Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli minua kumpaisellekin poskelle.
Kello soi viimmeistä kertaa.
— Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.
— Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit mennä tapaamaan… Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat tietysti heti hänen osoitteensa… Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana; oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa… Rakas abbé Germane. Ennenkuin lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta, jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.
Sillävälin kului aika… Minun oli laitettava matka-arkkuni kuntoon, maksettava velkani ja tilattava itselleni paikka postivaunuissa…
Lähtiessäni huomasin uunin nurkalla useita vanhoja, mustuneita piippuja. Otin niistä kaikkein vanhimman, kaikkein mustimman ja lyhimmän ja panin sen taskuuni aivan kuin pyhän esineen; sitte menin alas.
Alhaalla oli vanhan voimistelusalin ovi vielä auki. En voinut sivukulkeissani olla vilkaisematta sisälle, ja se minkä näin, saattoi minut värisemään. Näin tuon suuren, kolkon salin katosta riippuvan kiiltävän rautarenkaan, ja punasinervän kaulahuivini juoksevine solmuineen heiluvan renkaassa kaatuneen jakkaran yläpuolella.
Kun minä juoksujalkaa lähdin lukiosta, vielä aivan täristyksissäni siitä näystä, jonka juuri olin jättänyt, aukesi portinvahdin asunnon ovi kiireesti ja minä kuulin huudettavan:
— Herra Eyssette, herra Eyssette!
Näin Barbetten kahvilan isännän ja hänen kunnianarvoisan ystävänsäCassagne'n peloittavan, miltei röyhkeän näköisinä.
Kahvilan omistaja avasi ensin suunsa.
— Te kuulutte matkustavan pois, herra Eyssette?
— Niin, minä matkustan, herra Barbette, vastasin levollisesti, lähden vielä tänään.
Herra Barbette kimposi koholle, herra Cassagne samoin; mutta herra Barbetten kimmahdus oli paljon korkeampi kuin herra Cassagne'n, sillä minä olin hänelle paljon enemmän velkaa.
— Mitä, vielä tänään!
— Vielä tänään, olen juuri menossa tilaamaan itselleni paikkaa postivaunuissa.
Luulin, että he karkaisivat kurkkuuni.
— Entä minun rahani? sanoi herra Barbette.
— Ja minun? ulvoi herra Cassagne.
Sanaakaan sanomatta astuin portinvartijan huoneeseen ja kaivettuani juhlallisesti kaksin käsin taskuistani abbé Germane'in kiiltävät kultakolikot, aloin latoa pöydän nurkalle, mitä kummallekin olin velkaa.
Se oli mainio teatteritemppu! Kuin taikaiskusta kirkastuivat molempien ynseät naamat. Kun he olivat korjanneet rahat taskuunsa hiukan häpeissään siitä, että olivat osoittaneet minulle epäluottamusta, mutta hyvin iloissaan saadessaan omansa takaisin, sulivat he valitteluihin ja ystävyyden osoituksiin:
— Jätättekö todellakin meidät, herra Eyssette…? Kuinka ikävää! Mikä suuri vahinko koululle!
Ja sitte ai'ta ja voi'ta ja huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä.
Päivää aikaisemmin olisi minut vielä petetty moisilla ystävyyden osoituksilla, mutta nyt tekivät minut kaikki tunteenpurkaukset jääkylmiksi.
Tuo neljännestunti lehtimajassa oli minut opettanut tuntemaan ihmiset, — niin ainakin luulin, — ja mitä ystävällisempiä nuo inhottavat kapakoitsijat olivat olevinaan, sitä enemmän kasvoi vastenmielisyyteni. Niinpä karkasin hyvin lyhyeen heidän naurettavat tunteenpurkauksensa ja lähdin lukiosta kiiruhtaen tilaamaan itselleni paikkaa ihanissa postivaunuissa, jotka veisivät minut kauvas kaikista näistä sydämettömistä ihmisistä.
Postikonttorista palatessani kuljin Barbetten kahvilan ohi, mutta en poikennut sisään; paikka kauhisti minua. Mutta selittämättömän karvaan uteliaisuuden ajamana tirkistin akkunan takaa saliin… Kahvila oli täynnä väkeä; sattui olemaan se päivä, jolloin pelattiin rahasta. Sotilaslakkien töyhdöt hehkuivat tupakansavun läpi ja miekankannikkeet kimmelsivät seinällä. Gentlemannit olivat täyslukuisina koolla, puuttui ainoastaan miekkailumestari.
Katselin hetkisen noita karkeita, punaisia naamoja, jotka monistuivat peileissä, — laseissa väräjävää absinttia ja kolhosyrjäisiä viinakarahviinejä. Ajatellessani, että olin elänyt mukana tuossa likaviemärissä, tunsin punastuvani… Näin Pikku Miehen hääräävän biljaardipöydän ympärillä, merkitsevän pisteitä, maksavan punssin, nöyränä, halveksittuna vaipuvan päivä päivältä yhä syvemmälle piippunysä tai kasarmirengutus alituiseen hampaissa.
Tämä näky sai minut vielä enemmän kauhistumaan, kuin tuo pieni tuulessaliehuva kaulahuivini; jonka olin nähnyt voimistelusalissa. Riensin pois…
Mutta kun olin menossa lukioon päin, seurassani mies, joka tuli kantamaan matka-arkkuani postivaunuihin, näin miekkailumestarin tulevan vastaani hilpeänä, keppi kädessä, huopahattu korvallisella, peilaillen kauniita viiksiään hienoissa kiiltonahkasaappaissaan … kaukaa katselin häntä ihastuksella sanoen itsekseni: »Mikä vahinko, että noin komealla miehellä on niin ruma sielu!…» Hän puolestaan oli huomannut minut ja tuli minua kohden avoimin sylin, vilpitön hymy huulilla… Voi sinua, lehtimaja!
— Minä etsin teitä, sanoi hän… Mitä kuulen? Te…
Hänen puheensa katkesi tähän. Katseeni sulki valheet hänen suuhunsa. Ja tämä katse, joka kohtasi häntä suoraan silmästä silmään, mahtoi sanoa kaikenmoista tuolle heittiölle, sillä näin hänen äkkiä kalpenevan, sopertavan jotakin, joutuvan hämilleen, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: heti paikalla oli hänellä taas entinen julkea ilmeensä, hän iski minuun kylmät silmänsä terävinä kuin miekan terä, pisti kätensä päättäväisesti taskuunsa ja jatkoi matkaansa mutisten itsekseen, ettei niiden, jotka olivat tyytymättömiä, tarvinnut muuta kuin tulla se hänelle sanomaan…
Mene, heittiö!
Kun palasin lukioon, olivat pojat tunnilla. Me menimme minun vinnikamariini. Mies nosti matka-arkun olalleen ja alkoi astua alas. Minä viivyin hetkisen tuossa jääkylmässä huoneessa katsellen sen kolkkoja, likaisia seiniä, sen mustaa, loville vuoltua pulpettia ja pienen akkunan läpi pihan plataaneja, joiden latvat olivat lumen peitossa… Sanoin itsekseni hyvästit koko tälle maailmalle.
Silloin kuulin ukkosen kaltaisen äänen, joka torui luokalla: se oli abbé Germane'in ääni. Se sai sydämeni jälleen lämpiämään ja ripsistäni vierähtämään hereitä kyyneleitä.
Sitte laskeuduin hitaasti portaita alas katsellen tarkkaavaisena ympärilleni, ikäänkuin viedäkseni mukaani silmissäni kokonaiskuvan noista paikoista, joita en tulisi enää milloinkaan näkemään. Näin kuljin jylhiä käytäviä pitkin, joissa ensi kerran olin tavannut mustat silmät. Suojelkoon Jumala teitä, mustat silmät… Kuljin myös johtajan huoneen salaperäisen kaksinkertaisen oven ohi, sitte pari askelta tuonnempana Viot'in huoneen ohi… Siellä seisahduin äkkiä… Oi riemua, oi nautintoa! Avaimet, nuo hirvittävät avaimet riippuivat avaimen reijässä, ja tuuli pani ne hiljaa kilisemään. Katselin niitä jonkinlaisella pyhällä kauhulla, sitte yhtäkkiä lensi päähäni kostontuuma. Kavalasti, pyhyyden häpäisijän kädellä vedin avainkimpun lukosta, pistin sen päällystakkini alle ja harppasin portaita alas neljä astinta kerrallaan.
Pihan toisessa päässä oli tavattoman syvä kaivo. Juoksin sinne samassa hengenvedossa… Tähän aikaan oli piha tyhjä; lasisilmänoita ei ollut vielä nostanut akkunaverhoaan. Kaikki suosi rikostani. Silloin vetäsin avaimet takkini alta, nuo kurjat avaimet, jotka olivat minua niin hirveästi kiduttaneet, ja heitin ne kaikin voimin kaivoon… Kili-kili-kil! Kuulin niiden helähtävän alas, kilahtelevan kaivon seinämiä vasten ja raskaasti putoavan veteen, joka sulkeutui niiden yli: tämän ilkityön tehtyäni lähdin hymyillen pois.
Viimmeinen ihminen, jonka tapasin porttikäytävässä lukiosta lähteissäni oli Viot, mutta avaimeton Viot, vauhkona, kauhuissaan juoksemassa sinne tänne. Kun hän tuli kohdalleni, katsoi hän minuun hetkisen tuskallisesti. Tuo onneton tunsi halua kysyä minulta, olinko minä niitä nähnyt. Mutta hän ei uskaltanut. Juuri tällöin portinvartija kumartui porraskaiteen yli ja huusi portaitten yläpäästä: »Herra Viot, en minä löydä niitä!» Kuulin avainniekan sanovan hiljaa: »Voi, hyvä Jumala!» Ja hän lensi taas kuin mieletön etsimään.
Olisin kernaasti tahtonut nauttia kauvemmin tästä näytelmästä, mutta postivaunujen torvi raikui torilla, ja ilman minua ne eivät saaneet lähteä.
Ja nyt ainiaaksi hyvästi suuri, mustunut, vanhasta raudasta ja jylhistä kivistä tehty lukio, hyvästi häijyt lapset! hyvästi kamalat ohjesäännöt! Pikku Mies lentää pois eikä palaa enää takaisin. Ja te, markiisi de Boucoyran, olkaa mielissänne! Hän lähtee antamatta teille tuota miekanpistosta, jota on niin kauvan haudottu gentlemannien kesken Barbetten kahvilassa. Piiskaa hevosiasi, kuski! Raiju, postitorvi! Ja te, vanhat kunnon postivaunut, iskekää tulta joka pyörällänne, viekää täyttä neliä Pikku Mies pois… Viekää hänet pian hänen syntymäkaupunkiinsa, jotta hän saa syleillä äitiään Baptiste enon luona ja sitte saa suunnata matkansa Pariisiin kohdatakseen siellä niin pian kuin suinkin Eyssetten (Jacques'in) tämän huoneessa Quartier Latin'issa…
Baptiste eno, äitini veli, oli mitä kummallisin ihminen, ei hyvä eikä paha. Hän oli varhain nainut jättiläisnaisen, joka oli laiha ja itara, ja jota hän pelkäsi. Tuon vanhan lapsen ainoa intohimo oli kuvien värittäminen. Jo lähemmäs neljäkymmentä vuotta oli hän elellyt värikuppien, siveltimien ja värien keskellä viettäen aikansa värittämällä kuvalehtien kuvia. Talo oli täynnä vanhoja kuva- ja pilalehtiä ja maantieteellisiä karttoja, kaikki vahvasti koristettuina. Kaikkein kireimpinä aikoina, kun ei täti antanut hänelle rahaa kuvalehtien ostoon, saattoi eno värittää kirjojakin. Totinen totuus on, että olen pitänyt kädessäni espanjan kielioppia, jonka eno oli värittänyt kannesta kanteen, adjektiivit sinisellä, substantiivit vaaleanpunaisella j.n.e.
Tämän vanhan hupsun ja hänen sydämettömän puolisonsa seurassa oli äitini täytynyt elää jo puoli vuotta. Äiti raukka vietti kaiket päivät veljensä huoneessa, istuen hänen vieressään ja koittaen olla joksikin hyödyksi. Hän pyyhki siveltimiä, pani vettä värikuppeihin… Ikävintä oli, että meidän häviöstämme alkaen Baptiste eno sydämensä pohjasta halveksi isääni ja että äiti aamusta iltaan oli tuomittu kuulemaan hänen sanovan: »Eyssetteltä puuttuu vakavuutta! Eyssetteltä puuttuu vakavuutta!» Sinä vanha hölmö! Olisittepa nähneet, kuinka mahtipontisesti ja millä vakuutuksella hän sen sanoi värittäessään espanjan kielioppia! Sittemmin olen tavannut elämässä montakin noita itseään hyvin vakavina pitäviä ihmisiä, jotka panevat aikansa espanjan kieliopin värittämiseen ja pitävät muita huikentelevaisina.
Kaikki nämä eno Baptisten erikoisuudet ja se surkea elämä, jota äiti vietti hänen luonaan, kävi minulle vasta myöhemmin selväksi; mutta heti taloon tullessani tajusin, että sanottiinpa mitä tahansa, niin ei äitini saattanut olla onnellinen… Sisään astuissani oltiin juuri menossa päivällispöytään. Äiti joutui haltioihinsa minut nähdessään ja syleili Pikku Miestä, niinkuin arvata saattoi, kaikin voimin. Mutta äiti rukka oli hämillään ja puhui vähän lempeällä, vapisevalla äänellä, silmät lautaseensa luotuina. Hän oli niin säälittävän näköinen vanhassa, mustassa puvussaan.
Eno ja täti ottivat minut hyvin kylmästi vastaan. Täti kysyi pelästyneen näköisenä, olinko syönyt päivällistä. Kiiruhdin vakuuttamaan, että olin syönyt… Tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, hän oli hetken ollut vavistuksessa päivällisensä takia. Mokomakin päivällinen, virneherneitä ja turskaa!
Baptiste eno kysyi minulta, oliko meillä lupa-aika. Minä vastasin, että jätin koulun ja olin menossa Jacques'in luo Pariisiin, jonka oli onnistunut hankkia minulle hyvä paikka. Keksin tämän valeen, jottei äiti olisi huolissaan tulevaisuudestani, mutta myöskin, jotta näyttäisin vakavalta enon silmissä.
Kuullessaan että Pikku Miehellä oli hyvä paikka, täti hämmästyi melkoisesti.
— Daniel, sanoi hän, äitisi pitäisi päästä Pariisiin. Äiti raukallasi on ikävä näin kaukana lapsistaan; ja sitten, ymmärräthän, hän on meillekin taakaksi, eihän enosi ijankaiken voi olla perheen lypsylehmänä.
— Lypsylehmä, sanoi Baptiste suu täynnä ruokaa; se on mainiosti sanottu…
Tuo lypsylehmä nimi saattoi hänet ihastuksiinsa, ja hän toisti sen useampaan kertaan samalla vakavuudella.
Päivällinen kesti kauvan, niinkuin ainakin vanhoilla ihmisillä. Äiti söi vähän ja sanoi minulle jonkun sanan ja katseli minua salavihkaa; täti piti häntä silmällä.
— Katsoppas sisartasi, sanoi hän miehelleen, ilo poikansa tapaamisesta on vienyt häneltä ruokahalun. Eilen hän otti kaksi kertaa leipää, tänään vaan yhden.
Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille kaikille kolmelle. Jospa edes olisin voinut kanssasi puhua, syleillä sinua mielin määrin, mutta ei! Meitä ei jätetty hetkeksikään kahden kesken… Muistatko: heti päivällisen jälkeen istuutui eno espanjan kieliopin ääreen ja täti rupesi pyyhkimään hopeoitansa ja molemmat vakoilivat meitä silmäkulmallaan… Lähdön hetki saapui ilman että olimme voineet toisillemme sanaakaan sanoa.
Niinpä olikin Pikku Miehen sydän pakahtua, kun hän lähti Baptiste enon luota; ja kulkiessaan aivan yksin varjoista puistokatua, joka vie asemalle, hän vannoi pari kolme kertaa juhlallisesti itsekseen, että hän tästälähin käyttäytyisi kuin mies eikä ajattelisi muuta kuin uuden kodin perustamista.
Vaikka eläisin yhtä kauvan kuin Baptiste eno, joka näihin aikoihin alkanee olla yhtä vanha kuin joku Keski-Afrikan leipäpuu, niin en koskaan unhoita ensimmäistä matkaani Pariisiin kolmannen luokan vaunussa.
Oltiin helmikuun loppupuolella; oli vielä sangen kylmä. Ulkona, jossa taivas oli harmaana, ja satoi lumiräntää, näin alastomia kukkuloita, tulvaveden peittämiä niittyjä ja pitkiä jonoja lakastuneita viiniköynnöksiä; sisällä oli juopuneita, hoilaavia merimiehiä, lihavia talonpoikia, jotka nukkuivat suu auki kuin kuolleet kalat, vanhoja akkoja koreinensa, lapsia, kirppuja, imettäviä naisia, sanalla sanoen koko kolmannen luokan tupakalta, viinalta, sipulimakkaralta ja tunkkaisilta oljilta haiskahtava yleisö. Tuntuu kuin yhä vielä istuisin siellä.
Junan lähtiessä olin asettunut penkin nurkkaan akkunan ääreen nähdäkseni ulos, mutta kun oli päästy noin kahden penikulman päähän, otti eräs välskäri paikkani sillä tekosyyllä, että tahtoi istua vastapäätä vaimoaan, ja niin oli Pikku Mies, joka oli liian arka pitämään puoliaan, tuomittu matkustamaan kaksisataa penikulmaa tuon kamalan, pellavansiemeniltä haisevan jättiläisen ja lihavan maalaiseukon välissä, joka kuorsasi hänen olkapäätänsä vasten koko matkan.
Matka kesti kaksi päivää. Vietin nämä kaksi päivää paikaltani liikahtamatta molempien pyövelieni välissä, pää pystyssä ja hammasta purren. Kun ei minulla ollut rahaa eikä evästä, en syönyt hiventäkään koko matkalla. Kaksi päivää syömättä on pitkä aika! — Tosin oli minulla vielä kahden markan raha, mutta säilytin sen huolellisesti siltä varalta, ettei Jacques veikko olisikaan Pariisiin saapuessani asemalla, ja nälästä huolimatta voin olla siihen kajoamatta. Vaikeinta oli, että ympärilläni vaunussa syötiin vahvasti. Istuimeni alla oli aikamoinen, raskas kori, josta naapurini välskäri yhtämittaa veteli jos jonkinnäköisiä makupaloja, joita sitten jakoi vaimonsa kanssa. Tuon korin läheisyys teki minut kovin onnettomaksi, varsinkin toisena päivänä. Eikä nälkä kuitenkaan ollut pahin kärsimykseni tuolla kamalalla matkalla. Olin lähtenyt Sarlande'ista ilman kenkiä ainoastaan hyvin ohuet kalossit jalassa, joita käytin yötarkastuksillani lukion makuusalissa. Kalossit ovat kyllä hyvät; mutta talvella, kolmannessa luokassa … herra varjele, kuinka minä palelin! Itku tahtoi nousta kurkkuun. Yöllä kaikkien muiden maatessa, otin hiljaa jalkani kätteni väliin ja istuin niin tuntikausia lämmittääkseni niitä. Jospa äiti olisi nähnyt minut!
Mutta huolimatta nälästä, joka kurni hänen suoliaan, huolimatta kamalasta kylmyydestä, joka pusersi kyyneleet hänen silmistään, oli Pikku Mies ylen onnellinen eikä olisi mistään hinnasta luopunut paikastaan, tuosta puolesta paikastaan ovenvartijan ja välskärin välissä. Sillä kaikkien hänen kärsimystensä loppupäässä oli Jacques ja Pariisi.
Yöllä toista päivää vasten heräsin kello kolmen aikaan. Juna oli juuri pysähtynyt: koko vaunu oli jalkeilla.
Kuulin välskärin sanovan vaimolleen:
— Nyt ollaan perillä.
— Missä sitten? minä kysäsin hieroen silmiäni.
— Pariisissa tietenkin.
Syöksyin vaunun ovelle. Ei ainoatakaan taloa. Alaston tasanko, joitakuita kaasuliekkiä ja siellä täällä suuria kivihiilikasoja; kauvempaa näkyi vahva, punainen heijastus ja kuului epäselvä, aivan kuin meren kohina. Muuan mies kulki vaunun ovelta ovelle, pieni lyhty kädessä, huutaen: »Pariisi! Pariisi! Piletit!» Vaistomaisesti vetäsin pääni peljästyneenä takaisin. Tämä oli Pariisi.
Voi, suuri, vaarallinen kaupunki, kuinka oikeassa Pikku Mies olikaan peljätessään sinua!
Viiden minuutin perästä olimme asemalla. Jacques oli minua siellä tunnin varronnut. Tunsin jo kaukaa hänen pitkän, hiukan kumaran vartalonsa ja hänen pitkät käsivartensa, jotka tekivät minulle merkkejä aitauksen takaa. Yhdellä hyppäyksellä olin hänen luonaan.
— Jacques! rakas veli!…
— Oi, rakas lapsi!
Ja meidän sydämemme yhtyivät voimakkaassa syleilyssä. Mutta asemahuoneet eivät, paha kyllä, ole aijotut syleilypaikoiksi. Matkatavarasali kyllä on, mutta ei ole salia tunteidenpurkauksia eikä sielujenyhtymisiä varten. Meitä tyrkittiin ja me jouduimme toisten jalkoihin.
— Eteenpäin! Eteenpäin! huusivat meille tullipalvelijat.
Jacques kuiskasi minulle: »Mennään pois. Huomenna lähetän noutamaan kirstuasi». Ja käsi toisen kainalossa lähdimme yhtä keveinä kuin kukkaromme astumaan Quartier Latin'ia kohden.
Olen hyvin usein myöhemmin koittanut selvitellä muistissani sitä vaikutusta, minkä Pariisi teki minuun tuona yönä: mutta esineet, niinkuin ihmisetkin, esiintyvät niitä ensi kertaa nähdessä aivan erinäköisinä, jommoisina emme niitä enää sittemmin näe. En ole voinut koskaan luoda itselleni kuvaa tulopäiväni Pariisista. Se on jonkinlainen unelmantapainen kaupunki, jonka läpi olen kulkenut aivan pienenä, monta vuotta takaperin, ja johon en sittemmin ole palannut. Muistan puusillan, joka vei pikimustan joen yli, pitkän, aution rantakadun ja mahdottoman suuren puiston sen varrella. Pysähdyimme hetkeksi tämän puiston edustalle. Sitä ympäröivän ristikkoaidan läpi voi epäselvästi eroittaa lintuhäkkejä, nurmikoita, lampia ja huurteisia puita.
— Tämä on Jardin des plantes, sanoi Jacques. Siellä on koko joukko valkoisia karhuja, leijonia, boakäärmeitä, virtahevosia… Sieltä tuli todellakin petoeläinten haju, ja silloin tällöin kuului tuolta pimennosta äkäinen kiljunta tai käheä ulvonta.
Koitin veljeeni painautuneena tähyillä rauta-aidan läpi, ja yhdistäen samaan kauhun tunteeseen tuon Pariisin, johon saavuin yön aikaan ja tämän salaperäisen puutarhan, tuntui minusta kuin olisin tullut suureen, mustaan luolaan, täynnä petoeläimiä, jotka olivat aikeessa hyökätä kimppuuni. Onneksi en ollut yksin: Jacques oli turvanani…
Oi. Jacques! Jacques! miksi et aina ole ollut rinnallani?
Kuljimme vielä kauvan, hyvin kauvan loppumattomia, pimeitä katuja; sitten Jacques yhtäkkiä pysähtyi pienelle torille, jonka varrella oli kirkko.
— Nyt olemme Saint-Germain des-Prés'issa, sanoi hän. Meidän huoneemme on tuolla ylhäällä.
— Kuinka, Jacques! … kirkontornissako?…
— Niin itse kirkontornissa… Siellä on helppo tietää, mitä kello on.
Jacques liioitteli hiukan. Hän asui kirkon viereisessä talossa, pienessä vinnikamarissa viidennessä tai kuudennessa kerroksessa, ja hänen akkunansa oli Saint-Germain'in torniin päin aivan kellotaulun korkeudella.
Päästin sisään astuissani ilohuudon: »Tuli! kuinka hauskaa!» Juoksin heti uunin luo lämmittelemään jalkojani tulen hohteessa, niin että olin vaarassa sulattaa kalossini. Mutta silloin Jacques huomasi minun merkilliset jalkineeni. Siitäkös hän sai naurun aihetta.
— Rakas veli, sanoi hän; moni kuuluisa mies on saapunut puukengissä Pariisiin ja ylpeilee siitä. Mutta sinä voit sanoa, että olet saapunut tänne kalosseissa: se on vielä paljo originalisempaa. Mutta pane nyt minun tohvelini jalkaasi, ja sitte käymme piirakan kimppuun.
Näin sanoen siirsi kunnon Jacques tulen ääreen pienen pöydän, joka valmiiksi katettuna odotti nurkassa.
Mikä juhlahetki meillä olikaan tuona yönä Jacques'in kamarissa! Kuinka kodikkaasti uunin loimo valaisi pöytäliinamme! Ja mikä ihana orvokintuoksu lähti vanhasta hartsisuisesta viinipullostamme! Ja kuinka kauniin kullanruskea piirakan kuori oli! Semmoisia piirakoita ei tehdä enää: etkä enää milloinkaan, Eyssette rukka, saa sellaista viiniä!
Pöydän toisella puolen, aivan minua vastapäätä kaateli Jacques viiniä lasiini. Joka kerta, kun nostin päätäni, näin hänen silmänsä äidillisen hellinä, lempeästi hymyilevän minulle. Minä olin niin onnellinen siellä olostani, että olin kuin kuumeessa. Ja kuinka minä puhuin!
— Syöhän toki, sanoi Jacques, kasaten ruokaa lautaselleni. Mutta minä vaan puhuin enkä syönyt mitään. Mutta silloin alkoi hänkin rupattaa saadakseen minut vaikenemaan. Hän kertoi minulle laveasti yhdessä hengenvedossa kaikki, mitä hän oli tehnyt enemmän kuin vuoden kuluessa, jonka olimme olleet toisistamme erossa.
Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, — hän kertoi surullisimmatkin asiat samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä —, sinun lähtösi jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt mitään, istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli vallankumouksellisia tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta meidän asiamme eivät suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi vekselejä, joka toinen päivä olivat kaupunginpalvelijat kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi, istuimme sydän kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.
Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo. Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin… Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli, myytiin kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi, kauheata on nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi aavistaakaan, mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet, joita meillä on kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun liinavaatekaappi vietiin pois, — muistathan, se, jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset, viulua soittavat amoriinit —, aijoin juosta ostajan jälkeen ja huutaa: »Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.
Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja ja luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta saat kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä vuokra oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli minulla aivan yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto ilman ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka ilta konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni saadakseni aikaan melua. Joskus olin kuulevinani jonkun minua huutavan konttoriin ja minä vastasin: »Tulen paikalla!» Kuu menin äidin huoneeseen, luulin aina nojatuolissa ikkunan ääressä tapaavani hänet surullisena kutomassa sukkaansa…
Päälle päätteeksi ilmestyivät torakat uudelleen. Nuo häijyt pikku itikat, joita vastaan taistellessa olimme nähneet niin paljon vaivaa Lyon'iin saapuessamme, olivat varmaankin saaneet vihiä teidän lähdöstänne ja tekivät uuden hyökkäyksen, joka oli vielä paljon kauheampi kuin ensimmäinen. Koetin ensin pitää puoliani. Vietin iltakaudet kyökissä taistellen kuin leijona, kynttilä toisessa, luuta toisessa kädessä, koko ajan itkien tietysti. Mutta olin yksin enkä voinut moneksi muuttua. Annou'n ajat olivat olleet ja menneet. Torakoita sitävastoin oli kahta kauheammin.
Olen varmasti vakuutettu, että koko Lyon'in torakat — ja jumala yksin tietää, kuinka paljon niitä on tuossa suuressa, kosteassa kaupungissa! — olivat joukolla nousseet taloamme piirittämään. Kyökki oli niitä aivan mustana, minun täytyi jättää se heidän huomaansa. Joskus katselin niitä kauhulla avaimenreijästä. Niitä oli satoja tuhansia… Luulet kai, että nuo kirotut itikat pysyivät siellä! Kyllä kai! et sitte tunne noita pohjoisesta saapuneita. He valtaavat joka paikan. Ovista ja lukoista huolimatta marssivat ne ruokasaliin, jonne olin asettanut vuoteeni. Muutin sen konttoriin, ja sitte saliin. Sinä naurat! mutta olisin tahtonut nähdä sinut sijassani. Nuo hiiden elävät karkoittivat minut huoneesta huoneeseen aina meidän entiseen pikku huoneeseemme asti käytävän päähän. Siellä jättivät ne minut pariksi päiväksi rauhaan. Mutta sitten eräänä aamuna herätessäni näin noin sata kappaletta kaikessa hiljaisuudessa kiipeävän luudanvartta pitkin ylöspäin, sillä aikaa kun toinen komppania hyvässä järjestyksessä marssi vuodettani kohden… Nähdessäni aseeni ja viimmeisen pakopaikkani vallattuina, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin paeta. Ja sen teinkin. Jätin patjan, tuolin ja luudan torakoille ja pakenin ijäksi tuosta kauheasta talosta Lanterne kadulla.
Vietin vielä joitakuita hirveän pitkiä, hirveän synkkiä ja hirveän itkuisia kuukausia Lyon'issa. Minua ei konttorissa enää kutsuttu muuksi kuin pyhäksi Magdaleenaksi. En käynyt missään eikä minulla ollut yhtään ystävää. Ainoa huvini oli sinun kirjeesi… Voi, rakas Daniel, kuinka kauniisti sinä osaat lausua ajatuksesi! Sinä voisit ihan varmaan kirjoittaa sanomalehtiin, jos vaan tahtoisit. Minun laitani on aivan toisin. Ajattele, että minä ijankaiken kirjoitettuani sanelun mukaan olen käynyt typeräksi kuin neulomakone. Minun on mahdoton keksiä mitään omasta päästäni. Isä oli aivan oikeassa sanoessaan: »Jacques, sinä olet aasi.» Eikä ole niinkään hullua olla aasi. Aasit ovat kunnollisia, uutteria, kestäviä ja kärsivällisiä pikku eläimiä, lauhkeita luonteeltaan ja vahvaselkäisiä… Mutta palatkaamme juttuuni.
Puhuit joka kirjeessäsi uuden kodin perustamisesta, ja sinun kaunopuheisuutesi saattoi minutkin tuohon suureen tuumaan innostumaan. Mutta onnettomuudeksi riitti se, minkä Lyon'issa ansaitsin tuskin omaan elatukseeni. Silloin syntyi minussa ajatus lähteä Pariisiin. Arvelin, että voisin sieltä käsin paremmin auttaa perhettämme ja että siellä kyllä olisi neuvoja suuren tuumamme toteuttamiseen. Päätin siis lähteä matkaan; mutta ryhdyin sitä ennen varokeinoihin. En tahtonut joutua Pariisin kadulle turvattomana kuin varpusen poika. Se käy päinsä sinunlaisellesi, Daniel: iloiset pojat kyllä suoriutuvat, mutta minulle, ikuiselle vetistelijälle se ei luonnista!
Menin siis pyytämään muutamia suosituskirjeitä ystävältämme, Saint Nizier'in kirkkoherralta. Hänellä on paljon ylhäisiä suosijoita Saint-Germain'in kaupunginosassa. Hän antoi minulle kaksi kirjettä, toisen eräälle kreiville, toisen herttualle. Minä alan komeasti, niinkuin näet. Sieltä menin eräälle räätälille, joka rehellisen naamani takia suostui antamaan minulle velaksi hienon hännystakin siihen kuuluvine housuineen, liivineen j.n.e. Panin suosituskirjeeni hännystakin sisään, käärin hännystakkini salvattiin ja sitte matkaan kuusikymmentä francia taskussa: 35 francia matkaan ja 25 elämän alkajaisiksi.
Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi, Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata. Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.
Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja. Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini… Niin, hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.
Sen kuin sinua tunnen, luulen varmaan, että sinä et minun sijassani enää toista kertaa olisi rohjennut lähteä noihin taloihin palvelijoitten pilkkatauluksi. Mutta minäpä palasin sinne pöyhkeästi vielä saman päivän iltapäivänä ja pyysin palvelijoita samoin kuin aamullakin viemään minut Saint-Nizier'in papin lähettämänä isäntiensä puheille. Ja rohkeuteni tulikin palkituksi; molemmat herrat ottivat näet vastaan, ja minut vietiin heti paikalla heidän luoksensa. Nämä herrat olivat hyvin erillaiset ja erillainen oli vastaanottokin. Lillen kadun kreivi otti minut hyvin kylmästi vastaan. Hänen pitkä, laiha, melkeinpä juhlallinen naamansa vei minulta kaiken rohkeuden, niin että tuskin sain pari sanaa suustani. Hän ei myöskään sanonut paljo mitään minulle. Hän silmäsi Saint-Nizier'in papin kirjeen läpi, pani sen taskuunsa, pyysi minun antamaan hänelle osoitteeni ja sanoi minulle jääkylmällä kädenliikkeellä hyvästiksi: »Pidän teidät muistissa; teidän on tarpeeton tulla tänne uudestaan. Jos saan kuulla jostain paikasta, niin annan teille tiedon.»
Peijakkaan äijä! Kun lähdin hänen luotaan, olin aivan jähmettynyt kylmyydestä. Mutta onneksi sai vastaanotto Saint-Guillaumen kadulla sydämeni oikein lämpiämään. Tapasin siellä maailman iloisimman, rakastettavimman, pyylevimmän ja avuliaimman herttuan. Kuinka hän piti tuosta herttaisesta Saint-Nizier'in kirkkoherrasta, ja kuinka kaikki ne, jotka tulivat siltä taholta, olivat tervetulleita Saint-Guillaumen kadulle!… Mikä herttainen mies! mikä kunnon herttua! Me olimme heti paikalla parhaat ystävät. Hän tarjosi minulle hyppysellisen bergamottinuuskaa, nipisti minua korvasta ja taputti minua lähteissäni poskelle, sanoen ystävällisesti:
»Minä otan teidän asianne omakseni. Ennen pitkää on minulla teitä varten jotakin tiedossa. Mutta käykää sillävälin niin usein täällä kuin teitä vaan haluttaa.»
Lähdin sieltä aivan haltioissani pois. Hienotunteisuudesta pysyin sieltä kaksi päivää poissa. Mutta kolmantena olin jo taas Saint-Guillaumen'in kadulla. Siniseen ja hopeaan puettu pitkä roikale kysyi nimeäni. Vastasin ylpeästi:
»Olkaa hyvä ja sanokaa, että se on se henkilö, jonka Saint-Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»
Hän palasi hetken perästä:
»Herra herttua ei voi töiltään ottaa vastaan. Hän pyytää teidän antamaan anteeksi ja tulemaan jonain toisena päivänä.»
Herttua rukka, josko minä annoin hänelle anteeksi!
Seuraavana päivänä palasin samaan aikaan. Tapasin eilisen pitkän, sinisen roikaleen seisovan jäykkänä kuin kuvapatsas rapuilla.
Kun hän huomasi minut, niin hän jo hyvin kaukaa sanoi painokkaasti:
»Herra herttua ei ole kotona.»
»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»
Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi ihminen.
Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine »Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.
Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella vakavuudella:
»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»
Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta puolestani.
Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta — olin vannonut käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, — portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? … kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki itselleen kirjuria… Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi… Semmoista on elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.
Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas, niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.
Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.
— Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut päähänsä. Tuolle hölmölle, — todella viisas poika, johon olin oikein ihastunut, — juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää lomaa! Ei minuuttiakaan.
— Mutta, herra markiisi…
— Ei mitään »mutta, herra markiiseja»… Jos menette kahdeksi päiväksi, niin menette ijäksi.
— Sitte minä menen, herra markiisi.
— Onnea matkalle!
— Ja niin se lurjus lähti… Toivon saavani teistä, nuori ystäväni, hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin, sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla, lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani. Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa. Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen. Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?
— Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden pidättää nauruani.
On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!…
— No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä neljännessä luvussa.Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa. Kirjoittakaa…
Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan, Pilois'lta vaivoja… Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen. Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme Pierrotte'ia… Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä, äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme; otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa sinne pakonsa… Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse ajatella, miten iltani vietän… Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka hauskaa meille tulee yhdessä!
Jacques on lopettanut kohtaloittensa kertomuksen. Nyt on minun vuoroni kertoa omani. Turhaan hiipuva hiillos meille muistuttaa: »Menkää maata, lapset»; suotta kynttilät huutavat: »Levolle, levolle! Me olemme palaneet jalkaan asti». — »Näette turhaa vaivaa», sanoo Jacques heille nauraen, ja me valvomme edelleen. Niinkuin arvaatte, kuuntelee veljeni koko sielullaan minun kertomustani. Kerron Pikku Miehen elämästä Sarlande'in lukiossa, tuosta surullisesta elämästä, jonka lukija muistanee. Kerron rumista, pahanilkisistä pojista, vihasta, vainosta ja nöyryytyksistä. Viot'in alati äkäisistä avaimista, pienestä kamarista katon rajassa, jossa on tukehtua, petollisesta ystävästäni, kyynelten kostuttamista öistäni; ja lopuksi, — sillä Jacques on niin hyvä, että hänelle voi sanoa kaiken, — hurjasta elämästäni Barbetten kahvilassa, absintin juonnistani; korpraalien kanssa, veloistani, kevytmielisyydestäni, kaikesta, kaikesta, vieläpä itsemurhayrityksestänikin ja abbé Germane'in kauheasta ennustuksesta: »Sinä pysyt lapsena koko elinikäsi».
Kyynärpäät pöydällä, pää käsien varassa Jacques kuuntelee tunnustukseni päästä päähän, kertaakaan minua keskeyttämättä… Toisinaan näen vaan väristyksen käyvän hänen läpitsensä ja kuulen hänen sanovan: »Pikku raukka! Pikku raukka!»
Kun olen lopettanut, nousee hän ylös, tarttuu kumpaiseenkin käteeni ja sanoo lempeällä vavahtelevalla äänellä: »Abbé Germane oli oikeassa. Daniel, sinä olet lapsi, pieni lapsi, joka et kykene yksin kulkemaan elämässä, sinä teit oikein tullessasi minun turviini. Tästä päivästä asti et ole ainoastaan veljeni, vaan myöskin poikani, ja koska äitimme on kaukana täältä, niin rupean minä hänen sijaiseksensa. Sano tahdotko, Daniel! Tahdotko, että olen sinun Jacques äitisi? En aijo tulla sinulle rasittavaksi, sen saat nähdä. Pyydän ainoastaan, että sallit minun aina kulkea rinnallasi ja pitää sinua kädestä. Silloin voit olla levollinen ja katsoa elämää niinkuin mies vasten naamaa: se ei voi sinua nujertaa.»
Vastaukseksi lankesin hänen kaulaansa: »Oi, rakas Jacques äitini, kuinka hyvä sinä olet!» — Ja minä puhkesin kuumiin kyyneliin, joista ei tahtonut tulla loppua, aivan kuin entinen Jacques Lyon'in ajoilta. Nykyinen Jacques ei itke enää; lähde on kuivillaan, niinkuin hän sanoo. Vaikka mikä tulkoon, hän ei itke enää koskaan!
Tällöin lyö kello seitsemää. Akkuna käy valoisaksi. Väräjävä, kalpea päivän kajastus tunkee huoneeseen.
— Tulee aamu, Daniel, sanon Jacques. On aika nukkua. Mene joutuin levolle … olet todella sen tarpeessa.
— Entä sinä itse. Jacques?
— Mitä minusta! Enhän minä ole kahta vuorokautta tärissyt rautatiellä… Ja sitäpaitsi, minun täytyy ennen markiisin luo menoani viedä pari kirjaa takaisin lainakirjastoon, eikä minulla siis ole liikoja aikoja … d'Hacqueville'n kanssa ei ole leikittelemistä, niinkuin tiedät… Tulen kello kahdeksan illalla kotiin… Sinä taas menet, oikein levättyäsi, vähän kävelemään. Muista nyt etenkin…
Tässä Jacques äiti rupee antamaan minulle kaikenmoisia neuvoja, jotka ovat erittäin tärkeitä semmoiselle vastasaapuneelle kuin minä; mutta minä olen pahaksi onneksi hänen puhuessaan heittäytynyt sänkyyn ja vaikken suorastaan nuku, eivät ajatukseni enää ole aivan selvät. Väsymys, piirakat ja kyyneleet… Olen puolinukuksissa… Kuulen epäselvästi jonkun puhuvan minulle ruokapaikasta aivan lähellä, rahoista, joita on liivini taskuissa, silloista, joiden yli on mentävä, bulevardeista, joita on seuraaminen, poliiseista, joilta on kysyttävä tietä ja Saint-Germain des-Prés'in kirkontornista, joka minun kotiin palatessani on otettava merkiksi. Puolihorroksissani etenkin tuo Saint-Germain'in kellotorni tekee minuun mahtavan vaikutuksen. Näen kaksi, viisi, kymmenen Saint-Germainin kellotornia seisovan rivissä tienviittoina vuoteeni ympärillä. Ja kaikkien näiden kellotornien keskellä kävelee joku edestakaisin huoneessa, sekoittaa pesää, sulkee akkunanverhot, lähestyy sitte minua, heittää peitteen jalkojeni päälle, suutelee minua otsalle ja poistuu hiljaa, oven hiukan kolahtaessa…
Olin nukkunut joitakuita tunteja ja luulenpa, että olisin nukkunut siksi kunnes Jacques äitini olisi tullut takaisin, ellei kellon ääni minua yhtäkkiä olisi herättänyt. Se oli Sarlande'in kello, tuo kauhistuttava rautakello, joka soi niinkuin ennenkin: »Pom, pom, herätkää! pom, pom, pankaa päällenne!» Yhdellä hyppäyksellä olin keskellä huonetta ja aukasin jo suuni huutaakseni niinkuin makuusalissa: »Nouskaa ylös, pojat», kun sitte huomasin olevani Jacques'in luona. Purskahdin makeaan nauruun, ja aloin hyppiä hurjan ilon vallassa ympäri huonetta. Kello, jota olin pitänyt Sarlande'in kellona, oli läheisen tehtaan kello, joka soi yhtä kylmästi ja julmasti kuin sekin. Mutta lukion kellon äänessä oli jotakin vielä häijympää, vielä rautaisempaa. Mutta se oli, Jumalan kiitos, kahdensadan penikulman päässä; ja soipa se kuinka kovaa tahansa, niin ei se enää minun korviani tavoittanut.
Menin akkunan luo ja avasin sen. Odotin melkein näkeväni allani koulupihan synkän näköisine puineen ja avainniekan kulkevan pitkin seinän viertä…
Juuri kun avasin ikkunan, löivät kaikki kellot kaksitoista. Saint-Germain'in suuri torni pamahutti ensimmäiseksi kaksitoista lyöntiänsä melkein korvaani. Akkunaa ei voinut pitää auki, nuo mahdottoman raskaat säveleet putosivat kolme kerrallaan Jacques'in kamariin, räjähtivät pudotessaan kumeasti rikki ja täyttivät koko huoneen humulla. Saint-Germain'inAngelus-soittoonvastasivat Pariisissa muut Angelukset kukin omassa äänilajissaan… Tuolla alhaalla kohisi näkymättömänä Pariisi… Jäin hetkeksi katsomaan huikaisevassa valossa välkkyviä kirkkoja, huippuja ja torneja; sitte yhtäkkiä, kun kaupungin humu kohahti aivan ylös luokseni, sain hurjan halun syöksyä tuohon ihmisjoukkoon, tuohon kohinaan, tuohon elämään, noihin intohimoihin ja minä sanoin huumaantuneena itsekseni: Ulos, näkemään Pariisia!
Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä Pariisin katuja.
Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin. Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan tuota». — Se vei minulta kaiken rohkeuteni… Minua kiusasi myös sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin, kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan hiukan levoton.
Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti, jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.
— Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin? Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen, joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.
Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.
— Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä teet?
Vastasin huolettoman näköisenä:
— Näethän. että olen kävelyllä.
Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:
— Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!
Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.
— Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques. Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti… Voimme sensijaan tehdä pitkän kävelyretken.
Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkinPariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.
Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se, joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En uskalla kysyä, miksi.
— Tiedätkö, että sinun kalossisi ovat oikein somat? sanoo hän hetkisen kuluttua.
— Eivätkös ole?
— Ovatpa kyllä, oikein somat… Sitten hän lisää hymyillen: Mutta kyllä minä sinulle ostan hyvät kengät jalkaan, kun taas olen rikas.
Rakas Jacques rukka! ei hän tahtonut olla ilkeä, mutta ei muuta tarvittu minun mieltäni masentamaan. Koko minun häpeäntunteeni palaa takaisin. Tällä leveällä, auringonpaisteessa hekottelevalla bulevardilla tunnen itseni perin naurettavaksi kalossineni, ja vaikka Jacques miten ylistelisi jalkineitani, tahdon heti paikalla kotiin.
Me käännymme kotiin. Asetumme uunin ääreen ja vietämme loppupäivän iloisesti rupattaen, kuin kaksi varpusta katon räystäällä… Iltapuoleen koputetaan ovelle. Markiisin palvelija tuo minun matkakirstuni.
— Mainiota! sanoo Jacques äiti. Nyt me hiukan tarkastamme pukuvarastoasi.
— Minun pukuvarastoani! Ohhoo…
Tarkastus alkaa. Olisittepa nähneet meidän surkean naurettavan ilmeemme tätä laihaa pesäselostusta tehtäissä. Jacques on polvillaan kirstun vieressä ja vetää sieltä esineen toisen perästä ja huutaa ne nimeltä.
— Sanakirja … kaulaliina … toinen sanakirja… Katsoppa vain, piippu … sinä siis poltat!… Toinen piippu … taivasten tekijät, kuinka monta piippua…! Jospa sinulla olisi yhtä monta paria kenkiä… Entä tämä paksu kirja, mikä se on?… Oo … jopa nyt vallan… Rangaistusvihko… Boucoyran, 500 säettä… Souheyrol, 400 säettä… Boucoyran, 500 säettä… Boucoyran… Boucoyran… Peijakas! et juuri säästänyt tuota Boucoyran'ia… Mutta pari kolme tusinaa paitoja olisi ollut meille parempaan tarpeeseen.
Tultuaan näin pitkälle tarkastuksessaan, pääsee Jacques'ilta hämmästyksen huuto.
— Ihme ja kumma, Daniel … mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä… Sinä runoilet siis yhä vielä? … sinä veitikka, miksi et ole siitä milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole vallan maallikko tällä alalla… Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut runoja… MuistatkoUskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa!… No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi katseltaviksi!…
— Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.
— Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen. No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!
Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.
Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita… Hyviäkö vaiko huonoja? sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä lukiessani!… Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen milloinkaan ole nähnyt… EikäUskonto! Uskonto!runoelman sepittäjä liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä surunäytelmää luettaissa… Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä jatkaessani lausuntoani.
Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena nousee ylös ja lentää kaulaani:
— Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!
Katson häneen hiukan epäluuloisesti.
— Ihanko todella, Jacques…?
— Ihanaa, rakas veli, ihanaa! … ajattele, että sinulla oli sellainen aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta…!
Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin, huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy juhlalliseksi.
— Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.
— Oi, Jacques, se on niin vaikeata… Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee niin vähäsen.
— Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.
— Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?
— Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas, kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan kotiin…!
Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa. Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko olemuksessani… On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut, vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.
— Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa… Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.
Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta.Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi.Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée:en mene koskaan istuntoihin.
Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan akatemiaan. — »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.
Tulemme pieneen, köyhän kansan ravintolaan, jonka perällä on päivällispöytä vakinaisille vieraille. Me syömme etusalissa, huonosti puettujen, nälkiintyneen näköisten nuorten miesten joukossa, jotka äänettöminä tekevät puhdasta lautasestaan. — »Melkein kaikki kirjallista väkeä», sanoo Jacques hiljaa. Minulle tulee tahtomattani tämän johdosta muutamia synkkiä mietelmiä, mutta minä varon sanomasta niitä Jacques'ille jottei hänen innostuksensa jäähtyisi.
Päivällisillämme on hyvin hauska. Herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) osoittaa suurta eloisuutta ja vielä suurempaa ruokahalua. Aterian loputtua kiiruhdetaan takaisin kellotapuliin ja silläaikaa kun herra akatemikko istuu hajareisin ikkunanlaudalla ja polttaa piippuaan, syventyy Jacques pöydän ääressä johonkin suureen numerotyöhön, joka näyttää vaativan ankaraa päänvaivaa. Hän pureskelee kynsiään, liikahtelee hermostuneena tuolillaan, laskee sormillaan, nousee sitten yhtäkkiä ylös ja huutaa riemastuneena: »Eläköön! … nyt se on selvä…»
— Mikä, Jacques?
— Meidän toimeentulomme, hyvä lapsi. Ja minä takaan, ettei se ollutkaan helppo asia. Ajattele, kuusikymmentä francia kuussa kahden ihmisen elannoksi…!
— Mitenkä, kuusikymmentä?… Luulin sinun saavan markiisilta sata francia.
— Niin saankin! mutta siitä on lähetettävä neljäkymmentä francia kuussa äidille uutta kotia varten … jää siis kuusikymmentä francia. Huone maksaa viisitoista francia: se ei ole paljon, mutta sitten minun onkin tekeminen itse vuode.
— Kyllä minäkin sen voin tehdä, Jacques.
— Ei, ei, ei se sovi akatemikolle. Mutta palatkaamme menoihimme… Siis huone 15 francia, hiilet 5 francia, — ainoastaan 5 francia, sillä minä käyn ne joka kuukausi itse tehtaasta noutamassa; — jäännös 40 francia. Ehdottakaamme sinun ruokaasi 30 francia. Sinä syöt päivällistä siinä ruokatarjoilussa, jossa tänä iltana kävimme; siellä maksaa 10 sous'ia ilman jälkiruokaa, ja näithän, ettei siellä ollut aivan hullumpaa. Sinulle jää 5 sous'ia aamiaista varten. Onko siinä tarpeeksi?
— On kyllä.
— Meillä on vielä 10 francia. Lasketaan 7 francia pesuun… Mikä vahinko, ettei minulla ole aikaa! menisin muuten itse pesuhuoneelle… Jää 3 francia, jotka käytän näin: 30 sous'ia minun aamiaisiini … eihän minun, peijakas vieköön, joka joka päivä saan hyvän aterian markiisin luona, tarvitse syödä yhtä vahvaa aamiaista kuin sinun. Jäljellä olevat rahat käytetään pikkumenoihin, tupakkiin, postimerkkeihin ja arvaamattomiin menoihin. Kaikki yhteensä tekee täsmälleen 60 francia… No! Eikö ole hyvin laskettu?
Ja Jacques alkaa ihastuksissaan hyppiä huoneessa edestakaisin; mutta sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja sanoo hämmästyneenä:
— Sepäs vasta kaunista! Menoarvio on tehtävä aivan uudestaan… Olen unohtanut jotakin.
— Mitä sitten?
— Entä kynttilät!… Mitä teet illalla, ellei sinulla ole kynttilää? Se on välttämätön meno ja meno, joka vie vähimtäin viisi francia kuukaudessa… Mistä me voisimme siepata nuo viisi francia… Kodin perustamisrahasto on pyhä eikä millään ehdolla… Ahaa, hiidessä, nyt minä tiedän. Onhan meillä kohta maaliskuu ja sen mukana kevät, aurinko ja lämmin.
— Entä sitten, Jacques?
— Entä sitten, Daniel! kun on lämmin, niin ei tarvita hiiliä: muuttakaamme viiden francin hiilet viiden francin kynttilöiksi ja probleemi on ratkaistu. Totta tosiaan, minä olen syntynyt raha-asiain ministeriksi… Mitä sinä siitä sanot? Tällä kertaa ei menoarviomme onnu, emmekä ole mitään unohtaneet… Vielä on jäljellä jalkine- ja vaatekysymys, mutta minä tiedän, mitä teen… Olen vapaa joka ilta kahdeksasta lähtien, koetan hankkia itselleni kirjanpitäjän paikan jollakin pikkukauppiaalla, olen varma, että ystävämme Pierrotte minulle sellaisen helposti keksii.
— Vai niin! Te olette siis hyviä tuttavia sinä ja Pierrotte?… Käytkö sinä usein heillä?
— Käyn hyvin usein. Siellä saa iltasin kuulla musiikkia.
— Vai niin! Pierrotte harrastaa musiikkia.
— Ei hän, vaan hänen tyttärensä.
— Hänen tyttärensä!… Hänellä on siis tytär?… Ahaa, Jacques!… Onko neiti Pierrotte kaunis?
— Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta… Vastaan sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.
Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin mikäkin vanha piika.
Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.
— Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!
Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi… Me joudumme muistosta muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole vielä aikeitakaan nukkua.
— No! … hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.
Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun peitteensä alla.
— Mitä sinä naurat, Jacques?…
— Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbéMicou… Muistatko hänet?
— No, enhän vain!
Ja nyt ei tahdo naurusta ja jutuista tulla lainkaan loppua… Tällä kertaa minä olen järkevä ja sanon:
— Nyt täytyy nukkua.
Mutta hetken perästä alan uudestaan:
— Entä Rouget, Jacques, muistatko sinä hänet?
Ja me olemme taas pakahtua naurusta, ja jutut jatkuvat loppumattomiin…
Yhtäkkiä lyö joku nyrkillään aika tavalla minun puoleiseeni seinään.Yleinen hämmästys.
— Se on Valkea Käki … kuiskaa Jacques hiljaa korvaani.
— Valkea Käki!… Mikä se on?
— Hiljaa … ei niin lujaa… Valkea Käki on meidän naapurimme… Hän on varmaankin vihoissaan, kun emme anna hänen maata.
— Kuule, Jacques, kuinka hänellä on niin hupsu nimi?… Valkea Käki?Onko hän nuori?
— Saat itse päättää, Daniel kulta. Kyllä te jonakuna päivänä tapaatte toisenne rappusissa… Mutta nyt meidän täytyy pian nukkua … ennenkuin Valkea Käki ennättää uudestaan suuttua.
Sitte Jacques puhaltaa kynttilän sammuksiin ja herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) nukkuu veljensä olkapäätä vasten, niinkuin ennen kymmenvuotisena.