KunnioituksellaHanna Mullet."
"Ylihoitajalle Raportti N:o 2. Kaikki hyvin Rappahannockissa, joukot kunnossa, sotakuri erinomainen, henkivartio toimii eversti Teddyn johdolla, kenraali Laurence tarkastaa joukot joka päivä, aliupseeri Mullet valvoo järjestystä ja majuri Tellu pitää vahtia yöllä. Washingtonista tulleita hyviä uutisia tervehdittiin 24 kunnialaukauksella, ja päävahdissa pantiin toimeen juhlakulkue. Kenraali lähettää terveiset johon sydämestään yhtyy
Eversti Teddy."
"Armollinen Rouva! Pikku tyttösenne voivat hyvin, saan heistä joka päivä tietoja Bethin ja Laurien välityksellä. Hanna on mallikelpoinen taloudenhoitaja ja vartioi kaunista Megiä kuin lohikäärme. Hauskaa että kaunista ilmaa kestää. Käyttäkää Brookea hyväksenne ja kääntykää minun puoleeni, jos menot ovat suuremmat kuin arvioitte. Älkää antako mieheltänne puuttua mitään. Jumalan kiitos että hän on paranemaan päin. — Vilpitön ystävänne ja altis palvelijanne
James Laurence."
17.
Viikon ajan olisi vanhan talon hyvevarastosta riittänyt antimia koko lähiseudulle. Se oli todellakin hämmästyttävä. Kaikki näyttivät olevan suorastaan ylimaallisessa mielentilassa, ja uhrautuvaisuus kukoisti.
Mutta päästyään isän sairauden aiheuttamasta ensi levottomuudesta tytöt huomaamattaan hellittivät vähän ja alkoivat palata vanhoihin tapoihinsa. He eivät unohtaneet tunnuslausettaan, mutta toivomiseen ja ahkerointiin suhtauduttiin kepeämmin. Kovien ponnistusten jälkeen he katsoivat ansainneensa lomapäivän ja ottivatkin niitä aika monta.
Jo vilustui, kun hän ei suojellut lyhyttukkaista päätään, ja sai määräyksen pysyä kotona kunnes olisi parantunut, sillä Marchin täti ei tahtonut kuunnella nuhanenäisen luentaa. Tämä oli Jolle mieleen, ja myllättyään ensin koko talon ullakolta kellariin asti hän vihdoin asettui sohvalleen parantamaan nuhaansa aspiriinilla ja kirjoilla.
Amy huomasi että taloudenhoito ja taide eivät sovellu oikein yhteen ja palasi muovailutyönsä ääreen. Meg kävi joka päivä oppilaittensa luona ja ompeli — tai luuli ompelevansa — mutta paljon aikaa kului kirjeiden kirjoittamiseen ja Washingtonista tulleiden sanomien lukemiseen. Beth pysyi lujana, mutta vajosi hänkin silloin tällöin toimettomuuteen.
Beth täytti kuitenkin pienet velvollisuutensa uskollisesti joka päivä, suorittipa vielä sisartensakin tehtäviä, sillä nämä unohtivat ne helposti, ja koko talo oli kuin kello, jonka heiluri on joutunut epäkuntoon. Kun äidin ikävöiminen tai levottomuus isästä sai hänen sydämensä raskaaksi, hän hiipi erääseen tuttuun komeroon, kätki kasvonsa tutun rakkaan hameen laskoksiin, itki pienen itkun ja kuiskasi pienen rukouksen yksikseen. Kukaan ei tiennyt, mikä oikein sai Bethin taas iloiseksi alakuloisten hetkien jälkeen, mutta kaikki tunsivat kuinka suloinen ja avulias hän oli ja ottivat tavakseen mennä hänen luokseen saamaan neuvoa ja lohdutusta huoliinsa.
He eivät tienneet että noiden viikkojen kokemukset olivat tulikoe heidän luonteelleen, ja kun jännitys oli lauennut, he tunsivat selvinneensä hyvin ja ansaitsevansa kiitosta. Niin he kyllä ansaitsivatkin, mutta heidän erehdyksensä oli siinä, että he silloin lakkasivat panemasta parastaan. Tämän läksyn he oppivat vasta suuren levottomuuden ja katkeran katumuksen jälkeen. — Meg, etkö menisi katsomaan Hummeleita? Äitihän sanoi ettemme saa unohtaa heitä, sanoi Beth kymmenen päivää rouva Marchin lähdön jälkeen.
— Tänä iltana olen liian väsynyt, vastasi Meg keinuen mukavasti tuolissaan ja ompeli edelleen.
— Etkö sinä voi mennä, Jo? kysyi Beth.
— Liian kova tuuli minun nuhalleni.
— Luulin että olit jo melkein terve.
— Olen kyllin terve olemaan ulkona Laurien kanssa, mutta liian sairas menemään Hummelille, sanoi Jo nauraen, mutta häveten hiukan epäjohdonmukaisuuttaan.
— Miksi et mene itse, Beth? kysyi Meg.
— Olen ollut siellä joka päivä, mutta lapsi on sairas, enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Rouva Hummel käy työssä, ja Lottchen hoitaa pienokaista, mutta se tulee aina vain sairaammaksi. Mielestäni sinun tai Hannan pitäisi mennä sitä katsomaan.
Beth puhui vakavasti, ja Meg lupasi mennä huomispäivänä.
— Pyydä Hannalta jotakin hyvää ja juoksuta se heille, Beth. Raitis ilma tekee sinulle hyvää, sanoi Jo ja lisäsi puolustellen: — Minä menisin, mutta tahdon lopettaa kirjoitukseni.
— Pääni on kipeä ja olen väsynyt. Ajattelin että joku teistä menisi, sanoi Beth.
— Amy tulee kohta kotiin, hän voi mennä, ehdotti Meg.
— Hyvä on, levähdän vähän ja odotan häntä.
Beth pani pitkäkseen sohvalle, toiset palasivat töihinsä ja Hummelit unohdettiin. Kului tunti, Amya ei kuulunut, Meg oli mennyt huoneeseensa koettamaan uutta pukua, Jo oli syventynyt kertomukseensa ja Hanna nukkui sikeästi keittiön tulen ääressä.
Silloin Beth pani hilkan päähänsä, täytti korinsa ruoantähteillä ja hiipi ulos kylmään ilmaan pää kipeänä ja surullinen katse kärsivällisissä silmissään. Oli jo myöhä kun hän palasi takaisin, eikä kukaan nähnyt hänen hiipivän yläkertaan ja sulkeutuvan äidin huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin Jo tuli hakemaan sieltä jotakin ja näki Bethin istuvan lääkelaatikolla hyvin vakavana, silmät punaisina ja kamferipullo kädessään.
— Kristoffer Kolumbus! Mikä on hätänä? huusi Jo, kun Beth viittasi häntä pysymään loitolla ja kysyi nopeasti:
— Sinullahan on ollut tulirokko, eikö olekin?
— On kyllä kauan sitten, samaan aikaan kun Megilläkin oli. Kuinka niin?
— Sitten kerron sinulle. Voi, Jo, lapsi on kuollut.
— Mikä lapsi?
— Rouva Hummelin lapsi, se kuoli minun syliini ennen kuin hän ehti kotiin, sanoi Beth nyyhkyttäen.
— Voi rakkaani, kuinka kauheata! Minun olisi pitänyt mennä eikä päästää sinua, sanoi Jo syleillen sisartaan ja istuutuen katuvaisen näköisenä äidin isoon tuoliin.
— Ei se ollut kauheata, Jo, vain surullista! Näin heti että lapsi oli sairaampi, mutta Lottchen sanoi että äiti oli mennyt hakemaan lääkäriä, ja minä otin lapsen syliini ja annoin Lottyn levähtää. Se näytti nukkuvan, mutta äkkiä se parahti, vapisi kauttaaltaan ja makasi sitten aivan hiljaa. Minä koetin lämmittää sen jalkoja, ja Lotty tahtoi antaa sille maitoa, mutta se ei liikahtanutkaan, ja tiesin että se oli kuollut.
— Älä itke, kultaseni! Mitä teit sitten?
— Istuin vain ja pidin sitä sylissäni kunnes rouva Hummel ja lääkäri tulivat. Lääkäri sanoi että lapsi oli kuollut ja katseli Heinrichia ja Minnaa, joilla on kurkkutautia. "Tulirokkoa, hyvä rouva. Teidän olisi pitänyt hakea minut aikaisemmin", hän sanoi tylysti. Rouva Hummel sanoi olevansa köyhä ja koettaneensa hoivailla lasta parhaan kykynsä mukaan, mutta nyt oli liian myöhäistä, ja hän saattoi vain pyytää tohtoria auttamaan toisia lapsia ja perimään palkkansa köyhäinhoitolaitokselta. Lääkäri hymyili ja oli ystävällisempi, mutta tuo kaikki oli hyvin surullista, ja minä itkin kilpaa heidän kanssaan, kunnes tohtori äkkiä kääntyi ja käski minua juoksemaan heti kotiin ja ottamaan belladonnaa, muuten saisin itsekin tulirokon.
— Ei, ethän toki sinä! huudahti Jo säikähtyneenä ja syleili häntä kiihkeästi. — Voi, Beth, jos sinä sairastut, en koskaan anna itselleni anteeksi!Mitämeidän pitää tehdä?
— Älä säikähdä, olen varma, että jos saan tulirokon, se on lievä. Katsoin äidin kirjasta ja näin että se alkaa päänsäryllä, kurkkukivulla ja pahoinvoinnilla, ja niitä juuri minulla onkin. Otin belladonnaa ja voin nyt paremmin, sanoi Beth laskien kylmät kätensä kuumalle otsalleen ja koettaen näyttää iloiselta.
— Jospa äiti olisi kotona! huudahti Jo, otti lääkärikirjan käteensä ja tunsi että Washington oli hyvin kaukana. Hän luki sivun, katsoi Bethiin, koetti kädellään hänen otsaansa, katsoi hänen kurkkuaan ja sanoi sitten vakavasti:
— Sinä olet käynyt katsomassa lasta yli viikon ajan ja olet ollut toisten lasten kanssa, jotka jo ovat sairastuneet. Pelkään että sinussa on jo tulirokko, Beth. Kutsun Hannan tänne, hän ymmärtää sellaisia asioita.
— Älä anna Amyn tulla, hänessä ei ole ollut tulirokkoa, ja olisi kauheata jos hän saisi minusta tartunnan. Ettekö te, Meg ja sinä, voi saada sitä uudestaan? kysyi Beth huolestuneena.
— Sitä en usko, äläkä välitä vaikka saisinkin. Se olisi minulle oikein, itsekkäälle raukalle, joka annoin sinun mennä ja jäin kirjoittamaan viheliäisiä juttujani, mutisi Jo mennessään kysymään neuvoa Hannalta.
Tuo uskollinen sielu heräsi siinä silmänräpäyksessä ja asettui asiain johtoon vakuuttaen Jolle ettei ollut mitään syytä hätääntyä. Jokainen ihminen saa ennen pitkää tulirokkotartunnan, ja jos hoito on hyvä, ei kukaan kuole siihen. Jo oli jo paljon rauhallisempi, kun he menivät kertomaan asiasta Megille.
— Nyt sanon mitä teemme, sanoi Hanna tutkittuaan Bethin ja tehtyään hänelle kysymyksiä. — Kutsumme tohtori Bangsin katsomaan lapsikultaa ja antamaan meille ohjeita, sitten lähetämme Amyn Marchin tädin luo joksikin aikaa, jotta hän ei saisi tartuntaa, ja toinen teistä, tytöt, voi jäädä kotiin pariksi päiväksi huvittamaan Bethiä.
— Minä tietenkin jään, minä olen vanhin, aloitti Meg levottoman ja katuvaisen näköisenä.
— Minä jään, on minun syyni että hän on sairas. Lupasin äidille juosta asioita, enkä ole tehnyt sitä, sanoi Jo tarmokkaasti.
— Kumman Beth itse tahtoo jäävän? Yksi riittää, sanoi Hanna.
— Jon, sanoi Beth ja painoi päänsä tyytyväisenä Jon rintaan. Niin asia oli ratkaistu.
— Minä menen kertomaan Amylle, sanoi Meg hieman pahastuneena, kun hänet oli syrjäytetty, mutta itse asiassa tuntien huojennusta, sillä hän ei pitänyt sairaanhoidosta kuten Jo.
Amy nosti ilmikapinan ja selitti kiihkeästi, että hän ennemmin ottaa tulirokon kuin menee Marchin tädin luo. Meg puhui hänelle järkeä, pyysi kauniisti ja käski, mutta kaikki oli turhaa. Amy ilmoitti että hän ei mene, ja Meg jätti hänet epätoivoissaan ja meni kysymään Hannalta, mitä olisi tehtävä.
Ennen kuin hän palasi, oli Laurie tullut huoneeseen, missä Amy makasi nyyhkyttäen, kasvot haudattuina sohvatyynyyn. Amy kertoi mitä oli tapahtunut ja odotti että häntä lohdutettaisiin, mutta Laurie vain työnsi kädet taskuunsa ja käveli edestakaisin hiljaa vihellellen ja kulmakarvojaan rypistäen. Sitten hän istahti Amyn viereen ja sanoi maanittelevaan tapaansa:
— Ole nyt järkevä pikku nainen ja tee kuten he tahtovat. Ei, älä itke, mutta kuule minkä hauskan suunnitelman olen tehnyt. Sinä menet Marchin tädin luo, ja minä tulen joka päivä hakemaan sinut ulos kävelemään tai ajelulle, ja me pidämme hurjan hauskaa. Eikö se olisi sentään toista kuin jäädä tänne nuhjustelemaan?
— Minä en tahdo että minut lähetetään pois aivan kuin olisin tiellä, sanoi Amy loukkaantuneena.
— Kaikkea sitä kuuleekin, omaa parastasihan he vain katsovat. Ethän tahdo sairastua, vai mitä?
— Ei, en tietenkään, mutta varmasti minä sairastun, sillä olen ollut koko ajan Bethin kanssa.
— Voit sinä vielä päästä taudilta karkuun, jos lähdet heti. Ja paikanvaihdos ja huolellinen hoito tekevät joka tapauksessa hyvää; jos olet jo saanut tartunnan, sairastut ainakin hyvin lievästi. Neuvon sinua lähtemään niin pian kuin suinkin voit, sillä tulirokko ei ole leikin asia, hyvä neiti.
— Mutta Marchin tädin luona on mahdottoman ikävää, ja hän on kauhean tyly, sanoi Amy melkein pelästyneen näköisenä.
— Ei ollenkaan ikävää, kun minä käyn jokikinen päivä kertomassa kuinka Beth jaksaa ja vien sinut ulos pitämään hauskaa. Vanha rouva pitää minusta, ja koetan olla oikein kohtelias, niin ettei hän mukise teemmepä sitten mitä tahansa.
— Vietkö minut ajelemaan pikkuvaunuissa Puckilla?
— Kunniasanallani.
— Ja tuletko joka päivä?
— Varmasti.
— Ja tuot minut takaisin heti kun Beth on terve?
— Samalla minuutilla.
— Ja pääsenkö teatteriin?
— Vaikka kymmeneen — jos vain ehdimme.
— No — minä luulen — että — minä menen, sanoi Amy hitaasti.
— Järkevä tyttö! Mene nyt kertomaan Megille että olet suostunut tuumaan, sanoi Laurie ja taputti Amya hyväksyvästi olalle, mikä seikka harmitti nuorta neitiä enemmän kuin oma suostumisensa.
Meg ja Jo syöksyivät alas katsomaan tuota suurta ihmettä, ja uhrautuvainen Amy lupasi mennä, jos lääkäri toteaisi että Beth oli tulossa sairaaksi.
— Kuinka Beth nyt jaksaa? kysyi Laurie huolestuneena. Beth oli hänen erityinen suosikkinsa ja hän oli levottomampi kuin tahtoi näyttääkään.
— Hän makaa äidin sängyssä ja voi jo paremmin. Lapsen kuolema on järkyttänyt hänen mieltään, mutta uskon sittenkin että hän on vain vilustunut. Hannakin sanoo arvelevansa niin, mutta hän näyttää levottomalta, ja juuri se huolestuttaa minua.
— Miten hirveätä elämä onkaan! sanoi Jo pörröttäen kiusaantuneena tukkaansa. — Tuskin olemme päässeet yhdestä surusta, kun jo tulee toinen. Kaikki menee hullusti kun äiti on poissa — olen aivan päästäni pyörällä.
— Älä sentään tee piikkisikaa itsestäsi, se ei pue sinua. Anna tukkasi kasvaa, Jo — ja sano pitääkö minun sähköttää äidillenne vai mitä voin tehdä puolestanne? kysyi Laurie, joka ei voinut oikein tottua siihen, että hänen ystävänsä oli uhrannut ainoan kaunistuksensa.
— Kunpa tietäisin mitä on tehtävä, sanoi Meg. — Minusta meidän pitäisi ilmoittaa äidille jos Beth todella on sairas, mutta Hanna sanoo ettemme saa, kun äiti ei kuitenkaan voi jättää isää ja he tulisivat vain suotta levottomiksi. Beth toipuu varmaan pian. Hanna tietää kyllä tarkalleen mitä on tehtävä, ja äiti sanoi että meidän pitäisi seurata hänen neuvojaan. Mutta ei se minusta ole kylläkään aivan oikein.
— Hm, no niin, en osaa sanoa, mutta entä jos kysyisitte isoisän mielipidettä sitten kun lääkäri on käynyt.
— Niin teemmekin. Jo, mene heti hakemaan tohtori Bangsia, määräsiMeg. — Emme voi päättää mitään ennen kuin hän on käynyt.
— Annahan olla, Jo, minä olen nyt tämän talon juoksupoika, sanoiLaurie ja otti lakkinsa.
— Sinulla olisi varmasti muutakin työtä, aloitti Meg.
— Eikä ole, olen jo lukenut tämänpäiväiset läksyni.
— Luetko läksyjä loma-aikana? kysyi Jo.
— Seuraan naapurieni hyvää esimerkkiä, vastasi Laurie ja riensi ulos.
— Laurie on hieno poika, sanoi Jo ja katseli hyväksyvästi hymyillen toveriaan, kun tämä hyppäsi aidan yli.
— Mukiinmenevä, miksei, vastasi Meg viileästi, sillä siitä pitäen kun häntä ja Laurieta oli Moffatin kutsuilla ajattelemattomasti paneteltu, hän oli suhtautunut hyvin pidättyväisesti nuorukaiseen.
Tohtori Bangs tuli, sanoi että Bethissä oli tulirokon oireet, mutta toivoi hänen sairastuvan vain lievästi, vaikka hän näyttikin vakavalta kuullessaan Hummeleista. Amy sai määräyksen lähteä talosta viipymättä, ja saatuaan suoja-aineita tartuntaa vastaan hän lähti ylen juhlallisesti Jo ja Laurie saattojoukkonaan.
Marchin täti otti heidät vastaan turhia kursailematta.
— Mitäs nyt tahdotte? hän kysyi ja katsoi terävästi silmälasiensa yli, ja papukaija, joka istui hänen tuolinsa selkänojalla, kirkui:
— Pois, pois, pojat pois!
Laurie vetäytyi ikkunan luo, ja Jo kertoi asiansa.
— Sitähän sopi odottaakin, kun teidän kerran annetaan juosta köyhien ihmisten luona. Amy voi jäädä tänne ja olla hyödyksi jollei hän ole sairas, mutta epäilemättä hän sairastuu. Älä itke, lapsi, en siedä kuulla ihmisten niiskuttavan.
Amy oli tosiaan itkemäisillään, mutta Laurie nykäisi viekkaasti papukaijaa pyrstöstä. Polly puhkesi ällistyneenä kirkumaan: "Siunatkoon saappaitani!" niin hullunkurisesti, ettei hän voinutkaan olla nauramatta.
— Mitä äidillenne kuuluu? kysyi vanha rouva tuikeasti.
— Isä on jo paljon parempi, vastasi Jo koettaen pysyä vakavana.
— Ohoo, sepä kummaa! No, se ei kestä kauan, Marchilla ei ole koskaan ollut voimakas ruumiinrakenne, oli rakastettava vastaus.
— Ka, ka, älä puhu kuolemasta, ota nuuskaa, ota nuuskaa, hyvästi, lorusi Polly tanssien tuolillaan ja nykäisten vanhan rouvan lakkia, kun Laurie näpsäytti sitä pyrstöön.
— Suu kiinni, häijy vanha lintu! Ja sinä, Jo, voit heti lähteä, ei ole sopivaa että maleksit ympäri katuja iltamyöhällä tuollaisen pojannulikan kanssa —
— Suu kiinni, häijy vanha lintu! huusi Polly ja ponnahti alas tuoliltaan kurittaakseen 'pojannulikkaa', joka oli läkähtyä nauruun kuullessaan viimeiset sanat.
— En usko että voin kestää tätä, mutta koetan, ajatteli Amy jäädessään yksin täti Marchin luo.
— Mene tiehesi, ilkiö! kirkui Polly, ja kuullessaan nämä epäkohteliaat sanat ei Amy voinut pidättää nyyhkytystä.
18.
Beth sai tulirokon ja oli paljon sairaampi kuin kukaan — Hannaa ja Bethiä lukuun ottamatta — aavistikaan. Tytöt eivät ymmärtäneet potilaan vakavaa tilaa, herra Laurence ei saanut tulla katsomaan häntä, joten Hanna sai hoitaa kaiken oman mielensä mukaan. Tohtori Bangs teki parhaansa, mutta hänellä oli paljon tehtävää muuallakin, ja hän jätti paljon oivallisen hoitajattaren huoleksi.
Meg pysytteli kotona, jottei veisi tartuntaa Ringille, ja hoiti taloutta, mutta hän oli hyvin huolestunut ja tunsi itsensä melkein rikolliseksi, kun ei äidille kirjoittaessaan maininnut mitään Bethin sairaudesta. Hänestä oli vastenmielistä pettää äitiä tällä tavalla, mutta häntä oli käsketty tottelemaan Hannaa eikä Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, että 'rouva Marchin mieltä pahoitettaisiin tuollaisen pikkuasian tähden'.
Jo uhrasi Bethille päivänsä ja yönsä eikä se ollutkaan vaikeata, sillä Beth oli hyvin kärsivällinen ja kesti kipunsa valittamatta niin kauan kuin hän saattoi hallita itseään. Mutta tuli aika, jolloin hän kuumekohtauksissaan alkoi puhua käheällä, katkonaisella äänellä, juoksuttaa sormiaan peitteellään, ikään kuin hänen rakas pieni soittokoneensa olisi ollut hänen edessään, ja yrittää laulaa kipeällä kurkullaan, josta ei lähtenyt ääntä. Tuli aika, jolloin hän ei tuntenut ympärillään olevia tuttuja kasvoja, vaan antoi niille vääriä nimiä ja pyysi ja rukoili äitiä luokseen.
Silloin Jo pelästyi, Meg pyysi saada kirjoittaa äidille totuuden, ja Hannakin lupasi 'ajatella asiaa, vaikka vielä ei ollutkaan vaaraa'. Heidän levottomuuttaan lisäsi Washingtonista saapunut kirje, jossa kerrottiin että herra March oli tullut huonommaksi eikä kotiintuloa voinut ajatella vielä pitkään aikaan.
Kuinka pimeiltä päivät tuntuivatkaan nyt, kuinka surulliselta ja yksinäiseltä koko koti, ja kuinka raskaat olivatkaan sisarusten sydämet, kun he odottivat ja tekivät työtä kuoleman varjon viipyessä kodin yllä! Silloin vasta Margaret, istuessaan yksinään käsityönsä ääressä, jolle usein valui kyyneliä, tunsi kuinka rikas hän oli ollut, kuinka rakkaus, turvallisuus, rauha ja terveys ovat elämän todellista siunausta ja paljon kallisarvoisempia kuin rahalla saatu ylellisyys.
Silloin Jo, joka alituiseen istui hämärässä sairashuoneessa kärsivän pikku sisarensa silmien edessä, oppi todella ymmärtämään Bethin luonteen kauneuden ja sulon, tuntemaan, kuinka syvästi ja hellästi kaikki rakastivat häntä ja kuinka todella arvokas oli Bethin epäitsekäs tarve elää toisten hyväksi ja tehdä kotinsa onnelliseksi niillä yksinkertaisilla hyveillä, joita kaikki voivat kehittää itsessään ja joita kaikkien tulisi pitää arvossa enemmän kuin lahjakkuutta, rikkautta tai kauneutta.
Ja Amy ikävöi kiihkeästi kotiinsa maanpaostaan voidakseen tehdä jotakin Bethin hyväksi. Hän tunsi ettei mikään työ olisi nyt ikävää eikä vaikeata, ja muisti katuvana, kuinka monta kertaa nuo avuliaat kädet olivat suorittaneet tehtäviä, jotka hän oli laiminlyönyt.
Laurie harhaili ympäri taloa kuin rauhaton henki, ja herra Laurence lukitsi suuren pianon, sillä hän ei sietänyt kuulla mitään mikä muistuttaisi pienestä naapurista, joka usein oli sulostuttanut hänen hämyhetkiään. Kaikki kaipasivat Bethiä. Maitokuski, leipuri, ryytikauppias ja teurastaja kysyivät kuinka hän voi, rouva Hummel parka tuli pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttaan, naapurit lähettivät terveisiä ja kaikenlaista hyvää, ja ihmetellen sisaret huomasivat, kuinka paljon ystäviä tuo yksinäisyydessä viihtyvä ujo tyttönen oli hankkinut itselleen.
Hän itse makasi sillä välin vuoteessaan, vierellään vanha Joanna, sillä kuumehoureissakaan hän ei unohtanut onnetonta suojattiaan. Hän ikävöi kissojaan, mutta ei tahtonut että ne tuotaisiin sairasvuoteen luo — nehän voisivat saada tartunnan. Kirkkaina hetkinään hän oli levoton Josta, lähetti herttaisia terveisiä Amylle, pyysi sanomaan äidille että hän kirjoittaisi pian ja koettikin usein kirjoittaa pari sanaa, jottei isä luulisi että Beth oli unohtanut hänet. Mutta nämä lyhyet hetket päättyivät pian ja Beth heittelehti vuoteessaan tuntikausia puhuen katkonaisia sanoja, tai vaipui raskaaseen uneen, joka ei tuonut mitään virkistystä. Tohtori Bangs kävi kahdesti päivässä, Hanna valvoi yöt, Meg piti valmiiksi kirjoitettua sähkettä varalla laatikossaan, jotta se voitaisiin tarvittaessa heti lähettää, ja Jo ei liikahtanutkaan Bethin vuoteen vierestä.
Joulukuun ensimmäinen päivä oli heille oikea talvipäivä. Pureva tuuli puhalsi, lunta pyrytti sakeasti ja vanha vuosi näytti olevan valmis vaipumaan hautaan. Kun tohtori Bangs tuli sinä aamuna, hän katseli kauan Bethiä, piti tuokion hänen kuumaa kättään omassaan ja laski sen sitten hiljaa peitteelle sanoen Hannalle matalalla äänellä:
— Jos rouva March voi jättää miehensä, olisi parasta pyytää häntä tulemaan.
Hanna nyökäytti päätään puhumatta sanaakaan, sillä hänen huulensa vavahtelivat hermostuneesti. Meg vaipui tuolille aivan kuin nuo sanat olisivat vieneet kaiken voiman hänen jäsenistään, ja Jo, joka hetkisen oli seisonut paikallaan hyvin kalpeana, heitti päällysvaatteet ylleen ja riensi ulos myrskyyn. Hän palasi pian takaisin, ja kun hän ääneti riisui takin yltään, tuli Laurie tuoden kirjettä, jossa kerrottiin että herra March oli taas parempi. Jo luki sen kiitollisena, mutta raskas paino oli yhä hänen sydämellään, ja hänen ilmeensä oli niin onneton että Laurie kysyi nopeasti:
— Mikä on? Onko Beth huonompi?
— Olen sähköttänyt äidille, sanoi Jo epätoivoisen näköisenä ja koettaen potkaista päällyskengät pois jaloistaan.
— Sepä hyvä, Jo. Oletko tehnyt sen omalla vastuullasi? kysyi Laurie, pani hänet istumaan eteisen tuolille ja veti pois nuo vastahakoiset päällyskengät. Silloin hän huomasi kuinka Jon kädet vapisivat.
— En, lääkäri käski.
— Voi, Jo, ovatko asiat huonosti? kysyi Laurie kauhistuneena.
— Ovat. Beth ei tunne meitä eikä puhu edes vihreistä kyyhkysistä, joilla hän tarkoittaa seinäpaperissa olevia viiniköynnöksen lehtiä. Hän ei ole minun Bethini näköinen, eikä kukaan auta meitä kestämään sitä. Isä ja äiti ovat molemmat poissa, ja Jumala tuntuu olevan niin kaukana etten voi löytää häntä.
Kyynelet valuivat Jon poskille, ja hän ojensi avuttoman kätensä ikään kuin pimeässä hapuillen. Laurie sulki sen omiin käsiinsä ja kuiskasi hiljaa:
— Olenhan minä luonasi. Nojaa minuun, Jo rakas!
Jo ei voinut puhua, mutta painoi päänsä hänen olalleen ja ystävällisen ihmiskäden lämmin ote lohdutti hänen surullista sydäntään ja tuntui vievän hänet lähemmäksi jumalaista käsivartta, joka yksin saattoi auttaa häntä.
Laurie olisi tahtonut sanoa jotakin kaunista ja lohduttavaa, mutta ei löytänyt sopivia sanoja ja seisoi vain ääneti silittäen hiljaa Jon päätä. Se oli parasta mitä hän saattoi tehdä, tyynnyttävämpää kuin kaunopuheisimmat sanat, sillä Jo tunsi hänen sanattoman osanottonsa ja koki hiljaisuudessa, kuinka suloisesti ystävän läsnäolo viihdyttää surua. Hän kuivasi pian kyynelensä ja katsoi kiitollisena toveriinsa.
— Kiitos, Teddy, minun on parempi nyt, en ole enää yhtä epätoivoinen.
— Toivo parasta, se auttaa sinua, Jo. Äitisi on pian täällä ja silloin kaikki selviää.
— Olen niin iloinen kun isä on parempi, nyt on äidin helpompi jättää hänet. Oi voi, minusta tuntuu kuin kaikki surut tulisivat yhdellä kertaa ja minä saisin harteilleni raskaimman osan, huokasi Jo ja levitti märän nenäliinan polvilleen kuivamaan.
— Luuletko että Megin on sitten parempi olla? kysyi Laurie näyttäen suuttuneelta.
— Oi, ei tietenkään, mutta hän ei voi rakastaa Bethiä niin kuin minä eikä tulisi kaipaamaan häntä yhtä katkerasti. Beth on omatuntoni, enkä voi menettää häntä. En voi! En voi!
Jon kasvot kätkeytyivät märkään nenäliinaan, ja hän itki hillittömästi, sillä hän oli tähän päivään saakka pysytellyt lujana eikä ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun Jon nyyhkytykset asettuivat, Laurie sanoi hiljaa:
— Minä en usko että hän kuolee, hän on hyvä, ja me kaikki rakastamme häntä rajattomasti. En usko että Jumala vielä ottaa häntä pois.
— Hyvät ja rakkaat ihmiset aina kuolevat, voihki Jo, mutta lakkasi itkemästä, sillä hänen ystävänsä sanat rohkaisivat häntä huolimatta hänen omasta pelostaan ja epäilyksistään.
— Tyttö parka, olet aivan uupunut. Etpä sinä tavallisesti juuri menetä rohkeuttasi. Odota vähän, juoksen hakemaan jotakin joka virkistää sinua.
Laurie syöksyi alas harpaten kaksi porrasta kerrallaan, ja Jo laski väsyneen päänsä Bethin pienelle ruskealle hilkalle, jota kukaan ei ollut siirtänyt pois pöydältä, mihin hän oli sen jättänyt. Siinä näytti olevan jokin taikavoima, sillä sen herttaisen omistajan alistuva mieli näytti asettuvan Johon, ja kun Laurie juoksujalkaa tuli kädessään lasi viiniä, Jo joi sen hymyillen ja sanoi urhoollisesti:
— Minä juon Bethin terveydeksi! Sinä olet hyvä lääkäri, Teddy, ja lohdullinen ystävä. Kuinka voin koskaan palkita sinua? hän lisäsi, sillä pojan ystävälliset sanat olivat virkistäneet hänen masentunutta mieltään.
— Lähetän kyllä joskus laskuni, ja tänä iltana annan sinulle jotakin joka lämmittää sydäntäsi enemmän kuin lasi viiniä, sanoi Laurie ja katsoi häneen silmin, joista säteili pidätetty tyytyväisyys.
— Mitä sitten? kysyi Jo ihmeissään ja unohti hetkeksi surunsa.
— Sähkötin äidillesi eilen, ja Brooke vastasi että hän tulee heti, ja hän on täällä tänä yönä, ja kaikki käy hyvin. Oliko hyvä että tein sen?
Laurie puhui hyvin nopeasti ja punastui kiihtymyksestä, sillä hän oli salannut tekonsa tähän asti peläten pahoittavansa tyttöjen mielen. Jo tuli liidunvalkeaksi, hypähti ylös tuoliltaan, ja kun Laurie oli ääneti, Jo ällistytti hänet kietomalla käsivartensa hänen kaulaansa ja huutamalla riemuissaan:
— Oi, Laurie! Oi, äiti! Oi, miten onnellinen olen!
Tällä kertaa hän ei itkenyt, vaan nauroi, vapisi kauttaaltaan ja painautui ystävänsä rintaa vasten aivan kuin tuo odottamaton uutinen olisi vallan huumannut hänet.
Laurie hämmästyi varmaan suuresti, mutta käyttäytyi kuitenkin suurenmoisen maltillisesti. Hän taputti Jota rauhoittavasti selkään, ja kun tämä ei vieläkään tointunut, suuteli poika ujosti häntä kerran tai kaksi, mikä sai Jon heti järkiinsä. Hän nojautui seinään, irrotti kätensä hiljaa Laurien kaulasta ja sanoi hämmentyneenä:
— Et saa, Laurie! Olin hirveän ajattelematon, mutta olit niin kultainen kun sähkötit Hannasta huolimatta, etten voinut olla lentämättä kaulaasi. Kerro minulle kaikki, mutta älä anna enää viiniä, se saa minut käyttäytymään typerästi.
— Vielä mitä, nauroi Laurie korjatessaan kaulanauhaansa. — Niin, katsos, minä aloin olla sangen levoton, ja samoin isoisäkin. Mielestämme Hanna ei sittenkään menetellyt oikein, ja äitinne olisi pitänyt heti kohta saada tietää kaikki. Hän ei koskaan antaisi meille anteeksi jos Beth — jos jotakin tapahtuisi, tiedäthän. Sain isoisän myöntämään, että meidän olisi jo aika tehdä jotakin, ja eilen ryntäsin sähkösanomatoimistoon, sillä tohtori näytti vakavalta ja Hanna oli vääntää niskani nurin, kun ehdotin sähköttämistä. Se juuri ratkaisi asian, sillä Hannan itsevaltius alkoi suututtaa minua. Tiedän nyt että äitinne tulee yöjunalla, joka on täällä kello kaksi aamulla. Minä menen noutamaan hänet asemalta.
— Laurie, sinä olet enkeli! Kuinka osaan kiittää sinua kylliksi?
— Lennä kaulaani taas, minä melkein pidän siitä, sanoi Laurie veitikkamaisen näköisenä.
— Ei kiitoksia. Mieluummin lennän isoisäsi kaulaan, kunhan hän tulee tänne. Älä tee kiusaa nyt, ole järkevä poika ja mene kotiin lepäämään, saathan valvoa puolen yötä. Jumala siunatkoon sinua, Teddy.
Jo oli perääntynyt nurkkaan ja lopetettuaan puheensa hän katosi nopeasti keittiöön, missä hän istahti pöydälle ja kertoi kokoontuneelle kissaperheelle, että hän oli 'onnellinen, hirveän onnellinen'. Laurie lähti pois tuntien tehneensä oikein hyvän työn.
— Se poika sitten sekaantuu kaikkeen, mutta annan hänelle anteeksi ja toivon että rouva March on heti lähtenyt matkaan, sanoi Hanna ja näytti tuntevan helpotusta, kun Jo kertoi hyvän uutisen.
Meg riemuitsi hiljaa sydämessään ja jäi lukemaan kirjettä, Jo siivosi potilaan huoneen, ja Hanna leipoi kaiken varalta pari piirakkaa, 'jos sattuisi tulemaan odottamattomia vieraita'.
Raikas henki tuntui puhaltavan läpi koko talon, ja hiljaisia huoneita kirkasti ihmeellinen valo, joka ei ollut enää pelkkää päivänpaistetta. Tuo toiveikas muutos tuntui kaikkialla, Bethin lintu alkoi visertää, Amyn ruusussa ikkunalla huomattiin puhkeava nuppu, jopa takkavalkeakin tuntui palavan iloisemmin. Joka kerta kun tytöt kohtasivat toisensa, valaisi hymy heidän kalpeita kasvojaan. Jokainen iloitsi paitsi Beth, joka makasi raskaassa horrostilassa, tietämättä toivosta tai ilosta, epäilyksestä tai tuskasta. Se oli surullinen näky — nuo ennen ruusuiset kasvot olivat nyt laihat ja kalpeat, ahkerat kädet voimattomat, hymyilevät huulet mykät, ja kauniit, hyvin hoidetut hiukset valuivat hajallaan ja vanukkeisina tyynyllä.
Kaiken päivää hän makasi näin, kohoten vain silloin tällöin kuiskaamaan: — Vettä! ja hänen huulensa olivat niin kuivat, että ne tuskin saattoivat ääntää tämän ainoan sanan.
Kaiken päivää Jo ja Meg hiipivät hänen vuoteensa ympärillä valvoen, odottaen, toivoen ja luottaen Jumalaan ja äitiin, ja kaiken päivää pyrytti lunta, pureva tuuli vinkui nurkissa ja tunnit kuluivat hitaasti. Mutta ilta saapui viimein, ja joka kellonlyömällä katsoivat sisaret, jotka vieläkin istuivat molemmin puolin vuodetta, kasvot valoisina toisiinsa, sillä joka tunti toi avun lähemmäksi. Tohtori oli sanonut, että keskiyön tienoilla luultavasti tapahtuisi käänne joko parempaan tai huonompaan, ja hän oli luvannut tulla takaisin silloin.
Hanna, joka oli vallan uupunut, makasi sohvalla vuoteen jalkapuolella sikeässä unessa. Herra Laurence käveli edestakaisin arkihuoneessa ja tunsi että hän mieluummin olisi kohdannut kapinallisen sotajoukon kuin rouva Marchin levottomat kasvot. Laurie loikoili matolla muka lepäilläkseen, mutta tuijotti koko ajan valkeaan kasvoillaan miettiväinen ilme, joka sai hänen kauniit mustat silmänsä näyttämään lempeiltä ja kirkkailta.
Tytöt eivät koskaan unohtaneet tätä yötä, jolloin he unta saamatta pitivät vartiotaan kauhean voimattomuuden tunteen vallassa.
— Jos Jumala antaa Bethin elää, en koskaan enää ole tyytymätön, kuiskasi Meg vakavasti.
— Jos Jumala antaa Bethin elää, koetan rakastaa ja palvella häntä kaiken ikäni, vastasi Jo yhtä hartaasti.
— Toivoisin ettei minulla olisi sydäntä, sitä särkee niin, huokasiMeg hetken kuluttua.
— Jos elämä on kovin usein yhtä kovaa kuin nyt, en käsitä kuinka jaksamme, lisäsi Jo epätoivoissaan.
Silloin kello löi kaksitoista ja molemmat unohtivat tuskansa Bethin tähden, sillä he kuvittelivat näkevänsä jonkinlaisen muutoksen hänen riutuneissa kasvoissaan. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota häiritsi vain tuulen valitus ulkona. Väsynyt Hanna nukkui, ja vain tytöt näkivät himmeän varjon, joka näytti laskeutuvan pienen vuoteen ylle.
Tunti kului eikä mitään tapahtunut, paitsi että Laurie lähti hiljaa asemalle. Toinen tunti kului — ketään ei tullut, ja pelko ja levottomuus ahdisti tyttöjen mieltä. Oliko juna myöhässä lumimyrskyn tähden, oliko matkalla sattunut tapaturma vai oliko — pahinta kaikista — Washingtonissa tapahtunut jokin suuri onnettomuus?
Kello oli kaksi, kun Jo, joka seisoi ikkunan edessä ja ajatteli kuinka kolkolta maailma näytti, oli kuin se olisi kiedottu valkeihin käärinliinoihin, kuuli liikettä vuoteen luota, ja kääntyessään äkkiä hän näki Megin polvistuvan äidin tuolin viereen ja kätkevän kasvonsa käsiin. Jäätävä pelko valtasi Jon mielen.
— Beth on kuollut eikä Meg uskalla sanoa sitä minulle.
Hän oli silmänräpäyksessä paikallaan sängyn ääressä, ja hänen kiihtyneet silmänsä huomasivat suuren muutoksen. Kuumeen hehku ja tuskallinen ilme olivat poissa, ja nuo rakkaat pienet kasvot näyttivät niin läpikuultavilta ja rauhallisilta syvässä kirkastuneessa levossaan, ettei Jo tuntenut mitään tarvetta itkeä tai valittaa. Hän kumartui rakkaimman sisarensa puoleen, suuteli kosteata otsaa hellästi ja kuiskasi hiljaa:
— Hyvästi, Bethini, hyvästi!
Äänten herättämänä hypähti Hanna sohvaltaan, syöksyi vuoteen luo, katseli Bethiä, tunnusteli hänen käsiään, kuunteli hänen hengitystään ja viskasi sitten esiliinan päänsä yli ja istahti tuolille huojuen edestakaisin ja huudahtaen:
— Kuume on poissa, hän nukkuu luonnollista unta, hänen ihonsa on kostea ja hän hengittää helposti. Voi hyvä Jumala!
Ennen kuin tytöt saattoivat uskoa kuulemaansa, saapui tohtori vahvistamaan tiedon. Hän oli kömpelön näköinen mies, mutta tyttöjen mielestä hänen kasvonsa näyttivät vallan taivaallisilta, kun hän katsoi heihin isällisesti ja sanoi hymyillen:
— Niin, tyttöseni, minä uskon, että pikku sisarenne selviää taudista. Pitäkää talo hiljaisena, antakaa hänen nukkua, ja kun hän herää, antakaa hänelle…
Mitä heidän piti antaa, ei kumpikaan kuullut, sillä molemmat hiipivät pimeään eteiseen ja istuutuivat portaille painautuen toisiinsa, mutta he eivät voineet puhua sanaakaan, sillä heidän sydämensä oli liian täynnä. Kun he tulivat takaisin uskollisen Hannan hyväiltäviksi ja suudeltaviksi, makasi Beth käsi posken alla kuten tavallisesti, tuo kauhea kalpeus oli poissa, ja hän hengitti tasaisesti ikään kuin olisi juuri nukahtanut.
— Kunpa äiti vain nyt tulisi! sanoi Jo, kun talviaamu alkoi valjeta.
— Katsos, sanoi Meg näyttäen valkeata, puoleksi auennutta ruusua. — Minä luulin että tämä hädin tuskin aukenisi pantavaksi huomenna Bethin käteen, jos hän olisi — jättänyt meidät. Mutta se on auennut yöllä, ja aion panna sen maljakkoon, niin että siskomme herätessään ensimmäiseksi näkee tämän ruusun ja äidin kasvot.
Koskaan ei aurinko ollut noussut niin kauniisti eikä maailma koskaan näyttänyt niin ihanalta kuin se sinä aamuna näytti Megistä ja Josta, kun he pitkän, surullisen valvontansa jälkeen katsoivat väsynein silmin ulos.
— Kuin satumaailma, sanoi Meg ja hymyili itsekseen katsellessaan tuota häikäisevää näkyä.
— Kuuletko? huudahti Jo hypähtäen seisomaan.
Portilta kuului todellakin kulkusten kilinää, sitten kuului Hannan huudahdus, ja sitten Laurien iloinen ääni:
— Tytöt, tytöt, hän on täällä.
19.
Sillä välin kun tämä kaikki tapahtui kotona, Amy vietti katkeria päiviä Marchin tädin luona. Hän tunsi syvästi 'maanpakonsa' surkeuden ja huomasi ensi kerran elämässään, kuinka paljon häntä rakastettiin ja hemmoteltiin kotona. Marchin täti ei koskaan hemmotellut ketään, sitä hänen periaatteensa eivät sallineet, mutta hän koetti olla ystävällinen, sillä tuo hyvin kasvatettu pikkutyttö miellytti häntä suuresti, ja Marchin tädillä oli kuin olikin sydämensä pohjalla lämmin soppi veljenpoikansa lapsia varten, vaikka hän ei pitänyt tarpeellisena näyttää sitä.
Hän koetti todellakin saada Amyn viihtymään, mutta hyvänen aika, millaisia erehdyksiä hän teki! Muutamat vanhat säilyttävät sydämensä nuorena huolimatta rypyistä ja harmaista hiuksista, ottavat osaa lasten pieniin huoliin ja iloihin, saavat heidät viihtymään luonaan, osaavat kätkeä viisaita opetuksia hauskoihin leikkeihin ja ottavat vastaan ystävyyttä herttaisesti ja luontevasti. Mutta Marchin tädillä ei ollut tätä lahjaa, ja hän kiusasi Amya sanomattomasti säännöillään ja määräyksillään, jäykällä käytöksellään ja pitkillä, ikävillä saarnoillaan.
Huomatessaan Amyn nöyremmäksi ja oppivaisemmaksi kuin tämän sisar oli, vanha rouva piti velvollisuutenaan kitkeä hänestä pois, mikäli mahdollista, kodissa vallitsevan liiallisen vapauden ja leväperäisen kasvatuksen jäljet. Ja niin hän otti Amyn kasvatuksen huolekseen ja noudatti samoja periaatteita, joiden mukaan häntä itseään oli kasvatettu kuusikymmentä vuotta sitten. Tiukka kurinpito kylvi katkeruutta Amyn sieluun ja sai hänet tuntemaan olevansa kuin kärpänen hämähäkin verkossa.
Hänen täytyi pestä kupit joka aamu ja kiillottaa vanhanaikaiset lusikat, suuri hopeinen teekannu ja juomalasit kunnes ne hohtivat ja välkkyivät. Sitten hänen täytyi pyyhkiä pölyt, ja se oli kamalampaa kuin mikään. Ainoakaan tomuhiukkanen ei jäänyt tädiltä huomaamatta, ja kaikilla huonekaluilla oli käpäläjalat ja jos jonkinmoisia kierukoita ja koristeita, joista tomua ei koskaan saanut lähtemään niin että se olisi kelvannut. Sitten piti ruokkia Polly, kammata sylikoira ja juosta sata kertaa portaita ylös ja alas ja jaella määräyksiä, sillä vanha rouva oli rampa ja lähti harvoin suuresta tuolistaan.
Näiden väsyttävien puuhien jälkeen Amyn piti lukea läksynsä, mikä seikka pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sitten hän sai tunnin vapautta, ja voitte olla varmoja että hän nautti siitä.
Laurie tuli joka päivä ja kärtti tätiä, kunnes Amy sai luvan lähteä ulos hänen kanssaan, ja silloin he kävelivät tai ratsastivat ja pitivät hauskaa. Päivällisen jälkeen Amyn piti lukea ääneen ja istua hiljaa paikoillaan vanhan rouvan ottaessa päivällistorkkuja, mikä tavallisesti kesti tunnin verran hänen nukahdettuaan jo ensi sivulla. Sitten tuli parsittavien sukkien ja päärmättävien pyyhinliinojen vuoro, ja Amy ompeli, ulkonaisesti säyseänä mutta sydämessään kapinoiden, hämärään asti, jolloin hän taas sai huvitella omalla tavallaan teenjuontiin asti. Illat olivat kaikkein pahimmat, sillä Marchin täti innostui kertomaan juttuja nuoruusajaltaan, ja ne olivat niin sanomattoman ikäviä, että Amy olisi aina ollut valmis menemään sänkyyn heti paikalla saadakseen itkeä kovaa kohtaloaan. Päästyään sinne hän kyllä tavallisesti nukahti ehdittyään vuodattaa vain pari kolme kyyneltä.
Jollei Lauriea ja vanhaa Esteriä, kamarineitoa, olisi ollut, ei Amy varmaankaan olisi päässyt tämän kauhean ajan yli — niin hän ainakin itse ajatteli.
Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle. Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!
Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa — se oli lihava ja hemmoteltu äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa, joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.
Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.
Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti Amylle suurta huvia.
Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit, surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat, joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus, joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli hänen kallisarvoisin aarteensa.
— Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester, joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle arvokkaimpia esineitä.
— Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin, ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.
— Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi — oi, ei! Minä käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.
— Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.
— On kylläkin, se on tarkoitettu rukousnauhaksi. Pyhimykset iloitsisivat, jos näin kaunista rukousnauhaa käytettäisiin oikein eikä kannettaisi vain joutavana koristeena. Jos mademoiselle vetäytyisi joka päivä yksinäisyyteen ajattelemaan ja rukoilemaan kuten teki se hyvä rouva, jota palvelin ennen madamea, se tekisi varmaan hyvää. Hänellä oli pieni kappeli, ja sieltä hän sai lievitystä moneen suruun.
— Olisikohan oikein jos minä tekisin samoin? kysyi Amy, joka yksinäisyydessään tunsi tarvitsevansa jonkinlaista apua ja lohdutusta ja huomasi helposti unohtavansa pienen kirjansa nyt kun Beth ei ollut häntä muistuttamassa.
— Se olisi erinomaista ja hyvin viehättävää, ja minä järjestän ilomielin pienen vaatekomeron teille kappeliksi, jos haluatte. Älkää puhuko mitään madamelle, mutta kun hän nukkuu, voitte mennä sinne ja istua hetkisen yksinäisyydessä, ajatella hyviä ajatuksia ja rukoilla rakasta Jumalaa säästämään sisarenne.
Ester oli syvästi uskonnollinen ja täysin vilpitön neuvossaan, sillä hänellä oli hellä sydän ja hän otti lämpimästi osaa sisarusten levottomuuteen. Ehdotus miellytti Amya, ja hän antoi Esterille luvan järjestää hänen huoneensa viereisen pienen valoisan komeron kappeliksi toivoen saavansa siten apua ja lohdutusta.
— Olisi hauskaa tietää minne kaikki nämä kauniit tavarat joutuvat, kun täti kuolee, hän sanoi asettaen loistavan rukousnauhan hitaasti paikalleen samettityynylle ja sulkien jalokivilippaat yksitellen.
— Teille ja sisarillenne. Minä tiedän sen, madame on uskonut sen minulle. Olen todistanut hänen testamenttinsa, ja siinä sanotaan niin.
— Kuinka hauskaa! Toivon vain että hän antaisi ne meille jo nyt. Odottaminen ei ole yhtään hauskaa, huomautti Amy heittäen viimeisen silmäyksen timantteihin.
— Neidit ovat vielä liian nuoria pitämään niitä. Se joka menee ensimmäiseksi kihloihin, saa helmet — madame on sanonut niin — ja luulenpa että pieni turkoosisormus annetaan teille kun lähdette luotamme, sillä madame on mieltynyt hyvään käytökseenne ja sieviin tapoihinne.
— Luuletteko niin? Oi, olen kiltti kuin karitsa, jos vain saan tuon hurmaavan sormuksen! Se on paljon kauniimpi kuin Kitty Bryantin sormus. Pidän sentään aika tavalla tädistä. Ja Amy koetti sinistä sormusta sormeensa kasvot loistaen ja päätti lujasti ansaita sen. Siitä päivästä alkaen hän oli mallikelpoisen tottelevainen, ja vanha rouva oli hyvillään ja ihmetteli kasvatuksensa tuloksia.
Ester toi vaatekomeroon pienen pöydän, asetti sen eteen jakkaran ja ripusti seinään pöydän yläpuolelle taulun, jonka hän oli ottanut eräästä suljetusta huoneesta. Hän ei luullut sillä olevan suurtakaan arvoa; hän lainasi sen koska se sopi hyvin tarkoitukseen ja koska hän tiesi ettei madame milloinkaan saisi tietää asiasta eikä välittäisi siitä vaikka saisikin. Se oli kuitenkin sangen arvokas jäljennös eräästä maailmankuulusta maalauksesta, eivätkä Amyn kauneutta rakastavat silmät koskaan väsyneet katsomaan Jumalanäidin suloisia kasvoja, ja samalla hän hellästi ajatteli omaa äitiään.
Pöydälle Amy asetti pienen Raamattunsa ja virsikirjansa, piti maljakossa aina kauneimpia Laurien tuomista kukista ja tuli joka päivä yksinäisyyteen 'ajattelemaan hyviä ajatuksia ja rukoilemaan rakasta Jumalaa säästämään Bethin hengen'. Ester oli antanut hänelle mustan rukousnauhan, jossa oli hopearisti, mutta Amy ripusti sen seinälle eikä käyttänyt sitä, sillä hän epäili suuresti ettei sitä sopinut käyttää protestanttisissa rukouksissa.
Tyttönen oli tässä kaikessa hyvin vilpitön, sillä jouduttuaan turvallisen kotinsa ulkopuolelle hän tunsi niin kipeästi tarvitsevansa tuekseen ystävällistä kättä, että hän vaistomaisesti kääntyi sen vakavan ja hellän Ystävän puoleen, jonka isällinen rakkaus kokoaa luokseen kaikki Hänen pienet lapsensa. Hän kaipasi äitinsä apua ja opastusta, mutta koska sitä ei ollut, hän koetti parhaansa mukaan omin neuvoin löytää oikean tien ja kulkea sitä luottavaisena.
Mutta Amy oli nuori pyhiinvaeltaja, ja juuri nyt tuntui taakka hyvin raskaalta. Hän koetti unohtaa itsensä, säilyttää rohkeutensa ja saada tyydytystä siitä, että teki oikein vaikka kukaan ei nähnyt eikä kiittänyt häntä.
Ensi ponnistuksissaan tulla hyväksi, hyvin hyväksi, Amy päätti tehdä testamenttinsa kuten Marchin täti, niin että jos hän sairastuisi ja kuolisi, hänen omaisuutensa tulisi hyvin ja oikeudenmukaisesti jaetuksi. Hänelle tuotti tuskaa jo pelkkä ajatuskin, että hänen pitäisi luopua pienistä aarteistaan, jotka hänen silmissään olivat yhtä kallisarvoisia kuin vanhan rouvan jalokivet.
Eräänä vapaahetkenään hän kirjoitti tämän tärkeän asiakirjan niin hyvin kuin osasi. Ester auttoi häntä muutamien lakisanojen käytössä. Kun ystävällinen ranskatar oli kirjoittanut nimensä, tunsi Amy huojennusta ja pani paperin talteen näyttääkseen sen Laurielle, josta hän aikoi saada toisen todistajan.
Koska päivä oli sateinen, hän sulkeutui huvittelemaan erääseen yläkerran suurista huoneista ja otti Pollyn seurakseen. Tässä huoneessa oli suuri kaappi täynnä vanhanaikaisia pukuja, joilla Ester antoi hänen leikkiä, ja hänen suurin huvinsa oli pukea ylleen nuo haalistuneet hienoudet ja astella koko loistossaan edestakaisin suuren peilin edessä tehden juhlallisia kumarruksia ja vetäen laahustaan, jonka kahina oli kuin musiikkia hänen korvissaan.
Sinä päivänä hän oli niin syventynyt puuhaansa ettei kuullut Laurien soittoa eikä nähnyt tämän tirkistävän ovenraosta, kun hän asteli juhlallisesti edestakaisin, leyhytti viuhkaansa ja pudisti päätään, jota koristi suuri heleän punainen turbaani. Se oli räikeä vastakohta hänen siniselle, kullalla kirjaillulle puvulleen ja keltaiselle koruommellulle alushameelleen. Hänen täytyi kävellä hyvin varovaisesti, sillä hänellä oli jalassa korkeakorkoiset kengät. Laurie kertoi Jolle myöhemmin että oli hyvin hullunkurista nähdä Amyn komeilevan verrattomassa asussaan, kintereillään Polly, joka pöyhisteli kaula kenossa ja matki häntä parhaansa mukaan pysähtyen silloin tällöin nauramaan tai huutamaan:
— Ollaanko hienoja, ollaanko hienoja? Mene pois, lurjus! Suu kiinni, suu kiinni! Anna muisku, kultaseni! Ha ha!
Hillittyään vaivoin ilonpuuskansa, joka olisi voinut loukata hänen majesteettiaan, Laurie koputti oveen ja otettiin armollisesti vastaan.
— Istuhan nyt sillä aikaa kun minä riisun nämä yltäni, sitten neuvottelen kanssasi eräästä tärkeästä asiasta, sanoi Amy näytettyään itseään joka puolelta ja ajettuaan Pollyn nurkkaan. — Tuo lintu kiusaa minut kuoliaaksi, hän jatkoi nostaessaan punaisen vuoren päästään. — Eilen kun täti nukkui ja minä koetin olla hiljaa kuin hiiri, Polly alkoi torua ja räpiköidä häkissään. Minä päästin sen ulos ja näin häkissä ison hämähäkin. Pudotin sen lattialle ja se meni kirjahyllyn alle. Polly marssi suoraan perässä, kumartui kurkistamaan hyllyn alle ja sanoi hullunkuriseen tapaansa silmää iskien: "Tule kävelemään, kultaseni!" En voinut olla nauramatta, ja silloin Polly nosti kovan metakan ja täti heräsi ja torui meitä molempia.
— Noudattiko hämähäkki vanhan lurjuksen kutsua? kysyi Laurie haukotellen.
— Kyllä, se tuli esille, ja Polly juoksi pelästyneenä pois ja lensi tädin tuolille huutaen: "Ota kiinni! Ota kiinni!" ja minä ajoin hämähäkkiä takaa.
— Se on vale! huusi papukaija nokkien Laurien kenkiä.
— Minä vääntäisin niskasi nurin, jos olisit minun, senkin kiusankappale, huusi Laurie ja pui nyrkkiä linnulle, joka pani pään kallelleen ja lausui juhlallisesti:
— Siunatkoon nappejasi, kultaseni!
— Nyt olen valmis, sanoi Amy, sulki vaatekaapin oven ja otti juhlallisesti ja tärkeästi paperin taskustaan. — Ole niin hyvä ja lue tämä ja sano, onko se laillinen ja pätevä. Tunsin että minun piti tehdä se, sillä elämä on epävarmaa, enkä tahdo tyytymättömiä ihmisiä haudalleni.
Laurie puri huultaan, käänsi selkänsä Amylle ja luki kiitettävän vakavasti:
"Viimeinen tahtoni ja testamenttini.
Minä, Amy Curtis March, ollen täysin tajuissani, annan ja testamenttaan kaiken maallisen omaisuuteni seuraaville henkilöille, nimittäin:
Isälleni parhaat maalaukseni, luonnokseni, karttani ja taideteokseni kehyksineen niin myös 100 dollariani, jotka hän saa käyttää niin kuin tahtoo.
Äidilleni kaikki vaatteeni paitsi sinisen esiliinan, jossa on taskut, ja valokuvani ja medaljonkini ja paljon terveisiä.
Rakkaalle sisarelleni Margaretille annan turkoosisormukseni (jos saan sen) ja vihreän lippaani, jonka kannessa on kyyhkysiä, myös palasen oikeata pitsiä hänen kaulaansa ja hänen muotokuvansa, jonka olen piirtänyt muistoksi hänelle.
Jolle jätän rintaneulani sen joka on korjattu lakalla ja pronssisen mustepullon — hän hukkasi kannen — ja kallisarvoisimman kipsikaniinini sillä olen pahoillani että poltin hänen kirjansa.
Bethille (jos hän elää kauemmin kuin minä) annan nukkeni ja pienen piironkini, viuhkani, pellavakaulukseni ja uudet kenkäni, jos hän voi käyttää niitä kun ne ovat niin ohuet kun hän menee ulos. Niin myös tunnustan katuvani että olen tehnyt pilaa vanhasta Joannasta.
Ystävälleni ja naapurilleni Theodore Laurencelle jätän kirjoitussalkkuni ja savesta muovaillun hevosen vaikka hän sanoikin ettei sillä ole kaulaa. Niin myös palkaksi hänen suuresta ystävällisyydestään surun hetkellä taideteoksistani sen minkä hän tahtoo, Notre Dame on paras.
Kunnioitetulle hyväntekijällemme herra Laurencelle jätän punaisen laatikkoni jonka kannessa on peili jossa hän voi pitää kyniään muistoksi edesmenneestä tytöstä joka kiittää häntä hyvyydestään perhettään kohtaan, etenkin Bethiä.
Toivon että paras ystäväni Kitty Bryant saa sinisensilkkiesiliinani ja helmisormukseni ja suudelman.
Hannalle annan pahvikotelon jota hän toivoi ja kaikki tilkkutyönija toivon että hän muistaa minua kun katselee niitä.
Ja nyt olen testamentannut arvokkaimmat tavarani toivon että kaikki ovat tyytyväisiä eikä kukaan soimaa vainajaa. Annan kaikille anteeksi ja toivon että kohtaamme toisemme kun pasuuna soi.
Tämän testamenttini allekirjoitan omakätisesti ja suljen sinetillä tänä 20 päivänä marraskuuta Anni Domino 1861.
Amy Curtis March.
Todistavat:
Estelle Valnor.Theodore Laurence.
Viimeinen nimi kirjoitettiin lyijykynällä, mutta Amy selitti että Laurien oli kirjoitettava se uudestaan musteella ja suljettava testamentti sinetillä asiaankuuluvalla tavalla.
— Mistä sait tuon tuuman päähäsi? Kertoiko joku että Beth on jakanut tavaroitaan? kysyi Laurie vakavana, kun Amy toi hänen eteensä kirjoitusvälineet, kynttilän ja lakkaa.
Amy selitti ja kysyi sitten levottomana:
— Mitä Beth on tehnyt?
— Olen pahoillani että puhuin siitä, mutta koska kerran tulin maininneeksi asian, kerron sinulle kaikki. Hän tunsi itsensä eräänä päivänä niin sairaaksi, että hän tahtoi antaa pianonsa Megille, kissansa sinulle ja Joannan, tuon vanhan nukkeparan, Jolle jotta tämä rakastaisi sitä hänen tähtensä. Hän oli pahoillaan kun hänellä oli mielestään vähän annettavaa, ja jätti meille muille hiuskiehkuroita ja isoisälle rakkaimmat terveisensä. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi testamenttia.
Laurie kirjoitti ja lakkasi kirjekuorta katsettaan kohottamatta, kunnes suuri kyynel putosi paperille. Amyn kasvot olivat hyvin huolestuneen näköiset, mutta hän sanoi vain:
— Panevatkohan ihmiset milloinkaan jälkikirjoituksia testamentteihinsa?
— Kyllä, toisinaan.
— Pane sitten sellainen minun testamenttiini ja kirjoita että haluan kaikki kiharani leikattaviksi ystävilleni. Unohdin sen, mutta tahdon että se tehdään, vaikka se pilaakin ulkomuotoni.
Laurie teki pyydetyn lisäyksen ja hymyili Amyn viimeiselle ja suurimmalle uhrille. Sitten hän huvitti tyttöstä tunnin ajan ja kuunteli tarkkaavasti kertomusta kaikista hänen vastoinkäymisistään. Mutta kun hän aikoi lähteä, pidätti Amy häntä ja kysyi vapisevin huulin:
— Onko Beth todella kauhean sairas?
— Pelkään että hän on, mutta meidän täytyy toivoa parasta, niin että älä itke, kultaseni, sanoi Laurie ja kietoi veljellisesti käsivartensa hänen ympärilleen.
Kun Laurie oli lähtenyt, meni Amy pieneen huoneeseensa ja istui sen hämärässä rukoillen koko sydämestään kyyneliä vuodattaen Bethin puolesta. Hän tunsi nyt että koko maailman turkoosisormukset eivät voisi lohduttaa häntä, jos hän menettäisi sisarensa.
20.
En luule kykeneväni sanoin kuvaamaan äidin ja tytärten kohtaamista. Sellaiset hetket ovat ihania elää, mutta hyvin vaikeita kuvata, ja niinpä jätän sen lukijain mielikuvituksen varaan sanoen vain, että talo oli tulvillaan suurta onnea ja että Megin toive toteutui, sillä kun Beth heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan, hän näki todellakin ensimmäiseksi tuon pienen ruusun ja äitinsä kasvot.
Koska hän oli vielä liian heikko ihmettelemään mitään, hän vain hymyili ja painautui onnellisena äitinsä hellään syleilyyn tuntien että hänen polttava kaipauksensa oli vihdoinkin täyttynyt. Sitten hän nukkui taas, ja tytöt palvelivat äitiään, kun tämä ei tahtonut päästää tuota laihaa kättä, joka unessakin hakeutui hänen omaansa.
Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen, koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun väsyneenä, levottomana ja viluissaan.
Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa, jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen satamaan.
Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan, koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä aarrettaan.
Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä eikä kertaakaan sanonut: — Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet, hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi', siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: — Tule kävelemään, kultaseni!
Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.
Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.
Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.
— Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä koristettuun tauluun. — On erinomainen ajatus hankkia itselleen paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä. Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on oppimaisillaan tämän.
— Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan kasvot eivät ole oikein hyvät — ne ovat niin kauniit etten osaa piirtää niitä — mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se auttaa minua.
Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti:
— Aioin puhua siitä kanssasi, mutta unohdin. Täti antoi minulle sormuksen tänään. Hän kutsui minut luokseen, suuteli minua ja pani sen sormeeni ja sanoi että tuotan hänelle kunniaa ja että hän tahtoisi pitää minut luonaan aina. Pitäisin sormusta mielelläni, saanhan äiti?
— Se on hyvin kaunis, mutta mielestäni olet vielä liian nuori pitämään koruja, sanoi rouva March ja katseli pientä kättä, jonka etusormessa oli muhkea sormus, jota koristi rivi sinisiä jalokiviä.
— En tahdo olla turhamainen, sanoi Amy. — En luule pitäväni siitä vain siksi että se on niin kaunis, vaan tahdon kantaa sitä kuin sadun tyttö sormustaan muistona jostakin.
— Tarkoitatko Marchin tätiä? kysyi äiti nauraen.
— En, vaan muistuttamassa minua siitä etten olisi itsekäs.
Amy näytti niin vakavalta ja vilpittömältä, että äiti lakkasi nauramasta ja kuunteli tarkkaavasti hänen pientä suunnitelmaansa.
— Olen viime aikoina paljon ajatellut 'vikojeni taakkaa', sanoi Amy pikkuvanhasti. — Itsekkyys on suurin vikani, ja siitä koetan nyt päästä, jos suinkin mahdollista. Beth ei ole itsekäs, ja sen takia kaikki rakastavat häntä ja ovat pahoillaan ajatellessaan menettävänsä hänet. Minusta ei välitettäisi puoleksikaan niin paljon jos olisin sairas, enkä ansaitsisikaan sitä. Tahtoisin kuitenkin että hyvin hyvin monet rakastaisivat ja kaipaisivat minua, ja siksi koetan nyt tulla samanlaiseksi kuin Beth. Unohdan helposti päätökseni, mutta jos minulla olisi jotakin, joka aina muistuttaisi minua siitä, voisin ehkä muistaa paremmin. Saanko koettaa tätä keinoa?
— Saat kyllä, mutta minä luotan enemmän ison vaatekomeron nurkkaan. Pidä vain sormustasi, kultaseni, uskon että menestyt, sillä hyvä päätös on jo puolet taistelua. Nyt menen takaisin Bethin luo. Säilytä rohkeutesi, pikku tyttäreni! Pian saamme sinut taas kotiin.
Kun Meg sinä iltana kirjoitti isälleen ja kertoi matkamiehen onnellisesta kotiintulosta, pujahti Jo yläkertaan Bethin huoneeseen, ja nähdessään äitinsä tavallisella paikallaan hän seisoi hetkisen hämillään ja neuvottomana hypistellen tukkaansa sormillaan.
— Mikä on, kultaseni? kysyi rouva March ojentaen kätensä.
— Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, äiti.
— Megistäkö?
— Kuinka pian arvasit! Niin, Megistä kylläkin, ja vaikka se on vain pikkujuttu, se huolestuttaa minua.
— Beth nukkuu, puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki. Toivon ettei tuo Moffat ole ollut täällä, vai onko? kysyi rouva March melkein ankarasti.
— Ei, olisin sulkenut oven hänen nenänsä edestä, jos hän olisi tullut, sanoi Jo, istahtaen lattialle äitinsä jalkain juureen. — Viime kesänä Meg unohti parin käsineitä Laurencelle, ja vain toinen saatiin takaisin. Unohdimme koko asian, kunnes Teddy kertoi että toinen käsine on herra Brookella. Hän pitää sitä liivintaskussaan, ja kerran se putosi, ja Teddy kiusoitteli häntä siitä, ja herra Brooke tunnusti että hän pitää Megistä, mutta ei uskalla sanoa sitä hänelle, kun Meg on liian nuori ja hän itse köyhä. No, eikö tämä asiaintila olekauhea?
— Luuletko että Meg välittää hänestä? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.