The Project Gutenberg eBook ofPikku naisiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku naisiaAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Tyyni TuulioRelease date: September 6, 2015 [eBook #49889]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU NAISIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku naisiaAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Tyyni TuulioRelease date: September 6, 2015 [eBook #49889]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Pikku naisia
Author: Louisa May AlcottTranslator: Tyyni Tuulio
Author: Louisa May Alcott
Translator: Tyyni Tuulio
Release date: September 6, 2015 [eBook #49889]
Language: Finnish
Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU NAISIA ***
Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Louisa M. Alcott
Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren
Englanninkielinen alkuteos LITTLE WOMEN.
WSOY, Porvoo, 1916.
1. Vaellusleikki.2. Iloinen joulu.3. Laurencen poika.4. Taakkoja.5. Naapuruutta.6. Beth löytää ihanan linnan.7. Amyn nöyryyden laakso.8. Jo kohtaa Apyllyonin.9. Meg joutuu turhuuden markkinoille.10. P.K. ja P.T.11. Kokeiluja.12. Laurencen leiri.13. Pilvilinnoja.14. Salaisuuksia.15. Muuan sähkösanoma.16. Kirjeitä.17. Pikku uskollinen.18. Pimeitä päiviä.19. Amyn testamentti.20. Jon salaisuus.21. Laurie tekee kepposen ja Jo rakentaa rauhan.22. Vihreitä niittyjä.23. Marchien täti tekee ratkaisun.
1.
— Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.
— On hirveätä olla köyhä, huokasi Meg tutkistellen yllään olevaa vanhaa pukua.
— Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.
— Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä nurkastaan.
Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas, kun Jo virkahti surullisena:
— Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.
Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:
— Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.
Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita tavaroita, joita olisi tarvinnut.
— Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.
— Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.
— Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella tarvitsen, julisti Amy päättävästi.
— Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa, kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.
— Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa äänilajissa.
— Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo napisi. — Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!
— On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.
— Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin minä, huusi Amy. — Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat teitä, kun nenänne ei ole kaunis.
— Jos tarkoitatsolvaamista, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.
— Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.
— Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä. Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.
— Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka ovatkin rikkaita.
— Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin, sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.
— Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä taskuun ja alkoi viheltää.
— Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.
— Ja siksipä minä vihellänkin.
— Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.
— Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.
— Pikkulinnut pesässään sovinnossa elää,
lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä kerralta.
— Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison sisaren opettavaiseen tapaan. — Sinä olet jo niin iso, että sinun pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.
— Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa valloilleen, — On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!
Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.
— Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen olisi kyennyt kovettamaan.
— Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon katu kieli.
— Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyiBeth valmiina saamaan osansa saarnasta.
— Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi, eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen lemmikki.
Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja kaikki oli miellyttävän viihtyisää.
Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä, ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman ylpeilikin.
Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen. Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt, minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä. Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.
Elizabeth — Beth, kuten kaikki häntä nimittivät — oli punaposkinen, kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös, ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään. Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja joita hän rakasti.
Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö — ainakin omasta mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.
Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata, asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi. Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita lähempänä valkeaa.
— Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.
— Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.
— Ei, minäpä! huusi Amy.
— Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.
— Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä hänen poissaollessaan.
— Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. — Me annamme jokainen hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.
— Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo. Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään:
— Minä annan hänelle siistit käsineet.
— Oikein hyvät tohvelit, ilmoitti Jo.
— Muutamia nenäliinoja, kaikki paltettuina, sanoi Beth.
— Minä annan pienen hajuvesipullon, hän pitää siitä eikä se maksa paljon, niin että minulle jää vielä rahaa kyniinkin, Amy lisäsi.
— Millä tavalla annetaan lahjat? kysyi Meg.
— Pannaan ne pöydälle, tuodaan hänet juhlasaatossa sisään ja katsotaan, kun hän avaa kääröt. Ettekö muista, kuinka teimme aina ennen vanhaan, kun oli jonkun syntymäpäivä? sanoi Jo.
— Minä olin aina hirmuisen hämilläni, kun minun vuoroni oli istua tuossa isossa tuolissa ja nähdä kuinka te tulitte tuomaan lahjoja ja suutelemaan minua. Pidin lahjoista ja suudelmista, mutta oli kauheata, kun te istuitte kaikki ympärillä ja katselitte kuinka avasin kääröjä, sanoi Beth, joka paahtoi sekä kasvojansa että teeleipää tulen ääressä.
— Annetaan äidin olla siinä uskossa, että ostamme jotain itsellemme, ja yllätetään hänet. Meidän täytyy käydä ostoksilla huomenna iltapäivällä, Meg, sillä jouluillan näytelmästä on vielä paljon puuhaa, sanoi Jo kävellen edestakaisin lattialla kädet selän takana ja nenä pystyssä.
— Minä en aio näytellä enää tämän kerran jälkeen, olen jo liian vanha sellaiseen, huomautti Meg, joka oli vielä yhtä lapsellisen innostunut kuin konsanaan 'pukeutumisiin' ja muihin ilveilyihin.
— Et sinä lakkaa niin kauan kuin suinkin voit laahustaa ympäri valkoisessa puvussa, tukka hajallaan ja kultapaperi-jalokiviä ylläsi. Sinä olet paras näyttelijämme, eikä mistään tule mitään jos sinä hylkäät näyttämön, sanoi Jo. — Meidän pitäisi harjoitella tänään. Tulepas tänne, Amy, ja harjoittele pyörtymiskohtausta. Olet siinä kankea kuin hiilihanko.
— En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen — jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia, sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois näyttämöltä.
— Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.
Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen "Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan uteliaana esitystä.
— Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!
Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa, haa!"
— Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.
— En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti, Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.
— En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. — Minusta 'Noidan kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt erään kuuluisan näyttelijän tekevän.
— Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi naurunmetakkaan.
— Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat maailman ihaninta naista.
— No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire, kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan minua, Amy.
Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin, veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä onnellisinta hetkeä.
Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.
Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March kasvoillaan onnellinen ilme:
— Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.
Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi lautasliinansa ilmaan ja huusi:
— Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!
— Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi ollut siellä aarre.
— Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli alaspäin.
Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.
— Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi, sanoi Meg lämpimästi.
— Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja auttaa häntä, intoili Jo.
— On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.
— Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi hieman.
— Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.
Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin, Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia — varsinkin rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä; se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.
"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla; heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät, mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan ennen."
Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:
— Minäolenitsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.
— Me koetamme kaikki, huudahti Meg. — Minä ajattelen liian paljon ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.
— Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju. Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle, sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.
Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin koittaa.
Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta, sanomalla herttaisesti:
— Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'? Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.
— Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistellaApollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.
— Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja kierivät portaita alas, sanoi Meg.
— Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska hetki olisi tullut takaisin.
— Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy, joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.
— Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.
— Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli hyvin kirjaimellinen nuori neiti.
— Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.
— On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se että pelkään ihmisiä.
Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.
— Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. — Se on vain toinen nimi sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä pane parastaan.
— Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset? kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.
— Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan, vastasi rouva March.
He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta, ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta, jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.
Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.
Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja. Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan tuota kotoista kehtolaulua.
2.
Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainoatakaan sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan.
Hän herätti Megin toivottamalla hauskaa joulua ja käski häntä katsomaan tyynynsä alle. Esille tuli vihreäkantinen kirja, kansilehdellä sama kuva kuin Jon kirjassa ja muutamia äidin kirjoittamia sanoja, jotka tekivät lahjan kallisarvoiseksi ja rakkaaksi. Vähitellen heräsivät myös Beth ja Amy ja kaivoivat hekin esiin pienet kirjansa — toinen helmenharmaan, toinen sinisen — ja kaikki katselivat niitä nousevan auringon punatessa idän taivasta.
Huolimatta pikku turhamaisuudestaan Margaret oli luonteeltaan sydämellinen ja harras, ja vaistomaisesti hänen sisarensa pitivät häntä esikuvanaan, etenkin Jo, joka rakasti Megiä hyvin hellästi ja totteli hänen neuvojaan, koska ne annettiin aina herttaisesti.
— Tytöt, sanoi Meg vakavasti, äiti tahtoo että luemme ja rakastamme näitä kirjoja ja painamme mieleemme mitä niissä sanotaan. Meidän täytyy aloittaa heti. Ennen luimmekin uskollisesti, mutta sen jälkeen kun isä meni ja koko tuo onneton sota mullisti olomme, olemme lyöneet laimin monta asiaa. Te voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta minä aion pitää kirjani tässä pöydällä ja lukea vähäsen joka aamu heti herättyäni, sillä tiedän että se tekee minulle hyvää ja auttaa minua kaiken päivää.
Sitten hän avasi uuden kirjansa ja alkoi lukea. Jo kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja luki hänkin, poski Megin poskella, levottomilla kasvoillaan harvinaisen tyyni ilme.
— Amy, luetaan mekin. Minä autan sinua vaikeissa sanoissa, ja he selittävät meille ne kohdat, joita emme ymmärrä, kuiskasi Beth, johon kaunis kirja ja sisarten esimerkki oli tehnyt syvän vaikutuksen.
— Olen iloinen että minun on sininen, sanoi Amy, ja sitten huoneessa tuli hyvin hiljaista. Vain lehdet kääntyivät ja talviauringon säteet hiipivät huoneeseen koskettaen vaaleita päitä ja vakavia kasvoja joulutervehdyksen tavoin.
— Missä äiti on? kysyi Meg, kun hän ja Jo puoli tuntia myöhemmin juoksivat alas kiittämään äitiä lahjoistaan.
— Jumala ties missä. Joku köyhä raukka tuli tänne kerjuulle, ja äiti lähti suoraa päätä katsomaan, mikä on hätänä. En ole koskaan nähnyt rouvaa, joka olisi niin innokas antamaan pois ruokaa ja juomaa, vaatetta ja halkoja, vastasi Hanna, joka oli ollut perheessä Megin syntymästä asti ja jota pidettiin enemmän ystävänä kuin palvelijana.
— Hän tulee luultavasti heti takaisin, niin että paahda vain leipä ja laita kaikki valmiiksi, Hanna, sanoi Meg katsellen lahjoja, jotka olivat korissa pöydän alla odottamassa sopivaa hetkeä. — No, missä on Amyn hajuvesipullo? hän kysyi, kun ei saanut silmiinsä tuota pientä esinettä.
— Hän otti sen muutama minuutti sitten ja häipyi. Hän kai panee siihen vielä nauhan tai jonkin sellaisen, vastasi Jo, joka tanssi ympäri huonetta saadakseen jäykkyyden pois uusista tohveleista.
— Eivätkös nämä nenäliinani näytä aika sieviltä? Hanna pesi ja silitti ne, ja minä merkkasin ne kaikki itse, sanoi Beth katsellen ylpeänä vähän epätasaisia kirjaimia, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa.
— Siunatkoon tuota lasta, hän on pannut niihin 'Äiti' M. Marchin asemesta. Sehän on hassua! Jo otti yhden nenäliinan käteensä.
— Eikö se ole oikein? Minusta oli parempi panna niin, koska Meginkin alkukirjaimet ovat M.M., enkä tahdo kenenkään muun kuin äidin käyttävän niitä, sanoi Beth hätääntyneen näköisenä.
— Se on aivan oikein, tyttö kulta, ja mainio ajatus onkin — nythän ei kukaan voi erehtyä. Tiedän että äiti pitää siitä, sanoi Meg katsoen nuhtelevasti Johon ja hymyillen Bethille.
— Siinä äiti on. Äkkiä kori piiloon! huusi Jo, sillä eteisestä kuului oven paukahdus ja askelia.
Amy ryntäsi sisään ja joutui hämilleen, kun huomasi sisarten odottavan häntä.
— Missä sinä olet ollut ja mitä piilotat selkäsi taa? kysyi Meg ihmeissään, sillä päällysvaatteista näkyi, että mukavuutta rakastava Amy oli ollut ulkona näin varhain.
— Älä naura, Jo! Toivoin ettei kukaan saisi tietää siitä nyt vielä. Tahdoin vain vaihtaa pienen pulloni suurempaan ja panin siihen kaikki rahani, sillä en aio enää olla itsekäs.
Puhuessaan Amy näytti kaunista pulloa, johon hän oli vaihtanut halvemman lahjansa, ja hän näytti niin vakavalta ja nöyrältä kilvoitellessaan epäitsekkyyden tiellä, että Meg syleili häntä siinä paikassa, Jo sanoi häntä kunnon kaveriksi ja Beth juoksi ikkunan luo ja taittoi kauneimman ruusunsa koristamaan tuota komeata pulloa.
— Katsokaas, minä häpesin omaa lahjaani, kun aamulla luimme ja puhuimme hyväksi tulemisesta, ja heti noustuani juoksin vaihtamaan sen, ja olen siitä oikein iloinen, sillä nyt on minun lahjani kaunein.
Ulko-oven uusi paukahdus lennätti korin sohvan alle, ja tytöt juoksivat innokkaina aamiaispöydän luo.
— Hauskaa joulua, äiti! Monta hauskaa joulua vielä! Kiitos kirjoista. Olemme jo lukeneet vähän ja aiomme lukea joka päivä, huusivat tytöt kuorossa.
— Hauskaa joulua, tytöt. Olipa hauska että aloitte heti. Mutta minun täytyy kertoa teille jotakin ennen kuin käydään pöytään. Täällä lähellä makaa köyhä nainen sairaana vierellään vasta syntynyt pienokainen. Kuusi lasta on sykertynyt yhteen vuoteeseen pysyäkseen lämpiminä, kun puut ovat lopussa. Heillä ei ole mitään syötävää, ja vanhin poika tuli kertomaan minulle, että he kärsivät nälkää ja vilua. Tyttöseni, tahdotteko antaa aamiaisenne heille joululahjaksi?
Tytöt olivat kaikki tavallista nälkäisempiä odotettuaan lähes tunnin, ja hetkeen ei kukaan virkkanut mitään. Mutta sitä kesti vain tuokion, sitten Jo huudahti kiihkeästi:
— Mainiota että tulit ennen kuin ehdimme alkaa!
— Saanko tulla kantamaan ruokia noille pienille lapsiraukoille? kysyi Beth innoissaan.
—Minäkannan kermat ja pullat. Amy luopui sankarillisesti siitä mistä piti eniten.
Meg oli jo peittänyt puurovadin ja latonut leivät suurelle tarjottimelle.
— Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä hymyillen. — Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa, ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.
He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.
He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti, itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.
Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!
—Ach, mein Gott!Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi vaimoparka itkien ilosta.
— Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä, virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.
Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla huivillaan.
Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin nälkäisiä lintuja — nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän hullunkurista murteellista englantiansa.
—Das ist gut! Die Engelkinder!huusivat lapsiressut syödessään ja lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.
Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti heitä suuresti — varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä. Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.
— Nyt olemme osoittaneet oikeata lähimmäisenrakkautta, ja siitä minä pidän, sanoi Meg kotona, kun he asettivat lahjansa pöydälle sillä aikaa kun äiti oli yläkerrassa kokoilemassa vaatteita poloiselle Hummelin perheelle.
Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätkettynä noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen koristeellisen näköiseksi.
— Hän tulee! Anna kuulua, Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen äidin kunniapaikalle.
Beth soitti iloisimman marssinsa, Amy lennätti oven auki ja Meg suoritti tehtävänsä erittäin arvokkaasti. Rouva March oli sekä hämmästynyt että liikuttunut ja hymyili vesissä silmin katsellessaan lahjojaan ja lukiessaan omistuskirjoituksia. Tohvelit pääsivät heti jalkaan, uusi nenäliina, johon oli pantu Amyn hajuvettä, pistettiin taskuun, rintaan kiinnitettiin ruusu ja käsineet havaittiin erinomaisen kauniiksi.
Sitten naurettiin ja syleiltiin ja juteltiin, ja huoneen täytti tuo herttainen kotijuhlien tunnelma, jonka muistaa aina vuosia jälkeenpäinkin.
Aamun juhlallisuudet ja hyväntekeväisyysretki olivat vieneet niin paljon aikaa, että loppupäivä kului tarkkaan iltajuhlan valmisteluihin.
Kun tytöt eivät voineet uhrata paljon rahaa näytelmiensä esitykseen, he olivat tottuneet turvautumaan mielikuvitukseensa ja tekemään omin käsin kaiken mitä tarvittiin.
Muutamat heidän keksinnöistään olivat oikein näppäriä: kitarat liimattiin kokoon pahvista, antiikkilamput saatiin vanhoista voikulhoista, jotka päällystettiin hopeapaperilla, upeat puvut olivat vain vanhaa pumpulikangasta, mutta niissä kimalteli tinatölkeistä leikattuja paljetteja. Komea haarniska oli ylt'yleensä päällystetty viistoon leikatuilla tinasuikaleilla, jotka saatiin tölkkien kyljistä, kun kannet oli poistettu. Iso huone oli vuosien kuluessa ollut tuon tuostakin juhlanäyttämönä, ja sen tuolit ja pöydät olivat tottuneet siihen, että niitä myllättiin milloin mitenkin päin.
Ainoallakaan mieshenkilöllä ei ollut pääsyä näyttämölle, ja siksi Jo sai esittää miesosia sydämensä halusta. Hän oli rajattoman ihastunut ruskeihin saapaskuluihin, jotka hän oli saanut eräältä ystävältä. Nämä saappaat, vanha harjoitusmiekka ja rikkinäinen viitta, jota joku taiteilija oli joskus pitänyt maalatessaan, olivat Jon kalleimmat aarteet, ja niitä käytettiin kaikissa tilaisuuksissa.
Seurueen vähälukuisuus vaati, että kaksi päänäyttelijää esitti useita osia, ja he ansaitsivat todellakin tunnustusta ahkeruudestaan, sillä kolmen tai neljän osan ulkoa oppiminen, nopea pukujen vaihtaminen ja näyttämön järjestäminen oli monta kertaa varsin työlästä.
Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy, jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.
'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija, jossa paloi valkea.
Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena. Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi oikeata höyryä.
Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo, näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa. Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi, iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän pysähtyi hengähtämään.
Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:
— Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!
Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan. Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka toisi lemmenjuoman.
Liidä halki ilmojen, lapsi hento ruusujen! Keiju kasteen illan tuoman voitko tehdä taikajuoman? Keiju kulta, kuule mua! Tänne, tänne kutsun sua. Lemmenjuoma tänne kanna, makeainen mulle anna!
Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:
Halk' ilmojen tulen liidellen. Kuun hopeisen luota sain juomaa tuota. Se hyvin käytä ja loihtusi täytä.
Pudotettuaan pienen kultaisen pullon noidan jalkoihin henki katosi. Uusi Hagarin laulama aaria kutsui esiin toisen näyn. Lavalle tuli kolisten ruma, musta kummitus, joka murisi jonkinlaisen vastauksen, viskasi Hugolle tumman pullon ja katosi pilkallisesti nauraen. Kajautettuaan kiitoksensa ja pistettyään pullot saappaidensa varsiin Hugo lähti pois ja Hagar ilmoitti yleisölle, että koska Hugo oli entisinä aikoina tappanut muutamia hänen sukulaisiaan, hän oli kironnut miehen ja aikoi nyt kostoksi ehkäistä tämän suunnitelmat.
Sitten esirippu laskeutui ja seurasi väliaika, jonka kuluessa yleisö levähti, söi makeisia ja keskusteli näytelmän ansioista.
Kuului pitkällistä vasaroimista ennen kuin esirippu taas nousi, mutta kun huomattiin millainen mestariteos näyttämöllä oli saatu aikaan, ei kukaan moittinut odotusaikaa pitkäksi. Se oli todellakin suurenmoinen! Korkea torni kohosi kattoon asti, sen puolivälissä oli ikkuna, jossa paloi lamppu, ja valkean ikkunaverhon takana istui Zara yllään viehättävä, sininen, hopealla kirjailtu puku odottamassa Roderigoa.
Sankari tuli loisteliaassa asussa, kastanjanruskeat kutrit liehuen, töyhtöhattu päässä, punainen viitta hartioilla, kitara kainalossa ja jalassa tietenkin saappaat. Hän polvistui tornin juurelle ja lauloi riutuvan serenadin. Zara vastasi ja suostui lyhyen kaksinlaulun jälkeen pakenemaan.
Sitten seurasi näytelmän kohokohta. Roderigo toi nuoraportaat, joissa oli viisi askelmaa, heitti toisen pään ylös ja käski Zaraa laskeutumaan. Zara hiipi ujosti ulos ristikkoikkunastaan, laski kätensä Roderigon olalle ja aikoi juuri sulavin liikkein laskeutua, kun hänen laahuksensa takertui ikkunaan, torni horjui, kallistui ja romahti maahan haudaten onnettomat rakastavaiset raunioihinsa!
Syntyi huutoa ja hälinää. Ruskeanahkaiset saappaat keikkuivat vihaisesti ilmassa ja kultakutrinen pää pisti raunioista esiin huutaen:
— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!
Mutta Don Pedro, kovasydäminen isä, syöksyi lavalle ihmeteltävän kylmäverisenä, tempasi tyttärensä syrjään ja sanoi:
— Älkää naurako! Jatkakaa kuin ei mitään olisi tapahtunut! Sitten hän veti Roderigon ylös ja käski vihasta jylisevällä äänellä häntä poistumaan kuningaskunnasta. Vaikka tornin raunioista esiin kömpinyt Roderigo oli silminnähtävästi järkyttyneessä tilassa, hän uhmasi kuitenkin vanhaa herraa ja kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Tämä peloton esimerkki sytytti Zarankin mielen ja hänkin uhmasi herraansa, ja silloin tämä tuomitsi molemmat linnan kolkoimpaan vankikomeroon. Pieni tanakka vanginvartija astui esiin kahleet kädessään ja vei hyvin pelästyneen näköisenä rakastavaiset pois selvästi unohtaen, mitä hänellä oli sanottavana.
Kolmannessa näytöksessä esiintyi Hagar, joka oli tullut linnaan vapauttamaan rakastavaisia ja surmaamaan Hugon. Piilopaikastaan hän näkee Hugon kaatavan juomaa kahteen viinilasiin ja kuulee hänen sanovan pienelle ujolle vanginvartijalle:
— Vie nämä vangeille ja sano, että minä tulen kohta.
Vanginvartija vie Hugon syrjään ja kertoo hänelle jotakin, sillä välin Hagar vaihtaa lasit kahteen muuhun, jotka sisältävät vaaratonta juomaa. Ferdinando, pieni vartija, vie ne pois, ja Hagar panee samaan paikkaan Roderigolle aiotun myrkyn. Hugo tulee janoiseksi laulettuaan pitkän aarian, juo myrkyn, menettää tajuntansa ja pitkällisten nytkähtelyjen ja kouristusten jälkeen kaatuu maahan ja kuolee Hagarin kertoessa hänelle tekonsa erittäin vaikuttavassa aariassa.
Tämä oli hirveän järkyttävä kohtaus, vaikka jonkun mielestä kenties pitkän irtotukan putoaminen olisi voinut pilata konnan kuoleman tekemän vaikutuksen. Hugo huudettiin esille, ja hän tuli tottuneesti taluttaen Hagaria, jonka laulua pidettiin parempana kuin koko muuta esitystä yhteensä.
Neljännessä näytöksessä esiintyi Roderigo, joka epätoivoisena oli lävistämäisillään sydämensä, koska hänelle oli kerrottu Zaran hylänneen hänet. Juuri kun tikari oli tunkeutumassa hänen rintaansa, hänen ikkunansa alta kuului vienoa laulua, jossa ilmoitettiin, että Zara oli uskollinen mutta suuressa vaarassa ja että Roderigo saattoi pelastaa hänet jos tahtoi. Ikkunasta heitettiin vankityrmän avain ja hurjan riemun valtaamana hän tempoi irti kahleensa ja syöksyi lemmittynsä turvaksi.
Viidennen näytöksen avasi Zaran ja Don Pedron välinen myrskyisä kohtaus. Don Pedro vaati, että tytär menisi luostariin, mutta tämä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, ja laulettuaan liikuttavan rukouksen Zara oli pyörtymäisillään. Silloin Roderigo syöksyi sisään ja pyysi hänen kättään. Don Pedro kielsi, koska Roderigo ei ollut rikas.
He huusivat ja huitoivat vimmatusti, mutta eivät päässeet yksimielisyyteen, ja Roderigo oli jo kantaa uupuneen Zaran pois. Mutta silloin ujo palveluspoika astui sisään tuoden kirjeen Hagarilta, joka oli kadonnut salaperäisellä tavalla. Kirjeessä ilmoitettiin, että Hagar jätti nuorelle parille perinnöksi suunnattoman rikkauden.
Lipas avattiin, näyttämölle satoi tinarahoja, kunnes niitä kimmelsi kaikkialla. Tämä lepytti täydellisesti kovasydämisen isän: hän antoi empimättä suostumuksensa, kaikki yhtyivät riemulliseen kuoroon, ja esirippu laskeutui jättäen rakastavaiset polvilleen viehkeästi vastaanottamaan Don Pedron siunausta.
Seurasi meluisia kättentaputuksia, jotka odottamatta keskeytyivät, sillä sänky, joka toimi permantona, lysähti äkkiä kasaan ja hautasi innostuneen yleisön tyynyihin ja peittoihin. Roderigo ja Don Pedro riensivät hätään, ja kaikki vedettiin vahingoittumattomina esille, vaikka monet eivät kyenneet puhumaan naurultaan. Yleinen kiihtymys oli tuskin ehtinyt asettua, kun Hanna ilmaantui ovelle tuoden rouva Marchin terveiset ja pyytäen nuoria neitejä illalliselle.
Tämä oli yllätys, vieläpä näyttelijöillekin, ja pöydän nähdessään he katselivat toisiinsa hämmästyneinä. Oli äidin tapaista hankkia heille odottamaton kestitys, mutta näin hienoa ateriaa ei ollut nähty menneiden rikkaiden päivien jälkeen. Siinä oli jäätelöä, kakkuja ja hedelmiä ja ihania ranskalaisia suklaamakeisia sekä keskellä pöytää neljä suurta kukkakimppua.
Näky salpasi tyttöjen hengen, ja he tuijottivat ensin pöytään ja sitten äitiinsä, jota asia näytti sanomattomasti huvittavan.
— Onko tämä satua? kysyi Amy.
— Se on joulupukin työtä, tuumi Beth.
— Äiti sen on tehnyt. Meg hymyili säteilevästi huolimatta isosta harmaasta parrastaan ja mahtavista kulmakarvoistaan.
— Marchin täti on saanut kaikkien aikojen päähänpiston ja lähettänyt meille illallisen, huusi Jo ikään kuin koko juttu olisi äkkiä selvinnyt.
— Kaikki arvasivat väärin. Se on vanhalta herra Laurencelta, vastasi rouva March.
— Laurencen pojan isoisältäkö? Miten ihmeessä? Emmehän me edes tunne häntä! hämmästeli Meg.
— Hanna oli kertonut eräälle hänen palvelijalleen teidän aamiaisseikkailustanne. Hän on omituinen vanha herra, mutta tuo tapaus miellytti häntä. Hän tunsi isäni kauan sitten, ja tänään sain häneltä kohteliaan kirjelipun, jossa hän pyysi, että sallisin hänen lähettää tervehdykseksi lapsilleni vähän herkkuja päivän kunniaksi. En voinut kieltää, ja siksi saatte nyt pienen kestityksen illalla leipä- ja maitoaamiaisenne korvaukseksi.
— Poika sen pani hänen päähänsä, se on varmaa! Hän on mukava poika, ja olisi hauskaa tutustua häneen. Näyttää kuin hänkin haluaisi tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta hän on ujo, ja Meg on olevinaan niin hieno ettei anna minun puhua hänen kanssaan ohi kulkiessamme, sanoi Jo, kun vadit tekivät kierroksiaan ja jäätelö alkoi huomattavasti huveta.
— Tarkoitatteko niitä ihmisiä, jotka asuvat isossa talossa aivan vieressä? kysyi eräs tytöistä. — Äitini tuntee vanhan herra Laurencen, mutta hän on kuulemma hyvin ylpeä eikä tahdo olla missään tekemisissä naapurien kanssa. Hänen pojanpoikansa elää enimmäkseen suljettujen ovien takana, ani harvoin hän ratsastaa tai on kävelyllä kotiopettajansa kanssa, ja hänen täytyy lukea hirveän ahkerasti. Kutsuimme hänet meille tanssiaisiin, mutta hän ei tullut. Äiti sanoo, että hän on hyvin kiltti poika vaikka ei koskaan puhukaan tyttöjen kanssa.
— Meidän kissa juoksi kerran karkuun, ja hän toi sen takaisin, ja me juttelimme aidan yli ja tulimme mainiosti toimeen — puhuimme koko ajan kriketistä ja muusta sellaisesta — mutta sitten tuli Meg ja hän lähti pois. Mutta aion vielä tutustua häneen, sillä hän tarvitsee jotakin hauskaa, se on varma, sanoi Jo päättäväisesti.
— Minusta hän käyttäytyy hyvin, niin että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tutustutte häneen. Hän toi itse kukat, ja olisin pyytänyt hänet sisään, jos vain olisin tiennyt mitä yläkerrassa oikein oli tekeillä. Minusta hän näytti alakuloiselta mennessään pois. Omassa kodissaan hän ei varmaan kuule koskaan niin iloista hälinää.
— Olipa onni, ettet pyytänyt häntä mukaan, äiti! Jo nauroi katsellen saappaitaan. — Mutta esitetään joskus toinen kappale, jonka hän saa nähdä. Ehkä hänkin tulee näyttelemään — eikö se olisi metkaa?
— Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana!Meg katseli ihastuneena kimppuaan.
— Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.
Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:
— Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän.
3.
— Jo! Jo! Missä sinä olet? huusi Meg ullakon portaiden alapäästä.
— Täällä, vastasi käheä ääni ylhäältä, ja juostuaan portaat ylös Meg näki sisarensa, joka istui vanhalla kolmijalkaisella sohvalla päivänpaisteisen ikkunan edessä kääriytyneenä suureen huiviin ja luki 'Redcliffen perillistä' mutustaen omenoita ja vuodattaen runsaita kyyneliä.
Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti mitä tuleman piti.
— Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan sitä suureen ääneen.
— Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona! Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?
— Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. — Eihän meillä ole muuta.
— Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. — Äiti sanoo että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.
— Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.
— Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa, ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät, vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.
— Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.
— Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoiMeg päättävästi. — Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.
— Sitten minun täytyy jäädä kotiin.
— Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg huolissaan.
— Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän — pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?
— Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.
— Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti kirjan käteensä.
— No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?
— Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.
Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa, söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.
Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.
— Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla istuen.
— Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.
— Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.
— Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.
Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa eteen.
— Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.
— Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua, minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.
— Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.
— Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.
— Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä lammasta.
Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.
Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen. Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään — mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!
— Pitäkää hauskaa, kultaseni, sanoi rouva March, kun sisarukset valmistautuivat lähtöön. — Älkää syökö kovin paljon illallista ja tulkaa kotiin yhdeltätoista, heti kun lähetän Hannan hakemaan.
Kun portti paukahti kiinni, kuului eräästä ikkunasta huuto:
— Tytöt, tytöt, onko teillä molemmilla puhdas nenäliina?
— On, on, ihkasen puhdas, ja Meg on pannut hajuvettä omaansa, huusi Jo ja lisäsi nauraen: — Äiti ei varmasti unohtaisi tuota kysymystä, vaikka juoksisimme maanjäristystä pakoon.
— Se on aivan paikallaan, sillä hieno nainen tunnetaan aina kengistään, käsineistään ja nenäliinastaan, vastasi Meg tietävästi.
— Muista nyt vain pitää palanut kohta piilossa, Jo. Onko vyöni hyvin? Näyttääkö tukkani kovin kauhealta? tuskitteli Meg kääntyessään peilin luota rouva Gardinerin eteisessä, jossa hän oli viimeistellyt itseään huolellisesti ja kauan.
— Tiedän kyllä että unohdan. Jos näet minun tekevän jotakin hullua, niin viittaa kädelläsi. Lupaatko sen? Jo sysäsi kauluksensa suoraan ja sipaisi tukkaansa harjalla.
— En, viittaaminen ei sovi hienoille neideille. Mutta minä kohotan kulmakarvojani jos jokin on hullusti ja nyökäytän päätäni jos käyttäydyt hyvin. Pidä nyt selkäsi suorana ja ota lyhyitä askelia.
— Kuinka voit oppia kaikki oikeat tavat. Minä en ikinä oppisi.Kuule, eikö tuo soitto ole hauskaa?
Tytöt menivät sisään, mutta tunsivat itsensä hieman ujoiksi, sillä he kävivät harvoin tanssiaisissa, ja nämäkin pienet kodikkaat kutsut olivat suuri tapaus heidän elämässään.
Rouva Gardiner, lihava vanhanpuoleinen nainen, otti heidät ystävällisesti vastaan ja uskoi heidät vanhimman tyttärensä haltuun Meg tunsi Sallien ja oli pian kuin kotonaan, mutta Jo, joka ei juuri välittänyt tyttöjen jutuista, seisoi jäykkänä seinää vasten kätkien huolellisesti selkänsä ja tunsi olevansa täällä yhtä vähän kotonaan kuin varsa kukkamaassa.
Puoli tusinaa hauskoja poikia seisoskeli toisessa päässä huonetta ja puheli luistelemisesta, ja Jo ikävöi heidän luoksensa, sillä luisteleminen oli hänen elämänsä suuria iloja. Hän sähkötti ikävänsä Megille, mutta kulmakarvat lensivät pystyyn niin kiivaasti, että Jo ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Kukaan ei tullut puhelemaan hänen kanssaan, ja tyttöparvi hänen lähellään harveni harvenemistaan, kunnes hän jäi yksin. Hän ei voinut lähteä kuljeskelemaankaan, koska palanut kohta puvussa olisi silloin tullut näkyviin, ja niinpä hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa aloillaan ja tuijottaa avuttomasti ihmisiin, kunnes tanssi alkoi. Meg pyydettiin heti tanssiin, ja nuo ahtaat kengät sipsuttelivat lattialla niin kepeästi, ettei kukaan voinut aavistaa mitä tuskia tyttö kärsi.
Jo näki pitkän punatukkaisen nuorukaisen lähestyvän hänen nurkkaansa, ja peläten tulevansa pyydetyksi tanssiin hän pujahti ikkunaverhon taa, josta saattoi rauhassa katsella salin hyörinää.
Pahaksi onneksi oli eräs toinen ujo henkilö jo keksinyt saman turvapaikan, sillä kun verho sulkeutui Jon jälkeen, hän huomasi katsovansa 'Laurencen poikaa' kasvoista kasvoihin.
— Varjelkoon, en tiennyt että täällä on ketään, sopersi Jo ja aikoi häipyä yhtä vikkelään kuin oli tullutkin.
Mutta poika nauroi ja sanoi hilpeästi, vaikka näyttikin vähän hämmentyneeltä:
— Älkää välittäkö minusta, jääkää vain jos tahdotte.
— Enkö häiritse teitä?
— Ette hitustakaan. Tulin vain tänne, kun melkein kaikki ovat minulle outoja ja tunsin itseni hieman orvoksi.
— Niin minäkin. Älkää menkö pois, toivon että ette menisi. Poika istahti uudestaan ikkunasyvennykseen ja katseli kenkiään, kunnes Jo sanoi koettaen olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva:
— Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä meitä?
— Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan tuodessa kissaa kotiin.
Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:
— Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.
— Isoisä lähetti sen.
— Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?
— Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.
— Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence — mutta minä en ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.
— Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.
— Laurie Laurence — miten lystikäs nimi!
— Minun nimeni on oikeastaan Theodore, mutta en pidä siitä, sillä pojat sanovat minua Doraksi, ja sen tähden muutin nimeni Laurieksi.
— Minäkin vihaan nimeäni Josephine! Se on liian — se on siirappimainen! Tahtoisin että kaikki sanoisivat Jo eikä Josephine. Kuinka sait pojat lakkaamaan sanomasta sinua Doraksi?
— Annoin heille selkään.
— Minä en voi antaa selkään Marchin tädille, niin että ei auta muu kuin alistua. Jo huokasi.
— Pidättekö tanssiaisista? tyttö kysyi hetken kuluttua.
— Väliin kyllä, mutta olen ollut niin monta vuotta ulkomailla, etten vielä oikein osaa käyttäytyä täällä.
— Ulkomailla! huusi Jo. — Oi, kerro jotakin! Minusta on hurjan hauskaa kuulla ihmisten kertovan matkoistaan.
Laurie ei näyttänyt tietävän mistä alkaa, mutta Jon innokkaat kysymykset saivat hänet pian vauhtiin, ja hän kertoi kuinka hän oli käynyt koulua Veveyssä, missä pojat olivat aina ilman hattua ja uittivat laivoja järvellä ja tekivät lupapäivinä opettajiensa kanssa pitkiä retkiä Sveitsin vuoristoihin.
— Voi taivas, kunpa joskus pääsisi, innostui Jo. — Oletko käynytPariisissa?
— Vietimme viime talven siellä.
— Osaatko ranskaa?
— Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.
— Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.
—Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis?sanoi Laurie muitta mutkitta.
— Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan — sinä sanoit: "Kuka on tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?
—Oui, mademoiselle.
— Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta sievä?
— On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.
Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.