Nytkös näyttelijättäreni oli haltioissaan… Kun heillä ei ollut mitään varsinaista teatteria käytettävänään, päätettiin muuttaa erään taiteilijan atelieri teatterisalongiksi ja lähetettiin kutsuja kaikille Pariisin teatterijohtajille… Alkajaiskappaleeksi valittiin pitkien neuvottelujen jälestäAthalie… Sen taisivat kyttyräselän oppilaat koko ohjelmistostaan paraiten. Sen aikaansaamiseksi ei tarvittu muuta kuin joitakuita soveltamisia ja yhteisharjoituksia. Olkoon siis menneeksi!… Kun Irma Borel oli liian suuri vaivautuakseen muualle, pidettiin harjotukset hänen luonansa. Joka päivä toi kyttyräselkä taloon oppilaansa, neljä, viisi pitkää, laihaa juhlallisennäköistä tyttöä, joilla oli kolmentoista francin viidentoista centime'in kashimirisaalit, ja kolme, neljä vaivaista, onnettoman näköistä herraa, joiden takit olivat kiiltäviksi kuluneet… Harjoitukset kestivät koko päivän, paitsi kahdeksasta kymmeneen, sillä näytelmävalmistuksista huolimatta eivät nuo salaperäiset ulkonakäynnit olleet lakanneet. Irma, kyttyräselkä ja oppilaat tekivät työtä kuin mielettömät. Kahteen päivään ei muistettu antaa papukaijalle ruokaa. Nuorta Dani-Dania ei kukaan enää huomannut… Kaikki kävi mainiosti, atelieeri oli valmiiksi koristettu, lava oli pystyssä, puvut valmiina ja kutsukortit lähetetyt. Mutta silloinpas kolme, neljä päivää ennen näytäntöä Eliacin, noin kymmenvuotias tyttö, kyttyräseljän veljentytär, sairastuu… Mitä on tehtävä? Mistä voisi saada Eliacin, lapsen, joka oppisi osansa kolmessa päivässä? Yleinen neuvottomuus… Yhtäkkiä Irma Borel kääntyy minuun:
— Entäpä jos sinä, Dani-Dan, ottaisit tuon osan?
— Minä? Laskette leikkiä… Minun ijälläni!…
— Luuletko ehkä olevasi mies… Mutta sinähän olet viidentoista vuotisen näköinen, pikku ystäväni. Näyttämöllä, puettuna ja maalattuna, tulet näyttämään kahdentoistavuotiaalta… Sitä paitsi soveltuu osasi mainiosti pääsi tyyppiin.
Turhaa oli minun vastustelemiseni. Minun oli hänen tahtoonsa alistuminen, niinkuin aina. Minä suuri raukka…
Näytännöstä tuli tosi… Jos olisin naurutuulella, kylläpä saisit hauskan kuvauksen tuosta päivästä… Luultiin Gymnase'in ja Théâtre-Fançaise'in johtajien varmasti tulevan, mutta noilla herroilla oli nähtävästi muuta tehtävää, ja me saimme tyytyä erääseen laitakaupungin teatterin johtajaan, joka saatiin viimmeisellä hetkellä tulemaan. Muuten ei tämä pieni perhenäytäntö onnistunut niinkään huonosti… Irma Borel'ille taputettiin vahvasti. Minusta oli tällä kiinalaisella Athalie'lla liian paljon paatosta ja ilmeettömät kasvot, ja ranskaa hän puhui niinkuin — espanjalainen kottarainen. Mutta hänen taiteilijaystävänsä eivät olleet niin turhantarkkoja. Kun vain puku oli ajanmukainen, nilkka hieno ja kaulaviiva oikea. Eivät he muuta vaatineet. Mitä minuun tulee, niitin minäkin pääni luonteenomaisuudella suurta suosiota, en kuitenkaan niin suurta kuin Valkea Käki mykässä imettäjän osassaan. Hänen päänsä oli varmaankin vielä paljon luonteenomaisempi kuin minun. Niinpä kaikuikin koko sali yhtenä 'hyvä' merenä kun hän viidennessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle tuo mahdottoman suuri papukaija käsivarrellaan, — turkkilaisensa, neekerinaisensa ja papukaijansa oli Irma Borel välttämättömästi tahtonut saada kappaleessa esiintymään, — ja pyöritteli ällistyneenä ja julmana suuria valkeita silmiään. 'Mikä loistava menestys!' sanoi Athalie ilosta säihkyen…
Jacques! … Jacques!… Kuulen hänen vaunujensa tulevan. Voi, tuo kurja nainen! Mistä hän tulee näin myöhään? Hän on siis voinut unohtaa meidän kauhean aamuisen kohtauksemme, josta minä yhä vielä värisen!
Portti suljettiin… Kunpa hän nyt ei vain tulisi tänne! Kauheata, näetkö, on olla saman katon alla sellaisen naisen kanssa, jota kiroo!
Kello yksi.
Näytäntö, josta sinulle kerroin, oli kolme päivää sitten.
Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän suinkaan ole sinun ystäviäsi… Minun olisi pitänyt epäillä jotain.
Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli yhdeksän. Yhdeksän!… En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen aikaan!… Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:
'Kello on yhdeksän!'
Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:
'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'
Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli jotain häpeällistä.
'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle sietämättömäksi… En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt… Nyt en enää voi elää näin… Tämä valhe painaa minua, tämä jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi… Ja jos vielä huolit minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa, missä vain tahdot…'
Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten, melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut…
Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.
Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena ja sanoi:
— Entäpä, jos minä olisin keksinyt kunniallisen ja varman keinon, jolla voimme molemmat elättää itsemme tarvitsematta jättää toisiamme, mitä siitä sanoisit?
Ja sitten hän veti taskustaan jonkin leimasimella varustetun raapustuksen ja alkoi lukea sitä. Se oli sopimus, jolla sitouduimme molemmat rupeamaan erään Pariisin laitakaupunkiteatterin palvelukseen, hän sadan francin palkasta ja minä viidenkymmenen francin palkasta kuussa. Kaikki oli valmiina, meidän ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa nimemme alle.
Katselin häntä kauhuissani. Tunsin, että hän tahtoi viedä minut mukanaan johonkin maailman loukkoon ja pelkäsin hetkisen, etten olisi kyllin vahva panemaan vastaan… Kun hän oli lukenut raapustuksen loppuun, alkoi hän antamatta minulle vastauksen aikaa, kuumeisella innolla puhua näyttelijäradan loistosta ja siitä ihanasta elämästä, jota tulisimme teatterissa viettämään vapaina, ylpeinä, kaukana maailmasta, eläen vaan taiteellemme ja rakkaudellemme.
Hän puhui liian kauvan, se oli virhe. Minulla oli aikaa tyyntyä ja sydämeni syvyydestä avukseni huutaa Jacques äitiäni, ja kun hän oli lorunsa lopettanut, voin sanoa hänelle aivan kylmänä:
— Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi…
Ei hän tietystikään hellittänyt, vaan aloitti kauniit lorunsa alusta.
Turha vaiva… Mitä ikänä hän sanoi, vastasin minä ainoastaan:
— Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi…
Hän alkoi kadottaa kärsivällisyytensä.
— Tahdot siis ennemmin, sanoi hän kalpeana, että palaan elämääni kahdeksasta kymmeneen, ja että asiat jäävät ennalleen…
Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.
— En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta… Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.
Silloin sain kuulla kunniani.
— Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi… Miksikä sitten aijot?… Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?… Hän luulee itsensä runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi runoilija… Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen sanovat kaikki… Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi ainukainen kappale, se, jonka minä ostin… Sinä runoilija, mene suolle!… Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä… Siinä toinen yhtä hyvä! … entä hänen kirjeensä … hänen Gustave Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan… Tämän arvostelua odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä … niin, mitä sinä oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?… Kun vaan päässäsi on jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan … sinä olet ruma, oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä … olen varma, ettei sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit hänen luoksensa… Mutta te olette juuri luodut toisillenne… Te olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle todella sopii eikä näyttämö…
Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän vaikeni, menin hänen luokseen, — vaikka koko ruumiini vapisi, — ja sanoin aivan tyynesti:
— Minä en rupea näyttelijäksi.
Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.
— Vai ulos, sanoi hän ilkkuen… En vielä … minulla on sinullevielä paljo sanottavaa.
Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni.Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä … uskotko,että hänelle tuli kiire… Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisenPachecon.
Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän kuin humalassa pitkin kaupunkia… Voi, jospa sinä olisit ollut täällä… Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään… En ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään, minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?… Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin murheelliselta… Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan takaa, sitten lähdin itkien pois.
Pimeän tultua palasin kotiin. Itkin kauvan akkunan ääressä, sitten aloin kirjoittaa sinulle. Näin tulen kirjoittamaan sinulle koko yön. Minusta tuntuu kuin olisit täällä, kuin puhelisin kanssasi, ja se tekee minulle hyvää.
Mikä hirviö tuo nainen onkaan! Kuinka varma hän oli minusta! Kuinka hän piti minua leikkikalunaan, omaisuutenaan… Käsitätkö, että hän aikoi viedä minut kanssaan laitakaupunkiin, — teatteria näyttelemään!… Neuvo minua, Jacques, minun on niin vaikea, minä kärsin… Näetkö, hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa! Hän on ottanut minulta uskon itseeni, minä epäilen itseäni, minä pelkään. Mitä minun on tehtävä? … työtä?… Mutta voi, hän on oikeassa, minä en ole runoilija, kirjani ei ole käynyt kaupaksi… Ja kuinka saamme sen maksetuksi?…
Koko elämäni on pilattu. En näe enää mitään enkä tajua mitään. Minun ympärilläni on pimeätä… Jotkut nimet ovat kohtalokkaita. Sellainen on Irma Borel. Se merkitsee meidän tienoillamme Irma Pyöveli!… Kuinka hyvin se sopii hänelle!… Tahtoisin muuttaa pois. Tämä huone on käynyt minulle vastenmieliseksi. Ja minä voin aina tavata hänet rapuissa… Mutta voit olla huoleti, jos hän joskus tulisikin tänne… Mutta hän ei tule. Hän on unohtanut minut. Onhan hänellä taiteilijansa, jotka lohduttavat häntä…
Laupias Jumala, mitä kuulen… Jacques veljeni, se on hän. Sanon sinulle, että se on hän! Hän tulee tänne, tunnen hänen askeleensa… Hän on täällä, aivan lähelläni. Kuulen hänen hengityksensä… Hänen silmänsä katsoo minua avaimenreijästä, se polttaa minua, se…»
Tämä kirje jäi lähettämättä.
Nyt olen tullut elämäntarinani synkimmille sivuille, niihin kurjuuden ja häpeän päiviin, joita Daniel Eyssette on viettänyt tuon naisen rinnalla näyttelijänä Pariisin laitakaupungissa. Kummallista! Tuo vaiherikas, jännittävä, huumaava aika elämästäni on jättänyt jälkeensä vain katumusta eikä muistoja.
Koko tuo kolkka muistostani on aivan sumussa, kaikki on siinä hämärää…
Mutta odottakaa!… Minun ei ole tarvis muuta kuin sulkea silmäni ja hyräillä pariin, kolmeen kertaan tuo kummallinen, surumielinen kertosäe:Tolokototinjan! Tolokototinjan!ja kuin taikasauvan kosketuksesta himmeät muistoni heräävät, ja aikoja unohdetut hetket hiipivät esiin haudoistaan ja minä näen Pikku Miehen semmoisena kuin hän oli silloin, suuressa uudessa talossa Montparnasse'in bulevardin varrella, seuranaan Irma Borel, joka harjoittelee osiaan ja Valkea Käki. joka jorottaa lakkaamatta:
Tolokototinjan! Tolokototinjan!
Huu, tuo kauhea talo! Näen vielä sen tuhannet ikkunat, sen viheriät, tervatut raput, sen ammoittavat likaviemärit, sen numeroidut ovet, sen valkeat, pitkät käytävät, jotka haisivat vastamaalatuilta … kaikki aivan uutta, mutta jo likaista!… Talossa oli sata kahdeksan huonetta, ja joka huoneessa perhe. Ja mitä perheitä!… Koko päivän kuului toraa, huutoja, melua ja tappelua, öisin taas lasten itkua, paljaitten jalkojen liikehtimistä lattialla ja kehtojen raskasta, yksitoikkoista kolketta. Ja vaihteeksi ilmestyi aika ajoin poliisi taloon.
Tänne, tähän seitsenkerroksiseen luolaan, olivat Irma Borel ja Pikku Mies kätkeneet itsensä ja rakkautensa… Synkkä asunto, ja juuri omansa sellaiselle hyyryläiselle!… He olivat valinneet sen siksi, että se oli lähellä heidän teatteriansa, ja niinkuin kaikissa uusissa taloissa, oli vuokra halpa. Neljästäkymmenestä francista saivat he toisesta kerroksesta kaksi huonetta, johon kuului parvekeakkuna bulevardille päin. Talon kaunein huoneisto… He palasivat joka ilta puoliyön seutuun kotiin, näytännön päätyttyä. Kolkkoa oli kulkea noita suuria, autioita katuja, joilla kuljeksi äänettömiä työmiehiä, paljaspäisiä tyttöjä ja yövahteja pitkissä, harmaissa päällystakeissa.
He kulkivat nopeasti keskellä katua. Kotiin tullessa oli heitä varten pöydän kulmalla hiukan kylmää lihaa. Valkea Käki istui odottamassa heitä, sillä Irma Borel oli ottanut hänet mukaansa tänne. Kahdeksan ja kymmenen välinen herra oli ottanut takaisin kuskinsa, huonekalunsa, pöytäkalustonsa ja vaununsa. Irma Borel oli pitänyt neekerinaisensa, papukaijansa, muutamia koristeita ja kaikki pukunsa. Niitä hän ei tietenkään enää voinut käyttää muualla kuin näyttämöllä, sillä eiväthän sametti- ja silkkilaahukset olleet omiaan laitakaupunkibulevardeja lakaisemaan… Koko toinen huone oli näiden pukujen vallassa. Ne riippuivat metallikoukuissa ympäri seiniä, ja niiden leveät silkkilaskokset, niiden räikeät värit, muodostivat kummallisen vastakohdan kuluneelle lattialle ja haalistuneille huonekaluille. Tässä huoneessa nukkui neekerinainen.
Sinne oli hän sijoittanut patjansa, hevosenkenkänsä ja viinapullonsa, mutta tulenvaaran pelosta ei hänelle annettu lainkaan kynttilää. Niinpä näyttikin Valkea Käki, kun hän siinä kuun valossa kyyrötti patjallaan heidän kotiin tullessaan noiden salaperäisten hameiden keskellä, vanhalta noita-akalta, jonka ritari Siniparta oli pannut seitsemää hirtettyä vaimoaan vartioimaan… Toisessa huoneessa, joka oli pienempi, asustivat he ja papukaija. Siinä oli hädin tuskin tila vuoteelle, kolmelle tuolille, pöydälle ja papukaijan suurelle, kullatulle orrelle.
Niin kolkko ja ahdas kuin heidän asuntonsa olikin, eivät he liikahtaneet sieltä minnekään. Kaiken ajan, minkä eivät olleet teatterilla, viettivät he kotonaan opettelemassa osiaan, ja siinäkös oli meteli. Talon toisesta päästä toiseen kuului heidän juhlallinen karjuntansa: »Tyttäreni, antakaa minulle takaisin tyttäreni! — Tänne, Gaspard! — Hänen nimensä, hänen nimensä, kur-rja!» Lisäksi tuli vielä papukaijan räikeät huudot ja Valkean Käen kimeä ääni, joka toisti lakkaamatta:
Tolokototinjan!… Tolokototinjan!
Irma Borel puolestaan oli onnellinen. Tämä elämä oli hänen mieleensä: hänestä oli hauskaa leikkiä köyhäin taiteilijain elämää. »En kaipaa mitään», oli hänellä tapana sanoa. Mitä hän olisi voinut kaivata? Sinä päivänä, jolloin köyhyys kävi hänelle ikäväksi, jolloin hän oli juonut tarpeekseen litraviiniä ja syönyt kyllikseen tuota kauheata ruokaa paksuine kastikkeineen, jota heille tuotiin ruokapaikasta, sinä päivänä, kun hän oli saanut yllin kyllin laitakaupungin näytelmätaiteesta, sinä päivänä tiesi hän palaavansa entiseen elämäänsä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa sormensa saadakseen takaisin kaiken, minkä oli jättänyt.
Tämä varaovi antoi hänelle rohkeutta ja pani hänet sanomaan: »Minä en kaipaa mitään.» Hän ei kaivannut mitään, mutta minä, minä?…
Heidän ensi esiintymisensä tapahtuiKalastajapoika Gaspardossa, joka on mitä ihanin sanahelinäkappale. Irma Borel'ille taputettiin kovasti, ei tietenkään hänen taiteelleen, — sillä ääni oli huono ja liikkeet naurettavat, — vaan hänen lumivalkeille käsivarsilleen ja samettipuvuilleen. Laitakaupungin yleisö ei ole tottunut lumivalkean lihan ja neljäkymmentä francia metri maksavien kankaitten näyttelemiseen. Katsomossa sanottiin: »Hän on oikea herttuatar!» ja ällistyneet katupojat paukuttivat niin, että kämmenet olivat haljeta…
Pikku Mies ei saavuttanut samaa menestystä. Hän oli kaikkien mielestä liian pieni, ja sitten hän pelkäsi ja ujosteli. Hän puhui hyvin hiljaa, niinkuin rippituolissa. Hänelle huudettiin: »Kovempaa, kovempaa!» Mutta hänen kurkkuaan kuristi, niin että sanat katkesivat kesken. Lopuksi hänelle vihellettiin… Eihän se ollut ihme, Irman puheista huolimatta, puuttui taipumusta. Ja joskin on huono runoilija, niin ei siltä tarvitse olla hyvä näyttelijä.
Kreolitar koetti häntä parhaansa mukaan lohduttaa: »He eivät ymmärrä pääsi luonteenomaisuutta…» sanoi hän usein. Johtaja puolestaan ei erehtynyt hänen päänsä suhteen. Kahden myrskyisän näytännön jälkeen kutsutti hän hänet huoneeseensa ja sanoi hänelle: Pieni ystäväni, murhenäytelmä ei ole sinun alasi. Me olemme erehtyneet. Koitetaanpas huvinäytelmää. Luulen, että onnistut paremmin koomillisissa osissa. Ja seuraavana päivänä kokeiltiin huvinäytelmää. Pikku Mies näytteli nuoria, koomillisia rakastajia, typeriä keikareita, joille juotetaan kuohulimonaatia muka sampanjana ja jotka juoksentelevat pitkin näyttämöä vatsaansa pidellen, punatukkaisia idiootteja, jotka itkeä mouruaavat: »Huh … huh … huh!» maalaiskosijoita, jotka silmiään mulkoillen sanovat: »Minä rakastan sua … tota noin … se on vallan totta, että minä rakastan sua kamalasti!»
Hän näytteli pölkkypäitä ja jänishousuja, kaikkia rumia ja naurettavia olentoja, kaikkia niitä, jotka herättävät naurua, ja minun on totuuden nimessä sanottava, ettei hän suoriutunut niistä niinkään huonosti. Hän oli suorastaan onnistunut, hän sai katsomon nauramaan!
En voi selittää, mistä se johtui. Juuri näyttämöllä teatterihetaleissaan, paksulla maalilla tahrittuna, ajatteli Pikku Mies Jacques'ia ja mustia silmiä. Keskellä irvistystä, hulluinta temppua tehdessään ilmestyivät äkkiä hänen eteensä kaikkien niiden rakkaiden olentojen kuvat, jotka hän oli halpamaisesti pettänyt.
Melkein joka ilta, sen voivat seudun katupojat todistaa, sattui, että hän yhtäkkiä, aivan kesken sujuvinta lausettaan, kävi sanattomaksi ja jäi suu auki töllöttämään… Niinä hetkinä hänen sielunsa jätti hänet, hyppäsi rampin yli, puhkasi teatterin katon yhdellä siiven iskulla ja lensi kauvas suutelemaan Jacques'ia ja rouva Eyssette'ia ja pyytämään anteeksi mustilta silmiltä, katkerasti valittaen sitä surullista ammattia, jota hänet pakoitettiin harjoittamaan.
»Tota noin, se on vissi, että minä rakastan sua niin kamalasti!…» sanoi yhtäkkiä kuiskaajan ääni ja silloin onneton Pikku Mies unelmistaan ja taivaastaan temmaistuna katsoi ympärilleen suurin, kummastunein silmin, joissa kuvastui niin luonnollinen säikähdys, että koko sali remahti nauramaan. Sitä kutsutaan teatterikielellä häikäisykeinoksi. Tietämättään oli hän keksinyt häikäisykeinon.
Joukkue, johon hän kuului, esiintyi useammissa paikoissa. Se oli tavallaan kiertävä seurue, joka näytteli milloin Grenelle'issa. milloin Montparnasse'issa. Sèvres'issa, Sceaux'issa tai Saint-Cloud'issa. Paikasta toiseen siirryttäessä oli ahtauduttava teatterin omnibusiin — vanhaan kahvinruskeaan omnibusiin, jota veti keuhkotautinen hevoskaakki. Tiellä laulettiin ja pelattiin korttia. Ne, jotka eivät taitaneet osiaan, vetääntyivät omnibusin peräpuoleen vihkojaan tutkimaan. Siellä oli hänen paikkansa.
Siellä hän istui äänettömänä ja synkkänä, niinkuin suuret koomikot ainakin, kuurona kaikelle sille tyhmälle lorulle, joka porisi hänen ympärillään. Niin syvälle kuin hän oli vajonnutkin, oli hän kuitenkin tämän kuljeksivan komeljanttijoukon yläpuolella. Häntä hävetti olla tässä seurassa. Naiset olivat vanhoja kuihtuneita koketteja, maalattuja, teeskenteleviä ja mahtipontisia. Miehet sivistymättömiä, ihanteettomia, hädin tuskin kirjoitustaitoisia, partureiden ja hedelmäkauppiaiden poikia, jotka joko laiskuudesta tai muun toimen puutteessa olivat ruvenneet näyttelijöiksi tai myöskin pukeutumis- ja koreilemishalusta, voidakseen esiintyä näyttämöllä vaaleissa säärenmukaisissa housuissa ja pitkässä takissa, laitakaupunki Don Juaneita, joille ulkoasu oli pääasia, joiden koko palkka meni parturille ja jotka saattoivat tyytyväisinä sanoa: »Tänään olen ollut hyvin ahkera», viisi tuntia laitettuaan itselleen Ludvig XV aikuisia kenkiä kahdesta metristä kiiltopaperia… Kannattipa todellakin tehdä pilkkaa Pierrotte'in soitannollisesta salongista ja itse päätyä näille markkinarattaille.
Toverit eivät pitäneet hänestä hänen nyrpeän naamansa ja kopean vaiteliaisuutensa takia. He sanoivat hänestä: »Siinä vasta teeskentelijä.» Kreolitar sitävastoin oli osannut valloittaa kaikkien sydämet. Hän istua kekotti omnibusissa kuin seikkailuretkille hairahtunut prinsessa ja nauroi sydämensä pohjasta, viskaten päätään taaksepäin, jotta hänen kaunis kaulansa näkyisi, sinutteli kaikkia, kutsui herroja »ukkoseni», naisia »pienokaiseni» ja pakoitti jöröimmätkin sanomaan hänestä: »Hän on hyvä tyttö». Hyvä tyttö, mikä iva!…
Näin nauraen ja raakaa leikkiä laskien vyöryttiin näytäntöpaikalle. Kun näytäntö oli lopussa, vaihdettiin yhdessä käden käänteessä pukua ja noustiin jälleen vaunuihin, jotta päästäisiin takaisin Pariisiin. Oli pimeä. Kuiskuteltiin ja tunnusteltiin toisiaan polvilla. Väliin kuului tukahdettua naurua… Mainen etukaupungin tulliportin luona oli noustava vaunuista, sillä täällä pantiin vaunut vajaan ja koko seurue saatti Irma Borel'ia aina tuon suuren kasarmin ovelle asti, jossa Valkea Käki vahvassa hutikassa heitä odotti laulaen surumielistä lauluaan:
Tolokototinjan!… Tolokototinjan!
Kun näki heidät näin toisiinsa kytkettyinä, olisi voinut tulla siihen luuloon, että rakastivat toisiaan. Mutta ei, niin ei ollut laita. He tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen rakastaa. Daniel Eyssette tiesi, että Irma Borel oli valehtelija, kylmä ja sydämetön. Irma Borel tiesi, että Pikku Mies oli heikko ja horjuva, melkeinpä pelkuri. Hän ajatteli: »Jonain aamuna tulee hänen veljensä ja vie hänet minulta saattaakseen hänet takaisin porsliinityttönsä helmaan.» Pikku Mies ajatteli: »Jonakin päivänä kyllästyy hän siihen elämään, jota me vietämme ja karkaa jonkun kahdeksan ja kymmenen välisen herran kanssa ja minä jään yksin tähän likalätäkköön…» Toistensa kadottamisen pelko oli heidän rakkautensa pääsisältö. He eivät rakastaneet toisiaan ja olivat kuitenkin mustasukkaisia.
Eikö olekin kummallista, että ihmiset jotka eivät rakasta toisiaan, voivat olla mustasukkaisia toistensa takia. Niin se vaan on… Kun Irma Borel puhutteli tuttavallisesti jotakuta teatterissa, kävi Pikku Mies kalpeaksi. Ja kun tämä sai kirjeen, tempasi Irma Borel sen itselleen ja aukasi sen vapisevin sormin… Useimmiten se oli Jacques'in kirje. Hän luki sen pilkallisena päästä päähän ja heitti sen sitten jonnekin sanoen halveksivasti: »Aina samaa». Niin juuri, aina samaa, samaa hellyyttä, samaa jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta. Siksi kai Irma Borel halveksikin niin syvästi tuota veljeä…
Siitä ei kunnon Jacques'illa ollut mitään aavistusta. Hän ei epäillyt mitään. Hänelle kirjoitettiin, että kaikki kävi hyvin, että kolme neljännestäPaimennäytelmästäoli myyty ja että oltiin saamassa kirjakauppiailta niin paljon rahaa, kuin tarvittiin, sittekun vekselit lankeisivat. Luotettavaisena ja hyvänä kuten aina lähetti hän yhä edelleen kuukausittain Bonaparte kadulle sata francia, jotka Valkea Käki kävi sieltä perimässä.
Jacques'in sadalla francilla ja omilla teatteripalkoillaan olisivat he voineet tulla toimeen, etenkin tässä köyhälistön kaupunginosassa. Mutta ei kumpanenkaan heistä tuntenut sitä, mitä sanotaan rahan arvoksi: Daniel Eyssette siitä syystä, ettei hänellä sitä milloinkaan ollut ollut, Irma Borel taas siksi, että hänellä oli ollut sitä liikaa. Niinpä sen annettiinkin mennä. Jo viidentenä päivänä kuun alusta oli kassa, — pieni jaappanilainen maissioljesta punottu tohveli, — tyhjä. Ensinnäkin tuli jo papukaijan ruoka yhtä kalliiksi kuin yhden täysikasvuisen ihmisen elanto. Tuli sitten lisäksi pesu, kivihiilet, puuteri, huulirasva, puuteriviuhkat, kaikki mitä teatterimaalaustaiteessa tarvitaan. Sitten olivat teatterin osavihot liian vanhat, liian likaiset, rouva tahtoi uudet. Ja sitten hänellä täytyi olla kukkia, paljon kukkia. Ennen hän olisi ollut syömättä kuin voinut nähdä kukkamaljakkonsa tyhjinä.
Kahden kuukauden perästä olivat he korviaan myöten velassa. He olivat velkaa asunnostaan, ruuastaan ja teatterin ovenvartijalle. Vähän väliä sai joku velkojista kyllikseen odottamisesta ja tuli jonain aamuna suurella pauhulla vaatimaan saatavaansa. Semmoisina päivinä juoksi Pikku Mies epätoivoissaan kirjansa kustantajan luo ja lainasi häneltä muutamia kultarahoja Jacques'in nimeen. Kustantaja, joka parhaillaan painatti markiisin kuuluisain muistelmain toista nidosta ja tiesi, että Jacques yhä edelleen oli markiisin kirjurina, lainasi hänelle ilman epäilystä. Niin oli Pikku Mies vähitellen tullut lainanneeksi häneltä neljäsataa francia, joten Jacques'in velka,Paimennäytelmänpainatus siihen laskettuna, nyt oli noussut tuhanteen kolmeensataan franciin.
Jacques äiti raukka! Mitkä onnettomuuden sanomat odottivatkaan häntä kotiin palatessaan! Daniel kadonnut, mustat silmät kyynelten vallassa, ei ainoatakaan nidosta kirjasta myyty ja tuhat kolmesataa francia velkaa! Mitenkä hän niistä selviytyisi? Kreolitar ei sillä päätään vaivannut. Muitta Pikku Miehelle ei tämä ajatus antanut rauhaa. Hänen elämänsä oli yhtämittaista piinaa ja levottomuutta. Turhaan koetti hän päästä ajatuksistaan tekemällä työtä kuin hevonen, (mitä työtä, Jumala paratkoon!) opettelemalla uusia ilveilyjä, harjoittamalla peilin edessä uusia irvistyksiä, aina vain heijasti peili Jacques'in kuvan, hänen omansa asemesta; ja Langlumeau'in, Josias'in ja muiden ilveilyn henkilöiden sijasta näki hän osiensa rivien välissä vain yhden nimen: Jacques, Jacques, aina vain Jacques!
Joka aamu katseli hän kauhistuneena almanakkaa, ja laskien päivät, jotka vielä olivat jäljellä ensimmäisen vekselin lankeamiseen, sanoi hän itsekseen vapisten: »Ainoastaan yksi kuukausi … ainoastaan kolme viikkoa!» Sillä hän tiesi, että ensimmäisen vekselin joutuessa protestiin kaikki tulisi ilmi, ja että silloin vasta koettaisi hänen veljensä marttyyrikausi. Tämä ajatus ei antanut hänelle yönkään rauhaa. Joskus hän heräsi vavahtaen, sydän tuskasta pakahtumassa, kasvot kyynelten kostuttamina, hämärästi muistaen kauhean, merkillisen unen, jota juuri oli nähnyt.
Tämä aina sama uni uusiutui melkein joka yö. Hän oli olevinaan suuressa, vieraassa huoneessa, jossa oli suuri, rautaisilla heloilla varustettu kaappi. Sohvalla makasi Jacques kalpeana, hirvittävän kalpeana; hän oli juuri kuollut. Siellä oli myöskin Camille Pierrotte, hän seisoi kaapin edessä ja koetti avata sitä ottaakseen sieltä kuolinvaatteita. Mutta hän ei saanut sitä auki. Haparoiden avaimella avaimen reikää, sanoi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Minä en osaa avata… Olen itkenyt liiaksi. Minä en näe enää…»
Vaikka Pikku Mies koetti sotia vastaan, oli hän tämän unen vallassa. Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän Jacques'in makaavan pitkällään sohvalla ja Camille'in sokeana kaapin edessä. Tunnonvaivat ja nämä kauhut tekivät hänet päivä päivältä synkemmäksi, ärtyisemmäksi. Kreolitar puolestaan alkoi myöskin kadottaa kärsivällisyytensä. Hän tunsi sitäpaitsi vaistomaisesti, että Daniel Eyssette liukui hänen käsistään, — vaikkei hän tiennyt mihin, — ja se saattoi hänet vihan vimmaan. Kauheat kohtaukset, huudot ja solvaukset olivat nyt jokapäiväisiä, niin että olisi luullut olevansa pesutuvassa.
Irma Borel sanoi Daniel Eyssette'ille: »Mene Pierrotte'isi luo, jotta hän antaa sinulle sokurisydämiä.»
Ja Daniel Eyssette vastasi heti: »Mene sinä Pachecosi luo, jotta hän lyö huulesi halki.»
Irma Borel huusi hänelle: »Poroporvari!»
Daniel Eyssette vastasi: »Portto!»
Sitten he sulivat kyyneliin ja antoivat jalomielisesti toisilleen anteeksi aloittaakseen seuraavana päivänä saman elämän uudelleen.
Näin he elivät, — ei, vaan mädäntyivät yhdessä, taottuina samaan jalkarautaan, viruen samassa katuojassa. Tuo likainen elämä, nuo kurjuuden hetket liukuvat vielä tänään silmieni ohi, kun hyräilen neekerinaisen kummallista, surumielistä kertosäettä:
Tolokototinjan! Tolokototinjan!
Kello oli yhdeksän illalla Montparnasse'in teatterissa. Pikku Mies, joka esiintyi ensimmäisessä kappaleessa, oli juuri päässyt näyttämöltä ja oli menossa pukuhuoneeseensa. Hän kohtasi rapuissa Irma Borel'in, joka oli juuri menossa näyttämölle. Hän oli loistavan kaunis Célimène, sametti- ja pitsileningissään, viuhka kädessä.
— Mene saliin katsomaan, sanoi hän ohimennessään. Minä tulen näyttelemään hyvin … ja olen kaunis.
Daniel Eyssette kiiruhti pukuhuoneeseensa ja otti nopeasti pois päältään. Tämä pukuhuone, joka kuului hänelle ynnä kahdelle muulle näyttelijälle, oli matala kopukka, jossa ei ollut ikkunaa, vaan paloi öljylamppu. Pari kolme olkituolia oli huoneen ainoa kalustus. Pitkin seiniä riippui peilin kappaleita, pörröisiä tekotukkia, kultaketjuilla koristettuja rääsyjä, haljastunutta samettia ja mustuneita kultareunuksia. Yhdessä huoneen nurkassa oli maassa pari kannetonta punamaaliruukkua ja muutamia puuteriviuhkoja, joista olivat höydyt poissa.
Pikku Mies oli ollut siellä hetken, pyyhkien maalia kasvoistaan, kun hän kuuli jonkin kulissimiehen huutavan alhaalla: »Herra Daniel! Herra Daniel!» Hän meni ulos pukuhuoneesta ja kysyi kumartuen portaiden kostean käsipuun yli: »Mikä on?» Kun ei kukaan vastannut, tuli hän portaita alas siinä asussaan, puolipukeissa, kasvot punaisiksi ja valkeiksi maalattuina ja päässä suuri, keltainen tekotukka, joka ulottui aina hänen silmiinsä saakka.
Portaiden juuressa tuli hän suoraan jotakuta vasten.
— Jacques! huudahti hän peräytyen.
Se oli Jacques… He katsoivat toisiinsa hetkisen sanattomina. Vihdoin pani Jacques kätensä ristiin ja kuiskasi lempeällä, kyynelten tukahduttamalla äänellä: »Voi Daniel!» Se oli tarpeeksi. Pikku Mies, sydämen pohjia myöten järkytettynä, katsoi ympärilleen kuin arka lapsi ja sanoi hyvin hiljaa, niin hiljaa, että veli sen tuskin voi kuulla: »Vie minut täältä pois!»
Jacques vavahti, ja ottaen Pikku Miestä kädestä veti hänet mukanaan ulos. Oven edessä seisoivat vaunut, he nousivat niihin. »Rue des Dames, Batignolles'issa!» huusi Jacques äiti. — »Sieltähän minäkin olen», vastasi ajuri iloissaan ja vaunut vierivät pois.
Jacques oli ollut kaksi päivää Pariisissa. Hän saapui Palermosta, josta kirje Pierrotte'ilta hänet vihdoin tavoitti kolme kuukautta häntä takaa-ajettuaan.
Tämä kirje ilmoitti hänelle lyhyesti ja kaunistelematta Danielin katoamisesta.
Sen luettuaan Jacques arvasi kaikki. Hän sanoi: »Lapsi tekee tyhmyyksiä. Minun täytyy lähteä Pariisiin». Ja hän pyysi heti markiisilta virkalomaa.
— Virkalomaa! huudahti markiisi hypähtäen pystyyn. Oletteko hullu? Entä minun muistelmani?
— Ainoastaan viikoksi, herra markiisi. Vain niin pitkäksi ajaksi kuin tarvitaan tulla ja mennä: veljeni elämä on kysymyksessä.
— Mitä teidän veljenne minuun kuuluu. Tiesittehän ehdot palvelukseen ruvetessanne. Oletteko unohtanut sopimuksemme?
— En, herra markiisi, mutta…
— Ei mitään muttia. Te ette ole mikään poikkeus. Jos jätätte paikkanne viikoksi, niin ei teidän tarvitse siihen milloinkaan palata. Ajatelkaa sitä, pyydän… Ja sillä aikaa kun tuumitte asiaa, istukaa tuohon. Minä sanelen teille.
— Asia on jo valmiiksi tuumittu, herra markiisi. Minä lähden.
— Lähtekää sitten hiiteen.
Sitten otti taipumaton vanhus hattunsa ja lähti Ranskan konsulivirastoon kuulustelemaan itselleen uutta kirjuria.
Jacques lähti vielä samana iltana.
Saavuttuaan Pariisiin kiiruhti hän Bonaparte kadulle. »Onko veljeni tuolla ylhäällä?» huusi hän portinvartijalle, joka poltti pihalla piippuaan istuen hajareisin kaivon päällä. Portinvartija rupesi nauramaan. »Hän on jo kauvan ollut kulkuteillä», sanoi hän lyhyesti.
Hän ei ollut aluksi mitään tietävinään, mutta viiden francin raha sai hänen suunsa aukenemaan. Hän siis kertoi, että viidennen kerroksen pieni herra ja ensimmäisen kerroksen nainen jo aikoja sitten olivat kadonneet ja että he piilottelivat jossain, ties missä Pariisin kolkassa, mutta aivan varmasti yhdessä, sillä neekerinainen Valkea Käki kävi joka kuukausi kyselemässä, oliko heille tullut kirjeitä. Hän lisäsi vielä, että Daniel herra oli lähteissään unohtanut sanoa huoneen irti, ja hänen oli siis saatava neljän viimmeisen kuukauden vuokra, muutamista pikkuveloista puhumatta.
— Hyvä, sanoi Jacques, kaikki maksetaan. Ja kadottamatta hetkeäkään, panematta edes aikaa matkatomun pudistamiseen vaatteistaan, lähti hän etsimään lastansa.
Hän meni ensin kirjankustantajan luo arvellen, että Daniel varmaankin kävi siellä usein, kun siellä oliPaimennäytelmänpäävarasto.
— Olin juuri aikeissa kirjoittaa teille, sanoi kustantaja nähdessään hänen astuvan sisään. Muistattehan, että ensimmäinen vekseli joutuu maksettavaksi neljän päivän perästä.
Jacques vastasi silmäänsä räpäyttämättä: »Kyllä muistan… Käyn huomenna kirjakauppiaiden luona. Olen heiltä saamassa. Kirja on mennyt hyvin kaupaksi.»
Kustantaja levitti suuret siniset elsassilaissilmänsä aivan levälleen.
— Mitenkä?… Kirja on mennyt hyvin kaupaksi? Kuka teille niin on sanonut.
Jacques kävi kalpeaksi: hän sai kauhean aavistuksen.
— Katsokaapas siis tuonne nurkkaan, jatkoi elsassilainen, kaikkia noita kirjapinoja. Siinä onPaimennäytelmä. Viiteen kuukauteen, jonka se on kaupassa ollut, ei sitä ole myyty kuin yksi kappale. Lopuksi saivat kirjakauppiaat siitä tarpeeksi ja lähettivät minulle takaisin kaikki, mitä heillä oli varastossa. Nyt voin kaiken tuon myydä ainoastaan paperin arvosta. Se oli vahinko: kirja oli hyvin painettu.
Jokainen tuon miehen sana sattui kuin rautapäisen kepin isku Jacques'in päähän, mutta surmanisku tuli vasta, kun kustantaja kertoi, että Daniel oli hänen nimeensä lainannut tältä rahaa.
— Vielä aivan eilispäivänä, sanoi säälimätön elsassilainen, lähetti hän tänne hirveännäköisen neekerinaisen pyytämään minulta neljääkymmentä francia. Mutta minä en antanut. Ensinnäkin tuntui tuo salaperäinen, mustanaama asiamies minusta epäilyttävältä ja sitten, te ymmärrätte, herra Eyssette, minä en ole varakas ja olen jo lainannut veljellenne yli neljänsadan francin.
— Minä tiedän sen, vastasi Jacques äiti ylpeästi, mutta olkaa huoletta, saatte pian rahanne takaisin. Sitten hän kiiruhti ulos, jottei huomattaisi kuinka liikutettu hän oli. Kadulla hänen täytyi käydä istumaan erään talon kivijalalle. Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä enää. Lapsi tiessään, hän itse paikatta, kustantajalle maksettavat rahat, huoneen vuokra, ovenvartijan saatava, ylihuomenna lankeava vekseli, kaikki kohisi ja pyöri hänen päässään… Yhtäkkiä hän nousi ylös: »Ensimmäiseksi velat», sanoi hän, »se on tärkeintä». Ja vaikka hänen veljensä oli käyttäytynyt niin kelvottomasti Pierrotte'ja kohtaan, päätti hän hetkeäkään arvelematta kääntyä heihin.
Tullessaan sisään entiseen Lalouette'in puotiin, näki Jacques kirjoituspulpetin takana suuret, keltaiset pöhökasvot, joita hän ei aluksi tuntenut, mutta puotin oven kolahduksesta nuo suuret kasvot kohosivat pulpetista ja sitten kuului kaikuva: »Niinkuin on tapana sanoa», jonka suhteen ei voinut erehtyä… Pierrotte parka! Tyttären suru oli tehnyt hänestä toisen ihmisen. Muinainen, hyväntahtoinen ja hyvinvointiaan punottava Pierrotte oli kadonnut. Ne kyyneleet, joita hänen pikku tyttönsä oli viisi kuukautta vuodattanut, olivat tehneet hänen silmänsä punaisiksi ja murtaneet hänen poskensa loville. Entisaikojen raikkaan naurun sijasta väikkyi hänen värittömillä huulillaan heikko, hiljainen hymy, leskien ja hyljättyjen rakastettujen hymy. Hän ei ollut enää Pierrotte, vaan Ariadne tai Nina.
Muuten oli entisessä Lalouette'in puotissa kaikki muu ennallaan. Värikkäät paimentytöt ja pulleavatsaiset kiinalaiset hymyilivät aina yhtä autuaallisesti korkeilla hyllyillään böömiläislasien ja suurikukkasellisten lautasten keskellä. Pulleakupuiset liemivadit ja maalatut porsliinilamput prameilivat yhä vanhalla paikallaan samojen lasiruutujen takana ja puotikamarista kuului entistä arkailevaa huilunsoittoa.
— Se olen minä. Pierrotte, sanoi Jacques äiti, koettaen tehdä äänensä varmaksi, tulen pyytämään teiltä suurta palvelusta. Lainatkaa minulle tuhat viisisataa francia.
Mitään vastaamatta veti Pierrotte auki kassalaatikkonsa, liikutteli siellä muutamia hopearahoja, työnsi sitten laatikon kiinni ja nousi tyynesti ylös.
— Minulla ei ole niitä täällä, Jacques herra. Odottakaa hiukan, niin käyn hakemassa ylhäältä. Ennenkuin hän lähti, lisäsi hän työläästi: »En pyydä teitä tulemaan mukaan: se olisi hänelle liian raskasta.»
Jacques huokasi. »Olette oikeassa Pierrotte; on parasta, etten tule mukaan.»
Cévenniläinen palasi viiden minuutin perästä mukanaan kaksi tuhannen markan seteliä, jotka hän pani Jacques'in käteen. Jacques ei tahtonut ottaa niitä.
»En tarvitse muuta kuin tuhat viisisataa francia», sanoi hän.
Mutta cévenniläinen oli itsepäinen:
— Minä pyydän. Jacques herra, pitäkää ne kaikki. Sen pitää olla juuri kaksi tuhatta francia. Se on se summa, jonka Neiti lainasi minulle aikoinaan palkatakseen minulle etulaisen. Ellette ota niitä vastaan, niinkuin on tapana sanoa, niin pahoitatte ikipäiväksi mieleni.
Jacques ei uskaltanut kieltää, hän pisti rahat taskuunsa ja ojentaen kätensä cévenniläiselle sanoi yksinkertaisesti: »Hyvästi, Pierrotte, ja kiitos!» Pierrotte ei hellittänyt hänen kättänsä.
Näin seisoivat he jonkun aikaa vastakkain liikutettuina ja äänettöminä. Molempien huulilla oli Daniel'in nimi, mutta samasta hienotuntoisuudesta he eivät uskaltaneet sitä lausua… Tämä isä ja tämä äiti ymmärsivät toisensa niin hyvin!… Jacques irroitti ensimmäisenä hiljaa kätensä. Hänen oli vaikea vastustaa kyyneleitä, hänelle tuli kiire pois. Cévenniläinen saattoi häntä kadulle asti. Siellä ei mies raukka enää voinut pidättää sitä mielikarvautta, joka täytti hänen sydämensä, vaan hän alkoi moittivan näköisenä sanoa: »Voi, Jacques herra … voi, Jacques herra … niinkuin on tapana sanoa!…» Mutta hän oli liian liikutettu voidakseen jatkaa kääntämistään eikä voinut muuta kuin pariin kertaan toistaa: »Niinkuin on tapana sanoa… Niinkuin on tapana sanoa…»
Voi, niin, niinkuin oli tapana sanoa!…
Erottuaan Pierrotte'ista meni Jacques uudestaan kirjanpainajan luo. Elsassilaisen vastustelemisista huolimatta tahtoi hän heti paikalla maksaa takaisin ne neljäsataa francia, jotka tämä oli Daniel'ille lainannut. Hän jätti tälle sitäpaitsi, päästäkseen siitäkin huolesta, rahat noihin kolmeen lankeavaan vekseliin, ja sitten hän sanoi itsekseen keveämmällä sydämellä: »etsikäämme nyt lapsi.» Pahaksi onneksi oli liian myöhäistä enää sinä päivänä alkaa etsiskelyjä. Sitä paitsi oli matkaväsymys, liikutus ja tuo pieni, kuiva, alituinen yskä, joka jo kauvan oli häntä jäytänyt, niin murtanut Jacques rukan, että hänen täytyi palata takaisin Bonaparte kadulle hetkiseksi levähtämään.
Voi, kun hän astui pikku huoneeseen ja laskevan lokakuun auringon viimmeisissä säteissä näki jälleen kaikki ne esineet, jotka kertoivat hänen lapsestaan, runopöydän akkunan edessä, hänen juomalasinsa, hänen mustepullonsa, hänen piippunysänsä, kun hän kuuli Saint-Germain'in tuttujen kellojen sumun takia hiukan sortuneella äänellä soivan, kun iltaAngelus, — tuo surunvoittoinenAngelus, jota Daniel niin suuresti rakasti, — löi siivellään kosteita ruutuja vasten, — mitä Jacques äiti silloin tunsi, sen voisi ainoastaan sureva äiti sanoa…
Hän kävi pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, katseli kaikki paikat, avasi kaikki kaapit siinä toivossa että löytäisi jotakin, mikä johtaisi hänet karkurin jäljille. Mutta turhaan, kaapit olivat tyhjät. Hän ei löytänyt muuta kuin vanhoja liinavaatteita ja rääsyjä. Kaikki tässä huoneessa todisti häviötä ja rappiota. Tästä huoneesta ei oltu muutettu, vaan paettu. Lattialla nurkassa oli kynttilänjalka ja uunissa suuren paperituhkakasan alla valkea, kullalla koristettu rasia. Tuon rasian hän tunsi. Siihen Daniel pani mustien silmien kirjeet. Ja nyt hän löysi sen tuhasta. Mikä pyhyyden häväistys.
Jatkaessaan etsiskelyjään löysi hän kirjoituspöydän laatikosta muutamia paperiarkkia, jotka olivat täynnä säännötöntä, kuumeista käsialaa, sellaista kuin Daniel kirjoitti, kun hän oli innoissaan. »Varmaankin joku runo», sanoi Jacques äiti itsekseen, mennessään akkunan luo sitä lukemaan. Se oli todellakin runoelma, synkkä runoelma, joka alkoi näin:
»Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa…» Tämä kirje oli jäänyt lähettämättä, mutta saapui kuitenkin, niinkuin näette, määräpaikkaansa. Sallimus toimitti tällä kertaa postin virkaa.
Jacques luki sen päästä päähän. Kun hän tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa mainittiin Montparnassilaisteatterin palvelukseen liittymisestä, jota Irma Borel niin itsepintaisesti vaati ja Daniel niin päättävästi vastusti hypähti hän ilosta koholle:
— Nyt tiedän, missä hän on, huudahti hän ja pistäen kirjeen taskuunsa hän pani levollisempana maata, mutta ei voinut nukkua, vaikka oli väsymyksestä aivan menehtynyt. Aina vain tuo kirottu yskä… Heti ensimmäisessä kalpeassa syyspäivän koitteessa nousi hän nopeasti ylös. Hänen suunnitelmansa oli valmis.
Hän keräsi vaatteiden jäännökset kaappien pohjalta, pani ne matkalaukkuunsa, unohtamatta pientä kullalla koristeltua rasiaa, sanoi viimmeiset jäähyväiset vanhalle Saint-Germain'in kellotornille ja lähti jättäen oven, akkunan ja kaapit selkoseljälleen, jotta ei mitään heidän ihanasta elämästään jäisi niille, jotka tulisivat siinä vasta asumaan. Alas tultuaan sanoi hän huoneen irti ja maksoi tuon neljän kuukauden vuokran. Sitten hän portinvartijan viekkaisiin kysymyksiin vastaamatta viittasi luokseen ajurin, joka kulki ohitse, ja antoi viedä itsensä Pilois'in hotelliin, joka oli Dames kadulla Batignolle'issa.
Tätä hotellia piti markiisin kokin, vanhan Pilois'in veli. Siellä ei annettu huonetta vähemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi ja sittenkin vaan taatuille henkilöille. Siksipä olikin talo koko ympäristössä erikoisen hyvässä maineessa. Asunto Pilois'in hotellissa pidettiin hyvän elämän ja säädyllisten tapojen todisteena.
Jacques, joka oli päässyt Hacqueville'in kokin suosioon, toi hänen puolestaan veljelle tuomisiksi korin marsalaviiniä.
Tämä suositus oli riittävä, ja kun hän arkaillen pyysi päästä talon asukkaaksi, annettiin hänelle epäröimättä alikerroksesta kaunis huone, jonka kaksi akkunaa oli hotellin, — olin vähällä sanoa luostarin, — puutarhaan päin. Puutarha ei ollut suuri: kolme, neljä akaasiaa, kappale laihaa ruohikkoa. — Batignolles'in ruohoa — viikunapuu, jossa ei ollut viikunoita, kituva viiniköynnös ja muutamia päivänkukkia, siinä kaikki. Mutta se teki kuitenkin huoneen, joka muuten oli hiukan synkkä ja kostea, iloisemmaksi…
Hetkeäkään hukkaamatta otti Jacques huoneen haltuunsa, löi nauloja seiniin, purki liinavaatteensa matkalaukustaan, hankki seinähyllyn Daniel'in piipuille, ripusti rouva Eyssette'in kuvan sängyn päälle ja teki muutenkin parastaan, poistaakseen huoneesta sen ikävän leiman, mikä on hotellihuoneille ominainen. Sitten kun hän oli saanut kaikki valmiiksi, söi hän hätähätää aamiaista ja lähti kohta senjälkeen ulos.
Ohimennessään ilmoitti hän herra Pilois'ille että hän sinä iltana poikkeuksellisesti tulisi ehkä vähän myöhään kotiin ja pyysi tätä pitämään huolta siitä, että hänen huoneeseensa katettaisiin parempi illallinen kahdelle hengelle ynnä pullo vanhaa viiniä. Sen sijaan että olisi ihastunut tästä lisätulosta, punastui kunnon herra Pilois korvia myöten, niinkuin koulupoika.
— En oikein tiedä… Hotellin säännöt kieltävät … meillä asuu pappeja, jotka…
Jacques hymyili: »Ah, minä ymmärrän… Teitä kauhistaa tuo kahdelle kattaminen… Olkaa huoleti hyvä herra Pilois, se ei ole nainen». Mutta itsekseen hän sanoi astellessaan Montparnasse'ia kohti: »Vaikka oikeammin, se on nainen, tarmoton nainen, järjetön lapsi, jota ei saa milloinkaan jättää yksin.»
Voitteko sanoa, kuinka Jacques äiti niin varmasti uskoi löytävänsä minut Montparnasse'ista. Olisinhan minä varsin hyvin siitä ajasta lähtein, jolloin kirjoitin hänelle tuon kauhean kirjeen, joka jäi lähettämättä, voinut jättää teatterin tai olisi ollut mahdollista, etten lainkaan olisi mennyt teatteriin… Mutta eipäs! Äidillinen vaisto johti häntä. Hän oli vakuutettu, että löytäisi minut sieltä ja toisi minut sieltä pois vielä samana iltana. Mutta hän ajatteli täydellä syyllä: »Jotta voisin viedä hänet mukanani, täytyy hänen olla yksin, tuo nainen ei saa mitään tietää.» Tämä seikka esti häntä lähtemästä suoraa päätä teatteriin hankkimaan tietoja. Kulissit ovat juoruhaluisia: yksi ainoa sana voi herättää epäluuloja… Hän piti parempana hankkia yksinkertaisesti tietonsa teatteri-ilmoituksista ja lähti joutuun niitä tutkimaan.
Etukaupunkien teatteriohjelmat riippuvat pienen ristikon takana viinikauppiaiden ovella, vähän samaan tapaan kuin naimailmoitukset elsassilaisissa kylissä. Jacques päästi ilohuudon niitä lukiessaan.
Montparnasse'in teatteri näytteli sinä iltanaMarie-Jeanne'in, näytelmä viidessä näytöksessä, jossa esiintyivät Irma Borel, Désirée, Levrault, Guigne y.m.
Alkukappaleena näyteltiin:
Rakkaus ja luumut, ilveily yhdessä näytöksessä, esiintyjät: herrat Daniel. Antonin ja neiti Leontine.
— Kaikki käy hyvin, sanoi hän itseksensä. He eivät esiinny samassa kappaleessa; minä voin olla varma asiastani.
Ja hän meni muutamaan Luxemhourgin kahvilaan odottamaan otollista aikaa.
Illan tultua lähti hän teatterille. Näytäntö oli jo alkanut. Hän käveli noin tunnin ajan edestakaisin teatterin sisäänkäytävän edessä kunnalliskaartilaisten joukossa.
Silloin tällöin kuuluivat sisältä kättentaputukset aina tänne asti niinkuin kaukainen raesade ja Jacques'in sydäntä ahdisti ajatellessaan, että ehkä taputeltiin tuolla tavoin hänen lapsensa tempuille… Yhdeksän aikaan tuhahti katu täyteen meluavia ihmisiä. Ilveily oli lopussa; jotkut katsojista nauroivat vieläkin. Vihellettiin ja huudettiin toisilleen kaikkia Pariisin roskaväen kokkapuheita… Se oli toista kun italialaisten teatterista lähtö!
Hän odotti vielä hetkisen meluavassa ihmisjoukossa. Mutta kun väliaika lähestyi loppuaan, pujahti hän pimeään, likaiseen käytävään teatterin sivulla, — taiteilijain sisäänkäytävään, — ja pyysi saada puhutella rouva Borel'ia.
— Mahdotonta, kuului vastaus. Hän on näyttämöllä…
Kuinka viekasjuoninen tuo Jacques äiti olikaan! Hän vastasi mitä rauhallisimmalla ilmeellä: »Koska en voi tavata rouva Borel'ia, olkaa hyvä ja pyytäkää herra Daniel puheilleni, hän kyllä toimittaa asiani rouva Borel'ille.»
Minuutti senjälkeen oli Jacques äiti ottanut lapsensa pois ja kuljetti häntä kiireesti Pariisin toiseen päähän.
Näetkös, Daniel, sanoi minulle Jacques äitini, kun astuimme sisäänPilois'in hotellin huoneeseen, tämä on aivan kuin sinä yönä, kun saavuitPariisiin!
Niinkuin sinä yönä odotti meitä todella nytkin hyvä illallinen lumivalkealla pöytäliinalla: piirakasta levisi hyvä tuoksu, viinipullo oli juhlallisen näköinen, lasit kimmeltelivät kynttilöiden kirkkaassa valossa… Ja kuitenkin oli kaikki toisin! On sellaista onnea, jota ei voi milloinkaan tuntea uudelleen. Illallinen oli sama, mutta parhaat meidän entisistä pöytäkumppaneistamme puuttuivat: uuteen paikkaan saapumisen ihana ilo, työsuunnitelmat, kunnian unelmat ja tuo lapsellinen itseluottamus, joka panee nauramaan ja antaa hyvän ruokahalun. Ah, ei aivan ainoakaan noista menneiden aikojen pöytätovereista ollut saapunut hotelli Pilois'han. Ne olivat kaikki jääneet Saint-Germain'in kellotorniin; itse Avosydämisyyskin, joka oli luvannut tulla juhlaamme, lähetti viimmeisellä hetkellä sanan, ettei tulekaan.
Ei, kaikki oli toisin. Minä ymmärsin sen niin hyvin; sen sijaan että Jacques'in huomautus olisi tehnyt minut iloiseksi, kyyneleet purskahtivat valtoinaan silmistäni. Uskon varmasti, että hänkin sydämensä syvyydessä tunsi halua itkeä, mutta hänellä oli voimaa pidättää itsensä. Hän sanoi minulle hilpeän näköisenä: »No, Daniel, nyt on itketty tarpeeksi! Ethän ole muuta tehnyt kokonaiseen tuntiin. (Ajaessamme olin koko ajan itkenyt hänen olkapäätään vasten, kun hän puhui minulle.) Onpas nämä kummat tervetuliaiset! Sinä muistutat todellakin mieleeni elämäni pahimmat päivät, minun liimakuppiaikakauteni, jolloin aina kuuli: Jacques, sinä olet aasi! No, pyyhkikääpäs nyt kyyneleenne, nuori katumuksentekijä ja vilkaiskaa itseänne peilissä, niin saatte hauskaa.»
Katsoin peiliin, mutta en nauranut. Minä häpesin itseäni… Keltainen valetukkani oli lätistyneenä otsallani, poskeni olivat vielä punaisella ja valkealla tuhritut, hien ja kyynelten kastelemat… Olin kauhean näköinen! Inholla kiskaisin valetukan päästäni! mutta juuri kun olin heittämäisilläni sen maahan, muutin mieltäni ja ripustin sen naulaan keskelle seinää.
Jacques katsoi minuun kovin hämmästyneenä: »Miksi panet sen siihen, Daniel? Tuo intiaanien voitonmerkki on kovin ruma… Voisi luulla, että me olemme riistäneet Polichinelle'ilta päänahan.»
Minä vastasin siihen hyvin vakavasti: »Ei, Jacques. voitonmerkki se ei ole. Se on minun katumukseni, minun näkyvä, käsin kosketeltava katumukseni, jonka tahdon pitää aina silmieni edessä.»
Jacques'in huulilla väikkyi katkeransekainen hymy, mutta hän otti heti jälleen iloisen muotonsa ja sanoi: »Joutavia, mitäs niistä. Kunhan olet pessyt itsesi puhtaaksi, ja minä taas saan nähdä sinun oman rakkaan naamasi, istumme pöytään, keikari kulta: minä kuolen nälkään.»
Se ei ollut totta; ei hänellä ollut nälkä, eikä miilullakaan. Turhaan koetin antaa ruuan maistua, kaikki mitä söin, tarttui kurkkuuni, ja vaikka ponnistin kaikki voimani näyttääkseni tyyneltä, kostutin kuitenkin salaa piirakkani kyyneleillä. Jacques, joka tarkasteli minua salavihkaa, sanoi hetken kuluttua: »Miksi itket? Kadutko, että olet täällä? Oletko vihainen minulle, kun toin sinut pois?»
Vastasin hänelle murheellisena: »Tuo ei ollut kauniisti sinulta, Jacques! Mutta minä olen antanut sinulle oikeuden sanoa minulle mitä tahansa.»
Me jatkoimme vielä vähän aikaa syömistämme, taikka oikeammin, olimme syövinämme. Lopuksi Jacques kyllästyneenä tähän molemminpuoliseen näyttelemiseen, työnsi lautasen luotaan, nousi ylös ja sanoi: »Illallinen ei näy todella maittavan; parasta on panna maata.»
Löytyy sananlasku, joka sanoo: Huoli ja uni eivät viihdy samassa sängyssä. Sen sain kokea tuona yönä. Minun suruni oli siinä, että ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä Jacques äitini oli minulle tehnyt ja kaikkea sitä pahaa, millä olin hänet palkinnut. Vertasin omaa elämääni hänen elämäänsä, itsekkäisyyttäni hänen uhrautuvaisuuteensa, omaa pelkurimaista lapsensieluani tuohon sankarisydämeen, joka oli ottanut tunnuslauseekseen: Maailmassa on ainoastaan yksi onni: tehdä toiset onnellisiksi. Ja minä sanoin itsekseni: »Nyt on elämäni pilalla. Olen kadottanut Jacques'in luottamuksen, mustien silmien rakkauden ja itsekunnioitukseni… Mitä minusta nyt tulee?»
Tämä kauhea suru piti minut hereillä aamuun saakka. Jacques ei liioin nukkunut. Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan sekä yskivän pientä, kuivaa yskää, joka viilsi sydäntäni. Kerran kysyin häneltä hyvin hiljaa: »Sinä yskit, Jacques. Oletko sairas?» Hän vastasi: »Ei se mitään merkitse. Nuku!» Ja minä kuulin hänen äänestään, että hän oli paljon suuttuneempi minulle, kuin hän tahtoi näyttää. Tämä ajatus teki suruni kaksinkertaiseksi, ja minä aloin itkeä uudestaan peitteeni alla, siksi kunnes nukuin. Suru karkoittaa unen, mutta kyyneleet ovat oikea unilääke.
Kun heräsin, oli täysi päivä. Jacques ei ollut enää vieressäni. Luulin hänen lähteneen ulos, mutta kun työnsin vuodeuutimet syrjään, näin hänen makaavan huoneen toisessa päässä sohvalla ja niin kalpeana — voi, niin kalpeana… En tiedä mikä kauhea ajatus iski päähäni. — »Jacques!» huusin minä ja syöksyin hänen luoksensa. Hän nukkui eikä herännyt huudostani. Ihmeellistä! Hänen kasvoillaan oli nukkuessa surullinen, kärsivä ilme, jota en ollut niissä milloinkaan ennen nähnyt, mutta joka ei kuitenkaan ollut minulle vieras. Katsellessani hänen kuihtuneita piirteitänsä, hänen kapeaksi käyneitä kasvojaan, hänen poskiensa kalpeutta ja hänen käsiensä sairaanloista läpikuultavuutta, tunsin tuskaa, mutta tuskaa, jota olin jo ennen tuntenut.
Jacques ei ollut kuitenkaan koskaan ollut sairas. Eikä hänellä ollut milloinkaan ennen ollut noita mustia silmien aluksia eikä noita laihoja kasvoja… Missä edellisessä elämässä oli minulla siis ollut tämä näky? Yhtäkkiä johtui uneni mieleeni. Niin, niin se oli, tuossa oli minun uneni Jacques, kalpeana, peloittavan kalpeana pitkällään sohvalla; hän on juuri kuollut… Jacques on kuollut, Daniel Eyssette, ja sinä olet hänet tappanut… Juuri tällä hetkellä pujahtaa heikko auringon säde akkunasta sisään ja liukuu kuin sisilisko noilla kalpeilla, elottomilla kasvoilla. Jumalan kiitos! Kuollut herää, hieroo silmiään ja sanoo iloisesti hymyillen, nähdessään minun seisovan edessään:
— Hyvää huomenta, Daniel. Oletko nukkunut hyvin? Minä olen yskinyt kovasti. Muutin tähän sohvalle maata, jotten herättäisi sinua.
Hänen näin levollisena puhuessaan, tunsin polveni yhä vapisevan siitä kauheasta näystä, jonka olin nähnyt ja sanoin itsekseni syvällä sydämessäni:
— Ijankaikkinen Jumala, anna minun pitää Jacques äitini!
Tästä surullisesta heräämisestä huolimatta oli meillä jokseenkin hauskaa. Melkeinpä meille syntyi entinen raikas naurumme, kun pukeutuessa huomasin, ettei minulla ollut muita vaatteita kuin pumpuliset polvihousut ja punaiset, pitkäliepeiset liivit, teatterirääsyjä, jotka olivat päälläni, kun minut vietiin pois.
— Peijakas vieköön, rakas veli, sanoi Jacques. Eihän sitä tule kaikkia ajatelleeksi. Ainoastaan julkeat Don Juan'it ajattelevat kapioita, kun ryöväävät kaunottaren. Älähän ole milläsikään. Puemme sinut uudelleen. Sekin on taas niinkuin Pariisiin tullessasi.
Hän sanoi sen tehdäkseen minut iloisemmaksi, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin minä, että kaikki oli nyt toisin.
— Kas niin, Daniel! jatkoi tuo hyvä Jacques nähdessään minun jälleen vaipuvan ajatuksiini. Älkäämme ajatelko enää menneitä. Nyt meille aukeaa uusi elämä; alkakaamme se ilman tunnon nuhteita ja epäluuloja; katsokaamme vain, ettei se laita meille samanlaisia kolttosia kuin entinen. En kysy, mihin nyt aijot ryhtyä, rakas veli, mutta jos aijot kirjoittaa uuden runoteoksen, niin näyttää minusta tämä paikka sopivalta työhön. Huone on rauhallinen. Puutarhassa laulavat linnut. Sinä panet runopöytäsi akkunan eteen…
Keskeytin hänet nopeasti: »Ei, Jacques, runojen aika on ohi. Ne ovat mielikuvitteluja, jotka tulevat sinulle liian kalliiksi. Nyt tahdon tehdä työtä, niinkuin sinäkin, tahdon ansaita leipäni ja auttaa sinua kaikin voimin uuden kodin perustamisessa.»
Hän vastasi levollisesti hymyillen:
— Kauniita suunnitelmia, hyvä herra siniperho. Mutta siitä ei ole lainkaan kysymys. Sinun ei ole tarvis elättää itseäsi, kunhan vaan lupaat… Mutta kylläksi, voimme puhua siitä myöhemmin. Mennään ostamaan sinulle vaatteita.
Voidakseni mihinkään lähteä, täytyi minun pukea päälleni hänen päällystakkinsa, joka ulottui kantapäihini asti, niin että näytin italialaiselta katusoittajalta, ei puuttunut muuta kuin harppu. Jos minun joitakuita kuukausia aikaisemmin olisi täytynyt esiintyä kadulla sellaisessa asussa, olisin kuollut häpeästä, mutta nyt oli minulla niin paljon muuta hävettävää, että vastaantulevat naiset saivat kernaasti nauraa minulle, kaikki oli toisin kuin silloin, kun kävelin kalosseissa Pariisin kadulla. Niin, kaikki oli toisin.
— Nyt, kun olet kristityn ihmisen näköinen, sanoi Jacques äiti, kun tulimme vaatekaupustelijan puotista, saatan sinut takaisin hotelliin; sitten menen kuulostamaan, antaako rautakauppias, jonka kirjanpidon hoidin ennen lähtöäni, minulle vielä työtä. Pierrotte'in rahat eivät voi ijankaiken kestää. Minun täytyy ajatella leipäpalastamme.
Olisin tahtonut sanoa hänelle: »Jacques, mene nyt vain rautakauppiaasi luo. Kyllä minä löydän tien yksinkin kotiin.» Mutta ymmärsin, miksi hän teki näin; hän tahtoi olla varma siitä, etten palaisi takaisin Montparnasse'iin. Voi, jospa hän olisi nähnyt minun sydämeeni!
Jotta hän voisi olla rauhallinen, annoin hänen tulla kanssani hotelliin asti, mutta tuskin hän oli selkänsä kääntänyt, kun riensin takaisin kadulle. Minulla oli myöskin menoni.
Oli jo myöhäistä, kun palasin kotiin. Suuri, tumma varjo kulkilevottomana sumuisessa puutarhassa edestakaisin. Se oli Jacques äitini.»Olipa hyvä, että tulit», sanoi hän väristen vilusta. »Olin jo lähdössäMontparnasse'iin.»
Vereni kuohahti ja minä sanoin: »Epäilet minua liiaksi, Jacques, se ei ole kauniisti sinulta… Näinkö siis tulemme aina olemaan? Etkö enää milloinkaan voi luottaa minuun? Vannon kaiken kautta, mitä minulla on rakkainta maailmassa, etten tule sieltä, mistä luulet, että tuo nainen on kuin kuollut minulle, etten enää milloinkaan tahdo häntä nähdä, että olet minut kokonaan taas saanut omaksesi, ja että tunnen ainoastaan katumusta enkä vähintäkään kaipausta ajatellessani tuota kauheata menneisyyttä, josta sinun rakkautesi on minut temmannut… Oi, mitä voisin vielä sanoa, että uskoisit minua! Oh, sinä ilkeä Jacques! Jospa voisin repäistä rintani auki, niin näkisit, etten valehtele.»
Ei ole jäänyt mieleeni, mitä hän vastasi, mutta muistan, että hän tuolla pimennossa pudisti surullisena päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: »Voi, tahtoisin niin mielelläni uskoa sinua…» Ja kuitenkin olin puhunut hänelle totta. Minulla ei varmaankaan yksinäni olisi ollut voimia riistäytyä irti tuosta naisesta, mutta nyt kun kahleeni olivat katkaistut, tunsin sanomatonta huojennusta. Aivan niinkuin ihminen, joka aikoo tappaa itsensä häkään ja joka katuu viimmeisessä silmänräpäyksessä, kun jo on liian myöhäistä, kun häkä jo on salvannut hänen hengityksensä ja kivettänyt hänen jäsenensä: silloin rientävät yhtäkkiä naapurit apuun, ovi lyödään säpäleiksi, pelastava ilma virtaa huoneeseen, ja itsemurhaaja raukka ahmii sitä nautinnolla ylen onnellisena siitä, että elää vielä ja lujasti päättäen olla uudelleen yrittämättä. Niinpä minäkin viisikuukautisen siveellisen tukahtumisen jälkeen, ahmin täysin siemauksin kunniallisen elämän puhdasta, vahvistavaa ilmaa, täytin sillä keuhkoni ja voin pyhästi vakuuttaa, etten halunnut palata entiseen elämääni… Sitä Jacques ei voinut uskoa, eivätkä koko maailman valat olisi saaneet häntä uskomaan, että puhuin totta… Poika raukka! Olin vannonut hänelle niin monta valaa!
Me vietimme tämän ensimmäisen illan kotona, istuen valkean ääressä aivan kuin talvella, sillä huone oli kostea ja puutarhan sumu kävi luihin ja ytimiin. Sitä paitsi tekee hyvää katsella leimuavaa tulta, kun on alakuloinen… Jacques teki työtä; hän laati numeroitaan. Hänen poissaollessaan tahtoi rautakauppias itse hoitaa kirjanpitonsa, ja sen tuloksena oli niin ihana töherrys, sellainen saatavien ja maksettavien sekasotku, että oli kuukauden kova työ tarpeen, ennenkuin asiat jälleen tulisivat oikealle tolalleen. Tietysti en mitään niin hartaasti halunnut kuin auttaa Jacques äitiä tässä hommassa. Mutta siniset perhoset eivät ymmärrä mitään laskuopista, niinpä täytyi minunkin, istuttuani tunnin verran noiden suurten punaisella viivoitettujen tilikirjain ääressä, jotka olivat täynnä ihmeellisiä hieroglyfejä, heittää kynä kädestäni.
Jacques sitävastoin suoriutui mainiosti tuosta kuivasta työstä. Hän rupesi vaikka minkälaisten lukujen kanssa puskusille, eivätkä pisimmätkään yhteenlaskettavat sivut peloittaneet häntä. Tuon tuostakin, kesken työtään kääntyi hän minuun ja sanoi vähän levottomana minun hiljaisesta uneksimisestani:
— Onhan meidän täällä hyvä olla. Eihän sinulla ole ikävä?
Minun ei ollut ikävä, mutta kävin murheelliseksi nähdessäni hänen noin raatavan ja ajattelin katkeralla mielellä: »Miksi minä olen maailmassa?… En osaa käyttää käsivarsiani mihinkään… Minulla ei ole mitään olemisen oikeutta. Minä en kelpaa muuhun kuin ihmisiä kiusaamaan ja itkettämään niiden silmiä, jotka rakastavat minua…» Sitä sanoessani ajattelin mustia silmiä ja katselin murheellisena pientä, kullattua rasiaa, jonka Jacques oli asettanut, — tarkoituksella kenties, — pöytäkellon lasikuvun päälle. Mitä muistoja herättikään tuo rasia! Mitä ihania puheita se pitikään minulle pronssijalustaltaan! »Mustat silmät olivat antaneet sinulle sydämensä, mitä olet tehnyt sillä», sanoi se minulle … »sinä olet jättänyt sen eläinten ruoaksi… Valkea Käki on syönyt sen.»
Ja minä, säilyttäen vielä toivon kipinän rinnassani, koetin herättää eloon ja hengitykselläni lämmittää kaikki nuo muinaiset muistot, jotka olin omin käsin surmannut. Mutta pikku rasia toisti armottomasti: »Valkea Käki on syönyt sen!… Valkea Käki on syönyt sen!»
Tämä pitkä, surumielinen ilta, joka kului tulen loisteessa työtä tehden ja uneksien, antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä elämästä, jota aloimme tästä lähin viettää. Kaikki seuraavat päivät olivat tämän illan kaltaisia… Jacques ei tietystikään uneksinut. Hän istui kymmenen tuntia peräkkäin suurten kirjojensa ääressä kaivautuen korviaan myöten numeroihin. Minä kohentelin sillä aikaa tulta ja siinä kohennellessani sanoin pienelle kullatulle rasialle: »Puhummeko hiukan mustista silmistä?» sillä Jacques'ille en voinut ruveta niistä mitään puhumaan. Syystä tai toisesta ei hän sanonut milloinkaan yhtään sanaa sinnepäin. Ei edes mitään Pierrotte'ista. Niinpä minun täytyi turvautua pikku rasiaan, ja meidän puheluistamme ei tahtonut tulla loppua.
Puolenpäivän aikaan, kun äitini oli oikein kiintyneenä kirjoihinsa, hiivin varpaillani ovelle ja pujahdin ulos sanoen: »Hyvästi hetkeksi, Jacques!» Hän ei milloinkaan kysynyt minne menin, mutta minä näin hänen onnettomasta ilmeestään ja siitä levottomasta äänestä, jolla hän sanoi: »Lähdetkö ulos?» ettei hän luottanut minuun suuresti. Hän ei saanut tuota naista pois päästään. Hän ajatteli: »Jos Daniel näkee hänet, niin olemme hukassa!…»
Ja kuka tietää? Ehkä hän oli oikeassa. Jos olisin jälleen nähnyt tuon kiehtojattaren, en olisi ehkä voinut vastustaa sitä lumousta, jolla hän vaikutti minuun, vaivaiseen, kullankellertävällä tukallaan ja suupielensä valkealla arvella… Mutta Jumalan kiitos, en nähnyt häntä. Joku kahdeksan ja kymmenen välinen herra sai hänet varmaankin unohtamaan Dani Dan'insa enkä koskaan, koskaan enää kuullut puhuttavan hänestä enkä hänen neekerinaisestaan Valkeasta Käestä.
Eräänä iltana, kun taasen palasin salaperäisiltä retkiltäni, tulin sisään ilohuudolla: »Jacques, Jacques, hyviä uutisia. Olen onnistunut saamaan paikan. Olen nyt kymmenen päivää sinulle mitään sanomatta kulkenut sitä varten kaupungilla. Vihdoinkin kävi hyvin. Huomisesta lähtein rupean ylivalvojaksi Ouly'in opistoon Montmartre'illa aivan lähellä meitä… Menen sinne kello seitsemän aamulla ja palaan seitsemän illalla… Tulen kyllä olemaan kauvan poissa sinun luotasi, mutta ansaitsenhan ainakin leipäni ja voin hiukan keventää sinun kuormaasi.»
Jacques kohotti päätään numeroistaan ja vastasi jokseenkin kylmästi: »Teet oikein, hyvä ystävä, tullessasi avukseni… Taloutemme kävisi minun yksin hoitaa liian raskaaksi… En tiedä, mikä minun on, mutta olen tuntenut itseni viime aikoina perin raihnaiseksi.» Ankara yskänkohtaus katkaisi hänen puheensa. Alakuloisen näköisenä laski hän kynän kädestään ja heittäytyi pitkälleen sohvalle… Nähdessäni hänen makaavan siinä niin kalpeana, niin hirveän kalpeana, tuli kauhea unennäköni jälleen silmieni eteen, mutta nopeana kuin salaman välähdys… Melkein samalla Jacques nousi jälleen ylös ja rupesi nauramaan nähdessään minun surkean ilmeeni.