, vankka, synkännäköinen ja kaljupäinen mies katuvierelle ja tarkasteli parin kolmen minuutin ajan kengänkiillottajan kilpeä, jossa oli:
Hän tuijotti siihen niin kauan, että Dickin huomio kiintyi häneen, ja lopetettuaan urakkansa Dick sanoi:
"Tarvitsetteko kenkien kiilloittamista, herra?"
Lyhyenläntä mies eteni varovasti ja pani jalkansa telineelle.
"Tarvitsen", hän sanoi.
Kun Dick rupesi työhön, niin mies katsahti Dickistä kilpeen ja kilvestä Dickiin.
"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.
"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja rupesi lordiksi."
"Lordi — lordi —", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordiFauntleroy — josta tulee Dorincourtin kreivi!"
Dick oli pudottaa harjansa.
"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"
"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja — niin me tosiaankin olimme."
Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta Dickille.
"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte minut' — ne olivat hänen sanansa — ja minä olisin muistanut häntä", hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."
"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi. "Ja niin rohkea — en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa. Tosiaankin hyvä poika — ja melkein olimme ystävät — jo alusta alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska puhella hänen kanssaan."
"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti päätänsä entistä surullisempana.
He huomasivat, että heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, ettei ollut mahdollista sanoa kaikkea yhdellä istumalla, ja niin he päättivät, että Dick tulisi seuraavana iltana kauppaan pitämään mr Hobbsille seuraa. Se tuuma oli Dickin mieleen. Kaiken ikänsä hän oli ollut katujen kuljeskelija, mutta aina salaisesti toivonut kunnioitettavampaa elämäntapaa. Siitä asti kun hänellä oli ollut itsenäinen toimi, hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että saattoi nukkua katon alla sen sijaan että hänen ennen oli täytynyt olla ulkona kadulla. Hän olisi ruvennut toivomaan, että hän aikaa voittaen pääsisi vielä parempiin tuloksiin. Hänelle oli oikein tärkeä tapaus se, että hänet oli kutsuttu varakkaan, kunnioitettavan miehen luo, jolla oli myymälä kadun kulmassa sekä hevonen ja vaunut.
"Tiedättekö te mitään kreiveistä ja linnoista?" mr Hobbs kysyi."Tahtoisin mielelläni tietää enemmän tuosta herrasväestä."
"Heistä on kertomus 'Penny Story Gazettessa'", Dick sanoi. "Sen nimi on 'Aatelismiehen rikos eli kreivitär Mayn kosto'. Se on koko lysti juttu. Eräs pojista lainasi mulle lehden luettavaksi."
"Ottakaa se mukaanne kun tulette", mr Hobbs sanoi, "niin minä maksan sen. Tuokaa kaikki kirjat mitä löydätte, joissa puhutaan kreiveistä, ja jollei niissä puhuta kreiveistä, niin markiisitkin kelpaavat, tai herttuat — vaikkei hän koskaan puhunut herttuoista eikä markiiseista. Me moitimme joskus aatelismiehiä, mutta en milloinkaan ole nähnyt heitä. Luulen, ettei heitä ole täällä päin."
"Tiffanyn luona niitä kai on jos jossakin", Dick sanoi, "mutta en tiedä osaisinko erottaa heidät jos näkisinkin."
Mr Hobbs ei viitsinyt tunnustaa, ettei hänkään tavatessaan olisi voinut heitä erottaa toisista. Hän pudisti vain miettivästi päätään.
"Luulen, ettei heitä täällä juuri tarvita", hän sanoi, ja siihenhän se juttu päättyi.
Siten alkoi heidän luja ystävyytensä. Kun Dick tuli puotiin, mr Hobbs otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Hän asetti hänelle tuolin lähelle ovea omenanelikon viereen, ja kun nuori vieras oli käynyt istumaan, hän osoitti nelikkoa sillä kädellä, jossa hänellä oli piippu, sanoen:
"Tehkää hyvin ja ottakaa."
Sitten hän katseli sanomalehteä ja he lukivat yhdessä ja keskustelivat Englannin aatelistosta; mr Hobbs poltti ahkerasti piippuaan ja pudisti usein päätään. Varsinkin hän pudisti sitä silloin, kun hän osoitti korkean tuolin jaloissa olevia merkkejä.
"Nuo hän on potkinut", hän sanoi painokkaasti, "ne ovat hänen potkimiansa. Aika ajoin minä istun ja katselen niitä. Onni on niin vaihteleva tässä maailmassa. Tässä hänen oli tapana istua ja syödä leivoksia laatikosta ja omenoita tynnyreistä ja heitellä siemenet kadulle; ja nyt hän on lordi ja istuu linnassa. Nämä ovat lordin potkimia ja kerran ne vielä tulevat kreivin potkimiksi. Joskus minä sanon itsekseni: 'no hyvä, kirppu minua purkoon!'"
Hänellä näytti olevan paljon huvia omista mietteistään ja Dickin käynneistä. Ennen kuin Dick lähti kotiin, he söivät illallista pienessä takahuoneessa. Heillä oli leivoksia, juustoa ja sardiineja sekä muita säilykkeitä, joita kaupassa myytiin, ja mr Hobbs avasi juhlallisesti kaksi pulloa inkivääriolutta, kaatoi kumpaisellekin lasin ja esitti maljan.
"Hänen maljansa!" hän sanoi kohottaen lasiaan, "ja läksyttäköön hän heitä — kaikkia kreivejä, markiiseja, herttuoita ja koko joukkoa!"
Tämän illan jälkeen he tapasivat toisensa usein, ja mr Hobbs oli paljoa tyytyväisempi ja vähemmän huolestunut. He lukivat "Penny Story Gazettea" ja paljon muutakin hauskaa ja tutustuivat siten aateliston ja ylhäisön tapoihin. Se olisi suuresti hämmästyttänyt tätä halveksittua luokkaa, jos se olisi kuullut siitä. Eräänä päivänä mr Hobbs teki pyhiinvaellusretken kaupungille erääseen kirjakauppaan aikoen lisätä kirjastoaan. Hän lähestyi kauppiasta ja kumartui pöydän yli puhutellakseen häntä.
"Minä haluaisin", hän sanoi, "kirjan, jossa puhutaan kreiveistä."
"Mitä haluatte!" kirjakauppias huudahti.
"Kirjan, jossa puhutaan kreiveistä", toisti sekatavarakauppias.
"Pelkäänpä", kauppias sanoi veitikkamaisesti, "ettei meillä ole sitä, mitä haluatte."
"Eikö ole?" mr Hobbs sanoi levottomana. "No sitten markiiseista — tai herttuoista."
"En ole kuullut sellaisesta kirjasta", kauppias vastasi.
Mr Hobbs oli hyvin alakuloinen. Hän loi katseensa maahan — ja sitten taas ylös.
"Eikö naiskreiveistäkään?" hän kysyi.
"Pelkäänpä ettei ole", kauppias sanoi hymyillen.
"No", mr Hobbs huudahti, "kirppu minua purkoon!"
Hän oli juuri poistumassa myymälästä, kun kauppias kutsui hänet takaisin ja kysyi kelpaisiko romaani, jossa päähenkilöt ovat aatelisia. Mr Hobbs sanoi sen kelpaavan — koska hän ei voinut saada sellaista kirjaa, joka käsitteli kreivejä. Niin kauppias myi hänelle mr Harrison Ainsworthin kirjoittaman kirjan nimeltä "Linna Lontoossa", ja mr Hobbs vei sen kotiinsa.
Kun Dick tuli, he rupesivat lukemaan sitä. Se oli hyvin merkillinen ja jännittävä kirja ja sen toiminta tapahtui Englannin kuuluisan kuningattaren Maria Verisen aikana. Ja kun mr Hobbs kuuli kuningatar Marian hirmutöistä ja siitä, kuinka hänen oli tapana katkaista ihmisten päitä, kiduttaa heitä kauheasti tai polttaa heitä elävältä, hän joutui pois suunniltaan. Hän otti piipun suustaan ja tuijotti Dickiin ja vihdoin hänen täytyi pyyhkiä punaisella nenäliinallaan hikeä otsaltaan.