The Project Gutenberg eBook ofPilven hattaroita IIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pilven hattaroita IIAuthor: Matti KurikkaRelease date: March 5, 2006 [eBook #17925]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PILVEN HATTAROITA II ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pilven hattaroita IIAuthor: Matti KurikkaRelease date: March 5, 2006 [eBook #17925]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pilven hattaroita II
Author: Matti Kurikka
Author: Matti Kurikka
Release date: March 5, 2006 [eBook #17925]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PILVEN HATTAROITA II ***
Produced by Tapio Riikonen
Pieniä kyhäelmiä
Kirj.
Tekijän kustantamana Wiipurissa 1889.
HätikköJuttu, jota naiset eivät saa lukeaVironsusiHevosen kertomusVIIMEISEN KERRAN:Otjon vetäjätPapirossiEnsi kerta naamijaisissa
Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen. Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän äkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän kaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin »suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli takasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi useampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa viereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut, liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli maahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä. Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan viereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti työnsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa tavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen muun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän ollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut; mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta eteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen tuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin niin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti viedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi silloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun päästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, savea sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»; näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä. Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoi jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus täydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa kuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas paikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas ollut liimaa tarvis — ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes hänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen työpaikallaan.
»Mitä sinä minun saveani…!» huusi hän.
»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.
»Mene matkoihisi siitä!» virkkoi ankarasti Onni. »Hyvähän sinun olisi toisen savesta…!» Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä. Kuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.
Sattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai minne.
»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.
»Minä teen itselleni pienen veikon!» vastasi vakavana poika.
»No, kuinka voit sinä sen tehdä?» kysyi hymyillen isä.
»Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä luomaan, niin minä myöskin» — vastasi poika.
»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.
»Sai sen puhumaankin!»
»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»
»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.
»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»
»Enhän minä —!»
»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. — »Mene heti lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»
Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.
Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen tähden keskoiseksi.
* * * * *
Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän varoituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen päiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!», yritti hän kyllä tuumailemaan tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko tuli siis salaa esille… Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle matkakumppaniksi… Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin toverinsa… Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä tuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa kotiin itkemään — —
»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.
»Mitkä ne siis olivat!» kysyi opettaja… »Toivola!»
Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!» vastasi hän rohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: »Istu»
Se, jolta sitten kysyttiin, vastasi: »Ne ovat Viitasaaren reitti,Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»
Toivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.
Yhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata kohtaan. Muutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli erehdys. Häneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä, niinkuin muutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa, vaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget kaulaa kalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä raivostuu, ja jos se ei auta, masentuu kokonaan.
Kerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.
»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun opettaja. »Vaikka kysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata vastausta… Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä tirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.»
»Minä olen toista mieltä, veli,» huomautti luokan esimies. Vaikka tuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se minusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee opettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi sulattaa.»
»Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen todellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee palan kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.»
»Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun hänet saadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta, hän voi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa hajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka helpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit, jotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa tahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen terävyydellä.
»Tuo on kyllä totta mitä sanot,» alkoi rehtori, kuultuaan edellisen keskustelun, »mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset vilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan, laiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta luokalla ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»
»Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat edesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan. Opettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada hetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän elämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille päässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava. Silloin pitää heissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he häpeävät kumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava ylläpitää luokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla raskisi erota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan oppilaan oma syy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin edistymisen halu, kunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan, on se hänen oma syynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on opettajan huoli pidettävä.»
»Tuo kuuluu hyvin kauniilta,» huomautti hymyillen keskustelun alottaja, »mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin minä sinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili saataisiin opetusta seuraamaan.»
»Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä koko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin mietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.»
»Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.»
»Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä siitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä niitä alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset oppilaat siitä takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään. Senverran vaan, että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»
Kello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.
Ensi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut näillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle. Tuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle viskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt laiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja tavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.
Tästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut millänsäkään, hänestä tulivat vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan, että häntä ennen usein oli nukuttanut.
Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin kuulikin sanat: »Joko taas,» oli hän viidentenä vuonna viidennellä luokalla.
Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut. Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli. Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.
Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.
Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä olihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä, mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.
Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia kesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon helmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän uskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin kirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella ja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua uudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.
Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat kirjat koskematta kapsäkissä.
»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia juodessaan. — »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»
Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo… Katseltuaan hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.
»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo… Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen… Isä näytti tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän tyynesti:
»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin lue, jollet niin edessäsipähän näet.»
Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä. Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä hän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen vinttikamariin… Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti yritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos tästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset, erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön ryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.
»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan niitä lukea.»
»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»
»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista mieltä.
»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei luokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei rehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi. Joutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti katsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.' Opettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»
Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.
Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle. Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat olivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti koulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.
Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään, niinpä Toivolakin.
Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian vaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis selvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.
Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.
Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja laaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.
»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,» kertoo hän.
Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin mietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä; mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi tehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että botaniikin rauhaan.
Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan nimilehtiä jaksoin katsoa.
»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan, minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»
Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta saanee nähdä ja kokea. — Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja kaikenlaisia… Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä, totisilta.
»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä? Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'… Joko taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? — Kas vanha, näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. — Ja nyt luisuu latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta, selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti häntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.' Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen. Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»
Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella huimaa luonnettasi vastaan!»
Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.
Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla, mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.
Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.
Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo »konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.
»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.
Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan — — No eiköhän tuota — — Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen valmis,» vastasi hän.
»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»
Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut… Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma siitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten osain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt siinä työssäkään loppuun.
Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata paremmin kuin kukaan muu.»
Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.
»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan filosofiiassa, mitä sitten — ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun olen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil. kand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti hänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»
Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.
Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.
Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. —
Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja siivoja hänen tunnillaan.
Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, — ja aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin… Mutta sattuipa tapaus, joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, — mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa, jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi vihelsi ja juna läksi.
»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,» tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle mitään virkkanut?»
Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta… Jo rupesi häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan, unohti hän koko asian sillä kertaa.
* * * * *
Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista. Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä, milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan. Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on Ravallaque de Paris. — Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden, jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.
»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.
»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin äännähtäneeksi. »Mitä se nyt on sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?… Mutia olkoon mitä hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen kysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!» Hän läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja tuumaili. — Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen rauhattomammaksi hän tuli.
Sattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen herra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.
»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän ei siitä loukkaannu, vaikka se hävytöntäkin olisi.»
Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: »Sallitteko, että teen Teille pienen kysymyksen?»
»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien paraillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.
»Mitä on Ravallaque de Paris?»
Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi vimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa ja meni niin että »tukka löyhki ja palttoo hulmusi.»
»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan vanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten on?
Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa… Hän oli niin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa, joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus yhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.
»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen», ajatteli hän ja päätti ottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. — Mutta kuinka? — Hän näki poliisin seisovan kadun kulmassa.
»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän ei siitä ainakaan voi loukkaantua».
Konsuli lähestyi poliisia.
»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.
»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi, »kuinka on minulla kunnia olla Teille avuksi?»
»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen ensi kertaa täällä Pariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle pieneen kysymykseen.»
»Minä pyydän —»
»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?»
»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät, ja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies, lausui hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te seuraatte minua poliisikonttooriin».
»No mutta —?»
»Ei sanaakaan enää!»
Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli alkuun päästä…
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P., vaimo kotona — ehkäpä kuinka sairaana… Kaiken tuon lisäksi tuli vielä hirveä jano…
Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on? Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen, mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»
»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.
Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet, ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.
Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä suurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.
»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.
»Niin!»
»Saatte mennä ulos!»
Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän uudelleen sisälle ja päämies lausui:
»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».
Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen…
Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa, paiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että hänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.
Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos vaunusta — —
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi… Rouva kirkasi, pyörtyi ja — kuoli.
Inkeriläinen satu.
Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon, mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat, ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat, ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja talossa tarjona löytyi.
Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.
»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen astuen.
»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.
»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».
Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».
Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli, minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt… Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti sattumus, että sinut kerran kohtasin».
»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarastiAntti.
»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.
»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa luteita vuoteista».
Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».
Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut, moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.
»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».
Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen sattui».
Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä kaksi asiaa, ajatteli hän.
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti haarikan pohjaan jotakin.
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi esimerkkiä.
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa, oletko sinä minun vertaiseni».
»Koetetaan, koetetaan».
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs mies häävieraitten keskeltä.
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.
Olutta tuotiin.
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen, minkä minulle jätät».
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna, joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä vierasta kohti ja lausui:
»Tuonen voimat, turman tuojat,Manalaisten mahtavimmatTuolle tuokohon häpeän,Iki-itkut ilkiöille.Liian suopea ois surmaLiian helppo helvetissä,Ankarista ankarimman,Rangaistuksista rajuimmanAnsaitsee hän ainiaaksi.
Korpiksi jos kohoaisiLinnun teitä liitämähänPellon sontaa sonkimahanNurmen alta nuokkimahan,Viel' ois kelmillä keveäLiian helppo herjaajalla.
Kalaksi jos katoaisiJärven jätkäksi tulisiViel' ois heittiöllä helppoViel' ois vaivat liian lievät.
Sudeksi tuo survatkahanMetsän hulluksi hukaksiLuppakorva luntioksiHäijyksi on hännäkkääksi.
Älköön ilmoisna ikänäKuuna kullan valkeanaPääskö tuosta pälkähästäIhmislapsien iloihinOsakkaaksi ihmisonnen,Jollei konsa kuonohonsaSuuhunsa saa suuruseksiLeipäsuolaa leukoihinsaNeijon kaunosen kädestä».
Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo rupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi ylönantamaan.
»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi noita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.
Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa, ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin, eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin joutua.
»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»
»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»
Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin kasvoistaan jo kajasti.
Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä, vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli poissa — tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä, naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin tytär tyydyttävän selityksen.
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä lyömään… Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat tyttöjen posket.
»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.
Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti ovelta katsomaan.
»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»
»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon kimppuun käydä.»
»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin», virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne… Vielä se surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos hampaisiinsa saa.»
Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi katsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän rusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat, mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan irvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras kotikoira.
Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että kohtsillään tulee Koivulaan »tupakaiset»… Jokaikinen töppönen silloin kiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa Koivulaa kohden.
Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.
Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli, että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön surua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen mies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.
»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»
Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen tupaan.
Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina, pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.
Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat. Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen… Kun morsian kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.
Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten pelokkaina kotiansa kohden astumaan.
Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»
Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä. Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset viihtyisi.
Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi. Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi tulisi taivaan valtakunnalle.
Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.
Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni paholainen kintereillä.
Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».
Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena valmis hänelle tulemaan.
Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan pojat taasen liikkeelle.
Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.
Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen, tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen, hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.
Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä, äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä tulevan.
»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»
Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos puhua yrittäisi.
Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.
»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha yhäti vaan… Pitäisi syödä paremmin… No niinhän ne morsiamet ovat aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat pulleiksi punakoiksi käymään.»
»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käydenHelenan viereen istumaan.
»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.
»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle pahaa tee… Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee… Sellainen suuri kartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja hopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon puhasta rahaakin… Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät, kunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän askeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan Louhelan Antin mahtavaksi emännäksi… Mutta muista Helena, mitä Herra on sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun ohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi tulisi.»
»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle sukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja lue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon. Se sinulle onnen tuopi.»
Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.
Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana päivänä tulla auttamaan…
Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti metsään päin kävelemään.
Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen tuntunut.
Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään. Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?… Äsken luuli hän olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta». — Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.
Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.
Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt… Päinvastoin viittasi hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää… Olkaamme me ystävyksiä… Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa, kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.
»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä, ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään…
Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija. Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen kasvoistaan.
»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille. »Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».
»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen. Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin, että minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».
Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta. Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit, hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.
»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.
»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.
»Matti!»
Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija LouhelanAntin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niinoli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästäAntti lattialla. Matti oli hänet kuristanut…
Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi kauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun tuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi jokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut Matilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja kuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi tullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he olivat pelastuneet.
Salaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään sopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta pitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka uskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.