Pjotr. Tullut se on, minun hetkeni.
Matrjona. Jumalan tahto, Pietari Ignatjitsh! Kun jo ehtoollisen sait, niin, Jumala suo, saat viimeisen voiteluksenkin. Vaimosi on, Jumalan kiitos, viisas, osaa haudata ja hautajaiset laittaa, niinkuin pitää. Ja minun poikani kyllä sillä välin talosta huolen pitää.
Pjotr. Eipä ole, kelle käskyt antaa! Eukko ei ole tolkun ihminen, tuhmuuksia vain tekee, minä kyllä kaikki tiedän… tiedän… Tytär on hupelo ja nuorikin vielä. Olen taloni valmistanut, vaan ei ole kuka asiat hoitaisi. Ja sääli on myöskin. (Nyyhkyttää.)
Matrjona. Jos tahdot mitä rahojen suhteen määrätä, niin sano vain…
Pjotr. (Anisjalle porstuaan.) Menikös Anjutka jo, vai?
Matrjona. (Syrjään.) Muistipas.
Anisja. (Porstuasta.) Justiinsa lähti. Tulehan tupaan; minä saatan.
Pjotr. Annahan istua viimeiseltä. Siellä on niin painostava ilma. Ja niin on vaikea minun. Oi, ihan on polttanut sydämmeni.. Kumpa jo kuolema tulisi.
Matrjona. Elämä ja kuolema on Jumalan kädessä, Pietari Ingatjitsh. Eikä sitä kuolemaa tiedä. Vielä siitä väliin virkoaakin. Niinpä tässä meidänkin kylässä muuan mies jo oli ihan kuolemaisillaan…
Pjotr. Eikä. Tunnen, että kuolen kohta, tunnen. (Nojautuu alas ja sulkee silmänsä.)
Samat ja Anisja.
Anisja. (Tulee ulos.) No, tuletko vai et? Sinuapa nyt pitää odottaa. Pjotr! Pjotr hoi!
Matrjona. (Menee syrjään ja houkuttelee Anisjaa luokseen.) No?
Anisja. (Laskeutuu rappusilta Matrjonan luo.) Ei ole.
Matrjona. Etsitkös joka paikan? Lattiastakin?
Anisja. Ei ole sielläkään. Ell’ei parvella ole. Eilen hän sinne kapusi.
Matrjona. Etsi, se on pääasia! Niinkuin kielellä nuole. Sillä minä huomaan jo, että hän niinkin kuolee kohta, — kynnet ovat jo siniset ja kasvot mullankarvaiset. Onkos samovaari jo kiehunut, vai?
Anisja. Jo se alkaa kiehua.
Samat ja Nikita (tulee toiselta puolelta, jos mahdollista ratsain, portaille; ei huomaa Pjotria.)
Nikita(äidilleen.) Päivää, äiti! Terveitäkö kotona ollaan?
Matrjona. Jumalan kiitos! Siinähän sitä eletään, niin kauan kuin leipää on.
Nikita. No, mitenkäs isäntä jaksaa?
Matrjona. (osoittaa portaille.) Hiljaa, tuossahan tuo istuu.
Nikita. Ka, istukoon. Mitäs se minua liikuttaa?
Pjotr. (Aukaisee silmänsä.) Nikita, Nikita hoi! Tules tänne! (Nikita lähestyy. Anisja kuiskaa Matrjonan kanssa.) Miksi niin aikaiseen tulit?
Nikita. Kynnin jo loppuun.
Pjotr. Entäs kynnitkös sen sillan takaisen saran?
Nikita. Sinne on pitkä matka ajaa.
Pjotr. Pitkäkö matka? Talosta on pitempi. Kun varta vasten ajaa pitää. Samalla olisi mennyt… (Anisja kuuntelee näyttäytymättä.)
Matrjona. (Tulee lähemmäksi.) Voi, poikani, miks’et tee isännän mieliksi? Isäntä on kivulloinen ja luottaa sinuun ja sinun pitää voimiasi ponnistaa ja palvella häntä, kuin omaa isääsi, niinkuin minä käskin.
Pjotr. No, tuota, oih… ota sitte perunoita ylös, ja naiset… oi! saavat valikoida.
Anisja. (Itsekseen.) Johan nyt menin! Tahtoo, näet, taaskin kaikki pois laittaa, sillä varmaan on hänellä rahat nyt luonaan. Jonnekin se aikoo ne piiloittaa.
Pjotr. Muuten… oih! tulee aika istuttaa ja pilaantuvat. Oih, en jaksa enää. (Nousee ylös.)
Matrjona. (Juoksee rappusille ja auttaa Pjotria.) Tupaanko pitää saattaa.
Pjotr. Viehän. (Seisahtuu.) Nikita!
Nikita. (Vihaisesti.) Ka, mikä on?
Pjotr. Minä en näe sinua enää… Kuolen tänään. — Anna minulle anteeksi, anna anteeksi, jos olen rikkonut jotenkin sinua vastaan… Jos sanoilla taikka teoilla olen joskus rikkonut… Ja olenhan sitä tehnyt. Anna anteeksi.
Nikita. Mitäpä siitä anteeksi… Kaikkihan sitä syntisiä ollaan.
Matrjona. Voi, poikani! Säälihän toki!
Pjotr. Anna anteeksi, Kristuksen tähden, (itkee.)
Nikita. Jumala anteeksi antaa, isäntä. Eihän minulla ole syytä olla vihoissani. Pahaa en ole täällä mitään kokenut. Antakaa te minulle anteeksi, ehkä minä olen paljoa syyllisempi. (Itkee. Pjotr menee nyyhkyttäen. Matrjona auttaa häntä.)
Nikita ja Anisja.
Anisja. Voi minua poloista! Ei se sitä ilman aikojaan sanonut: vaan näköjään jotakin ajatteli. (Menee Nikitan hio.) Mitäs sinä sanoit, että rahat ovat lattiassa, kun eivät ole.
Nikita. (Ei vastaa, vaan itkee.) En mitään pahaa ole häneltä saanut, vaan paljasta hyvää. Ja mitä olenkaan tehnyt!
Anisja. Ole tuossa! Missä rahat ovat?
Nikita. (Vihaisesti.) Mistä minä tiedän. Etsi itse!
Anisja. Kovinpa olet sääliväinen!
Nikita. Sääli minun on häntä, kovin sääli. Kuinka hän itki! O—oh!
Anisja. Senkös nyt kävi sääliksi, ja vielä ketä! Koirana se on sinua kohdellut, vastikään vielä käski pellolle ajamaan. Säälisit ennemmin minua.
Nikita. Mitä sinussa on säälimistä?
Anisja. Kuolee ja rahat piiloittaa…
Nikita. Eikä piiloita…
Anisja. Voi, Nikita! Hän lähetti sisartaan hakemaan; tahtoo, näet, hänelle antaa. Hukka meidät perii! Kuinka sitä eletään, jos hän antaa rahat pois. Pellolle ajavat minutkin! Tekisit edes sinä jotakin. Sanoithan hänen eilen parvelle kiivenneen.
Nikita. Näin kyllä hänen sieltä tulevan, vaan minne hän rahat pisti, sitä en tiedä.
Anisja. Voi minun päiviäni! Menenpähän sieltä etsimään. (Nikita vetäytyy syrjään.)
XVI KOHTAUS. i
Samat ja Matrjona (tulee tuvasta, laskeutuu Anisjan jaNikitan luo, kuiskaten.)
Matrjona. Elä mene minnekään. Rahat on hänellä. Minä tunnustelin; ristinyörissä riippuvat.
Anisja. Voi minun päiviäni!
Matrjona. Jos nyt päästät käsistäsi, niin et kuuna päivinä saa. Sisar tulee ja sieppaa.
Anisja. Jos tulee, niin hän antaa ne hänelle, se on varma. Vaan mitä minä nyt teen? Voi minun päiviäni!
Matrjona. Mitäkö pitää tehdä? Katsohan tänne: samovaari kun on kiehunut, niin mene ja valmista tee, ja kaada hänelle (kuiskaten); paperista karista kaikki ja anna hänen juoda. Kun on kupillisen juonut, niin silloin otat häneltä rahat. Ei vain hän sitä sitte enää kellekkään kerro.
Anisja. Voi, pelottaa!
Matrjona. Elä nyt pakise, vaan tee väleen; minä sill’aikaa hänen sisartaan vartioin, jos niiksi tulee. Eläkä hairahdu, vaan ota rahat ja tuo tänne. Nikita ne sitte kätkee.
Anisja. Voi minun päiviäni! Kuinka minä siihen ryhdyn ja… ja…
Matrjona. Elä pakise, sanon minä, vaan tee niinkuin käsken. Nikita!
Nikita. Mitä?
Matrjona. Istu ja odota tuossa seinävieruksella, jos mitä saat toimeksi.
Nikita. (Tehden liikkeen kädellään.) No jo ne naiset keksii! Tykkenään ihan kietovat verkkoihinsa. Olkaa ja jääkää! Pitää todellakin mennä perunoita nostamaan.
Matrjona. (pidättää hänet tarttumalla hänen käsivarteensa) Odota, sanon minä.
Samat ja Anjutka (tulee).
Anisja. No? Mitä?
Anjutka. Hän oli tyttärensä luona kaalimaassa. Tulee siinä paikassa.
Anisja. Jos tulee, mitä me sitte teemme?
Matrjona. Kyllä kerkiät! Tee, niinkuin käsken.
Anisja. En tiedä enää itse, — en mitään; ihan on pääni sekaisin. Anjutka! Mene, sirkkuseni, vasikoita katsomaan, etteivät metsään juoksisi. Oi, en uskalla minä…
Matrjona. Mene tuossa jo! Varmaan on samovaarikin jo kiehunut maahan.
Anisja. Voi, polonen päiviäni! (Menee.)
Matrjona ja Nikita.
Matrjona. (Lähestyen poikaansa.) Kas niinikään, poikaseni. (Istuu hänen rinnalleen seinänvierukselle.) Asiata pitää sinunkin aprikoida eikä vain miten kuten.
Nikita. Mitä asiaa?
Matrjona. Sitä, mitenkä sinun on maailmassa elettävä?
Nikita. Kuinka niin maailmassa elettävä? Niinkuin muut ihmiset elävät, niin minäkin.
Matrjona. Ukko, näet, varmaan kuolee tänään?
Nikita. Jos kuolee, niin taivas hänen sielunsa korjatkoon. Mitäs minulla on sen kanssa tekemistä?
Matrjona. (Katselee puhuessaan koko ajan rappusille.) Voi, poikaseni! Elossa elävän mieli. Ja siinä sitä, kultaseni, paljon ymmärrystä tarvitaan. Vai kuinka luulet? Sinun asioitasi olen joka paikassa juossut, koivet kuiviksi olen juossut sinun hyväksesi puuhaten. Ja muistakin sitte, ettet minua unhota.
Nikita. Mitä sitte olet puuhannut?
Matrjona. Sinun asiatasi, sinun kohtaloasi. Ja ell’ei puuhaa, niin ei siitä mitään lähde. Tunnethan Ivan Moiseitshin? Hänenkin luonaan kävin. Poikkesin tässä tuonnoin hänen luokseen, näetsen, ja yhden asian selvitin; siinä istuessa se tuli puheeksi. Mitenkäs, kysyin minä, Ivan Moiseitsh se semmoinen asia olisi selvitettävä. Jos, esimerkiksi, sanoin, leskimies ottaa ja naipi toisen kerran ja, esimerkiksi, ei ole muita lapsia, kuin tytär kummastakin naimisesta. Jos nyt, minä sanoin, se mies kuolee, niin voipiko, minä sanoin, sen lesken kanssa talosille taas ruveta toinen mies? Voipiko, minä kysyin, se mies naittaa tyttäret ja itse jäädä talonomistajaksi? Voipi, sanoi hän, vaan siinä pitää olla paljon kykyä; rahalla, sanoo, sen asian voi kyllä sovittaa, vaan rahatta, sanoo, ei ole yrittelemistäkään.
Nikita. (Nauraa.) Vielä häntä puhuu: rahaa sitä heille antaa pitää. Rahaa kaikki tarvitsevat.
Matrjona. Minä, kultaseni, siinä ilmaisinkin hänelle kaikki. Ensi työkseen, sanoi hän, pitää poikasi kirjoittautua sen kylän kirjoihin, vaan siihen pitää olla rahaa, jotta ukkoja juottaa. Ne, näetsen, panevat nimen kirjaan. Kaikki, sanoo, pitää osata tehdä. Katsohan tänne (Ottaa nenäliinastaan paperin); tässä se jo paperinkin kirjoitti. Luehan, sinähän osaat. (Nikita lukee, Matrjona kuuntelee.)
Nikita. Tämähän on oikeudenpäätös. Erityistä viisautta siinä ei ole.
Matrjona. Sinun pitää kuulla, mitä Ivan Moiseitsh sanoo. Ennen kaikkia, sanoi hän, pitää katsoa, ettei rahat pääsisi käsistä. Ell’ei leski, sanoi hän, rahoja saa, niin ei tytärten naittamisestakaan tule mitään. Raha se on, sanoo, joka kaikki tekee. Niin että katso nyt, poikaseni! Asia alkaa kypsyä.
Nikita. Mitäs minulla on sen kanssa tekemistä? Puuhatkoon hän; hänenhän ne ovat rahatkin.
Matrjona. Voi, miten sinä haastat, poikaseni! Voikos akkaväki nyt mitä aikaan saada? Jos hän rahat saakin, niin mitä hän tehdä osaa. Tietäähän sen, mitä akkaväki osaa; ja sinähän yht’hyvin olet mies. Sinä voit sekä rahat kätkeä, että mitä hyvänsä. Sinullahan on yhtä kaikki ymmärrystäkin enemmän, jos että niinkuin niiksi tulisi.
Nikita. Äh, ei teidän naisten käsityksestä ole tolkkua yhtään mitään.
Matrjona. Vai ei ole tolkkua?! Kaiva sinä rahat maahan, niin on eukko käsissäsi. Ja jos mikä sattuu, että hän nurisemaan rupee tahi niin, niin kelpaa silloin häntä nuhdella.
Nikita. Vähät minä teistä! Minä lähden.
Nikita, Matrjona ja Anisja (joka juoksee kalpeana ulos tuvasta nurkan taakse Matrjonan luo).
Anisja. Hänellä ne olivat. Tässä ovat. (Näyttää esiliinan alta.)
Matrjona. Anna Nikitalle, niin hän ne kätkee. Nikita! Ota ja piiloita jonnekin.
Nikita. Ka, anna sitte.
Anisja. Voi minun päiviäni! Kyllähän minä ne itse… (Menee portille.)
Matrjona. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Minnekä sinä? Vielä voivat ihmiset älytä ja sattuu sisar tulemaan. Anna Nikitalle, hän tietää. Sekös on hupakko!
Anisja. (Pysähtyy epäröiden.) Voi minua poloista!
Nikita. Ka, annahan tuossa, niin pistän jonnekin.
Anisja. Minne ne pistät sitte?
Nikita. Vai pelkäät? (Nauraa.)
Samat ja Akulina (tulee vaatteita kantaen).
Anisja. Voi minun päiviäni! (Antaa rahat.) Nikita, katso nyt!
Nikita. Mitä pelkäät? Panen semmoiseen piiloon, ett’en itsekään löydä. (Menee.)
Matrjona, Anisja ja Akulina.
Anisja. (Seisoo pelästyneenä.) Voi, mitenkä hänen lienee…
Matrjona. Jokos hän kuoli?
Anisja. Eikö lie kuollut. Kun otin, niin ei hievahtanutkaan.
Matrjona. Mene tupaan, tuossa tulee Akulina.
Anisja. Minähän sitä olen rikkonut, vaan entäs hän, ja rahat…
Matrjona. Ole jo tuossa ja mene tupaan! Ka, tuossahan Marfakin on.
Anisja. Nyt luotin häneen; vaan mitähän tästä tullee. (Menee.)
Marfa, Akulina ja Matrjona.
Marfa. (Tulee toiselta, Akulina toiselta puolelta. Akulinalle.) Olisin jo taannoin tullut, vaan kävin tyttäreni luona. No, mitenkä ukko jaksaa? Vai tekeekö jo lähtöä?
Akulina. (Ottaa vaatteita.) Kukas hänet tietää. Minä olin joella.
Marfa. (Osoittaen Matrjonaa.) Kukas tämä tässä on?
Matrjona. Sujevasta olen, Nikitan äiti, kultaseni. Terveeks’, terveeks’! Ihan on kuihtunut miesraukka, veljesi, ihan. Itse vastikään kävi tässä ulkona. Käykää, sanoi, sisartani hakemassa, sillä sanoi… Voi! Joko lie kuollutkin?
Samat ja Anisja (juoksee huutaen ulos tuvasta, tarttuu pylvääseenja alkaa ulvoen itkeä).
Anisja. Vo-ooi! Vo-ooi kun jäätti, kun jäätti y-yyksin… leskiraukaksi… ikipäiviksi… sulki suloiset silmänsä…
Samat ja Kuoma. (Kuoma ja Matrjona tukevat häntä käsivarsista.Akulina ja Marfa menevät tupaan. Kansaa keräytyy.)
Ääni kansan joukosta. Pitää mammoja kutsua pois korjaamaan.
Matrjona. (Käärien ylös hihojaan.) Varmaan on vettä kattilassa? Eikä lie samovaaristakaan vielä vesi kaadettu pois. Autanpahan minäkin.
Esirippu.
Kolmas näytös.
Pjotrin tupa. Talvi. Toisen näytöksen jälkeen on kulunut 9 kuukautta. Anisja istuu yksinkertaisesti puettuna ja kutoo kangasta. Anjutka on uunilla. Mitritsh, renkiukko, tulee.
Mitritsh. (Tulee hitaasti ja riisuu yltään.) Oh, Herra armahda! Eikös isäntä ole tullut, vai?
Anisja. Mitä?
Mitritsh. Nikita, sanon, eikö ole kaupungista palannut?
Anisja. Eikä ole.
Mitritsh. Juomaan näkyy sitte jääneen. Oh, hyvä isä!
Anisja. Joko riihellä on kaikki reilassa?
Mitritsh. Ka, mitenkäs sitte? Kaikki on reilassa, niinkuin olla pitää. Minä en tee mitään miten kuten. Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula! (Kaivelee känsiään.) Vaan jopa hänen olisi aika joutuakin.
Anisja. Mikäpä sitä kiirehtisi. Kun rahaa on, niin tytön kanssa huvittelekse, luulen ma.
Mitritsh. Kun rahaa on, niin mikäs siin’ on huvitellessa. Mitäs se Akulina kaupunkiin lähti?
Anisja. Kysy sinä häntä! Mikä hitto lie hänet sinne vienyt.
Mitritsh. Miksikö kaupunkiin meni? Kaupungissa kaikkia paljon on, kun vain on, millä ostaa. Oh, hyvä Isä!
Anjutka. Minä kuulin itse, äiti, miten isä sanoi Akulinalle, että "minä ostan sinulle saalin", niin, turkanen vie, sanoikin. Ja itse, sanoi, saat valita. Ja miten se Akulina koreaksi laittautui: flyyssisen takin pani päälleen ja ranskalaisen huivin otti.
Anisja. Eipä todenperään tytön häpeä kynnystä kauemmas riitä; kun sen yli astuu, niin kaikki unhottaa. Semmoinen sekin on hävytön.
Mitritsh. Vielä mitä! Ja mitä siinä häpeää? Rahaa kun on, niin ei muuta, kuin huvittele. Oh, hyvä Isä! Varhaistapa taitaa olla illastaa? (Anisja on vaiti.) Käynpähän lämmittelemään sillä välin. (Nousee uunille.) Oh, hyvä Isä, pyhä Äiti Neitsyt Maaria ja laupias pyhä Miikula!
Samat ja Kuoma.
Kuoma. (tulee.) Ei, näen mä, ole vielä miehesi palannut.
Anisja. Ei ole.
Kuoma. Olisipa jo aika. Kentiesi on meidän ravintolaan poikennut. Fjokla-sisar kertoi, että siellä seisoo monta rekeä kaupungista.
Anisja. Anjutka, hoi!
Anjutka. Mitä?
Anisja. Juoksehan, Anjutka, ravintolaan katsomaan, eikö hän lie sinne päissään poikennut?
Anjutka. (Hyppää alas uunilta ja pukeutuu.) Paikalla.
Kuoma. Ja onko hänellä Akulina muassa?
Anisja. Eihän sillä muuten olisi ollut menemistäkään. Tytön tähtenhän se asiaakin sai. Pankista sanoi pitävän käydä rahaa nostamassa, vaikka tyttöhän se häntä vain kietoo.
Kuoma. (Päätään pyöritellen.) Elä sano mitään! (Äänettömyys.)
Anjutka. (Ovelta.) Jos on siellä, niin pitääkö mitä sanoa?
Anisja. Katso vain, onko siellä.
Anjutka. No, minä kyllä väleen juoksen. (Menee ulos.)
Anisja, Mitritsh ja Kuoma. (Pitkä äänettömyys.)
Mitritsh. (mörähtää.) Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!
Kuoma. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?
Anisja. Mitritsh — renki.
Kuoma. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan, kuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.
Anisja. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän ne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt, yrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?
Kuoma. Entäs Sujevan Lisimov?
Anisja. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä se kovin luoksensa houkuttele.
Kuoma. Vaan Haittaapa pitäisi.
Anisja. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta pois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään. Ei, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.
Kuoma. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän hän on sille.
Anisja. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja veijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en mitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että heillä jo oli kaikki asiat sovittu.
Kuoma. Onpas nyt jotain!
Anisja. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta, näetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle elämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.
Kuoma. No, vielä häntä sanoo!
Anisja. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta kärsiä. Kovin koskee!
Kuoma. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?
Anisja. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä oli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään hyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin tallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin irti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että semmoisia maakaan synnyttää.
Kuoma. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua katsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit, ja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes varoittele?
Anisja. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja oli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin; vaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha lauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan; kävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.
Kuoma. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty! Matrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on…
Anisja. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan harmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet, niin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.
Kuoma. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä ihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen sinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.
Anisja. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina hupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen nyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on pöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin onpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä olen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin on vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta olkia repii.
Kuoma. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä kadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel kultaankin.
Anisja. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen hajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein…
Kuonia. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on sinun.
Anisja. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden erehdyksen tehnyt.
Kuoma. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän hallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä tuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?
Anisja. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.
Kuoma. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.
Anisja. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän minut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen, päiviäni!
Kuoma. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim astuu sisään.)
Samat ja Akim.
Akim. (Ristii silmänsä, puistaa laapotit [niinivirsut] jaloistaan ja riisuutuu.) Rauha olkoon tässä talossa! Terveeks’! Terveenäkö ollaan?
Anisja. Terveeks’, vaari. Kotoako tullaan?
Akim. Arvelin, näetsen tuota, että käynpähän vähän tuota niinkuin poikani luona, näetsen. En lähtenyt varhain, vaan päivällisen syötyäni läksin. Ja kun on luminen ilma, näetsen, niin oli vähän tuota niinkuin raskas käydä, ja sen lautta sitä vähän niinkuin tuota tuli viivähtäneeksi. Vaan onkos poikani kotona, vai?
Anisja. Eikä ole; — kaupungissa on.
Akim. (istuutuu penkille.) Olisi tuota hänelle vähän niinkuin asiaa. Tässä tuonnoin, näetsen, haastelin hänelle, että olisi vähän niinkuin tarvis, hevonen, näetsen, kun kuoli, minun hevoseni, näetsen. Ja saada pitää, tuota, hevonen jos minkälainen. Niin sen tautta, näetsen, minä nyt sitte tulinkin.
Anisja. Haastoihan se Nikita. Kun tulee, niin saatte asiasta keskustella. (Menee uunin luo.) Syödään iltasta, ehkä se sillä välin kerkiää tulla. Mitritsh, Mitritsh hoi! Syömään tule!
Mitritsh. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!
Anisja. Tule syömään!
Kuoma. Minä lähden. Jääkää hyvästi! (Menee ulos.)
Akim, Anisja ja Mitritsh.
Mitritsh. (Laskeutuu uunilta.) En huomannutkaan, kun nukuin. Oh, hyvä Isä, pyhä Miikula. Terveeks’, Akim.
Akim. Ka, Mitritsh! Oletko sinä, tuota, niinkuin täällä?…
Mitritsh. Täällähän niinä olen niinkuin renkinä Nikitan, poikasi, luona.
Akim. Elähän mitä! Vai olet sinä, tuota, niinkuin renkinä poikani luona. Elähän mitä!
Mitritsh. Kaupungissa ennen olin kauppiaan luona, vaan siellä meni kaikki viinaan. Sen tautta nyt tulin maalle. Vaan kun ei ollut olopaikkaa, niin rupesin rengiksi. (Haukottaa.) Oh, hyvä Isä!
Akim. Mitäs se sitte tuota?… Mitäs Nikita tekee? Vai mikäs asia se nyt semmoinen on, että renkiä, tuota, niinkuin täytyy pitää?
Anisja. Mikäkö asia?! Ennen tuli toimeen, vaan nyt on sillä toista mielessä, ja sen tautta se rengin ottikin.
Mitritsh. Kun rahaa on, niin mikäs on ottaessa?
Akim. Se nyt on turha, ihan turha, ihan. Kujetta se on, näetsen tuota, vain.
Anisja. Sehän se onnettomuus on, ett’ei se muuta tee, kuin kujeilee vain.
Akim. Siinähän sen näkee, että kun koettaa, niinkuin tuota, tehdä paremmin, niin tekeekin pahemmin. Rikkaudessa, näetsen, sitä ihminen vain piloille joutuu, ihan piloille.
Mitritsh. Lihavuuttaanhan se koirakin hurjistuu, kuinkas sitä sitte ei lihavoidessaan piloille menisi! Niinpä minäkin lihavoidessani hurjastelin. Kolme viikkoa join niin, etten silmiäni auki saanut. Viimeiset housunikin viinaan menetin. Ja kun ei ollut enää millä juoda, niin lopetin. Ja nyt olen vannonut, etten enää juo. Hitto hänestä!
Akim. Vaan missäs se, tuota, sinun eukkosi on?
Mitritsh. Minun eukkoni, hyvä mies, on omissa tehtävissään. Kaupungin kapakoissa se istuskelee. Koko virnakka onkin vaikka sillä on toinen silmä sipaleina, toinen sinimarjoissa, naama kaikki kallellansa. Ja selvänä se — syököön perunapiirakasta! — ei ole kuuna päivänä.
Akim. Mitenkäs se niin on?
Mitritsh. Mikäs paikka se sotamiehen vaimolle sopisi? Omissa tehtävissään se on kiinni. (Äänettömyys.)
Akim. (Anisjalle.) Mitäs? Veikös se Nikita kaupunkiin mitä, vai? Että niinkuin myötäväksi jotain, vai?
Anisja. (Kattaa pöydän ja antaa ruokaa esille.) Tyhjin käsin läksi. Rahoja läksi pankista ottamaan.
Akim. (Syö.) No, ai’otteko te sitte, että, niinkuin tuota, niitä rahoja vielä mihin käyttää, vai?
Anisja. Eikä, ei me kosketa. 20 tahi 30 ruplaa vain piti ottaa.
Akim. Ottaako piti? Mitäs niistä rahoista, tuota, ottaa pitää? Tänään, näetsen tuota, kun otat, ja huomenna taaskin, tuota, kun otat, niin sitenhän ne sitte, niinkuin tuota, tulevatkin otetuiksi kaikki tyynni.
Anisja. Ne nämä on sitä paitsi saatavissa. Vaan rahat kaikki pysyvät ehjinä.
Akim. Ehjinäkö? Mitenkä niin, tuota, ehjinä? Vaikka niistä otat, niin ne, tuota, sittenkin ehjinä pysyvät. Otapas, tuota, ja karistele esimerkiksi jauhoja hinkaloon, koko säkillinen, ja ala sitte että niinkuin niitä sieltä ottaa, niin näet, että tokko ne ehjinä pysyvät? Ei, kyllä se ei ole ihan niinkuin oikein, vaan petosta se on. Ota selko siitä, muuten ne pettävät. Vai ehjinä? Sinä vain, näetsen, ottamistasi otat ja ne ehjinä pysyvät.
Anisja. Enhän minä tiedä. Ivan Moiseitshan se meitä silloin neuvoi. Pankaa, sanoi, rahat pankkiin, niin paremmin ehjinä pysyvät ja vielä rosenttejakin saatte.
Mitritsh. (Syönnin lopetettuaan.) Totta se on. Minä kun kauppiaalla olin, niin he aina sillä lailla tekivät. Rahat olivat pankissa eikä muuta, kuin loi’o uunilla ja ota vain.
Akim. Jopas sinä, tuota, kummia haastelet. Mitenkä, tuota, niin, että ota vain ja keitä sitte, tuota, ne niitä ottavat, rahoja?
Anisja. Pankistahan ne niitä antavat, rahoja.
Mitritsh. Eikö mitä. Eihän ne ämmät mitä tajua. Katsohan tänne, niin minä selitän sinulle kaikki. Näetsen nyt. Jos sinulla esimerkiksi on rahaa, ja minulla esimerkiksi, kevään tullen, pelto tyhjänä seisoo eikä ole mitä kylvää; tahikka verorästejä on. Siioin minä, näetsen, tulen luoksesi ja sanon: kuulehan, Akim, anna minulle kymmenen ruplaa; kunhan saan viljan korjatuksi, niin maksan sinulle tuossa Pokrovan aikaan takaisin, ja desjatiinan korjaan hyvitykseksi. Sinä näet esimerkiksi, että minulla on, mistä oikeudessa voit korvausta saada: joko hevonen tahi lehmä, ja sanot: jos annat kaksi tahi kolme ruplaa hyvitystä, niin olkoon. Minä kun olen kovassa kiikissä, niin ei auta mikään. Sanon: hyvä on, ja otan rahat. Syksyllä sitte teen rahaksimuuton, tuon rahat sinulle ja sinä kiskot minulta päälliseksi vielä kolme ruplaa.
Akim. Sehän, näetsen tuota, on niinkuin vääryyden tekoa, kun, näetsen, on Jumalan unhottanut, eikä se, tuota, ole niinkuin pitää.
Mitritsh. Odotahan. Sinnehän sitä heti tullaan. Näetsen nyt: sinä olet tehnyt sillä lailla, olet nylkenyt, näet, minut; ja sitte on Anisjalla esimerkiksi joutilaita rahoja. Hän ei tiedä, minne niitä panna eikä, nainen kun on, miten tallettaa. Tulee sitte hänkin luoksesi ja kysyy eikö hänenkin rahansa voisi hyötyä tuottaa. Mitenkäs, voihan ne, sanot. Ja sinä odotat. Sitte tulen minä taas kesällä, pyydän taas lainaksi kymmenen ruplaa ja tarjoan hyvitystä. Ja sinä älyät, ell’ei nahkani vielä ole nurin käännetty, että vielä saattaa nylkeä,, ja annat Anisjan rahat. Vaan jos minulla taas ei ole murustakaan suuhun panna, niin käsität, näet, ettei ole mitä nylkeä, ja sanot paikalla, että mene, hyvä mies, Jumalan nimessä matkaasi, etsit jonkun toisen, annat taas omat rahasi ja Anisjan rahat, ja senkin nylet puti puhtaaksi. Sitä nyt, näetsen, sanotaan pankiksi. Ja niin se kiertää kiertämistään. Viisas kapine, veikkonen, se vain on.
Akim. (Kiivastuen.) Mutta sehän, tuota, on koiruutta. Moukathan ne, tuota, sillä lailla tekevät, ja sitä kuitenkin syntinä pitävät. Eikä se ole lain mukaista, ei, ei ole lain mukaista, vaan koiruutta. Mitenkäs ne sitte oppineet sillä lailla, tuota…
Mitritsh. Se on heillä, veikkonen, kaikkein mieluisin asia. Näetsen nyt: kuka on tuhma, niinkuin akkaväki, eikä itse kykene rahoja asiaan käyttämään, niin se se viekin pankkiin, ja ne siellä — syökööt perunapiirakasta! — sieppaavat rahat ja niillä kansaa nylkevät. Viisas kapine!
Akim. (Huoahtaen.) No, siinä sen, tuota, näet, että jos on surua rahatta, niin on rahoista kahden verroin. Ja Jumalahan käskee työtä tekemään. Vaan sinä, tuota, panet rahat pankkiin ja maata rötkötät, ja rahat sinua vain maaten elättävät. Koiruutta se on eikä, tuota, lain mukaista.
Mitritsh. Ei lain mukaista? Siitä, veikkonen, ei nykyään välitetä. Ja mitenkä vielä puti puhtaaksi kuoritaankin! Sepäs se juuri on!
Akim. (Huoahtaen.) Niinpä näkyy, että, tuota, aika lähestyy loppuaan. Samoin, näetsen, ne on hyyskätkin kaupungissa, jotka olen nähnyt. Ovatpa ne jo aikamoisia! Niin sileät, niin sileät, näet, ja komeat ja koristellut, kuin ravintola ikään. Eikä miksikään hyväksi, ei ikinä miksikään. Voi, Jumalan ovat ihmiset unhottaneet! Unhottaneet, unhottaneet olemme Jumalan! — Kiitoksia, kultaseni, kylläinen olen ja tyytyväinen. (Nousee pöydästä. Mitritsh kiipee uunille.)
Anisja. (Korjaa astiat ja syö.) Jospa isä edes häntä varottaisi, vaan hävettää sanoakin.
Akim. Mitä?
Anisja. Niin vain, itsekseni sanoin.
Samat ja Anjutka.
Anjutka. (Tulee.)
Akim. Ka, siinä se on järkevä tyttö! Aina se puuhaa! On maar’ sun kovin vilu?
Anjutka. Niin armottoman vilu. Päivää, vaari.
Anisja. No? Onko hän siellä?
Anjutka. Eikä. Andrian vain oli siellä kaupungista ja hän sanoi nähneensä isän kaupungissa, ravintolassa. Sanoi isän olevan ihan humalassa.
Anisja. Tahdotko syödä? He, tuoss’ on.
Anjutka. (Menee uunin luo.) Onpas nyt kylmäkin. Kädetkin ovat kohmettuneet. (Akim riisuu jaloistaan. Anisja huuhtoo astioita.)
Anisja. Isä hoi!
Akim. Mitä sanot?
Anisja. Mitenkäs Marinan elämä on? Onkos hänen hyvä olla?
Akim. Tuossahan tuo menee. Onhan sen. Se, näet, on viisas naikkonen, hiljainen ja koettaa parastaan. Tuossahan tuo menee, sillä nöyrä, ahkera, ja, tuota, tottelevainen naikkonen se on. Onhan sen hempukan hyvä.
Anisja. Mitäs ne kertovat että teidän kylästä muuan Marinan miehen sukulainen tahtoi meidän Akulinan ottaa. Onkos siitä mitä kuulunut, vai?
Akim. Mirónovko, vai? Onhan ne tuota ämmät juoruelleet, vaan eipä tuosta näy mitään. Enkä minä tiedä; mitä ne lie ämmät kertoneet! Enkä muistakaan enää, näetsen, kun olen huonomuistiseksi käynyt. Onhan ne Mirónovit, tuota, niinkuin kelpo ihmisiä.
Anisja. Enpä enää tiedä, miten saisin tytön pikemmin naitetuksi.
Akim. Mitenkä niin?
Anjutka. (Kuuntelee.) Nyt tulivat.
Anisja. No, elä ole heitä huomaavinasikaan! (Huuhtoo astioita päätään kääntämättä.)
Samat ja Nikita.
Nikita. Anisja! Eukko! Kuka tässä tulee? (Anisja luo katseensa ylös, vaan kääntyy vastaamatta pois.)
Nikita. (Vihaisesti) Kuka tässä tulee? Vai oletko unhottanut?
Anisja. Ole mahtailematta! Ja tule sisään!
Nikita. (Vielä vihaisemmin.) Kuka tässä tulee?
Anisja. (Menee ja tarttuu häntä käsivarresta.) Mieheni, ka. Tule tupaan!
Nikita. (Vastustellen.) No niin, miehesi! Vaan mikä on miehesi nimeltään? Sano, niinkuin sanoa pitää.
Anisja. Ole jo tuossa! — Nikita.
Nikita. No niin. Mutta isän nimen mukaan, — hölö!
Anisja. Akimitsh. No!
Nikita. (Yhä ovella.) No niin! Vaan sano vielä, mikä on sukunimi?
Anisja. (Nauraa ja vetää kädestä.) Tshilikin. Sekös nyt on hiivassa.
Nikita. No niin! (Pitää kiinni oven pielestä.) Ei, sano vielä, millä jalalla Tshilikin astuu tupaan?
Anisja. Lopeta jo, — kylmetät tässä tuvan.
Nikita. Vastaa! Millä jalalla?! Sinun pitää vastata!
Anisja. (itsekseen.) Suututtaa jo. No, vasemmalla. Tuletko jo sisään, vai?!
Nikita. No niin!
Anisja. Katsohan, kuka tuvassa on.
Nikita. Isä? Ka, enhän minä isää kammo. Isälle voipi kyllä kunniaa osoittaa. Päivää, isä. (Kumartaa hänelle ja antaa kättä.) Minulla on kunnia tervehtiä.
Akim. (Vastaamatta.) Näetsen, näetsen, minkä se viina tekee. Ruokottomuutta se on.
Nikita. Viinako? Ettäkö olen juonut? No, siihen olen suoraan syypää, että olen juonut ystävän kanssa hänen terveydekseen.
Anisja. Mene ja pane maata!
Nikita. Eukko! Missä minä seison? Vastaa!
Anisja. Lakkaa jo ja mene maata!
Nikita. Me tässä vielä isän kanssa samovaari tyhjennetään. Pane samovaari kiehumaan. Akulina, tuletko sisään, vai?!
Samat ja Akulina.
Akulina. (Astuu koreaksi puettuna, ostoksineen Nikitan luo.) Mitäs sinä kaikki hajalle viskelit? Missä kehruulangat ovat?
Nikita. Langatko? Siellä ovat. Mitritsh hoi! Missä sinä olet? Vai makaatko jo? Menehän korjaamaan hevonen pois.
Akim. (Näkemättä Akulinaa, katselee poikaansa.) Mitä se vielä tekee! Ukko, näetsen, oli väsynyt puimisesta ja itse hän on ihan pätkässä. Hevosta korjaamaan lähettää. Hyi, ruokoton!
Mitritsh. (Laskeutuu uunilta ja vetää huopasaappaat jalkaansa.) Oh, hyvä Isä! Pihassako se on hevonen, vai? Varmaan on ihan näännyksiin ajettu. Ja sekös on kulkkuunsa kiskaissut, niin että nyrkit ovat savessa! Oh hyvä Isä, pyhä Miikula! (Pukee turkin päälleen ja menee pihalle.)
Nikita. (istuutuu.) Anna, isä, anteeksi. Olen juonut, se on totta, vaan minkäs sille tekee? Juohan se kanakin. Eikö niin? Ja suo nyt anteeksi. Eikä Mitritsh siitä suutu, se kyllä hevosen korjaa.
AnisjaPitääkö todella samovaari kiehuttaa, vai?
Nikita. Pitää. Kun isä on vieraana, niin tahdon hänen kanssaan haastaa ja teetä juoda. (Akulinalle.) Joko kaikki ostokset toit?
Akulina. Ostoksetko? Omani otin, muut ovat reessä. — Täss’ on, mikä ei ole minun. (Viskaa pöydälle kääryn ja korjaa tavaransa kirstuun. Anjutka katselee, kuinka Akulina korjaa pois tavaransa. Akim ei katsele poikaansa, vaan ripustaa jalkarievut ja laapotit uunille.)
Anisja. (Kantaa ulos samovaarin.) Muutenkin jo on kistu täynnä, — niin vielä lisää osti.
Akim, Akulina, Anjutka ja Nikita.
Nikita. (Koettaa näyttää selvältä.) Elä suutu minuun, isä. Vai luuletko, että olen päissäni? Minä voin kuitenkin tehdä suorastaan vaikka mitä, sillä juoda saa kyllä, kun vain on järki tallella. Ja minä saatan sinun kanssasi, isä, heti paikalla puhella. Kaikki asiat muistan. Muistan, että rahoista puhuit, kun hevonen kuoli. No, se on kaikki mahdollista sovittaa. Sillä se on kaikki minun vallassani. Jos olisi kovin suuri summa rahaa tarpeen, niin silloin olisi odottaa pitänyt, vaan nyt voin vaikka mitä! Kas täällä ne ovat.
Akim. (Laittelee yhä lahkeitaan.) Äh, ei ole, hyvä mies, kevätkeli keliä…
Nikita. Mitä sinä tarkoitat? Vai eikö ole päihtyneen puhe puhetta. Sitä elä epäile, juodaan teetä. Ja minä voin vaikka mitä, kaikki asiat voin suorittaa.
Akim. (Puistaa päätään.) Oh, höh — höh — hoo!
Nikita. Kas täss’ on rahat. (Ottaa taskustaan lompakon, selailee seteleitä ja ottaa esille kymmenen ruplan setelin.) Ota ja osta hevonen! Ota ja osta hevonen, sillä minä en isääni unhota. Enkä jätä vaikka mikä olisi, sillä sinä olet isäni. Se, ota! Minun ei ole sääli vähääkään niitä antaa. (Menee ja pistää setelin Akimin käteen, Akim ei ota sitä.)
Nikita. (Tarttuu käteen.) Ota, sanon minä, kun annetaan. Minun ei ole sääli antaa.
Akim. Mutta minä, näetsen, en voi ottaa, en voi, näetsen, kanssasi haastaakaan, sillä sinussa ei ole ihmisen muotoakaan, näetsen, jälellä enää.
Nikita. En päästä, ennenkuin otat. (Pistää setelin Akimin käteen.)
Samat ja Anisja.
Anisja. (Tulee ja seisattuu.) Otahan tok’ siltä. Muuten se ei anna rauhaa.
Akim. (Ottaa päätään pyöritellen.) Äh, sitä viinaa! Ei se ole ihminenkään, näetsen, enää…
Nikita. Kas niin, nyt on hyvä. Jos maksat takaisin, niin on hyvä, jos et, niin pidä Jumalan nimessä. Minusta on sama! (Huomaa Akulinan.) Akulina, näytähän tuomiset!
Akulina. Hä?
Nikita. Näytä tuomiset!
Akulina. Tuomiset? Mitä niistä on näyttämistä? Minä ne jo panin pois.
Nikita. Ota esille, sanon minä. Anjutkan tekee mieli nähdä. Näytä, sanon minä, Anjutkalle. Ota auki saali! Ja anna tänne!
Akim. Oh, katsoakin ilettää. (Nousee uunille.)
Akulina. (Ottaa esille ja panee pöydälle.) No, he, mitä niistä nyt on katsomista?
Anjutka. Sepäs on korea. Ei ole huonompi Stepaniidankaan huivia.
Akulina. Stepaniidanko? Vielä se Stepaniidan mihin kelpaa tämän rinnalla! (Vilkastuen ja käärien auki.) Katsohan tänne, kuinka hieno tämä on! Ranskalaista tavaraa!
Anjutka. Sekös on kaunista karttuunia! Mashutkalla on samallainen, mutta vähän helakampi. Tämäpäs on julman kaunis.
Nikita. No niin! (Anisja menee vihaisena kammioon, palaa sieltä samovaarin savutorvi ja pöytäliina kädessä, ja lähestyy pöytää.)
Anisja. Mitä siihen levittelitte?!
Nikita. Katsohan tänne!
Anisja. Mitä mull’ on katsomista? Niinkuin en mokomaa olisi nähnyt?! Korjaa pois! (Pyyhkäisee kädellä saalin lattialle.)
Akulina. Mitä siinä viskelet? Viskele omiasi! (Nostaa ylös.)
Nikita. Anisja! Katsohan tänne!
Anisja. Mitä siin’ on katsomista?
Nikita. Luuletko, että sinut olen unhottanut? Katsohan tänne! (Näyttää kääryä ja istuutuu sen päälle.) Sinulle tuomiset. Vaan koeta ansaita ne. Eukko, missä istun?
Anisja. Ole rehentelemättä! Minä en pelkää sinua. Ja kenenkä rahoilla sinä ajelet ja löntteröllesi tuomisia ostelet! Minun.
Akulina. Vai sinun! Varastaa tahdoit, vaan ei onnistunut. Mene matkaasi! (Tahtoo mennä sivu ja survaisee.)
Anisja. Mitä siinä survot? Minä annan sulle semmoisen survauksen, että…
Akulina. Vai annat? No, koetahan tupata. (Menee häntä kohti.)
Nikita. No, no, akat. Hiljaa! (Asettuu väliin.)
Akulina. Kaikki ne tuppaavatkin. Olisit ennen vaiti ja pysyisit alallasi. Vai luuletko, ett'ei tiedetä.
Anisja. Mitä tiedätte? Sano, sanohan, mitä tiedätte?
Akulina. Asiata tiedän sinusta.
Anisja. Lutus olet, toisen miehen kanssa elät.
Akulina. Vaan sinä omasi hengeltä otit.
Anisja. Mitä hourit! (Syöksyy Akulinan kimppuun.)
Nikita. (Pidättää.) Anisja! Vai oletko unhottanut?
Anisja. Mitä pelotat? En pelkää sinua.
Nikita. Ulos! (Pyöräyttää Anisjan ympäri ja survii häntä ulos.)
Anisja. Minne ulos? Enkä mene omasta talostani.
Nikita. Ulos, sanon minä. Eläkä tulekkaan takaisin.
Anisja. Enkä mene. (Nikita survii. Anisja itkee ja huutaa, tarttuen kiinni ovenpielestä.) Mitäs se on, että omasta talosta niskasta pihalle ajetaan? Mitäs sinä teet, roisto? Vai luuletko, ettei sinua rangaista saata. Odotahan!
Nikita. No, no!
Anisja. Kylän vanhimman, urjädnikan luo menen.
Nikita. Ulos, sanon minä. (Survaisee ulos.)
Anisja. (Oven takaa.) Hirteen menen!
Xl KOHTAUS.
Nikita, Akulina, Anjutka ja Akim.
Nikita. Kyllä kai!
Anjutka. Voi, voi! Äiti kulta, rakas! (itkee.)
Nikita. Johan nyt häntä kovinkin pelästyin. Mitäs sinä siinä itket? Tulee maar’ takaisin. Mene samovaaria katsomaan. (Anjutka menee ulos.)
Nikita, Akim ja Akulina.
Akulina. (Kerää ostokset ja panee kokoon.) Sitä heittiötä kun mahtaili! Vaan odotahan, vielä minä sinun vaatteesi säpäleiksi revin. Totta perin revinkin.
Nikita. Mitä sinä enää! Johan minä ajoin hänet pellolle.
Akulina. Uuden saalini likasi, senkin narttu. Ell'ei olisi mennyt ulos, niin silmät olisin siltä päästä repinyt.
Nikita. Mitä vihoittelet? Sinulla ei ole syytä kiukuitella. Jospa häntä rakastaisin?
Akulina. Rakastaako? Vielä häntä rakastaisi, mokomaakin ihranaamaa. Olisit silloin jättänyt hänet, niin ei olisi mitään ollut. Ja aja helvettiin hänet, sillä talo yht'hyvin on minun ja rahat myös. Niin se sanoo emäntäkin olevansa, vaan mikä hän on miehelleen emäntä? Murhaaja hän on, siinä kaikki. Ja saman se vielä tekee sinullekin.
Nikita. Äh, naisen kieltä ei saa millään sidotuksi. Et tiedä itsekään, mitä lavertelet.
Akulina. Tiedänpä hyvinkin. Hänen kanssaan en rupea asumaan. Pellolle ajan hänet Eikä saa hän luonani asua. Emäntä mikä emäntä, — vankilan nylkynahka, se hän on!
Nikita. Lopeta jo! Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Elä huoli hänestä, vaan minua kuule: minä se isäntä olen. Ja mitä tahdon, sen teen. Hänet hylkäsin ja sinua rakastan. Ja rakastan, ketä tahdon, sillä se on minun vallassani. Hänet arestissa pidän. Tuossa noin on hänen paikkansa. (Osoittaa jalkojensa alle.) Äh, kun ei ole hanuria!
Uunilla on leivokset,Hyllyllä on huttu:Mikäs meidän elää,Sekä huvitella?!Ja kun kuolla pitää,Kuolla voimme sitte.Uunilla on leivokset,Hyllyllä on huttu…
Samat ja Mitritsh (tulee, riisuutuu ja nousee uunille.)
Mitritsh. Tappelivat, näenmä, taaskin akat, ja kynsivät toisiaan. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.
Akim. (Istuu uunin reunalla, ottaa jalkarievut ja laapotit, ja panee jalkaansa.) Nouse, nouse nurkemmalle.
Mitritsh. (Nousee.) Eivätpä, näenmä, saa vain sovituksi. Oh, hyvä Isä!
Nikita. Anna tänne marjaviina, niin teen kanssa juodaan.
Samat ja Anjutka.
Anjutka(tulee; Akulinalle.) Sisko, samovaari alkaa kiehua maahan.
Nikita. Missäs äiti on?
AnjutkaPorstuassa seisoo ja itkee.
Nikita. Kutsu tänne! Käske tuomaan samovaari sisään! Ja anna, Akulina, astiat pöytään!
Akulina. Astiatko? No, saattaahan tuon… (Ottaa astiat esille.)
Nikita. (Ottaa esille marjaviinan, vesirinkelit ja sillin.) Tämä täss’ on itselleni, eukolle kehruulangat ja lamppuöljy on eteisessä. Ja täällähän on rahat. Odotahan! (Ottaa helmilaudan.) Paikalla lasken. (Laskee helmilaudalla.) Vehnäjauhot kahdeksankymmentä kopekkaa, öljy… Isälle 10 ruplaa. Isä, tule juomaan teetä! (Äänettömyys. Akim istuu uunilla ja sitoo lahkeitaan.)
Samat ja Anisja.
Anisja. (Tuo samovaarin.) Minnekä tämän panen?
Nikita. Pane pöydälle. No, kävitkös kylänvanhimman Juonna? So, vastaa ja vaikene! Ja ole vihoittelematta! Istu ja juo! (Kaataa hänelle ryypyn.) Ja täss’ on sinulle tuomiset. (Antaa kääryn, jonka päällä on istunut. Anisja ottaa sen ääneti vastaan ja päätään pyöritellen.)
Akim. (Laskeutuu uunilta ja pukee turkin päälleen. Astuu pöydän luo ja panee setelin pöydälle.) Se, täss’ on rahasi. Pane pois.
Nikita. (Näkemättä seteliä.) Minnekkä sinä menet, kun olet päällesi pukenut?
Akim. Pois lähden, pois, antakaa anteeksi Kristuksen tähden. (Ottaa lakkinsa ja vyönsä.)
Nikita. Ka nyt. Minnekä tästä yön selkään lähdet?
Akim. En voi minä, näetsen, en voi teidän talossanne olla, en voi olla. Antakaa anteeksi!
Nikita. Minnekä sinä teetä juomatta lähdet?
Akim. (Vyöttäytyen.) Lähden pois sen tautta, näetsen, ett’ei ole, tuota, asiat oikein sinun talossasi, Nikita, ei ole oikein. Sillä huonosti sinä elät, Nikita, huonosti. Pois lähden.
Nikita. Mitä tuossa löpiset. Istu juomaan teetä.
Anisja. Mitäs sinä, isä? Ihmistenkin edessähän siitä häpeä tulee. Vai oletko loukattu?
Akim. Loukkausta ei ole minua kohtaan, ei ole, mutta minä huomaan, näetsen luota, vaan, että piloille se on poikani menossa, piloille ihan.
Nikita. Miten piloille? Selitä!
Akim. Piloille, piloille, ja jo oletkin ihan piloilla. Mitäs sinulle kesällä puhuin?
Nikita. Vähäkös sinä puhuit.
Akim. Puhuin, näetsen tuota, sinulle siitä orpotytöstä, että olet loukannut orpoa; Marinaa, näet, olet loukannut.
NikitaJopa se nyt jotain! Kuka sitä vanhoja asioita muistelee; se on ollutta ja mennyttä.
Akim. (Kiivastuen.) Mennyttäkö? Ei, hyvä mies, ei se ole mennyttä. Synti, näetsen, tuopi muassaan toisen synnin ja syntiin sinä, Nikita, olet vajonnut. Vajonnut, näenmä, olet syntiin vajonnut ja uponnut.
Nikita. Istu juomaan teetä! Mitä niistä pitkistä puheista.
Akim. En voi minä, näetsen, teetä juoda. Sillä sinun törkysi, näetsen, inhoittaa minua, kovasti inhoittaa. En voi, en voi kanssasi teetä juoda.
Nikita. Sekös nyt saarnaa! Istu pöytään!
Akim. Sinä elät, näetsen, rikkaudessa, kuin pirun pauloissa. Pauloissa, näetsen, sinä elät. Voi, Nikita, omatunto pitää olla.
Nikita. Mikä oikeus sinulla on soimata minua omassa talossani? Ja miksi sinä todenperään kiusaat minua? Vai olenko mielestäsi poikanulikka, jota niin vaan saa hiuksista tuivertaa? Sitä konstia ei nykyään enää käytetä.
Akim. Se on totta. Olen kuullut, näetsen, että nykyään pojat isäänsä parrastakin repivät, vaan turmioksi se on, turmioksi.
Nikita. (Vihaisesti.) Me kyllä eletään, sinulta mitään pyytämättä, vaan sinä hädässäsi meille tulit.
Akim. Vai rahojasi tarkoitat? Tuossa ne ovat rahasi. Vaikka, näetsen, kerjäämään menisin, mutta sinulta, tuota, rahojasi en ota.
Nikita. Ole jo tuossa! Ja mitä vihoittelet, koko seuran turmelet. (Pitelee häntä kädestä.)
Akim. (Huutamalla.) Laske, en jää! Ennen olen vaikka pellolla yötä, kuin sinun ryönässäsi. Hyi! Armahtakoon Herra! (Menee ulos.)
Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.
Nikita. Kas sillälailla se!
Samat ja Akim.
Akim. (Aukaisee oven.) Muista, Nikita! Omatunto pitää olla. (Menee ulos.)
Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.
Akulina. (Ottaa kupit.) Pitääkö kaataa, vai? (Kaikki ovat vaiti.)
Mitritsh. (Mörähtää.) Oh, hyvä Isä, armahda minua syntistä! (Kaikki säpsähtävät.)
Nikita. (Käy pitkälleen penkille.) Oh, ikävä, ikävä on. Akulina! Missä hanuri on?
Akulina. Hanuriko? Nytkös hoksasit! Itsehän sen korjattavaksi annoit Minä kaasin teetä; juo!
Nikita. Enkä huoli. Sammuta valkea!… Oh, kun minun on ikävä, niin ikävä! (itkee.)
Esirippu.
Neljäs Näytös.
Syksy. Ilta. Kuutamo. Pihamaa. Keskellä etehinen, oikealla lämmin tupa ja portti, vasemmalla kylmä tupa ja kellari. Tuvasta kuuluu puhetta ja juopuneiden huutoa. Naapurinainen tulee etehisestä ja viittaa luokseen Anisjan kuomaa.
Kuoma ja naapurinainen.
Naapurinainen. Miks’ei Akulina tullut esille?
Kuoma. Miksikö ei? Olisipa mielelläänkin tullut, vaan ei, kuulemma, päässyt. Puhemiehet ovat morsianta katsomassa, vaan se, hyväseni, kylmässä tuvassa makaa, eikä tohdi silmiäänkään näyttää.
Naapurinainen. Mitenkäs se niin on?
Kuoma. Pahan silmän sanovat sille vatsakipuja tuottaneen.
Naapurinainen. Ihanko toden perään?
Kuoma. Mikäs sitte. (Kuiskaa korvaan.)
Naapurinainen. Eipähän mitä! Sekös vasta kova onni! Entäs kun puhemiehet saavat tietää.
Kuoma. Mitäpä ne! Kaikki ihan humalassa. Ja myötäjäisiähän ne enimmäkseen tavottelevat. Sillä eipä niitä niin helpolla joka tytön kanssa tule. Kahdet turkit, kultaseni, kuusi sarafaania, ranskalainen saali, palttinaa aika lailla ja rahaa, kuulenma, pari sataa.
Naapurinainen. No, eipä siinä rahatkaan liioin iloa tuota. Semmoinen häpeä!
Kuoma. Shsh!… Siin’ on puhemies. (Vaikenevat ja menevät tupaan.)
Puhemies. (Tulee yksin porstuasta; häntä nikottaa.) Tulipas palava. Armottoman kuuma. Pitää pikkaraisen vilpoitella. (Seisoo puhaltaen.) Jumala sen tytön tietää… ei se ihan mieliksikään ole… No, vaan mitä se eukko sanonee…
Puhemies ja Matrjona.
Matrjona. (Tulee porstuasta.) Minä katson ja katson, että missä se puhemies on? Niin täällähän se on. No, mitäs, hyvä mies? Jumalan kiitos, kaikki on niinkuin olla pitää! Kosimisessa ei kelpaa kehuminen, sanotaan, enkä minä kehumaan ole oppinutkaan. Vaan kun kerran hyvissä aikeissa tulitte, niin ette maar’ tule koskaan kauppojannekaan katumaan. Sillä morsiameksi se on, sen tiedät, oikein harvinainen. Ei koko seudulla sellaista tyttöä ole.
Puhemies. Onhan se sitä, vaan kun ei ne rahat jäisi saamatta.
Matrjona. Rahoista saat olla huoletta. Mitä vanhemmilta hänen hyväkseen jäi, se on hänellä kaikki käsissä. Ja nykyaikaan ei ole niinkään helppo puol'toista sataa ottaa.
Puhemies. Eihän sitä vähäksytäkään, vaan asia, kuin asia. Ainahan sitä tahtoo, että miten parhaiten luonnistuisi.
Matrjona. Minä sanon sen sinulle suoraan, että jos ei minua olisi ollut, niin et ikipäivinäsi olisi häntä löytänyt. Ja Kormiliniltakin jo käytiin kosimassa, vaan minä pidin puoliani. Rahoista taas tiedän varmaan, että kun vainaja kuoli — kepeät mullat hänen haudallaan! — niin hän määräsi, että leski ottaisi Nikitan talonisännäksi — sen tiedän kaikki poikani kautta — ja rahat taas joutuisivat Akulinalle. Toinen kyllä olisi niitä edukseen käyttänyt, vaan Nikita antaa kaikki pois. Ja helppokos se on: semmoiset rahat!
Puhemies. Ihmiset hokevat, että tytöllä pitäisi olla rahoja enemmänkin. Ja ovelapa se on poikakin.
Matrjona. Elä nyt, kyyhkyseni! Toisen kädessä näyttää murunenkin suurelta; vaan mitä on, niin se annetaan. Ja minä sanon, että heitä jo kaikki kiertelemiset ja kiinnitä vain lujaan. Semmoinen tyttö, kaunis kuin karamelli!
Puhemies. Onhan se sitä. Vaan eukon kanssa tuumittiin, että miks’ei se näkyviin ole tullut? Eikö liene sairas?
Matrjona. Jopa nyt mitä!… Hänkö sairas? Niin tervettä ei koko seudulla ole. Ihan on kuin valettu, ett'ei nipistetyksikään saa. Vaan näittehän hänen tässä tuonnoin. Ja työtä tekemään se on oikein armoton. Vähän huonokuuloinen hän on, se on totta. Mutta eihän pieni madonsyömä kauniille omenallekaan haitaksi ole. Se taas, ett'ei hän näkyviin ole tullut, on pahan silmän syy. Ja tiedän mä, kenen narttu sen tepposen on hänelle tehnyt. Kun kuulivat, näet, että oli kihlajaiset, niin ottivat ja loihtivat. Vaan kyllä minä päästäjäislu’ut tiedän. Huomenna on tyttö jalkeilla taas. Niin että elä sinä epäile tytön suhteen ollenkaan.
Puhemies. Mitäpäs sitä — asia kun on sovittu.
Matrjona. Tietysti! Eläkä koetakaan nyt enää peruuttaa! Ja elä minuakaan unhota. Olenhan sitä minäkin puuhannut, niin että elä toki ilman jätä…
Eukon ääni porstuassa. Lähetään jos lähteäksemme; tule, Ivan!
Puhemies. Paikalla. (Menee. Ihmisiä keräytyy etehiseen ja lähtee pois.)
Anisja ja Anjutka.
Anjutka(juoksee ulos porstuasta ja viittaa Anisjan luokseen.) Äit' hoi!
Anisja. (Porstuasta.) Mitä?
Anjutka. Äit', tulehan tänne, muuten kuulevat. (Vetäytyy hänen kanssaan liiterin luo.)
Anisja. No, mitä nyt? Missäs Akulina on?
Anjutka. Hän meni aittaan. Mutta, voi, mitä se siellä tekee! En jaksa enää, sanoo, kärsiä. Huudan, sanoo, minkä kulkusta pääsee. Niin, turkanen vie, sanoikin.