The Project Gutenberg eBook ofPikku lordiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku lordiAuthor: Frances Hodgson BurnettTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 22, 2016 [eBook #53789]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LORDI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku lordiAuthor: Frances Hodgson BurnettTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 22, 2016 [eBook #53789]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Pikku lordi
Author: Frances Hodgson BurnettTranslator: Helmi Krohn
Author: Frances Hodgson Burnett
Translator: Helmi Krohn
Release date: December 22, 2016 [eBook #53789]
Language: Finnish
Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LORDI ***
Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Frances Hodgson Burnett
Suom. Helmi Setälä
Alkuperäinen nimi: Little Lord Fauntleroy
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Odottamaton tapausCedrikin ystävätLähtöEnglannissaLinnassaKreivi ja pojanpoikaKirkossaRatsastusharjoitusKöyhien mökitHälyttävä uutinenLevottomuutta AmerikassaKilpakumppanitDick tulee apuunSelvitysKahdeksas syntymäpäivä
Odottamaton tapaus
Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen, sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"
Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka oli saada hänet itkemään.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"
Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan tahtonut päästää häntä irti.
"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä olla, mutta meillä — meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin toisemme."
Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo, aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa. Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa. Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan. Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa. Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin rikkaan perheen jäsen.
Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden. Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty, ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana, että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä, jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa, kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä aiheuttivat hänelle paljon huolta.
Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi. Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan. Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha odottaa isältään enää mitään apua.
Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi, ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi.
Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan häntä hellästi.
Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun, hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse aavistikaan.
— "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."
Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen — väliin satuja, väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti nauravan pojan hauskoja puheita.
"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?' 'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen, joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."
Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana. Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään kunnossa pojan vaatteita.
"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot, naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän näyttää pieneltä lordilta."
Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt, mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan — luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia — ja olihan hänellä hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä". Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa — esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta. Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen. Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.
Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.
"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle, lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja varokoot he silloin itseänsä!"
Cedrik oli tapansa mukaan kiivennyt korkealle tuolilleen, ja työntänyt hatun niskaansa ja pistänyt kädet taskuunsa kuunnellen hartaasti mr Hobbsia.
"Oletteko te koskaan tuntenut kreivejä tai markiiseja, mr Hobbs?" hän kysyi.
"En", mr Hobbs vastasi halveksivasti, "en luullakseni. Tahtoisinpa vain nähdä yhden täällä luonani! Kyllä minä hänelle näyttäisin! En sallisi hänen istua edes kakkulaatikolleni!"
Tätä sanoessaan hän ylpeästi katsahti ympärilleen ja rypisti otsaansa.
"Ehkeivät he tahtoisi olla kreivejä, jos he tietäisivät jostakin paremmasta", Cedrik sanoi tuntien sääliä heidän onnettoman asemansa johdosta.
"Vai eivät tahtoisi!" mr Hobbs sanoi. "Sehän on heidän kunniansa!Veressä se heillä on. Kehnoa joukkoa!"
Heidän parhaillaan jutellessaan Mary astui sisään. Cedrik luuli, että hän ehkä oli tullut ostamaan sokeria, mutta näin ei ollutkaan. Hän näytti kalpealta, niinkuin hän olisi ollut jostakin syystä liikuttunut.
"Tule kotiin, kultaseni", hän sanoi, "rouva tarvitsee sinua".
Cedrik liukui alas tuoliltaan.
"Tahtooko hän minut mukaansa kävelemään, Mary?" hän kysyi. "Näkemiin, mr Hobbs!"
Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin kummallisesti ja pudisti päätänsä.
"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"
"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".
"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja kampasi pojan kiharat.
"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin — kova onni!"
Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu, hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.
"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"
Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä.Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.
Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.
"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordiFauntleroy".
Cedrikin ystävät
Tuskin koskaan on kenelläkään pojalla ollut enemmän syytä kummastukseen kuin Cedrikillä seuraavan viikon kuluessa. Se oli merkillisin ja ihmeellisin viikko, minkä hän siihen asti oli elänyt. Ensiksikin oli juttu, jonka äiti hänelle kertoi, perin kummallinen. Se piti kertoa hänelle kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän ymmärsi sen. Mitähän mr Hobbs ajattelisi siitä? Siinä puhuttiin kreiveistä. Hänen isänsä isä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, oli kreivi. Hänen vanhin setänsä olisi myös aikaa myöten tullut kreiviksi, jollei hän olisi kuollut pudottuaan hevosen selästä. Sen jälkeen hänen toinen setänsä olisi saanut kreivin arvon, jollei hän olisi äkkiä joutunut kuumetaudin uhriksi Roomassa. Sitten hänen oma isänsä, jos hän olisi elänyt, olisi tullut kreiviksi. Mutta koska he kaikki olivat kuolleet ja Cedrik yksin oli elossa, niin näytti siltä kuin hänestä isoisän kuoleman jälkeen tulisi kreivi — ja nyt hän oli lordi Fauntleroy.
Hän valahti aivan valkoiseksi kuullessaan tämän nyt ensimmäisen kerran.
"Voi lemmikkini!" hän sanoi, "en minä tahtoisi kreiviksi. Ei kukaan pojista ole kreivi. Enkö mitenkään pääsisi siitä?"
Mutta se näytti väistämättömältä. Illalla poika ja hänen äitinsä istuivat avonaisen ikkunan ääressä keskustellen kauan yhdessä. Cedrik istui penkillä mieliasennossaan, kädet polvilla, somat kasvot ajatustyöstä punoittaen. Isoisä oli lähettänyt noutamaan häntä Englantiin, ja äiti arveli että oli pakko lähteä.
"Sen tähden", äiti sanoi katsellen surullisesti ulos ikkunasta, "sen tähden sinun pitää lähteä, että isä olisi tahtonut niin. Hän rakasti kotiansa ja sitä paitsi on paljon asioita, joita pieni poika ei voi käsittää. Minä olisin itsekäs äiti, jos en antaisi sinun lähteä. Kun vartut vanhemmaksi, niin käsität sen itsekin."
Ceddi pudisti päätään surullisesti. "Minun tulee niin ikävä mr Hobbsia", hän sanoi. "Ja pelkäänpä, että hänkin kaipaa minua niin kuin minä häntä. Minun tulee ikävä heitä kaikkia."
Kun mr Havisham — joka oli kreivi Dorincourtin asianajaja ja lähetetty noutamaan lordi Fauntleroyta Englantiin — tuli seuraavana päivänä heille, niin Cedrik sai kuulla paljon asioita. Mutta häntä ei juuri lohduttanut tieto, että hänestä suureksi tultuaan tulee rikas mies, monien linnojen, suurten puistojen, rikkaiden kaivosten ja laajojen tiluksien omistaja. Hän oli suruissaan ystävänsä, mr Hobbsin tähden ja lähti syvästi masentuneena hänen luoksensa kauppaan heti aamiaisen jälkeen.
Cedrik tapasi hänet lukemassa aamulehteä ja lähestyi häntä totisen näköisenä. Hän tiesi, että mr Hobbs tulisi apealle mielelle kuullessaan, mitä oli tapahtunut, ja matkalla hän oli miettinyt, kuinka sen parhaiten kertoisi.
"Hei!" mr Hobbs sanoi. "Huomenta!"
"Huomenta!"
Cedrik ei kiivennyt korkealle tuolilleen niin kuin hänen tapansa oli ollut, vaan hän istui puulaatikolle kädet ristissä polvien ympärillä ja oli ääneti hetken aikaa. Vihdoin mr Hobbs katsahti häneen tutkivasti sanomalehtensä yli.
"Hei!" hän sanoi uudelleen.
Cedrik koetti rohkaista mieltänsä.
"Mr Hobbs", hän sanoi "muistatteko mistä me eilen aamulla juttelimme?"
"Muistaakseni Englannista", mr Hobbs vastasi.
"Niin", Cedrik sanoi. "Mutta juuri kun Mary tuli minua hakemaan?"
Mr Hobbs raapi päätänsä.
"Me keskustelimme kuningatar Viktoriasta ja aatelistosta."
"Niin", Cedrik sanoi epäilevästi, "ja — ja kreiveistä, muistattekos?"
"Kyllä, kyllä", mr Hobbs vastasi, "me maalasimme heidät mustiksi ja kirjaviksi. Ja se oli oikein tehty!"
Cedrik punastui tukanrajaa myöten. Eläissään hän ei ollut joutunut mistään asiasta näin hämilleen. Hiukan hän myös pelkäsi mr Hobbsin puolesta.
"Te sanoitte", Cedrik jatkoi, "ettette sallisi kenenkään heistä istua edes laatikollanne".
"Niinpä sanoinkin", mr Hobbs vastasi varmasti, "ja minä ajattelin niinkuin sanoin. Yrittäköönpä vain joku niin —!"
"Mr Hobbs", Cedrik sanoi, "nyt yksi heistä istuu teidän laatikollanne!"
Mr Hobbs hyökkäsi ylös tuolistansa.
"Mitä!" hän huudahti.
"Niin", Cedrik sanoi ujosti, "minä olen yksi heistä — taikka tulen siksi. En tahdo salata teiltä mitään."
Mr Hobbs näytti levottomalta ja meni tarkastamaan lämpömittaria.
"Kuumuus on kai noussut päähäsi!" hän huudahti ja kääntyi tarkastamaan nuoren ystävänsä kasvoja. "On kuuma päivä! Kuinka sinä jaksat? Tunnetko missään kipua? Kauanko sitä on kestänyt?"
Hän tunnusteli suurella kädellään pojan päätä — ja tuli vielä enemmän hämilleen.
"Kiitos", Cedrik sanoi, "minä voin hyvin. Ei minun päätäni mikään vaivaa. Valitettavasti se, minkä olen teille sanonut, mr Hobbs, on totta. Sen tähden Mary tuli noutamaan minua. Mr Havisham kertoi sen äidille ja mr Havisham on asianajaja."
Mr Hobbs lysähti tuolilleen ja pyyhki nenäliinalla otsaansa.
"Toinen meistä on saanut auringonpistoksen!" hän huudahti.
"Ei kumpainenkaan", Cedrik sanoi. "Meidän pitää katsoa asiaa parhaalta puolelta, mr Hobbs. Mr Havisham tuli Englannista asti kertomaan sen meille. Isoisäni lähetti hänet."
Mr Hobbs loi tuijottavan katseen pojan viattomiin kasvoihin.
"Kuka on sinun isoisäsi?" hän kysyi.
Cedrik pisti kätensä taskuun ja veti varovasti esiin paperinpalasen, johon hän oli kirjoittanut jotakin pyöreällä säännöttömällä käsialallaan.
"Minun on niin vaikea muistaa sitä ja siksi kirjoitin sen tähän", hän sanoi. Ja sitten hän luki hitaasti: "John Arthur Molyneux Errol, Dorincourtin kreivi. Tämä on hänen nimensä ja hän asuu linnassa — luullakseni kahdessa tai kolmessakin linnassa. Ja minun isäni oli hänen nuorin poikansa. Ei minusta olisi tullut kreiviä, jollei isä olisi kuollut, eikä isästäkään, jolleivät hänen molemmat veljensä olisi kuolleet. Mutta he kuolivat kaikki eikä elossa ole muita miespuolisia jälkeläisiä kuin minä, ja minusta tulee kreivi. Ja isoisä on lähtenyt noutamaan minua Englantiin."
Mr Hobbsin tuli yhä kuumempi. Hän pyyhki otsaansa sekä paljasta päälakeansa ja hengähti syvään. Vähitellen hän huomasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Mutta katsellessaan puulaatikolla istuvaa poikaa, joka näytti viattomalta ja vakavalta, hän huomasi, ettei tämä ollut lainkaan muuttunut, vaan oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli sama herttainen ja rohkea poika, musta takki yllä ja punainen kaulaliina kaulassa. Mr Hobbs joutui aivan suunniltaan kuunnellessaan pitkää sukuluetteloa. Häntä hämmensi vielä sekin seikka, että Cedrik puhui tästä kaikesta aivan luonnollisena ja yksinkertaisena asiana huomaamatta itse, miten ihmeellistä se oli.
"Mikä sinun nimesi taas olikaan?" mr Hobbs kysyi.
"Se on Cedrik Errol, lordi Fauntleroy", Cedrik vastasi. "Siksi mr Havisham minua sanoi. Kun tulin huoneeseen, hän sanoi: 'Tämä siis on pikku lordi Fauntleroy!'"
"Hyvä", mr Hobbs sanoi, "kirppu minua purkoon!"
Tätä huudahdusta hän käytti aina kun oli hyvin hämmästynyt tai liikuttunut. Tällaisena tyrmistyksen hetkenä hänen oli mahdotonta löytää mitään muuta sanottavaa.
Cedrikin mielestä se oli hyvin sopiva ja asianmukainen ilmaus. Hänen kunnioituksensa mr Hobbsia kohtaan oli niin suuri, että hän hyväksyi kaikki tämän mielenilmaukset ja suorastaan ihaili niitä. Hän tunsi liian vähän maailmaa voidakseen huomata, ettei mr Hobbs aina käyttäytynyt kovin hienosti. Tietysti hän huomasi, ettei kauppias ollut äidin kaltainen, mutta olihan äiti nainen, ja hän tiesi naisista sen, että he olivat hyvin erilaisia kuin miehet.
Hän katsahti huolestuneena mr Hobbsiin.
"Onko Englanti kaukana täältä?" hän kysyi.
"Se on Atlantin valtameren toisella puolen", mr Hobbs vastasi.
"Se siinä pahinta onkin", Cedrik sanoi. "Minä en ehkä tapaa teitä pitkään aikaan, ja tällaista mahdollisuutta en mielelläni ajattele, mr Hobbs."
"Parhaiden ystävien täytyy usein erota", mr Hobbs sanoi.
"Niin", Cedrik sanoi, "me olemme niin kauan olleet ystäviä, vai kuinka?"
"Aina sinun syntymästäsi saakka", mr Hobbs vastasi. "Sinä olit kuuden viikon ikäinen, kun sinut ensi kerran tuotiin kadulle."
"Niin", Cedrik huokasi, "silloin en tosiaan ajatellut, että minusta tulee kreivi".
"Etkö luule", mr Hobbs sanoi, "että voisit välttää sen?"
"Pelkäänpä, ettei se käy päinsä", Cedrik vastasi. "Äiti sanoo, että isäkin olisi toivonut sitä. Mutta jos minusta tulee kreivi, niin minä voin ainakin tehdä yhden asian: voin koettaa tulla hyväksi kreiviksi. En tahdo tulla itsevaltiaaksi. Ja jos vielä kerran uhkaisi sota Amerikkaa vastaan, niin minä yrittäisin estää sen."
He keskustelivat kauan ja vakavasti. Kun mr Hobbs oli tyyntynyt ensi hämmennyksestään, hän ei enää ollut niin levoton kuin olisi luullut. Hän koetti mukautua asiain menoon ja ennen keskustelun loppua hän kysyi yhtä ja toista. Koska Cedrik osasi vastata ainoastaan harvoihin kysymyksiin, hän itse koetti vastata niihin ruveten laajasti esittämään kreivien, markiisien ja lordien asioita ja selittäen niitä tavalla, joka varmaan olisi hämmästyttänyt mr Havishamia, jos tämä arvoisa herra olisi ollut kuulemassa.
Mutta muutenkin oli paljon asioita, jotka saivat mr Havishamin hämmästymään. Hän oli aina elänyt Englannissa eikä ollut tottunut Amerikan kansaan eikä sen tapoihin. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli toimensa johdosta ollut tekemisissä kreivi Dorincourtin perheen kanssa ja hän tunsi kaikki heidän laajat tiluksensa, omaisuutensa ja mahtavuutensa. Kylmällä, käytännöllisellä tavallaan hän tunsi mieltymystä poikaa kohtaan, josta kerran oli tuleva kaiken tämän valtias ja omistaja — tulevaa Dorincourtin kreiviä kohtaan. Hän tiesi kuinka vanhan kreivin toiveet vanhempien poikien suhteen olivat pettäneet ja kuinka hän oli joutunut vihan vimmoihin saadessaan kuulla kapteeni Cedrikin avioliitosta amerikkalaisen naisen kanssa, ja hän tiesi vanhuksen yhä edelleen vihaavan pientä kaunista leskeä, josta puhuessaan hän käytti katkeria ja julmia sanoja. Itsepintaisesti hän väitti, että tämä oli viekas amerikkalainen tyttö, joka oli kietonut hänen poikansa pauloihinsa siksi, että tämä oli kreivin poika. Vanha lakimies oli puoleksi uskonut, että asianlaita olikin niin. Hän oli joutunut näkemään paljon itsekkäitä ja voitonhimoisia ihmisiä, eikä hän ajatellut mitään hyvää amerikkalaisista. Kun hän ajoi kapealle kadulle ja hänen vaununsa pysähtyivät pienen, matalan talon eteen, se teki häneen ikävän vaikutuksen. Tuntui hirvittävältä ajatella, että Dorincourtin linnan, Wyndhamin ja Chorlworthin tuleva omistaja oli syntynyt ja kasvanut tässä mitättömässä talossa tällaisen kadun varrella, jonka kulmassa oli jonkinlainen vihanneskauppiaan puoti. Hän mietti, millainen lapsi mahtoikaan olla ja minkälainen äiti hänellä olisi. Häntä oikein värisytti ajatus, että hänen täytyy tavata heidät. Hän tavallansa ylpeili, hienosta perheestä, jonka lakiasioita hän oli niin kauan hoitanut, ja häntä suututti ajatus, että hänen ehkä täytyy joutua tekemisiin sivistymättömän, rahanhimoisen naisen kanssa, joka ei kunnioittanut kuolleen miehensä kotimaata eikä kuuluisaa nimeä. Tämä nimi oli sekä vanha että maineikas, ja mr Havisham itsekin kunnioitti sitä suuresti, vaikka hän olikin kylmä käytännöllinen asianajaja.
Kun Mary saattoi hänet pieneen saliin, hän tarkasteli sitä arvostelevasti. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, mutta näytti kodikkaalta. Siellä ei ollut halpoja, mauttomia koristeita eikä arvottomia koreita tauluja; ne harvat seinäkoristeet, joita siellä oli, olivat aistikkaita, ja huonetta somistamassa oli useita naisen käden valmistamia sieviä esineitä.
"Eihän tämä näytä niinkään pahalta", hän ajatteli itsekseen, "ilmeisesti kapteeni on itse suunnitellut sisustuksen". Mutta mrs Errolin astuessa huoneeseen hän rupesi tuumimaan, että tälläkin varmaan oli ollut asiassa osansa. Jollei asianajaja olisi ollut niin vanha, jäykkä herra, hän varmaan olisi hämmästynyt nähdessään mrs Errolin. Tämä näytti yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, joka peitti hänen solakan vartalonsa, pikemmin nuorelta tytöltä kuin seitsenvuotiaan pojan äidiltä. Hänellä oli kauniit surumieliset kasvot, ja hänen suuret tummat silmänsä ilmaisivat hellyyttä ja viattomuutta — surumielinen katse ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan hänen miehensä kuoleman jälkeen. Cedrik oli tottunut siihen, se katosi ainoastaan silloin kuin Cedrik leikki tai jutteli hänen kanssaan sanoen jotakin pikkuvanhaa tai toistaen pitkän sanan, joka oli peräisin sanomalehdistä tai keskusteluista mr Hobbsin kanssa. Hän käytti mielellään pitkiä sanoja ja oli niin mielissään, kun äiti nauroi niitä, vaikkei hän käsittänyt, mitä naurettavaa niissä oli; hänen mielestään ne olivat perin vakavia. — Kokeneena asianajajana mr Havisham oli saavuttanut varman ihmisluonteiden tuntemuksen, ja heti nähdessään Cedrikin äidin hän huomasi vanhan kreivin suuresti erehtyneen luullessaan tätä alhaiseksi ja rahanhimoiseksi naiseksi. Mr Havisham ei ollut naimisissa, hän ei ollut edes milloinkaan rakastanut, mutta hän huomasi heti, että tämä kaunis, nuori, suloääninen ja surusilmäinen olento oli mennyt syvästä rakkaudesta naimisiin kapteeni Errolin kanssa toivomatta erityistä etua siitä, että kapteeni oli kreivin poika. Asianajaja huomasi tulevansa hyvin toimeen hänen kanssansa ja rupesi aavistamaan, ettei pikku lordi Fauntleroysta lopulta varmaankaan koituisi häpeää hienolle suvulle. Kapteeni oli ollut kaunis poika ja nuori äitikin oli hyvin sievä, ja siksipä ei ollut mahdotonta, että pojastakin tulisi aikoinaan komea nähtävyys.
Kun hän kertoi mrs Errolille, mitä oli tapahtunut, tämä kävi kalpeaksi.
"Voi!" hän sanoi, "täytyykö minun luopua pojastani? Me pidämme niin paljon toisistamme! Hän on ainoa iloni! Eihän minulla ole mitään muuta. Olen koettanut olla hänelle hyvä äiti." Hänen suloinen äänensä vapisi ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Te ette tiedä kuinka rakas hän on minulle!"
Asianajaja rykäisi ja sanoi sitten:
"Minun täytyy tunnustaa teille, että Dorincourtin kreivi ei ole — ei ole erikoisen kiintynyt teihin. Hän on vanha mies ja hänen ennakkoluulonsa ovat sangen jyrkät. Hän on aina erityisesti vihannut Amerikkaa ja amerikkalaisia ja oli vimmoissansa poikansa avioliiton johdosta. Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa teille näin ikäviä asioita, mutta kreivi on lujasti päättänyt, ettei hän tahdo nähdä teitä. Hän haluaa, että lordi Fauntleroy asuu hänen kanssaan ja saa kasvatuksensa hänen valvonnassaan. Kreivi asuu Dorincourtin linnassa ja viettää suurimman osan aikaansa siellä. Häntä vaivaa luuvalo, eikä hän pidä Lontoosta. Siten lordi Fauntleroy tulisi pääasiallisesti asumaan Dorincourtissa. Kreivi tarjoaa teille asuinpaikaksi Court Lodgen, joka sijaitsee kauniilla paikalla eikä ole kovin kaukana linnasta. Hän tarjoaa teille myös hyvät tulot. Lordi Fauntleroy saa käydä teitä tervehtimässä, kuitenkin sillä ehdolla, että te ette tule hänen luoksensa tai astu puiston sisäpuolelle. Siten teitä ei kokonaan eristetä pojastanne, ja minä vakuutan teille, hyvä rouva, etteivät ehdot ole niin ankarat kuin ne olisivat voineet olla. Olen vakuuttunut siitä, että tekin huomaatte, kuinka suuri etu lordi Fauntleroylle koituu tästä kaikesta sekä hyvästä kasvatuksesta."
Hän pelkäsi mrs Errolin rupeavan naisten tapaan itkemään. Naisten itku kiusasi ja suututti häntä.
Mutta mrs Errol ei itkenyt. Hän meni ikkunan luo, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin, ja mr Havisham huomasi, että hän koetti hillitä itseänsä. "Kapteeni Errol oli hyvin kiintynyt Dorincourtiin", hän sanoi vihdoin. "Kapteeni suri aina sitä, että hänet oli erotettu omaisistansa. Hän oli ylpeä kodistaan ja nimestään. Minä tiedän hänen toivoneen, että hänen poikansa pääsisi tutustumaan noihin kauniisiin, vanhoihin paikkoihin ja saisi tulevan asemansa mukaisen kasvatuksen."
Sitten mrs Errol tuli takaisin pöydän luo ja katsoi lempeästi mrHavishamiin.
"Minun mieheni olisi toivonut sitä", hän sanoi, "ja varmaan se tulee pienen poikani parhaaksi. Toivon, ettei kreivi ole niin julma, että hän koettaisi vieroittaa poikaa minusta, ja olen varma siitä, että vaikka hän yrittäisikin, niin minun pikku poikani on siksi isänsä luontoinen, ettei se voi häntä vahingoittaa. Hän on uskollinen ja lämmin luonteeltansa ja helläsydäminen. Hän rakastaisi minua, vaikka hän ei minua näkisikään, ja niin kauan kuin me saamme tavata toisemme, minulla ei ole syytä valittaa."
"Ei hän ajattele itseään laisinkaan", asianajaja totesi, "eikä aseta minkäänlaisia ehtoja omasta puolestaan".
"Hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "minä kunnioitan teitä sen johdosta, että pidätte niin hellää huolta pojastanne. Aikuiseksi vartuttuaan hän on oleva teille kiitollinen. Olkaa huoleti, lordi Fauntleroysta pidetään hyvää huolta ja koetetaan kaikin voimin edistää hänen onneansa. Dorincourtin kreivi on valvova hänen hyvinvointiansa yhtä huolellisesti kuin te itse."
"Toivon", vastasi hellä äiti sortuneella äänellä, "että isoisä rakastaisi Ceddiä. Pojalla on hellä sydän ja hän on aina saanut osakseen rakkautta ja hellyyttä."
Mr Havisham rykäisi uudelleen. Hänen oli vaikea uskoa, että luuvalon runtelema, kiukkuinen vanha kreivi voisi rakastaa ketään. Mutta hän tiesi, että tämä yrittäisi omalla äreällä tavallaan olla ystävällinen pojalle, josta kerran tulisi hänen seuraajansa. Ja hän tiesi myös, että jos Ceddi osoittaisi tuottavansa kunniaa hänen nimelleen, isoisä olisi ylpeä hänestä.
"Olen varma siitä, että lordi Fauntleroy saa hyvät oltavat", hän vastasi. "Juuri siksi, että poika voisi olla onnellinen, kreivi haluaa teidätkin läheisyyteen. Näin voitte tavata poikaanne säännöllisesti."
Hienotunteisuudesta hän jätti käyttämättä kreivin omia sanoja, joita ei tosiaankaan voinut pitää kohteliaina eikä kauniina. Mr Havisham piti parempana ilmaista jalon herransa tarjoukset hienommin ja valituimmin sanoin.
Vielä kerran hän hiukan säpsähti, kun mrs Errol pyysi Marya hakemaanCeddin ja kun Mary kertoi, missä poika oli.
"Kyllä minä hänet löydän, rouva", Mary sanoi, "sillä hän istuskelee tähän aikaan mr Hobbsin korkealla tuolilla ja puhuu politiikkaa siellä suovan, kynttilöiden ja perunoiden keskellä niin näppäränä ja suloisena että oikein!"
"Mr Hobbs on tuntenut Ceddin aivan pienestä pitäen", mrs Errol selitti lakimiehelle. "Hän on kiltti Cedrikille, ja he ovat hyviä ystäviä."
Mr Havishamin epäilykset heräsivät jälleen, kun hän muisti vaikutelman, jonka hän oli saanut ajaessaan kaupan ohi: tynnyreittäin perunoita ja omenoita ja kaikenkaltaista sälyä. Englannissa eivät herrasväen lapset milloinkaan seurustelleet sekatavarakauppiaiden kanssa, ja siksi tämä ystävyyssuhde tuntui hänestä melko arveluttavalta. Olisi hyvin harmillista, jos lapsella olisi huonoja tapoja ja jos hän haluaisi seurustella alhaison kanssa. Vanhan kreivin katkerimpia nöyryytyksiä oli ollut se, että hänen molemmat poikansa olivat etsineet alhaista seuraa. Saattaisiko olla mahdollista, että poika olisi perinyt heidän huonot ominaisuutensa isän avujen asemesta?
Kun hän keskusteli mrs Errolin kanssa, tämä ajatus liikkui levottomasti hänen mielessään, kunnes lapsi tuli huoneeseen. Kun ovi avautui, hän itse asiassa vitkasteli hetken ennen kuin uskalsi katsoa Cedrikiä. Monet mr Havishamin tuttavat olisivat varmaan suuresti kummaksuneet hänen mielenliikkeitään, jos olisivat aavistaneet, mitä hän ajatteli katsellessaan poikaa, joka juoksi äitinsä syliin. Hän huomasi kiihtyvänsä oudosti. Ensi silmänräpäyksessä hän havaitsi, että Cedrik oli hienoin ja komein poika, jonka hän oli milloinkaan nähnyt. Pojan kauneus oli jotain tavatonta. Hänen vartalonsa oli voimakas ja notkea ja hänen kasvonsa miehekkäät, hän piti päänsä pystyssä ja esiintyi hyvin ryhdikkäästi. Hämmästyttävällä tavalla hän muistutti isäänsä: hänellä oli isänsä kullanhohtoiset hiukset ja äitinsä tummat silmät, mutta niiden ilme ei ollut surullinen eikä arka. Ne olivat viattomat ja luottavaiset, ja näytti siltä ettei hän koskaan pelännyt tai epäillyt mitään.
"En tosiaankaan ole ennen nähnyt komeampaa miehenalkua", mr Havisham ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Vai niin, tässä siis on pikku lordi Fauntleroy."
Mitä enemmän hän pikku lordi Fauntleroyta katseli, sitä enemmän tämä herätti hänen ihmettelyänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä lasten kanssa, vaikka oli nähnyt Englannissa paljon somia punaposkisia tyttöjä ja poikia, joita heidän hoitajansa ja kotiopettajansa tarkasti pitivät silmällä. Joskus he olivat ujoja, joskus taas vallattomia ja rajuja, eivätkä sen tähden miellyttäneet vanhaa juroa lakimiestä. Varmaankin hänen henkilökohtainen mielenkiintonsa lordi Fauntleroyta kohtaan sai hänet paremmin huomaamaan Ceddin kuin muut lapset. Oli miten tahansa, varma on, että hän tutki poikaa hyvin tarkasti.
Cedrik ei tiennyt olevansa tarkkailun kohteena ja käyttäytyi kuten aina ennenkin. Ystävällisesti hän puristi mr Havishamin kättä kun heidät esiteltiin toisilleen ja vastasi kaikkiin tämän kysymyksiin levollisesti ja ujostelematta aivan kuin olisi jutellut mr Hobbsin kanssa. Ei hän ollut ujo eikä röyhkeä, ja mr Havisham huomasi jutellessaan hänen äitinsä kanssa, että poika seurasi keskustelua kiinnostuneena kuin aikaihminen ikään.
"Hän näyttää olevan hyvin kehittynyt pieni poika", mr Havisham sanoi äidille.
"Tavallansa kylläkin", äiti vastasi. "Hänen on ollut hyvin helppo oppia ja hän on elänyt enimmäkseen aikuisten seurassa. Hänellä on tapana käyttää monitavuisia, pitkiä sanoja ja sanontoja, joita hän on lukenut kirjoista tai kuullut muiden käyttävän, mutta sen ohessa myös lapselliset leikit huvittavat häntä. Luullakseni hän on hyvin kehittynyt, mutta samalla kovin lapsellinen."
Kun mr Havisham tapasi hänet seuraavan kerran, hän huomasi tämän aivan todeksi. Vaunujensa vieriessä kulman ohi hän näki joukon pieniä poikia, jotka näyttivät olevan kovin innostuneita jostakin. Kahden heistä piti juuri ruveta juoksemaan kilpaa, ja se heistä, joka huusi ja melusi eniten, oli nuori lordi. Hän seisoi toisen pojan vieressä punaiseen sukkaan verhottu sääri lähtöön taivutettuna.
"Paikoilla!" kuului komento. "Valmiina! Nyt!"
Mr Havisham nojautui ulos vaunun ikkunasta erittäin uteliaana ja kiinnostuneena. Hän ei tosiaankaan muistanut koskaan ennen nähneensä moista. Pikkulordin pienet lordilliset punasääret pieksivät lyhyiden housujen leveitä lahkeita ja riensivät pitkin rataa hänen syöksyessään eteenpäin kuultuaan komentosanat. Hän tempoi pienillä käsillään ja kiri pää kenossa ja tukka suorana.
"Eläköön Ced Errol!" pojat huusivat hyppien ja pyörien innostuneina."Eläköön Billy Williams! Eläköön Ceddi! Eläköön Billy! Eläköön!'Köön! Köön!"
"Luulenpa todellakin, että hän voittaa", mr Havisham sanoi. Punaiset sääret nousivat ja laskivat, pojat huusivat, Billy Williams ponnisti voimiaan ja hänen kunnioitettavan vankat ruskeat säärensä seurasivat Ceddin punaisten säärten kintereillä — kaikki tämä saattoi mr Havishaminkin intoihinsa. "Tosiaankin en voi mitään sille, että toivon hänen pääsevän voitolle!" hän sanoi rykäisten hiukan hämillisesti.
Juuri sillä hetkellä innoissaan riemuitsevat pojat päästivät hurjan huudon. Tuleva Dorincourtin kreivi oli raivoisalla riuhtaisulla saavuttanut lyhtypylvään radan päässä ja kosketti sitä tasan kaksi sekuntia ennen kuin Billy Williams läähättäen pääsi perille.
"Kolme eläköön-huutoa Ceddi Errolille!" pojat huusivat. "EläköönCeddi Errol!"
Mr Havisham veti päänsä pois vaunujen ikkunasta ja nojautui hymyillen taaksepäin.
"Hyvä, lordi Fauntleroy!" hän sanoi.
Kun vaunut seisahtuivat mrs Errolin talon eteen, tulivat voittaja ja voitettu sinnepäin hurraavan joukon seuraamina. Cedrik käveli Billy Williamsin vieressä ja puhui hänelle. Hänen innostuneet kasvonsa punoittivat, kiharat olivat liimautuneet kuumaan, kosteaan otsaan ja kädet olivat taskussa.
"Kuulehan", hän sanoi tahtoen ilmeisesti lohduttaa huono-onnista kilpailijaansa, "luulen että voitin sen tähden, että sääreni ovat hiukan pitemmät kuin sinun. Siitä kai se johtui, olenhan kolme päivää vanhempi sinua, ja kyllä sekin tuntuu. Olen kokonaista kolme päivää vanhempi."
Tämä katsantokanta ilahdutti Billy Williamsia niin paljon, että hän alkoi taas hymyillä ja hiukan kerskaillakin ikään kuin olisi voittanut kilpailun eikä hävinnyt. Ceddi Errolilla oli erinomainen taito saada ihmiset tyytyväisiksi. Jo ensi voitonriemussaankin hän tuli ajatelleeksi, että tappiolle joutunut kilpailija ei voinut olla yhtä iloinen kuin hän, ja koetti rohkaista toveriaan selittämällä, että toisenlaisten olosuhteiden vallitessa tämä olisi saattanut voittaa.
Sinä aamuna mr Havisham keskusteli pitkään kilpajuoksun voittajan kanssa. Tämä keskustelu sai hänet monta kertaa hymyilemään ja sivelemään leukaansa luisevalla kädellään.
Mrs Errol oli lähtenyt pois salista, ja asianajaja jäi yksin Cedrikin kanssa. Ensiksi mr Havisham pohti, mitä hänellä olisi sanottavaa pikku miehelle. Hän katsoi parhaaksi muutamin sanoin valmistella Cedrikin ja isoisän tapaamista sekä auttaa häntä sopeutumaan edessä olevaan suureen muutokseen. Hän huomasi, ettei Cedrikillä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli edessä Englantiin tultuaan, eikä myöskään millainen hänen kotinsa siellä olisi. Poika ei edes tiennyt, ettei äiti tulisi asumaan yhdessä hänen kanssaan. He olivat päättäneet olla puhumatta siitä, kunnes poika olisi ehtinyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään.
Mr Havisham istui nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä, ja toisella puolella istui Cedrik vieläkin suuremmassa tuolissa katsellen mr Havishamia. Hän istui syvällä tuolissa nojaten kiharaista päätään tuolin pehmeään selustaan, jalat ristissä, kädet taskussa, aivan mr Hobbsin tapaan. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, hän oli hyvin tarkasti katsellut mr Havishamia, ja äidin mentyä hän jatkoi tarkasteluaan yhä kunnioittavan mietteliäänä. Mrs Errolin lähdettyä seurasi hetken hiljaisuus, ja Cedrik näytti tutkivan mr Havishamia samaten kuin mr Havisham häntä. Mr Havisham ei tiennyt, mitä vanhanpuoleisen herran sopisi sanoa pienelle pojalle, joka voitti kilpajuoksussa, käytti lyhyitä housuja ja punaisia sukkia ja jonka jalat eivät ulottuneet tuolin reunan yli hänen istuessaan.
Mutta Cedrik päästi hänet pulasta aloittaen heti keskustelun.
"Ajatelkaapas", hän sanoi, "minä en tiedä mikä kreivi on".
"Vai et tiedä?" mr Havisham sanoi.
"En", Ceddi vastasi, "ja minun mielestäni pojan, josta tulee kreivi, pitäisi tietää se. Eikö niin?"
"Tietysti", mr Havisham vastasi.
"Olisitteko hyvä ja selittäisitte sen minulle", Ceddi pyysi kunnioittavasti. "Kuka hänet teki kreiviksi?"
"Ensi sijassa kuningas tai kuningatar", mr Havisham sanoi. "Tavallisesti ne, jotka nimitetään kreiveiksi, ovat tehneet kuninkaalleen jonkin palveluksen tai suorittaneet urotyön."
"Niin", Cedrik huudahti, "aivan niin kuin presidentti!"
"Vai niin", mr Havisham sanoi, "siksikö teidän presidenttinne valitaan?"
"Siksi", Ceddi vastasi vilkkaasti. "Kun joku on oikein hyvä ja tietää paljon asioita, hänet valitaan presidentiksi. Sitten on soihtukulkueita ja torvisoittoa ja kaikki pitävät puheita. Toivoin, että minusta tulisi presidentti, mutta en koskaan luullut pääseväni kreiviksi. Enhän edes ole tiennyt, mikä kreivi on", hän lisäsi kiireesti, jottei mr Havisham pitäisi häntä epäkohteliaana, kun hän ei ollut sitä toivonut. "Jos olisin tiennyt heistä, olisin varmaan toivonut pääseväni kreiviksi."
"Ei se sentään ole aivan samaa kuin olla presidentti", mr Havisham sanoi.
"Mitä se sitten on?" Cedrik kysyi, "eikö silloin ole soihtukulkueita?"
Mr Havisham pani jalkansa ristiin ja asetti sormenpäänsä tarkasti vastakkain. Hän arveli, että nyt olisi oikea hetki selityksen antamiseen.
"Kreivi on hyvin tärkeä henkilö", hän aloitti.
"Niin, niin presidenttikin on", Cedrik puuttui puheeseen. "Soihtukulkueet ovat viisi mailia pitkät ja raketteja ammutaan ja torvet soivat! Minä olin kerran mr Hobbsin kanssa katsomassa."
"Kreivi", jatkoi mr Havisham hiukan epävarmasti, "on tavallisesti hyvin vanhaa sukuperää —"
"Mitä se on?" Cedrik kysyi.
"Vanhaa sukua — hyvin vanhaa."
"Vai niin", Cedrik sanoi työntäen kätensä syvemmälle taskuihinsa. "Siis niin kuin omenamummo, joka myy omenoita puiston vieressä. Hän on hyvin vanhaa sukua. Hän on niin vanha, että ihmettelisitte, kuinka hän pysyy pystyssä. Hän on luullakseni sata vuotta vanha, ja kuitenkin hän istuu sateellakin ulkona. Minun on niin sääli häntä ja toisetkin pojat säälivät häntä. Kerran Billy Williamsilla oli rahaa melkein dollari, ja minä pyysin häntä joka päivä ostamaan mummolta viidellä sentillä omenoita, kunnes dollari olisi käytetty kokonaan siihen. Se olisi kestänyt kaksikymmentä päivää, mutta hän kyllästyi viikon kuluttua omenoihin. Onneksi eräs herra antoi minulle viisikymmentä senttiä ja niillä minä sitten ostin häneltä omenoita. On niin sääli jokaista, joka on niin köyhä ja niin äärettömän vanhaa sukua. Hän sanoi että hänen sääriänsä särkee, ja särky vain yltyy sateesta."
Mr Havisham tunsi melkein joutuneensa tappiolle katsoessaan seurakumppaninsa viattomiin, totisiin kasvoihin. "Pelkään, ettet oikein ymmärtänyt minua", hän selitti. "Puhuessani vanhasta suvusta en tarkoittanut vanhuutta. Tarkoitin, että sellaisen suvun nimi on ollut kauan tunnettu ja että satojen vuosien kuluessa ihmiset, joilla on ollut se nimi, ovat tulleet kuuluisiksi ja mainituiksi maansa historiassa."
"Niinkuin George Washington", Ceddi sanoi. "Olen kuullut puhuttavan hänestä aina syntymästäni saakka, ja hän oli tunnettu jo kauan sitä ennen. Mr Hobbs sanoo, ettei häntä koskaan unohdeta itsenäisyyden julistuksen ja heinäkuun neljännen takia. Hän oli näet urhoollinen mies."
"Dorincourtin ensimmäinen kreivi", mr Havisham sanoi juhlallisesti, "nimitettiin kreiviksi neljäsataa vuotta sitten".
"Todellako!" Ceddi sanoi. "Siitä on pitkä aika! Oletteko kertonut sen lemmikilleni? Se kiinnostaisi häntä kovasti. Kertokaa, kun hän tulee sisään. Hän kuuntelee mielellään merkillisiä asioita. Mitä muuta tekemistä kreivillä on paitsi että hänet nimitetään?"
"Useat heistä ovat olleet mukana Englannin hallitsemisessa. Toiset ovat olleet urhoollisia miehiä ja ennen muinoin ottaneet osaa suuriin taisteluihin."
"Niin minäkin tahtoisin", Cedrik sanoi. "Isä oli sotilas ja hän oli hyvin urhoollinen — yhtä urhoollinen kuin Washington. Ehkä hänestä sen tähden olisikin tullut kreivi, jollei hän olisi kuollut. Minusta on hauskaa, että kreivit ovat urhoollisia. Urhoollisuudesta on suuri etu. Ennen minä joskus pelkäsin pimeässä, mutta ajattelin itsenäisyystaistelua ja Washingtonia — ja se auttoi."
"On kreiviydestä muutakin etua", mr Havisham sanoi hitaasti ja loi terävät silmänsä poikaan, katselen häntä tutkivasti. "Muutamat kreivit omistavat paljon rahaa."
Häntä halutti tietää, tunsiko hänen nuori ystävänsä rahan suurta valtaa.
"Raha on hyvää olemassa", Cedrik sanoi viattomasti. "Tahtoisin omistaa paljon rahaa."
"Tahtoisitko?" mr Havisham kysyi, "ja minkä tähden?"
"Niin", Cedrik selitti, "rahalla saa niin paljon aikaan. Ajatelkaapas omenamummoa. Jos minä olisin rikas, ostaisin hänelle pienen teltan, jonne hän asettaisi pöytänsä ja pienen kamiinan, ja sitten minä antaisin jokaisena sateisena aamuna hänelle dollarin, jotta hän voisi silloin jäädä kotiin. Ja sitten — niin, minä antaisin hänelle huivin. Silloin hänen sääriänsä ei särkisi niin pahasti. Hänen säärensä eivät ole niinkuin meidän, niitä särkee hänen liikkuessaan. Mahtaa tuntua pahalta, kun sääriä pakottaa. Jos olisin niin rikas, että voisin tehdä hänelle kaiken tämän, niin varmaan hänen säärensäkin paranisivat."
"Hm", mr Havisham mutisi, "ja mitä muuta sinä tekisit, jos olisit rikas?"
"Vaikka mitä! Tietysti ostaisin lemmikilleni kauniita tavaroita, neulekirjoja, viuhkoja, rannerenkaita ja sormustimia ja tietosanakirjan ja vaunut, jottei hänen tarvitsisi odottaa raitiovaunuja. Jos hän pitäisi punaisesta silkkipuvusta, ostaisin semmoisenkin hänelle, mutta hän pitää eniten mustasta. Ottaisin hänet mukaani suuriin kauppoihin ja antaisin hänen valita. Ja sitten Dick —"
"Kuka on Dick?" kysyi mr Havisham.
"Dick on kengänkiilloittaja", vastasi nuori lordi näistä jännittävistä suunnitelmista innostuen. "Hän on mukavin kengänkiilloittaja mitä ajatella saattaa. Hän seisoo erään kadun kulmassa kaupungilla. Olen tuntenut hänet kauan. Kerran kun olin hyvin pieni ja kävelin ulkona lemmikkini kanssa, hän osti minulle kauniin, pomppivan pallon. Minä kannoin sitä, mutta äkkiä se pyörähti keskelle katua, jossa vaunut ja hevoset ajoivat, ja minä tulin niin surulliseksi, että rupesin itkemään — olin silloin hyvin pieni. Minulla oli mekko ylläni, ja Dick kiillotti juuri erään herran jalkineita ja samassa hän huusi 'hei!' ja juoksi kadulle hevosten sekaan, sai pallon kiinni, pyyhki sen takkiinsa ja antaessaan sen minulle sanoi: kaikki on taas hyvin, pikkuinen. Lemmikkini pitää hänestä hyvin paljon ja minä myös, ja aina kun käymme kaupungilla juttelemme hänen kanssaan. Hän sanoo 'terve!' ja minä sanon 'terve!' ja sitten me keskustelemme ja hän kertoo kuinka liike käy. Viime aikoina se on käynyt huonosti."
"Ja mitä sinä hänelle tahtoisit tehdä", asianajaja kysyi sivellen leukaansa ja hymyillen merkillisesti.
"Niin", lordi Fauntleroy sanoi liikemiesmäisellä äänellä, vetäytyen syvemmälle tuoliinsa, "minä lunastaisin Jaken osuuden".
"Kuka on Jake?" mr Havisham kysyi.
"Hän on Dickin kumppani ja hän on huonoin liikekumppani, mikä pojalla voi olla, Dick sanoo. Hän ei saa aikaan luottamusta liikkeeseen eikä ole rehellinen. Hän tekee vääryyttä ja se suututtaa Dickiä. Kuka tahansa voisi suuttua, jos koko päivän ahkerasti ja rehellisesti kiilloittaisi jalkineita, mutta kumppani ei olisi rehellinen. Ihmiset pitävät Dickistä, mutta Jakesta he eivät pidä, ja sen vuoksi he useinkaan eivät tule uudestaan. Jos siis olisin rikas, lunastaisin Jaken osuuden ja antaisin Dickille komean kilven — hän sanoo, että komea kilpi näkyisi kauaksi. Minä antaisin hänelle uudet vaatteet ja uusia harjoja, jotta hän näyttäisi hienolta. Dick arvelee, että siisteys vaikuttaa paljon."
Pikku lordi kertoi luottavasti ja viattomasti kertomuksensa ja toisti uskollisesti ystävänsä Dickin omat sanat. Hän ei näyttänyt lainkaan epäilevän, että hänen vanha keskustelutoverinsa oli tästä yhtä kiinnostunut kuin hän itse. Ja todellakin mr Havisham alkoi yhä enemmän lämmetä, mutta ei häntä sentään Dick eikä omenamummo huvittanut niin paljon kuin pieni helläsydäminen lordi itse, jonka kultakiharaisessa päässä liikkui niin paljon hyväntahtoisia aikeita hänen ystäviensä parhaaksi ja joka samalla kokonaan unohti itsensä.
"Etkö haluaisi itsellesi mitään, jos olisit rikas?" mr Havisham kysyi.
"Yhtä ja toista", lordi Fauntleroy vastasi reippaasti. "Mutta ensiksi antaisin Marylle vähän rahaa Bridgetiä varten — se on hänen sisarensa, jolla on kaksitoista lasta ja jonka mies on työtön. Hän tulee joskus meille ja itkee, ja silloin lemmikkini pistää jotakin hänen kouraansa ja sitten hän uudelleen rupeaa itkemään sanoen: 'Jumala teitä siunatkoon, hyvä kaunis rouva!' ja luullakseni mr Hobbs mielellään haluaisi kultakellon ja vitjat muistoksi minulta sekä merenvahapiipun. Ja sitten minä mielelläni perustaisin komppanian."
"Komppanianko!" mr Havisham huudahti.
"Niin, samanlaisen kuin tasavallan kaarti on", Cedrik selitti innokkaasti. "Minä hankkisin tulisoihtuja ja univormuja kaikille pojille ja itselleni myöskin. Ja me marssisimme ja laulaisimme. Sitä minä omasta puolestani haluaisin, jos olisin rikas."
Ovi avautui ja mrs Errol astui sisään.
"Olen pahoillani, että minun on täytynyt jättää teidät yksiksenne niin pitkäksi aikaa", hän sanoi mr Havishamille, "mutta eräs köyhä, puutteenalainen vaimo kävi täällä".
"Tämä nuori herra", mr Havisham sanoi, "on kertonut minulle ystävistänsä ja mitä hän heidän hyväksensä tekisi, jos olisi rikas".
"Bridget on myös hänen ystävänsä", mrs Errol sanoi, "ja juuri Bridgetin kanssa minä juttelin keittiössä. Hän on hyvin suurissa vaikeuksissa juuri nyt, sillä hänen miehensä sairastaa reumaattista kuumetta."
Cedrik liukui alas suurelta tuoliltansa. "Minä menen katsomaan häntä", hän sanoi, "ja kysyn kuinka hänen miehensä jaksaa. Hän on erittäin reipas mies, kun hän on terve. Minä olen hänelle hyvin kiitollinen, sillä kerran hän veisti minulle puumiekan. Hän on oikein taitava mies."
Cedrik juoksi ulos huoneesta, ja mr Havisham nousi tuoliltansa. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessään. Hetken epäröityään hän sanoi, katsahtaen mrs Erroliin:
"Ennen lähtöäni Dorincourtista keskustelin kreivin kanssa, jolloin hän antoi minulle muutamia neuvoja. Hän tahtoo, että hänen pojanpoikansa iloiten ajattelisi elämäänsä Englannissa ja myös isoisänsä kohtaamista. Hän käski minun sanoa lordille, että tämä muutos hänen elämässään tuottaa hänelle sekä rahaa että lapsille sopivia huveja. Jos hänellä on toiveita, minun tulee ne täyttää ja sanoa, että hänen isoisänsä on antanut hänelle sen, mitä hän on toivonut. Olen aivan varma siitä, ettei kreivi osannut odottaa mitään tällaista; mutta jos lordi Fauntleroyta huvittaa auttaa tätä köyhää vaimoa, niin luulen, että kreivi olisi pahoillaan, jollei lordin sallittaisi sitä tehdä."
Näin puhuessaan hän jo toisen kerran esitti kreivin sanoja jonkin verran poikkeavassa muodossa. Kreivi oli näet sanonut:
"Antakaa pojan ymmärtää, että voin antaa hänelle kaiken mitä hän haluaa. Selittäkää hänelle mitä Dorincourtin kreivin pojanpoikana oleminen merkitsee. Ostakaa hänelle kaikki mikä häntä miellyttää, antakaa hänelle rahaa taskut täyteen ja sanokaa, että hänen isoisänsä on sen niihin pannut."
Näiden määräysten vaikuttimet olivat kaikkea muuta kuin hyvät, ja jos siten olisi tehty jollekin vähemmän sydämelliselle ja helläluonteiselle lapselle kuin pikku lordi Fauntleroylle, olisi saatu paljon pahaa aikaan. Cedrikin äiti oli liian hyvä voidakseen epäillä mitään pahaa. Hän ajatteli, että tämä yksinäinen, onneton vanha mies, jonka lapset olivat kuolleet, tahtoi osoittaa ystävällisyyttä hänen pienelle pojallensa ja saavuttaa tämän rakkauden ja luottamuksen. Hän oli hyvin mielissään siitä, että Ceddi voi nyt auttaa Bridgetiä. Hän tuli iloiseksi ajatuksesta, että tämä suuri onni, joka kohtasi hänen poikaansa, teki hänelle mahdolliseksi auttaa niitä, jotka olivat avun tarpeessa. Lämmin puna somisti hänen nuorekkaita kasvojansa.
"Kuinka ystävällinen kreivi on", hän sanoi, "ja kuinka Cedrik riemastuukaan! Hän on aina pitänyt Bridgetistä ja Mikaelista. He ovat todella avun tarpeessa. Usein olen toivonut, että voisin heitä enemmän auttaa. Kun Mikael on terve, hän on hyvä työntekijä, mutta hän on ollut kauan aikaa sairaana ja tarvitsee kalliita lääkkeitä, lämpimiä vaatteita ja ravitsevaa ruokaa. He eivät tuhlaa sitä, mitä heille annetaan."
Mr Havisham pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja veti esille suuren lompakon. Hänen ankarilla kasvoillaan oli erikoinen ilme. Oikeastaan hän ajatteli ihmetellen, mitä Dorincourtin kreivi sanoisi, jos hän kuulisi, mikä oli hänen pojanpoikansa ensimmäinen täytetty toive. Hän tuumiskeli, mitä äreä ja itsekäs vanha kreivi siitä ajattelisi.
"Kaipa tiedätte", hän sanoi, "että Dorincourtin kreivi on hyvin rikas mies. Hänellä on varaa tyydyttää jokainen oikku. Luullakseni häntä miellyttäisi tieto, että lordi Fauntleroyn jokainen pieninkin toive on tullut täytetyksi. Tahdotteko kutsua pojan tänne ja sallia minun antaa hänelle viisi puntaa näitä ihmisiä varten."
"Sehän olisi viisikolmatta dollaria!" mrs Errol huudahti. "Heidän mielestään se on jo kokonainen omaisuus. Tuskin saatan uskoa sitä todeksi."
"Totta se kuitenkin on", mr Havisham sanoi kuivasti hymyillen. "Teidän poikanne elämässä on tapahtunut suuri muutos, hänen käsissään tulee olemaan paljon valtaa."
"Mutta hän on vielä niin pieni", äiti huudahti, "niin kovin pieni. Kuinka minä voin opettaa häntä käyttämään valtaansa oikein? Se pelottaa minua hiukan. Rakas pikku Ceddini!"
Mr Havisham rykäisi. Hänen vanha kovettunut sydämensä lämpeni mrsErrolin tummien silmien arasta katseesta.
"Luulisinpa, hyvä rouva", hän sanoi, "että päätellen tämänaamuisesta keskustelusta tuleva Dorincourtin kreivi tulee ajattelemaan lähimmäisiänsä yhtä paljon kuin omaa itseänsä. Nyt hän on vain lapsi, mutta luulen, että voimme luottaa häneen."
Mrs Errol meni hakemaan Cedrikiä ja toi hänet mukanaan saliin. MrHavisham kuuli pojan puhuvan ennen kuin hän astui sisään:
"Se on tarttuvaa reumatismia, kaikkein pahinta lajia. Hän ajattelee maksamatonta vuokraa, ja Bridget sanoo kuumeen pahenevan siitä. Ja Pat saisi paikan eräässä myymälässä, jos hänellä vain olisi kunnon vaatteet."
Poika näytti kovin huolestuneelta astuessaan sisään. Hän oli hyvin suruissaan Bridgetin puolesta.
"Lemmikkini sanoi, että teillä on asiaa minulle", hän sanoi mrHavishamille. "Minä puhuin Bridgetin kanssa."
Mr Havisham loi hetkeksi silmänsä häneen. Poika oli hiukan hämillään ja kahden vaiheilla. Kyllä äiti oli oikeassa sanoessaan, että hän oli hyvin pieni poika.
"Dorincourtin kreivi —", hän aloitti, ja katsoi tahtomattansa mrsErroliin.
Pikku lordi Fauntleroyn äiti kumartui pojan puoleen ja kietoi hänet hellästi käsivarsiinsa.
"Ceddi", hän sanoi, "kreivi on sinun isoisäsi, oman isäsi isä. Hän on hyvä sinulle, rakastaa sinua ja tahtoisi, että sinäkin rakastaisit häntä, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet. Hän tahtoo, että olisit onnellinen ja tekisit muita onnellisiksi. Hän on hyvin rikas ja tahtoo antaa sinulle, mitä ikinä vain tahdot. Sen hän sanoi mr Havishamille ja antoi hänen mukaansa paljon rahaa sinua varten. Nyt sinä voit antaa Bridgetillekin niin paljon, että hän voi maksaa vuokran ja ostaa Mikaelille kaiken, mitä hän tarvitsee. Eikö se ole hauskaa, Ceddi? Eikö hän ole hyvä?" Ja äiti suuteli lapsen pyöreitä poskia, jotka peittyivät äkillisen hämmästyksen ja ihastuksen punalla.
Ceddi käänsi katseensa äidistä mr Havishamiin.
"Saanko ne nyt?" hän huudahti. "Saanko heti antaa rahat Bridgetille?Hän on juuri lähdössä."
Mr Havisham ojensi hänelle rahat. Niitä oli sievä nippu, puhtaita uusia setelejä.
Ceddi kiiti ulos huoneesta.
"Bridget!" he kuulivat hänen huutavan, kun hän syöksyi keittiöön."Bridget, odota hiukan! Tässä olisi vähän rahaa. Sinä saat ne, jottavoit maksaa vuokran. Isoisä antoi ne minulle. Ne ovat sinua jaMikaelia varten!"
"Oi Ceddi-herra!" huusi Bridget pelästyneellä äänellä. "Tässähän on viisikolmatta dollaria. Missä rouva on?"
"Luullakseni minun täytyy mennä ulos selittämään hänelle", mrs Errol sanoi.
Niin hänkin lähti huoneesta, ja mr Havisham jäi hetkeksi yksin. Hän astui ikkunan luo ja katseli mietteisiinsä vaipuneena kadulle. Hän ajatteli Dorincourtin vanhaa kreiviä, joka istui kivistävin jäsenin yksinäisenä linnassa suuressa, loisteliaassa ja kalseassa kirjastossa loiston ja komeuden keskellä, mutta hylättynä: oikeastaan häntä ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse. Hän oli ollut itsekäs ja omahyväinen, töykeä ja kiivas; korkean kreivillisyyden vaaliminen ja sen suomien nautintojen käyttäminen oli vienyt hänen aikansa niin tyystin, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa ajatella muita ihmisiä. Hän oli mielestään ollut oikeutettu käyttämään kaiken nimestään ja arvostaan saamansa mahdin ja rikkauden vain oman itsensä viihdyttämiseksi, ja nyt kun vanhuus oli tullut, kaikki kiihko ja omahyväisyys oli tehnyt hänet äreäksi ja maailmaan kyllästyneeksi, mutta myös maailma oli kyllästynyt häneen. Kaikista rikkauksistaan huolimatta Dorincourtin kreivi oli varmasti aatelisista inhotuin ja — yksinäisin. Jos hän vain olisi halunnut, hän olisi voinut pitää loistavia juhlia. Hän olisi voinut tarjota päivällisiä ja järjestää upeita metsästysretkiä, mutta hän tiesi, että vaikka ihmiset noudattaisivat hänen kutsuaan, he kuitenkin salaa pelkäisivät vanhuksen tuimia ilmeitä ja hänen ivallisia ja purevia puheitaan. Hänellä oli terävä kieli ja katkeroitunut luonne ja hän huvitteli pilkkaamalla ihmisiä ja saattamalla heidät vaivautuneiksi, ja siihen hän kykeni, koska muut olivat herkkätuntoisia, ylpeitä tai arkoja.
Mr Havisham tunsi perin pohjin hänen kovat, taipumattomat tapansa ja ajatteli häntä katsoessaan ikkunasta hiljaiselle, kapealle kadulle.
Jyrkkänä vastakohtana hänen mieleensä palautui herttaisen, komean pojan kuva, joka istui suuressa tuolissa jutellen lapsellisella, viattomalla tavallaan ystävistään, Dickistä ja omenamummosta. Ja hän ajatteli niitä suunnattomia rikkauksia, kauniita mahtavia tiluksia, valtaa ja voimaa sekä hyvään että pahaan, jotka aikojen kuluessa joutuvat lordi Fauntleroyn palleroisiin käsiin, jotka hän niin mielellään pisti syvälle taskuihinsa.
"Ero tulee olemaan hyvinkin suuri", hän ajatteli itseksensä, "hyvinkin suuri".
Cedrik tuli hetken kuluttua äitinsä kanssa takaisin. Hän oli valtavan innostunut. Hän istui pikku tuolillensa äitinsä ja asianajajan väliin ja hakeutui tavalliseen asentoonsa kädet polvien ympärillä. Hän loisti ilosta ajatellessaan Bridgetin riemua ja helpotusta.
"Hän itki!" Cedrik sanoi. "Hän itki ilosta. En ole ennen nähnyt kenenkään itkevän ilosta. Isoisä on varmasti kauhean hyvä mies. En arvannut, että hän on niin hyvä. Taitaa olla paljon — paljon hauskempaa kuin luulinkaan olla kreivi. Olen melkein iloinen — niin, oikein iloinen, että minustakin tulee kreivi."
Lähtö