The Project Gutenberg eBook ofPikku miesThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku miesAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Hanna AspRelease date: April 28, 2013 [eBook #42609]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU MIES ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku miesAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Hanna AspRelease date: April 28, 2013 [eBook #42609]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pikku mies
Author: Alphonse DaudetTranslator: Hanna Asp
Author: Alphonse Daudet
Translator: Hanna Asp
Release date: April 28, 2013 [eBook #42609]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU MIES ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
A. Daudet
Suomentanut ["Le petit chose"] Hanna Asp
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1917.
I osa:
I. Tehdas.II. Torakat.III. Hän on kuollut! Rukoilkaa hänen puolestansa!IV. Punainen vihko.V. Elätä itsesi.VI. Pikku pojat.VII. Läksyjen pänttääjä.VIII. Mustat silmät.IX. Boucoyran'in juttu.X. Pahat päivät.XI. Ystäväni miekkailumestari.XII. Rautarengas.XIII. Viot'in avaimet.XIV. Baptiste eno.
II osa:
I. Minun kalossini.II. Saint-Nizier'in papin lähettämä.III. Jacques äitini.IV. Meidän menoarviomme.V. Valkea Käki ja ensimmäisen kerroksen nainen.VI. Pierrotte'in elämäntarina.VII. Punainen ruusu ja mustat silmät.VIII. Eräs ilta Saumon'in kauppakujassa.IX. Sinusta tulee porsliinikauppias.X. Irma Borel.XI. Sokurisydän.XII. Tolokototinjan.XIII. Pako.XIV. Uni.XV. Poismeno.XVI. Unen loppu.
Olen syntynyt toukokuun 13 päivänä 18—, eräässä Languedoc'in kaupungissa, jossa niinkuin kaikissa etelän kaupungeissa, on runsaasti auringonpaistetta, jokseenkin paljon tomua, karmelilaisluostari ja pari, kolme muistomerkkiä roomalaisajoilta.
Isälläni, herra Eyssette'illa, joka tähän aikaan harjoitti silkkihuivien kauppaa, oli suuri tehdas kaupungin ulkopuolella. Tämän alueesta oli hän lohkaissut itselleen mukavan, plataanien varjoaman asunnon, jonka tilava puutarha eroitti tehtaasta. Täällä tulin maailmaan ja vietin ensimmäiset ja ainoat onnen vuoteni. Siksipä ovatkin puutarha, tehdas ja plataanit ikipäiviksi painuneet muistooni, ja kun vanhempieni häviö pakoitti minut niistä eroamaan, kaipasin niitä kuin rakkaita henkilöitä.
Minun on pakko heti aluksi sanoa, ettei syntymäni tuottanut onnea Eyssetten perheelle. Keittäjättäremme, vanha Annou, on monasti kertonut minulle, kuinka isäni, joka silloin oli matkoilla, yhtaikaa sai tiedon minun maailmaantulostani ja erään marseillelaisen liiketoverinsa karkaamisesta, ja kun viimemainittu seikka aiheutti hänelle yli neljänkymmenen tuhannen markan tappion, niin ei isä ilon ja surun vaiheilla tietänyt, pitikö hänen itkeä liikekumppaninsa katoamista vai iloita pikku Danielin onnellisesta maailmaantulosta… Itkeä sinun olisi pitänyt, isä rukka, itkeä kahdesta syystä!…
Minusta tuli todellakin vanhempieni onnettomuuden tähti. Minun syntymästäni lähtein kohtasivat heitä mitä uskomattomimmat vahingot joka puolelta. Ensinnäkin tuo marseillelaisen karkaaminen, sitte kaksi eri kertaa tulipalo samana vuonna, sitte kankaanluojien lakko, sitte riitaantumisemme Baptiste sedän kanssa, sitte kallis oikeudenkäynti värikauppiaitten kanssa, ja vihdoin vuoden 18— vallankumous, joka antoi meille kuoliniskun!…
Siitä lähtein oli tehdas kuin siipirikko lintu; työhuoneet tyhjenivät vähitellen: joka viikko taukosi joku työhaara, joka kuukausi väheni yksi painopöytä. Oli surkeata nähdä elämän lähtevän talostamme hitaasti, vähissä erin, aivan kuin sairaasta ruumiista. Eräänä päivänä ei enää menty toisen kerroksen saleihin. Toisella kertaa jätettiin peräpiha kylmille. Tätä kesti kaksi vuotta; kaksi vuotta tehdas teki loppuaan. Vihdoin eräänä päivänä eivät työmiehet enää tulleet työhön, työkello ei enää soinut, rataskaivo lakkasi vitisemästä, suurten ammeitten vesi, jossa kankaat huuhdottiin, lepäsi liikkumatonna ja pian ei koko tehtaaseen jäänyt muita kuin vanhempani, vanha Annou, Jacques veljeni ja minä sekä pihan perälle tehdasta vartioimaan portinvahti Colombe ja hänen poikansa, pikku Rouget.
Loppu oli tullut, me olimme joutuneet perikatoon.
Olin silloin kuuden, seitsemän vuoden vanha. Koska olin hyvin hento ja kivulloinen lapsi, eivät vanhempani panneet minua kouluun. Äidiltäni olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sekä muutaman sanan espanjan kieltä ja pari kolme laulua kitaralla säestämään, josta syystä minua perheen kesken pidettiin ihmelapsena. Seurauksena tästä kasvatusjärjestelmästä oli, etten liikahtanut koskaan kotoa, ja olin siis näkemässä kaikki erikoiskohdat kauppahuone Eyssetten kuolinkamppailussa. Tämä murhenäytelmä ei koskenut minuun, sen myönnän; päinvastoin huomasin häviöstämme sen sangen hauskan puolen, että voin mielin määrin samoilla tehtaassa, jota ei ennen sallittu muulloin kuin sunnuntaisin. Sanoin juhlallisesti pikku Rouget'ille: »Nyt on tehdas minun; se on annettu minun leikkiäkseni.» Ja pikku Rouget uskoi sen. Tuo hupsu uskoi kaikki, mitä sanoin.
Mutta muut kotona eivät tietystikään mukautuneet yhtä iloisesti kohtalon iskuun. Isä kävi yhtäkkiä aivan hirvittäväksi; hän oli kiivas ja liioitteleva luonteeltaan ja rakasti huutoa ja pauhua. Ellei hän olisi ollut niin kärkäs lyömään eikä tuntenut alituista tarvetta pitää ympäristöänsä vapistuksessa, olisi hän ollut maailman paras mies. Onnettomuus ei masentanut häntä, vaan saattoi hänet vihan vimmaan. Aamusta ehtooseen raivosi hänen kiukkunsa, ja paremman puutteessa joutui sen esineeksi kaikki maan ja taivaan välillä, Jacques, vanha Annou, vallankumous. Niin, etenkin vallankumous!… Isän puhetta kuullessa olisi voinut vannoa, että vuoden 18— vallankumous, joka oli meidät saattanut puille paljaille, oli suunnattu juuri meitä vastaan. Voitte uskoa, etteivät vallankumoukselliset Eyssettelässä olleet juuri hyvässä maineessa. Jumala tietäköön, mitä kaikkia me noista herroista siihen aikaan mahdoimmekaan sanoa… Vielä tänä päivänä, kun vanha isä Eyssette (Jumala suokoon hänelle pitkän iän) tuntee luuvalon kouristuksia ja oikaisee itsensä vaivoin sohvalleen — kuulemme me hänen mutisevan: »Voi noita kirottuja vallankumouksellisia!…»
Siihen aikaan, josta teille puhun, ei isällä ollut luuvaloa, mutta suru oli tehnyt hänestä kamalan miehen, jota ei kenenkään tehnyt mieli lähestyä. Kaksi kertaa viikossa täytyi iskeä hänen suontansa. Ei kukaan uskaltanut hänen aikanansa avata suutaan; kaikki pelkäsivät. Pöydässä me pyysimme kuiskuttaen leipää. Ei uskallettu itkeäkään hänen nähtensä. Mutta, kun hän oli jättänyt talon, kuului vain yleinen itku koko talossa; äiti, vanha Annou, veljeni Jacques, vieläpä iso veljeni abbé'kin, kun hän tuli meitä katsomaan, kaikki ryhtyivät tähän toimeen. Äiti itki luonnollisesti nähdessään isän onnettomana; abbé ja vanha Annou itkivät nähdessään äidin itkevän; Jacques taasen, ollen liian pieni ymmärtääkseen onnettomuuksiamme — hän oli tuskin kaksi vuotta minua vanhempi — itki sulasta tarpeesta, huviksensa.
Veljeni Jacques oli omituinen lapsi; hänelläkös vasta kyyneleitä riitti! Niin pitkälti kuin muistan taaksepäin, näen hänet silmät punaisina ja posket kyynelvirtojen vallassa. Aamuin, illoin, öin ja päivin, koulussa ja kotona tai kävelyllä, aina hän itki herkeämättä. Kun hänelle sanoi: »Mikä sinun on?» vastasi hän nyyhkyttäen: »Ei minun mikään ole.» Ja kummista kummin, ei häntä mikään vaivannut. Itku oli hänelle yhtä tarpeen kuin muille nenän niistäminen, hänen tarvitsi vaan tehdä sitä useammin, siinä kaikki. Toisinaan isä epätoivoisena sanoi äidille: »Tuo poika on naurettava, katsoppas nyt häntä! … mikä vedenpaisumus.» Johon äiti vastasi lempeällä äänellään: »Minkä sille voi, rakas ystävä. Kyllä se häviää, kun hän tulee suuremmaksi; minä olin aivan samanlainen hänen ijällään.» Tässä odotuksessa tuli Jacques suuremmaksi, tulipa vielä hyvinkin suureksi, mutta itku ei hävinnyt. Päinvastoin, tuon merkillisen pojan kummallinen taipumus vuodattaa ilman syytä kokonaisia kyyneltulvia kasvoi vain päivä päivältä. Vanhempiemme suru oli hänelle suuri onni onnettomuudessa. Nyt hän sai antautua vetistelemään päiväkausiksi, ilman että kukaan tuli häneltä kysymään: »Mikä sinun on?»
Siis oli Jacques'illa niinkuin minullakin jotain iloakin häviöstämme.
Minä puolestani olin hyvin onnellinen. Kukaan ei pitänyt minusta enää vaaria. Käytin sitä hyväkseni leikkimällä Rouget'in kanssa autioissa työhuoneissa, joissa meidän astuntamme kajahteli kuin kirkossa, ja suurilla tyhjillä pihoilla, jotka yhä enemmän joutuivat ruohon valtaan. Portinvartija Colombe'in poika Rouget oli noin kaksitoistavuotias, suurikasvuinen nulikka, väkevä kuin härkä, uskollinen kuin koira, tyhmä kuin hanhi ja varsinkin kuuluisa paksusta, punaisesta tukastaan, josta hän oli saanut nimensä Rouget. Mutta huomatkaa: Rouget minun silmissäni ei ollut mikään Rouget. Hän oli minun uskollinen Perjantaini, tai intiaaneilta anastamani sotasaalis tai kapinoiva laivaväki, kuinka kulloinkin sopi. Minun oma nimeni ei myöskään tähän aikaan ollut Daniel Eyssette: minä olin tuo merkillinen, pedonnahkoihin puettu mies, jonka kummalliset retket vasta olin lukenut, itse Robinson Crusoe. Mikä hurmaava valhe-elämä! Iltasin, ehtoollisen jäljestä luin uudestaan Robinsonini, opettelin sen ulkoa; päivällä leikin sitä, leikin sydämeni pohjasta, ja punoin kaikki, mikä minua ympäröi, näytelmääni. Tehdas ei ollut enää mikään tehdas; se oli minun autio saareni, kuinka autio todellakin! Vesiammeet olivat suuri valtameri. Puutarha oli aarniometsä. Plataaneissa asustava suuri heinäsirkkaparvi kuului näytelmääni tietämättä itse siitä mitään.
Eipä itse Rouget'kaan aavistanut, mikä tärkeä osa hänellä oli. Jos häneltä olisi kysytty, mikä Robinson oli, olisi hän joutunut kovin hämilleen; kuitenkin on minun sanominen, että hän koko sydämensä pohjasta antautui tehtäväänsä, ja ettei intiaanien sotakarjunnan matkinnassa ollut hänen vertaistaan. Mistäkö hän oli sen oppinut? En tiedä. Totta vain on, että intiaanien hirveä karjunta, jonka hän lasketti kurkkunsa pohjasta, samalla pudistaen tuuheata, punaista harjaansa, olisi saattanut urhoollisimmatkin vapisemaan. Itse minä, Robinsonkin, toisinaan säikähdin ja olin pakoitettu sanomaan hänelle hiljaa: »Ei niin kovaa Rouget, minua pelottaa».
Pahaksi onneksi osasi Rouget, joka niin hyvin matki villi-ihmisten karjuntaa, vielä paremmin katupoikien rumia sanoja ja Jumalan nimeä turhaan lausua. Leikkiessämme opin tekemään samoin, ja eräänä päivänä, kun parastaikaa istuttiin pöydässä, pääsi minulta aika kirous, en tiedä itsekään kuinka. Yleinen hämmästys! »Kuka sinulle sen on opettanut? Missä sinä sen olet kuullut?» Siitäkös vasta elämä syntyi! Isä aikoi heti paikalla lähettää minut pahantapaisten lasten laitokseen; iso veljeni abbé sanoi, että minut ennen kaikkea oli lähetettävä ripitettäväksi, koska minulla jo oli kyllin järkeä. Minut lähetettiin ripitettäväksi. Hirveä juttu! Täytyi koota kaikista omantuntonsa loukoista koko joukko vanhoja syntejä, joita oli sinne seitsemän vuoden kuluessa kerääntynyt. En nukkunut kahteen yöhön; noita syntimokomia oli koko kuorma; olin pannut kaikkein pienimmät päällimmäisiksi, mutta mitä se auttoi, muut tulivat myös näkösälle. Ja kun minun polvillani pienessä tammikaapissa täytyi näyttää ne kaikki fransiskaanipapille, luulin kuolevani pelosta ja häpeästä…
Kaikki oli lopussa. En tahtonut enää leikkiä Rouget'in kanssa; tiesin nyt. pyhä Paavali on sen sanonut ja fransiskaanipappi sanoi sen uudelleen, että pahahenki kuljeksii yhtämittaa meidän ympärillämme niinkuin jalopeura,quaerens quem devoret. Voi, tuoquaerens quem devoret, kuinka syvän vaikutuksen se teki minuun! Tiesin myös. että tuo juoni-niekka Lucifer valitsee hahmon minkä tahansa, johdattaakseen meidät kiusaukseen; ja päästäni ei olisi saatu pois ajatusta, että hän oli kätkeytynyt Rouget'in hahmoon opettaakseen minut kiroamaan. Ensimmäinen toimeni tehtaaseen palatessani olikin ilmoittaa Perjantaille, että hän tästälähin sai pysyä kotonaan. Perjantai raukka! Tämä ukaasi särki hänen sydämensä, mutta hän mukaantui siihen vähääkään valittamatta. Joskus näin hänen seisovan portinvartijan ovella tehtaan puolella: hän seisoi siellä niin surullisen näköisenä; ja kun tuo onneton huomasi, että minä katselin häntä, päästi hän sydäntäni hellyttääkseen kauhean karjunnan pudistaen tulenkarvaista harjaansa: mutta mitä enemmän hän karjui, sitä loitommalla pysyttelin minä. Minun mielestäni hän oli aivan tuon kuuluisan querensleijonan näköinen. Minä huusin hänelle: »Mene pois! Minä pelkään sinua.»
Rouget pitkitti itsepäisesti karjuntaansa muutamia päiviä, kunnes hänen isänsä kyllästyi sitä kotonaan kuulemaan ja toimitti hänet johonkin, oppiin karjuntaansa jatkamaan, enkä minä häntä sen koommin nähnyt.
Mutta Robinson innostukseni ei sillä hetkeksikään jäähtynyt. Juuri näihin aikoihin Baptiste setä äkkiä sai kyllänsä papukaijastaan ja antoi sen minulle. Tämä papukaija korvasi Perjantain. Panin sen kauniiseen häkkiin talviasuntoni takimmaiseen loukkoon ja olin enemmän Robinson kuin milloinkaan ennen, kun sain päivät pääksytysten olla kahdenkesken merkillisen lintuni kanssa ja opettaa sitä sanomaan: »Robinson. Robinson raukka!» Mutta ajatelkaa, tämä papukaija, jonka Baptiste setä oli antanut minulle päästäkseen sen ikuisesta lörpötyksestä, oli itsepäisesti vaiti siitä lähtein, kun se joutui minun omakseni… Ei se sanonut »Robinson raukka» eikä muutakaan; en saanut siitä koskaan sanaakaan. Siitä huolimatta olin siihen kovin kiintynyt ja pidin siitä hellää huolta.
Näin elelimme me, papukaijani ja minä, suurimmassa yksinäisyydessä, kunnes eräänä aamuna minulle tapahtui jotain aivan tavatonta. Sinä päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla kiireestä kantapäähän asestettuna majastani tehdäkseni tiedusteluretken saarelleni… Yhtäkkiä näin asuntoni puolelta tulevan kolme tai neljä miestä, jotka puhuivat hyvin lujaa ja viittoivat käsillään. Vanhurskas Jumala! Ihmisiä saarellani! Ennätin töin tuskin heittäytyä erään oleanteripensaan taakse, vatsalleni tietenkin. Miehet menivät ohitseni minua huomaamatta… Olin kuulevinani portinvartija Colombe'in äänen, ja se rauhoitti minua hieman; mutta yhdentekevä, heti kun he olivat poistuneet kauemmaksi, tulin ulos piilopaikastani ja seurasin heitä jonkun matkan päässä nähdäkseni, mitä tästä kaikesta tulisi…
Muukalaiset viipyivät kauvan saarellani… He tutkivat sen päästä toiseen, joka loukon erikseen. Näin heidän tunkeutuvan luoliini ja mittaavan kepeillänsä valtamerieni syvyyttä. Aina vähän ajan perästä he pysähtyivät ja pudistivat päätänsä. Pelkäsin ainoastaan, että he sattuisivat keksimään päämajani… Suuri Jumala, mitä silloin olisi tapahtunut! Onneksi oli pelkoni turha, ja puolen tunnin perästä vetääntyivät miehet pois vähääkään aavistamatta, että saari oli asuttu. Heti heidän mentyään kiiruhdin sulkeutumaan yhteen majoistani ja vietin siellä lopun päivää tuumiskellen keitä nuo miehet olivat ja missä asioissa he kulkivat.
Sain sen pian tietää. Illallispöydässä ilmoitti isä meille juhlallisesti, että tehdas oli myyty, ja että me kuukauden kuluttua lähtisimme Lyon'iin, jossa tästälähin tulisimme asumaan.
Se oli kauhea isku. Luulin maan aukeavan jalkaini alla. Tehdas myyty!…Entä minun saareni, minun luolani ja minun majani?
Voi surkeutta! Isä oli myynyt kaikki, saaret luolat ja majat. Olin itkusta pakahtua!…
Kokonaisen kuukauden, sillaikaa kun kotona ladottiin laseja ja ruoka-astioita matka-arkkuihin, kävelin surullisena ja yksin rakkaassa tehtaassani. Ei minulla enää ollut halua leikkiä, sen arvaatte … ei suinkaan… Istuskelin joka nurkassa, ja katsellessani esineitä ympärilläni puhelin niille kuin ihmisille; sanoin plataaneille: »Hyvästi, rakkaat ystävät!» ja vesiammeille: »Meidän täytyy erota, me emme näe toisiamme enää koskaan!» Puutarhan perällä oli granaattipuu, jonka kauniit, punaiset kukkaset parastaikaa puhkesivat auringonpaisteessa. Sanoin sille nyyhkien: »Anna minulle yksi kukkasistasi.» Hän antoi sen minulle. Panin sen poveeni muistoksi. Olin hyvin onneton.
Mutta tämän suuren surun keskellä oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka tekivät minut iloiseksi: ensinnäkin tiesin pääseväni matkustamaan laivalla ja sitte sain luvan ottaa papukaijani mukaani. Sanoin itselleni, että Robinson oli jättänyt saarensa jokseenkin samalla tavalla, ja se rohkaisi mieltäni.
Joutui vihdoin lähtöhetki. Isä oli ollut jo viikon päivät Lyon'issa. Hän oli mennyt edeltäpäin suurempia huonekaluja viemään. Lähdin siis matkaan Jacques'in, äidin ja vanhan Annou'n seurassa. Iso veljeni abbé ei muuttanut meidän mukanamme, mutta hän saattoi meitä Beaucairen postivaunuihin asti; myöskin portinvartija Colombe seurasi meitä. Hän asteli edellä työntäen suuria käsikärryjä täynnä matka-arkkuja. Perässä tuli veljeni abbé taluttaen äitiä.
Abbé raukka, jota en enää koskaan saanut nähdä!
Sitte seurasi vanha Annou, toisessa kädessä mahdottoman suuri sininen sateenvarjo ja toisella taluttaen Jacques'ia, joka oli hyvin iloinen päästessään Lyon'iin, mutta yhtä kaikki itki… Viimeisenä rivin päässä kantoi Daniel Eyssette totisena papukaijahäkkiään ja kääntyi joka askeleella katsomaan rakasta tehdastaan.
Sitä mukaan kuin karavaani siirtyi loitommaksi, kuroittui granaattipuu niin paljon kuin voi, puutarhan muurin yli nähdäkseen meidät vielä kerran… Plataanit heiluttivat oksiaan hyvästiksi… Daniel Eyssette, sydämensä pohjasta liikutettuna, heitteli heille kaikille salavihkaa lentosuukkosia.
Jätin saareni syyskuun 30 päivänä 18—
Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene! Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän. Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat eivät hevin unohdu.
Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen, köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli. Toisinaan sivuutti laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni…
Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni, tuntea itseni levottomaksi… Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.
Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin. Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään. Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi…
Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.
Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen: »Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua, toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin sitä mentiin… Siinä vasta miesten mies!
Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin… Yhtäkkiä sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni: »Robinson, Robinson!»
Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä lujemmin minua kädestä.
Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä: »Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»
— Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.
Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän… Olin hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson! Robinson raukka!»
Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»
»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei sitä löytynyt… Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.
Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä… Kaikki oli hirveätä.
Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon:
— Torakoita! Torakoita!
Me juoksimme sinne. Mikä näky!… Kyökki oli noita ilettäviä eläviä täynnä; niitä juoksenteli ruokakaapissa, seinillä, laatikoissa, uunin päällä, astiakaapissa, kaikkialla. Tahtomattaankin niitä sotki kuoliaaksi. Huh! Annou oli niitä jo paljon tappanut; mutta mitä enemmän hän niitä surmasi, sitä enemmän niitä tuli. Niitä tuli vesikourun lävestä; vesikourun läpi tukittiin; mutta seuraavan päivän iltana tuli niitä toista tietä, ties mistä. Täytyi varta vasten hankkia kissa niitä tappamaan, ja joka yö oli kyökissä kauhistava teurastus.
Torakat saattoivat minut vihaamaan Lyon'ia heti ensi illasta lähtein. Seuraavana päivänä tuntui vielä paljo ikävämmältä. Talon tavat täytyi muuttaa; ruoka-ajatkin olivat toiset!… Leivilläkään ei ollut sama muoto kuin ennen meillä. Niitä kutsuttiin »kruunuleiviksi». Onpas sekin nimi!
Kun vanha Annou teurastajalta kysyi »paahtopaistia» niin renki nauroi häntä päin silmiä: hän ei tietänyt mitä paahtopaisti on, senkin tomppeli!… Voi, kuinka kaikki oli ikävää.
Hankkiaksemme itsellemme jotain huvia sunnuntaisin, menimme koko perhe Rhonen rannalle kävelemään sateenvarjot kädessä. Vaistomaisesti suuntasimme aina kulkumme etelää kohden, Perrache'iin päin. »Minusta tuntuu kuin tulisimme lähemmäksi kotiseutuamme», sanoi äiti, jolla oli vielä ikävämpi kuin minulla… Nämä perhekävelyt olivat painostavia. Isä torui, Jacques itki koko ajan, minä pysyttelin aina perässäpäin, en tiedä, miksi häpesin näyttäytyä kadulla, luultavasti sentähden, että olimme köyhiä.
Kuukauden kuluttua sairastui vanha Annou. Sumu teki hänet sairaaksi, hänet täytyi lähettää takaisin etelään. Tyttö rukka, joka oli intohimoisesti kiintynyt äitiini, ei voinut suostua meitä jättämään. Hän rukoili, että hänet pidettäisiin, luvaten ettei kuole. Täytyi väkisin viedä hänet laivaan. Etelään saavuttuaan meni hän epätoivoissaan naimisiin.
Annou'n lähdettyä ei enää otettu uutta palvelustyttöä, joka minusta oli kurjuuden huippu… Portinvartijan vaimo kävi tekemässä karkeammat askareet; äitini ihanat, valkeat kädet, joita minä niin mielelläni suutelin, tulivat punaisiksi kuuman lieden ääressä. Jacques taasen kävi ostoksilla. Hänelle pistettiin suuri kori kainaloon ja sanottiin: »Osta sitä ja sitä»; ja hän osti sitä ja sitä erinomaisesti, aina vetistellen tietenkin.
Jacques rukka! ei ollut onnellinen hänkään. Tuo aina vetistelevä poika kävi isälle vähitellen vastenmieliseksi, ja hän antoi korvapuustien paukkua… Päivät pitkät kaikui herkeämättä: »Jacques, kuinka tyhmä sinä olet! Sinä olet aika aasi!» Totta onkin, että Jacques rukka isän läsnäollessa joutui kokonaan päästään pyörälle. Ponnistellessaan kyyneleitä vastaan näytti hän kovin rumalta. Isä katkeroitti hänen elämänsä. Kuulkaa esimerkiksi ruukkujuttu:
Eräänä iltana juuri pöytään istuttaessa ei ole tippaakaan vettä talossa.
— Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.
Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.
Isä kohauttaa olkapäitänsä:
— Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule ehjänä takaisin, se on varma.
— Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, — älä nyt vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.
Isä jatkaa:
— Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.
Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:
— Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?
— Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:
— Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!
Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa olla huolissaan:
— Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?
— Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.
Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, — vaikkei parempaa ihmistä ollut auringon alla — nousee hän ylös ja menee raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä olen särkenyt sen…» Hän oli särkenyt sen!…
Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».
Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon, mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.» Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli kovin hauskaa. Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten. Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me menemme hautajaisiin.»
Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä, tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen. Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli se minun tehtäväni… Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat kokoon ja asettuivat riviin. — Kunniaa! sanoi upseeri… Pyssyt kalisivat ja rumpu pärisi. Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me kuljimme ohi.
Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu: pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta, toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, — kaikki mitä tarvittiin.
Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.
— Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.
Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon. Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin hento!… Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!… Näitä pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin hauskaa!»
Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä, yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa, niin oli hänellä se tarjota.
— Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.
— Entä Jacques? sanoi äiti.
— Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi. Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme hänestä kauppamiehen.
En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty… Mutta häneltä ei kysytty, eikä minultakaan.
Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero, ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin katupojan näköinen… Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!» Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä. Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa, että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te… Lopuksi ristivät toverit minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi…
Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla, mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan ja kävi ostoksilla, — oli siis kauppa-alalla.
Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku Mies luki kaikin voimin.
Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa, työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta…
Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:
— Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä…
Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi varpaillaan Pikku Miestä. Sh!…
— Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.
— Luen, äiti.
— Eihän sinun ole kylmä?
— Ei toki!
Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.
Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.
Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän ei luullut enää milloinkaan näkevänsä… Oi, voi, suureksi surukseen, meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.
Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.
Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä; tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu. Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.
Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.
Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:
— Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on kovin sairaana.
Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:
— Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on, hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in seuraksi… Ei se mitään vaarallista liene… Ja nyt, istu pöytään, niin rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.
Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa… Minä taasen liikkumattomana pöydän toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen ammeitten yli. Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin päin kädet koholla sanoenDominus vobiscumniin lempeällä äänellä, että äiti itki ilosta!… Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle) ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi, että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin! Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana, että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole koulusta tullessani pallosilla.»
Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin nojallani sen ääressä.
Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta… Alhaalta porttien edustoilta kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää… Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti häneenkin kammottavasti.
— Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.
— Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea kohden.
Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.
— Sähkösanoma, sanoi hän.
— Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?
Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:
— Se täytyy kuitata.
Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka otin vastaan.
— Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.
Minä vastasin:
Vain kerjäläinen… Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin samassa.
Mies sanoi:
— Kuitatkaa tuohon.
Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.
Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin, niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.
— Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.
Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.
Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.
Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat, että hän on parantunut…»
Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on parantunut.
Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen kostutin, kun sen olin avannut… Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua! Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:
Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!
Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä. Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.
Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, — saihan hän sen kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.
Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen, hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti, kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä naura.»
Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän kyyneltemme syyllä.
Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanathän on kuollutja että täytyyrukoilla hänen puolestansa.
Vanhoissa messukirjoissa näkee kömpelöitä värikuvia, joissa Jumalan äiti on kuvattu syvä vako kumpaisessakin poskessa; tuon jumalallisen juovan on taiteilija pannut niihin sanoakseen meille: »Katsokaa, kuinka hän on itkenyt!…» Tämän vaon, — kyynelvaon — vannon nähneeni äitini laihtuneissa kasvoissa, kun hän palasi Lyon'iin poikaansa hautaamasta.
Äiti raukka, siitä päivin ei hän enää hymyillyt. Hänen pukunsa oli aina musta, hänen kasvonsa aina surulliset. Hän kantoi syvää surua sekä vaatteissaan että sydämessään eikä siitä koskaan luopunut… Muuten oli Eyssette'n talossa kaikki entisellään: hiukan vain ilottomampaa, siinä kaikki. Pyhän Nizier'in pastori piti muutamia messuja veljeni sielun rauhaksi. Lapsille leikattiin surupuvut isän vanhasta takista, ja elämä, tuo surullinen elämä, jatkui edelleen.
Rakkaan abbé'mme kuolemasta oli jo kulunut jokunen aika, kun eräänä iltana, maatapannessamme, näin Jacques'in suureksi ihmeekseni kiertävän huoneemme oven lujasti lukkoon, tukkivan huolellisesti ovenraot ja sen tehtyään tulevan minua kohden hyvin juhlallisen ja salaperäisen näköisenä.
Minun on sanominen, että sitte etelästä paluunsa oli Jacques veikon tavoissa tapahtunut kummallinen muutos. Ensinnäkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, Jacques ei enää itkenyt, tai ei melkein ollenkaan; samoin oli hänen hurja liimaamisintonsa milteipä mennyttä. Pienet liimakupit ilmestyivät toisinaan vieläkin tulelle, mutta entinen viehätys oli poissa; nyt, jos oli kirjalaukkua tarvis, niin täytyi sitä polvillaan rukoilla… Kuka uskoisi! hatturasia, jonka äiti oli tilannut, oli viikonpäivät ollut tekeillä. Kotona ei mitään huomattu, mutta minä näin selvästi, että Jacques'ia jokin vaivasi. Usein olin yllättänyt hänet konttorissa, kun hän puhui itsekseen ja viittoi käsillään. Öisin hän ei nukkunut, kuulin hänen mutisevan itsekseen, sitte yhtäkkiä hyppäävän vuoteeltaan ja kävelevän pitkin askelin huoneessa … kaikki tämä ei ollut luonnollista ja peloitti minua, kun sitä ajattelin. Luulin, että Jacques oli tulossa hulluksi.
Nähdessäni hänen tuona iltana sulkevan huoneemme oven kahteen lukkoon, johtui hulluuden pelko taas mieleeni ja minua rupesi kammottamaan; kunnon Jacques rukka ei sitä huomannut, vaan otti vakavasti minun käteni omiinsa ja sanoi:
— Daniel, minä uskon sinulle jotakin, mutta sinun täytyy vannoa, ettet siitä koskaan hiisku sanaakaan.
Ymmärsin heti paikalla, ettei Jacques ollut hullu. Vastasin empimättä:
— Sen vannon, Jacques!
— No niin! etkö voi arvata … sh!… Minä sepitän runoelmaa, suurta runoelmaa.
— Runoelmaa, sinä Jacques, sinä sepität runoelmaa!
Vastaukseksi veti Jacques liiviensä alta mahdottoman suuren punaisen, vihon, jonka hän itse oli sitonut, ja jonka ensilehdelle hän oli kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan:
Runoelma kahdessatoista laulussa. Kirjoittanut Eyssette (Jacques).
Vihko oli niin suuri, että minua miltei huimasi. Voitteko käsittää?… Jacques, minun veljeni Jacques, kolmentoistavuotias poika, itku- ja liimakuppi-Jacques sepitti runoa:Uskonto! Uskonto!Runoelma kahdessatoista laulussa.
Eikä kellään ollut siitä vähintäkään aavistusta! Hänet lähetettiin yhä edelleen vihanneskauppiaalle kori kainalossa ja isä huusi hänelle useammin kuin koskaan: »Jacques, sinä olet pässinpää!…»
Voi, rakas Eyssette (Jacques!) rukka, kuinka mielelläni olisin langennut kaulaasi, jos olisin uskaltanut. Mutta minä en uskaltanut… Ajatelkaahan toki!…Uskonto! Uskonto!Runoelma kahdessatoista laulussa! Minun on kuitenkin totuuden nimessä sanominen, ettei tämä runoelma kahdessatoista laulussa ollut läheskään valmis. Luulenpa melkein, ettei siitä vielä ollut sepitettynä muuta kuin ensimmäisen laulun neljä ensimmäistä säettä; mutta tiedättehän, että tämän kaltaisissa töissä alullepano aina on vaikein asia, ja niinkuin Eyssette (Jacques) hyvällä syyllä sanoi: »Nyt kun minulla on neljä ensimmäistä säettäni, ei jatko merkitse mitään; se on vain ajankysymys.»
Tämän jatkon päähän, joka oli vain ajankysymys, ei Eyssette (Jacques) milloinkaan tullut… Niinkuin tiedätte, hyvät ihmiset, on runoelmilla oma kohtalonsa; pian näkyi, etteiUskonto! Uskonto!runoelman kohtalo ollut lainkaan tulla kaksitoistalauluiseksi. Turhaan hikoili runoilija, hän ei päässyt milloinkaan neljää ensimmäistä säettä pitemmälle. Surkea juttu. Lopuksi heitti poika poloinen hiiteen koko runoelmansa ja sanoi hyvästit Runottarelle (siihen aikaan puhuttiin vielä Runottaresta.) Vielä samana päivänä sai hän takaisin itkukohtauksensa ja pienet liimakupit ilmaantuivat jälleen tulelle… Entä punainen vihko?… Niin, sillä oli myöskin oma kohtalonsa.
Jacques sanoi minulle: »Minä annan sen sinulle, täytä se millä hyvänsä.» Tiedättekö, millä sen täytin?… Runoillani, tiedän mä, Pikku Miehen runoilla. Jacques oli tartuttanut tautinsa minuun.
Tässä ovat nuo neljä säettä sellaisina kuin näin ne sinä iltana kauniilla pyöreällä käsialalla piirrettyinä punaisen vihon ensi sivulle:
Uskonto! Uskonto!Ylhäinen, pyhä,Rinnassa ääni!Lohtujen lohtu!
Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa, hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen 18—, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin perheellä on näet omat merkkivuotensa.
Muuten ei lukija kadota mitään, vaikka sivuutankin tämän ajanjakson elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta, velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat vekselit ja … ties mitä.
On siis vuosi 18—.
Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.
Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.
Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:
— Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.
Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelinpuodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oliPikku Mieskin, sen vakuutan… Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isäEyssette:
— Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin ikävä … me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla miksi.
Tässä kohden kuului raju, sydäntäsärkevä nyyhkytys raollaan olevan oven takaa.
— Jacques, sinä olet pässinpää! huusi isä Eyssette kääntymättä oveen päin, sitte hän jatkoi:
— Kun me kuusi vuotta sitte vallankumouksellisten häviöön saattamina tulimme Lyon'iin, toivoin ahkeralla työllä voivani hankkia takaisin menetetyn omaisuutemme; mutta tässä on ollut piru merrassa! Minun on onnistunut ainoastaan upottaa meidät korvia myöten velkoihin ja kurjuuteen… Nyt on kaikki lopussa, me olemme joutuneet ikäviin selkkauksiin… Niistä selvitäksemme ei meillä ole muuta kuin yksi keino valittavana, nyt kun te jo olette suuria: myydä se vähä, mikä meillä on jäljellä ja hankkia kukin tahollaan elatuksensa.
Uusi nyyhkytys näkymättömän Jacques'in taholta katkaisi isän puheen: mutta hän oli itsekin niin liikutuksen vallassa, ettei suuttunut. Hän antoi vain Danielille merkin sulkea oven ja, kun ovi oli suljettu, jatkoi hän:
— Kuule siis, minkä päätöksen olen tehnyt: siksi kunnes toisin sovitaan, asettuu äiti asumaan etelään veljensä, Baptistesedän, luo. Jacques jää Lyon'iin. hän on saanut pienen toimen panttilainauskonttorissa. Minä otan paikan Viini-osakeyhtiön kauppamatkustajana… Mitä taasen sinuun, lapsi rukka, tulee, niin pitänee sinunkin ruveta itse elättämään itseäsi … juuri vastikään sain rehtorilta kirjeen, jossa hän ehdoittaa sinulle läksyjen valvojan paikkaa, tuossa, lue!
Pikku Mies otti kirjeen käteensä.
— Minkä minusta näyttää, sanoi hän lukiessaan, ei minulla ole mitään viivyttelemisen varaa.
— Pitäisi lähteä jo huomenna.
— Hyvä, minä lähden!…
Jonka jälkeen Pikku Mies taittoi kirjeen kokoon ja antoi sen isälleen takaisin kädellä, joka ei vapissut. Suuri filosofi, nähkääs, kun oli.
Tällä hetkellä tuli äiti konttoriin ja Jacques arkana hänen jäljessään… Molemmat lähestyivät Pikku Miestä ja syleilivät häntä äänettöminä; he olivat edellisestä illasta asti tietäneet, mitä tulisi tapahtumaan.
— Laittakaa hänen kirstunsa kuntoon! huusi isä jyrisevällä äänellä, hän lähtee huomisella laivalla.
Äidiltä pääsi syvä huokaus. Jacques nyyhkytti heikosti, ja niin oli kaikki sanottuna.
Tässä talossa alettiin olla tottuneita onnettomuuden sanomiin.
Tuon muistorikkaan päivän huomenena saattoi koko perhe Pikku Miestä laivalle. Merkillisestä sattumasta oli se sama laiva, joka oli tuonut Eyssettit Lyon'iin kuusi vuotta takaperin. Kapteenina Géniès, mestarikokkina Montélimart! Luonnollisesti muisteltiin Annou'n sateenvarjoa, Robinson'in papukaijaa ja muutamia muita seikkoja, joita sattui maihin noustessa… Nämä muistot tekivät surullisen lähtöni vähän iloisemmaksi, ja vetivät äidin huulet heikkoon hymyyn.
Yhtäkkiä soi kello. Lähdön hetki oli tullut.
Pikku Mies riistäytyi rakkaittensa syleilystä ja harppasi miehekkäästi laskusillan yli…
— Ole nyt järkevä, huusi hänelle isä.
— Älä tule sairaaksi, sanoi äiti.
Jacques aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut; hän itki liiaksi.
Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla suruissaan…
Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä… Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti ominpäin ja elätti itsensä, — kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla…
Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä: »Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.
Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot… Hänen herrat kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.
Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan punastumaan.
— Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota eriskummallista papukaijaa…
Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa…
Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.
Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseenYliopistolle, jossa rehtori asui.
Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies tuotiin hänen työhuoneeseensa.
— Voi. hyvä Jumala, kuinka hän on pieni!
Pikku Mies olikin naurettavan pieni; ja niin nuoren ja hintelän näköinen.
Rehtorin huudahdus oli hänelle kauhea isku. »He oivat huoli minusta», ajatteli hän. Ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
Onneksi jatkoi rehtori, aivan kuin olisi arvannut, mitä noissa pienissä aivo raukoissa tapahtui:
— Tule lähemmäksi, poikaseni… Me teemme sinusta siis lukujen valvojan. Sinun ikäisellesi, kun on tuollainen kooltaan ja näöltään, on se toimi raskaampi kuin monelle muulle… Mutta kun nyt kerran on pakko, kun sinun täytyy elättää itsesi, rakas lapsi, niin koetamme tehdä elämäsi niin siedettäväksi kuin suinkin. Emme pane sinua aluksi mihinkään suureen myllyyn… Lähetän sinut Sarlande'in kaupunkilukioon muutaman penikulman päähän täältä, korkealle vuoristoon. Siellä sinä suoritat oppivuotesi tullaksesi mieheksi, karaistut ammatissasi, kasvat ja saat parran; ja sitte, kun parta on valmis, saamme nähdä!
Näin puhellessaan kirjoitti rehtori Sarlande'in lukion johtajalle kirjeen esitelläkseen hänelle turvattinsa. Kun kirje oli valmis, ojensi hän sen Pikku Miehelle ja kehoitti hänen vielä samana päivänä lähtemään; sitte antoi hän hänelle muutamia viisaita neuvoja ja taputti häntä hyvästiksi ystävällisesti poskelle luvaten pitää hänet muistossaan.
Nytkös Pikku Mies oli iloinen. Hän ottaa neljä askelta kerrallaan harpatessaan Yliopiston satavuotisia rappuja alas ja rientää samassa hengenvedossa tilaamaan itselleen paikan Sarlande'iin menevissä postivaunuissa.
Mutta postivaunut lähtevät vasta iltapäivällä: vielä neljä tuntia odotusaikaa!
Pikku Mies käyttää tämän ajan kävelemällä päivänpaisteisella esplanaatilla ja näyttelemällä itseään maanmiehilleen. Tämän ensimmäisen velvollisuutensa täytettyään ajattelee hän syömistä ja rupee tähyilemään kukkaronsa mukaista ravintolaa. Aivan kasarmeja vastapäätä huomaakin hän jo kaukaa soman, kauvaksi loistavan ravintolan, jonka ovella on kaunis, ihkaisen uusi nimikilpi SÄLLILÄ.
— Siinäpä mitä etsin, sanoo hän itseksensä. Ja jonkun minuutin epäröityään Pikku Mies menee ensi kertaa ravintolaan, — aukaisee hän päättävästi sen oven.
Ravintola on tällä hetkellä typö tyhjä. Seinät valkeaksi kalkitut … muutamia tammipöytiä… Yhdessä nurkassa kisällien pitkiä kuparikärkisiä, monivärisillä nauhoilla koristeltuja keppejä… Rahalaatikon ääressä kuorsaa tanakka mies, nenä sanomalehdessä.
Hoi, onko täällä ketään! sanoo Pikku Mies koputtaen nyrkillään pöytään aivan kuin vanhakin kapakkavieras.
Tanakka mies rahalaatikon luona ei herääkään niin vähistä; mutta huoneen perältä rientää ravintolan emäntä palvelemaan… Nähdessään uuden vieraan, jonka sattumuksen enkeli johtaa hänen luokseen, kirkaisee hän:
— Taivasten tekijät! Daniel herra!
— Annou! Meidän vanha Annou! vastaa Pikku Mies. Ja he lepäävät toistensa sylissä.
No, hyvä Jumala, se on todellakin Annou, vanha Annou, Eyssette'in entinen palvelustyttö, nyt ravintolanemäntä, naimisissa Jean Peyrol'in, tuon tanakan miehen kanssa, joka kuorsaa rahalaatikon ääressä… Voi. jos te tietäisitte, kuinka hän on onnellinen, tuo kiltti Annou nähdessään jälleen Daniel herran! Kuinka hän häntä suutelee! Kuinka hän häntä likistää, niin että Pikku Mies on tukehtua!
Tämän hellyyden korkeimmillaan ollessa herää mies rahalaatikon ääressä.
Hän ihmettelee ensin hieman sitä lämmintä vastaanottoa, minkä tuo nuori tuntematon saa hänen vaimoltaan, mutta kun hän kuulee, että tuo nuori tuntematon on itse herra Daniel Eyssette, Jean Peyrol käy punaiseksi ihastuksesta ja alkaa hyöriä kuuluisan vieraansa ympärillä.
— Oletteko syönyt suurusta, Daniel herra?
— Enpä todellakaan, hyvä Peyrol … juuri se pani minut tulemaan tänne.
Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, — muhkeaan kellariinsa, kisällien puheista päättäen.
Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi… Vasemmalla puolella leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin pohjassa… Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra, syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa, että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä. Olisittepa nähneet, millä tavalla hän sanoi tuon:kunniallisesti elättämään itsensä!Vanha Annou on ihailusta pyörällä.
Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, ettäDaniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen.Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuottamaailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin…
Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään.Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin…!Annou ei sitä mitenkään kärsisi.
Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo, hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää… Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja … ensin rouva Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston … ja ties kenen…
Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta. Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki niin paljon pitivät…
Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.
— Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.
Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa… Kuinka ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa… Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää… »Onnea matkalle, Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.
Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen lähtöänsä?
Se on tehdas, tuo tehdas, jota hän niin suuresti rakasti ja jota hän niin kovin oli itkenyt… Tehdas ja puutarha ja työhuoneet ja suuret plataanit, kaikki hänen lapsuutensa ystävät, kaikki hänen ensi ikänsä ilot… Ihmissydämellä on nyt kerran omat heikkoutensa; se voi rakastaa mitä tahansa, puita ja kiviä, vieläpä tehdastakin. Muuten kerron tämän siitä syystä, että vanha Robinson Englantiin palattuaan lähti uudelleen merelle, ja purjehti, jumala ties, kuinka monta penikulmaa, nähdäkseen vielä kerran aution saarensa.
Ei siis ihme, jos Pikku Mies oman saarensa nähdäkseen, astui jonkun askeleen.
Jo ovat suuret plataanit, joiden tupsulatvat katselevat talojen yli, tunteneet vanhan ystävänsä, joka tulee heitä kohden, minkä ehtii. Jo kaukaa viittovat he hänelle ja kumartuvat toistensa puoleen, ikäänkuin sanoakseen: Tuolla tulee Daniel Eyssette! Daniel Eyssette tulee takaisin!
Ja hän kiiruhtaa, kiiruhtaa; mutta tehtaan eteen saavuttuaan hän seisahtuu hämmästyneenä.
Jylhät, harmaat muurit ilman laakerin hiventäkään, ei jälkeäkään seinää pitkin kohoavasta kranaatista… Akkunoiden sijalla pieniä luukkuja, työhuoneiden sijalla kappeli. Portin päällä suuri punaisesta savesta tehty risti ja vähän latinaa ympärillä… Voi hirveätä! Tehdas ei olekaan enää tehdas; se on karmelilaisluostari, johon ei yksikään mies saa jalallaan astua…