— Kuules, Meg, eikö taikina ole tarpeeksi noussutta kun se valuu yli laitojen?
Sallie alkoi nauraa, mutta Meg nyökäytti päätään ja nosti kulmakarvansa niin korkealle kuin suinkin mahdollista, mikä seikka sai keittiöilmestyksen katoamaan ja panemaan happaman taikinan muitta mutkitta uuniin. Rouva March meni ulos kurkistettuaan ensin joka huoneeseen nähdäkseen millä kannalla asiat olivat ja lohdutettuaan Bethiä, joka istui ompelemassa käärinliinaa dominolaatikossa lepäävälle rakkaalle vainajalle.
Omituinen avuttomuuden tunne valtasi tytöt, kun äidin harmaa hattu katosi kadunkulmauksen taakse, ja he joutuivat täydellisen epätoivon valtaan, kun pari minuuttia myöhemmin saapunut vieras, neiti Crocker, ilmoitti jäävänsä päivälliselle. Tämä naisihminen oli vanha laiha, keltainen olio, jolla oli terävä nenä ja vakoilevat silmät ja joka huomasi kaiken ja juorusi kaikesta mitä näki. Tytöt eivät pitäneet hänestä, mutta heitä oli neuvottu olemaan hänelle ystävällisiä, koska hän oli vanha ja köyhä ja kovin yksinäinen. Niinpä Meg vei hänet nojatuoliin istumaan ja koetti pitää hänelle seuraa. Vieras puolestaan uteli kaikkea ja kertoi juttuja ihmisistä, joita hän tunsi.
Sanat eivät riitä kuvaamaan niitä tuskia, koettelemuksia ja ponnistuksia, joita Jo sai kestää sinä aamupäivänä, ja ateriasta, jonka hän tarjosi, tuli ikuinen pilan aihe. Uskaltamatta enää kysyä neuvoa hän koetti parhaansa mukaan selviytyä omin neuvoin ja huomasi ennen pitkää, että ruoanlaittoon vaaditaan muutakin kuin tarmoa ja hyvää tahtoa.
Hän keitti parsaa toista tuntia ja huomasi surukseen, että päät olivat kiehuneet hajalle ja varret olivat entistä kovempia. Leipä paloi pikimustaksi, sillä salaatin valmistaminen tuotti hänelle niin paljon päänvaivaa että hän jätti kaiken muun sikseen, kunnes käsitti, ettei siitä lopultakaan tulisi syötäväksi kelpaavaa. Ravut olivat punaisia ja kummallisia, ja hän hakkasi niitä kunnes kuoret irtosivat, ja sisälmyksen niukkuus peitettiin salaatinlehden runsauteen. Perunakattila sai väistyä parsakeiton tieltä ja kiehui liian vähän aikaa. Hyytelö oli kokkareista eivätkä mansikat olleet niin kypsiä kuin ne olivat ostettaessa näyttäneet.
— No, syökööt pihviä ja voileipää jos heidän on nälkä, mutta hirvittävää on, että kokonainen aamupäivä on mennyt ihan hukkaan, ajatteli Jo soittaessaan päivälliskelloa tunnin myöhästyneenä ja katsellessaan hikisenä, väsyneenä ja pahantuulisena juhlaruokiaan. Moista sotkua hänen oli pakko tarjota herkkuihin tottuneelle Laurielle ja neiti Crockerille, jonka uteliaat silmät huomaisivat kaikki viat ja jonka juoruava kieli kuuluttaisi niitä joka talossa.
Jo-parka olisi mielellään kadonnut pöydän alle, kun ruokalaji toisensa jälkeen jäi syömättä. Amy tirskui, Meg näytti onnettomalta, neiti Crocker pani suunsa suppuun ja Laurie puheli ja nauroi epätoivon vimmalla koettaen antaa juhlalle hilpeää sävyä.
Jon viimeinen oljenkorsi oli jälkiruoka, sillä hän oli sokeroinut marjat hyvin ja tarjosi niiden kanssa runsaasti paksua kermaa. Hänen kuumat poskensa viilentyivät hiukkasen, ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kauniit lasivadit tulivat esille ja kaikki katselivat ilahtuneina pieniä, punaisia saaria, jotka uiskentelivat kermameressä.
Neiti Crocker maistoi ensimmäisenä, irvisti rumasti ja joi kiireesti pari kulausta vettä. Jo, joka ei ollut ottanut jälkiruokaa, koska pelkäsi sen loppuvan kesken, vilkaisi Laurieen, mutta tämä söi miehekkäästi, vaikka suupielet hieman värähtelivätkin, ja katsoi tiukasti lautaseensa. Amy, joka oli herkkusuu, vei täyden lusikallisen suuhunsa, mutta oli tukehtua, kätki kasvonsa ruokaliinaan ja nousi nopeasti pöydästä.
— Voi, mikä siinä on? kysyi Jo ylen onnettomana.
— Suolaa sokerin asemesta ja kerma hapanta, sanoi Meg tehden traagillisen eleen.
Jo voihkaisi ja vaipui tuoliinsa, sillä hän muisti pistäneensä lusikkansa toiseen keittiön pöydällä olevista laatikoista sokeroidessaan marjoja vielä viimeisen kerran. Hän lehahti tulipunaiseksi ja oli vähällä pillahtaa itkuun, kun hän samassa kohtasi Laurien silmät, jotka huolimatta pojan sankarillisista ponnistuksista olivat täynnä pidätettyä hilpeyttä. Silloin asian hullunkurinen puoli valkeni hänelle äkkiä, ja hän nauroi kunnes kyynelet valuivat hänen poskilleen. Niin tekivät kaikki muutkin, myös 'Croaker', kuten tytöt nimittivät vanhaa neitiä, ja onneton päivällinen päättyi voileipiin, oliiveihin ja leikkipuheisiin.
— Minä en jaksa ajatellakaan astioiden korjaamista, niin että rauhoitutaan nyt hautajaisiin, sanoi Jo kun he olivat nousseet pöydästä ja neiti Crocker lähtenyt etsimään toista päivällispöytää, jossa voisi kertoa uusimman juttunsa.
He vakavoituivat Bethin tähden. Laurie kaivoi haudan puutarhaan sananjalkojen juureen, ja pikku Pip pantiin sinne ja peitettiin sammaliin helläsydämisen Bethin vuodattaessa katkeria kyyneliä. Orvokeista ja vesiheinästä solmittu köynnös laskettiin kivelle, johon riipustetun hautakirjoituksen Jo oli sepittänyt taistellessaan päivällisen kanssa:
Tässä lepää Pip March.Kuoli kesäkuun seitsemäntenä.Rakastettu, kaivattu,eikä pian unohdettu.
Toimituksen päätyttyä Beth vetäytyi huoneeseensa; mielenliikutus ja ravut olivat käyneet hänen voimilleen. Mutta lepäämisestä ei tullut mitään, sillä sängyt olivat vielä aamukunnossaan.
Beth ryhtyi oikeaan suursiivoukseen ja se lievitti suuresti hänen suruaan. Meg auttoi Jota siivoamaan juhla-aterian jätteet; työ vei puolen iltapäivää ja uuvutti heidät siinä määrin, että he päättivät illallisaikaan tyytyä teehen ja voileipiin. Laurie vei Amyn ajelulle, ja se oli oikea laupeudentyö, sillä hapan kerma näytti vaikuttaneen epäedullisesti pikku neidin mielialaan. Kun rouva March tuli kotiin iltapäivällä, puuhasi kolme vanhinta tyttöä kiireissään ja palavissaan, ja silmäys ruokakaappiin riitti antamaan äidille käsityksen kokeen onnistumisesta.
Ennen kuin emännät pääsivät lepäämään, soi ovikello monta kertaa, ja syntyi aikamoinen hälinä ja hämminki ennen kuin kukaan oli siinä kunnossa, että saattoi mennä vieraita vastaan. Sitten piti keittää teetä ja juosta asioilla ja ommella ja parsia ja samanaikaisesti oli odottamassa senkin seitsemän tehtävää. Kun hämärä lankesi hiljaisena ja kasteisena, tytöt kokoontuivat yksitellen parvekkeelle, missä kesäkuun ruusut olivat puhkeamaisillaan, ja kaikki huohottivat ja voihkivat väsymyksestä istahtaessaan lepäämään.
— Onpa ollut kauhea päivä! aloitti Jo, joka tavallisesti ensimmäisenä ratkesi puhumaan.
— Se on tuntunut lyhyemmältä kuin tavallisesti, mutta aika ikävältä, sanoi Meg.
— Ei ollenkaan kuin kotona, lisäsi Amy epämääräisesti.
— Koti ei tunnu kodilta ilman äitiä ja Pipiä, huokasi Beth ja katsoi vesissä silmin päänsä yläpuolella riippuvaa tyhjää häkkiä.
— Tässähän äiti on, kultaseni, ja huomenna saat uuden linnun jos tahdot.
Rouva March tuli odottamatta heidän joukkoonsa, ja näytti siltä kuin hänen lomapäivänsä ei olisi ollut yhtään hauskempi kuin heidän.
— Oletteko tyytyväiset kokeeseenne, tytöt; vai tahdotteko jatkaa vielä toisen viikon? hän kysyi, kun Beth painautui hänen syliinsä ja toiset kääntyivät kasvot kirkastuneina häntä kohti kuin kukat päin aurinkoa.
— En minä ainakaan, sanoi Jo päättäväisenä, ja toiset säestivät häntä.
— Onko mielestänne siis parempi, että teillä on vähän velvollisuuksiakin ja että saatte tehdä työtä muidenkin hyväksi?
— Ainainen liesuaminen ja romaanien lukeminen ei vetele, sanoi Jo pudistaen päätään. — Olen kyllästynyt siihen ja aion ruveta tekemään jotakin hyödyllistä.
— Opettelisitte vaikkapa tavallista ruoanlaittoa. Se on hyödyllinen taito, jota vaille kukaan nainen ei saisi jäädä, sanoi rouva March ja nauroi itsekseen ajatellessaan Jon päivälliskutsuja, sillä hän oli tavannut neiti Crockerin ja saanut tarkan kuvauksen niistä.
— Äiti, sinä lähdit pois vain nähdäksesi kuinka tulemme toimeen! huudahti Meg, jolla oli ollut omat epäilyksensä kaiken päivää.
— Niin, toivon teidän huomaavan, kuinka kaikkien mukavuus riippuu siitä, että jokainen suorittaa tunnollisesti tehtävänsä. Kaikki kävi mainiosti niin kauan kuin Hanna ja minä hoidimme teidän tehtävänne, vaikka en usko että olitte erityisen onnellisia niinä päivinä. Tahdoin antaa teille pienen läksyn ja näyttää mitä tapahtuu, jos jokainen ajattelee vain itseään.
— Me teemme työtä kuin mehiläiset ja rakastamme työtämme — saatpa nähdä! sanoi Jo. — Minä opettelen loma-aikanani yksinkertaista ruoanlaittoa, ja seuraavat päivälliskutsuni onnistuvatkin hyvin.
— Minä ompelen isän lakanat enkä anna sinun auttaa yhtään, äiti. Minä osaan kyllä ja tahdon tehdä sen, vaikka en ompelemisesta pidäkään, sanoi Meg.
— Minä luen läksyni joka päivä enkä pane liian paljon aikaa soittoon ja nukkeihin. Se oli Bethin päätös, ja Amy puolestaan seurasi toisten esimerkkiä ilmoittamalla sankarillisesti:
— Minä opettelen ompelemaan napinläpiä ja kiinnitän huomiota sanoihini.
— Erinomaista, tyttökullat! Olen hyvin tyytyväinen kokeeseen, uskon ettei meidän tarvitse uudistaa sitä. Katsokaa vain, ettette mene toiseen äärimmäisyyteen ja raada kuin orjat. Varatkaa määrätunnit työhön ja leikkiin, tehkää joka päivästä sekä hyödyllinen että hauska ja näyttäkää että ymmärrätte ajan arvon käyttämällä sitä hyvin. Silloin on nuoruus ihana, vanhuus vaivaton, ja elämä köyhyydestäkin huolimatta rikas ja kaunis.
— Me muistamme, äiti!
Ja he muistivat todella.
12.
Beth oli postineiti, sillä koska hän oli eniten kotona, hän malttoi hoitaa virkaansa säännöllisesti, ja hänestä oli äärettömän hauskaa avata joka päivä postilaatikon pieni ovi ja jakaa saalis. Eräänä heinäkuun päivänä hän tuli kädet täynnä kirjeitä ja paketteja.
— Tässä on kukkakimppusi, äiti! Laurie ei koskaan unohda sitä, hän sanoi ja pani raikkaat kukat maljakkoon, joka oli 'äidin nurkassa' ja joka ei koskaan ollut tyhjänä, kiitos olkoon Laurien huomaavaisuuden.
— Neiti Meg March, kirje ja käsine, jatkoi Beth ja antoi mainitut esineet sisarelleen, joka istui lähellä äitiä ja kutoi rannikkaita.
— Mitä, minähän unohdin molemmat käsineeni Laurien luo ja tässä on vain yksi, sanoi Meg katsellen harmaata pumpulihansikastaan. — Oletko varma ettet pudottanut toista puutarhaan?
— Aivan varma. Postitoimistossa oli vain yksi.
— En siedä parittomia käsineitä. No, saan kai toisen vielä.Kirjeessä on vain pyytämäni käännös saksalaisesta runosta. HerraBrooke on varmaan kirjoittanut sen. Se ei ole Laurien käsialaa.
Rouva March vilkaisi Megiin, joka oli sievä ja näytti hyvin naiselliselta istuessaan vaaleassa aamupuvussaan ompelupöytänsä ääressä. Vähääkään aavistamatta äitinsä ajatuksia Meg ompeli ja lauloi, mieli täynnä viattomia, tyttömäisiä haaveita, raikkaana kuin orvokit povellaan, ja rouva March hymyili mielihyvästä.
— Kaksi kirjettä tohtori Jolle, kirja ja hullunkurinen vanha hattu, joka oli pantu postitoimiston katolle ja peitti sen melkein kokonaan, sanoi Beth nauraen ja meni lukuhuoneeseen, jossa Jo istui kirjoittamassa.
— Aika veijari se Laurie! Sanoin että soisin isompien hattujen pääsevän muotiin, koska poltan helposti kasvoni kuumina päivinä. Hän sanoi: "Mitäs muodista! Pidä sinä vain isoa hattua, jos se sinua miellyttää." Sanoin että pitäisin jos minulla olisi sellainen, ja hän on nyt lähettänyt tämän koetellakseen minua. Minä pidän sitä piloillani ja näytän etten välitä muodista. — Ja Jo ripusti vanhanaikaisen leveälierisen hatun Platonia esittävän veistoksen päähän ja rupesi lukemaan kirjeitään.
Toinen oli äidiltä ja sai hänen silmänsä vettymään ja poskensa hehkumaan, sillä siinä sanottiin:
"Rakas tyttöni! Kirjoitan sinulle pari sanaa, että saisit tietää, kuinka iloinen ja onnellinen olen ollut nähdessäni sinun ponnistelevan eteenpäin itsehillinnän tiellä. Et puhu mitään vaikeuksista, epäonnistumisistasi ja edistyksestäsi ja luulet ehkä ettei niitä näe kukaan muu kuin Ystävä, jonka apua pyydät joka päivä, mikäli voin päätellä kirjasi kuluneista kansista. Mutta minäkin olen kamppailusi huomannut ja uskon sydämestäni päätöksesi vilpittömyyteen, koska se jo alkaa kantaa hedelmää. Jatka, kultaseni, kärsivällisesti ja rohkeasti, ja usko ettei kukaan ota hellemmin osaa taisteluusi kuin oma
Äitisi."
— Tämä on parempaa kuin koko maailman rikkaus ja kunnia. Voi, äiti, minä koetan! Minä koetan edelleen enkä väsy, koska sinä autat minua.
Painaen päänsä käsiin Jo kostutti kirjallista tekelettään muutamilla kyynelillä, sillä hän ei todella ollut aavistanut kenenkään huomaavan hänen ponnistuksiaan, ja tämä vakuutus oli sitäkin kallisarvoisempi ja rohkaisevampi, kun se oli odottamaton ja tuli henkilöltä, jonka kiitos merkitsi hänelle eniten. Tuntien olevansa kykenevämpi kuin koskaan kohtaamaan Apollyoninsa hän piilotti kirjeen puseronsa alle ikään kuin kannustajaksi ja muistuttajaksi ja avasi sitten toisen kirjeen valmiina sekä hyviin että huonoihin uutisiin. Laurie kirjoitti suurella käsialalla kiireissään:
"Rakas Jo,
Minun luokseni tulee huomenna muutamia englantilaisia poikia ja tyttöjä ja koetamme pitää hauskaa. Jos ilma on kaunis, pystytän telttani Pitkälle niitylle ja soudan koko joukon sinne syömään leiriateriaa ja pelaamaan krokettia. Teemme nuotion, syömme kuin mustalaiset ja keksimme kaikenlaista hauskaa. He ovat reilua väkeä ja pitävät sellaisesta. Brooke tulee paimentamaan poikia, ja Kate Vaughan saa olla 'esiliinana' tytöille. Teidän täytyy kaikkien tulla, Beth ei saa mistään hinnasta jäädä pois, kukaan ei tee hänelle pahaa. Älkää välittäkö eväistä — minä pidän huolen niistä ja kaikesta muustakin, kunhan vain tulette. Tulisessa kiireessä ikuisesti sinun
Laurie."
— Hip hei! hihkaisi Jo ja syöksyi kertomaan uutisia Megille. — Tottahan saamme mennä, äiti! Se olisi suuri apu Laurielle, sillä minä osaan soutaa ja Meg voi auttaa aterian valmistamisessa ja lapsetkin voivat jollakin tavalla olla hyödyksi.
— Toivottavasti Vaughanit eivät ole kovin hienoja ja juhlallisia ihmisiä. Tiedätkö heistä mitään, Jo? kysyi Meg.
— Tiedän vain, että heitä on neljä. Kate on vanhempi kuin sinä, Fred ja Frank — kaksoset — suunnilleen minun ikäisiäni, ja sitten on vielä pieni tyttö Grace, joka on yhdeksän- tai kymmenvuotias. Laurie on tutustunut heihin ulkomailla ja pitää paljon pojista, mutta luulen ettei hän erityisesti ihaile Katea — ainakin hän nyrpisti nenäänsä puhuessaan hänestä.
— Olen iloinen, että karttuunipukuni on kunnossa, se on sievä ja sopii juuri tällaiselle retkelle, sanoi Meg mielissään. — Minkä sinä panet, Jo?
— Punaharmaan merimiespukuni, se välttää mainiosti. Aion soutaa ja juosta koko ajan enkä tahdo ylleni mitään hienoa ja hankalaa. Tulet kai mukaan, Beth?
— Jos minun ei tarvitse puhua kenenkään pojan kanssa.
— Ei ainoankaan.
— Tulen mielelläni Laurien vuoksi enkä pelkää herra Brookea, hän on hyvin ystävällinen, mutta en tahtoisi leikkiä enkä laulaa enkä sanoa mitään. Teen työtä enkä ole kenellekään vaivaksi, ja jos pidät huolta minusta, Jo, tulen mukaan.
— Kas noin minun kiltti tyttöni sanoo, sinä koetat voittaa ujoutesi, ja siitä minä pidän. Vikojensa nujertaminen ei ole helppoa, mikäli minä tiedän, ja ystävällinen sana antaa hyvän sysäyksen. Kiitos, äiti! Ja Jo painoi suudelman äitinsä laihalle poskelle.
— Minä sain laatikollisen suklaanappeja ja kuvan, jonka halusin jäljentää, sanoi Amy näyttäen saalistaan.
— Ja minä sain herra Laurencelta kirjeen, jossa hän pyytää minua tänä iltana luokseen soittamaan ennen kuin lamput sytytetään, lisäsi Beth, jonka ystävyys vanhan herran kanssa kukoisti yhä.
— Mennään nyt töihin ja ollaan kahta ahkerampia tänään, niin että huomenna saadaan pitää hauskaa omatunto puhtaana, sanoi Jo ja vaihtoi kynänsä luutaan.
Kun aurinko kurkisti tyttöjen huoneeseen varhain seuraavana aamuna luvaten kaunista ilmaa, sen eteen avautui lystikäs näky. Jokainen oli valmistautunut juhlapäivää varten omalla tavallaan. Megillä oli ylimääräinen rivi papiljotteja otsallaan, Jo oli tuhlannut palaneisiin kasvoihinsa viljalti ihovoidetta, Beth oli ottanut Joannan sänkyyn tehdäkseen lähenevän eron sille vähemmän raskaaksi ja Amy likistänyt nenänsä teräspihtiin saadakseen tuohon harmilliseen ruumiinosaan edes pikkuriikkisen kyömyn. Pihti oli sitä lajia, jota taiteilijat käyttävät kiinnittäessään paperilevyä työpöytäänsä, ja siis erittäin sopiva ja tehokas siihen tarkoitukseen, johon sitä käytettiin. Tämä lystikäs näky varmaan huvitti aurinkoa, sillä se nauroi niin leveästi, että Jo heräsi ja huomattuaan Amyn koristuksen herätti naurullaan sisarensakin.
Nauru ja päivänpaiste olivat hyviä enteitä huviretkelle lähdettäessä, ja pian kummassakin talossa alkoi iloinen hyörinä. Beth, joka tuli ensimmäisenä valmiiksi, asettui ikkunaan tähystäjäksi ja joudutti sisariensa pukeutumista tiedottamalla jatkuvasti mitä naapuritalossa tapahtui.
— Tuolla renki kantaa telttaa. Rouva Baker panee eväät kahteen isoon koriin. Nyt herra Laurence katsoo taivasta ja tuuliviiriä — jospa hänkin tulisi mukaan. Tuossa on Laurie merimiespuvussa — onpas hän komean näköinen! Voi hirmuista, tuolla tulee koko vaunullinen vieraita — iso neiti, pieni tyttö ja kaksi kauheata poikaa. Toinen on rampa, poikaparka, hänellä on kainalosauva. Laurie ei puhunut siitä mitään. Pitäkää kiirettä, tytöt, on jo myöhä. Mitä, tuossahan on Ned Moffat! Katso, Meg, eikö tuo ole se herra, joka nosti sinulle lakkia, kun olimme ostoksilla?
— Niin onkin. Kas kummaa, että hän tulee mukaan. Luulin hänen matkustaneen vuoristoon. Tuolla on Sallie. Onpa hauskaa, että hän ehti kotiin ajoissa. Kelpaanko minä, Jo? kysyi Meg kiihdyksissään.
— Olet sievä kuin kaunokki. Nosta hameesi vähän ylemmäksi ja pane hattu suoraan. Se näyttää liian hempeältä tuolla tavalla ja tipahtaa pois ensimmäisessä tuulenpuuskassa. No, joutukaa nyt!
— Mutta Jo, ethän vain aio panna tuota kauheata hattua päähäsi? Se on liian hassu! Et saa ruveta linnunpelätiksi, sanoi Meg kauhistuneena, kun Jo sitoi punaisella nauhalla päähänsä leveälierisen hatun, jonka Laurie oli piloillaan lähettänyt hänelle.
— Minäpä vain panen sen — hattu on mainio, kevyt ja varjoisa. Siitä tulee hyvä pila, enkä välitä vaikka olisin linnunpelätti, kunhan minun vain on hyvä olla.
Niine hyvineen Jo marssi ulos, ja toiset seurasivat häntä, kaikki heleissä kesäpuvuissaan, kasvot hilpeinä ja raikkaina.
Laurie riensi heitä vastaan ja esitti heidät sydämellisesti ystävilleen. Vastaanottohuoneena oli ruohokenttä, jolla pian vallitsi vilkas hyörinä. Meg oli iloinen huomatessaan, että Kate Vaughan, vaikka olikin jo kahdenkymmenen, pukeutui niin yksinkertaisesti, että amerikkalaisilla tytöillä olisi ollut syytä ottaa oppia hänestä. Edelleen Meg oli hyvin mielissään, kun herra Ned vakuutti tulleensa mukaan yksinomaan hänen tähtensä.
Jo ymmärsi miksi Laurie nyrpisti nenäänsä puhuessaan Katesta, sillä tämä nuori neiti oli verhonnut itsensä luoksepääsemättömyyden vaippaan, joka jyrkästi erosi toisten tyttöjen vapaasta ja luontevasta käytöksestä. Beth tarkasti vieraita poikia ja huomasi että rampa poika ei ollut lainkaan 'kauhea', vaan herttainen, ujo ja arka, ja päätti olla hänelle ystävällinen sen vuoksi. Amy näki Gracessa hyvin kasvatetun, iloisen pienen naisen, ja tuijotettuaan toisiinsa sanattomina tytöt tulivat äkkiä oikein hyviksi ystäviksi.
Teltta, eväät ja krokettivehkeet oli lähetetty edeltäkäsin, seurue oli asettunut pian veneisiin, ja molemmat veneet lähtivät yhtaikaa rannasta, jonne herra Laurence jäi heiluttamaan hattuaan. Laurie ja Jo soutivat toista venettä, herra Brooke ja Ned toista, ja Fred Vaughan, vallaton kaksoisveli, yritti parhaansa mukaan estellä kummankin kulkua melomalla edestakaisin kalastajanruuhta kuin suuri vesihyönteinen.
Jon muhkea lierikko sai osakseen paljon ylistystä, sillä siitä oli yleistä hyötyä. Se poisti ensijäykkyyden nopeasti, soutumatkalla se sai aikaan virkistävän tuulenhengen lepattaessaan, ja Jo sanoi että siitä tulisi oivallinen suoja koko seurueelle, jos sade sattuisi yllättämään. Kate näytti hieman ihmettelevän Jon suorasukaisia tapoja, varsinkin kun tämä huudahti 'Kristoffer Kolumbus' pudottaessaan aironsa veteen. Mutta katsottuaan tuota erikoista tyttöä useita kertoja lornettinsa takaa neiti Kate päätti, että hän oli 'kummallinen, mutta ei yhtään hullumpi', ja hymyili hänelle kaukaa.
Meg oli saanut toisessa veneessä mieluisan paikan vastapäätä soutajia, jotka molemmat ihailivat näköalaa ja hoitivat airojaan tavattoman taitavasti. Herra Brooke oli vakava, hiljainen nuorimies, jolla oli kauniit ruskeat silmät ja miellyttävä ääni. Meg piti hänen levollisesta käytöksestään ja näki hänessä vaeltavan tietosanakirjan. Herra Brooke ei koskaan puhunut hänelle paljon, mutta katseli häntä sitä ahkerammin, eikä suinkaan epäsuopein silmin, sen Meg kyllä tunsi.
Ned, vastaleivottu korkeakoululainen, tietysti käyttäytyi niin mahtavasti kuin keltanokan pyhä velvollisuus vaatii. Hän ei ollut juuri älyllä pilattu, mutta varsin hyvänahkainen poika, ja verraton toveri huviretkillä. Sallie Gardiner oli kokonaan keskittynyt valkoisen pukunsa varomiseen ja jutteli joka paikkaan ehtivän Fredin kanssa, jonka kujeet pitivät Bethiä alituisen kauhun vallassa.
Pitkä niitty ei ollut kaukana, mutta teltta oli jo pystyssä ja krokettiportit paikoillaan kun seurue saapui. Se oli hauska vihreä aukea, jolla kasvoi kolme tuuheata tammea ja jossa oli tasainen, krokettikentäksi sopiva nurmikko.
— Tervetuloa Laurencen leiriin, huusi nuori isäntä, kun kaikki nousivat maihin ihastuksesta huudahdellen.
— Brooke on kenraali, minä eversti ja toiset pojat upseereja. Te, hyvät naiset, olette vieraitamme. Teltta on pystytetty erityisesti teitä varten, ja tuo tammi on salonkinne, tämä ruokasali ja tämä kolmas leirikeittiö. Pelataan krokettia nyt ennen kuin tulee kuuma, sitten ryhdytään puuhaamaan päivällistä.
Frank, Beth ja Grace istuutuivat katsomaan muiden peliä. Herra Brooke valitsi pelitoverikseen Megin, Katen ja Fredin, Laurie taas Sallien, Jon ja Nedin. Englantilaiset pelasivat hyvin, mutta amerikkalaiset vielä paremmin ja puolustivat sitkeästi alueensa jokaista tuumaa.
Jo ja Fred joutuivat sanasotaan useita kertoja, ja kerran oli väittely puhkeamassa ilmiriidaksi. Jo oli päässyt viimeisestä portista, mutta ei ollut osunut puikkoon, mikä seikka harmitti häntä aika lailla. Fred tuli heti hänen kintereillään ja joutui lyömään ennen Jota. Hänen pallonsa kosketti porttiin, mutta pysähtyi tuuman verran väärälle puolelle. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja rientäessään katsomaan lyöntinsä tulosta poika sysäsi palloa viekkaasti kenkänsä kärjellä niin että se vieri juuri tuuman verran oikealle puolelle.
— Se meni läpi! Nyt lähetän teidät menemään, Jo-neiti, ja tulen ensimmäisenä maaliin, huudahti nuori herra ja kohotti nuijansa uuteen iskuun.
— Te sysäsitte palloa, minä näin, ja nyt on minun vuoroni, sanoi Jo terävästi.
— En minä koskenut siihen. Se saattoi vierähtää hiukan, mutta sehän on sallittua. Menkää pois edestä ja antakaa minun lyödä.
— Amerikassa ei pelata väärin, mutta tehkää miten haluatte, sanoi Jo suuttuneena.
— Amerikkalaisethan ovat maailman suurimpia veijareita, sen kaikki tietävät. Terve menoa vain! vastasi Fred ja löi pallon kauas.
Jo avasi suunsa, mutta hillitsi itsensä ajoissa, punastui hiusmartoa myöten ja vasaroi hetkisen vimmatusti porttia, ja sillä välin Fred osui puikkoon ja julisti kerskuen olevansa poissa pelistä. Jo meni sitten pallonsa luo ja haki sitä kauan pensaikosta, mutta tuli takaisin kylmänä ja rauhallisena ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Kesti useita vuoroja ennen kuin hän pääsi takaisin menettämälleen paikalle, ja silloin oli vastapuolueen voitto jo melkein varma, sillä pelissä oli enää Katen pallo, sekin lähellä puikkoa.
— Kautta Pyhän Yrjänän, nyt olemme hukassa! Hyvästi vain, Kate. Jo-neiti on minulle lyönnin velkaa, ja sinun pallosi saa nyt lentää, huusi Fred kiihtyneenä, kun kaikki tulivat katsomaan pelin loppua.
— Amerikkalaisilla on tapana olla jalomielisiä vihollisilleen, sanoi Jo, ja hänen katseensa sai pojan punastumaan. — Etenkin silloin kun he voittavat, hän lisäsi, jätti Katen pallon paikalleen ja voitti pelin taitavalla lyönnillä.
Laurie heitti hattunsa ilmaan, mutta muistaen, ettei hänen sopinut liian riehakkaasti iloita vieraittensa häviöstä, hän malttoi mielensä kesken eläköön-huutoa ja kuiskasi Jolle:
— Se oli oikein, Jo! Hän pelasi väärin, minä näin sen kyllä. Emme voi sanoa sitä hänelle, mutta hän ei tee sitä toiste, siitä saat olla varma.
Meg veti Jon syrjään tahtoen muka kiinnittää jonkin irtautuneen nauhan ja sanoi hyväksyvästi:
— Se oli hirveän ikävää, Jo, mutta sinä hillitsit itsesi, ja olen siitä iloinen.
— Älä kiitä minua, Meg, voisin tällä hetkellä lyödä häntä korville. Olisin varmaan raivostunut, jollen olisi vitkastellut nokkosten keskellä kunnes kiukkuni oli asettunut sen verran, että saatoin hillitä kieleni. Minussa kiehuu vieläkin, niin että toivottavasti hän pysyy poissa tieltäni, vastasi Jo purren huuliaan ja mulkoillen Frediin leveän hattunsa alta.
— Päiväaterian aika, ilmoitti herra Brooke katsoen kelloaan. — Eversti, tahdotteko tehdä valkean ja keittää vettä sillä aikaa kun neiti March, Sallie-neiti ja minä katamme pöydän. Kuka osaa keittää hyvän kahvin?
— Jo osaa, sanoi Meg iloisena voidessaan suositella sisartaan. Ja niinpä Jo, joka oli viime aikoina opiskellut menestyksellisesti keittotaitoa, asettui hoitamaan kahvipannua, kun lapset olivat koonneet kuivia risuja ja pojat sytyttäneet tulen. Kate-neiti piirusti ja Frank puheli Bethin kanssa, joka punoi kaisloista pieniä levyjä lautasiksi.
Kenraali ja hänen apulaisensa levittivät pöytäliinan ja kattoivat sille houkuttelevan aterian. Pöytä koristettiin vihreillä lehdillä. Jo ilmoitti että kahvi oli valmista, ja kaikki asettuivat innokkaasti pöytään, sillä reipas liikunta ulkoilmassa antaa hyvän ruokahalun.
Se oli hyvin iloinen ateria, ja heleä nauru säikähdytti usein läheisellä laitumella käyskentelevää hevosta, joka ei ollut tottunut moisiin ääniin. Pöytä oli hupaisen epätasainen, minkä takia kupit ja lautaset tekivät monta kuperkeikkaa; tammenterhoja putoili maitoon, pienet mustat muurahaiset ottivat kutsumattomina vieraina osaa kestitykseen, ja pari lehtimatoa pudottautui puusta nähdäkseen mitä oli tekeillä. Kolme valkotukkaista lasta kurkisti aidan takaa, ja pahansisuinen koira haukkui seurueelle vimmatusti joen toiselta rannalta.
— Tuolla on suolaa, jos haluat sitä mausteeksi, piikitteli Laurie ojentaessaan Jolle mansikkavadin.
— Kiitos vain, pidän enemmän hämähäkeistä, tyttö vastasi onkien lautaseltaan pari varomatonta pikku elävää, jotka olivat hukkumaisillaan kermaan. — Kuinka kehtaatkin muistuttaa minua tuosta onnettomasta päivällisestä, kun itse tarjoat näin hienon? lisäsi Jo, ja sitten molemmat nauroivat ja söivät samalta lautaselta, koska astioista oli puutetta.
— Minulla oli silloin harvinaisen hauskaa. Tämänpäiväisen kestityksen onnistumiseen ei minulla ole mitään ansioita, enhän minä tee itse mitään, sinä ja Meg ja Brooke saatte kaiken sujumaan oivallisesti, ja olen siitä teille hyvin kiitollinen. Mitä sitten teemme kun emme enää jaksa syödä?
— Leikitään, kunhan tulee vähän viileämpi. Otin mukaani kirjailijapelin, ja lyön vaikka vetoa, että Kate-neiti tietää uusia hauskoja leikkejä. Mene kysymään häneltä, hänhän on vieraasi ja sinun pitäisi olla enemmän hänen kanssaan.
— Etkö sinä sitten ole vieraani? Luulin että hän olisi Brooken makuun, mutta Brooke juttelee vain Megin kanssa, ja Kate tuijottaa heitä tuon hassunkurisen lasinsa takaa. Minä menen nyt, ettei sinun tarvitse saarnata minulle, et sinä kuitenkaan osaa, Jo.
Kate-neiti osasi todellakin uusia leikkejä, ja kun kukaan ei enää jaksanut syödä, siirtyivät kaikki 'salonkiin' leikkimään.
— Yksi seurasta alkaa kertoa tarinaa — se saa olla miten hullunkurinen tahansa — ja lopettaa sen äkkiä jännittävään paikkaan ja toinen saa jatkaa. Aloittakaa te, herra Brooke, sanoi Kate käskevällä äänellä, mikä ihmetytti Megiä, joka kohteli Laurien opettajaa yhtä kunnioittavasti kuin ketä muuta herrasmiestä tahansa.
Maaten pitkänään nurmikolla molempien nuorten neitien jalkojen juuressa herra Brooke aloitti kertomuksen, ja hänen kauniit ruskeat silmänsä katselivat koko ajan itsepintaisesti aurinkoista jokea.
— Oli kerran ritari, joka lähti maailmalle etsimään onneaan sillä hän ei omistanut muuta kuin miekkansa ja kilpensä. Hän matkusti kauan, lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ja sai kokea paljon kovaa, kunnes viimein saapui vanhan hyvän kuninkaan linnaan. Kuningatar oli tarjonnut hyvän palkan sille, joka kasvattaisi ja koulisi jalorotuisen, mutta kesyttömän varsan, josta hän piti paljon. Ritari lupasi yrittää ja edistyi hitaasti mutta varmasti, sillä varsa oli jalo eläin, vaikkakin hurja ja oikukas, ja oppi pian rakastamaan uutta opettajaansa. Joka päivä hän ratsasti kuninkaan lemmikillä läpi kaupungin, ja ratsastaessaan hän etsi eräitä kauniita kasvoja, jotka hän oli useat kerrat nähnyt unissaan, mutta joita hän ei ollut koskaan löytänyt.
Päivänä muutamana ratsastaessaan hiljaista katua pitkin hän näki nuo suloiset kasvot rappeutuneen linnan ikkunassa. Hän ihastui suuresti, kysyi kuka linnassa asui ja sai kuulla että siellä asui vangittuja prinsessoja, jotka olivat synkän lumouksen vallassa ja kehräsivät kaiken päivää saadakseen rahaa ja voidakseen ostaa vapautensa. Ritari halusi sydämestään vapauttaa heidät, mutta hän oli köyhä eikä voinut muuta kuin joka päivä ratsastaa linnan ohi ja katsella noita viehättäviä kasvoja, jotka hän toivoi saavansa nähdä auringonvalossa. Viimein hän päätti mennä linnaan ja kysyä kuinka voisi auttaa heitä. Hän koputti ovelle, se lennähti auki ja hän näki…
— … viehättävän kauniin naisen, joka huudahti hurmaantuneena: "Vihdoinkin, vihdoinkin!" jatkoi Kate, joka oli lukenut ranskalaisia romaaneja ja ihaili niiden tyyliä. — "Se on hän!" huusi kreivi Gustave ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ilon huumauksessa. "Oi nouskaa", sanoi nainen ja ojensi hänelle marmorinvalkean kätensä. "En ennen kuin olette sanonut minulle kuinka voin pelastaa teidät", vannoi ritari vieläkin polvillaan. "Voi, julma kohtaloni on tuominnut minut jäämään tänne kunnes tyrannini on tuhottu." "Missä tuo kurja on?" "Punaisessa salissa. Menkää, urhea sydän, ja pelastakaa minut epätoivosta." "Minä menen, jumalattareni, ja palaan voittajana tai kuolen." Lausuttuaan nämä järkyttävät sanat ritari syöksyi pois, tempasi punaisen salin oven auki ja oli astumaisillaan sisään, kun hän sai…
— … huumaavan iskun suuresta kreikan sanakirjasta, jonka vanha mustakaapuinen mies heitti hänen päälleen, jatkoi Ned. — Mutta ritari Nimetön tointui heti, heitti tyrannin ulos ikkunasta ja aikoi palata naisen luo voittajana, joskin kuhmu otsassaan. Mutta ovi oli lukossa, ja ritari repi ikkunaverhot, teki niistä nuoratikkaat ja laskeutui ketterästi alas. Kun hän oli päässyt puolitiehen, tikkaat katkesivat ja hän putosi suin päin vallihautaan, joka oli kuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan. Mutta hän osasi uida kuin ankka ja pulikoi linnan ympäri, kunnes saapui pienelle portille, jota vartioi kaksi tukevaa miestä. Hän koputteli heidän paitansa yhteen kunnes ne poksahtivat halki kuin pähkinänkuoret, tempasi oven auki ja alkoi nousta kiviportaita, joita peitti jalan paksuinen tomu, nyrkinkokoiset sammakot ja hämähäkit, jotka olisivat saaneet teidät hysteeriseksi, neiti March. Portaiden yläpäässä hän äkkiä näki jotakin, joka salpasi hänen hengityksensä ja sai hänen verensä hyytymään…
— Se oli pitkä valkopukuinen olento, jolla oli harso kasvoilla ja lamppu näivettyneessä kädessään, jatkoi Meg. — Se viittoili hänelle ja liukui äänettömänä hänen edellään pitkään käytävään, jossa oli pimeätä ja kylmää kuin haudassa. Molemmin puolin seisoi tummia, haarniskoituja kuvapatsaita, oli kuolemanhiljaista, lamppu paloi sinisellä liekillä, ja tuo kummitusmainen olento kääntyi silloin tällöin ritaria kohti, ja valkean harson takaa kiiluivat kammottavat silmät. He tulivat verhotulle ovelle, jonka takaa kuului vienoa soittoa. Ritari riensi edelle aikoen astua sisään, mutta kummitus työnsi hänet takaisin ja heilutti uhkaavasti hänen edessään…
— … nuuskarasiaa, sanoi Jo haudantakaisella äänellä, joka sai kuulijat vääntelemään naurusta. "Kiitoksia", sanoi ritari kohteliaasti, otti hyppysellisen nuuskaa ja aivasti seitsemän kertaa niin kovasti, että hänen päänsä putosi. "Ha, ha!" nauroi kummitus, kurkisti avaimenreiästä huoneeseen, jossa prinsessat kehräsivät henkensä edestä, ja pisti uhrinsa suureen tina-arkkuun, jossa jo ennestään oli yksitoista päätöntä ritaria, sullottuina yhteen kuin silakat. Ne nousivat kaikki ja alkoivat…
— … tanssia merimiespolskaa, keskeytti Fred, kun Jo pysähtyi hengähtämään, ja kun he tanssivat, tuo vanha linnarähjä muuttui sotalaivaksi, joka kiiti täysin purjein. "Reivatkaa purjeet, peräsin alas, kaikki miehet tykkien luo!" huusi kapteeni, kun portugalilainen merirosvoalus tuli näkyviin. Rosvolaivan mastossa liehui pikimusta lippu. "Taistelkaa ja voittakaa, poikaseni!" sanoo kapteeni, ja hirmuinen taistelu alkaa. Tietysti englantilaiset voittavat, kuten aina.
— Eivät sentään aina, huudahti Jo kiihkeästi.
— Otettuaan rosvojen kapteenin vangiksi he antoivat kuunarin ajelehtia pois umpimähkään, ja sen kannella oli kasoittain ruumiita, ja alahangan laskurei'istä pulppusi verta, sillä tunnuslauseena oli ollut: ei armoa kenellekään. "Toverit, ottakaa kappale purjeköyttä ja hilatkaa tuo konna mastoon, jollei hän heti tunnusta syntejään", sanoi englantilaisten kapteeni. Portugalilainen oli äänetön kuin muuri ja käveli lankkua pitkin, ja iloiset meripojat nauroivat kuin hullut. Mutta tuo viekas koira hyppäsi mereen, sukelsi sotalaivan alle, lävisti sen, ja se vaipui täysin purjein meren pohjaan, missä…
— Voi herranen aika, mitä minä tuohon keksin? huudahti Sallie, kun Fred lopetti lorunsa, johon hän oli mättänyt sikin sokin meritermejä ja tapauksia eräästä lempikirjastaan.
— No niin, he vaipuivat kaikki meren pohjaan, ja eräs kiltti merenneito toivotti heidät tervetulleiksi, mutta oli hyvin pahoillaan löytäessään laivasta arkullisen päättömiä ritareja, ja pani ne suolaveteen säilöön toivoen kerran pääsevänsä heidän salaisuutensa perille, sillä hän oli nainen ja siis utelias. Eräs sukeltaja tuli kerran meren pohjaan, ja merenneito sanoi: "Annan sinulle arkullisen helmiä, jos voit viedä sen ylös", sillä hän tahtoi herättää nuo poloiset henkiin eikä itse jaksanut nostaa raskasta arkkua. Sukeltaja hinasi sen ylös ja oli hyvin pettynyt kun avattuaan kannen ei löytänytkään helmiä. Hän jätti arkun suurelle yksinäiselle niitylle, mistä sen löysi…
— … pieni tyttö, joka paimensi sataa lihavaa hanhea niityllä, sanoi Amy, kun Sallien keksimiskyky loppui. — Tuon pienen tytön kävi ritareja sääliksi, ja hän kysyi eräältä vanhalta naiselta, mitä hänen pitäisi tehdä auttaakseen heitä. "Kysy hanhiltasi, ne tietävät kaiken", sanoi vanha nainen. Tyttö kysyi mistä hän saisi ritareille uudet päät, koska vanhat olivat hukassa, ja kaikki sata hanhea avasivat suunsa ja huusivat…
"Kaalinpäistä!" jatkoi Laurie nopeasti. "Mainiota", sanoi tyttö ja juoksi hakemaan puutarhastaan kaksitoista kaunista kaalinpäätä. Hän pani ne paikoilleen, ja ritarit heräsivät kohta henkiin, kiittivät häntä ja marssivat iloiten matkoihinsa huomaamatta koskaan muutosta, sillä maailmassa on niin paljon kaalinpäitä, ettei kukaan tullut ajatelleeksi että heissä oli jotakin erikoista.
Ritari, jonka kohtalo meitä kiinnostaa, lähti jälleen etsimään noita kauniita kasvoja ja sai kuulla että prinsessat olivat kehränneet itsensä vapaiksi ja menneet kaikki naimisiin, yhtä lukuunottamatta. Uutinen sai ritarin hyvin kiihdyksiin, ja hän nousi uskollisen varsansa selkään, joka oli seurannut häntä kaikissa vaiheissa, ja ratsasti täyttä laukkaa linnaan katsomaan kuka prinsessoista oli jäljellä. Hän kurkisti pensasaidan läpi ja näki unelmiensa neidon poimivan kukkia puutarhassaan. "Annatteko minulle ruusun?" hän kysyi. "Teidän täytyy tulla hakemaan sitä. Minä en voi tulla luoksenne, se ei olisi sopivaa", sanoi prinsessa hauraalla äänellä.
Ritari koetti kiivetä aidan yli, mutta se näytti käyvän yhä korkeammaksi, hän koetti murtautua lävitse, mutta se tuntui tulevan yhä taajemmaksi. Niinpä hän taittoi kärsivällisesti oksan oksalta, kunnes oli saanut syntymään pienen läven, jonka kautta hän saattoi tähyillä toiselle puolen. Hän sanoi rukoilevasti: "Päästäkää minut sisään, päästäkää minut sisään." Mutta kaunis prinsessa ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän poimi vain levollisena ruusujaan ja antoi ritarin raivata tietään. Pääsikö hän sisään vai eikö, sen kertoo Frank teille.
— En minä osaa, sanoi Frank, joka ei pitänyt tuosta hempeästä tilanteesta, josta hänen olisi pitänyt pelastaa onneton pariskunta. Beth oli kadonnut Jon selän taa ja Grace nukkunut.
— Ritari-parka jätetään siis rimpuilemaan pensasaitaan, niinkö? kysyi herra Brooke tuijottaen yhä jokeen ja leikitellen metsäruusulla.
— Olen varma, että prinsessa antoi hänelle kukkavihon ja avasi portin ennen pitkää, sanoi Laurie hymyillen ja viskeli tammenterhoja opettajansa päälle.
— Kylläpä siitä tuli hullunkurinen juttu! Jos todella yrittäisimme, saisimme ehkä aikaan oikein hyvänkin. Tunnetteko 'totuuden'? kysyi Sallie, kun tarinalle oli naurettu kylliksi.
— Toivon tuntevani, sanoi Meg vakavasti.
— Tarkoitan totuusleikkiä.
— Millaista se on? kysyi Fred.
— Osanottajat panevat kätensä päällekkäin, valitsevat numeron, ja sen jonka käsi jää päällimmäiseksi numeron kohdalla täytyy vastata totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, joita toiset tekevät hänelle.
— Koetetaan, sanoi Jo, joka piti uusista leikeistä ja kokeista. Kate, herra Brooke, Meg ja Ned kieltäytyivät, mutta Fred, Sallie, Jo ja Laurie panivat kätensä päällekkäin ja arpa lankesi Laurielle.
— Ketkä ovat sankarisi? kysyi Jo.
— Isoisä ja Napoleon.
— Kuka tyttö täällä on mielestänne kaunein? kysyi Sallie.
— Margaret.
— Kenestä pidät eniten? kysyi Fred.
— Josta tietysti.
— Typeriä kysymyksiä! Jo kohautti halveksivasti olkapäitään toisten nauraessa Laurien asiallista sävyä.
— Koetetaan vielä. 'Totuus' ei ole hullumpi leikki, sanoi Fred.
— Se on erittäin sopiva leikki teille, vastasi Jo matalalla äänellä.Hänen vuoronsa tuli seuraavalla kerralla.
— Mikä on pahin vikanne? kysyi Fred kokeillen olisiko tytöllä sitä hyvettä, joka puuttui häneltä itseltään.
— Kiivas luonne.
— Mitä eniten haluat? kysyi Laurie.
— Parin kengännauhoja, vastasi Jo arvaten hänen tarkoituksensa ja pettäen sen.
— Se ei ollut rehellinen vastaus, sinun pitää todella sanoa, mitä haluaisit eniten.
— Nerokkuutta. Etkö toivoisi, että voisit antaa sitä minulle,Laurie? sanoi Jo hymyillen viekkaasti hänen pettyneelle ilmeelleen.
— Mitä hyvettä ihailette eniten miehessä? kysyi Sallie.
— Rohkeutta ja rehellisyyttä.
— Nyt on minun vuoroni, sanoi Fred, kun hänen kätensä tuli päällimmäiseksi.
— No nyt, kuiskasi Laurie Jolle, joka nyökäytti päätään ja kysyi heti:
— Pelasitteko väärin kroketissa?
— No niin, kyllä vähäsen.
— Hyvä. Etkö siepannut taannoista kertomustasi "Merileijonasta"? kysyi Laurie.
— Suurin piirtein.
— Pidättekö Englannin kansaa joka suhteessa täydellisenä? kysyiSallie.
— Saisin hävetä itseäni, jollen pitäisi.
— Hän on tyypillinen englantilainen. Nyt te saatte vastata, neiti Sallie, odottamatta vuoroanne. Aion loukata tunteitanne kysymällä, ettekö mielestänne hiukan keimaile?
— Te nenäkäs poika, en tietenkään, huudahti Sallie, mutta hänen ilmeensä todisti päinvastaista.
— Mitä vihaatte eniten? kysyi Fred.
— Hämähäkkejä ja riisivanukasta.
— Mistä pidätte eniten? kysyi Jo.
— Tanssista ja ranskalaisista käsineistä.
— Minusta 'totuus' on typerää leikkiä, ruvetaan mieluummin järkevää kirjapeliä, ehdotti Jo.
Ned, Frank ja pikku tytöt tulivat mukaan, ja pelin kestäessä istui kolme vanhinta syrjässä juttelemassa. Kate-neiti otti luonnoskirjansa esille, Margaret katseli hänen työtään, ja herra Brooke loikoi nurmikolla edessään kirja, jota hän ei kuitenkaan lukenut.
— Kuinka hyvin te piirrätte! Jospa minäkin osaisin piirtää noin! sanoi Meg äänessään sekä ihailua että haikeutta.
— Miksi ette opettele? Varmasti teillä olisi taipumusta, vastasiKate armollisesti.
— Minulla ei ole aikaa.
— Äitinne pitää kai sitten muita taitoja tärkeämpinä. Niin teki minunkin äitini, kunnes otettuani muutamia yksityistunteja todistin hänelle, että minulla on lahjoja. Sen jälkeen hän antoi kernaasti minun jatkaa. Ettekö voi saada opetusta kotiopettajattareltanne?
— Ei minulla ole sellaista.
— Minä unohdin, Amerikassahan nuoret tytöt käyvät koulua enemmän kuin meillä. Hyvin hienoja kouluja heillä onkin, sanoo isä. Te käytte yksityiskoulua, arvaan.
— En käy ollenkaan koulua, olen itse kotiopettajatar.
— Oh todellako! sanoi Kate, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa:"Herranen aika kuinka kauheata!" sillä niin hän varmaan ajatteli.Hänen kylmä ja kopea äänensävynsä sai Megin punastumaan ja toivomaan,että hän olisi ollut vähemmän suora.
Herra Brooke katsahti nuoriin naisiin ja sanoi nopeasti:
— Amerikan nuoret naiset rakastavat riippumattomuutta yhtä paljon kuin heidän esi-isänsä, ja heitä ihaillaan ja kunnioitetaan suuresti, jos he voivat elättää itse itsensä.
— Oi tietysti, onhan se toki hyvin kaunista ja viisasta. Englannissakin on monia kunnioitettavia nuoria naisia, jotka tekevät samoin. He saavat paikkoja aatelisperheissä, sillä koska he ovat sivistyneistä kodeista, he ovat sekä hyvin kasvatettuja että taitavia, sanoi Kate suojelevalla äänensävyllä, joka loukkasi Megin ylpeyttä ja sai jo ennestään epämieluisan toimen tuntumaan suorastaan alentavalta.
— Miellyttikö saksalainen runo teitä, neiti March? kysyi herraBrooke katkaisten epämiellyttävän hiljaisuuden.
— Oi, kyllä, se oli hyvin kaunis, ja olen erittäin kiitollinen kääntäjälle, kuka hän sitten lieneekin.
Megin alakuloiset kasvot kirkastuivat hänen puhuessaan.
— Ettekö osaa saksaa? kysyi Kate ihmeissään.
— En kovinkaan hyvin. Isäni, joka opetti minua, on poissa nyt, enkä omin päin ole edistynyt paljonkaan, kun kukaan ei korjaa ääntämistäni.
— Koettakaa hiukkasen nyt, tässä on Schillerin "Maria Stuart" ja vieressänne opettaja, joka auttaa mielellään, sanoi herra Brooke ja laski kirjan hänen polvelleen hymyillen ystävällisesti.
— Se on vaikeata, en uskalla koettaa, sanoi Meg kiitollisena, mutta ujostellen tuota oppinutta nuorta neitiä, joka istui hänen läheisyydessään.
— Minä luen ensin kappaleen rohkaistakseni teitä. Ja Kate-neiti luki erään teoksen kauneimmista kohdista virheettömästi ääntäen, mutta hyvin yksitoikkoisesti.
Herra Brooke ei sanonut mitään antaessaan kirjan Megille, joka sanoi viattomasti:
— Minä luulin että se on runoutta.
— On siinä sitäkin. Koettakaa lukea tästä näin.
Herra Brooken huulilla leikki hymy, kun hän haki esiin onnettomanMarian valituksen.
Seuraten ruohonkortta, jolla uusi opettaja osoitti hänelle riviä, Meg luki hitaasti ja ujosti, saaden tietämättään runon kimallusta noihin vaikeihin sanoihin soinnukkaan äänensä pehmeällä korostuksella. Ruohonkorsi liukui alemmaksi, ja tuon surullisen kohtauksen kauneus sai Megin pian unohtamaan kuulijat, ja hän antoi onnettoman kuningattaren sanoille syvästi traagisen sävyn. Jos Meg olisi silloin nähnyt herra Brooken ruskeat silmät, olisi hän heti paikalla pysähtynyt, mutta hän ei kertaakaan katsahtanut kirjastaan.
— Oikein hyvin luettu! sanoi herra Brooke hänen pysähtyessään, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta niistä monista virheistä, joita Meg oli tehnyt.
Neiti Kate nosti lornetin silmilleen, tarkasteli aikaansaannostaan, sulki sitten luonnoskirjansa ja sanoi alentuvasti:
— Te äännätte sangen sievästi. Teidän kannattaa jatkaa opintojanne, sillä saksan taito on erittäin hyödyllinen opettajalle. Mutta nyt minun täytyy mennä paimentamaan Gracea, hän riehuu liiaksi.
— Unohdin että englantilaiset nyrpistävät nenäänsä kotiopettajattarille eivätkä kohtele heitä kuten me, sanoi Meg katsellen pahoilla mielin ylväästi poistuvaa olentoa.
— Kotiopettajilla ei myöskään ole hyvät päivät Englannissa, sen tiedän omasta kokemuksestani. Mikään maa ei ole Amerikan vertainen meikäläisille, Margaret-neiti, sanoi herra Brooke näyttäen niin tyytyväiseltä ja iloiselta, että Meg häpesi kun oli valittanut omaa osaansa.
— Silloin olen iloinen, että saan elää Amerikassa. En pidä työstäni, mutta saan siitä sentään tyydytystäkin enkä tahdo valittaa. Toivon vain että voisin pitää opettamisesta kuten te.
— Luultavasti pitäisittekin, jos teillä olisi sellainen oppilas kuinLaurie. On oikein ikävää, että menetän hänet ensi vuonna, sanoi herraBrooke mietteissään kaivaen kuoppaa sammaleen.
— Hän kai menee lukioon, vai kuinka? Megin huulet tekivät tämän kysymyksen, mutta hänen silmänsä lisäsivät: — Ja mihin te itse sitten joudutte?
— Menee kyllä, ja on jo aikakin. Ja heti kun hän on päässyt lukioon, minusta tulee sotilas.
— Sepä jotakin! huudahti Meg. — Minusta jokaisen nuoren miehen pitäisi ruveta sotilaaksi, vaikka se onkin kovaa äideille ja sisarille, jotka jäävät kotiin, hän lisäsi surullisena.
— Minulla ei ole kumpiakaan ja vain hyvin harvoja ystäviä, jotka välittävät elänkö vai kuolen, sanoi herra Brooke melkein katkerasti. Hän pani ajatuksissaan kuihtuneen ruusun kaivamaansa kuoppaan ja peitti sen umpeen kuin pienen haudan.
— Laurie ja hänen isoisänsä välittävät paljonkin, ja me olisimme kaikki hyvin suruissamme, jos teille tapahtuisi jotakin ikävää, sanoi Meg sydämellisesti.
— Kiitos, sanoi herra Brooke ilahtuen, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun Ned tuli ratsastaen vanhan hevosluuskan selässä ja näytti taitoaan nuorille neideille, eikä sinä päivänä tullut enää hiljaista hetkeä.
— Pidätkö ratsastamisesta? kysyi Grace Amylta, kun he pysähtyivät juostuaan koko joukon mukana Nedin johdolla kentän ympäri.
— Pidän äärettömästi. Sisareni Meg ratsasti siihen aikaan kun isä oli rikas, mutta nyt meillä ei ole hevosia — paitsi Ellen Tree, lisäsi Amy nauraen.
— Kerro Ellen Treestä. Onko se aasi? kysyi Grace uteliaana.
— Niin katsos, Jo on vallan hullaantunut hevosiin, ja niin olen minäkin, mutta meillä on vain vanha naistensatula eikä yhtään hevosta. Mutta puutarhassamme on omenapuu, jossa on hauska tukeva oksa, ja siihen Jo pani satulan ja kiinnitti ohjakset vähän ylemmäksi samaan oksaan. Ja me ratsastamme Ellen Treellä milloin meitä vain huvittaa.
— Sepä on lystikästä, nauroi Grace. — Minulla on kotona poni, ja ratsastan melkein joka päivä Hyde Parkissa Fredin ja Katen kanssa. Se on hyvin hauskaa, ystäväni ratsastavat siellä myös, ja koko Row on täynnä naisia ja herroja.
— Voi kuinka hurmaavaa! Minäkin toivon pääseväni joskus ulkomaille, mutta mieluummin matkustaisin Roomaan kuin Row'hon, sanoi Amy, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta, mikä Row — Lontoon Hyde Parkin ratsastie — oli, eikä olisi mistään hinnasta tahtonut sitä kysyä.
Frank, joka istui pikkutyttöjen takana, kuuli mitä he puhuivat ja sysäsi kärsimättömänä kainalosauvansa syrjään nähdessään terveiden poikien tekevän kaikenlaisia hullunkurisia voimistelutemppuja. Beth, joka kokosi hajalleen viskeltyjä kirjailijapelin kortteja, kääntyi häneen ja sanoi ystävälliseen, ujoon tapaansa:
— Pelkään että olette väsynyt, voinko auttaa teitä jotenkin?
— Jutelkaa kanssani, olkaa niin hyvä. On ikävä istua yksin, vastasi Frank, joka kotona nähtävästi oli tottunut olemaan suuren huomion kohteena.
Jos hän olisi pyytänyt Bethiä pitämään latinankielisen puheen, ei se olisi tuntunut vaikeammalta tehtävältä ujosta tytöstä, mutta poiskaan hän ei voinut juosta, mitään pakopaikkaa ei ollut, eikä ollut Jota, jonka selän taakse olisi voinut piiloutua. Ja poikaparka katseli häneen niin alakuloisena, että hän urhoollisesti päätti koettaa.
— Mistä tahtoisitte puhella? hän kysyi hypistellen kortteja kädessään ja pudottaen puolet koettaessaan sitoa ne yhteen.
— Esimerkiksi kriketistä tai purjehtimisesta tai metsästyksestä, sanoi Frank.
— Voi sentään, mitä minun pitää tehdä? Enhän tiedä niistä mitään? ajatteli Beth, ja unohtaen hädissään pojan onnettomuuden hän sanoi saadakseen hänet puhumaan: — En ole koskaan nähnyt metsästystä, mutta te kai tiedätte siitä hyvinkin paljon.
— Niin tiesinkin kerran, mutta en voi enää koskaan metsästää. Loukkasin itseni kerran ratsastaessani erään kirotun aidan yli, eikä minulle enää ole mitään iloa koirista eikä hevosista, sanoi Frank ja huokasi tavalla, joka sai Bethin vihaamaan itseään huomaamattomuutensa tähden.
— Teidän hirvenne ovat paljon kauniimpia kuin meidän rumat puhvelihärkämme, hän sanoi turvautuen preeria-aiheeseen. Onneksi että hän oli lukenut yhden niistä poikakirjoista, jotka olivat Jon suurin ilo.
Puhvelihärät osoittautuivat otolliseksi puheenaiheeksi, ja innostuksessaan huvittaa toista Beth unohti itsensä ja oli aivan tietämätön siitä hämmästyksestä ja ilosta, millä sisaret seurasivat tätä outoa näytelmää. Olihan aivan ennen kuulumatonta, että arka Beth istui pitämässä seuraa poikanulikalle, vaikka vastikään oli pyytänyt suojelusta näitä tuntemattomia ja pelottavia otuksia vastaan.
— Jumala siunatkoon hänen hyvää sydäntään! Hän säälii poikaa ja on sen vuoksi kiltti hänelle, sanoi Jo katsellen häntä krokettikentältä kasvot säteillen.
— Olenhan aina sanonut, että hän on pieni pyhimys, lisäsi Meg varmana asiastaan.
— En ole kuullut Frankin nauravan tuolla tavoin aikakausiin, sanoi Grace Amylle, kun he juttelivat nukeista ja tekivät teekuppeja tammenterhoista.
— Sisareni Beth on hyvin intrigantti tyttö, kun hän vain tahtoo, sanoi Amy mielissään Bethin menestyksestä. Hän tarkoitti 'intresanttia', mutta koska Grace ei tarkoin tietänyt kummankaan sanan merkitystä, 'intrigantti' teki häneen valtavan vaikutuksen.
Äkkiä tekaistu sirkus, hippasilla olo ja sovinnossa pelattu kroketti päättivät iltapäivän. Auringon laskiessa teltta purettiin, korit täytettiin taas, krokettiportit koottiin, veneet laskettiin vesille, ja seurue liukui jokea pitkin laulaen sydämensä halusta. Ned kävi haaveelliseksi ja lauloi serenadin, jossa oli seuraava surumielinen kertosäe:
Yksin, ah, yksin valitan.
Päästessään säkeisiin
Olemmehan nuoria, sydän on meillä,miks' yhä me kuljemme vain eri teillä?
hän loi Megiin niin riutuvan katseen, että tyttö nauroi hänelle vasten silmiä ja pilasi hänen ilonsa.
— Kuinka voitte olla niin julma minua kohtaan? Ned kuiskasi hiljaa. — Olette koko päivän pysytellyt tuon jäykän ja kylmän englannittaren kintereillä, ja nyt teette minusta pilaa.
— En tarkoittanut mitään pahaa, mutta näytitte niin hullunkuriselta, etten voinut olla nauramatta, sanoi Meg sivuuttaen syytöksen alkupuolen, sillä hän oli tahallaan karttanut Nediä muistaen käyntiään Moffatilla ja keskustelua sen jälkeen.
Ned oli loukkaantunut ja kääntyi kalastamaan lohdutusta Sallielta sanoen närkästyneellä äänellä: — Tuo tyttö ei sitten osaa yhtään keimailla.
— Ei osaakaan, ei hitustakaan, mutta hän on hyvin herttainen, sanoiSallie puolustaen ystäväänsä, vaikka myönsikin hänen vikansa.
Pieni seurue erosi ruohokentällä, jossa se oli kokoontunutkin, ja siellä sanottiin sydämellisesti hyvästi, sillä Vaughanit lähtivät seuraavana päivänä Kanadaan. Kun Marchin sisarukset kulkivat puutarhan poikki kotiin, katsoi Kate-neiti heidän jälkeensä, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut suojelevaa sävyä, kun hän sanoi:
— Huolimatta omituisista tavoistaan amerikkalaiset tytöt ovat sentään aika herttaisia, kunhan heidät oppii tuntemaan.
— Olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne, sanoi herra Brooke.
13.
Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.
Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään, jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen, hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää, säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.
— Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli jotakin erikoista.
Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat kiivetä kukkulaa ylös.
— Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan, tuumi Laurie itsekseen. — Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.
Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö, ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.
— Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi äänen suuntaan.
Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa, valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää, ja Jo luki ääneen ja kutoi.
Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras. Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös. Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään hymyillen rauhoittavasti.
— Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen hitaasti.
Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:
— Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.
— Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden tietysti pois.
— Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana, sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.
— Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään, sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.
— Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu "Ahkerain yhdistykseen".
Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.
— Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?
— Sanotaanko? kysyi Meg sisariltaan.
— Hän nauraa, varoitti Amy.
— Entä sitten! sanoi Jo.
— Minäpä uskon, että hän pitää siitä, lisäsi Beth.
— Tietysti pidän. Pidän kaikesta mitä te keksitte. Lupaan kunniasanallani etten naura. Kerro pois vain, Jo, äläkä pelkää.
— Minäkö muka pelkäisin sinua? Niin, katsos, me leikimme pieninä "Kristuksen vaellusta", ja nyt olemme leikkineet sitä ihan tosissamme koko talven ja kesän.
— Niin, minä tiedän, sanoi Laurie nyökäyttäen ymmärtäväisesti päätään.
— Kuka on kertonut?
— Henget.
— Ei, minä kerroin. Tahdoin huvittaa häntä eräänä iltana, kun hän oli huonolla tuulella. Hän piti siitä. Älä toru, Jo, sanoi Beth nöyrästi.
— Sinä et sitten osaa säilyttää salaisuutta. No, sama se, onpahan vähemmän vaivaa nyt.
— Jatka, ole hyvä, sanoi Laurie, kun Jo syventyi kutimeensa ja näytti hieman tyytymättömältä.
— Eikö hän kertonut tästä uudesta suunnitelmastamme? No niin, olemme koettaneet käyttää loma-aikamme oikein, jokaisella on oma tehtävänsä, jota yksissä neuvoin suoritamme. Nyt on loma melkein lopussa, työmme ovat pian valmiit, ja olemme iloisia, että emme ole laiskotelleet.
— Minä uskon sen, sanoi Laurie ja ajatteli katuvaisena omaa joutilasta elämäänsä.
— Äiti tahtoo että olemme mahdollisimman paljon ulkona, ja siksi tuomme työmme tänne. Meistä täällä on hauskaa. Kannamme huvin vuoksi tavaramme näissä pusseissa, käytämme vanhoja hattuja, kiipeämme mäenrinnettä sauvat kädessä ja leikimme pyhiinvaeltajaa, kuten monta vuotta sitten. Sanomme tätä mäkeä 'Suloiseksi kukkulaksi', sillä voimme nähdä täältä kauas ja katsella maata, jossa toivomme saavamme elää.
Jo viittasi kädellään, ja Laurie katsoi osoitettuun suuntaan. Metsänaukosta saattoi nähdä yli leveän sinisen joen, niityille sen toiselle rannalle ja kauas suuren kaupungin ääriviivojen yli vihreille kukkuloille, jotka kohosivat taivasta kohti. Aurinko oli jo alhaalla, ja taivaanranta loisti syksyisen iltaruskon hehkuvissa väreissä. Etäisillä kukkuloilla leijaili kultaisia ja ruusunhohteisia pilviä, ja hopeanvalkeat vuorenhuiput kohosivat purppuraista taustaa vasten kuin Taivaan kaupungin hohtavat tornit.
— Kaunista! sanoi Laurie hiljaa.
— Sellaista näemme usein täällä, ja meistä on hauskaa katsella sitä. Auringonlasku ei ole koskaan aivan samanlainen, mutta aina yhtä loistava, vastasi Amy, joka toivoi että pystyisi maalaamaan tuon ihanan näyn.
— Jo puhuu maasta, jossa toivottavasti saamme kerran elää, ja hän tarkoittaa oikeata maaseutua, jossa on porsaita ja kananpoikia ja heinäniittyjä. Se olisi kyllä hauskaa, mutta minä soisin että tuo kaunis maa tuolla ylhäällä olisi todellinen ja että pääsisimme sinne, sanoi Beth miettivästi.
— On olemassa vieläkin ihanampi maa kuin tuo, ja sinne pääsemmekin kerran, jos olemme eläneet oikein, lisäsi Meg pehmeästi.
— Tuntuu pitkältä odottaa. Minä tahtoisin lentää sinne heti, kuten nuo pääskyset, ja mennä sisään tuosta loistavasta portista.
— Sinä pääset sinne kyllä, Beth, ennemmin tai myöhemmin, siitä ei ole pelkoa. Minun vain pitää taistella ja tehdä työtä, kiivetä ja odottaa, ja kenties en lopultakaan pääse sisään, sanoi Jo.
— Saat minusta seuraa, jos siitä on jotain lohdutusta. Minä saan vaeltaa pitkät matkat ennen kuin saan edes nähdä Taivaan kaupunkinne. Jos tulen myöhään, sanotko kauniin sanan puolestani, sanotko, Beth?
Jokin pojan kasvoissa suretti hänen pientä ystäväänsä, mutta hän vastasi kuitenkin iloisesti, levollinen katse kiinnitettynä vaihtuviin pilviin:
— Jos ihminen todella tahtoo päästä sinne ja yrittää parhaansa koko elämänsä ajan, luulen että hän pääseekin. Minä en usko että siellä on lukkoa ovella tai vartijoita portilla. Kuvittelen aina että siellä on sellaista kuin kuvassa, jossa Loistavat ojentavat kätensä Kristitty-paralle, kun hän nousee virrasta.
— Sinun täytyy valita mieliunelmasi. Mikä se on? kysyi Meg.
— Jos kerron omani, kerrotteko tekin?
— Kyllä, jos muutkin kertovat.
— Me kerromme. Aloita pois, Laurie.
— Ensin toivoisin näkeväni paljon maailmaa, ja sitten asettuisin Saksaan ja kuuntelisin musiikkia ihan niin paljon kuin minua haluttaisi. Itse olisin kuuluisa säveltäjä, ja koko maailma rientäisi kuulemaan minua, eikä minua kiusattaisi raha-asioilla eikä millään muullakaan arkisella, vaan saisin huvitella ja elää niin kuin itse tahdon. Se on minun rakkain pilvilinnani. Mikä sinun on, Meg?
Margaretin oli hiukan vaikea kertoa omastaan, ja hän huojutti kasvojensa edessä suurta sananjalkaa ikään kuin karkottaakseen sääskiä — joita ei ollut — ja sanoi hitaasti:
— Minä tahtoisin kauniin talon täynnä kaikenlaisia ylellisiä tavaroita — hyvää ruokaa, kauniita vaatteita, hienoja huonekaluja, hauskoja ihmisiä ja paljon rahaa. Minä olisin talon rouva ja hallitsisin sitä mieleni mukaan. Minulla olisi paljon palvelijoita, niin ettei minun itseni tarvitsisi käydä käsiksi mihinkään. Voi kuinka nauttisinkaan tuosta kaikesta! En tahtoisi sentään laiskotella, vaan tekisin kaikenlaista hyvää ja saisin kaikki rakastamaan itseäni.
— Eikö pilvilinnassasi ole isäntää? kysyi Laurie ovelasti.
— Kuulithan että sanoin: hauskoja ihmisiä, sanoi Meg ja kumartui sitomaan kengännauhaansa niin ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan.
— Miksi et sano suoraan, että tahtoisit kauniin, viisaan ja hyvän miehen ja enkelimäisiä lapsia. Tiedäthän että linnasi ei olisi täydellinen ilman niitä, sanoi Jo, jolla ei vielä ollut mitään suloisia haaveita ja joka melkein halveksi kaikkea romantiikkaa.