The Project Gutenberg eBook ofPinocchion seikkailut: Kertomus marioneteistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pinocchion seikkailut: Kertomus marioneteistaAuthor: Carlo CollodiTranslator: Maija HalonenRelease date: September 18, 2016 [eBook #53077]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PINOCCHION SEIKKAILUT: KERTOMUS MARIONETEISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pinocchion seikkailut: Kertomus marioneteistaAuthor: Carlo CollodiTranslator: Maija HalonenRelease date: September 18, 2016 [eBook #53077]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pinocchion seikkailut: Kertomus marioneteista
Author: Carlo CollodiTranslator: Maija Halonen
Author: Carlo Collodi
Translator: Maija Halonen
Release date: September 18, 2016 [eBook #53077]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PINOCCHION SEIKKAILUT: KERTOMUS MARIONETEISTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kertomus marioneteista
Kirj.
Suom. Maija Halonen
Italialainen alkuteos: Le Avventure di Pinocchio
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1906.
I. Miten mestari Kirsikka löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja itkeä kuin pieni lapsi.
II. Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle, joka lupaa veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken, joka osaa tanssia ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.
III. Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa jaantaa hänelle nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäisetkujeilut.
IV. Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saammetietää, miten vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevatniitä, jotka tietävät enemmän kuin he.
V. Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä omeletin; mutta hänen suureksi harmikseen lentää omeletti ulos ikkunasta.
VI. Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessäänovat hänen jalkansa aivan palaneet.
VII. Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan,jonka oli tuonut itselleen aamiaiseksi.
VIII. Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoantakkinsa voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.
IX. Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaanmarionettiteatteria.
X. Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntäriemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööriMagniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.
XI. Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, jokasitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.
XII. Marionettitirehtööri Magniafoco lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itseään ja seuraa heitä.
XIII. "Punaisen kravun" ravintola.
XIV. Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja,joutuu hän rosvojen käsiin.
XV. Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänetjättiläistammen oksaan.
XVI. Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alaspuusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriäsaadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.
XVII. Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.
XVIII. Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidänkanssaan Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.
XIX. Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaansenvuoksi neljän kuukauden vankeudella.
XX. Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.
XXI. Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaahänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.
XXII. Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaanpääsee vapaaksi.
XXIII. Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.
XXIV. Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää haltijattarensa.
XXV. Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.
XXVI. Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannallekatsomaan hirvittävää haikalaa.
XXVII. Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä.Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevatPinocchion.
XXVIII. Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.
XXIX. Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavanapäivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi.Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.
XXX. Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakeneePinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".
XXXI. Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.
XXXII. Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi ja alkaa huutaa kuin aasi.
XXXIII. Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja sirkustirehtööri ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa ontumaan ja joutuu toiselle omistajalle, joka aikoo tehdä rummun hänen nahastaan.
XXXIV. Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet hirveän suuri haikala.
XXXV. Pinocchio tapaa haikalan vatsassa… arvatkaa kenet?Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.
XXXVI. Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.
Miten nikkari, mestari Kirsikka, löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja itkeä kuin pieni lapsi.
— Olipa kerran…
— Kuningas! pienet lukijani varmaankin heti huudahtavat.
— Ei, lapseni, nyt te erehdyitte. Oli kerran puupalanen. Ei se ollut mikään hieno puupalanen, olipahan aivan tavallinen halko, semmoinen joita talvella uuniin pistämme, kun laitamme takkavalkean iltasella.
En niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko eräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen nimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä mestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina sinipunaisena kuin kypsä kirsikka.
Kun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi ihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:
— Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän jalan.
Sanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta kuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut kirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen rukoillen sanovan:
— Älä lyö niin kovaa!
Arvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!
Hän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä ihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän kurkisti höyläpenkin alle… siellä ei ollut ketään; hän katsoi kaappiin, jota aina pidettiin suljettuna… ei ketään sielläkään; hän etsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin… ei ketään, ei ketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle… ei sielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?
— Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen tekotukkaansa, — minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen. Nopeaan taas työhön!
Hän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.
— Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.
Tällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen silmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja kieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän kipsikuvan näköinen.
Kun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta änkyttäen:
— Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi? Eihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja voivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on, se on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä voi keittää korkeintaan padallisen papuja… Mikähän se oli? Onkohan joku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin syyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani tekemisiin.
Tämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi armotta koluuttaa sitä seiniä vasten.
Hän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas valitella. Hän odotti kaksi minuuttia — mutta ei kuulunut mitään, viisi minuuttia — ei mitään, kymmenen minuuttia — eikä vieläkään mitään.
— Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten tukkaansa, — tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen valittelevan. Reippaasti työhön taas!
Mutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa hyräillä, pysyäkseen rohkeana.
Kirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja kiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän kuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:
— Lakkaa toki, sinä kutitat minua!
Tällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.Kun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.
Hänen kasvonsa olivat aivan kuin muuttuneet, nenännipukkakin, joka tavallisesti oli sinipunainen, oli nyt pahasta pelästyksestä tullut aivan tummansiniseksi.
Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle, joka lupaa veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken, joka osaa tanssia ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.
Samassa ovelle koputettiin.
— Astukaa sisään, astukaa sisään! nikkari sanoi, joka ei vielä jaksanut nousta ylös.
Silloin astui verstaaseen pieni ketterä ukko, nimeltä Geppetto. Kun katupojat oikein tahtoivat häntä ärsyttää, antoivat he hänelle haukkumanimen Polendina, sillä hänen kellertävä tekotukkansa muistutti eräänlaista maissikakkua, jota italialaiset kutsuvat Polendinaksi.
Geppetto oli hyvin pikavihainen. Voi sitä, joka rohkeni häntä kutsua Polendinaksi! Heti hän raivostui kuin villipeto, eikä häntä saanut millään asettumaan.
— Hyvää päivää, mestari Antton, Geppetto sanoi. — Mitä te siellä lattialla teette?
— Opetan tässä muurahaisille kertomataulua.
— Onneks' olkoon.
— Mikäs teidät tänne toi, ystäväni Geppetto?
— Omat jalkani. Tietäkää, mestari Antton, minä olen tullut tänne pyytämään teiltä jotakin.
— Teidän palvelijanne, nikkari vastasi ja nousi polvilleen.
— Aamulla pälkähti mieleeni aatos.
— Antakaapas kuulua!
— Olen ajatellut veistää itselleni puunuken, kauniin marionetin, joka osaa tanssia ja taistella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa. Aikomukseni on lähteä maailmaa kiertelemään tämän marionetin kanssa, tienaamaan sillä leipäni ja viinitilkan vielä lisäksi. Mitä sanotte tuumastani?
— Mainiota, Polendina! vieno ääni samassa huusi, mutta kukaan ei tiennyt mistä se kuului.
Kun isä Geppetto kuuli itseään kutsuttavan Polendinaksi, tuli hän suuttumuksesta punaiseksi kuin kukko ja ryntäsi aivan raivostuneena nikkaria kohti:
— Miksi pilkkaatte minua?
— Kuka teitä pilkkaa?
— Te haukuitte minua Polendinaksi.
— En minä sanonut.
— Ette kai väitä, että sen itse tein? Te sen sanoitte.
— En!
— Kyllä!
— En!
— Kyllä?
He tulistuivat yhä enemmän ja pian he kävivät toisiinsa käsiksi. Molemmat ystävykset tarttuivat toistensa tukkaan, kynsivät ja purivat ja retuuttivat toisiaan oikein perusteellisesti.
Kun tappelu oli loppunut, Geppetton keltainen tekotukka sattui olemaan Anttonin käsissä ja Geppetto puolestaan huomasi, että hänellä oli nikkarin tekotukka suussaan.
— Anna takaisin tukkani! Antton-mestari huusi.
— Anna sinäkin omani takaisin ja sovitaan pois riita!
Molemmat ukot ottivat tekotukkansa, puristivat toistensa käsiä ja vannoivat jäävänsä ystäviksi koko elinajaksi.
— Noh, isä Geppetto, nikkari sanoi rauhan ja sovinnon merkiksi, — minkä palveluksen aioitte minulta pyytää?
— Tarvitsen palasen puuta tehdäkseni marionettini, voinko saada sen teiltä?
Vallan tyytyväisenä astui Antton-mestari suoraan höyläpenkin luo ja otti halon, minkä vuoksi hän oli niin kovasti pelästynyt. Mutta juuri kun hän aikoi ojentaa sen ystävälleen, halko kimmahti hänen käsistään ja kovalla kolahduksella se putosi suoraan Geppetto paran laihaa säärtä vasten.
— Ohhoh, mestari Antton, näinkö rakastettavalla tavalla te omaisuuttanne lahjoittelette pois? Olitte lyödä minut ontuvaksi!…
— Voin vannoa, etten minä sitä tehnyt.
— Tahdotteko taas väittää, että itse sen tein…
— Syy oli kokonaan halon…
— Minä tiedän, että syy oli halon, vaan tehän sen viskasitte jalkaani.
— Minä en heittänyt sitä jalkaanne.
— Valehtelija!
— Geppetto, elkää solvaisiko minua, muuten kutsun teitä Polendinaksi!
— Aasi!
— Polendina!
— Kuormajuhta!
— Polendina!
— Ruma apina!
— Polendina!
Kun Geppetto kolmannen kerran kuuli itseään sanottavan Polendinaksi, mustenivat hänen silmänsä, hän ryntäsi nikkarin kimppuun ja he alkoivat pölyytellä toisiaan minkä jaksoivat.
Kun tappelu loppui, Antton-mestarilla oli kaksi naarmua muiden lisäksi nenällään ja toisella kaksi nappia vähempi takissaan. He sopivat taas keskenään ja vannoivat pysyvänsä ystävinä elämänsä loppuun asti.
Geppetto otti kuitenkin oivallisen puupalasen kainaloonsa, kiittiAntton-mestaria ja astui ontuen kotiinsa.
Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja antaa hänelle nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset kujeilut.
Geppetto asui pienessä kellarihuoneessa, jonne valo tuli porraskäytävästä. Huonekalut olivat yksinkertaisinta laatua: ontuva tuoli, huono sänky ja rikkonainen pöytä. Peräseinällä leimusi iloinen takkavalkea, mutta se olikin vain maalattu ja sen yläpuolelle hän oli maalannut myös padan, joka hauskasti kiehui ja josta kohosi savupilvi, ja se näytti aivan oikealta savulta.
Kotiin tultuaan Geppetto otti heti esille työkalunsa ja alkoi veistää ja vuoleskella marionettiansa.
— Minkähän nimen hänelle annan? hän kyseli itseltään. Niin, minäpä nimitän hänet Pinocchioksi. Se nimi tuottaa hänelle onnea. Olen tuntenut kokonaisen Pinocchio-nimisen perheen: isä Pinocchion, äiti Pinocchion ja Pinocchio-lapsukaiset ja kaikki he tulivat mainiosti toimeen. Rikkain heistä kuljeskeli kerjäämässä.
Keksittyään nimen marionetillensa hän alkoi työskennellä oikein tosissaan. Ensiksi hän vuoli tukan ja sitten otsan ja sitten silmät.
Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun silmät olivat valmiit ja hän huomasi että ne liikkuivat ja lakkaamatta katsoivat häneen.
Geppettoa melkein suututti, kun nuo kaksi puusilmää aina seurasivat häntä ja hän sanoi harmistuneena:
— Ilkeät puusilmät, mitä te minua katsotte?
Kukaan ei vastannut.
Silmien jälkeen hän alkoi veistellä nenää, mutta tuskin se oli valmis, niin se alkoi kasvaa kasvamistaan ja parin minuutin kuluttua oli nenä niin pitkä, ettei sillä loppua tuskin ollutkaan.
Geppetto-parka koetti katkoa sen poikki, mutta mitä enemmän hän veisti ja vuoli, sitä pitemmäksi tämä nenäkäs nenä venyi.
Nenän jälkeen oli suun vuoro. Tuskin suu oli valmis, niin se jo alkoi nauraa ja pilkata häntä.
— Lakkaa nauramasta! Geppetto sanoi loukkaantuneena, mutta hän puhui kuin seinälle.
— Lakkaa nauramasta, sanon minä sinulle! hän huusi uhkaavalla äänellä.
Silloin suu lakkasi nauramasta, mutta pisti sensijaan ulos kielen.
Kotirauhan säilyttämiseksi Geppetto ei ollut sitä huomaavinaan, vaan jatkoi työtään. Suun jälkeen hän vuoli leuan, sitten kaulan, sitten olkapäät, vatsan, käsivarret ja kädet.
Tuskin kädet olivat valmiit, niin jo Geppetto tuntee tekotukkaansa nostettavan päästään. Hän katsahtaa ylös ja mitä hän näkeekään? Totisesti hän näkee oman keltaisen tekotukkansa marionetin käsissä.
— Pinocchio!… anna heti takaisin tukkani!
Mutta sen sijaan että antaisi takaisin tekotukan, Pinocchio asetti sen omaan päähänsä, joka melkein hukkui siihen.
Tästä rohkeasta ja vallattomasta kujeesta Geppetto tuli niin surulliseksi ja alakuloiseksi, niinkuin ei milloinkaan ennen elämässään. Hän kääntyi Pinocchion puoleen ja sanoi:
— Pojannulikka! Et ole vielä valmiiksi luotukaan ja jo alat osoittaa uppiniskaisuutta isällesi. Pahoin tehty, poikani!
Ja hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.
Vielä oli jäljellä sääret ja jalat.
Heti kun jalat olivat valmiit, sai Geppetto potkun nenännipukalleen.
— Se oli oikein minulle, hän sanoi itsekseen. — Minun olisi ajoissa pitänyt arvata miten käy.
Sen jälkeen tarttui hän marionettia kainaloihin ja asetti hänet lattialle kävelemään.
Pinocchion jalat olivat niin jäykät, ettei hän voinut liikahtaa, ja Geppetton täytyi taluttaa häntä kädestä, jotta hän oppisi vuorotellen siirtämään jalkojaan.
Mutta heti kun sääret olivat vähän pehminneet, Pinocchio alkoi kävellä itsekseen ja juosta ympäri huonetta ja lopuksi hän pujahti ovelle, hyppäsi ulos kadulle ja lähti pakomatkalle.
Ja Geppetto parka juoksi jäljessä saamatta häntä kiinni, sillä Pinocchio veitikka mennä vilahti kuin jänis, ja kun hänen puujalkansa koskivat kivetykseen, kuului kopina kuin kahdestakymmenestä puukenkäparista.
— Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni! Geppetto huusi, mutta kun ihmiset näkivät puunuken, joka juoksi eteenpäin kuin kilpa-ajohevonen, jäivät he seisomaan kuin loihduttuina ja nauroivat nauramistaan, — niin te ette ikinä voi uskoa miten sydämen pohjasta he nauroivat.
Onneksi eräs poliisi tuli viimein ja kuullessaan tuon kovan metelin, hän luuli hevosen pillastuneen ja asettui rohkeasti keskelle katua seisomaan, päättäen pidättää hevosen ja estää onnettomuudet.
Mutta kun Pinocchio jo kaukaa huomasi poliisin, joka salpasi koko kadun, aikoi hän nopeasti pujahtaa tämän jalkojen välitse, mutta katso, sepä ei onnistunutkaan.
Poliisi ei hievahtanut paikaltaan, vaan tarttui aivan kohteliaasti hänen nenäänsä (hänen nenänsä olikin niin pitkä, että se näytti olevan kuin tehty sitä varten, että poliisi saisi siihen tarttua) ja antoi hänet Geppettolle itselleen. Tämä aikoi heti rangaista häntä aikamoisella korvannipistyksellä. Mutta arvatkaapas miten noloksi hän tuli, sillä etsiessään korvia niitä ei löytynytkään ja arvatkaapas miksi? Niin, kas hän oli kiireessään unohtanut korvat tekemättä.
Silloin hän tarttui Pinocchion niskaan ja talutti hänet pois ja uhkaavasti päätään puistellen hän sanoi:
— Mennään heti kotiin! Ja kunhan olemme kotona, niin kyllä siellä asiat selvitetään, usko pois!
Tämä kohtaus ei juuri Pinocchiota miellyttänyt. Hän heittäytyi maahan eikä tahtonut kulkea edelleen. Tyhjäntoimittajia ja joutilasta väkeä alkoi sillä aikaa kokoontua heidän ympärilleen.
Ja kaikilla oli jotain sanottavaa.
— Marionettiparka, muutamat sanoivat, — hänellä on kyllä syynsä, joiden vuoksi ei tahdo palata kotiin. Kuka tietää, miten pehmeäksi tuo Geppetto-ilkiö aikoo hänet mukiloida!
Ja toiset sanoivat:
— Tämä Geppetto on kyllä kunnon miehen näköinen, mutta lapsille hän on oikea tyranni. Jos marionettiparka jätetään hänen käsiinsä, voi hän repiä hänet vaikka kappaleiksi.
Niin paljon siinä puhuttiin kaikenlaista, että poliisi viimein vihdoin päästi Pinocchion vapaaksi, mutta heitti Geppetto-paran vankeuteen. Tällä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen, hän vaan itki kuin vasikka ja änkytti nyyhkyttäen.
— Onneton poika! Ja ajatellessani miten paljon vaivaa minulla on ollut tehdessäni hänestä kunnon marionettia! Mutta se oli oikein minulle. Minun olisi pitänyt arvata…
Se mitä sitten tapahtui on niin kummallista, että sitä tuskin voi uskoa, mutta sen kerron teille seuraavissa luvuissa.
Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme tietää, miten vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat niitä, jotka tietävät enemmän kuin he.
No, lapset, nyt kerron teille mitä Pinocchio-vekkuli teki sillä aikaa, kun Geppetto-parka viattomasti sai istua vankilassa. Se veitikka, heti kun hän pääsi irti poliisin kynsistä, alkoi juosta peltojen poikki ehtiäkseen kotiin niin pian kuin suinkin. Ylös jyrkkiä mäkiä ja yli orapihlaja-aitojen ja syvien vesiojien hän harppasi kuin mikäkin vuohi tai jänönpoika, jolla on metsästäjä kintereillään.
Hänen kotiin tultuaan oli ovi kadun puolelta raollaan. Hän potkaisi sen selälleen ja astui sisään, ja saatuaan oven hyvin salpaan hän heittäytyi istumaan lattialle hengittäen syvään tyytyväisyydestä.
Mutta tätä tyytyväisyyttä ei kestänyt kauan, sillä samassa kuului ääni huoneessa sanovan:
— Kri-kri-kri!
— Kuka minua huutaa? kysyi Pinocchio pelästyneenä.
— Minä vaan.
Pinocchio kääntyi ja näki suuren sirkan hyvin verkalleen kiipeävän ylös seinää pitkin.
— Sanopas minulle sirkka, kuka sinä olet?
— Minä olen puhuva sirkka ja olen asunut tässä huoneessa jo kauemmin kuin sata vuotta.
— Vai niin, mutta nyt on huone minun, marionetti sanoi, ja jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin menet heti matkaasi taaksesi katsomatta.
— Enpä aio mennä täältä, sirkka vastasi. — Ennen kuin olen sanonut sinulle totuuden.
— No, laukaise sitten heti!
— Voi niitä lapsia, jotka vastustavat vanhempiansa ja oikkujensa vuoksi jättävät isiensä kodin! Heillä ei ole onnea maailmassa, ja ennemmin tai myöhemmin he saavat katkerasti katua tekonsa.
— Laula vaan, sirkkaseni, miten haluat ja mielesi tekee, mutta sen minä tiedän, että huomenna päivän sarastaessa aion minä livahtaa tieheni, sillä jos jään tänne, käy minun niin kuin kaikkien muiden lasten, minut lähetetään kouluun ja pakotetaan lukemaan halusta tai pakosta. Ja voinpa sanoa sinulle, että siihen ei minulla ole vähintäkään halua. On paljon hauskempaa juosta perhosten jäljestä tai kiivetä puihin hakemaan linnunpoikia pesistä.
— Voi tuhmeliinia! Etkö tiedä, että jos teet niin tulee sinusta suurena aika aasi, jota kaikki pitävät pilkkanaan?
— Ole vaiti, sinä pahaa ennustava sirkka! Pinocchio huusi.
Mutta sirkka, joka oli kärsivällinen filosofi, sen sijaan että olisi suuttunut toisen ilkeydestä, jatkoi samalla äänellä:
— Ja jos sinua ei haluta käydä koulua, miksi et opettele jotain ammattia, jolla voisit kunniallisesti leipäsi ansaita?
— Tahdotko, että sanon sen sinulle? Pinocchio kysyi, jonka kärsivällisyys alkoi loppua. — Kaikista maailman ammateista on yksi ainoa minun mieleiseni.
— Ja mikä olisi tämä ammatti?
— Syödä, juoda, nukkua, huvitella ja aamusta iltaan viettää joutilaan elämää.
— Tiedä siis, sanoi puhuva sirkka tavallisella tyynellä tavallaan, — että kaikki, jotka tämän ammatin omakseen ottavat, poikkeuksetta lopettavat päivänsä joko vankilassa tai sairashuoneessa.
— Varo sinä pahaa ennustava sirkka! Voi sinua, jos todella suutun…
— Pinocchio parka, minä oikein säälin sinua!
— Miksi säälit minua?
— Sen vuoksi että olet marionetti, ja sen pahempi senvuoksi, että sinulla on pää puusta.
Nämä viimeiset sanat kuultuaan hypähti Pinocchio ylös aivan vimmastuneena, otti puunuijan höyläpenkiltä ja heitti sen puhuvaa sirkkaa kohti.
Ehkä hän ei luullut iskun sattuvan, mutta onnettomuudeksi sattui se juuri sirkka paran päähän, niin että se tuskin ehti sanoa kri-kri-kri, ennen kuin se lyötiin kuoliaaksi seinää vasten.
Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä omeletin; mutta hänen suureksi harmikseen lentää omeletti ulos ikkunasta.
Jo alkoi olla yön aika, ja Pinocchio muisti, ettei ollut syönyt mitään, tunsi vatsansa tyhjäksi, ja tunsi ruokahalua.
Mutta poikien ruokahalu kasvaa nopeasti: muutamassa minuutissa oli ruokahalu kasvanut näläksi ja käden käännöksessä muuttui nälkä sudennäläksi, näläksi, jota voi vaikka veitsellä leikata.
Pinocchio-parka juoksi heti tulta kohti, jolla pata näkyi kiehuvan ja ojensi kätensä nostamaan kantta nähdäkseen mitä siellä sisällä oli, mutta pata olikin vaan seinälle maalattu. Hänen nenänsä, joka jo sitä ennen oli pitkä, tuli vielä entistäänkin pitemmäksi.
Hän alkoi juoksennella ympäri huonetta, alkoi nuuskia kaikista laatikoista ja kaikista piilopaikoista leivänpalasta, vaikkapa kuinka kuivaa ja kovaa, korpunkuorta, puuronjätteitä, kalanluita, kirsikansydämiä, toisin sanoen mitä tahansa, jota voisi jyrsiä; mutta hän ei löytänyt mitään, tyhjää vaan, ei sitten mitään.
Mutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin haukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi aivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui kuin hänen vatsansa menisi matkaansa.
Itkien ja epätoivoisena huudahti hän:
— Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja paetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi itseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!
Samassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja valkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella hän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se todellakin oli.
On mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän luuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa välissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:
— Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin? Ei, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin paremmalta pannussa paistettuna.
Tai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu paistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!
Sanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli tulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta: kun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja aikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.
Mutta munanvalkuaisen ja keltuaisen asemasta pujahtikin kuoresta ulos pieni iloinen ja soma kananpoika, joka kumarsi kohteliaasti ja sanoi:
— Tuhannen kiitosta, herra Pinocchio, kun säästitte minulta vaivan itse rikkoa kuoreni! Hyvästi, hyvästi, voi hyvin ja terveisiä kotiin!
Sen sanottuaan se levitti siipensä, pujahti ulos avonaisesta ikkunasta ja lensi matkoihinsa.
Marionetti parka jäi seisomaan kuin kivettyneenä, silmät suurina, suu auki ja munankuori kädessään. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, hän alkoi itkeä ja ulvoa ja polkea jaloillaan maata suuttumuksesta, ja sanoi itkien:
— Kuitenkin oli puhuva sirkka oikeassa! Jos en olisi paennut kotoani ja jos isäni olisi täällä, en nyt olisi nälkään kuolemassa. Voi, miten nälkä sentään on kamala tauti!…
Ja kun hänen vatsansa alkoi kurista vielä pahemmin kuin ennen, eikä hän tiennyt millä saisi sen tyytymään, päätti hän lähteä naapurikylään toivoen sieltä löytävänsä jonkun armeliaan ihmisen, joka antaisi hänelle leipäpalan.
Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään ovat hänen jalkansa aivan palaneet.
Sinä yönä oli oikein kamala rajuilma. Ukkonen jyrisi yhtä mittaa, ja salamat välähtelivät kuin olisi taivas ollut tulessa ja kova, raju tuuli vinkui ja ulvoi tomupilviä nostatellen, ja kaikki puut ratisivat ja ritisivät myrskyssä.
Pinocchio pelkäsi kovasti ukkosta ja salamaa, mutta nälkä oli kuitenkin pelkoa voimakkaampi. Hän avasi oven ja alkoi juosta minkä jaksoi, sadalla pitkällä askeleella saavuttaen kylän, läähättäen suu auki kuin hengästynyt koira.
Kylässä oli kaikki aivan pimeää ja autiota. Puodit olivat kiinni; talojen ovet ja ikkunat suljetut, eikä tiellä näkynyt edes koiraakaan. Kylä oli kuin kuolleitten valtakunta.
Nälän ja epätoivon pakottamana Pinocchio tarttui lähimpään kellon nauhaan ja alkoi vetää sitä minkä jaksoi, itsekseen sanoen:
— Joku kai tulee avaamaan?.
Todellakin, ukko, yömyssy päässä, pisti päänsä ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisenä:
— Mitä tahdotte tähän aikaan vuorokaudesta?
— Olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän leipää.
— Odottakaa hiukan, tulen aivan paikalla takaisin, ukko sanoi, luullen olevansa tekemisissä jonkun tuommoisen poikalurjuksen kanssa, joka huvikseen öiseen aikaan soittelee rauhallisten ihmisten ovikelloja häiriten heitä heidän parhaassa unessaan.
Puolen minuutin kuluttua ikkuna avautui taas ja sama ukon köntyrä huusiPinocchiolle:
— Asetu ikkunan alle ja ojenna hattusi!
Pinocchio ojensi hattunsa, mutta sai samassa pesuvadillisen vettä päälleen; hän kastui kiireestä kantapäähän, aivan kuin olisi hän ollut geraniumkukka jota kastellaan.
Hän palasi kotiin märkänä kuin kananpoika ja melkein puolikuolleena väsymyksestä ja nälästä. Kun hän ei enää jaksanut pysyä pystyssä, hän istuutui tuolille asettaen märät jalkansa hehkuvilla hiilillä täytettyyn tuliastiaan.
Ja hän nukahti; ja nukkuessaan hänen puiset jalkansa syttyivät tuleen, ja vähitellen, vähitellen ne hiiltyivät ja muuttuivat tuhkaksi.
Mutta Pinocchio vaan nukkui ja kuorsasi, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet jonkun toisen omaisuutta. Aamun sarastaessa hän viimeinkin heräsi siihen että ovelle koputettiin.
— Kuka siellä? kysyi hän haukotellen ja hieroen silmiään.
— Minä olen! ääni vastasi. Tämä ääni oli Geppetton ääni.
Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan, jonka oli tuonut itselleen aamiaiseksi.
Pinocchio parka, joka tuskin oli saanut unen hierotuksi pois silmistään, ei ollut vielä huomannut jalkojensa palaneen. Kuultuaan isänsä äänen, hän hyppäsi alas jakkaralta ja aikoi juosta avaamaan oven salvasta, mutta parin kolmen yrityksen jälkeen putosi pitkälleen lattialle.
Hänen pudotessaan lattialle kuului aivan samanlainen kalina kuin olisi säkillinen puulusikoita pudonnut alas viidennestä kerroksesta.
— Ovi auki! huusi Geppetto kadulta.
— Isä kulta, en voi… vastasi marionetti itkien ja pyöritteli itseään pitkin lattiaa.
— Miksi et voi?
— Sen vuoksi, että ovat syöneet minun jalkani.
— Ketkä ovat syöneet?
— Kissa, sanoi Pinocchio, nähdessään samassa kissan leikittelevän lattialla höylänlastujen kanssa.
— Avaa paikalla, kuuletko! uudisti Geppetto, — jollet niin kyllä minä sinulle kissan annan, kunhan sisään pääsen!
— En voi seisoa pystyssä, usko minua. Voi, minua raukkaa, minun täytyy koko elämäni kulkea polvillani.
Geppetto, joka uskoi, että tämä voivotteleminen oli taas vaan marionetin uusia koirankujeita, päätti tehdä siitä lopun; hän kiipesi pitkin ulkoseinää, ja kapusi sisään ikkunasta.
Ensin hän aikoi ruveta sekä nuhtelemaan että kurittamaan, mutta nähdessään Pinocchion makaavan pitkällään lattialla, todellakin jalattomana, leppyi hän. Hän otti Pinocchion syliinsä, syleili ja suuteli ja hyväili häntä. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän sanoi nyyhkyttäen:
— Pikku Pinocchioni! Miten sinä oikein poltit jalkasi?
— En tiedä, isä, mutta usko pois, kyllä viime yö oli kauhea, sen muistan niin kauan kuin elän. Ukkonen jyrisi, salamat leimusivat ja minulla oli niin hirveä nälkä, ja silloin sanoi puhuva sirkka minulle: "Se on oikein sinulle: olet ollut paha ja ansaitset sen", ja minä sanoin sille: "Varo itseäsi sirkka!" Ja se sanoi minulle: "Sinä olet marionetti ja puukallo", ja minä heitin sitä puuvasaralla ja se kuoli, mutta se oli sen oma syy, sillä en minä sitä aikonut tappaa, minä vaan asetin pienen pannun tuliastialle hehkuville hiilille, mutta kananpoika pujahti ulos sanoen: "Hyvästi, hyvästi… ja terveisiä kotiin!" Ja nälkä yhä kiihtyi ja silloin se pieni ukko, yömyssy päässä pisti päänsä ikkunasta ja sanoi: "Asetu tähän ikkunan alle ja ojenna hattusi", ja minä sain vadillisen pesuvettä päälleni, mutta eihän ole häpeä pyytää leivänpalaa? Sitten minä palasin nopeasti kotiin, ja kun minä yhä vaan olin kovin nälissäni, nostin minä jalkani kuivumaan tulikopan päälle ja sitten palasit sinä ja löysit minut näin surkeana, ja nälkä minun on vielä, mutta jalkoja minulla ei ole enää! uh!… uh!… uh…
Ja Pinocchio-parka alkoi itkeä ja ulvoa niin kovaa, että se kuului ainakin viiden kilometrin päähän.
Koko tästä sekavasta puheesta oli Geppetto ymmärtänyt ainoastaan sen, että marionetti oli kuolemaisillaan nälästä. Hän otti sen vuoksi taskustaan kolme päärynää ja ojensi ne Pinocchiolle sanoen:
— Nämä kolme päärynää ovat minun oma aamiaiseni, mutta minä annan ne mielelläni sinulle. Syö ne, ja olkoot ne sinulle terveydeksi.
— Jos tahdot että ne syön, niin ole hyvä ja kuori ne ensin.
— Kuoria? Geppetto huudahti ihmeissään. — En ikinä olisi uskonut sinua semmoiseksi herkkusuuksi. Hyi sinua! Lapsesta saakka täytyy oppia syömään kaikkea, sillä ei tiedä mitä kunkin eteen voi sattua tässä maailmassa. Elämän tiet ovat ihmeelliset!
— Voit olla oikeassa, Pinocchio sanoi, — mutta en minä ainakaan milloinkaan aio syödä kuorimattomia hedelmiä. Inhoan kuoria.
Ja tuo hyvä Geppetto-ukko otti esille pienen veitsen ja kuori pyhällä kärsivällisyydellä kaikki kolme päärynää, mutta kuoret hän asetti pöydän nurkalle.
Syötyään kahtena suupalana ensimmäisen päärynän Pinocchio aikoi viskata pois siemenkodan, mutta Geppetto tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:
— Elä heitä sitä pois, kaikesta tässä maailmassa voi olla hyötyä.
— Niin, mutta siemenkotaa minä nyt en ainakaan syö, marionetti huudahti, sähähtäen äkäisenä kuin pieni kyykäärme.
— Saadaan nähdä! Elämän tiet ovat ihmeelliset, Geppetto toisti rauhallisesti.
Ja lopputuloksena oli, ettei noita kolmea siemenkotaa heitettykään ulos ikkunasta, vaan ne joutuivat pöydännurkalle säästöön kuorien kanssa.
Kun Pinocchio oli syönyt tai oikeimmin sanoen ahminut nuo kolme päärynää, haukotteli hän hartaasti ja sanoi nyyhkyttäen:
— Minun on vielä nälkä!
— Mutta minulla, poikaseni, ei ole mitään sinulle antaa.
— Eikö mitään?
— Minulla on ainoastaan nämä päärynän kuoret ja siemenkodat.
— Olkoon menneeksi! sanoi Pinocchio, — ellei todellakaan ole muuta, niin syön yhden kuoren.
Ja hän alkoi imeksiä yhtä kuorista. Ensin hän vähän väänsi suutaan; mutta sitten hän söi yhtä kyytiä kaikki päärynän kuoret, yhden toisensa jälkeen ja vielä kuorien jälkeen siemenkodat ja ne kaikki syötyään hän taputti tyytyväisenä vatsaansa ja sanoi iloisena:
— Kas nyt minun on hyvä olla!
— Niin, siinä nyt näet, Geppetto huomautti. — Enkö ollut oikeassa sanoessani sinulle, ettei saa valita ruokia ja aina etsiä herkkupaloja. Ei rakkaani, ei sitä tiedä, mitä kunkin eteen voi sattua tässä maailmassa. Ihmeelliset ovat elämän tiet…!
Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan takkinsa voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.
Heti nälästä päästyään marionetti alkoi itkeä ja marista, sillä hän tahtoi uudet jalat.
Mutta Geppetto rangaistakseen Pinocchiota tämän kujeista antoi hänen itkeä ja valitella puolen päivää; sitten hän sanoi:
— Minkätähden tekisin sinulle uudet jalat? Ehkä sen vuoksi, että taas uudelleen pakenisit kotoasi?
— Lupaan sinulle, marionetti sanoi nyyhkien, — että minä tästä päivästä asti olen hyvä…
— Niin kaikki pojat sanovat, vastasi Geppetto, — kun heidän jotain tekee mieli.
— Minä lupaan sinulle, että menen kouluun ja luen ahkerasti ja olen sinulle iloksi…
— Saman jutun toistavat kaikki pojat, kun heidän tekee jotain mieli.
— Mutta minä en ole samanlainen kuin muut pojat! Minä olen paljon parempi kuin kaikki muut ja puhun aina totta. Minä lupaan sinulle isä, että opettelen jonkun ammatin ja olen sinun vanhuutesi tuki ja turva.
Vaikka Geppetto koetti olla hyvin julman näköinen, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä ja sydämensä säälillä hänen nähdessään Pinocchio-paran surkean tilan. Hän ei vastannut sen enempää, mutta otti esille työkalunsa ja kaksi kuivaa puupalasta ja alkoi rivakasti tehdä työtä.
Ei tuntiakaan kulunut, jalat jo olivat valmiit: kaksi niin solakkaa, somaa ja notkeaa jalkaa, että olisi luullut niitä hyvän taiteilijan tekemiksi.
Geppetto sanoi sitten marionetille:
— Sulje silmäsi ja nuku:
Ja Pinocchio sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Hänen ollessaan nukkuvinansa Geppetto kaatoi hiukan sulatettua liimaa munankuoreen, sovitteli molemmat jalat tarkasti paikoilleen ja liimasi ne niin taitavasti yhteen, ettei kukaan voinut aavistaa missä jatko oli.
Kun marionetti huomasi, että hänellä oli uudet jalat, hän hyppäsi alas pöydältä, jolla oli maannut ja alkoi hyppiä ja tanssia, niin kuin olisi tullut hulluksi ilosta.
— Palkinnoksi siitä mitä olet tehnyt minulle, tahdon mennä heti kouluun.
— Hyvä, poikani.
— Mutta voidakseni mennä kouluun tarvitsisin hiukan vaatteita.
Geppetto, joka oli niin köyhä, ettei hänellä ollut penniäkään taskussa, teki nyt hänelle puvun kukikkaasta paperista, kengät tuohesta ja pienen hatun leivänkuoresta.
Pinocchio juoksi heti peilailemaan itseään pesuvatiin, joka oli täynnä vettä ja ihastui niin itseensä, että hän sanoi rehennellen:
— Minä olen aivan hienon herran näköinen.
— Tosiaankin, Geppetto sanoi, — mutta älä unohda että katsotaan puvun siisteyteen eikä vaan kauneuteen.
— Niin mutta kuulepas, huudahti marionetti, — mitä kouluun tulee, niin minulta puuttuu vielä kaikkein tärkein.
— No, mikä sitten?
— Aapiskirja.
— Siinä olet oikeassa. Mutta mistä se saadaan?
— Sehän on hyvin yksinkertainen asia, sen ostan kirjakaupasta!
— Entä rahat?
— Minulla ei ole penniäkään.
— Eikä minullakaan, kiltti vanhus sanoi hyvin surullisen näköisenä.
Ja vaikka Pinocchio oli maailman iloisin poika, tuli hänkin surulliseksi, sillä silloin kun köyhyys todellakin on puute, tuntevat sen lapsetkin.
— Odotapas! Geppetto huudahti äkkiä, nousi ylös, puki ylleen vanhan sarkatakkinsa, jossa ei ollut juuri muuta kuin paikkoja ja kiiruhti ulos.
Vähän ajan perästä hän palasi takaisin kädessään aapinen pojalleen, mutta takkia ei hänellä enää ollut. Ukko parka oli aivan paitahihasillaan ja ulkona satoi lunta.
— Mutta takkisi, isä?
— Sen olen myynyt.
— Minkä tähden sen möit?
— Sillä minun oli kuuma.
Sen vastauksen Pinocchio ymmärsi heti paikalla. Hän ei voinut vastustaa hyvää sydäntään, vaan hyppäsi Geppetton kaulaan ja suuteli häntä kasvoille minkä ehti.
Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.
Heti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja lähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat aivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.
Hän puheli itsekseen:
— Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja ylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita paljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan isälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei, hopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen ukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle kirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan… tässä talvipakkasessa!
Nämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä huilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam.
Hän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun päästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.
— Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun, muuten…
Hän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli mentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.
— Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä aina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.
Sanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä jaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja rumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.
Samassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset tunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi maalatusta säkkikankaasta.
— Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta pieneltä pojalta.
— Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat tietää!
— Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.
— Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle paperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri Marionetti-teatteri…
— Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.
— Se alkaa juuri nyt.
— Mitä sisäänpääsylippu maksaa?
— Kaksikymmentä penniä.
Pinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan itsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa oli puhellut:
— Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?
— Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri tänään ei minulla satu olemaan.
— Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.
— Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella kastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.
— Tahdotko ostaa kenkäni?
— Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.
— Paljonko tarjoat hatustani?
— Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat hypätä päähäni ja syödä sen.
Pinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen tarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja taisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:
— Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?
— Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta, sanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.
— Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs vanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun.
Ja niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka väristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen pojalleen.
Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.
Kun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä syntyä pieni vallankumous.
Kas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.
Näyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä hetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien vaihto.
Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta taivaankappaleeltamme.
Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa teatterimaisella äänellä:
— Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan on Pinocchio!
— Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.
— Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön perältä.
— Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.
— Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!
— Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, — tule ja heittäydy puuveljesi syliin!
Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.
Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä, puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja näyttelijättärien seurassa.
Tämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö huomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi huutaa: — Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!
Mutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet näyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin, he nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri näyttämön.
Samassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin jättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti. Hänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan asti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli suuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista lyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua piiskaa.
Tämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan tohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan. Kaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin haavanlehdet.
— Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin teatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä oli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.
— Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!
— Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.
Kun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa hänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta koska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi ruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi heille:
— Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa! Se näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen, saan aimo tulen paistilleni.
Harlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa peloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he kyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja rimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi epätoivoisesti: — Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en tahdo kuolla!