— Sinulla ei olisi muuta kuin hevosia, mustepulloja ja kirjoja, vastasi Meg kärkkäästi.
— Ooh, niinpä tietysti. Minulla olisi talli täynnä arabialaisia juoksijoita, huoneet tulvillaan kirjoja, ja kynäni kastaisin lumottuihin mustepulloihin, niin että teoksistani tulisi yhtä kuuluisia kuin Laurien sävellyksistä. Tahtoisin tehdä jotakin loistavaa ennen kuin menen linnaani — jotakin sankarillista ja tavatonta, jota ei unohdeta kuolemani jälkeen. En tiedä mitä se on, mutta odotan tilaisuuttani alituisesti ja aion hämmästyttää teidät kaikki jonakin päivänä. Luulen että alan kirjoittaa romaaneja ja tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi. Se miellyttäisi minua ja on minun rakkain unelmani.
— Minun unelmani on vain se, että saan rauhassa elää kotona isän ja äidin luona ja auttaa heitä pitämään huolta perheestä, sanoi Beth tyytyväisenä.
— Etkö halua mitään muuta? kysyi Laurie.
— Sen jälkeen kun sain oman pienen pianon olen täysin tyytyväinen. Toivoisin vain että me kaikki voisimme hyvin ja saisimme olla yhdessä, en mitään muuta.
— Minulla on hyvin paljon toivomuksia, mutta mieluimmin tahtoisin tulla taiteilijaksi ja matkustaa Roomaan ja maalata hienoja tauluja ja olla koko maailman paras taiteilija, oli Amyn vaatimaton unelma.
— Olemme kunnianhimoista väkeä, eikö vain? Jokainen paitsi Beth tahtoo olla rikas ja kuuluisa ja joka suhteessa ihmeellinen. Olisi hauska tietää pääseekö kukaan meistä toiveittensa perille, sanoi Laurie pureskellen ruohoa kuin ajatuksiinsa vaipunut vasikka.
— Minä olen saanut pilvilinnani avaimen, mutta en tiedä vielä, osaanko avata oven, sanoi Jo salaperäisesti.
— Minäkin olen saanut avaimen omaani, mutta minun ei anneta edes koettaa. Viheliäinen lukio! mutisi Laurie ja huokasi kärsimättömästi.
— Tässä on minun avaimeni, sanoi Amy heiluttaen sivellintään.
— Minulla ei ole mitään, sanoi Meg suruissaan.
— On kyllä, sanoi Laurie nopeasti.
— Missä?
— Kasvoissasi.
— Joutavia, ei niistä ole mitään hyötyä.
— Saatpa vain nähdä, että ne tuovat sinulle vielä jotakin arvokasta, vastasi poika ja nauroi ajatellessaan hurmaavaa pientä salaisuutta, jonka luuli tietävänsä. Meg punastui sananjalkansa takana, mutta ei kysynyt mitään, katseli vain joelle kasvoillaan sama uneksiva ilme kuin herra Brookella silloin kun tämä kertoi tarinaansa ritarista.
— Kokoonnutaanpa kymmenen vuoden kuluttua jos eletään, sitten saamme nähdä, kuinka moni meistä on saanut sen mitä haluaa tai kuinka paljon lähempänä päämääräämme olemme silloin kuin nyt, sanoi Jo, joka aina oli valmis uusiin suunnitelmiin.
— Varjelkoon, kuinka vanha silloin olenkaan — kahdenkymmenenseitsemän! huudahti Meg, joka tunsi itsensä jo aikaihmiseksi täytettyään seitsemäntoista.
— Laurie ja minä olemme kahdenkymmenenkuuden, Beth kahdenkymmenenneljän ja Amy kahdenkymmenenkahden. Mikä kunnioitettava seurue! sanoi Jo.
— Toivon että silloin olen tehnyt jotakin, josta kannattaa olla ylpeä, mutta olen sellainen laiskiainen että pelkään vain vetelehtiväni, Jo.
— Äiti sanoo että sinä tarvitset päämäärän ja uskoo, että sen saatuasi teet työtä loistavasti.
— Uskooko hän? Totta totisesti, niin teenkin jos vain keksin mihin ryhtyä! huudahti Laurie ja hypähti pystyyn äkillisen pontevuuden puuskassa. — Minun pitäisi tyytyä olemaan mieliksi isoisälle, ja niin koetankin olla, mutta se on minulle aivan luonnonvastaista ja ottaa kovalle. Hän tahtoo tehdä minusta liikemiehen kuten hänkin on ollut, mutta ennemmin saisitte vaikka ampua minut. Minä vihaan teetä ja silkkiä ja mausteita ja kaikkea moskaa, mitä hänen vanhat laivansa tuovat, enkä välitä vaikka ne menisivät suoraa päätä meren pohjaan sitten kun saan ne omikseni. Hänen pitäisi tyytyä siihen, että menen korkeakouluun, mutta hän on itsepintainen, ja minä saan luvan noudattaa hänen tahtoaan, jollen lähde tieheni ja tee niin kuin itse tahdon, kuten isäni aikoinaan. Jos joku jäisi vanhan herran luo, lähtisin huomispäivänä.
Laurie puhui hyvin kiihtyneesti ja näytti olevan valmis toteuttamaan uhkauksensa, jos häntä vähänkin ärsytettäisiin. Hän kasvoi ja kehittyi hyvin nopeasti, ja huolimatta joutilaasta ja mukavasta elämästään hänellä oli nuorukaisen kapinallinen henki, nuorukaisen levoton, kiihkeä halu raivata itse tiensä maailmassa.
— Purjehdi tiehesi jollakin laivallasi äläkä tule kotiin ennen kuin olet koettanut tehdä oman pääsi mukaan, neuvoi Jo, joka aina kiihtyi, kun Teddylle 'tehtiin vääryyttä'.
— Se ei ole oikein, Jo, et sinä saa puhua tuolla tavalla eikä Laurien pidä seurata sinun kehnoa neuvoasi. Sinun pitäisi tehdä juuri niin kuin isoisäsi toivoo, poikani, sanoi Meg hyvin äidillisesti. — Koeta parhaasi lukiossa. Hän ei varmaankaan ole kova eikä epäoikeudenmukainen, kun hän näkee että koetat tehdä hänelle mieliksi. Kuten sanoit, ei ole ketään joka jäisi hänen luokseen ja rakastaisi häntä, etkä koskaan antaisi anteeksi itsellesi, jos lähtisit tiehesi ilman hänen suostumustaan. Älä ole häijy ja tyytymätön, vaan täytä velvollisuutesi, niin varmasti saat palkkasi, kuten herra Brooke, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat.
— Mitä sinä hänestä tiedät? kysyi Laurie, joka oli kiitollinen neuvosta, mutta ei pitänyt saamastaan läksytyksestä ja tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen.
— Vain sen mitä isoisäsi on kertonut — kuinka hyvää huolta hän piti äidistään tämän eläessä ja kuinka hän päätti olla menemättä ulkomaille kotiopettajaksi, koska ei tahtonut lähteä hänen luotaan, ja kuinka hän nyt auttaa erästä vanhaa vaimoa, joka hoiti hänen äitiään. Hän ei koskaan puhu siitä mitään, mutta on niin jalomielinen ja kärsivällinen ja hyvä kuin suinkin toivoa voi.
— Niin hän onkin, tuo kunnon ukko, sanoi Laurie kaikesta sydämestään, kun Meg punastui omaa innokasta puhettaan. — On aivan isoisän tapaista ottaa salavihkaa selville hänen hyvät puolensa ja kertoa niistä toisille, jotta hekin pitäisivät hänestä. Brooke ei voinut ymmärtää minkä tähden äitinne on ollut aivan erikoisen ystävällinen, kutsunut hänet teille minun kanssani ja kohdellut häntä kaikin puolin herttaisesti. Hänen mielestään äitinne on aivan täydellinen, ja hän on ylistänyt teitä kaikkia pilviin asti. Jos joskus pääsen toiveitteni perille, saatte nähdä mitä teen Brooken hyväksi.
— Ala nyt jo äläkä kiusaa häntä kuoliaaksi, sanoi Meg terävästi.
— Mistä tiedät että kiusaan häntä, hyvä neiti?
— Näen sen hänen kasvoistaan aina kun hän menee ulos. Jos olet ollut kunnollisesti, hän näyttää tyytyväiseltä ja kävelee reippaasti, mutta jos olet kiusannut häntä, hän on totinen ja kävelee hitaasti aivan kuin empisi ja tahtoisi palata takaisin tehdäkseen työnsä uudelleen ja entistä paremmin.
— Hyvänen aika! Vai panet sinä merkille minun hyvät ja huonot tuuleni Brooken kasvoista! Olen kyllä nähnyt hänen kumartavan ja hymyilevän kulkiessaan ikkunasi ohi, mutta en tiennyt, että välillänne on jonkinlainen langaton lennätin.
— Ei meillä olekaan, älä nyt suutu äläkä missään nimessä kerro hänelle mitä olen sanonut! Tahdoin vain osoittaa, että edistymisesi kiinnostaa minua, huudahti Meg hätääntyneenä ajatellessaan, mitä seurauksia hänen ajattelemattomalla puheellaan voisi olla.
— Minä en kuljeta juoruja, vastasi Laurie, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jolle Jo oli antanut nimen 'majesteettinen'. — Mutta jos Brooke on ilmapuntari, minun täytyy pitää huolta siitä, että hän osoittaa kaunista ilmaa.
— Älä viitsi loukkaantua. En aikonut saarnata enkä läksyttää sinua enkä olla typerä. Mutta minusta Jo yllytti sinua sellaiseen, jota myöhemmin saisit katua. Sinä olet aina kiltti ja kultainen aivan kuin veljemme, ja sen tähden sanomme suoraan kaiken mitä ajattelemme. Suo anteeksi. Tarkoitin vain hyvää.
Meg ojensi kätensä ujosti ja ystävällisesti. Häveten hetkellistä pahastumistaan Laurie puristi hänen kättään ja sanoi rehellisesti:
— Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, olin töykeä, ja tänään olen ollut pahalla tuulella koko päivän. Minusta on vain hauskaa, että sanot suoraan vikani ja olet sisarellinen, äläkä välitä jos joskus äyskin. Olen silti aina yhtä kiitollinen.
Tahtoen näyttää ettei kantanut enää kaunaa kenellekään Laurie koetti olla niin iloinen ja avulias kuin suinkin osasi — keri lankaa Megille, lausui runoja Jon mieliksi, ravisti käpyjä puista Bethille ja auttoi Amya sananjalkojen piirtämisessä ja osoittautui siten Ahkerain yhdistyksen ansioituneeksi jäseneksi. Kesken vilkasta keskustelua ilmoitti etäinen kellonsoitto, että Hanna oli pannut teen hautumaan ja että oli aika palata kotiin illalliselle.
— Saanko tulla toistekin? kysyi Laurie.
— Kyllä, jos olet kiltti ja kunnostaudut koulussa, vastasi Meg hymyillen.
— Minä koetan.
— Sitten saat tulla, ja minä opetan sinua kutomaan skottilaisten tavalla. Nyt juuri tarvitaan sukkia, sanoi Jo ja heilutti omaa sukkaansa kuin suurta sinistä villalippua, kun he erosivat portilla.
Kun Beth hämärässä soitti herra Laurencelle, seisoi Laurie ikkunaverhon takana ja kuunteli tuota pientä Davidia, jonka yksinkertainen soitto aina tyynnytti hänen levotonta mieltään, ja katseli vanhusta, joka harmaa pää käsien varassa ajatteli heltyen kuollutta lasta, jota hän oli rakastanut. Poika muisteli iltapäivän keskustelua ja ajatteli:
— Minä annan linnani raueta tyhjiin ja jään isoisän luo niin kauaksi aikaa kuin hän tarvitsee minua, sillä minä olen hänen ainoansa.
14.
Jo istui hyvin ahkerasti ullakolla, sillä lokakuun päivät alkoivat käydä koleiksi ja iltapäivät olivat lyhyet. Kahden tai kolmen tunnin ajan aurinko paistoi lämpimästi korkeaan ikkunaan, jonka edessä Jo istui vanhalla sohvallaan ahkerasti kirjoittaen. Paperit olivat levällään matka-arkulla hänen edessään, ja kesy rotta teki kävelyretkiään lattialla vanhimman poikansa kanssa — se oli korea nuorukainen, joka nähtävästi oli hyvin ylpeä viiksistään. Jo kirjoitti kirjoittamistaan syventyneenä kokonaan työhönsä, kunnes viimeinenkin sivu oli täynnä. Silloin hän riipusti nimensä alle korein kirjaimin, heitti kynän pois ja huudahti:
— Kas niin, olen tehnyt parhaani! Jollei tämä kelpaa, en voi muuta kuin odottaa, kunnes osaan kirjoittaa paremmin.
Maaten pitkänään sohvalla hän luki käsikirjoituksen huolellisesti läpi, teki korjauksia sinne tänne, piirsi muutamia huutomerkkejä, jotka näyttivät pieniltä ilmapalloilta, sitoi sitten paperit kauniilla punaisella nauhalla ja katseli niitä hetken kasvoillaan vakava, harras ilme, joka selvästi osoitti kuinka tosissaan hän oli tehnyt työnsä.
Jon laatikkona ullakolla oli vanha tinakattila, joka riippui seinässä toisesta korvastaan. Siellä hän säilytti papereitaan ja muutamia kirjoja, sillä siellä ne olivat turvassa rotalta, jolla myös oli kirjallisia harrastuksia ja joka ahneesti söi suihinsa tielleen joutuneet kirjalliset tuotteet. Tästä piilopaikasta Jo otti esille toisen käsikirjoituksen, pisti molemmat taskuunsa ja hiipi portaita alas jättäen nelijalkaiset ystävänsä jyrsimään kyniä ja maistelemaan mustetta.
Hän puki päällysvaatteet ylleen niin hiljaa kuin suinkin, ryömi takaeteisen ikkunasta matalalle katolle, hyppäsi ruohikolle ja meni kiertoteitä kadulle. Päästyään onnellisesti sinne hän silminnähtävästi rauhoittui, nousi ohikiitävään raitiovaunuun ja ajoi kaupunkia kohti iloisen ja salaperäisen näköisenä. Syrjäisen mielestä hänen käytöksensä olisi varmaan vaikuttanut hyvin omituiselta.
Noustuaan pois raitiovaunusta Jo käveli pitkän matkaa kunnes löysi erään tietyn talon. Päästyään vihdoin perille hän pysähtyi porraskäytävään, katseli likaisia portaita ja seistyään hetken hiljaa juoksi takaisin kadulle ja käveli pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Tämä temppu uudistui pari kertaa ja huvitti sanomattomasti erästä mustasilmäistä nuorukaista, joka seisoskeli vastapäisen talon ikkunassa. Tultuaan takaisin kolmannen kerran Jo veti hatun silmilleen ja marssi ylös portaita sen näköisenä kuin olisi matkalla kiskottamaan pois kaikki hampaansa.
Talon portinpieltä koristi muiden muassa hammaslääkärin kyltti, ja tuijotettuaan hetkisen mainoskilpeä äsken mainittu nuorimies heitti takin niskaansa ja tuli ulos asettuakseen odottamaan porraskäytävään sanoen mielessään:
— Hän on tosin reipas tyttö, mutta jos häntä kiusataan kovin, hän tarvitsee kyllä jonkun auttamaan itseään kotiin.
Kymmenen minuutin kuluttua Jo syöksyi portaita alas kasvot hyvin punaisina ja muutenkin sen näköisenä kuin olisi juuri läpäissyt hirveän tulikokeen. Nuorukaisen keksiessään hän näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja riensi hänen ohitseen nyökäyttämättä edes päätään, mutta poika seurasi häntä ja kysyi osanottavasti:
— Kiusattiinko sinua kovin?
— Ei pahasti.
— Pääsit sentään pian pois.
— Niin pääsin, luojan kiitos.
— Miksi menit yksin?
— En tahtonut että kukaan saisi tietää.
— Sinä olet vasta kummallinen otus. Kuinka monta sinulta vedettiin pois?
Jo katsoi ystäväänsä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt yhtään mitään, mutta purskahti sitten heleään nauruun.
— Niitä on kaksi kappaletta, jotka tahtoisin pois, mutta saan odottaa viikon.
— Miksi sitten naurat? Sinulla on jokin kepponen mielessäsi, Jo, sanoi Laurie ymmällään.
— Niin sinullakin. Mitä teit biljardisalissa, hyvä herra?
— Pyydän anteeksi, armollinen neiti, mutta ei se ollut biljardisali vaan miekkailuhalli, ja minulla oli siellä miekkailutunti.
— Sepä hauskaa.
— Kuinka niin?
— Voit opettaa minutkin miekkailemaan. Sinä saat olla "Hamletissa" Laertes, ja me teemme miekkailukohtauksesta oikein hienon. Muuten olen iloinen, kun et ollut biljardisalissa, sillä toivon ettet koskaan käy sellaisissa paikoissa. Vai käytkö sinä?
— En usein.
— Toivoisin ettet kävisi koskaan.
— Eihän siinä ole mitään pahaa, Jo. Minullahan on biljardipeli kotonakin, mutta ei sitä viitsi harrastaa, jollei ole taitavia pelitovereita. Ja koska pidän biljardista, pelaan välistä Ned Moffatin ja parin muun pojan kanssa.
— Voi kuinka ikävää! Innostut siihen yhä enemmän ja enemmän, hukkaat aikaa ja rahaa ja tulet samanlaiseksi kuin nuo tylsät pojat, sanoi Jo pudistaen päätänsä.
— Eikö muka voi silloin tällöin hiukkasen huvitella ja olla silti kunnon poika? kysyi Laurie loukkaantuneen näköisenä.
— Se riippuu siitä, kuinka ja missä se tapahtuu. Minä en pidä Nedistä enkä hänen tovereistaan ja soisin, että pysyisit heistä erillään. Äiti ei anna meidän kutsua häntä luoksemme, vaikka hän mielellään tulisi, ja jos sinusta tulee samanlainen, ei hän anna meidän olla yhdessä kuten nyt.
— Onkohan niin? kysyi Laurie levottomana.
— Ihan varmaan, hän ei siedä keikarimaisia nuoria miehiä ja sulkisi meidät kaikki mieluummin hatturasioihin kuin antaisi meidän seurustella sellaisten poikien kanssa.
— Hänen ei tarvitse vielä turvautua hatturasioihin. Minä en ole keikarimainen nuori mies enkä aio tullakaan sellaiseksi, mutta haluan silloin tällöin pitää hauskaa. Etkö sinäkin?
— Kyllä vain, eihän kukaan sellaisista pahastu, niin että huvittele pois vain, mutta älä rupea hurjistelemaan, ethän!
— Minusta tulee täydellinen pyhimys.
— En siedä pyhimyksiä. Ole sinä vain aivan tavallinen kunnon poika, niin emme koskaan jätä sinua. En tiedä mitä tekisinkään, jos sinä käyttäytyisit kuin Kingin poika. Hänellä oli paljon rahaa käytettävissään, ja niin hän rupesi juomaan ja pelaamaan ja lopulta hän karkasi kotoaan ja väärensi luullakseni isänsä nimen ja oli vallan kauhea.
— Luuletko että minä aion tehdä samoin?
— En toki. Mutta kuulen ihmisten aina sanovan, että rahoissa piilee paljon kiusauksia, ja väliin toivon, että olisit köyhä. Silloin ei tarvitsisi olla levoton sinun takiasi.
— Oletko sinä levoton minun takiani, Jo?
— Kyllä vähän, kun oikuttelet ja näytät tyytymättömältä kuten väliin teet. Sinä olet omapäinen ja sisukas poika, ja jos joudut huonoille teille, sinun on varmasti vaikea kääntyä takaisin.
Laurie kulki hetken ääneti, ja Jo katseli häntä toivoen että olisi hillinnyt kielensä, sillä pojan silmät näyttivät suuttuneilta, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin hänen varoituksilleen.
— Aiotko saarnata koko kotimatkan? Laurie kysyi äkkiä.
— En tietystikään, kuinka niin?
— Jos aiot, nousen raitiovaunuun, jollet, saattaisin sinua mielelläni ja kertoisin jotakin hyvin jännittävää.
— Minä en saarnaa enää. Palan halusta kuulla uutisesi.
— Hyvä on, mennään sitten. Se on salaisuus, ja jos kerron sen, sinunkin täytyy kertoa omasi.
— Ei minulla ole salaisuuksia, aloitti Jo, mutta puri äkkiä huultaan muistaessaan, että kyllähän hänellä oli.
— Sinulla on — sinä et osaa salata mitään. Anna kuulua vain, muuten en minäkään kerro! Laurie sanoi.
— Onko sinun salaisuutesi hauska?
— No, se on selvä! Valtavan hauska ja hullunkurinen, ja olen kaiken aikaa ollut pakahtumaisillani kertomishalusta. Kas niin, aloita sinä.
— Lupaatko ettet hiisku mitään kotona?
— En sanaakaan.
— Ja ettet tee minulle kiusaa jälkeenpäin?
— Minä en koskaan tee kiusaa.
— Et kai! Saat ihmisen kertomaan kaiken mitä tahdot. En tiedä miten oikein menettelet, kun sinulle on niin helppo uskoa asiansa.
— Paljon kiitoksia. Annahan tulla nyt.
— No niin, olen jättänyt kaksi kertomusta eräälle toimittajalle ja saan hänen vastauksensa ensi viikolla, kuiskasi Jo uskottunsa korvaan.
— Eläköön neiti March, kuuluisa amerikkalainen kirjailija! riemuitsi Laurie ja viskasi hattunsa ilmaan suureksi iloksi kahdelle ankalle, neljälle kissalle, viidelle kanalle ja muutamalle irlantilaiselle mukulalle, sillä he olivat jo kaupungin ulkopuolella.
— Hiljaa, Laurie! Ei siitä mitään tule, sen kyllä tiedän; mutta en saanut rauhaa ennen kuin olin koettanut. En sanonut kenellekään mitään, kun en tahtonut että kukaan pettyisi.
— Ei siitä mitään pettymystä tule. Sinun kertomuksesi ovat ihan kuin itseään Shakespearea kaikkien niiden lorujen rinnalla, joita joka päivä julkaistaan. On hurjan hauskaa nähdä ne painettuina. Olemme hirveän ylpeitä kirjailijattarestamme.
Jon silmät säteilivät.
— Mikä sinun salaisuutesi on? Nyt on sinun vuorosi, Teddy, muuten en koskaan enää luota sinuun, hän sanoi koettaen sammuttaa kytevää toivoa, jonka Laurien sanat olivat sytyttäneet hänen rinnassaan.
— Voin joutua kiipeliin kun kerron, mutta koska en ole luvannut mitään, teen sen kuitenkin. En saa sielun rauhaa ennen kuin olen purkanut uutiseni sinulle. Minä tiedän missä Megin käsine on.
— Siinäkö kaikki? sanoi Jo ja näytti pettyneeltä. Mutta Laurie nyökäytti päätään ja iski silmää merkitsevästi.
— Se onkin uutinen, ja sen sinäkin myönnät, kunhan kuulet missä se on.
— No missä sitten?
Laurie kumartui ja kuiskasi Jon korvaan kolme sanaa, joiden vaikutus oli valtava. Jo seisoi ja tuijotti häneen hetkisen näyttäen sekä ällistyneeltä että tyytymättömältä, lähti sitten kävelemään ja sanoi terävästi:
— Mistä tiedät?
— Minä näin sen.
— Missä?
— Taskussa.
— Onko se ollut siellä koko ajan?
— On, eikö se ole romanttista?
— Ei, se on kauheata.
— Etkö pidä siitä?
— Tietenkään en. Se on naurettavaa, sellaista ei saa sallia. Hyvänen aika, mitä Meg sanoo?
— Et saa kertoa kenellekään, muista se!
— Minä en luvannut mitään.
— Se oli itsestään selvää, ja minä luotin sinuun.
— No niin, en missään tapauksessa kerro vielä nyt, mutta olen hirveän pahoillani ja toivon ettet olisi kertonut sitä minulle.
— Luulin että se huvittaisi sinua.
— Sekö että joku tulee ja vie Megin? Ei kiitoksia.
— Sinusta on kai hauskempaa, että joku tulee ja vie sinut.
— Tahtoisin nähdä sen joka uskaltaisi, sanoi Jo ylpeästi.
— Niin minäkin, sanoi Laurie ja hihitti.
— Salaisuudet eivät nähtävästi sovi minulle, olen kokonaan poissa tasapainosta sen johdosta mitä kerroit, sanoi Jo melkein kiittämättömänä.
— Juostaan kilpaa tätä mäkeä alas, niin tulet entisellesi, ehdottiLaurie.
Ketään ei ollut näkyvissä, tasainen tie mäkeä alas houkutteli, ja koska kiusaus oli vastustamaton, Jo syöksyi eteenpäin vinhaa vauhtia. Hattu ja kampa lensivät hänen päästään, ja hiusneuloja tippui pitkin mäkeä. Laurie pääsi ensimmäisenä alas ja oli peräti tyytyväinen parannuskeinoonsa, sillä hänen Atalantensa juoksi hänen luokseen läähättäen, silmät loistavina, hiukset hulmuten ja puna poskillaan, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä.
— Jospa olisin hevonen, niin voisin hengästymättä juosta peninkulmittain tässä ihanassa ilmassa. Voi kauhistus, taidan näyttää oikealta variksenpelätiltä! Mene ja nouki tavarani, niin olet oikea enkeli, pyysi Jo ja istahti vaahteran alle, jonka lehdet peittivät maan punaisen maton tavoin.
Laurie lähti kiirettä pitämättä hakemaan pudonneita tavaroita, ja sillä välin Jo letitti tukkansa toivoen, ettei kukaan tulisi ennen kuin hän olisi taas säädyllisen näköinen. Mutta joku tuli kuin tulikin, eikä se ollut kukaan muu kuin Meg, joka näytti erikoisen arvokkaalta ja täysikasvuiselta parhaassa asussaan, sillä hän oli ollut vieraisilla.
— Mitä maailmassa sinä täällä teet? hän kysyi ja katseli hämmästyneenä pörröistä sisartaan.
— Kokoan lehtiä, vastasi Jo nöyrästi näyttäen korean punaista kourallista, jonka hän juuri oli ottanut maasta.
— Ja hiusneuloja, lisäsi Laurie viskaten Jon polvelle puolen tusinaa. — Niitä kasvaa tällä tiellä, samoin kampoja ja ruskeita olkihattuja.
— Sinä olet juossut kuin hullu, Jo, kuinka saatoit? Milloin jätät nuo poikamaiset tapasi? sanoi Meg moittivasti järjestellen kalvosimiaan ja kohennellen tukkaansa, jonka tuuli oli suvainnut sekoittaa.
— En koskaan ennen kuin olen vanha ja kankea ja nilkutan sauvaan nojaten. Älä koeta tehdä minusta täysikasvuista ennen aikojani, Meg, on jo tarpeeksi kovaa nähdä sinun muuttuvan.
Puhuessaan Jo kumartui lehtien yli salatakseen huultensa värinän. Hän oli viime aikoina aavistanut, että Margaret oli kehittymässä naiseksi, ja Laurien uutinen sai hänet pelkäämään eroa. Laurie huomasi hänen mielenliikutuksensa ja käänsi Megin huomion toisaalle kysymällä äkkiä:
— Missä olet ollut, kun olet noin hienona?
— Gardinerilla, ja Sallie kertoi minulle Belle Moffatin häistä.Ne olivat hyvin komeat, ja nuori pari viettää talven Pariisissa.Ajatelkaa kuinka hurmaavaa!
— Kadehditko häntä, Meg?
— Pelkään pahoin että kadehdin.
— Sepä hauskaa, mutisi Jo ja nykäisi hattunsa nauhan kiinni.
— Kuinka niin? kysyi Meg ihmeissään.
— Siksi että jos rikkaus sinua viehättää, et koskaan mene ottamaan mieheksesi köyhää, sanoi Jo ja rypisti kulmiaan Laurielle, joka antoi hänelle äänettömän varoituksen.
— En koskaan 'mene ottamaan miehekseni' ketään, huomautti Meg ja jatkoi matkaansa ylen arvokkaasti, toisten seuratessa häntä nauraen, supattaen, hyppien kivien yli ja 'käyttäytyen kuin lapset', kuten Meg itsekseen sanoi, vaikka hän kenties olisi joutunut kiusaukseen yhtyä heidän joukkoonsa jollei hänellä olisi ollut paras puku yllä.
Viikon tai parin ajan Jo käyttäytyi niin omituisesti, että hänen sisarensa olivat vallan ymmällään. Hän ryntäsi ovelle joka kerran kun kirjeenkantaja soitti kelloa, oli epäystävällinen herra Brookelle, istui pitkät ajat katsellen Megiä murheellisena ja syöksyi sitten äkkiä pystyyn ravistelemaan ja suutelemaan häntä kummallisen kiihkeästi. Laurie ja hän antoivat merkkejä toisilleen ja puhuivat 'kaksipäisestä kotkasta', kunnes tytöt julistivat molempien menettäneen järkensä.
Eräänä lauantaina kaksi viikkoa sen päivän jälkeen, kun Jo oli kavunnut ulos ikkunasta, Meg näki kauhukseen, kuinka Laurie ajoi Jota takaa läpi koko puutarhan ja onnistui vangitsemaan hänet vihdoin Amyn lehtimajassa. Meg ei erottanut mitä siellä tapahtui, mutta majasta kuului huutoja ja naurua, äänten hälinää ja sanomalehden kahinaa.
— Mitä meidän pitää tehdä tuolle tytölle? Hän ei ikinä opi käyttäytymään nuoren naisen tavalla, huokasi Meg ja katseli paheksuen kilpajuoksua.
— Toivottavasti hän ei opikaan, hän on hauska ja herttainen tuollaisena, sanoi Beth, joka ei koskaan tunnustanut kenellekään olevansa vähän pahoillaan siitä, että Jolla oli salaisuuksia jonkun muun kuin hänen kanssaan.
— On hyvin ikävää, että emme koskaan saa häntä olemaancommy la fo, lisäsi Amy, joka ompeli itselleen uutta röyhelöä ja oli sitonut kiharansa erittäin pukevalla tavalla — kaksi seikkaa, jotka saivat hänen tuntemaan itsensä tavattoman hienoksi ja neitimäiseksi.
Parin minuutin kuluttua Jo syöksyi sisään, heittäytyi sohvalle ja oli ahkerasti lukevinaan.
— Onko siellä jotakin mielenkiintoista? alentui Meg kysymään.
— Ei muuta kuin eräs kertomus, eikä se luultavasti ole paljonkaan arvoinen, vastasi Jo pitäen lehden nimeä huolellisesti piilossa.
— Mikä sen nimi on? kysyi Beth, joka ei voinut käsittää, miksi Jo kätki kasvonsa sanomalehden taa.
— Kilpailevat maalarit.
— Kuulostaa hyvältä. Lue se, pyysi Meg.
Yskäistyään äänekkäästi ja vedettyään syvään henkeään Jo alkoi lukea hyvin nopeasti. Tytöt kuuntelivat hartaina, sillä kertomus oli romanttinen ja järkyttävä ja suurin osa henkilöistä kuoli lopussa.
— Minä pidän siitä kohdasta, jossa puhutaan kauniista taulusta, huomautti Amy hyväksyvästi, kun Jo oli lopettanut.
— Minä pidän eniten rakkauskohtauksista. Viola ja Angelo ovat meidän lempinimiämme — niitähän me usein käytämme omissa sepustuksissamme. Eikö se ole omituista? sanoi Meg pyyhkien silmiään, sillä 'rakkauskohtaukset' olivat päättyneet hyvin traagisesti.
— Kuka on kirjoittanut sen? kysyi Beth, joka oli sattunut näkemään vilauksen Jon kasvoista.
Lukija hypähti äkkiä pystyyn ja heitti lehden pois näyttäen hehkuvat kasvonsa. Sitten hän sanoi kovalla äänellä, jossa juhlallisuus ja mielenliikutus lystikkäästi yhtyivät:
— Teidän sisarenne.
— Sinä? huusi Meg ja pudotti käsityönsä.
— Se oli oikein hyvä, sanoi Amy hyväksyvästi.
— Minä arvasin sen! Minä arvasin sen! Oi, oma Jo-kultani, minä olen hirveän ylpeä! Ja Beth syleili sisartaan ja riemuitsi hänen valtavasta menestyksestään.
Ja voi sentään, kuinka mielissään kaikki olivat! Meg ei tahtonut uskoa asiaa todeksi ennen kuin näki omin silmin Jon nimen painettuna — "Josephine March". Amy antoi suopean arvostelun niistä kohdista, joissa puhuttiin taiteesta, ja tarjosi apuaan kertomuksen jatkoon, jota pahaksi onneksi ei voinut tulla, koska sekä sankari että sankaritar olivat kuolleet. Beth oli haltioissaan, lauleli ja hyppi ilosta. Hanna tuli sisään ja huudahti: "No jopa nyt jotakin" suuresti ihmetellen "Jon julkista menestystä".
Ja kuinka ylpeä rouva March olikaan saadessaan kuulla asiasta, ja kuinka Jo nauroi vesissä silmin ja selitti olevansa ylpeä kuin riikinkukko, ja kuinka 'kaksipäinen kotka' levitti voitokkaat siipensä koko Marchin talon yli, kun sanomalehti kulki kädestä käteen.
— Kerro nyt kaikki alusta alkaen! — Koska se tuli? — Paljonko sait siitä? — Mitä isä sanoo? — Kuinka Laurie iloitseekaan! huusi koko perhe yhdestä suusta kerääntyen Jon ympärille.
— Lakatkaa hälisemästä, tytöt, niin kerron kaikki, sanoi Jo ja mietti, mahtoiko neiti Burney tuntea suurempaa iloa ja ylpeyttä "Eveliinastaan" kuin hän "Kilpailevista maalareista". Kerrottuaan kuinka hän oli vienyt tuotteensa sanomalehteen, Jo lisäsi:
— Ja kun menin kuulemaan vastausta, sanoi mies että hän piti molemmista, mutta että hän ei maksa mitään vasta-alkajille, painattaa vain heidän kertomuksensa lehteensä. Se on hyvää harjoitusta, hän sanoi, ja kun kynäniekat edistyvät, heille maksetaan kyllä. Ja minä annoin hänelle kaksi kertomustani, ja tänään sain lehden, ja Laurie yllätti minut kun luin sitä ja tahtoi välttämättä nähdä sen, ja minä suostuin, ja hän sanoi, että se on hyvä ja että minun pitää kirjoittaa enemmän ja että hän pitää huolen, että saan maksun seuraavasta, ja minä olen kauhean onnellinen, sillä ennen pitkää voin itse elättää itseni ja auttaa tyttöjä.
Jo ei enää voinut pidättää itseään, vaan kätki kasvonsa sanomalehteen ja kostutti pientä kertomustaan parilla onnenkyynelellä, sillä hänen sydämensä hartain toive oli päästä riippumattomaksi, kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon ja ansaita kiitosta niiltä joita hän rakasti, ja tämä tuntui ensi askelelta tuota onnellista tulevaisuutta kohti.
15.
— Marraskuu on koko vuoden ikävin kuukausi, sanoi Meg seistessään ikkunan ääressä eräänä koleana iltapäivänä ja katsellessaan pakkasen runtelemaa puutarhaa.
— Siinä kai syy, miksi olen syntynyt marraskuussa, huomautti Jo tuumivasti.
— Jos jotakin hyvin hauskaa tapahtuisi juuri nyt, pitäisimme sitä vallan hurmaavana kuukautena, sanoi Beth, joka suhtautui toiveikkaasti kaikkeen, marraskuuhunkin.
— Ehkäpä pitäisimmekin, mutta tässä perheessä ei koskaan tapahdu mitään hauskaa, sanoi Meg, joka oli huonolla tuulella. — Samaa jauhamista päivästä toiseen, ei tippaakaan vaihtelua, ja hyvin vähän hauskuutta. Aivan kuin polkumyllyssä.
— Hyi, kuinka synkkämielisiä me olemme! huudahti Jo. — Vaikka enpä sinua ihmettele, tyttöparka. Toiset tytöt pitävät hauskaa, ja sinun täytyy vain raataa vuodesta toiseen. Voi, jospa voisin järjestää sinunkin asiasi niin kuin sankarittarieni! Olet kyllin kaunis ja kyllin hyvä jo nyt, ja antaisin jonkun rikkaan sukulaisen jättää sinulle odottamatta perinnön. Sitten sinä ilmestyisit seurapiireihin perijättärenä ja halveksisit jokaista, joka on nyrpistänyt nenäänsä sinulle, matkustaisit ulkomaille ja palaisit takaisin armollisena rouvana loistossa ja rikkaudessa kylpien.
— Ei meidän päivinämme niin vain saada perintöjä. Miesten pitää tehdä työtä ja naisten mennä rikkaisiin naimisiin. Maailmassa on kauhean paljon vääryyttä! sanoi Meg katkerasti.
— Jo ja minä hankimme rikkautta teille kaikille. Odottakaa vain kymmenen vuotta, niin saatte nähdä, sanoi Amy, joka istui nurkassa ja teki 'savikukkoja', kuten Hanna nimitti hänen pieniä savesta muovailtuja lintujaan, kukkiaan ja ihmiskuviaan.
— En jaksa odottaa, ja pelkään etten juuri luota mutaan ja musteeseen, vaikka olenkin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne.
Meg huokasi ja kääntyi katsomaan pakkasen hävittämää puutarhaa. Jo voihki ja nojasi molempia kyynärpäitään pöytään toivottoman näköisenä, mutta Amy leipoi tarmokkaasti saveaan, ja Beth, joka istui toisen ikkunan luona, sanoi hymyillen:
— Nyt tapahtuu ainakin heti paikalla kaksi hauskaa asiaa. Äiti tulee tuolla kotiin, Ja Laurie juoksee puutarhan poikki kuin hänellä olisi jotakin hauskaa kerrottavanaan.
Molemmat tulivat sisään, rouva March teki tavallisen kysymyksensä: — Onko isältä tullut kirjettä, tytöt? ja Laurie sanoi houkuttelevaan tapaansa:
— Eikö kukaan lähde ajelemaan? Olen lukenut ja laskenut pääni pyörälle ja aion virkistää sieluani pienellä ajelulla. Tule, Jo — sinä ja Beth ainakin tulette, eikö niin?
— Tietysti tulemme.
— Kiitos vain, mutta minä en ehdi, sanoi Meg ja otti esiin ompelulippaansa, sillä hän oli yhtä mieltä äitinsä kanssa siitä, että ainakaan hänen ei ollut hyvä kovin usein lähteä ajelulle tämän nuoren herrasmiehen kanssa.
— Me kolme olemme heti kohta valmiit lähtemään, huudahti Amy ja riensi pesemään käsiään.
— Voinko tehdä mitään hyväksenne? kysyi Laurie ja kumartui rouvaMarchin tuolin yli herttaiseen tapaansa.
— Kiitos ei — paitsi että pistäydyt postitoimistossa, poikaseni. Tänään olisi isältä pitänyt tulla kirje, eikä postinkantaja ole käynyt täällä. Isä on täsmällinen kuin aurinko, mutta kirje on tietysti voinut viivästyä matkalla.
Kimeä soitto keskeytti hänet, ja Hanna tuli hetken kuluttua huoneeseen tuoden kirjettä.
— Sähkösanoma, rouva, sanoi Hanna säikähtyneen näköisenä ja piti sähkettä kädessään ikään kuin peläten sen minä hetkenä tahansa voivan räjähtää.
Rouva March tempasi sähkeen käteensä, repi sen auki, luki ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja vaipui tuoliinsa niin kalpeana kuin tuo pieni paperi olisi lähettänyt luodin hänen sydämeensä. Laurie syöksyi alakertaan hakemaan vettä, Meg ja Hanna tukivat rouva Marchia ja Jo luki säikähtyneellä äänellä:
"Miehenne hyvin sairaana. Tulkaa heti. S. Hale. Blank Hospital,Washington."
Kuinka hiljaista huoneessa olikaan, kuinka kummallisesti päivä pimeni ulkona ja kuinka äkkiä koko maailma näytti muuttuneen, kun tytöt kerääntyivät äitinsä ympärille. Tuntui kuin heidän koko elämänsä onni ja turvallisuus olisi ollut vaarassa. Rouva March toipui pian, luki viestin uudelleen ja syleili lapsiaan sanoen äänellä, jota tytöt eivät koskaan unohtaneet:
— Minä lähden heti, mutta se voi olla jo myöhäistä. Voi, lapset, lapset, auttakaa minua kestämään tämä taakka!
Hetkeen ei kuulunut kuin nyyhkytyksiä, katkonaisia lohdutuksen sanoja ja toiveikkaita kuiskauksia, jotka kaikki hukkuivat kyyneliin. Hanna tointui ensimmäisenä ja antoi esimerkillään vaistomaisesti toisille hyvän neuvon.
— Jumala suojelkoon rakasta isäntää! Mutta olenpa minäkin, kun seison vain tässä itkemässä; minunhan on laitettava tavaranne kuntoon lähtöä varten, rouva, hän sanoi ja kuivasi kyynelet esiliinaan, puristi lämpimästi emäntänsä kättä omalla työssä kovettuneella kädellään ja lähti askareihinsa.
— Hanna on oikeassa, nyt ei ole aikaa kyyneliin. Rauhoittukaa, tytöt, ja antakaa minun ajatella.
He koettivat rauhoittua, kun äiti nousi kalpeana mutta lujana ja unohti oman surunsa suunnitellakseen kaikkien puolesta.
— Missä Laurie on? hän kysyi miettien mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.
— Tässä, tässä. Voi, antakaa minun tehdä jotakin, pyysi poika rientäen viereisestä huoneesta, jonne hän oli tahdikkaasti vetäytynyt.
— Sähkötä että tulen heti. Ensimmäinen juna lähtee varhain huomenaamulla. Matkustan sillä.
— Mitä muuta? Hevoset ovat valjaissa, voin mennä vaikka minne ja tehdä vaikka mitä, sanoi Laurie.
— Vie kirjelippu Marchin tädille. Jo, anna minulle kynä ja paperia.
Jo repi irti puhtaan lehden äsken kirjoittamastaan kertomuksesta ja työnsi pöydän äitinsä eteen. Hän ymmärsi hyvin, että äidin oli pakko lainata rahat tuota pitkiää, surullista matkaa varten, ja hän olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa lisätäkseen isän hyväksi käytettävää summaa.
— Mene nyt, poika kulta, mutta älä aja itseäsi kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista.
Rouva Marchin varoitus oli nähtävästi annettu kuuroille korville, sillä viiden minuutin kuluttua Laurie ratsasti nopealla hevosellaan ikkunoiden ohi kuin henkensä edestä.
— Juokse yhdistykseen, Jo, ja sano rouva Ringille, etten voi tulla. Osta matkalla tässä luettelossa mainitut tavarat. Otan ne mukaani, sillä sairaaloiden varastot ovat näin sota-aikana monesti hyvin puutteelliset. Beth, mene sinä herra Laurencen luo ja pyydä pari pulloa vanhaa viiniä. Meidän ei tarvitse hävetä, kun pyydämme sitä isää varten, hänen pitää saada parasta mitä voimme hankkia. Amy, pyydä Hannaa tuomaan alas musta matkalaukku, ja Meg voi tulla auttamaan minua tavaroiden järjestämisessä, sillä olen melkein päästäni pyörällä.
Ei ollut lainkaan ihme, että kirjoittaminen, ajatteleminen ja määräyksien jakeleminen sai äitiparan päästä pyörälle, ja Meg pyysi että hän istuisi hetken huoneessaan kaikessa rauhassa ja antaisi heidän toimia. Kaikki lentelivät edestakaisin kuin lehdet tuulessa, ja hiljaisen kodin rauha oli kadonnut niin äkkiä kuin tuo onneton paperi olisi ollut paha taikakalu.
Herra Laurence oli itse lähtenyt heti Bethin mukaan ja toi tullessaan kaikkea mahdollista hyvää sairasta varten sekä lupasi pitää huolta tytöistä äidin poissa ollessa. Hän tarjoutui jopa matkaseuraksi rouva Marchille, mutta tämä ei mitenkään voinut suostua siihen, että vanha herra vaivautuisi tuolle pitkälle matkalle.
Rouva Marchin katseesta herra Laurence huomasi kuitenkin, että matkatoveri olisi hänelle kovin tervetullut. Vanhus kurtisti kulmiaan, hieroi käsiään ja lähti äkkiä pois. Kukaan ei ehtinyt kiinnittää asiaan enempää huomiota ennen kuin Meg juostessaan portaita alas päällyskenkäpari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä törmäsi odottamatta herra Brookeen.
— Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, neiti March, tämä sanoi ystävälliseen, tyyneen tapaansa, joka teki hyvää Megin hätääntyneelle mielelle. — Tulen tarjoutumaan äitinne matkaseuraksi. Minun on toimitettava muutamia asioita herra Laurencelle Washingtonissa, ja olen erittäin iloinen jos voin olla äidillenne avuksi siellä.
Päällyskengät putosivat maahan, ja vähällä piti ettei tee seurannut mukana, kun Meg ojensi kätensä kasvot niin kiitollisina, että herra Brooke olisi tuntenut saaneensa runsaan korvauksen paljon suuremmastakin uhrauksesta kuin minkä hän aikoi tehdä.
— Kuinka ystävällisiä te kaikki olette! Olen varma että äiti ottaa tarjouksenne vastaan. On suuri helpotus tietää, että joku pitää huolta hänestä. Kiitoksia oikein, oikein paljon!
Meg puhui vakavasti ja unohti itsensä kokonaan, kunnes hän näki noissa ruskeissa silmissä jotakin, joka sai hänet äkkiä muistamaan jäähtyneen teensä. Hän vei vieraan kiireesti arkihuoneeseen, jonne sanoi kutsuvansa äitinsä.
Kaikki oli järjestyksessä, kun Laurie palasi mukanaan Marchin tädin kirje, joka sisälsi pyydetyn rahasumman ja pari riviä. Hänhän oli aina sanonut, että March oli vallan mieletön lähtiessään sotaan, hän oli tiennyt, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Rouva March heitti kirjelipun tuleen, pani rahat kukkaroonsa ja jatkoi valmistuksiaan pusertaen huulensa yhteen tavalla, jonka Jo olisi ymmärtänyt jos olisi nähnyt.
Lyhyt iltapäivä kului pian, kaikki tärkeimmät asiat oli toimitettu, Meg ja hänen äitinsä ompelivat muutamia välttämättömiä vaatekappaleita ja Hanna silitti, mutta Jota ei vielä kuulunut. He alkoivat tulla levottomiksi, ja Laurie lähti häntä hakemaan, sillä eihän koskaan voinut tietää mitä Jon päähän pälkähti. Laurie ei kuitenkaan löytänyt häntä, ja hetken kuluttua Jo tuli kotiin hyvin merkillisen näköisenä. Hänen kasvonsa olivat yhtaikaa veitikkamaiset ja pelokkaat, tyytyväiset ja haikeat, ja se hämmästytti perhettä yhtä suuresti kuin setelikäärö, jonka hän laski äitinsä eteen sanoen ääni väristen:
— Tässä on minun panokseni isän auttamiseksi.
— Rakas Jo, kuinka olet sen saanut? Kaksikymmentä viisi dollaria?Toivottavasti et ole tehnyt mitään ajattelematonta.
— En, se on omaa rahaani. En ole pyytänyt, lainannut enkä varastanut sitä. Olen ansainnut sen kunniallisesti enkä usko että torutte minua, sillä olen vain myynyt jotakin omaani. Puhuessaan Jo otti hatun päästään, ja silloin nousi yleinen huuto ja hälinä, sillä hänen runsas, ihana tukkansa oli leikattu lyhyeksi.
— Tukkasi! Kaunis tukkasi! — Voi, Jo, kuinka saatoit? Ainoa mikä sinussa oli kaunista. — Rakas tyttöni, ei se olisi ollut tarpeellista. — Hän ei enää ole minun Joni näköinen, mutta tuollaisena pidän hänestä vielä enemmän!
Kaikki hälisivät yhteen ääneen, ja Beth hyväili hellästi tuota kerittyä päätä, mutta Jo pysyi välinpitämättömän näköisenä, mikä seikka ei pettänyt ketään, pörrötti ruskeata pojantukkaansa koettaen olla kuin hän hyvinkin pitäisi siitä ja sanoi:
— Ei se vaikuta valtakunnan kohtaloon, niin että älä yhtään inise, Beth! Se tekee hyvää turhamaisuudelleni — aloinkin jo liiaksi ylpeillä peruukistani. Parempi vain aivoilleni että tuo paksu kuontalo on poissa. Pääni tuntuu suloisen kevyeltä ja viileältä, ja parturi sanoi että pian saan lyhyen kiharan tukan, mikä näyttää hauskalta ja poikamaiselta ja on helppo pitää kunnossa. Minä olen tyytyväinen, äiti, sinä otat rahat, eikä siitä sen enempää.
— Kerro minulle kaikki, Jo. Minä en ole aivan tyytyväinen, mutta en voi sinua toruakaan, kun tiedän kuinka iloisesti uhrasit turhamaisuutesi, kuten sanot, rakkaudelle. Mutta, kultaseni, se ei ollut välttämätöntä, ja pelkään että vielä kadut sitä.
— Enkä kadu, vastasi Jo ylpeästi ja tunsi suurta huojennusta siitä että hänen tekoaan ei sentään kokonaan tuomittu.
— Mikä sai sinut tekemään sen? kysyi Amy, joka yhtä hyvin olisi voinut ajatella päänsä kuin kauniin tukkansa leikkaamista.
— Olin aivan hurjana halusta tehdä jotakin isän hyväksi, sanoi Jo kun istuttiin illallispöytään. — Minusta lainaaminen on yhtä inhottavaa kuin äidistäkin, ja tiesin että Marchin täti nurkuisi — hän nurisee vaikka pyytäisi vain lanttia. Meg antoi koko neljännesvuoden palkkansa vuokraan, minulta taas kaikki meni vaatteisiin. Tunsin itseni oikein viheliäiseksi ja tahdoin saada rahaa vaikka minun olisi pitänyt myydä nenäni.
— Sinulla ei ollut mitään syytä tuntea itseäsi viheliäiseksi, lapseni. Sinullahan ei ollut talvivaatteita ollenkaan, ja ostit yksinkertaisinta mitä sait omilla työläästi ansaituilla rahoillasi, sanoi rouva March, ja hänen katseensa lämmitti Jon sydäntä.
— Ensin en vähääkään ajatellut tukkani myymistä, mutta mietin koko matkan mitä voisin tehdä, ja tunsin melkein halua keventää vähäsen rikkaiden varastoja. Erään parturiliikkeen ikkunassa näin irtopalmikoita, ja musta letti, joka oli ohuempi kuin minun, maksoi neljäkymmentä dollaria. Mieleeni juolahti äkkiä että minulla oli jotakin, josta voin saada rahaa, enkä jäänyt ajattelemaan sen enempää, vaan marssin suoraan sisään ja kysyin mitä he antaisivat tukastani.
— En käsitä kuinka uskalsit, sanoi Beth kauhistuneena.
— Voi, ei se ollut mitään, parturi oli pieni mies, jonka päätoimena näytti olevan hiustensa öljyäminen. Hän tuijotti minua ensin aivan kuin ei olisi tottunut siihen että nuoret tytöt syöksyvät hänen kauppaansa myymään hiuksiaan. Sitten hän sanoi ettei hän välitä minun tukastani, koska se ei ole muotiväriä, ja että hän ei koskaan maksa paljon hiuksista sellaisinaan, vaan että niihin pantu työ tekee ne vasta kalliiksi. Alkoi jo tulla myöhä, ja pelkäsin että jollen saa asiaani suoritetuksi heti, ei siitä tule mitään, ja tiedäthän että kun kerran ryhdyn johonkin, en siedä jättää sitä sikseen. Pyysin häntä ottamaan lettini ja kerroin miksi minulla oli niin onnettoman kiire. Tiedän kyllä että se oli typerää, mutta se muutti hänen mielensä. Olin vähän kiihtynyt ja kerroin asian sekavaan tapaani, ja hänen vaimonsa kuuli sen ja sanoi herttaisesti: "Ota se, Thomas, ja tee palvelus tälle nuorelle neidille. Minä tekisin saman Jimmyni tähden, jos minulla olisi ainoatakaan myytäväksi kelpaavaa suortuvaa."
— Kuka oli Jimmy? kysyi Amy, joka tahtoi saada asiat selville sitä mukaa kuin ne kerrottiin.
— Hänen poikansa, joka on sodassa. Kuinka pian tuollaiset asiat tekevätkään oudot ihmiset ystäviksi! Hän puheli koko ajan kun mies leikkasi, ja se piti minua oikein hyvällä tuulella.
— Eikö tuntunut kauhealta kun ensimmäinen napsahdus kuului? kysyiMeg väristen.
— Katselin tukkaani hetkisen sillä aikaa kun mies kokosi kapineensa, siinä kaikki. En koskaan vetistele tuollaisista pikkuseikoista, mutta tunnustan että oli kummallista nähdä tuttu vanha tukka pöydällä ja tuntea päässään vain lyhyttä, karkeaa sänkeä. Tuntui melkein kuin olisin menettänyt jalan tai käsivarren. Vaimo näki minun katselevan sitä ja antoi minulle pitkän kiharan talteen pantavaksi. Annan sen sinulle, äiti, muistoksi menneestä loistosta, sillä leikkotukka on niin mukava, etten luultavasti enää koskaan huoli pitkää.
Rouva March otti pitkän kastanjanruskean kiharan ja kätki sen laatikkoonsa paikkaan, jossa jo ennestään oli lyhyt, harmaa suortuva. Hän sanoi vain: — Kiitos, rakkaani, mutta hänen ilmeessään oli jotakin joka sai tytöt muuttamaan puheenaihetta ja juttelemaan hilpeästi herra Brooken ystävällisyydestä, ennustelemaan kaunista matkailmaa ja kuvailemaan niitä iloisia aikoja, jotka koittaisivat, kun isä tuotaisiin kotiin hoidettavaksi.
Kenenkään ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, kun rouva March kymmeneltä laski käsistään viimeisen ompeluksensa ja sanoi:
— Tulkaa, tytöt.
Beth meni pianon luo ja soitti isän lempilaulun. Kaikki alkoivat urhoollisesti laulaa, mutta jäivät yksitellen pois, kunnes Beth lauloi yksinään, sydämensä pohjasta, sillä hänelle musiikki oli aina lohduttaja.
— Menkää nukkumaan nyt älkääkä enää puhelko, sillä meidän täytyy nousta huomenna aikaisin ja tarvitsemme paljon unta. Hyvää yötä, kultaseni, sanoi rouva March, kun laulu loppui eikä kukaan halunnut aloittaa toista.
Tytöt suutelivat häntä hiljaa ja hiipivät vuoteisiinsa niin äänettöminä kuin rakas sairas olisi nukkunut viereisessä huoneessa. Beth ja Amy nukahtivat pian huolimatta levottomuudestaan, mutta Meg makasi valveilla ja hautoi nuoren elämänsä vakavimpia ajatuksia. Jo makasi liikkumatta, ja sisar uskoi hänen nukkuvan, kunnes kuuli tukahdetun nyyhkytyksen ja sattui koskettamaan märkää poskea.
— Jo rakas, minkä sinun on? Itketkö isän tähden?
— En, en nyt.
— Miksi sitten itket?
— Tu-tukkani! pääsi Jolta, joka turhaan koetti upottaa liikutustaan pielukseen.
Se ei tuntunut Megistä lainkaan naurettavalta, ja hän hyväili surevaa sankaritarta niin hellästi kuin taisi.
— En minä kadu, vakuutti Jo katkonaisesti. — Tekisin sen huomenna uudestaan, jos voisin. Vain turhamainen ja itsekäs puoli minussa itkee ja parkuu näin typerästi. Älä kerro kenellekään, kyllä se nyt menee ohi. Luulin että nukuit ja itkin pienen itkun peruukkini tähden kaikessa hiljaisuudessa. Se oli sentään ainoa mikä minussa oli kaunista. Kuinka satuit olemaan valveilla?
— En voi nukkua, olen niin levoton, sanoi Meg.
— Ajattele jotakin hauskaa, niin nukahdat pian.
— Olen kyllä koettanut, mutta tulin vain virkummaksi.
— Mitä ajattelit?
— Kauniita kasvoja — etenkin silmiä, vastasi Meg hymyillen itsekseen pimeässä.
— Minkä värisistä silmistä pidät enimmän?
— Ruskeista — nimittäin — toisinaan. Siniset ovat myös hyvin kauniit.
Jo nauroi ja Meg käski häntä ankarasti olemaan hiljaa, lupasi sitten laittaa hänen tukkansa kiharaksi, nukkui ja uneksi elävänsä pilvilinnassaan.
Kello löi kaksitoista ja huoneissa oli hyvin hiljaista, kun eräs olento hiipi hiljaa vuoteelta vuoteelle korjaten peitteitä, tasoitellen tyynyjä ja pysähtyen katsomaan kauan ja hellästi raikkaita kasvoja, suutelemaan niitä huulin, joiden kosketus oli kuin äänetön siunaus ja kuiskaamaan hartaita rukouksia, joihin vain äidit kykenevät. Kun hän kohotti ikkunaverhoa ja katsoi pimeään yöhön, tuli kuu äkkiä esiin pilvien takaa, katsoi häneen ystävällisten, kirkkaiden kasvojen tavoin ja tuntui kuiskaavan: "Ole turvassa, ystävä! Pilvien takana on aina valoa."
16.
Tytöt sytyttivät lamppunsa kylmässä, harmaassa aamuhämärässä ja lukivat lukunsa vakavammalla mielellä kuin koskaan ennen, sillä nyt oli todellisen surun varjo langennut heidän elämäänsä, ja pienet kirjat olivat täynnä apua ja lohdutusta. Pukeutuessaan he päättivät sanoa äidilleen hyvästi iloisina ja toiveikkaina ja lähettää hänet surulliselle matkalleen pahoittamatta hänen mieltään kyynelillä ja valituksilla.
Aamiainen näin varhaisella hetkellä tuntui oudolta, ja Hannankin tutut kasvot näyttivät luonnottomilta, kun hän hääri keittiössä yömyssy päässä. Suuri matka-arkku odotti valmiina eteisessä, sohvalla oli äidin hattu ja päällystakki, ja äiti itse istui pöydän ääressä koettaen syödä, mutta näytti niin kalpealta, valvoneelta ja levottomalta, että tyttöjen oli hyvin vaikea pysyä päätöksessään. Megin silmät kyyneltyivät vastoin hänen tahtoaan, Jon täytyi useammin kuin kerran kätkeä kasvonsa esiliinaan, ja pikku tyttöjen kasvoilla oli vakava, levoton ilme. Suru oli heille uusi kokemus.
Kukaan ei puhunut paljon, mutta kun lähdön hetki läheni ja he odottivat vaunuja, sanoi rouva March tyttärilleen, jotka hyörivät hänen ympärillään, kuka käärien hänen huiviaan, kuka sormeillen hänen hattunsa nauhoja, kuka vetäen päällyskenkiä hänen jalkaansa tai pannen kiinni hänen matkalaukkuaan:
— Lapset, jätän teidät Hannan hoitoon ja herra Laurencen hyvään huomaan. Hanna on itse uskollisuus, ja naapurimme varjelee teitä kuin olisitte hänen omiaan. En ole levoton tähtenne, pelkään vain että ette osaa suhtautua tähän suruun oikein. Älkää tuskaantuko ja valittako kun olen poissa, älkääkä luulko että voitte lohduttaa itseänne olemalla joutilaita ja koettamalla unohtaa. Tehkää töitänne kuten ennenkin, sillä työ on ihana huojennus. Toivokaa ja olkaa ahkeria, ja muistakaa että mitä tapahtuukin, ette koskaan jää isättömiksi.
— Kyllä, äiti.
— Meg rakas, ole järkevä, pidä huolta sisaristasi, kysy neuvoa Hannalta, ja jos sattuu vaikeuksia, mene herra Laurencen luo. Ole kärsivällinen, Jo, älä tuskaannu äläkä tee mitään liian pikaista, kirjoita minulle usein ja ole urhea tyttöni, joka auttaa ja pitää pystyssä meitä kaikkia. Beth, etsi lohdutusta soitostasi ja ole uskollinen pienissä kotitoimissasi, ja sinä, Amy, auta minkä voit, ole tottelevainen ja katso ettei kotirauha häiriinny.
Lähestyvien ajopelien ratina sai heidät pysähtymään ja kuuntelemaan. Raskas hetki oli tullut, mutta tytöt kestivät sen urhoollisesti. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei juossut tiehensä eikä valittanut. Mutta heidän sydämensä oli raskas kun he lähettivät rakkaat terveisensä isälle, sillä kenties ne eivät ehtineet enää perille.
Laurie ja hänen isoisänsä tulivat katsomaan rouva Marchin lähtöä, ja herra Brooke näytti niin järkevältä ja turvalliselta, että tytöt antoivat hänelle nimen 'herra Jalomieli'.
— Hyvästi, kultaseni. Jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä kaikkia! kuiskasi rouva March suudellen toisia kasvoja toistensa jälkeen ja riensi vaunuihin.
Hänen lähtiessään tuli aurinko näkyviin ja katsoessaan taakseen hän näki kuinka se hyvän enteen tavoin valaisi portilla seisovaa ryhmää. Tytötkin huomasivat sen, hymyilivät ja viittoivat käsillään, ja kääntyessään kadunkulmauksen taa rouva March näki yhä edessään neljät loistavat kasvot, ja niiden takana henkivartiona Hannan, vanhan herra Laurencen ja tyttöjen hartaan ystävän Laurien.
— Kuinka ystävällisiä kaikki ovat meille! hän sanoi liikuttuneena.
— En käsitä kuinka kukaan voisikaan muuta, vastasi herra Brooke ja hymyili niin tartuttavasti että rouva March ei voinut olla hymyilemättä vastaan, ja niin alkoi pitkä matka hyvin entein: päivänpaisteen, hymyn ja iloisten sanojen säestämänä.
— Minusta tuntuu kuin olisi ollut maanjäristys, sanoi Jo, kun naapurit olivat lähteneet aamiaiselle ja jättäneet heidät lepäämään ja virkistymään.
— Minusta tuntuu kumman tyhjältä, lisäsi Meg suruissaan. Beth avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta saattoi ainoastaan osoittaa kädellään äidin pöydällä olevaa vasta parsittujen sukkien kasaa, joka todisti, että äiti viime kiireessäänkin oli ajatellut heitä ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Se oli vain pikkuseikka, mutta se sai maljan vuotamaan yli äyräidensä. Huolimatta urheista päätöksistään kaikki alkoivat itkeä.
Hanna antoi, viisaasti kyllä, heidän keventää mieltään kyynelillä, mutta heti kun näkyi pieniä kirkastumisen oireita, hän saapui avuksi kahvipannuineen.
— Kas niin, tytöt, muistakaa mitä äitinne sanoi älkääkä ruikuttako. Tulkaa juomaan kuppi kahvia, sitten käymme käsiksi töihin ja olemme kunniaksi perheelle.
Kukaan ei voinut vastustaa Hannan houkuttelevia päännyökkäyksiä eikä pannusta nousevaa suloista tuoksua. Tytöt kokoontuivat pöydän ääreen, vaihtoivat nenäliinat ruokaliinoihin, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki oli hyvin.
— Toivokaa ja olkaa ahkeria, siinä tunnuslauseemme ja saammepa nähdä, kuka muistaa sen parhaiten. Minä menen Marchin tädin luo kuten tavallisesti. Voi, jospa hän ei sentään saarnaisi tänään, sanoi Jo juoden kahviaan virkistyneenä.
— Minä menen Kingille, vaikka paljon mieluummin jäisinkin tänne siivoamaan ja laittamaan paikkoja kuntoon, sanoi Meg ja toivoi ettei hän olisi itkenyt silmiään niin punaisiksi.
— Ei ole tarpeen. Beth ja minä voimme mainiosti hoitaa kotia, sanoiAmy mahtavasti.
— Hanna neuvoo mitä meidän on tehtävä, ja kun tulette kotiin, on kaikki kunnossa, lisäsi Beth.
— Minusta levottomuus on hyvin jännittävää, huomautti Amy syöden miettiväisenä sokeria.
Tytöt eivät voineet olla nauramatta, ja se virkisti heitä vaikka Meg pudistikin päätään nuorelle neidille, joka löysi lohdutusta sokerirasiasta.
Omenatorttujen näkeminen sai Jon taas vakavaksi, ja kun Meg ja hän olivat menossa työhön, he katsoivat alakuloisina ikkunaan, jossa olivat tottuneet näkemään äitinsä kasvot. Ne olivat nyt poissa, mutta Beth oli muistanut tuon pienen kotoisen tavan ja seisoi ikkunassa nyökäyttäen vaaleata päätään.
— Se on aivan minun Bethini tapaista, sanoi Jo ja heilutti kiitollisena hattuaan. — Hyvästi, Meggy, toivottavasti Kingit eivät ole hankalia tänään. Äläkä sure isän tähden, kultaseni, hän lisäsi kun he erosivat.
— Ja minä toivon että Marchin täti on ihmisiksi. Tukkasi sopii sinulle hyvin ja näyttää hauskalta ja poikamaiselta, sanoi Meg ja koetti olla hymyilemättä tuolle kiharaiselle päälle, joka näytti nyt hullunkurisen pieneltä.
— Se on ainoa lohdutukseni. Ja Jo kosketti hattuaan Laurien tapaan ja marssi pois tuntien olevansa kuin keritty lammas talvipakkasella.
Isästä kuuluvat uutiset lohduttivat tyttöjä suuresti. Hän oli hyvin sairas, mutta parhaan ja hellimmän sairaanhoitajattaren läheisyys oli jo tehnyt hänelle hyvää. Herra Brooke lähetti tietoja joka päivä, ja Meg, joka oli nyt perheen pää, tahtoi kaikella muotoa ensimmäisenä lukea saapuneet kirjeet ja sähkeet, jotka tulivat joka päivä yhä toiveikkaammiksi. Alussa kaikki olivat innokkaita kirjoittamaan, ja täysinäisiä kuoria pudotettiin kirjelaatikkoon — olihan kirjeenvaihdolla oma viehätyksensä tyttöjen mielestä. Koska eräskin tällainen lähetys sisälsi varsin luonteenomaisia kirjeitä, teemme hengessä postiryöstön ja luemme ne.
"Rakas äiti! On mahdotonta kertoa kuinka onnellisiksi viime kirjeesi teki meidät. Uutiset olivat niin hyviä, ettemme voineet olla nauramatta ja itkemättä yhtaikaa. Onpa hauskaa, että herra Laurencen asiat pidättävät herra Brookea siellä niin kauan, sillä hänestä on varmaan paljon apua Sinulle ja isälle. Tytöt ovat kaikki olleet kultaisia. Jo auttaa minua ompelemisessa ja tahtoo välttämättä tehdä kaikki vaikeimmat työt. Pelkäisin hänen rasittavan itseään liiaksi, jollen tietäisi että hänen 'kunnollisuuden puuskansa' eivät koskaan kestä kauan. Beth on tehtävissään täsmällinen kuin kello eikä unohda mitä sanoit hänelle. Hän on levoton isästä ja näyttää surulliselta paitsi istuessaan pianon ääressä. Amy tottelee minua kiltisti, ja pidän hänestä erikoista huolta. Hän kampaa itse tukkansa, ja minä opetan häntä ompelemaan napinläpiä ja parsimaan itse omat sukkansa. Hän yrittää parhaansa ja uskon että kotiin tullessasi olet tyytyväinen häneen.
Herra Laurence vartioi meitä kuin äidillinen vanha kana, kuten Jo sanoo, ja Laurie on kiltti ja hyvä naapuri. Hän ja Jo pitävät meitä hyvällä tuulella, sillä väliin tulemme hyvin apealle mielelle ja tunnemme itsemme orvoiksi, kun Sinä olet niin kaukana. Hanna on oikea enkeli, hän ei toru koskaan, ja minua hän kohtelee kunnioittavasti. Voimme kaikki hyvin ja olemme ahkeria, mutta ikävöimme Sinua päivin ja öin. Sano rakkaimmat terveiseni isälle.
Oma tyttösi Meg."
Tämä kirje, joka oli kirjoitettu siististi tuoksuvalle paperille, oli seuraavan täydellinen vastakohta, se oli nimittäin raaputettu suurelle ohuelle paperiarkille ja koristeltu mustetahroilla ja monenlaisilla kiehkuroilla ja koukeroilla.
"Kaikkein paras äitiseni! Kolme eläköönhuutoa isälle! Brooke oli mainio kun sähkötti niin pian ja antoi meidän tietää, että isä on parempi. Syöksyin ullakolle heti kun kirje tuli, ja aioin kiittää Jumalaa, mutta en saanut sanotuksi kuin: 'Voi miten ihanaa, voi miten ihanaa'. Eikö se voi käydä oikeasta rukouksesta — sydämessäni niitä kuitenkin oli vaikka kuinka monta? Meillä on hyvin hauskoja hetkiä, ja nyt minäkin voin nauttia niistä, sillä kaikki ovat hirvittävän kilttejä ja elämme kuin tunturikyyhkyset. Varmasti nauraisit jos näkisit miten Meg istuu pöydän päässä ja koettaa olla äidillinen. Hän tulee kauniimmaksi päivä päivältä, ja väliin olen vallan rakastunut häneen. Lapset ovat oikeita arkkienkeleitä ja minä — no niin, minä olen Jo, eikä minusta koskaan muuta tulekaan.
Ai, mutta minun pitää kertoa että olin vähällä joutua riitaan Laurien kanssa. Äkämystyin joutavasta pikkuasiasta, ja hän loukkaantui. Minä olin oikeassa, mutta kielenkäyttöni ei kai ollut oikein onnistunutta, sillä hän meni kotiin eikä aikonut tulla takaisin ennen kuin olin pyytänyt anteeksi. Minä suutuin kauheasti ja sanoin etten pyytäisi. Tuota kesti kokonaisen päivän, minun oli paha olla ja kaipasin sinua kovasti. Laurie ja minä olemme molemmat ylpeitä, ja on vaikeata pyytää anteeksi, mutta luulin hänen sentään tulevan, sillä minä olin oikeassa. Hän ei tullut, ja myöhään illalla muistin mitä sanoit, kun Amy putosi jokeen. Luin pientä kirjaani, minun tuli parempi olla ja päätin etten antaisi auringon laskea vihani yli. Juoksin ulos ja aioin mennä sopimaan Laurien kanssa. Tapasin hänet portilla — hän oli juuri tulossa minun luokseni samalle asialle. Nauroimme molemmat, pyysimme toisiltamme anteeksi ja olimme taas hyviä ystäviä.
Kirjoitin eilen runon, kun olin auttamassa Hannaa pyykinpesussa, ja koska isä pitää hupsuista tekeleistäni, pistän sen mukaan hänen huvikseen. Syleile häntä niin hellästi kuin ikinä voit ja suutele itseäsi kaksitoista kertaa oman hupsun Josi puolesta."
Pesijättären laulu
Pesuammeen äärellä laulelen, vesi valkea vaahtoilee, minä hieron ja väännän ja huuhtelen, sydän reippaana sykkäilee. Ulos sitten ilmaan tuoksuvaan vien vaatteet nuoralle kuivumaan.
Jos voisin näin tahrat arkien joka sielusta pestä pois. Kuin vesi ja ilma, niin puhtoinen jos ihmismielikin ois, ja jättiläispyykki verraton sais kuivua alla auringon.
On ahkeran mieli virkeä, hyvä, lämmin ja huoleton. Ei ehdi turhia miettiä kun tarpeeksi työtä on, ja tuskat ja huolet mielestään saa ahkera kohta hälvenemään.
Ja siksipä kiitän ja iloitsen, kun työtä näin tehdä saan. Suo mulle voiman ja terveyden ja mielen toiveikkaan. Ole selkeä, pää, sydän lämpöinen, kädet tehkää työtänne riemuiten.
"Rakas äiti! Minulle jää tilaa vain sen verran että voin lähettää rakkaat terveiseni ja pari kuivattua orvokkia siitä taimesta, jota olen kasvattanut ruukussa isää varten. Luen joka aamu, koetan olla kiltti kaiken päivää ja laulan itseni illalla uneen isän lauluilla. En voi laulaa 'Rauhan maata' nyt, se saa minut itkemään. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja olemme niin onnellisia kuin voimme ilman Sinua. Amy tahtoo lopun sivua, ja minun täytyy lopettaa. En ole unohtanut vetää kelloa ja tuuletan huoneet joka päivä.
Suutele isää sille poskelle, jota hän sanoi minun poskekseni.Voi, tule pian takaisin! Sitä pyytää
Pikku Beth."
"Ma chère Mamma! Voimme kaikki hyvin luen läksyni aina enkä koskaan vinkuroi tytöille — Meg sanoo että tarkotan vikuroi niin panen molemmat sanat ja saat valita paremman. Meg on minulle suuri helpotus, joka antaa minulle hyytelöä teen kanssa joka ilta ja se tekee minulle niin hyvää sanoo Jo ja pitää minut hyvällä tuulella. Laurie ei kohtele minua niin kunnioittavasti kun pitäisi kun olen kohta kolmetoistavuotias hän sanoo minua tipuseksi ja haavoituttaa mieltäni ja puhuu ranskaa hyvin nopeasti jos sanon Merci tai Bon jour niin kuin Hattie King. Sinisen pukuni hihat olivat vallan rikki ja Meg pani uudet mutta ne on sinisemmät kun puku. Minun oli paha mieli mutta en valita kestän suruni hyvin mutta toivoisin että Hanna panis enemmän koviketta esiliinoihini ja keittäisi tattaripuuroa joka päivä. Eikö hän voisi? Eikö tuo kysymysmerkki tullut kaunis? Meg sanoo että välimerkin käyttöni ja oikeinkirjoitukseni on kauheata ja olen syvästi loukkaantunut mutta minulla on niin paljon työtä etten ehdi. Hyvästi, paljon terveisiä isälle. Uskollinen tyttäresi
Amy Curtis March."
"hyvä rouvva! Minäkin kirjotan pari riviä ja saan sanoa että voimme hyvin. Tytöt on kilttejä ja tekee työtä kauniisti. Megistä tulee hyvä emäntä, pitää sitä paljo ja on hyvin oppivainen. Jo koittaa parhaansa muttei malta ajatella eikä siitä koskaan tiedä. Jo pesi pyykkiä maanantaina mutta tärkkäsi vaatteet ennen kuin ne oli kuivia ja sai punasen pumpulipuvun niin siniseksi että minä olin kuolla nauruun. Beth on hertaisin pieni kullanmuru ja on mulle avuksi kun on niin kätevä ja nöyrä. Se koitaa oppia kaikkea ja käy torilla kun vanha ihminen ja tekee laskut oikeen hyvin, me olemme hyvin tarkoja en anna tytöille kahvia kun kerran viikossa niinkun sanoitten ja pidän niitä yksinkertaisella ruualla. Amy on mielissään kun saa pitää pyhäkoulua ja syödä namuja. Herra Laurie on yhtämoinen kelmi kun aina ja panee talon Ylösalasin mutta se virkistää tyttöjä ja annan heitin peuhata. Vanha herra lähettää tänne kaikellaista ja on oikeen väsyttävä mutta tarkottaa hyvää ja ei se sovi että minä sanon siihen mitään. Leipä paistuu en ehdi enää tällä kerralla. Terveisiä herra Marchille ja että hän paranisi pian.