Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.
Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.
Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi, kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:
— Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.
Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle sydämensä tunteita.
Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:
— Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani… tuskaa, joka melkein… ats, ats! — ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.
— Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.
— Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.
— Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on häntä sääli… atsi… atsi… atsi! — ja hän aivasti vielä kolme kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! — sanoi taas Pinocchio.
— Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet, eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!
Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.
Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:
— Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.
Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui pitkälleen vatsalleen lattialle.
Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:
— Armoa, herra Magniafoco!
— Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.
— Armoa, herra ritari!
— Ei täällä ole ritareita!
— Armoa, herra ylipäällikkö!
— Ei täällä ole ylipäälliköltä.
— Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!
Tämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli hän paljon lempeämpi ja armollisempi.
— No, mitä sinä tahdot?
— Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.
— Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet heitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.
— Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, — siinä tapauksessa tiedän velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee minun tähteni.
Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.
Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:
— Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!
Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen nenännipukalleen.
— Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla äänellä.
— Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten päätään ja sanoi huoaten:
— Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro ensiksi sattuu!
Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle, sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.
Marionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itsensä ja seuraa heitä.
Seuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi häneltä:
— Mikä on isäsi nimi?
— Geppetto.
— Ja mikä on ammattinsa?
— Kerjäläinen.
— Miten paljon hän ansaitsee?
— Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään taskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi hänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli surkean näköinen.
— Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi kultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon terveisiä.
Sen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli marionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili kutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin päin.
Mutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva kettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin, auttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu kulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.
— Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.
— Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.
— Tunnen hyvin isäsi.
— Missä olet hänet nähnyt?
— Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.
— Mitä hän teki?
— Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.
— Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää palele!
— Minkätähden ei?
— Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.
— Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa nauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä etukäpälillään viiksiänsä.
— Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena. Todellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä näette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.
Samassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.
Kultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri ontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat kuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne taas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.
— Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.
— Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin takin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten ostan itselleni aapiskirjan.
— Sinulleko?
— Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin lukemaan.
— Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä, että menetin toisen jalkani.
— Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää siitä, että kadotin näköni kokonaan.
Valkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa ja sanoi:
— Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet katumaan sitä!
Rastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä harppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana höyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.
Mutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä, tekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.
— Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?
— Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei vastedes sekaannu toisten asioihin.
He olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy äkkiä ja kysyy marionetilta:
— Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?
— Millä tavalla?
— Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?
— Tietysti. Mutta millä tavalla?
— Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi, seuraatkin meitä.
— Ja minne aiotte minut viedä?
— Pöllöjen maahan.
Pinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:
— Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne tahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta kertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin. Minä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa sanoessaan: "Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä maailmassa." Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen ollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin vähällä… huh… Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.
— Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja vastaa itse seurauksista!
— Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.
— Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa käsistäsi.
— Käsistäsi! toisti kissa.
— Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi tuhanneksi.
— Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.
— Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa? kysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.
— Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen maassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän niittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden kultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen kahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan suolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana onkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana aamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun, täynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä leikkuuaikana.
— Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt kaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä seuraavana aamuna?
— Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit laskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa tertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan kertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi kaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.
— Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. — Kun olen saanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa lahjoitan teille molemmille.
— Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja harmissaan. — Jumala meitä siitä varjelkoon!
— Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.
— Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan toisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!
— Me työtä teemme! toisti kissa.
— Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen kokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä, sanoi hän ketulle ja kissalle:
— Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.
"Punaisen kravun" ravintola.
He kulkivat ja kulkivat ja kulkivat ja pimeän tullessa he saapuivat viimeinkin väsymyksestä melkein puolikuolleina "Punaisen kravun" ravintolaan.
— Viivytään täällä vähän aikaa, sanoi kettu, niin kauan vaan että ehdimme syödä hiukan ja levätä pari tuntia. Keskiyön aikana voimme sitten jatkaa matkaa, niin että huomenna aamunkoitteessa olemme perillä Ihmeniityllä.
Astuttuaan ravintolaan sisään, asettuivat he kaikki kolme pöydän ympäri syömään, mutta ei kenelläkään heistä ollut ruokahalua.
Kissaparalla oli niin kovat vatsavaivat, ettei voinut syödä enempää kuin viisi särkeä tomaattikastikkeen kanssa ja neljä annosta vasikansylttyä, mutta koska syltyt eivät olleet hänen makunsa mukaan maustetut, täytyi hänen tilata vielä kolme kertaa voita ja jauhennettua juustoa.
Kettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli määrännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi hänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti sulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen jälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista, sammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten hän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin vastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa ensinkään suuhunsa.
Mutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää, mutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin kokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt itsensä sairaaksi kultarahoistaan.
Kun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:
— Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen minulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme vähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että voimme jatkaa matkaamme!
— Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja kissalle, ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrän viittauksen ja kaikki on selvänä…"
Heti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän oli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita ja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt kultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang, ting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Ken meitä haluaa, se tulkoon meitä ottamaan!" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun Pinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita rahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että koputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.
Se oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.
— Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.
— Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.
— Mutta miksi heillä oli niin kiire.
— Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on patit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.
— Maksoivatko he illallisen?
— Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja aiheuttaakseen teille sen häpeän.
— Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoiPinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:
— Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?
— Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.
Pinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti matkaan.
Mutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin, sillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei kuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä lenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten siivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä takaperin ja huusi: — Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta toisti: — Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?
Mutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa pienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa valoa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta yölampusta.
— Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.
— Minä olen puhuvan sirkan haamu, vastasi pieni eläin, hyvin heikolla, hienolla äänellä, se kuului kuin toisesta maailmasta.
— Mitä minusta tahdot? kysyi marionetti.
— Tahtoisinpa antaa sinulle neuvon. Käänny takaisin kotiisi ja vie ne neljä tukaattia, jotka sinulla vielä ovat jäljellä, isäraukallesi, joka itkee epätoivoisena kun et sinä palaa kotiin.
— Huomenna on isäni hieno herra, sillä nämä neljä tukaattia muuttuvat kahdeksituhanneksi.
— Älä usko, poikaseni, niihin, jotka lupaavat sinut yhdessä yössä tehdä rikkaaksi. Semmoiset ihmiset ovat joko hulluja tai veijareita. Tee niin kuin minä sanon ja palaa kotiin!
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— On jo myöhä…
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— Yö on pimeä…
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— Tie on vaarallinen.
— Muista, että ne lapset, jotka tahtovat seurata omaa tahtoaan ja omia oikkujaan, ennemmin tai myöhemmin saavat sitä katua.
— Vanha, tavallinen juttu. Hyvää yötä, Sirkka.
— Hyvää yötä, Pinocchio, ja taivas suojelkoon sinua ryöväreiltä ja murhaajilta.
Tuskin oli puhuva sirkka lausunut viimeiset sanansa, niin se aivan äkkiä sammui, niin kuin kynttilään olisi puhallettu ja maantie oli vielä entistään pimeämpi.
Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja, joutuu hän rosvojen käsiin.
— Totisesti, puheli marionetti itsekseen jatkaessaan matkaansa, miten onnettomia me poikaparat olemmekaan. Kaikki meitä neuvovat, kaikki meitä toruvat, kaikki meitä opettavat. Jos vaan tottelisi heitä, niin kaikki he luulisivat olevansa meidän isiämme ja opettajiamme, kaikki, jopa puhuvat sirkatkin. Niin kuin nyt esimerkiksi: sen vuoksi, etten minä tahtonut totella tuon ikävän sirkan neuvoja, niin pitäisi hänen puheittensa mukaan minua kohdata jos kuin monet onnettomuudet. Voisinpa joutua rosvojenkin käsiin! Kaikeksi onneksi minä en usko rosvoja olevankaan, enkä milloinkaan ole uskonut. Minä uskon, että isät ja äidit ovat keksineet rosvot varta vasten niillä peloittaakseen poikia, jotka tahtovat myöhällä tulla kotiin. Ja muuten, jos kohtaisinkin jonkun tässä maantiellä, en ainakaan heitä pelästyisi. En unissakaan, tarttuisin heitä kurkkuun ja huutaisin: "Herrat rosvot, mitä tahdotte minusta? Muistakaa, ettei minun kanssani leikkiä lasketa. Menkää matkaanne ja olkaa vaiti!" Olen aivan näkevinäni miten rosvoparat pelästyvät julmaa ääntäni ja pakenevat minkä ennättävät. Jos he vastoin luuloani olisivatkin niin huonosti kasvatettuja, etteivät livahtaisikaan tiehensä, niin silloin juoksisinkin minä itse pois ja niin olisi asia sovittu…
Mutta Pinocchio ei ehtinyt lopettaa todistelujaan, sillä samassa oli hän kuulevinaan lehtien rapisevan selkänsä takana.
Hän kääntyi ja näki pimeässä kaksi mustaa olentoa, jotka olivat kokonaan kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja nämä olennot juoksivat hänen jäljestään varpaisillaan, kuin kaksi kummitusta.
— Siinä ne kuitenkin ovat! sanoi hän itsekseen ja epävarmana siitä, minne piilottaisi neljä tukaattiansa, pisti hän ne suuhunsa aivan kielen alle.
Sitten hän koetti päästä pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti ottaa ensimmäisen askeleensa, tunsi hän jonkun tarttuvan käsivarsiinsa ja hän kuuli kahden karkean ja onton äänen sanovan:
— Rahat tai henki!
Pinocchio ei voinut sanoa sanaakaan rahojen vuoksi, jotka olivat hänen suussaan. Hän koetti tuhansilla kohteliailla kumarruksilla ja kasvojen ilmeillä osoittaa noille kaapuun kääriytyneille, joista ei muuta näkynyt kuin silmät säkkiin pistetyistä reijistä, että hän oli köyhä marionetti, jolla ei ole edes väärää penninrahaa taskussaan.
— Pois vaan! Ole hiljempaa ja anna rahat tänne! huusivat molemmat ryövärit uhkaavasti.
Marionetti puisti päätään; levitti kätensä ikään kuin sanoakseen: "Ei minulla ole mitään."
— Tänne rahat tai olet kuoleman oma! sanoi pitempi ryöväreistä.
— Kuoleman oma! toisti toinen.
— Kun olemme tappaneet sinut, tapamme myöskin isäsi.
— Myöskin isäsi!
— Ei, ei, ei, ei minun isä raukkaani! huusi Pinocchio epätoivoisella äänellä, mutta liikuttaessaan kieltänsä helisivät rahat suussa.
— Vai sinä senkin roisto, olet piilottanut rahasi kielesi alle! Sylje heti ne ulos.
Pinocchio ei ollut kuulevinaankaan.
— Vai nii-iin, oletko olevinasi kuuro? Odotapas vaan, kyllä saamme sinut ne ulos sylkemään.
Toinen rosvoista tarttui marionettia nenästä kiinni, toinen leuasta ja sitten he alkoivat kumpikin kursailematta vetää omalle taholleen, siten pakottaakseen häntä avaamaan suutaan; mutta se ei auennut. Marionetin suu pysyi suljettuna kuin olisi se ollut kiinni juotettu.
Silloin lyhyempi rosvoista otti esille pitkän veitsen, jonka hän koetti tunkea Pinocchion huulten väliin, mutta salaman nopeudella puri Pinocchio yhteen hampaansa, purren kokonaan poikki käden ja sylki sen suustaan. Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi ettei se ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä, jonka hän suustaan sylkäisi.
Rohkaistuneena tästä ensimmäisestä voitosta hän riuhtaisi itsensä irti rosvojen kynsistä, hyppäsi maantienaidan yli ja alkoi juosta pitkin peltoja. Ja rosvot hänen jäljestään, kuin kaksi koiraa jänistä ajaen, ja se, joka oli menettänyt käpälänsä, juoksi yhdellä jalalla, ja eteenpäin se vaan pääsi, kukaties miten.
Juostuaan viisitoista kilometriä, tunsi Pinocchio voimiensa loppuvan. Luullen olevansa hukassa hän kiipesi korkeaan petäjään ja istuutui sen ylimmälle oksalle. Rosvot yrittivät kiivetä jäljestä, mutta puolitiessä he liukastuivat ja putosivat maahan, kädet ja jalat pahoin runneltuina.
Mutta he eivät jääneet toimettomiksi, vaan alkoivat koota kuivia risuja kasaan petäjän juurelle, ja sytyttivät ne tuleen. Siinä samassa oli petäjä tulessa ja paloi liekehtien kuin kynttilä vedossa. Pinocchio näki liekkien kohoavan yhä ylemmäksi, ja kun hän ei halunnut kuolla kuin paistettu lintu, hyppäsi hän aimo hyppäyksellä alas puusta ja alkoi taas juosta yli peltojen ja viinitarhojen läpi. Ja molemmat rosvot jäljestä yhtä väsymättöminä.
Päivä alkoi vähitellen valjeta, mutta yhä jatkui takaa-ajo. Mutta voi surkeutta! Äkkiarvaamatta näkee Pinocchio tiensä salvatun, edessään on leveä syvä oja, täynnä kahvinväristä likavettä. Mitä on tehtävä? "Yks', kaks', kolme!" huusi marionetti, otti hyvää vauhtia ja hyppäsi toiselle puolelle. Rosvot hyppäsivät jäljestä, mutta he eivät olleet laskeneet oikein etäisyyttä ja ploiskis!… he putosivat keskelle ojaa. Pinocchio, joka kuuli heidän polskahtavan veteen ja näki veden räiskähtävän kauas, juoksi iloisena edelleen, huutaen ääneen:
— Hyvää kylpyä, herrat rosvot!
Hän luuli jo viimeinkin heistä päässeensä, mutta katsoessaan taakseen, mitä hän näkikään, siellä ne olivat jo molemmat hänen kintereillään, kääriytyneinä säkkeihinsä ja likomärkinä.
Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen oksaan.
Nyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa heittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin kaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.
— Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin pelastettu! sanoi hän itsekseen.
Ja kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän halki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.
Juostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan hengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.
Ei vastausta.
Hän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja ähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.
Sama äänettömyys.
Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut toisesta maailmasta:
— Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.
— Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.
— Minäkin olen kuollut.
— Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?
— Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.
Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui äänettömästi.
— Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros…
Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:
— Nyt et enää pakene!
Marionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti vapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.
— No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?…Odotapas, kyllä me sen auki saamme…
Ja he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin partaveitset, ja ritsis, ratsis… he löivät häntä kaksi kertaa aikalailla selkään.
Mutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät menivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä, tuijottaen tylsästi toisiinsa.
— Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä.Hirttäkäämme hänet!
— Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.
Sanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran silmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun oksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.
Sitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi viimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat hänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Viimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he pilkallisesti hohottaen:
— Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.
Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.
Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa, kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri, niin että hän tuskin enää voi hengittää.
Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään tullut, muisti hän isä raukkansa… ja kuolevan äänellä änkytti hän: — Voi isä kulta, jospa olisit täällä… Enempää hän ei saanutkaan sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.
Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.
Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan. Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa, tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa käsiänsä.
Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.
— Mitä käskette, suloisin haltijatar? — kysyi kotka, painaen nokkansa ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän metsän laidassa.
— Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen oksassa?
— Kyllä näen.
— Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki solmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten varovasti nurmikolle tammen juurelle.
Kotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.
— Mitä käskitte, sen olen tehnyt.
— Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?
— Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi olla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa, hengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: "Nyt tuntuu paremmalta…!"
Haltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään komea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.
Koira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen, kultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan kiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen, timanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän pisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle päivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista, silkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen sinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai pistää häntänsä.
— Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. — Anna heti valjastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin. Kun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin makaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti vaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?
Villakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa olevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi sitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.
Vähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet taivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun höyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä valkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla läjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit tekevät pelätessään myöhästyvänsä.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin. Haltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän marionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat lääkärit.
Lääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi, sitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.
— Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka seisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää, elääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!…
Tätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti Pinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein perusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:
— Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä kyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä elää!
— Ikävä kyllä, sanoi pöllö, — olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni ja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää, mutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma merkki siitä, että hän todellakin on kuollut.
— Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.
— Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee silloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään uusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.
Pinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea puupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky alkoi täristä.
— Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen veijari…!
Pinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.
— Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä…
Pinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.
— Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin musertaa isäraukkansa sydämen…
Samassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua tai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki hämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se olikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.
— Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin, sanoi korppi juhlallisesti.
— Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta ystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon, että kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti kuolee.
Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.
Heti kun lääkärit olivat jättäneet huoneen, astui haltijatar Pinocchion luokse ja asetettuaan kätensä hänen otsalleen huomasi hän Pinocchiolla olevan kovan kuumeen.
Hän sekoitti heti valkoisen pulverin puoleen lasilliseen vettä, ojensi sen marionetille ja sanoi lempeästi:
— Juo tämä ja parin päivän kuluttua olet terve!
Pinocchio katseli lasia ja irvisteli ja kysyi sitten itku kurkussa:
— Onko se imelää vai karvasta?
— Se on karvasta, mutta se tekee sinulle hyvää.
— Jos se on karvasta, niin en minä sitä huoli.
— Tee minulle mieliksi ja juo se!
— Minä en huoli pahoista juomista.
— Juo nyt, ja juotuasi tämän kaikki, annan sinulle sokeripalasen, niin poistuu paha maku suustasi!
— Missä sokeripalanen on?
— Tässä, sanoi haltijatar, ottaen sen pienestä kultaisesta sokerirasiasta.
— Ensiksi tahdon sokeripalasen ja sitten vasta juon sen happamen sekoituksen…
— Lupaatko sen?
— Kyllä…
Haltijatar antoi Pinocchiolle sokeripalasen, jonka tämä nielaisi heti paikalla. Sitten nuoleskeli hän huulensa ja sanoi:
— Voi, jos lääke olisikin sokeria, niin ottaisinpa sitä vaikka joka päivä.
— Pidä nyt lupauksesi ja juo nämä vesipisarat, joista saat terveytesi takaisin.
Pinocchio otti vastenmielisesti lasin käteensä, haisteli sitä hiukan, vei taas suulleen, haisteli taas ja sanoi viimeinkin:
— Se on niin pahaa, niin pahaa! Minä en voi sitä juoda.
— Mitenkä voit niin sanoa, vaikka et ole maistanutkaan sitä?
— Miksen voi. Tunnenhan sen jo hajusta. Tahdon vielä yhden sokeripalan… sitten minä sen varmasti juon.
Hyvän äidin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä pisti haltijatar vielä pienen sokeripalasen hänen suuhunsa ja ojensi sitten uudelleen lasin hänelle.
— En minä voi sitä näin juoda! — sanoi marionetti irvistellen kaikella tavalla.
— Mikset?
— Sen vuoksi, että tuo tyyny tuolla jaloillani on tiellä.
Haltijatar otti pois tyynyn.
— Ei se auta. En minä näinkään voi sitä juoda.
— Onko jotain muuta esteenä?
— Tuo ovihan on raollaan.
Haltijatar meni ja sulki oven.
— Mutta kuitenkaan minä en voi juoda tätä pahaa sekoitusta, huusiPinocchio ja alkoi itkeä, ihan varmaan minä en voi, en, en!
— Poikani, sitä kadut vielä…
— Se on sama minusta…
— Sinun tautisi on vaarallinen…
— Siitä en välitä.
— Kuumeesi voi parissa tunnissa siirtää sinut tästä maailmasta toiseen…
— Siitä en välitä…
— Etkö pelkää kuolemaa?
— En vähääkään. Ennemmin kuolen kuin juon tuota ilkeää lääkettä!
Samassa aukenivat ovet selkoselälleen ja neljä pikimustaa kaniinia astui sisään, kantaen hartioillaan pientä ruumispaaria.
— Mitä te minusta tahdotte? huusi Pinocchio kauhistuneena ja nousi istumaan.
— Me tulemme sinua hakemaan, vastasi suurin kaniineista.
— Minuako hakemaan? Mutta minä en ole vielä kuollut!…
— Et vielä, mutta sinä et elä enää kuin pari minuuttia, koska et ottanut lääkettä, joka olisi poistanut kuumeen!
— Oi, rakas, armas haltijattareni! alkoi marionetti itkien rukoilla. — Antakaa minulle heti lääkelasi… Joutukaa, armahtakaa minua, sillä en tahdo kuolla, en… en tahdo kuolla. —
Ja hän tarttui molemmin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
— Täytynee odottaa, sanoivat kaniinit. — Tällä kertaa teimme turhan matkan.
Ja he nostivat taas pienet paarit hartioilleen ja läksivät huoneesta, nuristen hiljaa jotain hampaittensa välitse.
Parin minuutin päästä hyppäsi jo Pinocchio pois sängystä, terveenä ja reippaana kuin ennenkin, sillä katsokaapas: puumarionetit sairastuvat hyvin harvoin ja silloinkin paranevat he uskomattoman nopeasti.
Kun haltijatar näki hänen juoksevan huoneessa ja leikkivän ja telmivän iloisena kuin pienen kukonpoikasen, sanoi hän:
— Lääke oli siis sinulle hyväksi?
— Hyväksikö? Sehän teki minut terveeksi.
— Miksi annoit minun niin monesti pyytää ennenkuin otit sen?
— Semmoisia me kaikki pojat olemme. Me pelkäämme lääkkeitä enemmän kuin tautia.
— Hyi häpeä! Poikien pitäisi tietää, että lääkkeet, otettuna ajallaan, pelastaa heidät kovista taudeista, jopa kuolemastakin…
— Voi, vastedes en anna pyytää itseäni niin monta kertaa. Muistan kyllä mustat kaniinit paareineen… ja silloin tartun lasiin ja juon heti lääkkeet…
— Tulepas nyt vähän tänne ja kerro mitenkä oikein jouduit rosvojen käsiin!
— Niin, katsokaas, marionettitirehtööri Magniafoco antoi minulle viisi kultarahaa ja sanoi: Tästä saat, vie ne isällesi! — mutta minä tapasinkin maantiellä kissan ja ketun, molemmat oikein kunnon sieluja, jotka sanoivat minulle: — Tahdotko että nämä tukaatit muuttuvat tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi? Tule kanssamme, me viemme sinut Ihmeniitylle! Ja minä sanoin, menkäämme! ja he sanoivat: — Levätään vähän aikaa "Punaisen kravun" majatalossa ja jatketaan matkaa puoliyön jälkeen. — Mutta kun minä heräsin, eivät he enää olleet siellä, vaan olivat lähteneet matkaansa. Ja minä läksin yksin kulkemaan keskellä yötä, ja oli pilkkosen pimeä. Tapasin maantiellä kaksi rosvoa, jotka olivat kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja he sanoivat minulle: — Rahat tänne! — ja minä sanoin: — Ei minulla ole mitään, — sillä kultarahat olin pistänyt kieleni alle, ja yksi rosvoista koetti pistää kätensä minun suuhuni ja silloin purin hänen kätensä poikki ja syljin sen suustani, mutta se minkä syljin ei ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä. Ja rosvot alkoivat juosta jäljestäni ja minä edellä ja kyllä minä juoksin, mutta he saivat minut kiinni ja panivat nuoran kaulaani ja ripustivat minut yhteen puuhun tuonne metsään ja sitten he sanoivat: — Huomenna me tulemme tänne, ja silloin täytyy sinun olla kuolleena ja pitää suusi auki, niin että me saamme kultarahat kielesi alta.
— Missä ne kultarahasi nyt ovat? kysyi haltijatar.
— Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä rahat olivat hänen taskussaan.
Mutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin oli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.
— Minne sinä ne hukkasit?
— Tuonne metsään.
Tämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.
— Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään etsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän metsään hukkuu, saadaan takaisin.
— Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän sekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin ne epähuomiossa.
Tästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi, ettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle päin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi toiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään nosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.
Haltijatar katseli häntä ja nauroi.
— Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana, sillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.
— Minä nauran sille valheellesi!
— Mistä tiedätte, että minä valehtelin?
— Kyllä tiedän, poikaseni, valheet on helppo tuntea, sillä ne ovat kahta laatua: lyhytjalkaisia valheita ja pitkänenäisiä valheita ja sinun valheesi kuuluu juuri näihin pitkänenäisiin.
Pinocchio häpesi kovasti ja tahtoi piiloutua ja juosta pois huoneesta, mutta kas, sepä ei onnistunutkaan. Hänen nenänsä oli kasvanut niin pitkäksi, ettei hän mahtunut enää ulos ovesta.
Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän kanssaanIhmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.
Sen nyt voitte jo edeltäpäin arvata, että haltijatar antoi marionetin itkeä ja ulvoa runsaan puolen tuntia pitkän nenänsä tähden, joka ei enää mahtunut ulos ovesta. Sen hän teki antaakseen Pinocchiolle kunnon läksytyksen, niin että tämä jättäisi pahan tapansa valehdella, rumin tapa mikä lapsilla voi olla. Mutta kun hän näki miten Pinocchion kasvot olivat muuttuneet, silmät olivat melkein päästä pudota epätoivosta, silloin kävi hänen poikaparkaa sääli ja hän taputti käsiään. Tämän merkin kuullessaan lensi tuhansittain tikkoja ikkunasta sisään, ja ne asettuivat kaikki Pinocchion nenälle ja alkoivat nokkia sitä niin innokkaasti, ettei kulunut montakaan minuuttia, niin jo oli tuo muodottoman suuri nenä kutistunut luonnolliseen kokoonsa.
— Miten hyvä te olette, rakas haltijattareni, sanoi marionetti silmiään pyyhkien, voi miten rakastan teitä!
— Minäkin pidän sinusta, vastasi haltijatar, jos jäät luokseni olen minä sinun hyvä sisaresi ja sinä olet minun pieni veljeni…
— Mielelläni minä jäisin… mutta isäraukkani?
— Olen ajatellut häntäkin. Olen lähettänyt sanan isällesi ja vielä tänä iltana hän on täällä.
— Todellako? huudahti Pinocchio hyppien ilosta. — Voi, rakas haltijattareni, jos sallitte, tahtoisin mielelläni lähteä häntä vastaan. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan suudella ukkoraiskaa, joka on kärsinyt niin paljon minun tähteni.
— Mene vaan, mutta varo ettet eksy! Mene metsätietä, niin varmasti kohtaat hänet.
Pinocchio lähti matkaan, ja heti metsään saavuttuaan alkoi hän juosta kuin villivuohi. Mutta jouduttuaan lähelle Jättiläistammea pysähtyi hän äkkiä, sillä hän oli kuulevinaan kahinaa pensaikosta. Aivan oikein! arvatkaapas ketkä ilmestyivät tielle?… Kettu ja kissa, samat matkatoverit, joiden kanssa hän oli syönyt illallista "Punaisen kravun" majatalossa.
— Mutta hyvänen aika, tuossahan on meidän rakas Pinocchiomme! huudahti kettu, syleillen ja suudellen häntä. — Miten ihmeessä olet tänne joutunut?
— Sepä on pitkä juttu, vastasi marionetti, kerron sen teille toisen kerran. Niin paljon kuitenkin voin teille kertoa, että samana yönä, jolloin minut jätitte yksin majataloon, jouduin minä maantiellä murhaajien käsiin…
— Murhaajien käsiin?… Voi ystävä parka! Ja mitä ne sinusta tahtoivat.
— He tahtoivat varastaa kultarahani.
— Sen roistot! sanoi kettu.
— Sen roistot! toisti kissa.
— Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä, kunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan…
Ja Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä siitä.
— Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. — Miten katala tämä maailma onkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää rauhallisen olinpaikan?
Heidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla etujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan. Hän kysyi sen vuoksi:
— Mihin on käpäläsi joutunut?
Kissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:
— Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen sen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme maantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se kerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa hänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on Caesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä poikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.
Sanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.
Pinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän korvaan:
— Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia olisivatkaan rotat!
— Mutta mitä sinä teet näillä mailla? kysyi kettu marionetilta.
— Minä odotan isääni, joka voi saapua minä hetkenä tahansa.
— Entä kultarahasi?
— Ne ovat yhä vielä taskussani, paitsi sitä yhtä, jolla maksoin illallisenne "Punaisen kravun" majatalossa.
— Ja ajattelepas, että sinulla huomenna voisi olla kaksituhatta kultarahaa näiden neljän sijasta. Miksi et seuraa neuvoani? Miksi et kylvä niitä Ihmeniitylle?
— Tänään en mitenkään voi mennä sinne, mutta joskus muulloin.
— Silloin se jo voi olla myöhäistä! sanoi kettu.
— Miten niin?
— Niin, sen niityn on eräs korkea-arvoinen herra ostanut ja huomisesta asti ei hän salli kenenkään kylvää sinne rahoja.
— Mitenkä pitkä on täältä Ihmeniitylle?
— Tuskin kahta kilometriä. Tuletko mukanamme? Puolessa tunnissa olet siellä, ja jos kylvät heti kultarahasi, voit muutamien minuuttien päästä saada ne kaksituhattasi ja vielä tänä iltana palaat kotiisi taskut täynnä. Tuletko mukanamme?
Pinocchio viivytteli vähän vastaustaan, sillä hän tuli ajatelleeksi haltijatarta ja vanhaa Geppettoa ja puhuvan sirkan varoituksia, mutta lopputuloksena oli kuitenkin se, että hän teki niin kuin kaikki muutkin pojat, joilla ei ole oikeudentuntoa eikä sydäntä paikallaan: hän keikautti niskaansa ja sanoi kissalle ja ketulle:
— Hyvä on, lähtekäämme, minä seuraan teitä.
Ja niin he lähtivät.
Käveltyään puolen päivää saapuivat he kaupunkiin, jonka nimi oli "Tyhmeliinien pyydys". Jo ensi silmäyksellä huomasi Pinocchio, että kaikki kadut olivat täynnä karvattomia koiria, jotka haukottelivat nälästä, hiljan kerittyjä lampaita, jotka värisivät kylmästä, heltattomia kanoja, jotka kerjäsivät maissijyvästä, suuria perhosia, jotka eivät voineet lentää, sillä he olivat myyneet kirjavat siipensä, pyrstöttömiä paratiisilintuja, jotka häpesivät näyttää itseään, ja äkäisiä fasaaneja, jotka ainiaaksi olivat kadottaneet kullalle ja hopealle kimaltelevat höyhenensä.
Tämän kerjäläisjoukon läpi ajoi aina silloin tällöin jotkut herrasvaunut, joissa istua vetelehti kettu tai ilkeä harakka tai joku petolintu.
— Mutta missä on Ihmeitten niitty? kysyi Pinocchio.
— Parin askeleen päässä täältä.
Astuttuaan ulos kaupungin portista pysähtyivät he todellakin autiolle niitylle, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin niityt.
— Kas niin, nyt olemme perillä, sanoi kettu marionetille.
— Kumarru nyt alas ja kaiva pieni kuoppa maahan ja pane kultarahasi siihen!
Pinocchio totteli. Hän kaivoi kuopan, pisti sinne neljä kultarahaa, jotka hänellä vielä olivat ja täytti sitten kuopan mullalla.
— Ja nyt, sanoi kettu, haet lähimmältä lähteeltä ämpärillisen vettä, jolla kastelet maan siltä kohdalta, johon kylvit.
Pinocchio läksi lähteelle, mutta kun ei hänellä ollut ämpäriä, riisui hän toisen kenkänsä, täytti sen vedellä ja kasteli sillä kuopan päällä olevan mullan. Sitten hän kysyi:
— Onko mitään muuta tehtävä?
— Ei mitään, vastasi kettu. — Nyt voimme mennä matkaamme. Mutta palaa sinä tänne takaisin kahdenkymmenen minuutin päästä, sillä silloin on puu jo kohonnut maasta, oksat täynnä kultarahoja.
Marionettiparka ylen ihastuneena, kiitteli tuhatkertaisesti kettua ja kissaa, luvaten antaa heille komeat lahjat.
— Emme me huoli mitään lahjoja, vastasivat molemmat vekkulit. — Meidän ainoa toivomme oli opettaa sinulle miten vaivaa näkemättä voi päästä rikkaaksi ja nyt olemme tyytyväisiä.
Tämän sanottuaan ottivat he hyvästit Pinocchiolta, toivottivat hänelle runsasta saalista ja menivät sitten matkoihinsa.
Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.
Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin Ihmeniitylle.
Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik, tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli hiljaa itsekseen:
— Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta? Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin, tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.
Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata askelta eteenpäin — ei mitään, hän astui niitylle… meni sille paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut — ei mitään. Nyt tuli hän oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.
Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.
— Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.
— Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se minua nauratti.
Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.
Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä nenäkkäämpänä.
— Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.
— Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat viisaimpien narrata itseään.
— Ehkä tarkoitat minua?
— Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.
— En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta vapista.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!
Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta, jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta kultarahoja ei siellä ollut.
Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat häneltä varastaneet.
Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.
Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.
Tuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena kertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla ollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.
Tämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa sisään.
Tuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: — Tuolta lurjukselta on varastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet heti vankeuteen!
Kuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin kivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat hänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.
Ja siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän istuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä pelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut loistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna toimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja polkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin kaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.
— Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoiPinocchio vanginvartijalle.
— Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan seuraan.
— Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.
— Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi vanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja antoi hänen juosta matkoihinsa.