PERHONEN.Pyy lauleloonsuven huumeen viinitarhassa valaa —,miten kauniina illan ilmoille halaasen lämmin sävel, kuin sointuu se täällä…
LEPPÄKERTTU.Niin kyllä, vaan…
PERHONEN.Vait!
LEPPÄKERTTU.Mitä?
PERHONEN.Ihmisiä!
(Ihmisiä kulkee ohi)
LEPPÄKERTTU (kuiskaten, hetken vaitiolon jälkeen).Lie häijyläitä ne?
PERHONEN.Häijyimpiä.
LEPPÄKERTTU.Aron niitä, — voi niskansa heikon päälläjalan tuhman tuntea milloin vain…Pien' oot sinä myös, mut on siivet sulla.— Uh, hirmua!
PERHONEN.Taidatpa kauhuusi tulla!Saat paeta moukkia niskassain,se on vahva, ja siipiäni huoleti pole,ne ei seittiä — kuin sudenkorennon — ole!Ja niin kauas, niin kauan ma kannan suakuin tahdot!
LEPPÄKERTTU.Oh ei, älä houkuta mua,en tohtis vaikka…
PERHONEN.Vaan helppohansun on niskaani nousta.
LEPPÄKERTTU.Mut…
PERHONEN.Nouse, houkko!
LEPPÄKERTTU.Minut sentään kotiini kannathan,näes…
PERHONEN.Joudu, niin nähty pian on joka loukko.
LEPPÄKERTTU (kiiveten toverinsa selkään).Näes rukouksia pidetähänmeill' illoin.
PERHONEN.Tietysti. — Taaemmas vähän!Niin. — Vaiti, nyt laivassa, lähdetään!
(Hyrr! He nousevat lentoon: keskustelu jatkuu ilmassa).
Ah oivaa! Et paina juur' ensinkään.
LEPPÄKERTTU (peloissaan).Voi ystävä…
PERHONEN.Noo?
LEPPÄKERTTU.Minä sokaistun tästä,mua huimaa, jo mielisin maahan päin.
PERHONEN.Pyh, sulje vain silmäsi näkemästä!Joko suljit?
LEPPÄKERTTU (sulkee silmänsä).Jo.
PERHONEN.Kestäthän?
LEPPÄKERTTU (pakotetusti).Vähittäin.
PERHONEN (salaa nauraen).Sukus varmaan ei ilmailu-seppeleitäHe voittanut —.
LEPPÄKERTTU.Ee-hei!
PERHONEN.Heidän ei syy, ettei varmemmin seilata ilmain teit.
LEPPÄKERTTU.Eei…
PERHONEN.Kas niin, määrämme lähestyy.
(Laskeutuu erään Kielon lehdelle.)
LEPPÄKERTTU (avaten silmänsä).Oh, anteeksi, mut en tääll' asu minä.
PERHONEN.Et, vaan kun on aikaa, niin ystävinäkera Kielon voimmehan hetken viettää.Ja tottahan suutakin voidella sietää.
LEPPÄKERTTU.Voi, en minä jouda…
PERHONEN.Vain hetken, jo vain!
LEPPÄKERTTU.Ja oon outo ma seurassa suurempain.
PERHONEN.Pois arkuus, sun lehtolapseksenisanon, joudu!
LEPPÄKERTTU.Jo päiväkin mailleen meni.
PERHONEN.Oh, vieläpä sirkka sirittää…
LEPPÄKERTTU (kuiskaten).Vaan — pennittä…
PERHONEN (vieden hänet mukaansa).Kielo kestittää!
(He menevät Kielon luo. — Esirippu laskee.)
(Toisen näytöksen alussa esiripun noustessa on melkein yö.Toverusten nähdään lähtevän Kielon luota. Leppäkerttu on hienossahumalassa.)
PERHONEN (tarjoten selkänsä).Ja nyt matkaan.
LEPPÄKERTTU (kiiveten rohkeana ylös).Matkaan!
PERHONEN.No mitäs sanotveli Kielosta?
LEPPÄKERTTU.Mainio: antaa, mit' anot,jopa varastot vierahan haltuun suo…
PERHONEN (tähystäen taivasta).Oh. Päivähän avaa jo akkunansa!Nyt joutuun.
LEPPÄKERTTU.Joutuun? Ja kenen luo?
PERHONEN.Kotikaipuus on mennyt jo menojansa?
LEPPÄKERTTU.Oh, kumpahan ehdin rukouksiin…Koti lähell' onkin, — se siintää tuolta.
PERHONEN.No ei mullakaan ole hoppua, huolta!
LEPPÄKERTTU (innoissaan). Paras veikko! On kummani, kuinka niin sua maailmassa voi moittia kukaan: »se on hurjimus, huijari riihaton, runoniekka!»
Oo, ken noin suulas on?
LEPPÄKERTTU.No Sittinen!
PERHONEN.Raiska! Kun itse ei mukaan,vätys, pääse, niin hurjaksi haukkuu mua.
LEPPÄKERTTUJa yksinkö hän edes!
PERHONEN.Riivattua!
LEPPÄKERTTU.Niin, sinua Muurahaiset, Etanat,jopa Skorpioonitkin vihaavat.
PERHONEN.Niinkö?
LEPPÄKERTTU (tuttavallisesti).Äläkä Lukkia kosiskele,sua rumaks se väittää!
PERHONEN.Tuhmaapa puhuu!
LEPPÄKERTTU.Heh! — Ei Madotkaan sua imartele…
PERHONEN.Sen uskon! — Mut samoinko minusta huhuusun piirisi myöskin, — Matoihin etsinä tietysti kuulu…?
LEPPÄKERTTU.Päinvastaisetsiell' on mielet: oot sankari nuoremmista,vaan hieman moraaliton vanhemmista.
PERHONEN (surullisesti).Ei näytä siis maailma suosivanmua liioin…
LEPPÄKERTTU.Ei, totta, ei, ystävä polo!Jos ois Nokkosten valta, ois nuiva sull' olo,sua Kilpikonnankin kiroovanoon kuullut, ja Sirkan…
PERHONEN.Kai sun sama miel' on —?
LEPPÄKERTTU.Voi, mua sinä hurmaat. Sa niskallasmua kantelet lujalla luokse Kielon!Täm' on hauskaa! — Vaan säästähän vaivojas,jos väsyä alat, niin voimmehan jälleenvähän levätä jossakin…?
PERHONEN.Pitemmälleensinä sentään painat, — mut kestetään.
LEPPÄKERTTU (viitaten erästä Kieloa).Ei, luokse Kielon nyt lepäämään!
PERHONEN.Ah kiitos. Kielonko luokse jälleen —?
(Hiljaa viettelevällä äänellä.)
Minä mielisin tuonne…
LEPPÄKERTTU (tulipunaisena).Ruusun luo —?Oh, en toki…
PERHONEN (vieden hänet mukaansa).Joudu, kun hetki suo!
(He käyvät hiljaa Ruusun luo. — Esirippu laskee.)
Kolmannessa näytöksessä…
Kolmannessa näytöksessä…
Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.
Kolmannessa näytöksessä on täysi yö… Toverukset lähtevät ruusun luota… Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa ja päästää kimakoita huutoja… Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin. He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa… Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena, minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa… Taivas on synkkä, tuuli ulvoo, seutu on pimennossa… Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä vuoteessa… Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat, jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri, karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan, ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena… Sillä aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»
Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä. Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä… Onneksi sattuu Haudankaivajien veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä, mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita… He valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle… Joukko uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen ajatuksensa… Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän rakasteli liiaksi kukkasia. — Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja heinäsirkat lakanneet laulamasta.
Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin pitkiin lauserakennuksiinsa… Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa. Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.
Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.
Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun mielentilani…
Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden ja yleisen hämmingin keskellä ääni, — ja millainen ääni! — kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa, saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä en voi sietää perhosia!…»
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.
Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija, huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä, tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa, että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, — niinkuin on tapana sanoa, — ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut anteeksi.
Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»
Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte ukon kanssa… Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä kutsusta huolimattasinnemenoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.» Pahaksi onneksi jäi se myymättä.
Siihen aikaan, — en tiedä, liekö asian laita vielä nytkin sama, — olivat herrat kustantajat hyvin lempeitä, hyvin kohteliaita, jalomielisiä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli yksi paha vika: he eivät olleet milloinkaan kotona. Niinkuin useita hyvin pieniä tähtiä, joita ei voi keksiä muuten kuin tähtitornin suurilla kaukoputkilla, ei näitäkään herroja suuri yleisö voinut nähdä. Menit mihin aikaan tahansa heidän luokseen, aina käskettiin sinun tulla toiste…
Kuinka minä juoksin heidän toimistoissaan, kuinka minä soitin heidän ovikelloaan, kuinka monta kertaa seisahduin jonkun kirjakaupan eteen, kysyen itseltäni sykkivin sydämin: »Menenkö sisään vai enkö mene?» Sisällä oli lämmin. Siellä tuntui uusien kirjojen haju. Siellä hyöri pieniä, toimeliaita, kaljupäitä herroja, jotka vastasivat minulle kirjoituspöytänsä takaa tai hyllytikapuilta. Kustantaja itse oli aina näkymätön… Joka ilta palasin kotiin alakuloisena, väsyneenä ja hermostuneena. »Rohkeutta!» sanoi Jacques. »Huomenna sinulla on parempi onni.» Ja seuraavana päivänä lähdin taasen liikkeelle käsikirjoituksineni. Se kävi mielestäni päivä päivältä raskaammaksi ja epämukavammaksi. Ensiksi kannoin sitä ylpeänä kainalossani, niinkuin uutta sateenvarjoa, mutta lopuksi aloin sitä hävetä, panin sen poveeni ja napitin huolellisesti päällystakkini sen päälle.
Näin kului viikko. Tuli sunnuntai. Jacques meni tapansa mukaan päivälliselle Pierrotte'ien luo, mutta hän meni sinne yksin. Olin niin väsynyt näkymättömien tähtien etsiskelyyn, että makasin koko päivän… Palatessaan illalla tuli hän sänkyni laidalle istumaan ja torui minua lempeästi:
— Kuuleppas, Daniel, sinä teet kovin pahoin, kun et menesinne. Mustat silmät itkevät ja ovat lohduttomat, ne kuolevat ikävään… Olemme puhuneet sinusta koko illan… Voi, miekkonen, kuinka hän rakastaa sinua.
Jacques raukalla oli sitä sanoessaan kyyneleet silmissä.
— Entä Pierrotte? kysyin arasti. Mitä hän sanoo?
— Ei mitään. Hän näyttää vain hyvin hämmästyneeltä, kun et sinä tule.Sinun täytyy mennäsinne, Daniel, menethän?
— Huomispäivänä, Jacques! Lupaan sen sinulle.
Meidän puhuessamme aloitti Valkea Käki, joka oli tullut huoneeseensa, ijankaikkisen veisunsatokotolotinjan, tokotolotinjan… Jacques purskahti nauruun: »Tiedätkö», hän kuiskasi, »mustat silmät ovat mustasukkaiset meidän naapurillemme. Ne luulevat häntä kilpailijakseen… Turhaan minä vakuutin, ettei niin ole laita, ne eivät ottaneet uskoakseen… Mustat siimat mustasukkaiset Valkealle Käelle, se vasta on mainiota!» Minä olin nauravinani niin kuin hänkin, mutta oikeastaan häpesin syvästi, kun muistin, että itse olin antanut aihetta siihen, että mustat silmät olivat mustasukkaiset Valkealle Käelle.
Seuraavan päivän iltapuolella menin Saumon'in liikekujaan. Olisin tahtonut mennä suoraan neljänteen kerrokseen puhumaan mustien silmien kanssa, ennenkuin Pierrotte minut näki, mutta vanha cévenniläinen väijyi minua kujan portilla, enkä voinut välittää häntä. Minun täytyi seurata häntä puotiin ja istua hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Aika ajoin kuului puotikamarista arkailevia huilunsäveliä.
— Daniel herra, sanoi cévenniläinen, niin varmalla äänellä ja niin sujuvalla kielellä, etten ollut uskoa korviani, se mitä tahdon teiltä tietää, on pian sanottu, ja minä en kulje mutkateitä. Niinkuin on tapana sanoa, pikku typykkä on teihin rakastunut… Rakastatteko tekin häntä todella?
— Koko sydämestäni, herra Pierrotte.
— Siis on kaikki hyvin. Kuulkaa nyt, mitä teille ehdoitan. Te olette liian nuori, niinkuin pienokainenkin, mennäksenne vielä kolmeen vuoteen naimisiin. Teillä on siis kolme vuotta aikaa hankkia itsellenne jokin asema… En tiedä, aijotteko koko ikänne tehdä sinisten perhosten kauppaa, mutta tiedän, mitä tekisin teidän sijassanne. Niinkuin on tapana sanoa, minä heittäisin jutut nurkkaan, rupeisin Lalouette'in kauppahuoneen palvelukseen, perehtyisin vähitellen porsliinikauppaan ja laittaisin niin, että Pierrotte, joka alkaa käydä vanhaksi, minusta kolmen vuoden perästä saisi samalla sekä liiketoverin että vävyn… No, mitä sanotte tästä, veikkoseni?
Ja Pierrotte tuuppasi minua kyynäspäällään ja remahti oikein aika nauruun. Hän luuli, mies rukka, minun varmaankin halkeavan ilosta tarjotessaan minulle porsliinin myyjän paikan luonaan. Minulla ei ollut kyllin rohkeutta suuttua, ei edes vastata hänelle; olin kivettynyt…
Lautaset, lasit ja valkeat alabasterikuvat alkoivat tanssia silmissäni. Kirjoituspöydän vastaiselta hyllyltä katsoivat hienot biscuit-paimentytöt ja -pojat ilkkuen minuun ja näyttivät sanovan heiluttaen paimensauvojaan. »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Hiukan kauvempana nyökkäsivät sinihameiset kiinalaiset kummitukset arvokkaasti päätään, ikäänkuin vahvistaakseen paimenten sanan: »Niin, niin, sinusta tulee porsliininmyöjä!…» Ja puotin perältä luritti huilu pilkaten ja vahingon ilolla: »Sinusta tulee porsliinikauppias … sinusta tulee porsliinikauppias…» Olin tulla hulluksi.
Pierrotte luuli, että mielenliikutus ja ilo tekivät minut sanattomaksi.
— Puhumme tästä illalla, sanoi hän antaakseen minulle toipumisaikaa. Menkää nyt pienokaisen luo… Niinkuin on tapana sanoa, hänelle on varmaankin käynyt aika pitkäksi.
Minä nousin pienokaisen luo, jonka tapasin keltaisessa salissa erinomaisen naisen seurassa ompelemassa noita ijankaikkisia tohveleitaan… Antakoon rakas Camilleni minulle anteeksi, mutta neiti Pierrotte ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin perin Pierrotte'imaiselta kuin silloin; ei milloinkaan hänen tyyni tapansa pistellä neulaansa edestakaisin kankaan läpi ja lukea pisteitänsä ääneen ollut minua niin hermostuttanut. Hänellä oli aivan samanlaiset pienet punaiset sormet, punaiset posket ja tyyni ilme kuin noilla värillisillä biscuitkuvilla, jotka olivat niin hävyttömästi minulle huutaneet: »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Onneksi olivat mustat silmätkin saapuvilla, tosin hiukan verhottuina, hiukan surumielisinä, mutta niin lapsellisen iloisina minut taasen nähdessään, että tulin aivan liikutetuksi. Sitä ei kestänyt kauvan. Pierrotte tuli melkein kintereilläni sisään. Hän ei varmaankaan enää yhtä paljon luottanut erinomaiseen naiseen.
Siitä hetkestä katosivat mustat silmät ja porsliini oli kaikkialla voitolla. Pierrotte oli hyvin iloinen, hyvin puhelias, suorastaan sietämätön; »niinkuin on tapana sanoa» singahteli kaiken aikaa ilmassa. Päivälliset olivat remuavat ja kestivät aivan liian kauvan. Pöydästä noustaessa vei Pierrotte minut syrjään muistuttaakseen minulle ehdoitustaan. Minulla oli ollut aikaa toipua ja minä sanoin hänelle jokseenkin kylmäverisesti, että asiata sieti tuumia ja että antaisin hänelle vastaukseni kuukauden perästä.
Cévenniläinen oli varmaan hyvin ihmeissään kun en kiiruhtanut hyväksymään hänen tarjoustaan, mutta hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut sitä huomata.
— Se on päätetty, sanoi hän, siis kuukauden perästä. Enempää ei siitä puhuttu… Niin se oli sanottu. Koko illan kaikui korvissani kamala, kohtalokas, »sinusta tulee porsliininmyyjä!» Kuulin sen linnun pään nakertelussa, joka herra Lalouette'in mukana oli tullut sisään ja istunut pianon nurkkaan, kuulin sen huilunpuhaltajan lurituksissa: Rosellen'in Haavelmissa. joita neiti Pierrotte ei unohtanut soittaa; luin sen kaikkien noiden poroporvarinukkien jokaisessa liikkeessä, heidän pukunsa kuosissa, seinäpaperin mallissa ja pöytäkellon koristuksessa, — Venus poimii ruusun, josta kullattu Amor lähtee lentoon, — huonekalujen muodossa, tämän hirveän keltaisen salin pienimmissäkin yksityiskohdissa, jossa sama piano joka ilta soitti saman haavelman, ja jossa samat asiat joka ilta toistuivat, niin että keltainen sali oli kuin mikäkin musiikkikuvaelma… Keltainen sali musiikkikuvaelma!… Missä piileksittekään, kauniit mustat silmät?…
Kun minä palattuani kotiin näistä ikävistä kekkereistä, kerroin Jacques äidilleni Pierrotte'in ehdotuksista, oli hän vielä enemmän loukkaantunut kuin minä.
— Daniel Eyssette porsliinikauppiaana!… Senpä minä tahtoisin nähdä! sanoi tuo kunnon poika suuttumuksesta punoittaen… Yhtä hyvin voisi ehdoittaa, että Lamartine rupeisi myymään tulitikkuja, tai että Sainte-Beuve lähtisi kaupittelemaan lattiaharjoja… Pierrotte on se vanha aasi!… Mutta ei auta olla hänelle siitä vihoissaan; ei hän ymmärrä enempää, mies rukka. Kun hän saa nähdä sinun kirjasi menestyksen ja sanomalehdet täynnä sinusta, niin kyllä hän pian mielensä muuttaa.
— Epäilemättä, rakas Jacques; mutta jotta sanomalehdet minusta puhuisivat, täytyy kirjan ensin ilmestyä ja se ei ilmesty milloinkaan, mikäli minä näen… Miks ei?… Siitä syystä, rakas veikko, etten minä voi saada ainoatakaan kustantajaa käsiini ja siitä syystä, etteivät sellaiset herrat ole milloinkaan runoilijain tavattavissa. Suuren Baghavat'inkin on pakko itse kustantaa runonsa.
— No niin, me teemme samoin, sanoi Jacques lyöden nyrkkinsä pöytään: me painatamme kirjan omalla kustannuksellamme!
Minä katsoin häneen ällistyneenä:
— Omalla kustannuksellamme…
— Niin juuri, poikaseni, omalla kustannuksellamme. Juuri näinä päivinä alkaa markiisi painattaa muistelmiensa ensimmäistä osaa… Tapaan hänen kirjanpainajansa joka päivä. Hän on elsassilainen, jolla on punainen nenä, ja hyvänlaiset lapsen kasvot. Hän painaa meidän kirjamme aivan varmaan velaksi… Saakeli vieköön, me maksamme hänelle sitä myöten, kun kirjaa myödään… Sanottu ja tehty! huomenna menen miehen puheille.
Jacques meni todella seuraavana päivänä kirjanpainajaa tapaamaan ja palasi ihastuksissaan: »Asia on päätetty», sanoi hän, naama loistavana; »huomenna pannaan sinun kirjasi painoon. Painatus maksaa meille yhdeksän sataa francia, joutavanpäiväinen rahasumma. Minä hyväksyn kolme kolmen sadan markan vekseliä, jotka lankeavat aina kolmen kuukauden perästä. Ota nyt tarkoin vaari siitä, mitä sanon. Me otamme kirjasta kolme francia kappaleelta ja painatamme tuhannen kappaletta: siis tuottaa kirjasi meille kolme tuhatta francia … käsitätkö, kolmetuhatta francia. Niillä maksamme kustantajan, sekä francin joka kappaleesta kirjakauppiaille, jotka myyvät teosta, ja vielä sanomalehtimiehille jaettavat kappaleet… Ja meille jää puhdasta tuloa tuhat sata francia. Se on selvä kuin päivä. Mitäs sanot? Eikö se ole mielestäsi tarpeeksi vasta-alkajalle?…»
Oliko se tarpeeksi, vielä sitä kysyt!… Kun ei enää tarvinnut juosta näkymättömiä tähtiä tavoittamassa eikä nöyryytettynä seista kirjakauppojen ovella ja kaupan päällisiksi tuhat sata francia säästössä uutta kotia varten… Kylläpä Saint-Germain'in kellotornissa sinä päivänä riemuittiinkin! Niitä suunnitelmia, niitä unelmia! Entä seuraavina päivinä, niitä kaikkia pieniä iloja, joista pisara pisaralta sai nauttia: kirjapainossa käynnit, oikaisuvedosten luku, kansilehden värin valinta, entä kun näit paperin vielä aivan kosteana tulevan ulos painokoneesta ja paperilla painettuna omat ajatuksesi, tai kun sait juosta pari kolme kertaa sitojalla ja vihdoin palasit sieltä kädessä ensimmäinen kappale, jonka vapisevin käsin avasit… Voiko maailmassa olla mitään ihanampaa?
Voitte arvata, ettäPaimennäytelmänensimäinen kappale kuului mustille silmille. Minä vein sen niille vielä samana iltana, mukanani Jacques, joka tahtoi nauttia menestyksestäni. Me astuimme voitonriemuisina ja loistaen keltaiseen saliin. Kaikki olivat siellä koolla.
— Herra Pierrotte, sanoin cévenniläiselle, sallikaa minun antaa esikoisteokseni Camille'ille. Ja minä panin kirjani pieneen, rakkaaseen käteen, joka vapisi ilosta. Olisittepa nähneet, minkä ihanan kiitoksen mustat silmät lähettivät minulle ja kuinka ne säihkyivät lukiessaan nimeni kansilehdeltä. Pierrotte ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuulin hänen kysyvän Jacqueseilta, kuinka paljon tuollainen kirja voi tuottaa minulle.
— Tuhat sata francia, vastasi Jacques lujalla vakuutuksella.
Ja sitten he alkoivat puoliääneen pitkän keskustelun, mutta minä en heitä kuunnellut. Olin pelkkää riemua, nähdessäni, kuinka mustat silmät pitkine silkkiripsineen painuivat alas, minun kirjaani katsomaan ja sitte taasen kohottivat ihailevan katseensa minuun… Minun kirjani, minun mustat silmäni, kaksi suurta onnea, joista sain kiittää Jacques äitiäni…
Samana iltana, ennen kotiin menoa, pistäysimme vielä Odéon teatterin kirjagalleriassa nähdäksemme miltäPaimennäytelmänäytti kirjakauppiaiden tiskillä.
— Odota vähän, sanoi Jacques, minä menen katsomaan, montako kappaletta on myyty.
Minä odotin häntä kävellen edestakaisin, silmännurkallani katsellen erästä viheriäkantista, mustaselkäistä kirjaa, joka paistoi ensimmäisessä kirjarivissä.
Hetken kuluttua Jacques palasi, kalpeana mielenliikutuksesta.
— Rakkaani, sanoi hän, yksi on jo myyty. Se on hyvä merkki…
Puristin sanattomana hänen kättänsä. Olin liian liikutettu voidakseni puhua; mutta itsekseni ajattelin: Pariisissa on joku, joka on ottanut kolme francia kukkarostaan ostaakseen sinun aivojesi tuotteen, joku joka lukee sinua, joka ymmärtää sinua… Kuka on tämä joku? Tahdoin mielelläni tietää sen… Voi, onnettomuudekseni sain pian tutustua tuohon hirvittävään johonkuhun.
Päivää jälkeen kirjan ilmestymisen, kun juuri istuin aamiaisella pelottavan ajattelijan vieressä, syöksähti Jacques huoneeseen aivan hengästyneenä:
— Suuria uutisia! sanoi hän vieden minut ulos, minä matkustan tänä iltana kello seitsemän markiisini kanssa pois… Me lähdemme Nizzaan katsomaan hänen sisartaan, joka on kuolemaisillaan… Ehkä viivymme hyvinkin kauvan… Ole aivan huoleton toimeentulostasi… Markiisi antaa minulle kahdenkertaisen palkan. Voin lähettää sinulle mahdollisesti sata francia kuussa. No, mikä sinun on? Olethan aivan kalpea. Älä ole joutavan lapsellinen, Daniel. Mene takasin sisään, syö aamiaisesi loppuun ja juo puolikas bordeaux'ta rohkaisuksi. Minä juoksen sanomaan hyvästi Pierrotte'ille, käyn tapaamassa kirjanpainajaa ja toimitan sanomalehdille näytekappaleet… En voi viipyä minuuttiakaan kauvemmin… Kello viisi tavataan kotona.
Minä katselin, kun hän pitkin askelin kiirehti Saint-Benoit'in katua alas, sitten menin takaisin ravintolaani; mutta en voinut mitään syödä enkä juoda, ajattelija tyhjensi minun bordeaux-puolikkaani. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että muutaman tunnin perästä Jacques äitini olisi kaukana. Koetin ajatella kirjaani ja mustia silmiä, ei mikään voinut haihduttaa sitä ajatusta, että Jacques oli lähdössä pois, ja että minä jäin yksin, aivan yksin Pariisiin, omaksi herrakseni ja sain itse vastata kaikista teoistani.
Tapasimme toisemme hänen määräämäänsä aikaan. Vaikka hän itsekin oli kovin liikutettu, oli hän ihan viime hetkeen olevinaan hyvin iloisella tuulella. Aivan viime hetkeen osoitti hän myöskin suurta jalomielisyyttään ja hellää rakkauttaan minua kohtaan. Hän ajatteli ainoastaan minua, minun hyvinvointiani, minun toimeentuloani. Järjestäessään muka omaa matkalaukkuansa hän tarkasti minun liinavaatteeni ja pukuni.
— Paitasi ovat tässä nurkassa, Daniel … nenäliinat vieressä ja kaulahuivit takana.
Sanoin hänelle: Ethän sinä laita ollenkaan matkalaukkuasi kuntoon,Jacques, vaan järjestät minun kaappiani…
Kun sekä kaappi että matkalaukku olivat kunnossa, lähetimme hakemaan hevosta ja ajoimme asemalle. Tiellä Jacques antoi minulle viimmeiset neuvonsa ja varoituksensa. Niitä oli monta laatua:
— Kirjoita usein minulle… Lähetä minulle kaikki arvostelut kirjastasi, mutta varsinkin Gustave Planchen'in. Minä sidon kovakantisen vihon ja liimaan ne siihen. Siitä tulee Eyssette'in perheen kultainen kirja… Tiedäthän, että pesijäeukko tulee aina tiistaisin… Älä nyt vain anna menestyksen häikäistä itseäsi… Varmaa on, että se tulee olemaan loistava, ja pariisilaismenestys on vaarallinen. Onneksi on sinulla Camille, joka suojelee sinua kiusauksilta… Ennen kaikkea pyydän sinua usein käymään siellä ja muista, ettet anna mustille silmille itkun aihetta.
Juuri tällöin ajoimme Jardin des Plantes'in ohi. Jacques rupesi nauramaan.
— Muistatko, sanoi hän, että vietimme tässä yhden yön noin neljä, viisi kuukautta takaperin?… Voi, veikkonen…! Mikä eroitus silloisen Danielin ja nykyisen välillä… Kylläpä sinä olet päässyt pitkälle viidessä kuukaudessa!…
Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.
Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen, naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan edestakaisin eräässä odotussalissa.
— Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja juoksi sitten pyövelinsä luo.
Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi, aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani. Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku Mies.
Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.
Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:
— Herra Eyssette, teille on kirje!
Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien… Keltä se saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:
»Herra Naapurini!
Paimennäytelmäon ollut eilisestä saakka pöydälläni; mutta omistuskirjoitus puuttuu. Tekisitte hyvin ystävällisesti, jos tulisitte tänä iltana sen kirjoittamaan ja samalla joisitte luonani kupin teetä … yksinkertaiseen taiteilijain tapaan tietysti.
Irma Borel.»
Ja vähän alempana: »Ensi kerroksen nainen.»
Ensi kerroksen nainen!… Kun Pikku Mies luki tämän allekirjoituksen, kävi väristys läpi hänen ruumiinsa. Hän näki tämän silmissään sellaisena ilmestyksenä, jona hän hänet eräänä aamuna oli tavannut portaissa, samettiin puettuna, kauniina, kylmänä, ylevänä, pieni valkea arpi suupielessä. Kun hän ajatteli, että sellainen nainen oli ostanut hänen kirjansa, paisui hänen sydämensä ylpeydestä.
Hän jäi hetkeksi seisomaan portaisiin, kirje kädessä, miettien, menisikö omaan huoneeseensa vai pysähtyisikö ensimmäiseen kerrokseen. Silloin muistui hänen mieleensä yhtäkkiä Jacques'in varoitus: »Ennen kaikkea, Daniel, älä anna mustille silmille itkun aihetta». Salainen aavistus sanoi hänelle, että hän saattaisi mustat silmät itkemään, jos menisi, ja Jacques olisi pahoillaan. Silloin hän pisti päättävästi kirjeen taskuunsa ja sanoi itsekseen: »En mene».
Valkea Käki tuli avaamaan hänelle. Sillä on kai tarpeetonta sanoa, että turhamainen Pikku Mies soitti Irma Borel'in ovikelloa viisi minuuttia sen jälkeen, kun oli vannonut, ettei menisi sinne. Hänet nähdessään veti kauhistuttava neekerinainen suunsa leveään, hyvällä tuulella olevan ihmissyöjän nauruun ja antoi hänelle suurella, rasvaisella, mustalla kädellään merkin: »Tulkaa». Kuljettuaan parin, kolmen ylen loisteliaan huoneen läpi he pysähtyivät pienen, salaperäisen oven eteen, jonka läpi kuului käheitä huutoja, nyyhkytyksiä, kirouksia ja pakotettua naurua, vaikkakin paksut oviverhot nämä äänet puoleksi vaimensivat. Neekerinainen koputti ovelle ja vei vastausta odottamatta Pikku Miehen sisään.
Upeassa, punervalla silkkikankaalla yltyleensä verhotussa budoarissa, joka loisti valomerenä, kulki Irma Borel aivan yksin pitkin askelin edestakaisin ja lausui. Väljä, taivaansininen aamupuku, joka valui pitsejä, liehui kuin pilvi hänen ympärillään. Aamupuvun toisesta hihasta, joka oli kääräisty olkapäähän asti ylös, näkyi lumivalkea, verrattoman hienomuotoinen käsivarsi, joka heilutti tikarin asemasta luista paperiveistä.
Toisessa pitseihin uponneessa kädessä oli avoin kirja…
Pikku Mies jäi häikäistynä seisomaan. Ei milloinkaan ollut ensi kerroksen nainen näyttänyt hänestä niin ihanalta. Hän ei ollut nyt niin kalpea kuin heidän ensi kerran kohdatessaan. Hän oli päinvastoin raitis ja punakka, mutta hänen poskiensa puna oli niin hieno, että hän oli kuin mantelipuun suloinen kukka, ja tuo pieni arpi suupielessä näytti vielä valkeammalta. Ja hänen hiuksensa, joita Pikku Mies ei ollut voinut ensi kerralla nähdä, tekivät hänet vielä kauniimmaksi, sillä ne lievensivät kasvojen hiukan ylpeätä, melkeinpä kovaa ilmettä. Hänen tukkansa oli vaalea, ylen vaalea, melkein kuin puuteroitu ja kuinka se oli tuuhea ja silkinhieno, aivan kuin kultainen sumu hänen päänsä ympärillä.
Kun nainen huomasi Pikku Miehen, keskeytti hän heti lausumisensa. Hän heitti takanaan olevalle sohvalle luuveitsensä ja kirjansa, veti viehättävällä liikkeellä hihansa alas ja tuli vierastaan kohti, käsi toverillisesti ojennettuna.
— Hyvää päivää, naapuri! sanoi hän viehättävällä hymyllä; te yllätätte minut täydessä traagillisessa innostuksessa. Minä opettelen Klytemnestran osaa… Eikö se ole järisyttävää?
Hän pyysi Pikku Miehen istumaan viereensä sohvalle ja keskustelu alkoi.
— Te harrastatte näytelmätaidetta, hyvä rouva? (Hän ei uskaltanut sanoa »naapuri».)
— Ooh. se on vain päähänpisto … niinkuin kuvanveisto ja musiikkikin, joita myös olen harjoittanut… Mutta tällä kertaa tulen luultavasti menemään pitemmälle … minä aijon esiintyä Théâtre-Française'issa.
Hänen tätä sanoessaan lentää lehautti mahdottoman suuri, keltaharjainen lintu kovalla siipein läiskeellä Pikku Miehen kammatulle päälaelle istumaan.
— Älkää peljästykö, sanoi nainen nauraen, nähdessään hänen kauhistuksensa, se on vain minun papukaijani … komea elävä, jonka olen tuonut mukanani Markiisisaarilta.
Hän otti linnun käteensä, hyväili sitä, sanoi sille pari kolme sanaa espanjaksi ja vei sen takaisin kullatulle orrelle salin toiseen päähän… Pikku Mies oli ihmeissään. Neekerinainen, papukaija, Théâtre-Française, Markiisisaaret…
Mikä ihmeellinen nainen! ajatteli hän itsekseen täynnä ihastusta.
Nainen tuli jälleen hänen viereensä istumaan, ja keskustelua jatkui.
Ensin puhuttiin yksinomaanPaimennäytelmästä. Nainen oli sitten eilisen lukenut ja yhä lukenut sen uudelleen. Hän osasi siitä pitkiä säkeitä ulkoa ja lausui niitä täynnä innostusta. Ei milloinkaan Pikku Miehen turhamaisuutta ollut niin kutkutettu. Nainen tahtoi tietää hänen ikänsä, mistä hän oli kotoisin, hänen elämästään, ottiko hän osaa seuraelämään, oliko hän rakastunut… Pikku Mies vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin hyvin kainosti ja tulos oli, että nainen tunnin kuluttua tunsi perinpohjin Jacques äidin ja kauppahuone Eyssette'in historian ja tuon uuden koti rukan, jonka lapset olivat vannoneet perustavansa. Neiti Pierrotte'ista ei tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Mutta Pikku Mies puhui eräästä nuoresta suuren maailman naisesta, joka oli pahasti rakastunut häneen ja itsevaltiaasta isästä, — Pierrette raukka, — joka oli heidän rakkautensa tiellä.
Näiden tunnusten aikana tuli joku sisään. Se oli vanha, valkohapsinen kuvanveistäjä, joka oli antanut naiselle tunteja siihen aikaan, kun tämä harjoitti muovailua.
— Lyönpä vetoa, sanoi hän tälle puoliääneen katsellen ivallisesti Pikku Miestä, lyönpä vetoa, että täällä on teidän neapelilainen korallikalastajanne.
— Aivan niin, vastasi nainen nauraen, ja kääntyen korallipoikaan, joka oli hyvin hämmästynyt uudesta nimestään, sanoi hän: Te ette kai muista erästä aamua, jolloin tapasimme toisemme?… Te tulitte minua vastaan avokauloin, rinta paljaana, tukka epäjärjestyksessä, kantaen saviruukkua … luulin näkeväni jonkun noista pienistä korallikalastajista, joita tapaa Neapelin lahden rannoilla… Samana iltana kerroin teistä ystävilleni. Mutta emme voineet silloin aavistaakaan, että pikku korallipoika oli suuri runoilija, ja että tuon saviruukun pohjalla oliPaimennäytelmä.
Onko tarvis sanoa, kuinka ihastunut Pikku Mies oli, kun häntä kohdeltiin tällaisella kunnioittavalla ihailulla. Juuri kun hän kumarsi ja hymyili kainosti, toi Valkea Käki uuden vieraan sisään, joka ei ollut kukaan muu kuin suuri Baghavat, päivällispöytäni intialainen runoilija. Baghavat meni sisääntullessaan suoraan naisen luo ja ojensi hänelle viheriäkantisen kirjan.
— Tuon teidän perhosenne takaisin, sanoi hän. Siinäpä vasta sepustus!…
Nainen teki viittauksen, joka sai hänet vaikenemaan. Hän ymmärsi, että tekijä oli saapuvilla ja katsoi tähän päin suu väkinäisessä hymyssä. Juuri kun kaikki olivat hetken vaiti ja hämillään, saapui onneksi kolmas vieras. Tämä oli lausunnonopettaja, pieni, hirvittävä kyttyräselkä, jolla oli tuhkanharmaa naama, punainen valetukka ja madonsyömät hampaat. Kaikki olivat sitä mieltä, että kyttyräselkä ilman kyttyräänsä olisi ollut aikakautensa suurin näyttelijä. Mutta kun ei hän ruumiinvikansa takia voinut esiintyä näyttämöllä, lohdutti hän itsensä oppilaiden kehittämisellä ja kaikkien samanaikuisten näyttelijäin parjaamisella. Heti kun hän tuli sisään, huusi nainen:
— Oletteko nähnyt juutalaisen? Millainen hän oli tänä iltana?
Juutalaisella tarkoitettiin suurta näyttelijätär Rachel'ia joka silloin oli maineensa kukkuloilla.
— Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen olkapäitänsä… Hänestä ei ole mihinkään… Hän on hanhi, todellinen hanhi.
— Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi…»
Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.
Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.
Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa. Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.
Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen, tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen naisesta.
»Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja. Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta, jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa Rachel. — Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi. — Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' … ja sitten hän hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa Port-au-Prince'istä… Mutta sinähän tunnetkin hänen neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki. Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento, hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan, eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään… Tiedätkö, kenen myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?… Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin, lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, — ja niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, — ovat häneen rakastuneet.
Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!… Pelkäänpä, että sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi ovat mustat silmät minua suojelemassa… Rakkaat mustat silmät! Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta rakas Jacques äiti.»
Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi hän… »Ilman sitä ei voi tulla toimeen… Kun arvostelut alkavat ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä arvostelijoita… Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»… Illalla hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut täällä», ajatteli Pikku Mies.
Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään… Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa. Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista. Saint-Germain'in kellot sitävastoin, — nuo Jumalalle pyhitetyt ja niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat, — riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.
Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja hän kertoi laveasti asunnostaan… »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos… Markiisi sanelee koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin… Neiti d'Hacqueville on edelleenkin hyvin sairas… Kuulen hänen päämme päällä yskivän taukoamatta… Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän, joka ei ota asettuakseen…»
Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:
»… Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan, vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin… Kuuleppas, näin eilen satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja miehistö kirjava kuin maailman kartta… Minusta on sinun Irma Borel'isi tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut, pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen, Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä itkemään…»
Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli, millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa, oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo… Luottakaa vain Pikku Miehen lujiin päätöksiin.
Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli myrskyinen, synkkä syysyö… Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa, narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku tuli portaita ylös, se oli varma … mutta kuka…?
Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa… Ehkä tuli ensi kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle…
Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen… Askeleet tulivat yhä lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät… Vallitsi hetken hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että kuului vastausta.
— Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.
Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli sisään.
Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten:
— Kuka siellä on?
Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta, milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina sama: »Teetkö ahkerasti työtä?… Kuinka mustat silmät voivat?… Onko Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?… Vieläkö käyt Irma Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.
Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?… Sen saamme tietää viimmeisestäPikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.
»Herra Jacques Eyssette, Pisa. Sunnuntai-iltana kello 10.
Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen seurassaan. Ja mustat silmät… Voi, Jacques, Jacques, miksen totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?
Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys … kaikki mitä hän sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä. Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä, mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän oivallinen näyttelijätär.
En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle, että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa, aivan lopussa… Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä… Voisin kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä, mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt: 'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta. Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi. He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.
Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! — Myöhemmin, kun hänen lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö, piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan mallina, kolmas — Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena, pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi… Minulla on muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro Irma Borel'ilta' — 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat minä … mikä häpeä!
Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua … kaikki mustenee silmissäni.
Kello kaksitoista.
Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat. Kuinka tämä huone on kolkko!… Meidän rakas pikku huoneemme! Ja minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein. Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!
Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa kädessään ja aikoi avata sen.
Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.
— Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvinsurulliseksi ja sanoi:
— Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvatminulle; minä tahdon ne… Anna minulle takaisin tuo rasia.
— Mitä aijot sillä tehdä?
— Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.
— Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.
— Voi, Dani-Dan! — Sinä päivänä olin turkkilainen. — Voi, Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka käyvät luonani?
Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasianminulta.
— No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulleluvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.
— Millä?
— Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.
Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä. Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää. Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla ja matalalla äänellä:
— Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.
Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, — niitä oli noin parikymmentä, — hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi. Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.
Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta kymmeneen…
Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in jälkeläinen…' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen… Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä, ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun:
'Tämäkö siis on tuo nuori pariisineito, tuo hienon esikaupungin helmi … hänen nimensä on Pierrotte jahänmyö porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa… Ahaa, nyt ymmärrän, miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli pakahtua.
En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo… Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten. Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä. Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja emäntänsä väliin.
Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään.Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.
— Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä, minkätähden hän aikoi lyödä minua…? Siksi, että olen keksinyt, ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän myö lautasia eräässä liikekujassa…
— Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.
— Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut… Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun… Tuo lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.
Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.
— No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki silkkipaperin palasta… Hammas?… Eipäs, se näyttää olevan sokuria… Niinpä se onkin … se on makeismuisto … pieni sokurisydän.
Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneetSaint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:
— Annan sinulle sydämeni.
Neekerinainen katseli sitä ahnain silmin.
— Tahdotko saada sen, Käki, huusi hänen emäntänsä. Tuossa, — ota kiinni!
Ja hän heitti sen hänen suuhunsa aivan kuin koiran suuhun… Se on ehkä naurettavaa, mutta kun kuulin sokurin narskuvan neekerinaisen leukain välissä, kävi väristys koko ruumiini läpi! Minusta tuntui, kuin olisi tuo mustahampainen paholainen nielaissut noin riemuissaan mustien silmien oman sydämen.
Luulet kai, Jacques rukka, että tämän jälestä kaikki oli lopussa meidän välillämme? Eikö mitä! Jos seuraavana päivänä tämän kohtauksen jälkeen, rakas ystävä, olisit tullut Irma Borel'in luo, olisit tavannut hänet harjoittamasta Hermionen osaa kyttyräselkänsä kanssa ja yhdessä nurkassa, pienellä matolla, papukaijan vieressä, olisit nähnyt kyyröttävän turkkilaispojan, hampaissa suuri piippu, jonka varsi meni kolmasti hänen vyötäistensä ympäri… Mikä luonteenomainen pää sinulla on, Dani-Dan!
Mutta tottahan sitten ainakin, sanot sinä, sait häpeäsi palkaksi tietää, mitä tahdoit, mitä hän teki joka aamu kahdeksasta kymmeneen. Niin, Jacques, sain sen tietää, mutta vasta tänä aamuna hirvittävän kohtauksen jälkeen, — viimmeisen kohtauksen jälestä, luonnollisesti! — jonka saat kuulla!… Mutta hiljaa!… Joku tulee rappusia ylös… Onkohan se hän, tulisiko hän vielä kiusaamaan minua… Se kyllä häneltä syntyisi senkin jälkeen, mitä on tapahtunut. Odotappas!… Minä väännän avaimen kahteen lukkoon… Hän ei saa tulla sisään, ole vaan huoleti!
Hän ei saa tulla sisään.
Puoliyö.
Se ei ollut hän, se oli hänen neekerinaisensa. Se olisikin ollut ihmeellistä, kun en ole kuullut hänen vaunujensa palaavan… Valkea Käki on jo pannut maata. Kuulen seinän läpi pullon pulputuksen ja tuon hirveän loppusäkeen,tokotolotinjan… Nyt hän kuorsaa. Luulisi kuulevansa suuren kellon heilurin liikkeen.
Kuule siis kuinka meidän surullinen rakkaudentarinamme päättyi.
Noin kolme viikkoa takaperin sanoi kyttyräselkä, joka antaa tunteja Irma Borel'ille, että tämä oli kypsynyt suuriin traagillisiin voittoihin ja että hän tahtoi tämän esiintymään muutamien hänen muiden oppilaidensa kanssa.