— Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.
— Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille — se on pieni huomaavaisuus tytölle — ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.
Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.
Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne, mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta, ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.
Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä muka olisi — rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan — ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli — tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena taivaan alla.
Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana, väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan, toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna, ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia ottaakseen käsityönsä esille.
Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan. He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä äärestä ja sanoi haaveellisena:
— Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se sinustakin olisi paikallaan?
Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet kainosti vastaamaan:
— Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.
— Kuinka niin,cherie?kysyi Belle.
— Hän on liian vanha.
— Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos saan kysyä? huudahti neiti Clara.
— Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.
— Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selittiBelle nauraen.
— Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.
— Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.
— Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.
— On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie nokkelasti.
— Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että puheet päättyisivät siihen.
— On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti ClaraBellelle nyökäyttäen päätään.
— Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään kohauttaen.
— Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita. Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.
— Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. — Minulla on uusi punainen silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.
— En minäkään… aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut saada.
— Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.
— Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi. Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin huolettomalta kuin suinkin.
— Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka havaintokyky ei ollut terävimpiä.
— Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan huudahti hämmästyneenä:
— Vain tuo puku! Kuinka hassua —. Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen ystävällisesti:
— Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa, vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan siihen, kultaseni?
— Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha, jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.
— Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi Belle houkuttelevaan tapaansa.
Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä 'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.
Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen, että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina, untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.
— Mademoiselle oncharmante, très jolie, vai mitä? huudahtiHortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.
— Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet huoneeseen, jossa toiset odottivat.
Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen, korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen ympärillään kuin parvi harakoita.
— Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara, ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.
— Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.
— Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä. Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku, ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua, pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin hän.
Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen, eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle heistä:
— Daisy March — isä eversti armeijassa — parhaita perheitämme, mutta paljon vastoinkäymisiä — ymmärrättehän — Laurencein läheisiä ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on vallan hullaantunut häneen.
— No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.
Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja hukkuisivat tai särkyisivät.
Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja — niin ainakin Megistä tuntui — paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen, joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja poikamaisemmalta.
— Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki puristamaan ystävänsä kättä.
— Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.
— Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.
— Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma hänen seurassaan.
— Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika hypistellen hansikkaansa nappia.
— Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai eikö.
— Varmasti, sanoi Laurie vakavana.
— Etkö pidä minusta tällaisena?
— En, kuului jyrkkä vastaus.
— Miksi et? kysyi Meg levottomana.
Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta kohteliaisuudesta jälkeäkään.
— En pidä rihkamasta ja hepenistä.
Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, jaMeg liukui pois sanoen nenäkkäästi:
— Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt. Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:
— He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana hän on vain pyntätty nukke.
— Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.
Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien, joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen katuvaisena:
— Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.
— Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.
— Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet — loistava.
Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuansa.
Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat odottamassa alkutahtia:
— Varo kompastumasta laahukseeni — uh, kuinka sietämätön se on!Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.
— Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.
— Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyiMeg.
— Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.
— Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.
— Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: — Kerron itse heille kaiken ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin itse, niin että älä sinä kerro, ethän?
— Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon, kun he kysyvät minulta?
— Sano vain että olin aika sievä ja että minulla oli hauskaa.
— Edellisen sanon täydestä sydämestäni, mutta kuinka on jälkimmäisen laita? Et juuri näytä siltä kuin sinulla olisi hauskaa. Ja Laurie katsoi Megiin tavalla, joka sai hänet kuiskaten tunnustamaan:
— Ei minulla olekaan. Älä pidä minua kauheana, kaipasin vain vähän huvia, mutta huomaan ettei tämänlaatuinen miellytä minua ensinkään, alan jo väsyä siihen.
— Tuossa tulee Ned Moffat, mitä hän tahtoo? sanoi Laurie rypistäen mustia kulmakarvojaan ikään kuin ei olisi pitänyt talon nuorta isäntää suotavana lisänä seuraan.
— Kuinka kiusallista! sanoi Meg ottaen kasvoilleen ikävystyneen ilmeen, mikä huvitti Lauriea rajattomasti.
Hän ei puhutellut Megia ennen kuin illallisella, silloin hän näki tytön juovan samppanjaa Nedin ja tämän ystävän Fisherin kanssa. He käyttäytyivät 'kuin narrit', kuten Laurie sanoi itsekseen, sillä hän tunsi omaavansa veljen oikeuden suojella Marchin tyttöjä ja taittaa peistä heidän puolestaan, jos niin tarvittiin.
— Saat pahan päänsäryn huomenna, jos juot tuota moskaa. Minä en sinuna joisi, Meg, äitisi ei pitäisi siitä, sen kyllä tiedät, hän kuiskasi kumartuen Megin tuolin yli, kun Ned kääntyi täyttämään lasinsa ja Fisher kumartui ottamaan ylös hänen viuhkansa.
— Minä en ole Meg tänä iltana, olen nukke, joka tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä. Huomenna heitän pois hepeneni ja olen taas hirvittävän kiltti, vastasi Meg teeskennellysti naurahtaen.
— Jospa jo olisi huominen, mutisi Laurie ja meni pois tyytymättömänä ystävässään tapahtuneeseen muutokseen.
Meg tanssi ja keimaili, pakisi ja kikatti kuten muutkin tytöt. Illallisen jälkeen hän tanssi Fisherin kanssa ja oli niin vallaton ja riehakas, että tämä alituisesti sotkeutui hänen laahukseensa ja että Laurie, joka katseli syrjästä, hautoi jo mielessään nuhdesaarnaa. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta pitää sitä, sillä Meg pysytteli loitolla hänestä kunnes tuli viimein sanomaan hyvää yötä.
— Muista! hän sanoi koettaen hymyillä, sillä päänsärky oli jo alkanut.
—Silence à la mort, vastasi Laurie juhlallisesti mennessään. Tämä pieni välikohtaus kiihotti Annien uteliaisuutta, mutta Meg oli liian väsynyt jutellakseen ja meni heti nukkumaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut naamiaisissa, jotka eivät olleetkaan niin hauskat kuin hän oli odottanut. Hän oli sairas koko seuraavan päivän ja palasi kotiin lauantaina aivan uupuneena kahden viikon huvittelusta ja tuntien saaneensa maistaa ylellisyyttä aivan tarpeeksi.
— Kuinka ihanaa on sentään saada elää rauhassa, ilman vieraita ja alituista seuraelämää. Koti on suloinen paikka, vaikka se ei olekaan upea, sanoi Meg katsellen miettiväisenä ympärilleen, kun hän sunnuntai-iltana istui äitinsä ja Jon kanssa kotona.
— Hauskaa kuulla sinun sanovan niin, kultaseni! Pelkäsin jo, että koti tuntuisi sinusta ikävältä ja köyhältä oltuasi hienoissa paikoissa, sanoi äiti, joka päivän kuluessa oli monta kertaa katsellut häntä levottomana, sillä äidin silmät ovat nopeat huomaamaan pienimmänkin muutoksen lasten kasvoissa.
Meg oli iloisena kertonut seikkailuistaan ja kerta toisensa jälkeen sanonut, kuinka hurmaavan hauskaa hänellä oli ollut, mutta jokin asia näytti vielä painavan hänen mieltään, ja kun nuoremmat tytöt olivat menneet nukkumaan, hän jäi istumaan paikalleen ja tuijotti miettiväisenä takkavalkeaan. Hän oli hyvin harvasanainen ja näytti levottomalta.
Kun kello löi yhdeksän ja Jo ehdotti että mentäisiin nukkumaan, Meg nousi äkkiä tuoliltaan, istahti Bethin jakkaralle ja nojaten kyynärpäänsä äidin polviin sanoi urhoollisesti:
— Äiti, minun täytyy tunnustaa jotakin.
— Minä arvasin että sinulla on jotakin sydämelläsi. Mitä se on, kultaseni?
— Pitääkö minun mennä pois? kysyi Jo hienotunteisesti.
— Ei tietenkään, enkö aina kerro sinulle kaikkea? Häpesin puhua siitä lasten aikana, mutta tahdon että nyt saatte tietää kaikki ne kauheat asiat, joita tein Moffatilla.
— Kerrohan siis, lapseni, sanoi rouva March hymyillen, mutta näytti kuitenkin hieman huolestuneelta.
— Kerroin että he pukivat minut, mutta en sanonut että he puuteroivat ja kähersivät minut ja pukivat ylleni kureliivit ja tekivät minusta oikean muotinuken. Laurien mielestä en ollut säädyllisesti pukeutunut — tiedän että hän ajatteli niin, vaikka hän ei puhunut mitään — ja eräs mies sanoi minua 'pyntätyksi nukeksi'. Tiedän että se oli typerää, mutta he imartelivat minua ja sanoivat että olin kaunotar ja puhuivat paljon muuta joutavaa, ja minä annoin heidän panna pääni pyörälle.
— Onko siinä kaikki? kysyi Jo, kun rouva March ääneti katseli kauniin tyttärensä alakuloisia kasvoja, eikä hänellä ollut sydäntä torua häntä noista pienistä hullutuksista.
— Ei. Join samppanjaa, puhua pärpätin ja koetin keimailla ja olin läpeensä inhottava, sanoi Meg omantunnon vaivoissa.
— On vieläkin jotain, mikä sinua painaa. Ja rouva March hyväili tuhlaajatyttönsä pehmeätä poskea, joka äkkiä tuli heleänpunaiseksi. Meg vastasi hitaasti:
— On kyllä, se on hyvin typerää, mutta minun täytyy kertoa se. En siedä että ihmiset sanovat ja ajattelevat sellaisia asioita meistä ja Lauriesta.
Sitten hän kertoi katkelmat juorupuheista, jotka hän oli kuullutMoffatilla, ja hänen puhuessaan Jo näki kuinka äiti pusersi huulensatiukasti yhteen nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että viattomanMegin päähän oli pantu tuollaisia tyhmyyksiä.
— No, tuo oli sitten joutavinta roskaa mitä koskaan olen kuullut, huudahti Jo suuttuneena. — Miksi et heti mennyt pamauttamaan sitä heille vasten kasvoja?
— En voinut, olin itse niin pahassa asemassa. En voinut sille mitään, että kuulin alun, ja sitten suutuin ja häpesin niin, etten muistanut että minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä tieheni.
— Odotapas vain kunhan minä näen Annie Moffatin, niin saat nähdä millä tavalla tuollaiset järjettömät hassutukset selvitetään! Ettäkö meillä olisi 'suunnitelmia' ja olisimme muka kilttejä Laurielle sen vuoksi että hän on rikas ja voi joskus maailmassa naida meidät! Kuinka hän ulvookaan naurusta, kun kerron mitä nuo viheliäiset ihmiset keittävät meistä kokoon! Ja Jo nauroi kuin koko asia olisi jo tuntunut hänestä hyvältä pilalta.
— Jos kerrot Laurielle, en ikinä anna sinulle anteeksi! Hän ei saa kertoa, eihän, äiti? sanoi Meg kauhistuneena.
— Ei, älkää koskaan toistako tuota typerää juttua ja unohtakaa se niin pian kuin suinkin, sanoi rouva March vakavana. — En tehnyt viisaasti antaessani sinun mennä ihmisten joukkoon, joita tunsin niin vähän — uskon kyllä, että he ovat ystävällisiä, mutta arkipäiväisiä ja sivistymättömiä he ovat, kun ajattelevat nuorista ihmisistä noin alhaisesti. Olen surullisempi kuin voin sanoa, jos tämä käynti on tuottanut sinulle kovin pahan pettymyksen, Meg.
— Älä ole pahoillasi, en anna sen vahingoittaa itseäni, unohdan kaiken pahan ja muistan vain kaiken hyvän, sillä minulla oli hyvin hauskaa ja olen kiitollinen, kun annoit minun mennä. En tahdo haaveilla turhia enää enkä olla tyytymätön, äiti. Mutta on sentään hauskaa saada ihailua ja kiitosta osakseen — en voi olla sanomatta että pidän siitä, sanoi Meg puoleksi häveten tunnustustaan.
— Se on aivan luonnollista eikä siinä ole mitään pahaa, jollei siitä vain tule intohimo, joka johtaa mielettömiin tai epänaisellisiin tekoihin. Opi tuntemaan ja pitämään arvossa sitä kiitosta, jota todella kannattaa tavoitella, ja pyri tulemaan hyvien ihmisten ihailun arvoiseksi olemalla yhtä vaatimaton kuin kaunis, Meg.
Margaret istui mietteissään hetkisen, ja Jo seisoi kädet selän takana näyttäen sekä huvittuneelta että hämmästyneeltä, sillä oli kerrassaan uutta nähdä Megin punastelevan tuolla tavalla ja kuulla hänen puhuvan ihailijoista ja muusta sellaisesta. Jo tunsi, että sisar oli näiden kahden viikon aikana kasvanut hämmästyttävän paljon; Meg oli siirtymässä maailmaan, jonne hän ei voinut seurata isoa siskoaan.
— Äiti, onko sinulla 'suunnitelmia', niin kuin rouva Moffat sanoi? kysyi Meg ujona.
— On kyllä, kultaseni, on paljonkin. Kaikilla äideillä on, mutta luulisin, että minun suunnitelmani poikkeavat jonkin verran rouva Moffatin suunnitelmista. Kerron sinulle joitakin niistä, sillä aika on tullut, jolloin muutama sana voi johtaa pienen romanttisen pääsi ja sydämesi oikealle tolalle. Sinä olet nuori, Meg, mutta et niin nuori, ettet ymmärtäisi minua. Jo, sinun vuorosi tulee luultavasti myös aikanaan, kuuntele sinäkin 'suunnitelmiani' ja auta minua toteuttamaan niitä, jos ne ovat hyviä.
Jo istahti hänen tuolinsa käsinojalle, ja hänen ilmeestään näkyi että hän odotti jotakin hyvin juhlallista ja tärkeätä. Pitäen molempien kädestä kiinni rouva March sanoi vakavaan, mutta ystävälliseen tapaansa:
— Minä tahdon että tyttäristäni tulee kauniita, taitavia ja hyviä ihmisiä, tahdon, että heitä ihaillaan, rakastetaan ja kunnioitetaan, että heillä on onnellinen nuoruus, että he joutuvat hyviin ja järkeviin naimisiin ja viettävät hyödyllistä, hauskaa elämää kestäen ne surut ja huolet, joita Jumala näkee hyväksi heille lähettää. Paras ja suloisin asia mikä voi kohdata naista on hyvän miehen rakkaus, ja toivon vilpittömästi että tyttäreni saavat kokea sen. On luonnollista ajatella sitä, Meg, oikein toivoa ja odottaa sitä ja viisasta valmistautua siihen, niin että tuon onnellisen ajan tultua tuntee olevansa kykenevä sen tuomiin velvollisuuksiin ja sen antaman ilon arvoinen. Rakkaat tyttöni, minulla on kunnianhimoisia toiveita teihin nähden, mutta en tahdo, että heittäytyisitte hienon maailman pyörteisiin, menisitte naimisiin rikkaitten miesten kanssa vain heidän rahojensa vuoksi ja asuisitte upeissa taloissa, jotka eivät olisi koteja, koska rakkaus puuttuisi. Raha on hyvä ja tarpeellinen asia, hyvin käytettynä ihana lahja, mutta en mitenkään tahtoisi, että pitäisitte sitä parhaana tai ainoana tavoittelemisen arvoisena. Näkisin teidät mieluummin köyhien miesten vaimoina, jos olisitte onnellisia, rakastettuja ja tyytyväisiä, kuin kuningattarina valtaistuimillaan, jos itsekunnioitus ja rauha puuttuisi.
— Belle sanoo että köyhät tytöt eivät koskaan löydä onneansa jolleivät pidä itseään esillä, huokasi Meg.
— Jäädään sitten ennemmin vanhoiksipiioiksi, sanoi Jo ylpeästi.
— Oikein, Jo, mieluummin onnellinen vanhapiika kuin onneton aviovaimo tai epänaisellinen tyttö, joka tekee kaikkensa päästäkseen naimisiin, rouva March sanoi päättäväisesti. — Älä sure, Meg, köyhyys karkottaa harvoin miehen, joka rakastaa vilpittömästi. Mutta heittäkää nämä asiat toistaiseksi mielestänne. Ja muistakaa yksi asia, tyttöni — äiti on aina valmis olemaan uskottunne, isä ystävänne, ja molemmat me toivomme ja luotamme siihen, että tyttäremme — olivat he sitten naimisissa tai eivät — ovat elämämme ylpeys ja ilo.
— Niin me tahdommekin olla, äiti, huudahtivat molemmat kaikesta sydämestään, kun äiti sanoi heille hyvää yötä.
10.
P.K. ja P.T.
Kevät toi mukanaan uusia harrastuksia, ja pitenevät iltapäivät sopivat kaikenlaisiin puuhiin ja leikkeihin.
Puutarha oli laitettava kuntoon, ja jokaisella tytöllä oli oma palstansa, johon sai istuttaa mitä tahtoi. Hanna sanoi: "Tietäisin kenelle mikin maapala kuuluu, vaikka näkisin ne Kiinassa", ja epäilemättä hän olisikin sen tiennyt, sillä nuo puutarhatilkkuset kuvastivat kunkin tytön luonnetta.
Megin puutarhassa kasvoi ruusuja ja heliotrooppeja, myrtti ja pieni pomeranssipuu. Jon palsta ei koskaan ollut samanlainen kahtena kesänä peräkkäin, sillä hän kokeili alituiseen uutta. Tänä vuonna hän kylvi auringonkukkia — tämän iloisen ja hyötyisän kasvin siemenillä ruokittiin sitten 'täti Kanaliini' perheineen. Bethin puutarhassa oli vanhanaikaisia tuoksuvia kukkia — hajuherneitä ja resedaa, kukonkannuksia, neilikoita, orvokkeja ja koiruohoa sekä vesiheinää lintua varten ja kissanminttua kissimirreille. Amyn puutarhassa oli lehtimaja, pieni mutta sangen sievä. Sen seinämillä suikertelivat sirosti elämänlangat ja köynnöskuusamat; kukkapenkeissä kasvoi valkoisia liljoja, sananjalkoja ja muita hienoja koristekasveja vieri vieressä.
Puutarhatyö, kouluretket, soutumatkat joella ja kukkien poimiminen täyttivät kauniit kesäpäivät, ja sadeilmalla keksittiin kaikenlaista hauskaa kotona.
Sangen suosittu leikki oli 'P.K.'. Salaiset yhdistykset olivat tähän aikaan muodissa, ja tytötkin halusivat perustaa sellaisen. Kun he kaikki ihailivat Dickensiä, seura nimitettiin Pickwick-kerhoksi. Harvoja keskeytyksiä lukuun ottamatta kerho oli toiminut jo vuoden ajan, ja joka lauantai-ilta oli pidetty kokouksia suurella ullakolla.
Tilaisuuksissa noudatettiin seuraavaa järjestystä. Kolme tuolia oli asetettu riviin lampun valaiseman pöydän eteen; pöydällä odotti neljä valkoista arvomerkkiä, joissa oli teksti 'P.K.', kaikissa erivärisenä. Pöydällä oli myös kerhon joka viikko ilmestyvä lehti 'Pickwick-sanomat'. Sitä toimitti Jo, joka askarteli aina mielellään kynän ja musteen parissa.
Kello seitsemän astuivat kerhon kaikki neljä jäsentä huoneistoon, sitoivat arvomerkit kaulaansa ja asettuivat ylen juhlallisesti tuoleihinsa. Meg oli vanhimpana Samuel Pickwick, kirjallinen Jo oli Augustus Snodgrass, Beth oli Tracy Tupman, koska hän oli pyöreä ja punaposkinen, ja Amy, joka aina koetti tehdä sellaista mitä ei osannut, oli Nathaniel Winkle. Pickwick, puheenjohtaja, luki lehden, joka oli täynnä kertomuksia ja runoja, pikku-uutisia, lystikkäitä ilmoituksia ja huomautuksia, joissa tytöt leppoisasti naljaillen muistuttivat toistensa vioista ja pikkusynneistä.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa herra Pickwick pani nenälleen sangat, joissa ei ollut laseja, kopautti vasarallaan pöytään, yski ja alkoi lukea, luimautettuaan ensin tuikeasti tuolissaan lojuvaan herra Snodgrassiin niin että tämä ymmärsi asettua kunnollisesti istumaan.
Toukokuun 20 p:nä vuonna 18—
Juhlaruno
Nyt juhlapäivää vietämme, ja ei se ole suotta, kun täyttää kuulu kerhomme viiskymment'kolme vuotta.
Ja kaikki tutut kasvot taasme näämme edessämme,me voimme kaikki pulskasti,kaikk' oomme tulleet tänne.
Pickwick, hän istuu paikallaan,me häntä tervehdämme,hän lukee rillit nenälläänkuuluisaa lehteämme.
Hän tosin nuhan uhri on,mut huolimmeko siitä,kun saamme häntä kuitenkinsanoista viisaist' kiittää.
Ja kasvot vanhan Snodgrassinniin loistaa tyytyväisnä.Hän pitkä on kuin pilarivaan ain' ei kulje pystypäisnä.
On innon tulta silmissään,otsalla maineen himo juuri,mut ah ja voi, kun nenälläänon mustepilkku suuri!
Mies rauhan Tracy Tupman on,ja aina hyvinvoiva.Väliin nauraa itsens' kumohontuo toverimme oiva.
On täällä pikku Winklekin,sileä, siro aina.Tukallaan kaatuis kärpänen,mut kasvojaan ei pese aina.
On vuosi mennyt umpehen,juhlimme, iloitsemme,ja maineen tietä eellehenhartaina astelemme.
Kerho kauan eläköön, ja viihtykäämme siellä, niin vuosijuhlaa kymmenen me saamme viettää vielä.
A. Snodgrass
Häät naamiohuveissa
Venetsialainen tarina
Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa, joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat ilossa ja soiton humussa.
"Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli lattian yli hänen käsivarsillaan.
— Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa intohimoisesti.
— Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.
— Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.
Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun kreivi Adelon puhui:
— Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni.Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin.Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.
Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.
— Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni, näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan siunaukseni.
Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n, taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa, jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana Viola säteillen onnea ja kauneutta.
— Herra kreivi, te käskitte minua ylenkatseellisesti pyytämään tyttärenne kättä vasta sitten kun voin ylpeillä yhtä ylhäisellä nimellä ja suurilla rikkauksilla kuin kreivi Antonio. Voin ylpeillä enemmästäkin, sillä teidänkään kunnianhimoinen sielunne ei voi vastustaa Devereux'n ja De Veren jaarlia, kun hän tarjoaa vanhan nimensä ja äärettömän rikkautensa saadakseen omakseen tämän ihanan neidon, joka nyt on hänen vaimonsa.
Kreivi seisoi kuin kivettyneenä, ja kääntyen hämmästyneiden kuulijoiden puoleen lisäsi Ferdinand voitonriemuisesti hymyillen: — Teille, ritarilliset ystäväni, toivon vain yhtä onnellista liittoa kuin itselleni ja soisin että kaikki voittaisitte omaksenne yhtä kauniin morsiamen kuin minä näissä naamiohuveissa.
S. Pickwick
Mikä yhtäläisyys on P.K:n ja Baabelin tornin välillä?
(Molemmat ovat täynnä vaikeasti hallittavaa väkeä.)
Tarina kurkusta
Oli kerran maanviljelijä, joka kylvi pienen siemenen puutarhaansa, ja jonkin ajan kuluttua se iti ja kasvoi suureksi taimeksi, ja siinä oli monta kurkkua. Eräänä lokakuun päivänä, kun ne olivat kypsiä, hän otti yhden ja vei sen torille. Muuan ryytikauppias osti sen ja vei myymäläänsä. Samana aamuna tuli eräs pieni tyttö, jolla oli ruskea hattu ja sininen puku, pyöreät kasvot ja pystynenä, ja osti sen äidilleen. Hän vei sen kotiin, leikkasi sen palasiksi ja keitti palaset isossa kattilassa. Osan hän survoi ja tarjosi voin ja suolan kera päivälliseksi, osaan hän sekoitti lasillisen maitoa, kaksi munaa, neljä lusikallista sokeria, vähän muskottipähkinää ja pari korppua, kaatoi seoksen isoon pannuun ja antoi sen paistua kunnes se oli ruskeata ja kaunista, ja seuraavana päivänä sen söi muuan perhe nimeltä March.
T. Tupman
Herra Pickwick, Sir
Käännyn puoleenne ja muistutan eräästä synnistä sen tekijä on yksi mies nimeltä Winkle joka häiritsee klubia naurullaan eikä aina lähetä avustustaan tähän hienoon lehteen toivon että suotte anteeksi hänen pahuutensa ja annatte hänen lähettää erään ranskalaisen sadun koska hän ei osaa kirjoittaa omasta päästään hänellä on niin paljon läksyjä eikä mitään aivoja toisella kertaa koetan ottaa aikaa kauluksesta kiinni ja kirjoittaa teoksen vallancommy la fose on oikein hyvin hyvästi nyt minun pitää mennä kouluun.
KunnioittavastiN. Winkle
(Edellä oleva on miehekäs ja vilpitön omien heikkouksien tunnustus. Jos nuori ystävämme harjoittelisi välimerkkien käyttöä, olisi kaikki hyvin.)
Surullinen tapaus
Viime perjantaina kuulimme talomme kellarista ankaran tärähdyksen ja sitä seuraavia hätähuutoja. Rientäessämme yhtenä miehenä kellariin näimme rakastetun puheenjohtajamme makaavan pitkänään lattialla, hän oli nimittäin liukastunut ja kaatunut hakiessaan puita kellarista taloudellisiin tarkoituksiin. Todellinen hävitys kohtasi silmiämme, sillä kaatuessaan herra Pickwick oli kastanut päänsä ja hartiansa vesisaaviin, kaatanut kulhollisen saippuavaahtoa miehekkäälle varrelleen ja repinyt vaatteensa pahanpäiväisesti. Kun hänet oli vapautettu tuosta vaarallisesta tilasta, huomattiin ettei hän ollut kärsinyt mitään vahinkoa paria mustelmaa lukuun ottamatta, ja meillä on onni ilmoittaa, että hän tätä nykyä voi hyvin.
Toim.
Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa että rakas ystävämme Rouva Lumikki Silokäpälä on salaperäisellä tavalla kadonnut joukostamme. Tämä herttainen ja rakastettu kissa oli laajan ystävä- ja ihailijapiirin lemmikki, sillä hänen kauneutensa viehätti kaikkien silmiä, hänen sulonsa ja hyveensä voittivat kaikkien sydämet, ja tunnemme kaikki syvästi, kuinka katkerasti kaipaamme häntä.
Viimeksi hänet nähtiin portilla odottamassa lihakauppiaan rattaita, ja luultavasti silloin joku konna, jota hänen kauneutensa viehätti, ryösti hänet. Viikkoja on kulunut eikä hänestä ole nähty jälkeäkään, ja me luovumme jo kaikesta toivosta, sidomme mustan nauhan hänen koriinsa, panemme hänen maitokuppinsa pois ja itkemme häntä kuin iäksi menetettyä ystävää.
Eräs osaa ottava ystävä lähettää meille seuraavan runohelmen:
Valituslaulu
Lumikki Silokäpälän katoamisen johdosta.
Sua itkemme, ystävä pienoinen,kova kohtalo meiltä sun vei,ja nyt olet poissa, hienoinen,sua enää nähdä ei.
Sun pienen lapsesi hauta ontuoll' pähkinäpensaan alla.Mut missä sä uinut, onneton?Ah, ulkona maailmalla.
Et valkean ääressä istu nyt,et hyrrää herttaisesti.On vuoteesi tyhjä ja kylmennyt.Ken moisen tuskan kesti?
Sun hiiriäs toinen kissa syö,sun maillasi metsästää,vaan Lumikki-vainaalle vertojaei vedä mirri tää.
Se on kömpelö, ruma ja runoton,sinä hieno ja kiiltävä ain'.Se sylkee koirille, tahditon,sinä tyynesti väistyit vain.
Se sentään on hyvä ja lempeäja koittaa parhaansa aina.Vaan emmehän voi sitä lempiäkuin sua vain, herttainen vainaa.
Neiti Oranthy Bluggage, tunnettu etevä luennoitsijamme, pitää esitelmän aiheesta 'Nainen ja hänen asemansa' Pickwick-salissa ensi lauantaina tavallisen kokouksen jälkeen.
ViikkokokousKeittiötorilla, tarkoituksena opettaa nuorillenaisille ruoanlaittoa. Hanna Brown johtaa puhetta, kaikki ovattervetulleita.
Luutaseurakokoontuu ensi keskiviikkona ja panee toimeen suurenjuhlakulkueensa kerhohuoneiston yläkerroksessa. Jäseniä pyydetäänsaapumaan virkapuvuissa, luudat olalla, tasan kello yhdeksän.
Neiti Beth Bounceravaa ensi viikolla uuden nukenvaate-aittansayleisön käytettäväksi. Viimeiset Pariisin muodit saapuneet.Tilauksia vastaanotetaan.
Ensi-iltaBarnavillen teatterissa muutamien viikkojen kuluttua.Esitettävänä näytelmäuutuus, jonka veroista ei koskaan ole nähtyAmerikan näyttämöillä.'Kreikkalainen orjaeli KonstantinKostaja' on tämän järkyttävän murhenäytelmän nimi!!!
Huomautuksia
Jos S.P. käyttäisi vähemmän saippuaa kättensä pesemiseen, ei hän joka kerta myöhästyisi aamiaiselta. Pyydetään ettei A.S. viheltäisi kadulla. Olisi hyvä jos T.T. ei unohtaisi Amyn ruokaliinaa. A.W. älköön nurisko vaikka hänen hameissaan ei olekaan yhdeksää rimsua.
Viikkoraportti
Meg — hyvä.
Jo — paha.
Beth — hyvin hyvä.
Amy — keskinkertainen.
Kun puheenjohtaja oli lukenut lehden (pyydän vakuuttaa lukijoilleni, että se on oikea jäljennös oikeasta lehdestä, jonka oikeat tytöt kerran maailmassa ovat kirjoittaneet), seurasi myrskyisiä kättentaputuksia, minkä jälkeen herra Snodgrass nousi tekemään erään ehdotuksen.
— Herra puheenjohtaja, hyvät herrat, hän alkoi parlamenttipuhujan tapaan, pyydän ehdottaa kerhoomme erästä uutta jäsentä — henkilöä, joka mitä suurimmassa määrin ansaitsee tämän kunnian, olisi siitä syvästi kiitollinen ja arvaamattoman suuresti lisäisi kerhon hauskuutta ja henkevyyttä ja lehden kirjallista arvoa sekä olisi iloksi kaikille. Ehdotan herra Theodore Laurencea P.K:n kunniajäseneksi. Otetaan nyt hänet!
Jon äänensävyn ja puhetyylin äkillinen muuttuminen sai tytöt nauramaan, mutta kaikki näyttivät levottomilta eikä kukaan sanonut mitään, kun Snodgrass istuutui.
— Ratkaisemme asian äänestyksellä, sanoi puheenjohtaja. — Ne, jotka kannattavat ehdotusta, vastatkoot: "Suostutaan."
Jon äänekästä vastausta seurasi kaikkien ihmeeksi Bethin ujo "suostutaan".
— Toisin ajattelevat vastatkoot: "Ei."
Meg ja Amy vastasivat "ei", ja herra Winkle nousi sanomaan erittäin kaunopuheisesti:
— Emme tahdo poikia, he vain meluavat ja virnistelevät. Tämä on naisten kerho ja sen pitää pysyä yksityisenä ja kaikin puolin säädyllisenä.
— Hän voi nauraa lehdellemme ja tehdä meistä perästäpäin pilaa, huomautti Pickwick kierrellen pientä otsakiharaansa kuten aina ollessaan neuvoton.
Snodgrass nousi hyvin vakavana. — Sir, annan teille kunniasanani, ettei Laurence koskaan tekisi mitään sellaista. Hän kirjoittaa mielellään, ja hän antaa oikean sävyn sepustuksillemme ja estää meitä olemasta siirappimaisia, ettekö ymmärrä? Hän antaa meille paljon, ja meillä puolestamme on varsin vähän annettavaa hänelle. Mielestäni vähin mitä voimme tehdä on, että otamme hänet jäseneksi kerhoomme ja toivotamme hänet tervetulleeksi, jos hän vain suostuu.
Tämä hieno viittaus Laurien ansioihin sai Tupmanin hypähtämään pystyyn ja huudahtamaan päättäväisesti:
— Meidän täytyy ottaa hänet, vaikka pelkäisimmekin. Minä sanon että hän saa tulla, ja hänen isoisänsä myös, jos häntä haluttaa.
Bethin innostus tarttui koko kerhoon, ja Jo nousi tuoliltaan ja meni puristamaan hänen kättään.
— Äänestetään nyt uudestaan. Muistakaa kaikki, että hän on meidänLauriemme, ja vastatkaa myöntävästi! huusi Snodgrass kiihtyneenä.
— Suostutaan, suostutaan, suostutaan! kuului viipymättä kolmesta suusta.
— Hyvä, kiitän teitä! Ja koska on hyödyllistä 'ottaa aikaa kauluksesta kiinni', kuten Winkle sattuvasti huomauttaa, pyydän saada heti esittää uuden jäsenemme.
Ja koko kerhon kauhuksi Jo avasi vaatekomeron oven ja näkyviin tuliLaurie, joka istui mattokasalla tulipunaisena pidätetystä naurusta.
— Sinä heittiö! Sinä kavaltaja! Jo, kuinka saatoit! huusivat toiset tytöt, kun Snodgrass voitonriemuisena talutti ystävänsä pöydän luo ja käden käänteessä istutti hänet tuoliin ja sitoi kunniamerkin hänen kaulaansa.
— Te kaksi lurjusta, kylmäverisyytenne on hämmästyttävä, aloitti herra Pickwick. Hän koetti rypistää kulmakarvojaan uhkaavasti, mutta onnistui saamaan kasvoilleen vain ystävällisen hymyn. Uusi jäsen pysyi kuitenkin tilanteen herrana. Hän nousi, teki siron kumarruksen puheenjohtajan istuinta kohti ja lausui erittäin kohteliaasti:
— Herra puheenjohtaja ja hyvät naiset — anteeksi, herrat — sallikaa minun esittää itseni. Sam Weller, kerhon nöyrin palvelija.
— Hyvä, hyvä! huusi Jo heiluttaen takanaan olevan vanhan vuoteenlämmittimen kädensijaa.
— Uskollinen ystäväni ja jalomielinen suojelijani, joka on esittänyt minut kunnianarvoiselle kerholle sangen mairittelevalla tavalla, jatkoi Laurie vilkkain kädenliikkein, ei ole syypää tämän illan alhaiseen sotajuoneen. Minä suunnittelin sen, ja hän suostui vasta pitkien arvelujen perästä.
— No no, älä nyt ota koko syytä niskoillesi, minähän keksin vaatekomeron, keskeytti Snodgrass, joka iloitsi kepposesta sanattomasti.
— Älkää välittäkö hänen sanoistaan. Minä kelvoton olen syypää kaikkeen, sanoi uusi jäsen nyökäyttäen päätään herra Pickwickille kuten Sam Weller ainakin. — Mutta kautta kunniani en koskaan enää tee niin, vaan omistan tästä lähtien kaiken intoni ja harrastukseni tämän kuolemattoman kerhon hyväksi.
— Kuulkaa, kuulkaa! huusi Jo ja löi rumpua vuoteenlämmittimellä.
— Jatkakaa, jatkakaa! sanoivat Winkle ja Tupman, ja presidentti nyökäytti suopeasti päätään.
— Tahdoin vain sanoa, että pieneksi kiitollisuudenosoitukseksi minua kohdanneen kunnian johdosta ja naapuri valtojen välisten yhteyksien edistämiseksi olen järjestänyt postitoimiston puutarhan etäisimpään nurkkaan pensasaidan luokse. Se on kaunis, tilava rakennus, jonka ovissa on munalukot ja jonka järjestämisessä on pidetty silmällä käyttäjien mukavuutta. Ennen se oli kaniinikoppi, mutta olen tukkinut lävet ja tehnyt kattoon aukon, josta voi pistää sisään kaikenlaisia viestejä ja siten säästää kallista aikaamme. Sinne voi tuoda kirjeitä, käsikirjoituksia, kirjoja ja paketteja, ja kun kummallakin osapuolella on oma avaimensa, olen varma että asia tulee herättämään suurta tyytyväisyyttä. Sallikaa minun jättää kerholle avain ja suuresta ystävällisyydestänne kiittäen istuutua jälleen.
Vilkkaat kättentaputukset tervehtivät herra Welleria, kun hän pani pienen avaimen pöydälle ja istuutui. Vuoteenlämmitintä heilutettiin ja rummutettiin hurjasti, ja kului hetkinen ennen kuin järjestys palautui. Sitten seurasi esityksen johdosta pitkä keskustelu, johon kaikki ottivat innokkaasti osaa.
Kukaan ei koskaan katunut, että Sam Weller oli otettu mukaan, sillä innokkaampaa ja hauskempaa jäsentä ei millään kerholla voi olla. Hänen puheensa saivat kuulijat vääntelemään naurusta, ja hänen kirjalliset sepustuksensa olivat erinomaisia — milloin isänmaallisia, milloin koomillisia tai jännittäviä, mutta ei koskaan siirappimaisia. Jo piti niitä Baconin, Miltonin tai Shakespearen kynän jälkien arvoisina ja muovaili omia teoksiaan niiden mukaan, mielestään erinomaisesti.
P.T. oli verraton pieni laitos ja menestyi mainiosti, sillä sen välityksellä saapui vastaanottajille melkein yhtä paljon hauskoja viestejä kuin oikean postilaitoksenkin. Murhenäytelmiä ja kaulahuiveja, runoja ja hedelmiä, kukansiemeniä ja pitkiä kirjeitä, nuotteja ja piparkakkuja, kalosseja, kutsukortteja, nuhdesaarnoja ja sutkauksia. Vanha herrakin huvitteli usein lähettämällä 'naapurivaltaan' oudonnäköisiä paketteja, salaperäisiä tervehdyksiä ja hullunkurisia sähkeitä, ja hänen puutarhurinsa, jonka Hannan suloinen olemus oli sokaissut, lähetti tälle Jon välityksellä rakkauskirjeen. Kylläpä nauru maistui, kun salaisuus tuli ilmi. Vielä ei osattu uneksiakaan, kuinka paljon rakkauskirjeitä tuo pieni postitoimisto välittäisi tulevina vuosina.
11.
— Kesäkuun ensimmäinen päivä! Kingit matkustavat rannikolle huomenna, ja minä olen vapaa! Kolmen kuukauden loma — ihanaa! toitotti Meg tullessaan kotiin eräänä lämpimänä päivänä. Jo makasi pitkänään sohvalla kuumissaan ja uupuneena, Beth riisui parhaillaan tomuisia kenkiä hänen jalastaan ja Amy valmisti mehua koko seurueen virkistykseksi.
— Marchin tätikin lähti tänään, mistä riemu suuri soikoon, ilmoitti Jo puolestaan. — Pelkäsin kuolemakseni, että hän pyytäisi minua mukaansa; minun olisi kai pitänyt mennä, jos hän olisi niin halunnut, mutta Plumfield on jokseenkin yhtä hauska paikka kuin hautausmaa.
Siinä oli aika kohina, ennen kuin vanha rouva saatiin matkaan, ja minä vapisin joka kerta kun hän puhui minulle, sillä olin pikaisen eron toivossa niin tavattoman avulias ja herttainen, että pelkäsin hänen yhtäkkiä huomaavan ettei hän tulekaan toimeen ilman minua. Huokasin helpotuksesta, kun hän vihdoin onnellisesti istui vaunuissa, mutta hätkähdin vielä viimeisen kerran, kun hän pisti päänsä ikkunasta vaunujen vieriessä pois ja sanoi: "Josephine, etkö tahtoisi…?" Enempää en kuullut, sillä käänsin raukkamaisesti selkäni ja pötkin pakoon. Juoksin minkä jaksoin, kunnes pääsin kadunkulman taakse, ja vasta siellä tunsin olevani turvassa.
— Vanha Jo-parka, hän syöksyi sisään kuin sudet olisivat olleet hänen kintereillään, sanoi Beth hoidellen äidillisesti sisarensa jalkoja.
— Marchin täti on oikea sampyyri, eikö olekin? huomautti Amy maistellen seostaan arvioiden.
— Hän tarkoittaa arvattavasti vampyyria eikä satyyria, mutta mitäs siitä. Nyt on niin kuuma, että jokainen saa puhua miten haluaa, Jo mutisi.
— Mitä te aiotte tehdä loma-aikana? kysyi Amy muuttaen tahdikkaasti puheenaihetta.
— Minä nukun aamulla pitkään enkä tee mitään koko päivänä, Meg vastasi keinutuolinsa syvyyksistä. — Minut on kiskottu vuoteestani epäinhimillisenä aikana kaiken talvea ja olen kuluttanut päiväni raatamalla toisten hyväksi. Nyt aion levätä laakereillani.
— Hm, sanoi Jo. — Minusta torkkuminen ei ole mistään kotoisin. Olen haalinut kokoon aika kasan kirjoja ja aion viettää kissanpäiviä vanhan omenapuun oksalla romaanin ääressä, mikäli en ole lie…
— Älä sano 'liesuamassa'! huudahti Amy kostoksi sampyyristä.
— No, sanotaan sitten vaikka: mikäli en ole lystäilemässä Laurien kanssa. Kenelläkään ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Ollaan mekin, Beth, vähän aikaa lukematta läksyjä ja leikitään ja levätään vain niin kuin toisetkin tytöt, ehdotti Amy.
— Ollaan vain, jos äiti suostuu siihen. Tahtoisin oppia muutamia uusia lauluja, ja nukkeni tarvitsevat kesäpukuja. Ne ovat hirveän huonossa kunnossa, lapsiraukat, ja tarvitsevat kipeästi uusia vaatteita.
— Saammeko, äiti? kysyi Meg rouva Marchilta, joka istui ompelemassa 'äidin nurkassa'. — Saammeko olla jouten?
— Voittehan kokeilla viikon ajan, niin saatte nähdä miltä sellainen maistuu. Luulen että jo ensi lauantaihin mennessä huomaatte, että leikki ilman työtä on yhtä ikävää kuin työ ilman leikkiä.
— Voi äiti kulta, eihän toki. Olen varma että se on vain hurmaavaa,Meg sanoi tyytyväisenä.
— Saanko ehdottaa pienen maljan. Eläköön ilo ja leikki, alas vaiva ja aherrus, huusi Jo lasi kädessä, kun Amyn mehu oli valmista juotavaksi.
Kaikki joivat ilomielin ja aloittivat kokeen laiskottelemalla lopun päivää. Seuraavana aamuna ei Meg tullut näkyviin ennen kymmentä. Aamiainen, jonka hän sai syödä yksin, ei maistunut hyvältä, ja huone näytti ikävältä ja siivottomalta, sillä Jo ei ollut täyttänyt kukkamaljakoita, Beth ei ollut pyyhkinyt tomuja ja Amyn kirjat olivat epäjärjestyksessä. Siistiltä ja hauskalta näytti vain 'äidin nurkka', joka oli samanlainen kuin ennenkin ja sinne Meg asettui 'lepäämään ja lukemaan', ts. haukottelemaan ja pohtimaan, kuinka monta uutta kesäpukua hän saisi ostetuksi palkallaan.
Jo vietti aamun joella Laurien kanssa ja istui iltapäivän omenapuussa lukien kyyneliä vuodattaen kirjaa 'Suuri avara maailma'. Beth tyhjensi ensi töikseen suuren kaapin, jossa hänen nukkeperheensä asui, mutta kyllästyi pian koko puuhaan, jätti kaikki sikin sokin ja meni pianonsa ääreen mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut pestä astioita.
Amy järjesti lehtimajansa, puki ylleen parhaan valkoisen pukunsa, kampasi kiharoitaan ja istuutui piirustamaan kuusamien alle toivoen, että joku näkisi hänet ja kysyisi kuka tuo nuori taiteilija oli. Kun ei ketään muuta ilmestynyt näköpiiriin kuin muuan pitkäkoipinen hämähäkki, joka uteliaana tarkasteli hänen työtään, hän lähti kävelemään, sai niskaansa sadekuuron ja tuli likomärkänä kotiin.
Teetä juotaessa tytöt vertailivat kokemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että päivä oli ollut hurmaava, joskin tavattoman pitkä.
Meg, joka oli ollut kaupungilla iltapäivällä ja ostanut 'ihanaa sinistä musliinia' huomasi pukunsa leikattuaan, ettei kangasta voinut pestä, ja tämä havainto sai hänet lievästi pahalle tuulelle. Jo oli polttanut nenänsä auringossa soutumatkalla ja saanut ilkeän päänsäryn liiasta lukemisesta. Bethiä harmitti nukkekaapin huono siivo ja se seikka, että hän ei ollut oppinut paria kolmea laulua yhtä aikaa. Amy suri syvästi pukunsa pilaantumista, sillä Katy Brownilla oli seuraavana päivänä kutsut, eikä hänellä ollut mitään päällepantavaa. Mutta kaikki nämä olivat pikkuseikkoja, ja tytöt vakuuttivat äidille, että koe oli onnistunut erinomaisesti. Äiti hymyili, ei sanonut mitään ja suoritti Hannan avulla tyttöjen laiminlyömät tehtävät, jotta koti pysyisi siistinä ja koneisto kunnossa.
Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka kummalliseksi ja ikäväksi kaikki muuttui tuon 'lepo ja leikki' -kokeen aikana. Päivät kävivät yhä pitemmiksi, sää oli tavattoman epävakaista, mieliala samoin. Oli kuin elämä olisi suistunut raiteiltaan, ja sielunvihollinen keksi kaikenlaisia kujeita.
Kruunatakseen laiskuutensa Meg oli lakannut tekemästä käsitöitä, mutta kun aika tuli liian pitkäksi, hän alkoi leikellä ja parannella pukujaan ja tärveli ne koettaessaan muuttaa niitä à la Moffat.
Jo luki silmänsä kipeiksi ja kyllästyi kirjoihin tykkänään; sen jälkeen hyvänahkainen Lauriekin kerran riitaantui hänen kanssaan. Lopulta hän katui katkerasti, että ei ollut lähtenyt Marchin tädin kanssa Plumfieldiin.
Beth menestyi koko hyvin, sillä hän unohti alinomaa, että tunnussana oli 'leikkiä vain, ei työtä', ja palasi silloin tällöin vanhoihin harrastuksiinsa, mutta ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, ja hänenkin tasapainonsa häiriytyi vähän väliä. Menipä hän kerran niin pitkälle, että ravisteli kiivaasti rakasta Joanna-parkaansa ja sanoi häntä linnunpelätiksi.
Amyn laita oli pahimmin, sillä hänen huvittelumahdollisuutensa olivat niukat, ja kun sisaret jättivät hänet aivan omiin hoteisiinsa, hän huomasi pienen täydellisen ja tärkeän minänsä pian raskaaksi taakaksi. Hän ei pitänyt nukeista, sadut olivat lapsellisia, ja eihän aina voinut piirtääkään. Teekutsuista ei ollut paljon iloa eikä huviretkistäkään, jolleivät ne olleet erittäin hyvin järjestettyjä.
— Jos omistaisi ison talon täynnä kilttejä tyttöjä tai saisi matkustaa, niin kesä olisi hauska, mutta loppuuhan siinä enkelinkin kärsivällisyys, kun pitää aina olla kotona kolmen itsekkään sisaren ja yhden täysikasvuisen pojan kanssa, valitti neiti Tyytymätön, kun päivät vain kuluivat huvittelujen, riitojen ja perinpohjaisen ikävystymisen merkeissä.
Kukaan ei myöntänyt julkisesti, että koe oli tuottanut pettymyksen, mutta perjantai-iltana jokainen tunnusti itselleen olevansa iloinen, kun viikko vihdoin viimein oli lopussa. Rouva March, jolla oli hyvä huumorin lahja, päätti tehostaa vielä läksyä. Hän antoi Hannalle lomapäivän, jotta tytöt saisivat nauttia huvitusten maljan pohjaan asti.
Kun he lauantaiaamuna nousivat, oli keittiö kylmillään, ruokasalissa ei ollut jälkeäkään aamiaisesta eikä äitiä näkynyt missään.
— Taivaan vallat, mitä on tapahtunut? huusi Jo tuijottaen kauhistuneena ympärilleen.
Meg juoksi yläkertaan ja palasi pian takaisin näyttäen huojentuneelta, mutta nololta ja neuvottomalta.
— Äiti ei ole sairas, mutta hän on hyvin väsynyt ja sanoo istuvansa huoneessaan kaiken päivää ja antavansa meidän tulla toimeen omin päin.
— Se on helppoa, ja ajatus miellyttää minua. Tulen ihan sairaaksi, jollen pian saa jotakin työtä — tarkoitan jotakin uutta hauskaa, lisäsi Jo nopeasti.
Itse asiassa työnteko oli tavaton huojennus kaikille. He kävivät innokkaasti käsiksi askareihinsa, mutta huomasivat pian, ettei talous ollut leikintekoa, niin kuin Hanna aina sanoikin. Kaapissa oli yllin kyllin ruokaa, Amy ja Beth kattoivat pöydän, ja Meg ja Jo valmistivat aamiaisen ihmetellen miten oli mahdollista, että palvelijat eivät koskaan surkutelleet itseään.
— Minä vien ruokaa äidille, vaikka hän sanoikin ettei meidän tarvitse ajatella häntä, tuumi Meg, joka istui emännän paikalla teekannun takana ja tunsi itsensä oikein arvokkaaksi.
Niinpä tarjotin laitettiin kuntoon ennen kuin kukaan aloitti ateriansa, ja Jo vei sen yläkertaan keittäjän tervehdyksen kera. Tee oli karvasta, omeletti palanut ja leipä mustaksi paahdettua, mutta rouva March otti aterian kiitollisena vastaan ja nauroi makeasti Jon mentyä.
— Tyttöpoloiset, pelkään että heille tulee kova päivä, mutta se tekee vain hyvää, hän sanoi itsekseen.
Alhaalla kävi aika voivotus, ja keittiömestari pursui murhetta aamiaisruoille sattuneiden onnettomuuksien takia.
— Älä ole milläsikään, minä valmistan päivällisen ja sinä saat olla emäntänä, pitää kätesi puhtaina, ottaa vastaan vieraita ja antaa määräyksiä, sanoi Jo, joka ymmärsi ruoanlaitosta vielä vähemmän kuin Meg.
Tämä ystävällinen tarjous otettiin iloisesti vastaan, ja Margaret vetäytyi arkihuoneeseen, jonka hän nopeasti siivosi lakaisemalla rikat sohvan alle ja laskemalla uutimet alas säästyäkseen pölynpyyhkimisen vaivoista. Jo, joka luotti lujasti emännäntaitoihinsa ja halusi sopia riitansa Laurien kanssa, juoksutti heti postitoimistoon kirjelipun, jossa kutsui Laurien päivälliselle.
— Olisit ensin ajatellut, mitä pystyt saamaan kokoon, ja kutsunut vieraita vasta sitten, sanoi Meg saadessaan kuulla tuosta vieraanvaraisesta, mutta hieman pikaisesta toimenpiteestä.
— Hui hai, onhan meillä pihvejä ja perunoita, ja minä ostan vähän parsaa ja rapuja 'höysteeksi', kuten Hanna sanoo. Sitten laitan salaattia. En tiedä kuinka sitä laitetaan, mutta voinhan katsoa keittokirjasta. Jälkiruoaksi hyytelöä ja mansikoita, sitten kahvia. Eikö kelpaa, mitä?
— Älä yritäkään kovin monta ruokalajia, Jo, ethän osaa laittaa muuta syötäväksi kelpaavaa kuin piparkakkuja ja siirappikaramelleja. Minä pesen käteni päivälliskutsusta, ja koska olet pyytänyt Laurien tänne omalla vastuullasi, saat pitää huolta hänestä.
— En pyydä sinulta muuta kuin että olet ystävällinen hänelle ja neuvot minua hyytelön valmistuksessa. Autathan minua sentään, jos joudun kiipeliin, sanoi Jo melkein loukkaantuneena.
— Autan kyllä, mutta enhän itsekään osaa juuri mitään. Olisi parasta että kysyisit neuvoa äidiltä ennen kuin ryhdyt mihinkään, sanoi Meg varovaisena.
— Tietysti kysyn, enhän ole sentään aivan hassu. Ja Jo meni pois kiukuissaan, kun hänen keittotaitoaan oli epäilty.
— Laita mitä tahdot äläkä häiritse minua. Menen ulos syömään päivällistä enkä voi nyt vaivata itseäni keittiöhuolilla, sanoi rouva March, kun Jo kertoi hänelle vaikeuksistaan. — En ole koskaan pitänyt taloudenhoidosta ja otan lupapäivän tänään, aion lukea, kirjoittaa, käydä vieraisilla ja huvitella.
Nähdessään äitinsä loikoilevan mukavasti nojatuolissa ja lukevan romaania aamupäivällä Josta tuntui kuin olisi tapahtunut jokin luonnonmullistus, sillä tuskinpa auringonpimennys, maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi voinut tuntua suuremmalta kummalta.
— Kaikki on tänään hullusti, hän sanoi itsekseen mennessään alakertaan. — Kas tuolla Beth itkee — se on varma merkki siitä, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää. Jos vain Amy marisee, annan hänelle kyytiä.
Itsekin aivan poissa tasapainosta Jo riensi arkihuoneeseen ja löysi Bethin itkemästä kanarialintuaan, joka makasi kuolleena häkissään, pienet kynnet surullisesti harallaan, aivan kuin se olisi vieläkin anonut sitä ravintoa, jonka puutteeseen se oli kuollut.
— Se on minun syyni, minä unohdin sen — täällä ei ole ainoatakaan jyvää tai vesipisaraa. Oi Pip, oi Pip, kuinka saatoin olla niin huolimaton ja julma? nyyhkytti Beth ottaen lintuparan käsiinsä ja koettaen herättää sitä henkiin.
Jo katsoi sen puoliavoimia silmiä, tunnusteli sen pientä sydäntä, mutta lintu oli jo kylmä ja jäykkä. Jo pudisti päätään ja tarjosi dominolaatikkoaan ruumisarkuksi.
— Pane se uuniin, ehkä se vielä lämpenee ja virkoaa, ehdotti Amy toiveikkaana.
— Pip on kuollut nälkään enkä halua, että se paistetaan kuolemansa jälkeen. Minä ompelen sille käärinliinat ja hautaan sen puutarhaan, enkä koskaan enää tahdo toista lintua, en koskaan, koskaan, Pip. Olen liian paha omistamaan lintua, mumisi Beth istuen lattialla ja pitäen lemmikkiään käsissään.
— Hautajaiset pidetään iltapäivällä, ja me olemme kaikki mukana. Älä itke, Beth. Onhan se kovin surullista, mutta tällä viikolla käy kaikki hullusti, ja Pip on saanut kärsiä eniten kokeestamme. Ompele käärinliinat ja pane se minun laatikkooni, ja päivällisen jälkeen pidämme sievät pienet hautajaiset, sanoi Jo, joka alkoi epämääräisesti tuntea, että oli ottanut täksi päiväksi niskoilleen vähän liian suuren urakan.
Hän jätti toiset lohduttamaan Bethiä ja meni keittiöön, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys. Hän sitoi ison esiliinan eteensä ja ryhtyi työhön. Kasattuaan pestävät astiat yhteen paikkaan hän huomasi tulen sammuneen.
— Tietysti, napisi Jo, tempasi pesänluukun auki ja alkoi kiivaasti kohennella sammuneita hiiliä.
Sytytettyään valkean hän arveli, että olisi paras käydä torilla sillä aikaa kun vesi kuumeni. Kävely virkisti häntä, ja onnitellen itseään hyvistä kaupoistaan — hän oli ostanut hyvin nuoria rapuja, hyvin vanhaa parsaa ja pari laatikollista happamia mansikoita — hän marssi kotiin. Tällä välin oli päivällisaika koittanut ja hella hohti punaisena. Hanna oli jättänyt leipätaikinan nousemaan, Meg oli alustanut sen aamulla, pannut sen uudestaan hellalle nousemaan ja unohtanut sen siihen. Meg puheli juuri Sallie Gardinerin kanssa arkihuoneessa, kun ovi lensi auki ja sisään syöksyi jauhoinen, nokinen olento posket palaen ja tukka epäjärjestyksessä.