— Varjelkoon! En minä ymmärrä mitään rakkaudesta ja sen sellaisesta roskasta! huudahti Jo, ja hänen äänensävynsä oli lystikäs sekoitus uteliaisuutta ja ylenkatsetta. — Kun tytöt romaaneissa ovat rakastuneita, he punastelevat ja säikkyvät, pyörtyilevät, laihtuvat ja käyttäytyvät kuin hupsut. Meg ei tee mitään sellaista, hän syö ja juo ja nukkuu kuin järkevä ihminen ainakin, katsoo suoraan silmiin kun puhun tuosta miehestä ja punastuu vain hiukan kun Teddy tekee hänelle kiusaa sulhasista. Minä olen kieltänyt häntä, mutta hän ei tottele minua.
— Arvelet siis että Meg ei välitä Johnista?
— Kenestä? huusi Jo ällistyneenä.
— Herra Brookesta. Minä sanon häntä Johniksi nyt, totuimme siihen sairaalassa, ja hän pitää siitä.
— Herranen aika! Minä tiedän että sinä olet hänen puolellaan, hän on ollut kiltti isälle, etkä sinä lähetä häntä pois, vaan annat Megin mennä naimisiin hänen kanssaan jos Meg tahtoo. On halpamaista hoitaa isää ja auttaa sinua ja sillä tavalla luikerrella suosioonne. Ja Jo pörrötti vihastuneena tukkaansa.
— Rakas tyttö, älä nyt suutu, selitän sinulle aivan kaikki. John matkusti kanssani herra Laurencen tahdosta ja hoiti niin auliisti isäparkaa, ettemme voineet olla pitämättä hänestä. Hän oli täysin rehellinen ja avomielinen Megin suhteen ja kertoi meille rakastavansa häntä, mutta tahtovansa hankkia hänelle hyvän kodin ennen kuin pyytäisi häntä vaimokseen. Hän pyysi vain meidän suostumustamme saada rakastaa ja tehdä työtä hänen hyväkseen ja koettaa herättää hänessä vastarakkautta. Hän on todellakin oivallinen nuori mies, emmekä voineet kieltäytyä kuulemasta häntä, mutta en tahtoisi että Meg menisi kihloihin näin nuorena.
— Tietysti ei, sehän olisi typerää. Minä tiesin että jotakin kurjaa oli tekeillä, tunsin sen, mutta tuo on pahempaa kuin luulinkaan. Toivoisin että voisin itse naida Megin ja pelastaa hänet kodille.
Tämä hullunkurinen ehdotus sai rouva Marchin hymyilemään, mutta hän sanoi vakavasti:
— Jo, minä luotan sinuun enkä soisi sinun vielä puhuvan mitään Megille. Kun John tulee takaisin ja näen heidät yhdessä, voin paremmin arvostella, millaiset Megin tunteet häntä kohtaan ovat.
— Hän katsoo Brooken kauniisiin suklaasilmiin, ja silloin on kaikki mennyttä. Hänellä on hellä sydän, se sulaa kuin voi auringossa, jos vain joku katsoo häneen siirappimaisesta. Hän luki Johnin lyhyet tiedonannot useampaan kertaan kuin sinun kirjeesi ja nipisti minua kun huomautin hänelle siitä, ja hän pitää ruskeista silmistä, ja hänen mielestään John ei ole ruma nimi, ja hän ottaa ja rakastuu, usko pois, ja hyvästi sitten kaikki rauha ja hauskuus ja iloiset päivät. Minä näen jo kuinka tulee käymään, he kulkevat kuherrellen ympäri taloa ja me saamme pysyä loitolla, Meg tulee hajamieliseksi eikä hänestä ole mihinkään, Brooke haalii jostakin kokoon pienen omaisuuden, vie hänet pois ja tekee aukon perheeseen. Ja minun sydämeni särkyy, ja kaikki on ikävää ja inhottavaa. Voi sentään, miksi emme kaikki ole poikia, niin ei tulisi mitään tällaista!
Jo nojasi leukansa käsiinsä lohduttoman näköisenä ja pui nyrkkiä tuolle rikolliselle Johnille. Rouva March huokasi, ja Jo katsahti häneen huojentuneena.
— Et sinäkään pidä siitä, äiti! No sepä hauskaa. Lähetetään John tiehensä eikä puhuta Megille mitään koko asiasta, vaan pysytään kaikki yhdessä ja ollaan onnellisia kuten ennenkin.
— Tein väärin kun huokasin, Jo. On oikein ja luonnollista että te kaikki saatte aikananne oman kodin, mutta tahtoisin pitää tyttöni luonani mahdollisimman kauan, ja olen pahoillani että tämä tapahtui niin pian, sillä Meg on vasta seitsemäntoista, ja kestää varmaan vuosia ennen kuin John voi hankkia hänelle kodin. Isäsi ja minä olemme päättäneet, että hän ei saisi sitoa itseään millään tavalla eikä mennä naimisiin ennen kuin kaksikymmenvuotiaana. Jos hän ja John rakastavat toisiaan, he voivat odottaa ja siten antaa todistuksen rakkaudestaan. Meg on hienotunteinen tyttö, enkä pelkää että hän kohtelee Johnia pahoin. Kaunis, helläsydäminen tyttöni! Minä toivon että hän tulee onnelliseksi.
— Etkö olisi mieluummin suonut hänen menevän naimisiin rikkaan miehen kanssa? kysyi Jo, kun äidin ääni hieman vapisi viime sanoissa.
— Raha on hyvä ja hyödyllinen asia, Jo, ja toivon etteivät tyttöni koskaan liian katkerasti saisi kokea sen puutetta mutta etteivät he myöskään joutuisi niihin kiusauksiin, joita liikanainen rikkaus tuottaa. Minulle olisi mieluisaa, että Johnilla olisi vakinainen paikka ja niin suuret tulot että hän pysyisi velattomana ja voisi tarjota Megille hauskan kodin. En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.
— Minä ymmärrän, äiti, ja olen täysin yhtä mieltä kanssasi, mutta olen pettynyt Megin suhteen, sillä olin suunnitellut että hän aikanaan menisi naimisiin Teddyn kanssa ja saisi elää ylellisyydessä koko ikänsä. Eikö se olisi hauskaa? kysyi Jo katsoen äitiinsä vähän kirkkaammin kasvoin.
— Laurie on nuorempi kuin Meg, kuten tiedät, aloitti rouva March, mutta Jo keskeytti:
— Vain vähäsen, Laurie on kehittynyt ja iso ikäisekseen ja osaa käyttäytyä kuin täysikasvuinen mies jos tahtoo. Ja hän on rikas, jalomielinen ja hyvä ja pitää meistä kaikista. Sanon vain että on vahinko, kun suunnitelmani menee myttyyn.
— Pelkään ettei Laurie ole kyllin täysikasvuinen Megille. Ainakin toistaiseksi hän on sellainen hulivili, ettei pystyisi pitämään huolta kenestäkään. Älä tee 'suunnitelmia', Jo, vaan anna ajan ja oman sydämen äänen yhdistää ystäväsi. Emme voi menestyksellisesti sekaantua tuollaisiin asioihin eikä meillä ole lupaakaan sitä tehdä. Paras on ettemme saa päähämme 'romanttista hölynpölyä' kuten sinä sitä nimität, sillä sellainen vain turmelisi kaiken.
— No niin, minä luovun siitä sitten, vaikka harmillista on nähdä kaiken menevän päin seiniä, kun pieni asioiden kulkuun puuttuminen voisi pelastaa kaiken. Toivon että voisimme pitää päämme päällä silitysrautoja, jotka estäisivät meitä kasvamasta. Mutta nupuista tulee ruusuja, kissanpoikasista kissoja — paha kyllä!
— Mitä sinä puhut silitysraudoista ja kissoista? kysyi Meg, joka samassa tuli huoneeseen kädessään valmis kirje.
— Silkkaa lorua vain. Nyt minä menen nukkumaan. Tule, Peggy! sanoiJo ja nousi seisomaan arvoituksellisen näköisenä.
— Aivan oikein ja kauniisti kirjoitettu. Ole hyvä ja lisää siihen vielä tervehdykseni Johnille, sanoi rouva March silmäiltyään kirjettä.
— Sanotko häntä Johniksi? kysyi Meg hymyillen ja katseli viattomin silmin äitiinsä.
— Sanon, hän on ollut meille kuin oma poika, ja pidämme hänestä paljon, sanoi rouva March katsoen tutkivasti tyttäreensä.
— Sepä hauskaa, hän on kovin yksin. Hyvää yötä, äiti kulta. On sanomattoman ihanaa, kun olet taas kotona, vastasi Meg levollisesti.
Suudelma, jonka hän sai äidiltään, oli hyvin hellä, ja kun Meg meni pois, sanoi rouva March itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi suruissaan:
— Hän ei vielä rakasta Johnia, mutta hän oppii pian.
21.
Jon kasvot olivat tutkimisen arvoiset seuraavana päivänä. Salaisuus painoi hänen mieltään, eikä hän voinut olla näyttämättä salaperäiseltä ja tärkeältä. Meg huomasi sen, mutta ei vaivautunut tekemään kysymyksiä, sillä hän oli oppinut, että vastakohtien laki tehosi Johon parhaiten, ja uskoi varmaan saavansa ennen pitkää kuulla kaiken jollei kysyisi mitään. Sen vuoksi hän oli ihmeissään kun hiljaisuutta yhä jatkui, ja Jo kohteli häntä miltei suojelevaa ylemmyyttä osoittaen.
Tämä harmitti Megiä aika lailla, ja hän puolestaan vetäytyi arvokkaasti syrjään omistaen aikansa äidilleen. Näin Jo jäi omiin hoteisiinsa, sillä rouva March oli ottanut hänen paikkansa sairasvuoteen ääressä ja kehotti häntä lepäämään, olemaan ulkona ja huvittelemaan pitkän vankeutensa jälkeen. Koska Amy oli poissa, oli Laurie hänen ainoa turvansa, ja niin paljon kuin hän muuten iloitsikin tämän seurasta, hän melkein pelkäsi poikaa tähän aikaan, sillä Laurie oli parantumaton kiusoittelija eikä Jo uskonut voivansa säilyttää salaisuuttaan häneltä.
Hän oli aivan oikeassa, sillä tuskin tuo veijari oli vainunnut että jokin salaisuus oli olemassa, kun hän jo päätti ottaa sen selville ja alkoi kärttää ja kiusata Jota pahanpäiväisesti. Hän houkutteli, lahjoi, pilkkasi, uhkasi ja torui, teeskenteli välinpitämättömyyttä saadakseen hänet huomaamatta paljastamaan totuuden, vakuutti tietävänsä koko asian ja sai vihdoin selville sen verran, että asia koski Megiä ja Brookea, siinä kaikki. Syvästi loukkautuneena siitä että hänelle ei uskottu asiaa, joka koski hänen opettajaansa, hän päätti keksiä sopivan koston.
Sillä välin Meg oli nähtävästi unohtanut koko asian ja syventyi kokonaan valmistelemaan isänsä paluuta. Mutta äkkiä hänessä näytti tapahtuneen muutos, ja päivän tai pari hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti. Hän hätkähti kun häntä puhuteltiin, punastui jos joku katseli häntä, oli hyvin hiljainen ja istui ompelutyönsä ääressä, kasvoilla ujo, hämmentynyt ilme. Äitinsä kysymyksiin hän vastasi voivansa aivan hyvin ja vaimensi Jon pyytäen saada olla rauhassa.
— Hän tuntee että se on ilmassa — rakkaus nimittäin — ja edistyy vinhaa vauhtia. Hänellä on jo melkein kaikki oireet — hän on ärtyisä ja hermostunut, ei syö, makaa valveilla ja murjottaa nurkissa. Yllätin hänet kerran laulamasta tuota laulua, jonka Brooke antoi hänelle, ja kerran hän sanoi 'John' niin kuin sinä ja lensi punaiseksi kuin pioni. Mitä meidän on tehtävä? sanoi Jo, joka näytti olevan valmis miten väkivaltaisiin toimenpiteisiin tahansa.
— Voimme vain odottaa. Anna hänen olla rauhassa, ole ystävällinen ja kärsivällinen! Kun isä tulee, kaikki kyllä selviää! vastasi hänen äitinsä.
— Tässä on sinulle kirje, Meg, ja vallan sinetillä varustettu. Sepä kummallista! Teddy ei koskaan pane sinettiä minun kirjeisiini, sanoi Jo seuraavana päivänä jakaessaan pienen postilaatikon sisällystä.
Rouva March ja Jo olivat syventyneet omiin puuhiinsa, kun Meg parahti ja sai heidät katsomaan ylös. Tyttö tuijotti kirjeeseen säikähtyneen näköisenä.
— Hyvä lapsi, mikä sinun on? huudahti äiti rientäen hänen luokseen, ja Jo koetti saada käteensä tuon tuhoisan paperin.
— Se on kaikki erehdystä — hän ei ole lähettänyt sitä. Voi Jo, kuinka saatoit? Ja Meg kätki kasvot käsiinsä ja itki kuin hänen sydämensä olisi särkynyt.
— Minä! En minä ole tehnyt yhtään mitään! Mistä sinä puhut? huudahtiJo hämmästyneenä.
Megin lempeät silmät kipinöivät vihasta, kun hän veti rypistyneen kirjeen taskustaan ja heitti sen Jolle sanoen moittivasti:
— Sinä olet kirjoittanut sen, ja tuo ilkeä poika on auttanut sinua. Kuinka saatoit olla noin raaka, halpamainen ja julma meille molemmille?
Jo tuskin kuuli mitä Meg sanoi, sillä hän luki jo äitinsä kanssa kirjettä, joka oli kirjoitettu sangen omituisella käsialalla.
"Kallis Margaret! En voi enää hillitä tunteitani ja minun täytyy saada tietää kohtaloni ennen kuin palaan. En uskalla vielä puhua asiasta vanhemmillesi, mutta kyllä he varmaan suostuisivat, jos tietäisivät miten me jumaloimme toisiamme. Herra Laurence auttaa minua saamaan hyvän paikan, ja sitten, suloinen tyttöni, teet minut onnelliseksi. Pyydän ettet vielä kerro mitään vanhemmillesi, mutta rukoilen Sinua lähettämään minulle pari toivon sanaa Laurien kautta. Uskollinen rakastajasi
John."
— Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: — Seis, Jo, sinun täytyy ensin selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että pelkään sinun olevan tässäkin mukana.
— Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin vakavasti että he uskoivat. — Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.
— Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään olevaan kirjeeseen.
— Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March nopeasti.
— Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg kätki taas kasvonsa.
— Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.
— Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin. Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.
— Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. — Tulin ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.
— Mitä kirjoitit hänelle? kysyi rouva March.
— Kirjoitin että olen liian nuori sellaiseen. Huomautin etten halua pitää mitään salassa sinulta ja että hänen on parasta puhua isälle. Olin hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään ja sanoin että tahdon olla hänen ystävänsä, mutta en mitään muuta vielä pitkään aikaan.
Rouva March hymyili mielissään, ja Jo taputti käsiään nauraen ja huutaen:
— Sinähän olet melkein Carolina Percyn vertainen, joka oli varovaisuuden esikuva! Jatka, Meg. Mitä hän vastasi siihen?
— Hän kirjoittaa aivan eri tavalla, sanoo että hän ei ole koskaan lähettänyt mitään rakkauskirjettä ja että hän on hyvin pahoillaan, kun joku onneton pilailee kustannuksellamme. Kirje oli hyvin ystävällinen ja kunnioittava, mutta ajatelkaa kuinka kauheata minulle!
Meg nojautui äitiinsä näyttäen ruumiillistuneelta epätoivolta, ja Jo käveli edestakaisin lattialla sättien Lauriea. Äkkiä hän pysähtyi, sieppasi molemmat kirjeet käteensä, ja katseltuaan niitä tarkoin hän sanoi päättäväisenä:
— En usko että Brooke on koskaan nähnyt kumpaakaan näistä kirjeistä. Teddy on kirjoittanut molemmat ja säilyttää sinun kirjettäsi kerskaillakseen siitä minulle, kun en tahtonut kertoa hänelle salaisuuttani.
— Älä salaa mitään äidiltä, Jo. Minä ainakin kertoisin kaikki, sanoiMeg varoittavasti.
— Siunatkoon sinua, lapsi! Äitihän juuri kertoi sen minulle.
— Riittää jo, Jo. Minä lohdutan Megiä sillä aikaa kun sinä haet Laurien tänne. Minä otan asian selville juurta jaksain ja teen heti lopun kaikista kepposista.
Jo riensi pois, ja rouva March kertoi hyvin kauniisti Megille herraBrooken todellisista tunteista.
— Sano nyt, lapseni, mitkä ovat omat tunteesi? Rakastatko häntä niin paljon että jaksat odottaa, kunnes hän voi tarjota sinulle oman kodin, vai tahdotko toistaiseksi pysyä aivan vapaana?
— Minua on pelotettu ja piinattu niin etten tahdo olla missään tekemisissä kosijoiden kanssa pitkään aikaan — kenties en koskaan, vastasi Meg hermostuneena. — Jos John ei tiedä mitään tästä tyhmästä jutusta, niin älä kerro hänelle, ja pane Laurie ja Jo pitämään suunsa kiinni. Minä en tahdo että minua narrataan ja piinataan ja tehdään naurunalaiseksi — se on hävytöntä!
Nähdessään että Megin tavallisesti niin tyyni mieli oli kuohuksissa ja että tuo häijy pila oli loukannut hänen ylpeyttään, rouva March tyynnytti häntä lupaamalla että koko asia painettaisiin villaisella.
Heti kun Laurien askelet kuuluivat eteisestä Meg pakeni toiseen huoneeseen, ja rouva March otti rikollisen vastaan yksinään. Jo ei ollut sanonut Laurielle mitä hänestä tahdottiin, koska pelkäsi ettei hän siinä tapauksessa tulisi, mutta poika arvasi asian samassa hetkessä kun hän näki rouva Marchin kasvot, ja seisoi hypistellen hattuaan niin syyllisen näköisenä, että rikollisesta ei ollut pienintäkään epäilyä. Jo lähetettiin pois, mutta hän katsoi parhaaksi marssia edestakaisin eteisen lattialla kuin vartija ainakin siltä varalta että vanki mahdollisesti karkaisi.
Arkihuoneesta kuului puolen tunnin ajan milloin kovaäänisempää milloin hiljaisempaa puhetta, mutta mitä siellä tapahtui, sitä eivät tytöt koskaan saaneet tietää.
Kun heidät kutsuttiin sisään, Laurie seisoi heidän äitinsä vieressä niin katuvaisen näköisenä, että Jo siinä paikassa antoi hänelle anteeksi, vaikkei pitänyt viisaana näyttää sitä hänelle. Meg otti vastaan hänen nöyrän anteeksipyyntönsä ja tunsi suurta huojennusta kuullessaan ettei Brooke tiennyt kepposesta mitään.
— Minä en ikipäivänä kerro sitä hänelle — mikään ei saisi sitä kiskotuksi irti minusta. Olen pahoillani, hirveän pahoillani. Anna anteeksi, Meg, pyysi poika hyvin häpeissään.
— Minä koetan, mutta se oli hyvin epäritarillisesti tehty. En uskonut että osaisit olla noin viekas ja ilkeä, Laurie, vastasi Meg koettaen peittää hämmennyksensä vakavaan ja syyttävään sävyyn.
— Käyttäydyin kerrassaan inhottavasti, enkä ansaitse että minua puhutellaan kokonaiseen kuukauteen, mutta älkää kuitenkaan hylätkö minua, ettehän?
Laurie liitti kätensä yhteen niin rukoilevasta ja puhui niin vastustamattomalla tavalla, että oli mahdotonta olla hänelle ankara huolimatta hänen häpeällisestä teostaan. Meg antoi hänelle anteeksi, ja rouva Marchin ankarat kasvot lauhtuivat huolimatta hänen ponnistuksistaan pysyä vakavana, kun hän kuuli Laurien selittävän että hän tahtoo sovittaa syntinsä kaikenlaisilla katumustöillä ja nöyrtyä kuin maan matonen loukkaamansa nuoren neidin edessä.
Sillä välin Jo seisoi ja koetti paaduttaa sydämensä, mutta hänen onnistui vain jäykistää kasvonsa ilmeeseen, joka osoitti täydellistä paheksumista. Laurie katsoi häneen kerran tai pari, mutta kun hän ei osoittanut mitään leppymisen oireita, poika loukkaantui ja käänsi hänelle selkänsä. Selvitettyään asiansa toisten kanssa hän teki Jolle pienen kumarruksen ja poistui sanaakaan sanomatta.
Heti hänen mentyään Jo katui kovuuttaan, ja kun äiti ja Meg olivat menneet yläkertaan, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alkoi ikävöidä Teddyä. Lyhyen taistelun jälkeen hän antautui, otti kilvekseen palautettavan lainakirjan ja juoksi naapuritaloon.
— Onko herra Laurence sisällä? kysyi Jo palvelustytöltä, joka tuli vastaan portaissa.
— Kyllä, neiti, mutta en luule että hän tahtoo tavata ketään juuri nyt.
— Kuinka niin? Onko hän sairas?
— Ei toki, neiti, mutta hänellä on ollut kohtaus Laurie-herran kanssa, joka on jostakin syystä pahimmalla tuulellaan, ja vanha herra on niin suuttunut, etten minä vain uskaltaisi mennä hänen lähelleen.
— Missä Laurie on?
— Huoneessaan, eikä hän vastaa mitään, vaikka olen koputtanut ovelle. En ymmärrä mitä tehdä päivälliselle, kun kukaan ei tule syömään.
— Minä menen katsomaan mikä on hätänä. Minä en pelkää heitä kumpaakaan.
Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen oveen.
— Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies uhkaavalla äänellä.
Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle. Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen, heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:
— Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.
— Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oliLaurien ritarillinen vastaus.
— Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.
— Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie suuttuneena.
— Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.
— Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin… Ja vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.
— Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä mitään, sanoi Jo lepytellen.
— Pyh, sinähän olet tyttö ja se on leikkiä, mutta en salli kenenkään miehen koskevan minuun.
— En usko että kenelläkään olisi halua yrittää, jos näyttäisit niin pelottavalta ja hurjalta kuin nyt. Miksi sinua kohdeltiin sillä tavoin?
— Siksi vain että en suostunut kertomaan mitä äitisi tahtoi minusta. Olin luvannut olla puhumatta siitä kenellekään, enkä tietenkään halunnut rikkoa lupaustani.
— Etkö sitten voinut rauhoittaa isoisääsi millään tavalla?
— En, hän tahtoi kuulla totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta kuin totuuden. Olisin kertonut oman osani, jos olisin voinut tehdä sen sekoittamatta Megiä asiaan. Koska en voinut, pidin suuni kiinni ja annoin ukon jylistä kunnes hän tarttui kaulukseeni. Silloin suutuin ja lähdin tieheni — pelkäsin muuten menettäväni malttini.
— Eihän tuo juuri hauskaa ollut, mutta tiedän että hän nyt on pahoillaan. Mene ja sovi koko asia. Minä autan sinua.
— Ennen minut saisi vaikka hirttää. En anna sentään kaikkien läksyttää ja sättiä itseäni jonnin joutavan kepposen vuoksi. Olin pahoillani Megin tähden ja pyysin anteeksi kuin mies, mutta en aio tehdä sitä uudestaan, koska en ole tehnyt enää mitään väärää.
— Sitä ei isoisäsi voinut tietää.
— Hänen pitäisi luottaa minuun eikä kohdella minua kuin pikkulasta. Ei maksa vaivaa saarnata minulle, Jo, hän saa luvan oppia että kykenen pitämään huolta itsestäni. Olen aikamies eikä minun tarvitse riippua kenenkään esiliinannauhoissa.
— Olet sinä aika tuittupää! huokasi Jo. — Kuinka aiot ratkaista asian?
— Hänen täytyy pyytää minulta anteeksi ja uskoa kun sanon, etten voi kertoa mikä kepponen oli.
— Herranen aika, ettäkö hän pyytäisi anteeksi!
— En mene alas ennen kuin hän pyytää.
— No mutta Teddy, ole nyt järkevä! Jätä asia sikseen ja anna minun selittää niin paljon kuin voin. Ethän voi jäädä tänne, niin että mitä hyödyttää käyttää suuria sanoja?
— En aio missään tapauksessa jäädä tänne pitkäksi aikaa. Lähden tieheni ja matkustan pois, ja kun isoisä kaipaa minua, hän pehmenee kyllä hyvin nopeasti.
— Se on varmaa se, mutta ei sinun sentään pitäisi pahoittaa hänen mieltään.
— Älä saarnaa. Minä menen Washingtoniin tervehtimään Brookea. Siellä on hauskaa, ja aion huvitella perinpohjaisesti kaikkien ikävyyksien jälkeen.
— Voi kuinka sinulle tulee hauskaa! Jospa minä voisin tulla mukaan, sanoi Jo unohtaen kokonaan neuvonantajan osansa ajatellessaan pääkaupungin vilkasta sotilaselämää.
— Tule mukaan vain! Miksi et voisi tulla? Sinä menet yllättämään isäsi, minä virkistämään vanhaa Brookea. Siitä tulee suurenmoinen seikkailu. Lähdetään pois vain, Jo! Jätämme vain kirjeen jälkeemme ja sanomme ettei meillä ole mitään hätää ja marssimme matkoihimme heti. Minulla on tarpeeksi rahaa, vaihtelu tekee sinulle hyvää, eikähän siinä ole mitään pahaa että menet tervehtimään isääsi.
Hetkisen näytti siltä että Jo todellakin suostuisi, sillä tämä hurja suunnitelma oli juuri hänen mielensä mukainen. Hän oli väsynyt sairaanhoitoon ja istumiseen, ikävöi vaihtelua ja halusi nähdä isänsä. Elämä leirissä ja sotasairaaloissa, uutuuden viehätys, vapaus ja seikkailut lumosivat hänen mieltään. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän kääntyi ikkunaan ajatellen asiaa, mutta ne sattuivat vastapäätä olevaan vanhaan kotitaloon, ja hän pudisti surullisena päätään.
— Jos olisin poika, matkustaisimme tiehemme yhdessä ja pitäisimme huikean hauskaa, mutta koska olen vain viheliäinen tyttö, saan luvan olla säädyllinen ja pysyä kauniisti kotona. Älä houkuttele minua, Teddy, se on mieletön tuuma.
— Sepä siinä juuri onkin parasta kaikesta, alkoi Laurie, joka oli uhittelevalla tuulella ja tahtoi katkoa siteet tavalla tai toisella.
— Hillitse kielesi! huusi Jo kädet korvilla. — Olen tullut tänne puhumaan järkeä enkä kuulemaan asioita, joiden pelkkä ajatteleminen saa minut hyppimään riemusta.
— Tiedän kyllä että Meg kauhistuisi sellaista ehdotusta, mutta luulin että sinulla olisi enemmän järkeä, alkoi Laurie taaskin ovelasti.
— Paha poika, ole hiljaa! Istu miettimään omia syntejäsi äläkä houkuttele minua lisäämään syntiluetteloani. Jos saan isoisäsi pyytämään anteeksi 'röykyttämistä', pysytkö kotona silloin?
— Kyllä, mutta siihen sinä et pysty, vastasi Laurie, joka jo olisi tahtonut sopia, mutta tunsi että hänen loukatun arvokkuutensa piti sitä ennen saada hyvitystä.
— Jos osaan käsitellä oikein nuorta nulikkaa, tulen kai toimeen vanhankin kanssa, mutisi Jo ja lähti jättäen Laurien tutkimaan rautatiekarttaa molemmat kädet upotettuina tukkaan.
— Sisään! Herra Laurencen tuima ääni kuulosti entistä tuimemmalta, kun Jo koputti ovelle.
— Minä se vain olen, tulen tuomaan takaisin erään kirjan, sanoi Jo makeana astuessaan sisään.
— Tahdotko lisää kirjoja? kysyi vanha herra vihaisena, vaikka koettikin olla näyttämättä sitä.
— Kyllä, kiitos. Pidin vanhasta Samista niin paljon, että tahtoisin lukea toisenkin osan, vastasi Jo, joka toivoi saavansa hänet suopeammalle tuulelle ottamalla vastaan vielä toisenkin annoksen Boswellin "Johnsonia", jota vanhus oli suositellut hänelle erittäin hauskana kirjana.
Tuuheat kulmakarvat erkanivat toisistaan hieman, kun vanha herra työnsi tikapuita sitä hyllyä kohti, jolla Johnson-kirjallisuudella oli paikkansa. Jo kiipesi ylös, istahti ylimmälle portaalle ja oli etsivinään kirjaa, vaikka itse asiassa miettikin koko ajan, miten olisi parasta johtaa keskustelu käynnin vaaralliseen tarkoitukseen. Herra Laurence näytti aavistavan että jotakin liikkui hänen mielessään, sillä kuljettuaan pari ripeätä kierrosta lattialla hän äkkiä pysähtyi tytön eteen ja puhutteli häntä niin odottamatta, että kirja putosi Jon kädestä lattialle.
— Mitä pojalla on tekeillä? Älä koeta puolustaa häntä. Näin heti kun hän tuli kotiin, että hän on ollut pahanteossa. En saa häntä puhumaan sanaakaan, ja kun uhkasin piestä totuuden hänestä, hän karkasi yläkertaan ja lukitsi huoneensa oven.
— Hän teki kyllä ruman kepposen, se on totta, mutta me annoimme hänelle anteeksi ja lupasimme unohtaa koko jutun, aloitti Jo vastahakoisesti.
— Se ei kelpaa, hän ei saa piiloutua lupauksen taa, jonka te helläsydämiset tytöt olette antaneet. Jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, hänen pitää tunnustaa ne, pyytää anteeksi ja saada rangaistuksensa. Totuus esiin, Jo! En tahdo että minut pimitetään.
Herra Laurence näytti niin suuttuneelta ja puhui niin ankarasti, että Jo olisi mielellään juossut tiehensä jos olisi voinut, mutta koska hän istui ylimmällä portaalla ja vanha herra vartioi tikapuiden juurella paluutietä kuin kiljuva jalopeura, ei hänen auttanut muuta kuin olla urhoollinen.
— En voi kertoa, äiti kielsi. Laurie on tunnustanut, pyytänyt anteeksi ja saanut rangaistusta aivan tarpeeksi. Emme ole puhumatta hänen tähtensä, vaan erään toisen tähden, ja juttu pahenee vain jos te sekaannutte siihen. Älkää tehkö sitä, olkaa niin hyvä! Minullakin oli syytä asiassa, ja nyt on kaikki hyvin. Unohdetaan se nyt ja puhutaan jostakin hauskemmasta, esimerkiksi "Ramblerista".
— Hiiteen "Rambler"! Tule alas ja anna minulle kunniasanasi, ettei tuo poikanulikka ole tehnyt mitään hävytöntä. Jos hän on tehnyt kaiken sen ystävällisyyden jälkeen, mitä te olette osoittaneet hänelle, nujerran hänet omin käsin.
Uhkaus kuulosti kauhealta, mutta ei tepsinyt Johon. Hän tuli kuuliaisesti alas ja kertoi kepposesta niin paljon kuin saattoi antamatta Megiä ilmi ja unohtamatta totuutta.
— Hm, no niin, jos poika ei pitänyt suutaan kiinni itsepäisyydestä vaan siksi että oli luvannut, annan hänelle anteeksi. Hän on uppiniskainen otus ja vaikea ohjattava, sanoi herra Laurence pörröttäen tukkaansa kunnes se näytti aivan myrskyn runtelemalta. Rypyt tasoittuivat hänen otsaltaan ja hän näytti huojentuneelta.
— Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen jotenkin puolustaa ystäväänsä.
— Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.
— Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?
Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:
— Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki päättyy jos tällaista jatkuu.
— Minä sanon teille, hän karkaa.
Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.
Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa. Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.
— Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu, niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa Intiaan lähteviltä laivoilta.
Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.
— Sinä letukka, kuinka uskallat puhua tuolla tavalla? Missä on kunnioituksesi minua kohtaan, missä säädyllinen käytöksesi? Taivas varjelkoon ihmistä pojista ja tytöistä! Mitä kiusankappaleita ne ovatkaan, ja kuitenkaan ei ilman niitä tule toimeen. Ja vanhus nipisti Jon poskea hyväntuulisesti. — Mene nyt hakemaan tuo lurjus päivälliselle, sano hänelle että kaikki on hyvin ja ettei hänen tarvitse ruveta näyttelemään mitään sankariosia isoisänsä edessä.
— Ei hän tule, hän on pahoillaan siitä että ette uskonut häntä, kun hän sanoi ettei voisi kertoa asiaa. Luulen että ravisteleminen loukkasi hänen tunteitaan kovin.
Jo koetti näyttää intomieliseltä, mutta varmaan epäonnistui, sillä herra Laurence alkoi nauraa, ja silloin Jo totesi että taistelu oli voitettu.
— Olen kovin pahoillani, ja minun kai pitäisi kiittää häntä siitä, ettei hän ravistellut minua. Mitä hittoa mies sitten odottaa? Vanha herra näytti hieman häpeävän omaa itsepäisyyttään.
— Jos olisin teidän sijassanne, kirjoittaisin hänelle anteeksipyynnön. Hän ei lupaa tulla alas ennen kuin häneltä on pyydetty anteeksi. Muodollinen anteeksipyyntö saisi hänet käsittämään oman mielettömyytensä ja tulemaan alas ihan kiltisti. Koettakaa, luulen että se olisi parempi keino kuin puhuminen. Minä vien sen ylös ja opetan hänelle tapoja.
Herra Laurence katsoi häneen terävästi, pani silmälasit nenälleen ja sanoi hitaasti:
— Sinä olet viekas veitikka, mutta annan kernaasti Bethin ja sinun kuljettaa itseäni talutusnuorassa. Kas niin, anna tänne paperilappu ja lopetetaan jo tämä hassutus.
Kirje kirjoitettiin sävyyn, jossa herrasmies puhuttelisi toista pyytäessään anteeksi syvää loukkausta. Jo painoi suukon keskelle herra Laurencen kaljua ja juoksi yläkertaan pistämään kirjeen oven alitse Laurien huoneeseen. Avaimenreiästä hän neuvoi Lauriea olemaan nöyrä ja kiltti ynnä muuta miellyttävää ja mahdotonta. Koska ovi oli taas lukossa, hän jätti kirjeen tekemään tehtävänsä ja aikoi poistua kaikessa hiljaisuudessa, kun nuori herra liukui hänen ohitseen kaidepuuta pitkin ja odotti häntä alhaalla, kasvoillaan miehekkäin ilmeensä:
— Sinä olet verraton, Jo! Pitelikö hän sinua pahoin? hän lisäsi nauraen.
— Ei, kyllä hän käyttäytyi aivan kunniallisesti.
— Aina minä saan sotkua aikaan. Jos sinäkin, Jo, olisit hylännyt minut, olisin painunut suoraa päätä hemmettiin, aloitti Laurie puolustellen.
— Älä puhu noin, käännä lehteä ja ala alusta, poikani.
— Käännän lehteä yhtä päätä ja pilaan ne aina, kuten ennen sotkin kirjoitusvihkoni lehdet, ja olen alkanut alusta niin monta kertaa etten koskaan pääse loppuun, valitti Laurie.
— Mene syömään päivällistä, niin tulet paremmalle tuulelle. Miehet aina marisevat, kun heidän on nälkä. Ja Jo livahti ulos ovesta.
Laurie meni syömään sovintoateriaa isoisänsä kanssa, joka oli loistavalla tuulella ja käyttäytyi koko lopun päivää ylen määrin kunnioittavasti pojanpoikaansa kohtaan.
Jokainen luuli että asiasta nyt oli selvitty ja että tuo pieni pilvi oli jo häipynyt, mutta kepponen ei silti jäänyt vaille seurauksia, sillä Meg muisti sen vaikka toiset unohtivatkin. Hän ei koskaan sanallakaan viitannut Laurien kotiopettajaan, mutta ajatteli häntä sitä enemmän, haaveili hänestä, ja kun Jo kerran penkoi hänen laatikkoaan hakien postimerkkejä, hän löysi paperilapun, joka oli kirjoitettu täyteen sanoja "Rouva John Brooke". Jo voihkaisi tuskasta ja heitti paperin tuleen tuntien, että Laurien kepponen oli jouduttanut tuon onnettoman päivän tuloa.
22.
Seuraavat rauhalliset viikot olivat kuin auringonpaistetta myrskyn jälkeen. Sairaiden parantuminen edistyi nopeasti, ja herra March alkoi arvella pääsevänsä kotiin heti uudenvuoden jälkeen.
Beth kykeni pian makaamaan päivisin lukuhuoneen sohvalla ja leikkimään rakkaiden kissojensa kanssa, ennen pitkää myös ompelemaan vaatteita nukeilleen, jotka olivat jääneet surullisen huonoon hoitoon. Hänen ennen vikkelät jalkansa olivat nyt niin heikot ja sairaat, että Jo kantoi joka päivä häntä voimakkailla käsivarsillaan ympäri huoneita siten 'kävelyttäen' pikku sisartaan. Meg poltti ja turmeli ilomielin valkeat kätensä keittäessään hyvää ruokaa perheen lemmikille, kun taas Amy, joka ei ollut unohtanut sormuksen merkitystä, vietti kotiintuloaan jakamalla sisarille niin paljon aarteitaan kuin sai heidät ottamaan vastaan.
Kun joulu lähestyi, alkoi ilma olla täynnä tavanmukaisia salaisuuksia, ja Jo sai sisaret usein melkein läkähtymään naurusta ehdottamalla mitä loistavimpia ja mahdottomimpia juhlamenoja tämän erikoisen riemukkaan joulun kunniaksi. Laurie oli yhtä hurja ja riehakas ja olisi hommannut kokkovalkeita, raketteja ja riemukaaria, jos vain olisi saanut tahtonsa läpi.
Monien kiistojen ja erimielisyyksien jälkeen saatiin tuo kunnianhimoinen pari sentään kukistetuksi ja ystävykset näyttivät maailmalle epätoivoista naamaa, mutta kun he pääsivät yhteen, kuului niin kaikuvia naurunpuuskauksia, ettei epätoivo juuri tuntunut uskottavalta.
Tavattoman leudot ilmat joulun edellä ennustivat ihanaa joulupäivää. Hanna 'tunsi jaloissaan' että päivä tulisi olemaan harvinaisen onnellinen, ja hän osoittautuikin oikeaksi profeetaksi, sillä kaikki näytti suurenmoisen lupaavalta. Ensiksikin herra March kirjoitti olevansa pian kotona, toiseksi Beth tunsi voivansa tavattoman hyvin sinä aamuna, ja kun hänet oli kiedottu äidin antamaan joululahjaan — pehmeään punaiseen villahuiviin —, toiset kantoivat hänet riemusaatossa ikkunaan katsomaan Jon ja Laurien lahjaa.
'Kukistumattomat' olivat koettaneet parhaansa ollakseen nimensä arvoisia ja ahertaneet yöllä tonttujen lailla saaden aikaan kauniin yllätyksen. Puutarhassa seisoi muhkea lumityttö, jolla oli päässä rautatammen lehdistä solmittu seppele, korillinen kukkia ja hedelmiä toisessa kädessä, iso käärö uusia nuotteja toisessa, hartioilla kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva afganistanilainen vaippa ja suussa punainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu seuraava jouluruno:
Nyt hyvää päivää, rakas Beth, ja hauskaa joulua! Me toivotamme sinulle terveyttä, iloa.
Kas tässä kukkavihkonenja heelmät suukkosees,ja pianollesi nuottejaja vaippa varpailles.
Joannan kuvan tässä näät.Rafael numero kakssen tunnetulla taidollaanmaalasi ihanaks.
Ja sido punanauha täänyt Mirrin häntähän,ja nauti hyytelö ja jää.Kai arvaat tekijän.
Oon lumityttö valkea, vaan rintan' lämmin on, kun siinä joulutervehdys on Laurien sekä Jon.
Kuinka Beth nauroikaan sen nähdessään! Ja Laurie juoksi pihaan ja taas takaisin hakien lumitytön lahjat sisään, ja Jo piti verrattoman puheen antaessaan ne Bethille.
— Olen nyt niin onnellinen, että jos isä vain olisi täällä, en kestäisi pisaraakaan enempää, sanoi Beth huoaten sulasta tyytyväisyydestä, kun Jo kantoi hänet sohvalle lepäämään ja virkistämään itseään lumitytön herkullisilla viinirypäleillä.
— Niin olen minäkin, hirveän onnellinen, sanoi Jo ja taputti taskuaan, jossa nyt oli kauan ikävöity "Undine ja Sintram".
— Entä minä sitten, säesti Amy, joka ei väsynyt katselemaan painettua jäljennöstä Madonnasta ja Kristuslapsesta. Hän oli saanut sen äidiltä kauniisti kehystettynä.
— Ja minä! huudahti Meg silitellen ensimmäisen silkkipukunsa kiiltäviä laskoksia. Herra Laurence oli välttämättä tahtonut antaa sen hänelle.
— Voisinko minä sitten olla muuta kuin onnellinen? sanoi rouva March kiitollisena katsellen vuoroin miehensä kirjettä, vuoroin Bethin hymyileviä kasvoja ja hyväillen kädellään rintasolkea, jonka tytöt olivat juuri kiinnittäneet hänen rintaansa ja joka oli tehty tuhkanharmaista, kullankeltaisista, kastanjanruskeista ja tummanruskeista hiuksista.
Väliin sattuu tässä arkipäiväisessä maailmassa asioita, jotka ovat kuin lainattuja hurmaavista satukirjoista. Puoli tuntia sen jälkeen kun kaikki olivat sanoneet olevansa niin onnellisia, etteivät kestäisi enää kuin pisaran onnea, tuo pisara tuli.
Laurie avasi arkihuoneen oven ja pisti päänsä sisään hyvin hiljaa. Hän olisi yhtä hyvin voinut heittää kuperkeikan tai puhjeta intiaanihuutoon, sillä hänen kasvonsa olivat tulvillaan hillittyä jännitystä ja hänen äänensä niin salaperäisen iloinen, että kaikki hypähtivät pystyyn, vaikka hän sanoikin vain hengästyneellä ja oudolla äänellä:
— Täällä on vielä yksi joululahja Marchin perheelle.
Ennen kuin oli saanut sanat kunnolla suustaan hän livahti pois ja hänen paikalleen ilmestyi pitkä mies, jonka turkinkaulus ulottui melkein silmiin saakka ja joka nojautui toisen pitkän miehen käsivarteen. Jälkimmäinen yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut.
Kaikki näyttivät hetken aivan typertyneiltä. Sitten rouva March vallan upposi rakkaiden käsivarsien syleilyyn, Jo häpäisi itsensä, sillä hän oli vähällä pyörtyä ja Laurien täytyi hoivailla häntä viereisessä huoneessa, herra Brooke suuteli Megiä 'ihan erehdyksessä', kuten hän hiukan hätääntyneenä selitti, ja Amy, arvokas Amy, kaatui tuoliin eikä päässyt ylös, vaan jäi nyyhkien syleilemään isänsä saappaita. Rouva March tointui ensimmäisenä ja kohotti varoittaen kätensä:
— Hiljaa! Muistakaa Bethiä!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin. Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois, ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.
Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.
Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.
Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten itsekseen paiskatessaan oven kiinni:
— En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.
Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan rusinoita.
Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo — Laurien suunnattomaksi iloksi — mulkoili vihaisesti.
Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja, laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa. Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.
— Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.
— Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut arvokkaasti herra Brookea.
— Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja katseli valon leikkiä sormuksellaan.
— Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä, kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.
— Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.
— Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.
— Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.
— Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.
— Tässä on yksi.
Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla, ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja paria kovettumaa sisäpuolella.
— Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää, ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä vallan pian.
Jos Meg oli kaivannut palkkaa tuntikausien kärsivällisestä työstä, hän sai sitä nyt yllin kyllin, kun isä puristi sydämellisesti hänen kättään ja hymyili hyväksyvästi.
— Entä Jo? Sano jotain kaunista hänellekin, hän on koettanut parhaansa ja ollut minulle äärettömän hyvä, kuiskasi Beth isänsä korvaan.
Isä nauroi ja katsoi pitkää tyttöään, joka istui häntä vastapäätä ruskeilla kasvoillaan harvinaisen hellä ilme.
— Huolimatta kiharaisesta pojanpäästä en enää näe 'poikaani Jota', jonka jätin vuosi sitten, herra March sanoi.
— Näen nuoren neidin, joka kiinnittää kauluksensa suoraan, nyörittää kenkänsä kunnollisesti, ei vihellä, ei puhu katukieltä eikä makaa matolla kuten ennen. Hänen kasvonsa ovat valvomisesta ja levottomuudesta käyneet laihoiksi ja kalpeiksi, mutta katselen niitä mielelläni, sillä ne ovat tulleet lempeämmiksi. Hänen äänensä on matala, hän ei liiku äänekkäästi ja kolistellen, vaan hiljaa ja kauniisti, ja hoitaa pikku sisartaan äidillisen hellästi, mikä suuresti ilahduttaa minua. Melkein kaipaan entistä villiä tyttöäni, mutta jos hänen sijaansa saan voimakkaan, avuliaan, lämminsydämisen naisen, olen täysin tyytyväinen. En tiedä, tekikö keritseminen hyvää mustalle lampaalle, mutta sen tiedän etten koko Washingtonista löytänyt mitään kyllin kaunista ostettavaa niillä kahdellakymmenelläviidellä dollarilla, jotka hyvä tyttöni lähetti minulle.
Jon virkut silmät himmentyivät hetkeksi, ja hänen laihat kasvonsa punastuivat heleästi tulen kajossa, kun hän kuuli isänsä kiitoksen ja tunsi ansaitsevansakin osan siitä.
— Nyt Beth, sanoi Amy, joka kiihkeästi mutta kärsivällisesti odotti vuoroaan.
— Bethistä on niin vähän jäljellä, että pelkään hänen kokonaan haihtuvan käsistäni, jos sanon paljon, vaikkei hän olekaan enää niin ujo kuin ennen, alkoi isä hilpeänä, mutta muisti sitten, kuinka vähällä Beth oli todella ollut haihtua heidän käsistään, ja syleili häntä hellästi, poski hänen poskellaan: — Olen saanut sinut terveeksi, oma Bethini, ja Jumalan avulla saan pitääkin sinut terveenä.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän katsoi Amyyn, joka istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa, hyväili hänen välkkyvää tukkaansa ja sanoi:
— Huomasin ettei Amy päivällisellä valinnut itselleen parhaita paloja, juoksi äitinsä asioita koko iltapäivän, jätti Megille paikkansa illalla ja on kaiken päivää kiltisti ja iloisena auttanut muita. Huomaan myös ettei hän enää marise eikä ole ärtyinen eikä seisoskele peilin edessä. Tästä kaikesta päättelen että hän on oppinut ajattelemaan enemmän muita ja vähemmän itseään ja päättänyt ryhtyä muovaamaan luonnettaan yhtä huolellisesti kuin pieniä saviesineitään. Olen iloinen siitä, sillä vaikka olisinkin hyvin ylpeä jos joskus näkisin hänen veistämänsä kauniin kuvapatsaan, olen äärettömän paljon ylpeämpi rakastettavasta tyttärestä, joka kykenee tekemään elämän kauniiksi itselleen ja muille.
— Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä ja kertonut sormuksesta.
— Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:
— Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt siihen sävelen, koska isä pitää siitä.
Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet saavansa enää kuulla.
23.
Kuin mehiläisparvi hyörivät äiti ja tytöt herra Marchin läheisyydessä seuraavana päivänä jättäen kaiken muun vain katsellakseen ja palvellakseen kotiintullutta sairasta, joka oli melkein tukehtua pelkkään hellyyteen. Kun hän istui tyynyjensä ja peittojensa keskellä suuressa nojatuolissa Bethin sohvan vieressä toiset kolme läheisyydessään ja kun Hanna silloin tällöin pisti päänsä ovesta katsellakseen 'herrakultaa', ei mitään näyttänyt puuttuvan heidän onnestaan.
Mutta jotakin sentään puuttui, ja perheen vanhimmat jäsenet tunsivat sen, vaikka kukaan ei sitä tunnustanut. Herra ja rouva March katsahtivat toisiinsa levottomina, kun heidän silmänsä seurasivat Megiä. Jolla oli äkillisiä vakavuuden puuskia, ja hän pui nyrkkiä herra Brooken sateensuojalle, joka oli unohtunut eteiseen. Meg oli hajamielinen, ujo ja hiljainen, hätkähti kun ovikello soi ja punastui, kun Johnin nimi mainittiin. Amy sanoi:
— Kaikki näyttävät odottavan jotakin eikä kukaan osaa olla rauhassa.Se on hyvin kummallista, kun isäkin on jo saatu onnellisesti kotiin.
Beth puolestaan ihmetteli viattomana, miksi naapurit eivät pistäytyneet katsomaan heitä kuten tavallisesti.
Iltapäivällä tuli Laurie ja huomatessaan Megin ikkunassa näytti äkkiä joutuvan tavattoman intomielisyyden valtaan, heittäytyi polvilleen lumeen, löi rintaansa, repi tukkaansa ja väänteli rukoilevasti käsiään, ja kun Meg käski häntä käyttäytymään järkevästi ja menemään tiehensä, hän oli vääntävinään kyyneliä nenäliinastaan ja hoiperteli nurkan taa äärimmäisen epätoivon vallassa.
— Mitä tuo typerä poika tarkoittaa? sanoi Meg nauraen ja koettaen näyttää viattomalta.
— Hän vain näyttää kuinka sinun Johnisi tulee käyttäytymään ennen pitkää. Liikuttavaa, eikö totta? sanoi Jo ylenkatseellisesti.
— Älä sano 'minun Johnini', se ei ole oikein eikä totta. Mutta Megin ääni viivähti hieman noissa sanoissa ikään kuin niiden lausuminen olisi ollut hänelle mieluista. — Älä viitsi tehdä kiusaa, Jo, olenhan sanonut etten välitä hänestä — aivan niin — eikä siitä ole sen enempää sanottavaa, mutta meidän kaikkien pitää olla ystävällisiä hänelle kuten ennenkin.
— Sitä emme voi, jotakin on jo sanottu, ja Laurien kepponen on pilannut sinut tykkänään. Minä näen sen, ja niin näkee äitikin. Sinä et ole enää hitustakaan oma entinen itsesi, ja olet hirvittävän kaukana minusta. En aio kiusata sinua ja tahdon kantaa tämän kuin mies, mutta toivon että asia olisi jo valmis ja ohitse. En siedä odottamista, niin että jos yleensä aiot jotakin tehdä, niin pidä kiirettä että pääsemme siitä, sanoi Jo kärtyisesti.
— Enhän minä voi sanoa enkä tehdä mitään ennen kuin hän on puhunut, ja sitä hän ei tee koska isä sanoi hänelle, että olen vielä liian nuori, aloitti Meg ja kumartui työnsä yli huulilla pienen pieni hymy, joka ilmoitti ettei hän ollut asiassa täysin yhtä mieltä isänsä kanssa.
— Jos hän puhuisi, et tietäisi mitä sanoa, vaan punastuisit ja rupeaisit itkemään tai antaisit hänen tehdä mitä hyvänsä, sen sijaan että sanoisit koreasti ja jyrkästi: "Ei".
— En ole niin tyhmä ja heikko kuin luulet. Tiedän tarkalleen mitä sanoisin, olen jo suunnitellut kaikki valmiiksi, niin että hän ei voi yllättää minua. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua, ja tahdon olla valmistunut.
Jo ei voinut olla hymyilemättä arvokkaalle ilmeelle, jonka Meg tietämättään oli saanut kasvoilleen ja joka oli yhtä pukeva kuin heleä puna, joka vaihteli hänen poskillaan.
— Voisitkohan kertoa minulle mitä sanoisit? kysyi Jo hiukan kunnioittavammassa sävyssä.
— Aivan mainiosti, olet kuusitoistavuotias nyt, siis kyllin vanha uskotukseni, ja minun kokemukseni ovat ehkä sinulle hyödyksi sitten kun sinulla itselläsi on samanlaisia asioita.
— Kiitoksia vain, ei tarvita! On vitsikästä katsella toisten ihmisten rakastelua, mutta olisin hullu jos itse rupeaisin, sanoi Jo hätääntyneenä jo pelkästä ajatuksesta.
— Et lainkaan, jos vain pitäisit hyvin paljon jostakin ihmisestä ja hän pitäisi sinusta, sanoi Meg kuin itsekseen ja katsoi ulos puistokäytävälle, jossa hän usein kesäillan hämärässä oli nähnyt rakastuneiden parien kävelevän.
— Sinunhan piti kertoa mitä sanot tuolle miehelle, sanoi Jo särkien kovakouraisesti sisarensa pienen unelman.
— Voi, minä sanoisin vain täysin levollisesti ja päättävästi: "Kiitoksia, herra Brooke, olette hyvin ystävällinen, mutta olen yhtä mieltä isän kanssa siinä että toistaiseksi olen liian nuori sitomaan itseäni. Älkääkä viitsikö sanoa enää mitään, vaan ollaan ystäviä kuten ennenkin."
— Hm, onhan se aika jäykkää ja jäähdyttävää. En usko että koskaan sanoisit niin, ja tiedän ettei hän tyytyisi siihen. Jos hän käyttäytyisi kuin hylätyt rakastajat kirjoissa, suostuisit mieluummin kuin pahoittaisit hänen mieltään.
— Ei, en minä suostuisi. Sanon hänelle että se on luja päätökseni ja poistun huoneesta arvokkaasti.
Meg nousi ja alkoi juuri harjoitella tuota arvokasta poistumista, kun eteisestä kuuluvat askelet saivat hänet lentämään takaisin paikalleen ja ompelemaan niin vimmatusti kuin hänen elämänsä olisi riippunut juuri sen sauman lopettamisesta määräminuutilla. Jo nauroi salaa tuota äkillistä muutosta, ja kun kuului hiljainen koputus, hän avasi oven kaikkea muuta kuin vieraanvaraisen näköisenä.
— Hyvää iltaa. Tulin hakemaan sateensuojaani ja katsomaan kuinka isänne jaksaa tänään, sanoi herra Brooke hieman hämmentyneenä, sillä molempien tyttöjen kasvot olivat sangen puhuvia.
— Se voi oikein hyvin, hän on telineellä, minä menen käskemään hänet ja sanomaan sille että olette täällä.
Ja sekoitettuaan isänsä ja sateensuojan sopivasti yhteen Jo karkasi ja jätti Megille tilaisuuden pitää puheensa ja osoittaa arvokkuuttaan. Mutta heti kun hän oli kadonnut, alkoi Meg vetäytyä ovea kohti mutisten:
— Äiti varmaan mielellään näkee teidät. Olkaa hyvä ja istukaa, minä menen hakemaan hänet.
— Älkää menkö, vai pelkäättekö minua, Margaret?
Ja herra Brooke näytti olevan niin pahoillaan, että Meg arveli sanoneensa jotakin hyvin epäystävällistä. Hän punastui korvannipukoitaan myöten, sillä Brooke ei ollut koskaan ennen sanonut häntä Margaretiksi, ja oli ihmeellistä, kuinka luonnollista ja suloista oli kuulla hänen sanovan niin. Tahtoen kaikin mokomin näyttää ystävälliseltä ja huolettomalta Meg ojensi luottavaisesti kätensä ja sanoi kiitollisena:
— Kuinka voisin pelätä, kun olette ollut niin ystävällinen isälle?Toivoisin vain että osaisin kyllin kauniisti kiittää teitä siitä.
— Sanonko teille millä tavalla? kysyi herra Brooke pitäen tuota pientä kättä lujasti omissaan ja katsoen Megiin ruskein silmin, jotka olivat niin täynnä rakkautta, että tytön sydän alkoi rajusti sykkiä ja hän olisi samanaikaisesti tahtonut sekä juosta pois että jäädä kuuntelemaan.
— Oi, ei, ette saa — minä en tahdo, sanoi Meg ja koetti vetää pois kätensä. Huolimatta vakuutuksestaan hän näytti hyvin pelästyneeltä.
— En tahtoisi kiusata teitä, mutta minun täytyy saada tietää, välitättekö minusta edes hiukan, Meg. Minä rakastan teitä hyvin paljon, sanoi herra Brooke hellästi.
Tässä olisi ollut sopiva hetki tuolle levolliselle, järkevälle puheelle, mutta Meg ei pitänyt sitä. Hän ei muistanut siitä sanaakaan, katsoi vain alaspäin ja sanoi: "En minä tiedä", niin hiljaa että Johnin täytyi kumartua kuulemaan tuota hupsua pientä vastausta.
Hänen mielestään se kai kuitenkin maksoi vaivan, sillä hän hymyili itsekseen hyvin tyytyväisenä, puristi kiitollisena Megin kättä ja sanoi herttaiseen tyyneen tapaansa:
— Tahdottehan koettaa päästä selville asiasta? Minä tahtoisin tietää niin paljon, sillä en voi mennä iloisena työhöni ennen kuin tiedän saanko lopulta palkkani vai en.
— Minä olen liian nuori, sopersi Meg, joka ei voinut käsittää omaa hämmennystään.
— Minä odotan, ja sillä välin voitte oppia pitämään minusta. Olisiko se hyvin vaikea läksy, rakas?
— Ei tietenkään jos vain tahdon oppia, mutta…
— Tahtokaa sitten, Meg. Minä pidän opettamisesta, ja tämä on helpompaa kuin saksan kieli, keskeytti John ja otti haltuunsa toisenkin käden, joten Megillä ei ollut tilaisuutta kätkeä kasvojaan, kun John kumartui katsomaan niitä.
Hänen äänensävynsä oli pyytävä kuten sopikin, mutta vilkaistessaan häneen salaa Meg huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä iloiset kuin hellät ja että hänen huulillaan leikki menestyksestään varman tyytyväinen hymy. Tämä ärsytti tyttöä, Annie Moffatin tyhmät opetukset keimailutaidosta tulivat hänen mieleensä, ja vallanhimo, joka uinuu parhaittenkin pikku naisten rinnassa, heräsi ja nosti päätään. Hän oli kiihtynyt eikä tuntenut omaa itseään, ja tietämättä mitä tehdä hän äkillisen mielijohteen valtaamana veti kätensä pois ja sanoi kärtyisesti:
— Minä en tahdo. Olkaa hyvä ja menkää pois ja antakaa minun olla.
John Brooke parka oli sen näköinen kuin hänen ihana pilvilinnansa olisi luhistunut hänen päälleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Megiä tuollaisena ja oli vallan hämmentynyt.
— Tarkoitatteko sitä todellakin? kysyi hän hätääntyneenä seuraten silmillään poistuvaa Megiä.
— Tarkoitan. En tahdo että minua vielä vaivataan sellaisilla asioilla. Isä sanoo että minun ei pidä vielä ajatella niitä, se on liian aikaista, enkä itsekään tahtoisi.
— Enkö saa toivoa että mielenne vähitellen muuttuu? Minä odotan, enkä puhu mitään ennen kuin olette saanut aikaa miettiä asiaa. Älkää leikkikö kanssani, Meg. En olisi uskonut sitä teistä.
— Uskokaa minusta mitä tahdotte. Parasta olisi jos ette uskoisi mitään, sanoi Meg, joka tunsi ilkeätä tyydytystä koetellessaan kosijansa kärsivällisyyttä ja huomatessaan oman voimansa.
John Brooke oli nyt totinen ja kalpea ja muistutti suuressa määrin niitä romaanisankareita, joita Meg ihaili, paitsi että hän ei lyönyt otsaansa eikä astellut kiivain askelin lattialla kuten nämä, vaan seisoi paikoillaan katsellen Megiä niin surullisesti ja hellästi, että tyttö alkoi sulaa vastoin tahtoaan. En takaa mitä seuraavassa silmänräpäyksessä olisi voinut tapahtua, jollei juuri tällä jännittävällä hetkellä Marchin täti olisi tulla laahustanut huoneeseen.
Vanha rouva ei ollut voinut vastustaa haluaan tulla tapaamaan veljenpoikaansa. Hän oli kävelyllään tavannut Laurien ja kuultuaan tältä herra Marchin tulosta oli suoraan lähtenyt katsomaan häntä. Koska koko perhe oli askareissaan takahuoneissa, hän oli päässyt huomaamatta sisään ja aikoi yllättää sukulaisensa. Hän yllättikin kaksi heistä niin perin pohjin että Meg hyppäsi pystyyn kuin olisi nähnyt kummituksen ja herra Brooke häipyi kirjastoon.
— Siunatkoon, mitä tämä merkitsee? huudahti vanha rouva koputtaen kepillään lattiaan ja katsoi tuikeasti purppuranpunaiseksi lehahtaneeseen nuoreen neitoon.
— Hän on eräs isän ystävä. Voi, kuinka hämmästyin kun näin teidät, änkytti Meg, joka tunsi että läksytys oli tulossa.
— Sen kyllä näkee, sanoi Marchin täti ja istuutui. Sitten hän koputti lattiaan uudestaan ja tiuskaisi:
— Mutta mitä isän ystävä on sanonut, kun olet punainen kuin pioni?Täällä on jotakin tekeillä, ja tahdon tietää mitä.
— Me vain puhelimme vähän. Herra Brooke tuli hakemaan sateensuojaansa, alkoi Meg, joka toivoi että herra Brooke ja hänen sateensuojansa olisivat onnellisesti poissa talosta.
— Brooke? Tuon pojan kotiopettajako? Ahaa, minä ymmärrän. Minä tiedän kaikki. Jo sotkeutui kerran sanoissaan puhuessaan isänsä kirjeestä, ja pakotin hänet kertomaan kaikki. Ethän vain ole mennyt vastaamaan hänelle myöntävästi, lapsi? huusi Marchin täti kauhistuneen näköisenä.
— Hiljaa, hän voi kuulla. Menenkö hakemaan äitiä? sanoi Meg hätääntyneenä.
— Ei vielä. Minulla on sinulle sanottavaa, ja tahdon keventää mieleni heti. Sano minulle, aiotko mennä naimisiin tuon Rooken kanssa? Jos sen teet, et saa koskaan penniäkään minulta. Muista se ja ole järkevä tyttö, sanoi vanha rouva painokkaasti.
Nyt sattui niin että tädillä oli vallan tavaton taito herättää vastustushalua maailman sävyisimmissäkin ihmisissä. Parhaimmissakin meistä piilee hitunen kapinanhenkeä, varsinkin kun olemme nuoria ja rakastuneita. Jos Marchin täti olisi pyytänyt Megiä ottamaan vastaan John Brooken tarjouksen, tyttö olisi luultavasti selittänyt sen olevan aivan mahdotonta, mutta kun häntä jyrkästi käskettiin olemaan välittämättä miehestä, vaikutus oli aivan päinvastainen ja Meg päättikin ruveta pitämään hänestä. Sekä vastustushalu että uinuva rakkaus tekivät päätöksen helpoksi, ja koska Meg oli hyvin kiihtynyt, hän vastusti vanhaa rouvaa tulisesti ja urhoollisesti.
— Minä menen naimisiin kenen kanssa tahdon, täti, ja te voitte jättää rahanne kenelle suvaitsette, hän sanoi keikauttaen päättävästi niskaansa.
— Kuulkaahan vain! Tuolla tavallako sinä seuraat neuvojani, hyvä neiti? Muista minun sanoneen että kadut sitä vielä.
— Ei se ainakaan pahempaa ole kuin muutamien elämä kolkoissa isoissa taloissa, vastasi Meg.
Marchin täti pani silmälasit nenälleen ja katseli tyttöä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä mokomalla tuulella. Megkin ihmetteli itseään, mutta samalla hän tunsi olevansa voimakas ja riippumaton ja iloitsi saadessaan osoittaa, että hänellä oli oikeus rakastaa Johnia.
Täti huomasi aloittaneensa väärästä päästä ja teki lyhyen äänettömyyden jälkeen uuden hyökkäyksen sanoen niin lempeästi kuin osasi:
— Kas niin, Meg kulta, ole nyt järkevä ja seuraa neuvoani. Tarkoitan parastasi, enkä tahtoisi että turmelet koko elämäsi tekemällä alussa erehdyksen. Sinun pitää päästä hyviin naimisiin ja auttaa perhettäsi. Sinun velvollisuutesi on ottaa rikas mies, ja on hyvä että joku saa sinut ymmärtämään sen.
— Isä ja äiti eivät ajattele niin, he pitävät Johnista, vaikka hän onkin köyhä.
— Vanhempasi, tyttöseni, eivät ymmärrä näitä asioita enempää kuin kaksi kapalovauvaa.
— Olen iloinen siitä, huudahti Meg. Marchin täti ei kiinnittänyt huomiotaan hänen sanoihinsa, vaan jatkoi saarnaansa:
— Tämä Rook on köyhä, eikä hänellä luultavasti ole rikkaita sukulaisiakaan, vai kuinka?