Saint-Germain des-Prés'n torin varrella kirkon nurkkauksessa vasemmalla, aivan kattojen tasalla on pieni akkuna, joka saa sydämeni kouristumaan joka kerta kun sitä katselen. Se on meidän entisen asuntomme akkuna, ja yhä vielä, kun kuljen sen ohi, olen näkevinäni entisaikojen Daniel'in istuvan tuolla ylhäällä, pöytänsä ääressä akkunan luona. Hän hymyilee sääliväisesi nähdessään kadulla nykyisen, alakuloisen ja jo kumaraselkäisen Daniel'in.
Voi sinä, Saint-Germain'in vanha kellotorni, mitä hauskoja hetkiä oletkaan minulle soittanut asuessani tuolla ylhäällä Jacques äidin kanssa… Etkö vieläkin voisi soittaa minulle joitakuita noista voiman tunnon ja nuoruuden hetkistä? Kuinka onnellinen olin silloin! Ja millä innolla tein työtä!…
Aamulla nousimme ylös päivän valjetessa. Jacques kävi heti käsiksi askareihin. Hän kävi hakemassa vettä, lakasi huoneen ja järjesti minun pöytäni. Minulla ei ollut oikeutta kajota mihinkään. Jos sanoin hänelle: »Tahdotko, että autan sinua, Jacques?» rupesi Jacques nauramaan ja sanoi: »Mitä ajattelet, Daniel? Entä ensimmäisen kerroksen nainen?» Nämä paljon merkitsevät sanat saivat minut vaikenemaan.
Saatte kuulla, miksi.
Yhdyselämämme ensi aikoina oli minun toimenani hakea vettä pihalta. Johonkin muuhun päivän aikaan en ehkä olisi uskaltanut, mutta aamusella, kun koko talo nukkui, ei turhamaisuuteni ollut vaarassa tulla yllätettyä vesiruukku kädessä. Menin heti herättyäni puolipukeissa pihalle. Siihen aikaan oli piha tyhjä. Toisinaan oli vesipumpun luona punatakkinen mies puhdistamassa ajokaluja. Hän oli kuskina ensimmäisen kerroksen naisella, hienolla kreolittarella, josta talossa paljon puhuttiin. Tuon miehen läheisyys oli tarpeeksi saattamaan minut hämilleni; kun tapasin hänet siellä, olin häpeissäni, pumppusin joutuun ja toin ruukkuni puolillaan sisään. Huoneeseeni päästyäni tunsin olleeni perin naurettava, mikä ei estänyt minua olemasta yhtä hämilläni seuraavana päivänä, jos huomasin punaisen takin pihalla… No niin, eräänä aamuna, kun onnellisesti olin välttänyt tuon pelottavan punaisen takin, nousin iloisena rappuja ylös täysinäinen ruukku kädessä, kun ensimmäisen kerroksen kohdalla seisoin naama vasten naamaa erään naisen kanssa, joka oli menossa alas. Se oli ensimmäisen kerroksen nainen.
Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman kaulusta ja paidan rinta auki … olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut vajota maan alle… Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän meni ohitseni… Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle. Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.
Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla. Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena, hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat yksitellen kuin kyyneleet. Ja sittenAngelus-soitot. KeskipäivänAngelus, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa valossa; ja ilta-Angelus, kaihomielinen serafi, joka liiteli huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan siellä suuria siipiänsä…
Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit, joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani. Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina, ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita… Silloin kiipesin hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.
Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja, joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen. Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen: »Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksisinne.» »Sinne» tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi Jacques pistäysi niin useinsinne, niin ette ole varsin terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa; mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille, naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani…
Jacques'in mentyä alkoivat loppusoinnut sujua! Tähän aikaan ei minua enää mikään häirinnyt; varpuset jaAngelus-soitot, kaikki ystäväni olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa… Noin yhdeksän aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, — noita pieniä puuportaita, jotka olivat suurten portaitten jatkona. — Se oli naapurimme, neiti Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni. Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet sieltä… Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?… Oli aivan mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä… Jos puhuin hänestä Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! … et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin: »Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi… Valkea Käki on varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni. Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi — ajatelkaahan, grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte, vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta, jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita kuin seuraavat käsittämättömät tavut: —Tolokototinjan! … tolokototinjan!… joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseentolokototinjaanja kuulin ainoastaan raskaan, hitaan hengityksen… Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.
Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja kuiskasi:
— Tahdotko nähdä naapurimme … sh … hän on tuolla.
Yhdellä harppauksella olin rappusissa… Jacques ei valehdellut… Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että vihdoin sain hänet nähdä… Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken näky, mutta millainen näky!… Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi Pinson'in ja Bernette'in sisar … oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon tämä sinulle opiksi…
— No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme, no, mitä pidät… Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille: »Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta kauheammin nauramaan…
Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä, Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta: pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen laulunjonotus.Tokotolotinjantaasen on jonkinmoinen luonnonääninen loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä kaikki laulunsa.
Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan… Joskus kuitenkin yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla loilulla tulisi olemaan elämässäni…
Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten voi päästäsinne?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.
Mikä tuo niin viehättäväsinnesitten oli, joka oli Jacques'ille niin rakas?… Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi mentykään?… Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:
— Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssanisinne, Daniel? Se olisi heistä varmaankin hauskaa.
— Sinä vain lasket leikkiä…
— Olet oikeassa… Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan olinpaikka… He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä…
— Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden…
— Niinpä niin … sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.
Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua mukaansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan hengästyneenä.
— Daniel, sanoi hän. jos sinulla olisi ollut kengät ja kunnollinen takki, olisitko lähtenyt kanssani Pierrotte'ien luo.
— Miksikäs en?
— No, siis tule … minä ostan sinulle kaiken minkä tarvitset, menkäämme yhdessäsinne.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. »Kuukausi on lopussa, minulla on rahaa», lisäsi hän saadakseen minut uskomaan. Olin niin iloissani uusien tamineiden saannista, etten huomannut Jacques'in liikutusta enkä hänen äänensä kummallista värettä. Vasta myöhemmin on kaikki muistunut mieleeni. Lankesin hänen kaulaansa ja me lähdimme Pierrotte'ien luo, poiketen matkalla Palais-Royal'issa, jossa erään vaatekaupustelijan puodissa puin itseni kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin.
Jos Pierrotte'ille silloin, kun hän oli kahdenkymmenen vuotias, olisi sanottu, että hän kerran tulisi perimään Lalouette'in porsliinikaupan ja hänellä tulisi olemaan kaksisataa tuhatta francia asianajajansa hallussa — Pierrotte'illa asianajaja! — ja komea puoti Saumon'in kauppakujan kulmassa, niin hän olisi ollut hyvin ihmeissään.
Kahdenkymmenen vuotiaana ei Pierrotte ollut vielä jalallaankaan astunut kylänsä ulkopuolelle; silloin hän kävi isoissa puukengissä, jotka olivat tehdyt Cévennien männystä, ei osannut ainoatakaan ranskan sanaa ja ansaitsi sata ecuta vuodessa silkkiäismatojen hoidolla. Muuten kunnon poika, hyvä tanssija, iloinen ja hiukan kerskuva, mutta aina siivo, jonka ei olisi johtunut mieleenkään pettää kapakanisäntää. Niinkuin kaikilla sen ikäisillä pojilla oli Pierrotte'illakin kultansa, jota hän sunnuntaisin odotteli iltamessusta palattaessa viedäkseen hänet gavottia tanssimaan silkkiäispuiden alle. Pierrotte'in ystävän nimi oli Roberte, pitkä Roberte. Hän oli kaunis kahdeksantoistavuotias silkkimatojen kasvattaja, orpo niinkuin Pierrotte'kin, mutta hän osasi erinomaisesti lukea ja kirjoittaa, ja se on cévenniläiskylissä vielä harvinaisempaa kuin myötäjäiset. Pierrotte, joka oli kovin ylpeä Roberte'istaan, aikoi mennä heti arvannoston jälestä hänen kanssaan naimisiin, mutta kun nostopäivä tuli, niin vetikin Pierrotte rukka, — vaikka oli kastanut kätensä kolme kertaa vihkiveteen ennen uurnalle menoa, — numero 4:n… Ei muuta kuin lähde. Voi kovaa kohtaloa!… Onneksi tuli äitini, joka oli Pierrotte'in äidin melkeinpä kasvattama, rintaveljensä avuksi ja lainasi hänelle kaksituhatta francia, jolla palkattiin mies hänen sijaansa. — Eyssette'it olivat siihen aikaan vielä rikkaita! — Pierrotte miekkoisen ei siis tarvinnutkaan lähteä, vaan hän sai mennä Roberte'insa kanssa naimisiin. Mutta kun nuo kunnon ihmiset ennen kaikkia halusivat maksaa velkansa äidilleni, eikä se heille näissä oloissa milloinkaan olisi onnistunut, niin oli heillä rohkeutta jättää kotiseutunsa ja lähteä Pariisiin onneaan koettelemaan.
Kokonaiseen vuoteen ei kuulunut cévenniiäispariskunnasta mitään. Mutta sitten eräänä aamuna äitini sai liikuttavan kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu »Pierrotte ja hänen vaimonsa», ja joka sisälsi 300 francia, heidän ensimmäiset säästönsä. Toisena vuonna uusi kirje »Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan» ja 500 francia rahaa. Kolmantena vuonna ei mitään. Asiat eivät nähtävästi luonnistaneet. Neljäntenä vuonna kolmas kirje »Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan», ynnä viimeinen lähetys 1200 francia sekä siunaukset koko Eyssette'in perheelle. Juuri siihen aikaan kun tämä kirje saapui, olimme häviömme partaalla: tehdas oli myyty, ja me olimme poismuuttohankkeissa… Tässä surussa äitini ei muistanut vastata »Pierrotte'in ja hänen vaimonsa» kirjeeseen. Siitä päivin emme olleet heistä mitään kuulleet, siksi kunnes Jacques Pariisiin saapuessaan keksi kunnon Pierrotte'in — mutta ilman vaimoansa! — entisen Lalouette'in kauppahuoneen omistajana.
Voiko olla mitään epärunollisempaa, mitään liikuttavampaa, kuin heidän tiensä varallisuuteen. Saavuttuaan Pariisiin rupesi Pierrotte'in vaimo ilman muita mutkia siivoojaksi. Hän joutuikin ensimmäiseksi Lalouette'ien luokse. Lalouette'it olivat rikasta, itaraa, hassahtavaa kauppiasväkeä, joilla ei ollut milloinkaan ollut kauppa-apulaista eikä palvelijaa, siksi että täytyy tulla omin väin toimeen (»Hyvä herra, olen viiden kymmenen vanhaan tehnyt itse housuni!» sanoi herra Lalouette ylpeänä) ja jotka vasta vanhoilla päivillään lyöttäytyivät niin tuhlareiksi, että ottivat siistijävaimon kahdestatoista francista kuussa. Ne kaksitoista francia olivat sitten ainakin kunniallisesti ansaitut! Oli siistittävä puoti, puotikamari ja huoneusto neljännessä kerroksessa ja tuotava joka päivä kaksi saavia vettä kyökkiin! Pitää tulla Cévenneiltä suostuakseen sellaisiin ehtoihin. Mutta mitäs niistä! Cévenniläisvaimo oli nuori, reipas raataja, jolla selkäranka kuin nuorella mullikalla. Yhdessä kädenkäänteessä suoritti hän koko raskaan työnsä ja kaupanpäällisiksi helähteli vanhusten korvaan kaiken aikaa hänen raikas naurunsa; yksin siitä olisi sietänyt maksaa enemmän kuin kaksitoista francia… Hyvätuulisuudellaan ja kunnollaan valloitti reipas vuoristolaisvaimo lopuksi kokonaan isäntäväkensä. Häneltä ruvettiin kyselemään hänen olojaan ja sitten aivan äkkiä eräänä päivänä, — kuivettuneimmatkin sydämet saattavat näet joskus puhjeta aavistamattomaan hyvyydenkukintaan, — vanha Lalouette itsestään tarjoutui lainaamaan Pierrotte'ille hiukan rahaa, jotta tämä saattoi panna alulle mieleisensä kauppahomman.
Pierrotte'in tuuma oli tällainen: hän hankki itselleen vanhan hevosen ja rattaat ja kulki Pariisin toisesta päästä toiseen, huutaen kaikin voimin: »Älkää säilyttäkö romua!»
Viekas cévenniläinen ei myynyt, vaan osti … ja mitä? … kaikkia: särkyneitä astioita, rautaromua, roskapaperia, rikkonaisia pulloja, hyljättyjä huonekaluja, joita ei kannata myydä, vanhoja pahvilaatikoita, joista kauppiaat eivät huoli, kaikenlaista romutavaraa, jota säilytetään vanhasta tottumuksesta tai huolimattomuudesta, kun ei tiedetä, mitä sillä tehdä, kaikkia, mikä on tiellä!… Pierrotte ei halveksinut mitään, hän osti kaikkea, tai ainakin otti kaiken vastaan, sillä useinkaan ei hänelle myyty, vaan hänelle annettiin ilmaiseksi, jotta päästiin romutavarasta. Älkää säilyttäkö romua!
Montmartre'in kaupunginosassa oli Pierrotte hyvin suosittu. Niinkuin kaikki kiertävät kaupustelijat, jotka tahtovat herättää huomiota katuhälinässä, oli hänkin omaksunut oman erikoisen sävelensä, jonka palvelustytöt hyvin tunsivat… Ensin kauhealla jymyäänellä:
»Älkää säilyttäkö romua!»
Sitten hitaasti, surkealla nuotilla pitkä juttu aasille, Anastagille'ille, niinkuin hän kutsui aasiansa. Hän luuli sanovansa Anastasie. »No! tuleppas nyt, Anastagille, tule, tule, lapseni…» Ja Anastagille tuli raskasmielisenä ja pää nuokullaan laahustaen pitkin katukäytävän laitaa. Ja joka talosta huudettiin: »Tänne, tänne, Anastagille!»… Olisittepa nähneet, millä vauhdilla rattaat täyttyivät. Kun ne olivat kukkuroillaan, menivät Anastagille ja Pierrotte tyhjentämään kuormansa eräälle lumppujenkerääjälle, joka maksoi kilisevillä kolikoilla kaiken tuon romun, joka oli saatu ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi.
Tällä ihmeellisellä ammatillaan ei Pierrotte tosin koonnut rikkauksia, mutta hankki aivan mainiosti toimeentulonsa. Jo vuoden perästä maksettiin Lalouette'ilta saatu laina takaisin ja lähetettiin kolmesataa frangia »neitille» — joksi hän kutsui äitiäni silloin kun tämä vielä oli naimaton, eikä sen koommin tullut muuttaneeksi tätä nimitystä miksikään muuksi. Mutta kolmas vuosi ei ollut onnen vuosi. Se oli vuosi 1830. Turhaan sai Pierrotte huutaa: »Älkää säilyttäkö romua!» Pariisilaiset, jotka itse paraillaan tahtoivat päästä vanhasta kuninkaastaan, joka oli käynyt romutavaraksi, olivat kuuroja Pierrotte'in huudoille ja antoivat cévenniläisen huutaa äänensä sorruksiin kadulla, ja joka ilta palasivat pikku rattaat tyhjinä takaisin. Ja sitten kuoli vielä Anastagille'kin. Juuri tällöin vanha Lalouette'in pariskunta, joka ei enää voinutkaan tulla omin väin aikoihin, ehdoitteli Pierrotte'ille, että hän rupeisi heille puotipalvelijaksi. Pierrotte suostui tähän, mutta ei pysynytkään kauvan näin halvassa asemassa. Aina heidän tulostaan Pariisiin oli hänen vaimonsa iltasin opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osasi jo kyhätä kirjeen kokoon ja puhui auttavasti ranskan kieltä. Ruvetessaan Lalouette'ien palvelukseen, hän ryhtyi vielä suurempiin ponnistuksiin, hän meni täysikasvuisten iltakursseihin oppiakseen laskentoa ja menestyi niin hyvin, että hän muutaman kuukauden kuluttua voi ottaa suorittaakseen tuon melkein sokean herra Lalouette'in konttorityöt ja ruveta puotiin rouva Lalouette'in sijaiseksi, jonka jalat alkoivat pettää. Tähän aikaan tuli neiti Pierrotte maailmaan, ja siitä lähtein cévenniläisen omaisuus vain päivä päivältä eneni. Saatuaan ensin osan vuosivoitosta, tuli hänestä piankin liikkeen osakas, kunnes Lalouette, kadotettuaan lopuksi kokonaan näkönsä, eräänä päivänä vetäytyi kokonaan pois kauppatoimista ja luovutti liikkeensä Pierrotte'ille, joka vuosittain sai kuolettaa ostohinnan hänelle. Päästyään yksin vallitsemaan, laajensi cévenniläinen liikettään niin, että hän kolmessa vuodessa maksoi Lalouette'ien koko saatavan ja oli nyt velattomana miehenä erittäin kukoistavan liikkeen johdossa… Juuri tällöin, aivan kuin olisi odottanut kuollakseen sitä aikaa, jolloin hänen miehensä ei enää häntä tarvinnut, tuli pitkä Roberte sairaaksi ja kuoli liiallisesta rasituksesta.
Siinä Pierrotte'in tarina, jonka Jacques kertoi tuona iltana mennessämme Saumon'in kauppakujaan; ja kun tie oli pitkä, — olimme valinneet kaikkein pisimmän, jotta pariisilaiset näkisivät uuden takkini, — tulin perin pohjin tuntemaan cévenniläisemme jo ennenkuin olimme perilläkään. Tiesin, että kunnon Pierrotte'illa oli kaksi epäjumalaa, joihin ei saanut kajota, tyttärensä ja herra Lalouette. Tiesin myös, että hän oli hiukan liian puhelias ja väsyttävä siksi että hän puhui hitaasti, tapaili sanoja ja sammalsi eikä voinut saada kolmea sanaa suustaan, sanomatta: »Niinkuin on tapana sanoa…» Tämä tuli siitä, ettei hän ollut milloinkaan oppinut ranskaa. Kun kaikki, mitä hän ajatteli, tuli hänen huulilleen Lanquedocin murteella, oli hänen pakko koko ajan kääntää ranskaksi ja nuo »niinkuin on tapana sanoa», joilla hän koristeli puhettaan, antoivat hänelle aikaa tuon pikku työn suorittamiseen. Niinkuin Jacques sanoi, Pierrotte ei puhunut, vaan käänsi… Neiti Pierrotte'ista en saanut tietää muuta kuin että hän oli kuusitoistavuotias, ja että hänen nimensä oli Camille, en mitään muuta. Kaiken muun suhteen oli Jacques veikko mykkä kuin kala.
Noin kello yhdeksän ajoissa saavuimme perille. Oli juuri puotin sulkemisaika. Katukäytävällä puoliavoimen oven edessä oli rautatelkimiä, akkunaluukkuja ja rautapultteja — kokonainen sulkemiskoneisto… Kaasu oli sammutettu ja puoti puolihämärässä, ainoastaan tiskillä paloi porsliinilamppu, jonka valossa näimme rahapinoja ja leveät hymyilevät kasvot. Puotikamarissa puhalsi joku huilua.
— Hyvää iltaa Pierrotte! huusi Jacques asettuen tiskin eteen… (Minä seisoin hänen vieressään lampun valossa)… Hyvää iltaa, Pierrotte!
Pierrotte, joka juuri laski kassaansa, nosti päätään kuullessaan Jacques'in äänen, mutta huomatessaan minut, huudahti hän ääneensä, pani kätensä ristiin ja jäi suu ammollaan tuijottamaan minuun.
— No, huudahti Jacques voitonriemuisena, mitä minä olen sanonut!
— Herra Jumala, herra Jumala, mutisi kunnon Pierrotte, minusta on ihan kuin… Niinkuin on tapana sanoa… Minusta on ihan kuin näkisin neidin.
— Katsokaapas silmiä, sanoi Jacques, juuri silmiä, Pierrotte.
— Entäs leuka sitten, Jacques herra, leuka, jossa on kuoppa, vastasiPierrotte, ja nosti lampunvarjostinta paremmin nähdäkseen minut.
Minä en kaikesta tästä ymmärtänyt hölyn pölyä. Ja he vain jatkoivat katselemistaan ja merkitseväisiä silmäniskujaan… Yhtäkkiä Pierrotte nousi ylös, tuli tiskin takaa ja sulki minut syliinsä sanoen:
— Teidän luvallanne, Daniel herra, minun täytyy syleillä teitä…Niinkuin on tapana sanoa… On ihan kuin syleilisin neitiä.
Näistä viimeisistä sanoista selvisi minulle kaikki. Siihen aikaan olin hyvin äitini näköinen, ja Pierrotte'ista joka ei ollut nähnyt »neitiä» noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, oli yhdennäköisyys vielä huomattavampi. Tuo kunnon mies ei voinut lakata puristamasta käsiäni, ei syleilemästä minua eikä katselemasta minua suuret silmät kyynelissä. Sitten hän alkoi puhua äidistä, noista kahdesta tuhannesta francista, Roberte'istaan, Camille'istaan, ja Anastagille'istaan niin laveasti ja perinpohjaisesti, että olisimme vieläkin — niinkuin on tapana sanoa — alhaalla puotissa häntä kuuntelemassa, ellei Jacques olisi tokaissut kärsimättömällä äänellä: »Entä kassanne, Pierrotte!»
Pierrotte vaikeni kuin naulaan. Hän oli hieman häpeissään paljosta puhelustaan ja sanoi:
— Olette oikeassa, Jacques herra, minä vaan lörpöttelen … ja tytön typykkä … niinkuin on tapana sanoa, tytön typykkä antaa minulle kyytiä, kun viivyn täällä näin kauvan.
— Onko Camille tuolla ylhäällä? kysyi Jacques välinpitämättömällä äänellä.
— On … on kyllä, Jacques herra … pikku typykkä on ylhäällä… Hän halajaa … niinkuin on tapana sanoa… Hän halajaa koko sydämestään tutustua Daniel herraan. Menkää siis kaikin mokomin häntä tervehtimään … minä lasken vain kassani ja tulen heti perässä … niinkuin on tapana sanoa.
Jäämättä enempää kuuntelemaan Jacques tarttui käsivarteeni ja vei minua aika vauhtia puotin perälle sinne päin, mistä kuului huilun soitto… Pierrotte'in puoti oli suuri ja hyvin varustettu. Puolihämärässä saattoi erottaa kimaltelevat karahviinien kyljet, himmeäksi hiotut lampunkuvut, suuret kristallimaljakot, upeat böömiläislasit ja pulleat liemimaljat, ja kahden puolen suuret lautaspinot, jotka ulottuvat kattoon saakka. Porsliinihaltijan palatsi öiseen aikaan. Puotikamarissa oli puoleksi aukiväännetty kaasuliekki vielä valveilla näyttäen ikävystyneenä kielensä kärkeä… Me menimme kiireesti huoneen läpi. Siellä istui makuusohvan reunalla kookas, vaalea nuorukainen, joka puhalsi surumielisiä säveleitä huilustaan. Sivumennessään sanoi Jacques »hyvää iltaa», hyvin kuivalla äänellä, johon vaalea mies vastasi kahdella myöskin hyvin kuivalla puhalluksella huilustaan, jolla tavalla varmaankin kaksi huilua, jotka ovat toisilleen vihoissaan, sanovat hyvää iltaa.
— Se oli puotipalvelija, sanoi Jacques, kun tulimme rappusille… Tuo vaalea jätkä voi ottaa hengen ihmisestä ijankaikkisella huiluttamisellaan… Pidätkö sinä huilun soitosta. Daniel?
Olisin kernaasti kysynyt: »Entä pitääkö pikku typykkä siitä?» Mutta pelkäsin hänen pahastuvan ja vastasin hyvin vakavasti: »En, Jacques, minä en pidä huilunsoitosta.»
Pierrotte'in huoneisto oli neljännessä kerroksessa samassa talossa kuin puotikin. Camille neiti oli liian ylimyksellinen näyttäytyäkseen puotin puolella, hän pysyi ylhäällä eikä tavannut isäänsä muuta kuin ruoka-aikoina. »Saatpa nähdä!» sanoi Jacques rappuja ylös noustessamme, »täällä eletään niinkuin hienossa talossa ainakin. Camille'illa on seuranainen, eräs leskirouva Fribou, joka on aina hänen mukanaan… En tiedä, mikä tämä rouva Fribou alkujaan on, mutta Pierrotte tuntee hänet ja väittää, että hän on aivan erinomainen nainen… Soita, Daniel, olemme perillä!» Minä soitin; cévenniläistyttö, jolla oli korkea päähine, tuli avaamaan, hymyili Jacques'ille kuin vanhalle tuttavalle ja vei meidät saliin.
Kun astuimme sisään, istui neiti Pierrotte pianon ääressä. Kaksi vanhaa, lihavahkoa naista, rouva Lalouette ja rouva Fribou, erinomainen nainen, istuivat ja pelasivat korttia yhdessä huoneen nurkassa. Meidät nähdessään nousivat kaikki ylös. Syntyi hetkeksi hälinää ja kolinaa; sitten kun oli tervehditty ja esittelemiset suoritetut, Jacques pyysi Camille'in — hän kutsui häntä aivan yksinkertaisesti Camille'ksi — istumaan jälleen pianon ääreen, jolloin erinomainen nainen sai tilaisuuden jatkaa peliänsä rouva Lalouette'in kanssa. Jacques ja minä olimme käyneet istumaan neiti Pierrotte'in kahden puolen, joka puheli ja nauroi kanssamme samalla kun hänen pikku sormensa liukuivat pianon koskettimilla. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän ei ollut kaunis. Valkoinen ja punainen, pienet korvat, kaunis tukka, mutta posket olivat liian pulleat, liian hyvänvoivan näköiset; lisäksi oli hänellä vielä punaiset kädet ja hiukan kulmikkaat liikkeet, niinkuin lomalla olevalla koulutytöllä. Hän oli todellinen Pierrotte'in tytär, vuoristokukka, joka oli kasvanut Saumon'in kauppakujan lasikaapissa.
Sellainen oli ainakin ensi vaikutelmani hänestä; mutta yhtäkkiä, kun sanoin jotain, neiti Pierrotte, joka tähän asti oli pitänyt silmiään alasluotuina, nosti ne hitaasti ylös katsoen minuun, ja ikäänkuin taikavoimasta pieni porvaristyttö katosi. En nähnyt muuta kuin hänen silmänsä, kaksi suurta, häikäisevää silmää, jotka heti tunsin…
Ihmeitten ihme! Nehän olivat nuo samat mustat silmät, jotka olivat minulle niin lempeästi loistaneet vanhan lyseon kolkkojen muurien sisällä, lasisilmänoidan mustat silmät, sanalla sanoen: mustat silmät… Luulin näkeväni unta. Olisin tahtonut huutaa niille: »Kauniit mustat silmät, tekö täällä? Tapaanko teidät jälleen toisissa kasvoissa?» Ja kuinka ne olivat aivan ne! Oli aivan mahdoton niissä erehtyä. Samat ripset, sama loisto, sama tumma, hillitty tuli. Olisi ollut hulluutta ajatellakaan, että maailmassa oli kaksi paria noita silmiä! Ja parhaana todistuksena siitä, että ne olivat mustat silmät itse eivätkä mitkään niiden näköiset mustat silmät, on se, että nekin olivat tunteneet minut, ja me olisimme varmaankin taasen aloittaneet tuommoisen entisen, mykän keskustelumme, kun kuulin aivan lähelläni, melkein korvani juuressa, hiiren nakerrusta. Tämän äänen kuullessani käänsin päätäni ja näin nojatuolissa pianon nurkassa henkilön, jota en ollut tähän asti huomannut… Näin pitkän, kuivan, kalpean vanhuksen, jolla oli linnun pää, taaksepäinluisuva otsa, terävä nenä, pyöreät, elottomat silmät, jotka olivat liian kaukana toisistaan melkein ohimoissa… Ellei olisi nähnyt sokuripalasta, jota mies piti kädessään ja silloin tällöin nakerteli, olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Hämilläni tein syvän kumarruksen tuon vanhan variksen edessä, mutta hän ei vastannut… »Ei hän näe sinua», sanoi Jacques, »se on sokea herra Lalouette…»
Jottei minun enää tarvinnut nähdä tuota kauheata linnunpäävanhusta, käännyin joutuun mustain silmäin puoleen; mutta voi, lumous oli särkynyt, mustat silmät olivat kadonneet. Heidän sijassaan oli vain pieni porvaristyttö, joka istui selkäkenossa pianotuolillaan…
Samassa salin ovi aukeni, ja Pierrotte tuli touhuten sisään. Häntä seurasi huilunpuhaltaja huilu kainalossa. Hänet nähdessään linkosi Jacques häneen niin musertavan katseen, että se olisi voinut vaikka puhvelihärän surmata; mutta luultavasti ei se osunut, sillä huilunpuhaltaja ei ollut tietävinään.
— No typykkäni! sanoi cévenniläinen suudellen tytärtään kummallekin poskelle, oletko nyt tyytyväinen? Nyt olet saanut Danielisi… Mitä pidät hänestä? Eikö hän ole kaunis? Niinkuin on tapana sanoa … aivan Neidin ilmi elävä kuva.
Ja nyt Pierrotte aloitti saman kohtauksen kuin alhaalla puotissa alusta ja vei minut väkisin keskelle huonetta, että jokainen voisi nähdä neidin silmät … neidin nenän, neidin kuoppaleuvan… Tämä näytteillepano oli hirveä… Rouva Lalouette ja erinomainen nainen keskeyttivät pelinsä ja ottaen oikein mukavan asennon nojatuolissaan, tarkastelivat minua mitä kylmäverisimmin, arvostellen tai kehuen kovalla äänellä milloin mitäkin palasta minusta, aivan kuin olisin ollut torilla myytävä kananpoika. Meidän kesken puhuen, näytti »erinomainen nainen» olevan jokseenkin hyvä kananpoikain tuntija.
Onneksi teki Jacques lopun piinastani pyytämällä neiti Pierrotte'a soittamaan jotain. »Niin juuri, soittakaamme jotakin», sanoi huilunpuhaltaja innokkaasti, törmäten esiin huilu koholla. Mutta Jacques kirkui: »Ei … ei … ei mitään duo'a eikä huilua!» Silloin huilunsoittaja linkosi häneen nopean, vaaleansinisen katseen, joka oli myrkyllinen kuin intiaanien nuolet, mutta toinen ei hievahduttanut haiventakaan, huusi vain edelleen: »Ei huilua!…» Lopuksi Jacques pääsi voitolle, ja neiti Pierrotte soitti meille ilman huilun pihaustakaan yhden noista tunnetuista tremoloista, joita kutsutaan Rosellen'in Haavelmiksi… Hänen soittaessaan itki Pierrotte ihastuksesta, Jacques oli haltioissaan; hiljaisena kuin huilu hampaissa löi huilunpuhaltaja olkapäillään tahtia ja puhalsi sisällisesti huiluaan.
Kun Haavelma oli lopussa, kääntyi neiti Pierrotte minun puoleeni: »Entä te, Daniel herra», sanoi hän luoden silmänsä alas, »emmekö saa kuulla mitään teiltä? Tiedän, että olette runoilija.»
— Ja hyvä runoilija, tokasi Jacques, tuo hirveä Jacques… Minulla ei juuri puolestani ollut halua lausua runojani noille amaleekkiläisille. Jospa edes mustat silmät olisivat olleet saapuvilla. Mutta ei, ne olivat olleet jo pitkän ajan sammuksissa: etsin niitä turhaan ympäriltäni… Olisittepa ollut vain kuulemassa, millä huolettomalla äänellä vastasin neiti Pierrotte'ille:
— Antakaa anteeksi, neiti, en ottanut tänä iltana lyyryä mukaani.
— Muistakaa tuoda se ensi kerralla, sanoi tuo kunnon Pierrotte, joka ymmärsi minun kuvakieleni puustavillisesti. Mies rukka luuli aivan tosissaan, että minulla oli lyyry ja että soitin sitä aivan kuin hänen puotipalvelijansa soitti huiluaan… Aah, olihan Jacques tehnyt minulle selväksi, minkälaiseen maailmaan hän minut vei!
Yhdentoista aikaan tarjottiin teetä. Neiti Pierrotte kulki edestakaisin huoneessa tarjoten sokeria ja kaadellen kermaa, hymyhuulin, pikkusormi kohollaan. Tähän aikaan illasta näin mustat silmät uudelleen. Ne ilmestyivät yhtäkkiä eteeni loistavina ja lempeinä, sitten taasen katosivat, ennenkuin ehdin niille mitään sanoa… Mutta juuri silloin huomasin erään seikan, sen nimittäin, että neiti Pierrotte'issa oli kaksi aivan erillaista olentoa: toinen leveäjakauksinen neiti Pierrotte, porvaristyttö, joka oli aivan omiansa hallitsemaan entisessä Lalouette'in kaupassa, ja sitten mustat silmät, nuo suuret runolliset silmät, jotka aukesivat kuin pari samettikukkasta ja ilmestyessään muuttivat koko tuon naurettavan romukauppaympäristön toiseksi. Neiti Pierrotte'ista en olisi mistään hinnasta välittänyt; mutta mustat silmät … ah, nuo mustat silmät!…
Vihdoin tuli lähdön hetki. Rouva Lalouette antoi siihen merkin. Hän kietoi miehensä suureen huiviin ja vei hänet ulos kainalossaan, niinkuin vanhan kääreisiin kiedotun muumion. Pierrotte pidätti meitä loppumattomalla sanatulvallaan vielä kauvan rappusissa: »No, nyt kai näemme teidät täällä usein, Daniel herra, kun olette kerran tien löytänyt. Meillä ei ole milloinkaan paljon vieraita, vain valittu seura … niinkuin on tapana sanoa… Ensinnäkin herra ja rouva Lalouette, entinen isäntäväkeni; ja sitte, rouva Fribou, erinomainen nainen, jonka kanssa voitte jutella ja sitte, puotiapulaiseni, kunnon poika, joka toisinaan soittaa meille huilua … niinkuin on tapana sanoa… Te voitte soittaa yhdessä… Se olisi oikein hauskaa.»
Huomautin kainosti, että minulla oli paljon työtä, niin etten ehkä voinut tulla niin usein, kuin olisin tahtonut.
Sekös häntä nauratti.
— Vai paljon työtä, Daniel herra… Kyllä ne teikäläisten työt tunnetaan, ne Quartier Latin'in hommat … niinkuin on tapana sanoa … siellä mahtaa olla joku viehättäjätär.
— Eipä todellakaan, sanoi nyt Jacques nauraen, neiti Valkea Käki ole ilman viehätystään.
Nytkös Pierrotte yltyi nauramaan:
— Kuinka te sanoitte, Jacques herra… Valkea Käki … ha, ha, ha,—katsokaapas tuota veitikkaa … hänen ijällään… Hän vaikeni äkkiä, kun huomasi tyttärensä kuuntelevan, mutta vielä rappusten alapäässä kuulimme hänen naurun hohotuksensa, joka pani rappuset tärisemään.
— No mitä pidät heistä? sanoi Jacques, ulos päästyämme.
— Pierrotte itse on kamala, mutta neiti Pierrotte on viehättävä.
— Eikös ole? sanoi rakastunut raukka niin innoissaan, etten voinut olla nauramatta.
— Nytpä tuli salaisuus ilmi, Jacques, sanoin minä puristaen hänen kättään.
Sinä iltana kävelimme hyvin myöhäiseen joen rantaa. Allamme helmeili hiljainen, tumma joki tuhansina tähtinä. Suurten alusten touvit natisivat. Suloista oli kävellä hiljalleen hämärissä ja kuulla Jacques'n puhuvan rakkaudesta… Hän rakasti, koko sydämellään, mutta hän ei saanut vastarakkautta, sen hän tiesi.
— Hän rakastaa siis toista, Jacques.
— Ei. rakas Daniel, luulen, ettei hän ennen tätä iltaa vielä ole rakastanut ketään muuta.
— Ennen tätä iltaa! Mitä sinä sillä tarkoitat, Jacques?
— Sitä, että kaikki pitävät sinusta, Daniel … voisihan siis hänkin pitää sinusta!
Rakas Jacques parka! Olisitte nähneet millä surullisella kohtaloonsa alistuvalla ilmeellä hän sen sanoi. Rauhoittaakseni häntä, remahdin kovaan nauruun, kovempaan kuin aijoinkaan.
— Voi veikkonen, kylläpä sinä teet nopeaan johtopäätöksiä… Kylläpä minä olisin vastustamaton tai neiti Pierrotte helposti syttyvää laatua… Joutavia, rakas Jacques äiti. Neiti Pierrotte on yhtä kaukana minun ajatuksistani, kuin minä hänen. Minua ei sinun tarvitse vähintäkään peljätä, usko se. Sanoin sen aivan rehellisestä sydämestä. Neiti Pierrotte oli minulle aivan yhdentekevä… Mutta mustat silmät olivat toista.
Ensimmäisen käyntini jälestä entisessä Lalouette'ien kauppahuoneessa, en sinne pitkään aikaan palannut. Jacques sen sijaan teki uskollisesti joka sunnuntaisen pyhiinvaellusretkensä ja keksi joka kerta uuden viettelevän kaulaliinasolmun… Jacques'in kaulahuivi oli kokonainen runoelma, hillityn, palavan rakkauden hymni, tuollainen itämainenselam, se on syvämerkityksellisistä kukista koottu kukkavihko, joita ylhäiset turkkilaiset antavat lemmityilleen, tulkitakseen heille rakkautensa kaikki vivahdukset.
Jos minä olisin ollut nainen, olisi Jacques'in kaulahuivi tuhansine solmuineen, joita hän vaihteli loppumattomiin, liikuttanut minua enemmän kuin kaikki rakkaudentunnustukset… Mutta eiväthän naiset semmoisista mitään ymmärrä, hyvät ystävät… Joka sunnuntai, ennen kotoalähtöään, rakastaja raukka ei voinut olla kysymättä: »Minä menensinne, Daniel … tuletko mukaan?» Ja minä vastasin aina samalla tavalla: »En, Jacques, jään tekemään työtä…» Silloin hän lähti nopeasti, ja minä jäin yksin, aivan yksin runopöytäni ääreen.
Olin puolestani päättänyt, vakavasti päättänyt, etten enää menisi Pierrotte'ien luo. Mustat silmät peloittivat minua. Sanoin itsekseni: »Jos näet ne vielä kerran, niin olet hukassa», ja minusta oli parasta olla niitä näkemättä … toisin sanoen, en saanut niitä enää pois päästäni, noita suuria, mustia, noiduttuja silmiä. Näin ne kaikkialla. Ajattelin vain niitä niin nukkuessani kuin valvoessanikin. Kaikkiin vihkoihini oli piirustettu suuria mustia silmiä tuon pituisine ripsineen.
Olin aivan lumottu.
Ah, kun Jacques loistavin silmin ja kepeänä lähti Saumon'in kauppakujaan, kaulahuivi syvämerkityksellisessä solmussa, tunsin hurjaa halua harpata alas portaita hänen jäljessään ja huutaa hänelle: »Odota minua!» Mutta en tehnyt sitä. Jokin ääni sisälläni varoitti minua sinne menemästä, ja minulla oli kuin olikin lujuutta pysyä pöytäni ääressä … ja sanoa: »Ei, kiitos, Jacques, jään tekemään työtä.»
Näin kului jonkun verran aikaa. Ajan pitkään olisi minun varmaankin Runottaren avulla onnistunut karkoittaa mustat silmät mielestäni. Pahaksi onneksi olin niin varomaton, että menin niitä vielä kerran katsomaan. Ja silloin minun kävi hullusti: kadotin niin sydämeni kuin päänikin. Se tapahtui näin:
Sitten kun Jacques joen rannalla oli avannut sydämensä minulle, ei hän enää ollut puhunut sen enempää rakkaudestaan; mutta minä näin kyllä, etteivät asiat käyneet hänen mielensä mukaan… Kun hän sunnuntaisin palasi Pierrotte'ien luota, oli hän aina alakuloinen. Öisin kuulin hänen huokailevan, yhä huokailevan… Jos kysyin häneltä: »Mikä sinun on, Jacques?» niin hän vastasi minulle hätäisesti: »Ei mikään.» Mutta minä ymmärsin, että jokin häntä vaivasi vain äänestä, jolla hän sen sanoi. Hän, joka muuten oli niin hyvä ja kärsivällinen, antoi minun joskus tuntea pahoja tuuliaan. Toisinaan katseli hän minua aivan kuin olisi ollut vihainen minulle. Arvasin tietenkin että kaiken tuon alla piili joku suuri sydänsuru, mutta kun Jacques itsepäisesti vaikeni, niin en uskaltanut minäkään siitä puhua mitään. Mutta eräänä sunnuntaina, kun hän tuli kotiin tavallista alakuloisempana, tahdoin ottaa selvän asiasta.
— Kas niin, Jacques, mikä sinun on? kysyin tarttuen häntä käsiin…Asiat eivät siis siellä luonnista?
— Ei, ne eivät luonnista … sanoi poika raukka masentuneena.
— No, mutta mikä siinä sitten on? Onko Pierrotte ehkä huomannut jotain?Paneeko hän esteitä teidän rakkaudellenne…?
— Ooh, ei suinkaan, Pierrotte ei ole meille esteeksi… Mutta Camille ei rakasta minua eikä tule milloinkaan rakastamaan.
— Hullutuksia, Jacques! Mistä sinä voit tietää, ettei hän tule sinua milloinkaan rakastamaan… Oletko edes sanonut hänelle, että rakastat häntä?… Et, et tietenkään?… No! mutta siinä tapauksessa…
— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvinnut sanoa mitään ollakseen rakastettu…
— Luuletko todellakin, Jacques, että huilunsoittaja…?
Jacques ei näyttänyt kuulleen minun kysymystäni.
— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, sanoi hän toistamiseen.
Ja muuta en saanut tietää. Sinä yönä ei Saint-Germain'in kellotornissa paljoakaan nukuttu.
Jacques vietti melkein koko yönsä akkunan ääressä ja katseli huokaellen tähtitaivasta. Minä mietin. »Menisinkö sinne katsomaan asioita lähempää… Voihan Jacques erehtyä. Neiti Pierrotte ei ole varmaankaan ymmärtänyt sitä rakkauden ylenpalttisuutta, mikä piilee kaulahuivin laskoksissa… Koska ei Jacques uskalla puhua rakkaudestaan, niin ehkä olisi hyvä, jos minä puhuisin hänen puolestaan… Juuri niin, se on päätetty, minä menen sinne ja puhun tuolle pikku Philistine'ille Jacques'in puolesta ja sitten saamme nähdä.»
Seuraavana päivänä panin Jacques'ille mitään sanomatta kauniin päätökseni täytäntöön. Jumala on todistajani, ettei minulla sinne mennessäni ollut pienintäkään itsekästä ajatusta. Menin sinne Jacques'in takia, yksinomaan Jacques'in takia. Mutta kun Saumon'in kauppakujan kulmassa näin entisen Lalouette'in kauppahuoneen vihreine laudotuksineen jaPorsliini- ja kristallikyltteineen, tunsin lievää sydämen tykytystä, jonka olisi pitänyt olla minulle varoituksena… Astuin sisään. Puoti oli tyhjä. Huilunsoittaja oli puotikamarissa syömähommissa; syödessäänkin oli hänellä huilu vieressään pöydällä. »On aivan mahdotonta, että Camille olisi epätietoinen tuon vaeltavan huilun ja minun Jacques äitini välillä», vakuuttelin itsekseni noustessani portaita ylös. »No saammehan nähdä…»
Tapasin Pierrotte'in ruokapöydässä tyttärensä ja erinomaisen naisen seurassa. Mustat silmät eivät kaikeksi onneksi olleet saapuvilla. Kun astuin sisään, tervehdittiin minua hämmästyksen huudoilla. »Tuossa hän nyt vihdoinkin on!» huudahti kunnon Pierrotte jymyäänellään. »Niinkuin on tapana sanoa, hän tulee paraiksi kahville.» Minulle tehtiin sijaa pöydässä. Erinomainen nainen kävi hakemassa minulle kauniin kultareunaisen kahvikupin, ja minä istuin neiti Pierrotte'in viereen.
Neiti Pierrotte oli sinä päivänä hyvin sievä. Hän oli pistänyt juuri korvansa yläpuolelle — nykyään ei niitä enää pidetä siinä paikassa, — pienen punaisen ruusun, niin, niin punaisen… Luulenpa, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu, kun se saattoi tehdä tuon pikku korvanipukan niin sieväksi. »Vai niin. Daniel herra», sanoi Pierrotte nauraen leveätä hyväntahtoista nauruaan; »te olette rikkonut välit ettekä aijo tulla enää meitä tervehtimään!…» Koitin pyydellä anteeksi ja puhua kirjallisista töistäni. »Niin, niin kyllä, minä tunnen Quartier Latin'in!» kiusoitteli Pierrotte. Ja hän alkoi nauraa täyttä kurkkua heittäen syrjäkatseita erinomaiseen naiseen, joka yski merkitseväisesti ja polki minua jalalle pöydän alla. Näiden kunnon ihmisten mielestä Quartier Latin merkitsi öillisiä hurjia kemuja, viuluineen, naamioineen, raketteineen, särjettyine astioineen, ja ties mitä. Ah, jos minä olisin kertonut heille erakkoelämästäni Saint-Germain'in kellotornissa, niin kylläpä he olisivat hämmästyneet. Mutta niinkuin tiedätte, nuorena ei ole lainkaan pahoillaan, jos saakin hurjastelijan maineen. Pierrotte'in syytöksiä kuullessani koetin näyttää varsin kainolta ja puolustauduin vain heikonlaisesti: »Ei suinkaan, ei suinkaan, minä vakuutan … ei siinä ole mitään perää.» Kylläpä Jacques olisi nauranut, jos olisi kuullut.
Juuri kun olimme juoneet kahvin, kuului pihalta pieni huilunpuhallus. Se oli merkki, että Pierrotte'in oli mentävä puotiin. Tuskin oli hän selkänsä kääntänyt, kun erinomainen nainen vuorostaan meni kyökkiin pelaamaan korttia kyökkipiian kanssa. Meidän kesken puhuen luulen puolestani, että erinomaisen naisen ainoa erinomaisuus oli se, että hän osasi hyvin sekoittaa kortit.
Nähdessäni, että minut jätettiin yksin pienen punaisen ruusun kanssa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» Ja Jacques'in nimi oli jo huulillani, mutta neiti Pierrotte ei antanut minulle suun vuoroa, vaan sanoi yhtäkkiä matalalla äänellä minuun katsomatta:
— Neiti Valkea Käkikö estää teidät tulemasta ystäviänne tervehtimään?
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, mutta ei, hän oli ihan tosissaan. Näyttipä hän vielä varsin liikutetultakin, poskien heleästä punasta ja povensa nopeasta kohonnasta päättäen. Hänen aikanaan oli varmaankin puhuttu Valkeasta Käestä, ja hän luulotteli itselleen aivan olemattomia. Olisin yhdellä ainoalla sanalla voinut valaista hänelle asian, mutta en voi käsittää, mikä typerä turhamaisuus minut siitä esti. Nähdessään, etten hänelle mitään vastannut, neiti Pierrotte kääntyi minuun päin ja kohottaen pitkät silmäripsensä, jotka hän tähän asti oli pitänyt alasluotuina, hän katsoi minuun… Ei, nyt en puhu totta. Hän ei katsonut minuun, vaan mustat silmät, täynnä kyyneleitä ja helliä nuhteita. Ah! rakkaat mustat silmät, sydämeni sulo!
Se oli vain hetken ilmestys. Pitkät ripset painuivat melkein heti paikalla alas, mustat silmät katosivat ja minun rinnallani oli vain neiti Pierrotte. Joutuun, joutuun, odottamatta uutta ilmestystä, minä aloin puhua Jacques'ista. Aloitin kertomalla, kuinka hyvä, kuinka uskollinen, kuinka kunnollinen ja epäitsekäs hän oli. Minä kerroin hänen ehtymättömästä rakkaudestaan, hänen hellästä äidillisyydestään, jota moni oikea äiti olisi voinut häneltä kadehtia. Jacques elätti minut, piti minut vaatteissa, hankki meidän toimeentulomme, ties millä raatamisella ja uhrauksilla. Ilman häntä olisin vielä ollut tuossa Sanlande'in synkässä vankilassa, jossa olin niin hirveästi kärsinyt…
Tullessani tähän kohtaan kertomuksestani, neiti Pierrotte näytti liikutetulta, ja minä näin suuren kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Luulin yksinkertaisuudessani, että se oli Jacques'in tähden ja sanoin itsekseni: »Tämäpä alkaa käydä hyvin!» ja tulin yhä kaunopuheisemmaksi. Kerroin Jacques'in alakuloisuudesta ja tuosta syvästä, salaisesta rakkaudesta, joka kalvoi hänen sydäntään. Ah! tuhatkertaa onnellinen se nainen, joka…
Tässä kohden se punainen pikku ruusu, joka oli neiti Pierrotte'in tukassa, irtausi, en tiedä mitenkä, ja putosi jalkaini juureen. Juuri silloin tuumin, miten hienolla tavalla voisin saada Camille'in ymmärtämään, että hän oli se tuhansin kerroin onnellinen nainen, johon Jacques oli ihastunut. Tuo pieni punainen ruusu tuli minulle putoamisellaan avuksi. Johan olen teille sanonut, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu. — Otin sen hitaasti ylös, mutta en antanutkaan sitä takaisin. »Annan sen Jacques'ille teidän puolestanne», sanoin neiti Pierrotte'ille ymmärtäväisesti hymyillen. — »Jacques'ille, jos tahdotte!» vastasi neitï Pierrotte huokaisten. Mutta samassa hetkessä ilmestyivät mustat silmät ja katsoivat minuun niin hellästi, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Ei Jacques'ille, vaan sinulle itsellesi!» Ja olisittepa nähneet, miten ne sen sanoivat, kuinka luottavasti, millä kainolla, vastustamattomalla rakkaudella. Mutta minä epäröin vielä, ja niiden oli pakko toistaa pari, kolme kertaa peräkkäin: »Niin! … juuri sinulle … juuri sinulle.»
Silloin minä suutelin pientä punaista ruusua ja pistin sen poveeni.
Sinä iltana tapasi Jacques minut kotiin tullessaan, niinkuin tavallisesti, runopöytäni ääressä, ja minä annoin hänen olla siinä luulossa, etten koko päivänä ollut käynyt ulkona. Pahaksi onneksi putosi pieni, punainen ruusu riisuessani povestani lattialle sängyn jalkoihin: noidathan ovat aina täynnä kujeita. Jacques näki sen, otti sen maasta ja katseli sitä kauvan. En tiedä, kumpi meistä oli punaisempi, punainen ruusu vai minä.
— Minä tunnen sen, sanoi hän, se on siitä ruusupensaasta, joka on heidän salinsa ikkunalla.
Sitten hän lisäsi antaissaan sen minulle:
— Minulle ei hän ole milloinkaan antanut ruusuja.
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että kyyneleet nousivat silmiini.
— Jacques, rakas Jacques, minä vannon, etten ennen tätä iltaa…
Hän keskeytti minut lempeästi: »Ei mitään anteeksipyyntöjä, Daniel. Minä tiedän varmaan, ettet ole mitenkään vilpillisesti menetellyt. Tiesin niin varmaan, että hän rakasti sinua. Muistatko, mitä sinulle sanoin: Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvis sanoa mitään ollakseen rakastettu.» Ja sitten poika parka alkoi mitellä huoneemme lattiata. Ja minä katselin häntä äänettömänä, pitäen punaista ruusua kädessäni. »Se mikä tapahtui, sen piti tapahtuman», jatkoi hän hetken kuluttua. »Jo aikoja sitten aavistin, että näin piti käymän. Tiesin, ettei hän välittäisi minusta mitään, jos näkisi sinut… Siksi en tahtonut viedä sinua pitkiin aikoihin sinne. Olin jo edeltäpäin mustasukkainen sinulle. Anna anteeksi, olin niin kovin rakastunut häneen!… Mutta eräänä päivänä halusin tehdä kokeen ja otin sinut mukaani. Sinä iltana minulle selvisi, ettei minulla ollut pienintäkään toivoa. Tuskin oli kulunut viisi minuuttia, kun hän jo katsoi sinuun, niinkuin en ollut nähnyt hänen katsovan kehenkään muuhun. Kyllä sinäkin sen huomasit. Oh myönnä vain, sinä huomasit sen. Sentähden pysyit sieltä poissa enemmän kuin kuukauden, mutta se ei minua auttanut… Hänenlaisensa olennot eivät unohda poissaolevia, päinvastoin. Joka kerta kun menin sinne, hän ei puhunut muusta kuin sinusta, ja niin teeskentelemättä, niin luottavaisesti ja hellästi… Se oli minulle todellinen piina. Nyt se on ohi… Ja se on parempi.»
Näin puhui Jacques kauvan yhtä lempeästi ja samalla kohtaloonsa alistuvalla hymyllä. Kaikki, mitä hän sanoi, tuotti minulle samalla sekä tuskaa että riemua. Tuskaa, koska näin, että hän oli onneton; riemua, koska jokaisen hänen sanansa takaa näin mustien silmien loistavan minulle, ajattelevan vain minua. Kun hän oli lopettanut, menin hänen luoksensa hiukan häpeilläni, mutta panematta pois punaista ruusuani ja sanoin: »Etkö sinä tästälähin enää pidä minusta?» Hän hymyili ja puristi minua rintaansa vasten, sanoen: »Elä puhu joutavia, minä pidän sinusta vielä enemmän.»
Ja se oli totta, punainen ruusu ei tuottanut mitään muutosta Jacques äidin hellyydessä minua kohtaan, eipä edes saattanut häntä huonolle tuulelle. Luulen, että hän kärsi kovin, mutta hän ei antanut sitä milloinkaan huomata. Ei huokausta, ei valitusta, ei niin mitään. Niinkuin ennenkin, meni hän joka sunnuntai sinne ja oli ystävällinen kaikille. Ainoastaan kaulahuivin solmut jäivät häneltä tekemättä. Muuten raatoi hän työssään tyynenä ja ylevänä, pyrkien rohkeasti elämässä yhtä ainoata päämäärää kohti, ja se oli uusi koti… Oi Jacques! Minun Jacques äitini!
Mitä minuun tulee, antauduin kokonaan tunteelleni siitä päivin, kun vapaasti ilman tunnonvaivoja sain rakastaa mustia silmiä. Olin nyt kaiken päivää Pierrotte'ien luona. Olin valloittanut siellä kaikkien sydämet; — mutta millä halpamaisilla keinoilla! Kantamalla sokeria herra Lalouette'ille, pelaamalla korttia erinomaisen naisen kanssa — en kammoksunut mitään… Liehakoitsija oli siihen aikaan minulle sopivin nimi… Liehakoitsija ilmestyi tavallisesti taloon noin keskipäivän tienoissa. Silloin oli Pierrotte puotissa ja Camille neiti aivan yksin yläkerran salissa erinomaisen naisen kanssa. Heti kun saavuin, ilmestyivät mustat silmät, ja melkein samalla erinomainen nainen jätti meidät yksin. Tämä arvoisa nainen, jonka Pierrotte oli ottanut tyttärensä seuraksi, katsoi olevansa kaikista velvollisuuksista vapaa, heti kun minä ilmestyin. Silloin hän joutuun katosi kyökkiin kyökkipiian luo, ja kortit vedettiin esiin. Se ei minua suinkaan surettanut, sillä jäinhän mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, mitä ihania hetkiä olen viettänyt tuossa pienessä keltaisessa salissa! Melkein aina toin mukanani jonkun kirjan, jonkun lempikirjailijani ja luin siitä pitkiä otteita mustille silmille, jotka sulivat kyyneleihin tai säihkyivät salamoina, aina sisällön mukaan. Sillä aikaa neiti Pierrotte istui vieressämme ja ompeli tohvelia isälleen tai soitti meille ikuisia Rosellen'in Haavelmiaan; mutta vähät me hänestä välitimme. Toisinaan kuitenkin, kaikkein tunteellisimmissa kohdissa, tuo pikku porvaristyttö, lausui kovalla äänellä ajatuksensa, esimerkiksi: »Minun täytyy antaa virittää pianoni»: tai: »Olen neulonut kaksi pistettä liikaa.» Silloin minä harmissani suljin kirjan enkä aikonut jatkaa. Mutta mustilla silmillä oli oma omituinen tapansa katsoa minuun, joka minut heti lepytti ja minä jatkoin edelleen lukuani.
Oli epäilemättä hyvin varomatonta jättää meidät tuolla tavoin aina kahdenkesken pieneen, keltaiseen saliin. Ajatelkaahan, etteivät meidän ikämme, — mustien silmien ja Liehakoitsijan. — tehneet yhteensä täyttä kolmeakymmentä neljää vuotta… Onneksi ei neiti Pierrotte meitä milloinkaan jättänyt ja hän oli hyvin järkevä, hyvin varova ja valpas vartija, juuri omiansa ruutikellaria vahtimaan… Kerran; eräänä lämpöisenä iltapäivänä toukokuussa istuimme me, mustat silmät ja minä, salin sohvalla. Akkuna oli puoleksi auki ja akkunaverhot alaslaskettuina aina lattiaan asti. Sinä päivänä luimme Faustia!… Kun olin lopettanut lukuni, liukui kirja kädestäni; me nojauduimme hetkisen äänettöminä toisiimme puolihämärässä hiljaisuudessa… Hänen päänsä lepäsi minun olkapäälläni. Hänen kauluksensa aukeamasta näin pieniä hopeahelyjä, jotka kimaltelivat hänen kaulansa ympärillä… Yhtäkkiä ilmaantui neiti Pierrotte meidän väliimme. Olisittepa nähneet, miten sukkelaan hän lähetti minut sohvan toiseen päähän, — ja minkä pitkän saarnan hän piti! »Te teette hyvin pahoin, rakkaat lapset», sanoi hän meille… »Te käytätte väärin sitä luottamusta, jota teille osoitetaan… Teidän täytyy puhua isälle aikeistanne… Milloin aijotte puhua isälle, Daniel?» Lupasin puhua Pierrotte'ille hyvin pian, heti kun olin saanut suuren runoteokseni valmiiksi. Tämä lupaus rauhoitti jonkun verran vartijaamme. Mutta siitä huolimatta ei mustilla silmillä siitä päivästä lähtein ollut lupa istua sohvalla Liehakoitsija vieressä. Ooh, tuo neiti Pierrotte oli hyvin ankara, nuori nainen. Ajatelkaahan, ettei hän ensi aikoina tahtonut antaa mustien silmien kirjoittaa minulle. Lopuksi hän kuitenkin siihen suostui, sillä nimenomaisella ehdolla, että hän saisi kaikki kirjeet nähdäkseen. Pahaksi onneksi ei neiti Pierrotte tyytynyt yksinään lukemaan noita hurmaavia, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joita mustat silmät minulle kirjoittivat, vaan pisti niihin usein lauseita omasta päästään, niinkuin esimerkiksi tämmöisiä:
— … Tänä aamuna olen surullinen. Olen löytänyt hämähäkin kaapistani.Aamuhämähäkki tietää mielipahaa.
Tai myöskin:
— Ei tyhjällä taloksi ruveta… Ja sitten tuo ikuinen virsi:
— Sinun pitää puhuman isälle aikeistasi… Johon minä joka kerta vastasin:
Heti kun olen saanut teokseni valmiiksi!…
Vihdoin viimmein sain kuuluisan runoelmani valmiiksi. Se oli neljän kuukauden työn hedelmä, ja minä muistan, että töin tuskin voin kirjoittaa viimmeisiä rivejä, niin kovin vapisivat käteni kuumeesta, ylpeydestä, riemusta ja kärsimättömyydestä.
Se oli juhlahetki Saint-Germain'in kellotornissa. Jacques muuttui siksi päiväksi jälleen tuoksi entiseksi Jacques'iksi, pahvilaatikko ja liimakuppi Jacques'iksi. Hän sitoi minulle komean kirjan, johon hän aikoi omakätisesti teokseni kirjoittaa puhtaaksi. Joka säe saattoi hänet huudahtamaan ihailusta ja innostuksesta… Minä puolestani en ollut yhtä varma teoksestani. Jacques ihaili minua liiaksi; en oikein voinut luottaa hänen arvosteluunsa. Olisin tahtonut luettaa teokseni jollain puolueettomalla, luotettavalla henkilöllä. Mutta kun en, pakana vieköön, tuntenut ketään.
Ja kuitenkin olisi minulla ruokapaikassani ollut yllin kyllin tilaisuutta tehdä tuttavuuksia. Nyt kun olimme rikkaita, söin perähuoneessa salin takana. Siellä aterioi noin parikymmentä kirjailijaa, maalaria ja arkkitehtiä tai oikeammin niiden aiheita. — Nyt ovat aiheet valmistuneet: joistakuista noista nuorukaisista on tullut kuuluisuuksia, ja kun näen heidän nimensä sanomalehdissä, niin kirveltää minun sydäntäni, joka en mitään ole. Kun ensi kertaa tulin heidän pöytäänsä, ottivat nuo nuorukaiset minut avosylin vastaan; mutta kun olin liian ujo puuttuakseni keskusteluun, jouduin pian unhotukseen ja olin yhtä yksin heidän keskellään, kuin olin ollut pikku pöytäni ääressä yhteisessä salissa. Kuuntelin, mutta en puhunut mitään.
Kerran viikossa söi pöydässämme eräs kuuluisa runoilija, jonka nimeä en enää muista, mutta jota nuo toiset herrat kutsuivat Baghavat'iksi, erään hänen runonsa mukaan. Niinä päivinä juotiin bordeaux-viiniä, joka maksoi kahdeksantoista sous'ia pullo; jälkiruokaa syötäessä lausui Baghavat jonkun intialaisen runonsa. Intialaiset runot olivat hänen erikoisalansa. Yhdelle niistä oli hän antanut nimenLakçamana, toiselleDaçaratha, kolmannelleKalatçala, muuan oliBhagiratha, muuanCudra, muuan taasenCunosépa, Visvamitra… Mutta kaunein kaikista oli kuitenkinBaghavat. Ah, kun runoilija lausui,Baghavat'insa, oli perähuone aivan haltioissaan. Toiset ulvoivat, toiset takoivat jaloillaan lattiaa tai hyppivät pöydälle seisomaan. Minun oikealla puolellani istui pieni punanenäinen arkkitehti, joka heti ensimmäisessä värsyssä rupesi itkemään ja koko ajan pyyhki silmiään minun salvettiini!
Minä kiljuin seuran vuoksi vielä kovempaa kuin muut, mutta oikeastaan en ollut lainkaan ihastunutBaghavat'iin. Nuo intialaiset runot olivat kaikki aivan samanlaisia. Niissä oli aina lotuskukka, kondori, elefantti ja puhvelihärkä: joskus kutsuttiin lotusta vaihteen vuoksi lotokseksi, mutta tätä vaihtelua lukuun ottamatta olivat hänen kyhäyksensä aivan toistensa kaltaisia: kaikkea intohimoa, kaikkea totuutta ja mielikuvitusta vailla. Pelkkää sanahelinää. Hämärää ja epäselvää… Siinä minun mielipiteeni suuresta Baghavat'ista. Ehkä olisin ollut lievempi arvostelussani, jos joku olisi pyytänyt minua vuorostani lausumaan omia runojani, mutta se ei juontunut kenenkään mieleen, ja se teki minun ylen ankaraksi mielipiteissäni. Ja sitäpaitsi oli muitakin, jotka olivat samaa mieltä tuosta hindurunoudesta. Minun vasemmanpuoleiseen vierustoveriini ei se liioin pystynyt. Merkillinen mies, tuo minun vasemman käden naapurini; kiiltäväksi kuluneeseen, rasvaiseen takkiin puettu, korkeaotsainen rasvanaama, jolla oli pitkä musta parta ja siinä melkein aina joku makaroonisäije ruuan jälkeen. Hän oli vanhin joukosta ja ehdottomasti myöskin lahjakkain. Niinkuin suuret henget ainakin, puhui hän hyvin vähän, ei suotta kuluttanut itseään. Kaikki kunnioittivat häntä. Hänestä sanottiin: »Se mies pystyy … siinä on ajattelija.» Nähdessäni hänen suunsa vetäytyvän ivalliseen hymyyn suuren Baghavat'in lukiessa runojaan, kohosi vasemman käden naapurini silmissäni varsin korkealle. Ajattelin: »Siinä on mies, jolla on makua… Entäpä jos lukisin hänelle runoelmani!»
Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja puhvelihärkiä. — Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin salavihaisia!… Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm…» Saaden tästä ensi menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm, mm…» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies, ennenkuin alotamme… Mikä on teidän kriteriuminne?»
Katselin häntä levottomana.
— Teidän kriteriuminne! … toisti kauhea ajattelija korottaen äänensä… Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?
Herra Jumala! Minun kriteriumini! … eihän minulla sellaista ollut, en ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi punastumisestani ja ällistymisestäni.
Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori mies, teillä ei ole kriteriumia!… Silloin on joutavaa, että luette minulle runoelmanne … tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.» Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.
Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai pitää olla kriteriumi?… Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? … kriteriumi! Mikä se on?… Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»… Kunnon Jacques'illa oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken päästä, »jotakin juohtuu mieleeni… Kun kerran tahdot lukea runosi jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain sunnuntaina?»…
— Pierrotte'eille… Mitä ajatteletkaan, Jacques!
— Ja miksikä et?… Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki… Ja Camille olisi oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen… Erinomainen nainen on lukenut paljon… Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin hän näyttää… Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen… Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?…
Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi» ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.
En ollut milloinkaan ennen nähnyt pientä keltaista salia sellaisessa juhla-asussa. Pierrotte oli minun kunniakseni kutsunut vieraikseen porsliinimaailman parhaiston. Esityspäivän iltana oli siellä koolla paitsi tavallista henkilökuntaa, herra ja rouva Passajon ja heidän poikansa eläinlääkäri, Alfort'in eläinlääkäriopiston etevimpiä oppilaita, Ferrouillat nuorempi, joka aivan äskettäin oli saavuttanut loistavan menestyksen Suur-Looshissa, edelleen, herra ja rouva Fougeroux ja heidän kuusi tytärtään, jotka istuivat pituuden mukaan rivissä kuin urkujen piiput, ja lopuksi Ferrouillat vanhempi, erään kirjallisen seuran jäsen ja illan kunniavieras. Voitte kuvitella vavistukseni nähdessäni tämän mahtavan lautakunnan. Kun kaikille näille kunnon ihmisille oli edeltäpäin annettu tietää, että heidät oli kutsuttu lausumaan arvostelunsa runoteoksesta, katsoivat he velvollisuudekseen esiintyä asian laadun mukaan juhlallisin, kylmin naamoin, vetämättä suutaan kertaakaan nauruun. He juttelivat hiljaa ja nyökkäsivät päätään kuin lakimiehet. Pierrotte, joka ei ymmärtänyt olla mitenkään salaperäinen, katseli heitä kaikkia ihmeissään. Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, asetuttiin istumaan. Minä istuin pianoa vasten, kuulijakunta puoliympyrässä edessäni, paitsi vanha Lalouette, joka nakerteli sokeriaan tavallisella paikallaan. Hetken hälinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja minä alotin väräjävällä äänellä runoelmani luvun…
Se oli dramallinen runoelma, jonka olin suurenmoisesti ristinytPaimenlauluiksi. Vankeutensa ensi aikoina Sarlande'in lyseossa oli Pikku Mies omaksi huvikseen kertonut oppilailleen mielikuvitusjuttuja, jotka kuhisivat heinäsirkkoja, perhosia ja muita itikoita. Paimenlaulut olivat syntyneet siten, että olin kolme näistä pikku kertomuksista muodostanut vuoropuheluksi ja pannut runomuotoon. Runoelmassani oli kolme osaa, mutta tuona iltana Pierrotte'in luona luin niistä ainoastaan ensimmäisen osan. Pyydän saada luvan jäljentää tässä tuon osan Paimenlauluista, en minään valittuna kirjallisena tuotteena, vaan ainoastaan tarpeellisena lisänä Pikku Miehen elämäntarinaan.
Kuvitelkaa hetkinen, rakkaat lukijani, että istutte puoliympyrässä pienessä keltaisessa salissa, ja että Daniel Eyssette aivan väristen lukee teille ääneen.
(Näyttämö kuvaa maisemaa. On kello kuusi illalla; aurinko on laskullaan. Esiripun noustessa sininen Perhonen sekä nuori miespuolinen Leppäkerttu juttelevat istuen sanajalan varrella. He ovat viettäneet päivän aamusta asti yhdessä. Illan hämärtyessä Leppäkerttu näyttää aikovan lähteä.)
LEPPÄKERTTU.Oo, lähdetkö jo?
PERHONEN.Johan täytyy, ei auta!
PERHONEN.Mihin hiiteen kiire? Kuin vankila, hautakoti mulle on harmaa, ja ehdit kaisä myöskin myöhemmin kotiis, vai?Ovi, seinä, ikkunat, — tympeät on ne,kun päivän säihkyvän nään, kedon, jonnesuvi unikot herätti heijaamaan.Jos unikoista et ilahdu, ootpa…
LEPPÄKERTTU.Ah, niihin en kylläy konsanaan!
PERHONEN.Hyvä, höpsy; siis kotona vartokootpa!Viel' iltaa ihailemaan jää tätä.
LEPPÄKERTTU.Mut…
PERHONEN (pudottaen hänet alas).Tuonne heitän sun heinikkoon!
LEPPÄKERTTU (pyristellen vastaan).Ei, en jäädä voi, en lähtöä jätä.
PERHONEN.Hyss, hyss!
LEPPÄKERTTU (säikähtyen).Mitä nyt?