Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.
Kuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana! Ajattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen tien, joka johti haltijattaren talolle.
Oli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana rapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.
Mutta siitä ei marionetti välittänyt.
Hän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen sisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että maantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli itsekseen:
— Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin! sillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman mieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat tuhatkertaa viisaammat kuin minä… Mutta tästä hetkestä saakka alan elää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen todellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy huonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on saanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen ikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut suudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka hänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar on minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen elossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää poikaa kuin minä?
Näitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä askelta taaksepäin.
Mitä luulette hänen nähneen?
Hän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen käärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi kuin uuninpiippu.
On mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen kilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi kunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.
Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.
Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi ja suloiseksi kuin mahdollista:
— Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?
Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.
Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:
— Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin… Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!
Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan. Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.
— Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin, kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.
Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.
Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi — ja tällä kertaa hän todellakin kuoli.
Ja nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä haltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa nälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan, aikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!
Hän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän tuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen silmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.
Marionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika oli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä näädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.
Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa hänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.
Sen nyt kaikki arvaatte, että Pinocchio alkoi itkeä ja ulista ja voivotella. Mutta turhat olivat itkut ja valitukset, sillä lähellä ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa ja maantielläkään ei kulkenut yhtään elävää sielua.
Yökin oli jo käsissä.
Joko ketunrautojen tuottamasta tuskasta, tai sitten siitä pelosta että oli aivan yksin autiolla tasangolla, oli marionetti vähällä mennä tainnoksiin, mutta silloin hän samassa näki tulikärpäsen lentävän päänsä yli. Hän huusi sitä luokseen ja sanoi:
— Voi, pieni tulikärpäseni, ole minulle armollinen ja pelasta minut tästä rangaistuksesta!
— Poika parka! vastasi tulikärpänen, pysähtyen lennossaan häntä katselemaan. — Miten ihmeessä sinä olet tarttunut noihin rautoihin?
— Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä, sitten…
— Olivathan rypäleet sinun?
— Ei…
— Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?
— Minun oli niin nälkä…
— Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme anastaa toisten omaa.
— Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää milloinkaan tee niin.
Samassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten kopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien varpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät hänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn valossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.
— Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se näpisteletkin minun kananpoikiani?
— En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. — Tahdoin vain poimia muutamia rypäleitä.
— Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas vaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.
Hän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet sillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.
Saavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle, asetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:
— On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä asiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti hänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.
Sanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen kaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään yli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.
— Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin, siellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat koiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi varkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!
Tämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki vielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka kokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Vähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti puristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:
— Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla laiskottelija, maankiertäjä… olen seurannut huonojen toverien neuvoja ja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika niin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos olisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona taivasalla, talonpojan vahtikoirana… Oi, jos saisin syntyä maailmaan uudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!
Tämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.
Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan pääsee vapaaksi.
Nukuttuaan makeasti ainakin kaksi tuntia heräsi hän puoliyön aikaan siihen, että kuuli pihalta hiljaista kuiskutusta, tissutusta ja tassutusta. Hän pisti nenännipukkansa ulos koirankopin suusta ja näki pihalla neljä mustaa kissannäköistä eläintä, kokoontuneena neuvotteluun. Mutta kissoja ne eivät olleet, vaan näätiä, pieniä petoeläimiä, jotka ovat hyvin ahneita munille ja nuorille kananpojille. Yksi näistä näädistä erosi tovereistaan, astui koirankopin suulle, ja sanoi hiljaa:
— Hyvää iltaa, Melampo.
— Ei minun nimeni ole Melampo, vastasi marionetti.
— Kuka sinä olet?
— Minä olen Pinocchio.
— Ja mitä sinä täällä teet?
— Olen täällä talonvahtina.
— Missä Melampo on, minne vanha talonkoira on joutunut, joka asui tässä kopissa?
— Hän kuoli aamulla.
— Kuoliko? Koira parka! Hän oli hyvin hyvä! Mutta kasvoistasi päättäen näytät sinäkin olevan kunnon koira!
— Pyydän anteeksi, mutta en minä ole koira!
— Mikä sitten olet?
— Minä olen marionetti.
— Mutta olet täällä talonvahtikoirana?
— Ikävää kyllä, syntieni tähden…
— Hyvä on, minä ehdotan sinulle saman sopimuksen, joka meillä oli autuaan Melampo-vainaan kanssa, siihen sinä kyllä tyydyt.
— Mitkä ovat ehdot?
— Me käymme niin kuin ennenkin kerran viikossa kanakopissa ja viemme sieltä kahdeksan kanaa. Näistä kanoista me itse syömme seitsemän, ja yhden me annamme sinulle, mutta sillä ehdolla tietysti, että sinä olet nukkuvinasi etkä hauku vähääkään, etkä herätä isäntääsi.
— Niinkö Melampokin teki? kysyi Pinocchio.
— Aivan varmaan, ja me tulimme aina hänen kanssaan hyvin toimeen. Nuku siis hyvässä rauhassa ja ole varma siitä, että ennen kuin lähdemme täältä, jätämme koppisi eteen valmiiksi nypityn kanan, siitä saat huomiseksi aamiaisen. Olemmeko ymmärtäneet toisemme.
— Liiankin hyvin! vastasi Pinocchio pudistaen päätänsä uhkaavasti, niin kuin olisi tahtonut sanoa: — Odottakaa vaan, kyllä tästä vielä puhutaan!
Kun siis näädät uskoivat olevansa varmoja asiastaan, menivät he suoraa päätä kanahuoneeseen, joka olikin aivan koirankopin vieressä. Hampaillaan ja kynsillään he saivat suljetun puuoven aukaistuksi ja pujahtivat sisään, toinen toisensa perästä. Mutta tuskin he olivat päässeet sisään, niin lyötiin ovi aika paukauksella kiinni.
Pinocchio sen sulki. Mutta hän ei ollut vielä siihenkään tyytyväinen, vaan vieritti varmuuden vuoksi vielä suuren kiven oven eteen.
Ja sitten hän alkoi haukkua aivan kuin vahtikoira: hau, hau, hau.
Tämän äänen kuullessaan karkasi talonpoika ylös sängystään, otti pyssyn käteensä, astui ikkunan luo ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
— Täällä on varkaita! vastasi Pinocchio.
— Missä ne ovat?
— Kanahuoneessa.
— Minä tulen paikalla.
Ja heti olikin jo talonpoika alhaalla. Hän kiiruhti juoksujalassa kanahuoneelle, otti kiinni kaikki neljä näätää, pisti ne säkkiin ja sanoi sitten hyvin tyytyväisenä:
— Sainpa teidät viimeinkin käsiini! Voisinpa nyt rangaista teitä, mutta niin pitkävihainen en ole. Tyydyn siihen, että vien teidät naapurikylän ravintolan isännälle, hän nylkee teidät ja valmistaa teistä sitten jänispaistin hapankastikkeen kanssa. Se on kunnia, jota ette ole ansainneet, mutta jalomieliset ihmiset eivät välitä pikkuasioista…
Sen jälkeen meni hän Pinocchion luo ja oikein hyväili häntä, sitten hän kysyi muun muassa:
— Mitenkä sinä sait vihiä näiden pikku veijarien liitosta? Ja kun ajattelen, että Melampo, minun uskollinen vahtini, ei milloinkaan huomannut mitään!
Nyt olisi marionetti voinut puhua mitä tiesi, tai toisin sanoen, hän olisi voinut ilmaista koiran ja näätien häpeällisen sopimuksen, mutta hän muisti että koira oli kuollut ja ajatteli sen vuoksi näin:
— Mitä hyödyttää syyttää kuolleita? Kuollut on kuollut, ja paras on jättää heidät rauhaan.
— Olitko valveilla vai nukuitko, kun näädät tulivat pihalle? kyseli talonpoika edelleen.
— Minä nukuin, vastasi Pinocchio, mutta näätien kuiskailemisesta heräsin ja yksi niistä tuli minun luokseni kopille ja sanoi: "Jos lupaat ettet hauku etkä herätä herraasi, annamme sinulle valmiiksi nypityn kananpojan." Ajatelkaapa! Olivat niin hävyttömiä, että tekivät minulle sellaisen ehdotuksen! Tietäkää, että niin marionetti kuin olenkin, ja vaikka minussa on kaiken maailman pahat tavat, niin en kuitenkaan milloinkaan antaisi apuani epärehellisille ihmisille.
— Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä olkapäälle. — Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi vapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.
Ja hän irroitti kaulanauhan.
Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.
Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.
Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa kultakutrinen tyttö asui.
Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava surullinen hautakirjoitus:
Tässä lepääkultakutrinen tyttö,hän kuoli surustakadotettuaan pienenrakkaan veljensä Pinocchion.
Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan, suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä, vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.
Ja hän sanoi itkien:
— Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä? Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta… jos pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon… tule samaksi kuin ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni, kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas puuhun… ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin! Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!
Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.
Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:
— Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?
— Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä kohti, hieroen silmiään hihaansa.
— Sano minulle, kyyhkynen jatkoi — etkö tunne sattumalta toveriesi joukossa Pinocchio nimistä marionettia?
— Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä hyppäyksellä. — Pinocchio olen juuri minä.
Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.
— Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.
— Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda minua, vastaa, onko hän vielä elossa?
— Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.
— Mitä hän siellä teki?
— Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren yli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien sinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen päähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman mantereelta.
— Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin huolissaan.
— Enemmän kuin tuhat kilometriä.
— Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun siipesi!
— Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.
— Miten?
— Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?
— Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.
Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni, nyt on kiire matkalle!"
Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan, miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään, mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.
He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:
— Minua janottaa niin kovin!
— Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.
— Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren rannalla.
He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.
Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:
— En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!
— Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, — että peltoherneetkin maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei välitä oikuista eikä makeisista!
Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.
Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.
Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat käsillään, katsellen merelle päin.
— Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.
— Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle…
— Missä vene on?
— Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään pieni ukko.
Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:
— Se on minun isäni! Minun isäni!
Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja viimein myös hatullaan.
Ja vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi hän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa tervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän mielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.
Samassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin veneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.
— Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten hiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.
Ilmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan, he näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:
— Minä tahdon pelastaa isäni!
Pinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden pinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet nielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen käsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan katosi näkyvistä.
— Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat hiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.
Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää haltijattarensa.
Toivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä innossaan koko pitkän yön.
Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.
Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se oli saari keskellä merta.
Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto, joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion kauas saaren rannalle.
Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään sanoen:
— Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!
Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri lepäsi tyynenä kuin peili.
Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin olivat kärpäsen kokoisia.
— Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. — Jospa edes tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan! Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää olentoa.
Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon yläpuolella.
Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten kovalla äänellä tullakseen kuulluksi:
— Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?
— Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä merisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.
— Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään kylää, josta saisi ruokaa?
— Onpa kyllä! vastasi merisika. — Onpa aivan tässä lähelläkin.
— Mitenkä löydän tien sinne?
— Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen suuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.
— Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit merellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?
— Kuka sinun isäsi on?
— Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman tottelemattomin poika.
— Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut, merisika sanoi.
— Entä isäni?
— Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa ympärilleen.
— Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.
— Suuriko! merisika jatkoi. — Saadaksesi oikean käsityksen siitä, voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna vetureineen päivineen.
— Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:
— Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.
Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä "Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää, vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.
— Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.
Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.
Mitä tehdä!
Hänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko pyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.
Kerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut hänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja pyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne, jotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi ansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat velvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin näkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.
Samassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan yksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.
Pinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi tätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:
— Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
— En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, — vaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat minua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.
— Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, — en ole ikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.
— Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. — Mutta tahdonpa sanoa sinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö kaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä vatsannipistyksiä!
Vähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan raskasta tiilitaakkaa.
— Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
— Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, — niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi penniä.
— Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, — enkä minä viitsi liiaksi itseäni vaivata.
— Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!
Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki vastasivat:
— Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!
Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.
— Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.
— Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut maahan.
Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:
— Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!
Kun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:
— Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan sinulle suuren palan leipää.
Pinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva jatkoi.
Pinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.
— Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn karamellin.
Tätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut vastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:
— Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.
Ruukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä kädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.
Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.
Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.
Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja kukkakaalia.
— Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.
— Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, — se merkitsee… että… että… te muistutatte… niin, niin, niin… sama ääni… samat silmät… sama tukka… niin niin… teilläkin on kullankeltainen tukka… niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni… oi minun haltijattareni… sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse! Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt niin paljon, kärsinyt niin paljon…
Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle syleillen pienen rouvan polvia.
Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.
Aluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar, mutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen enempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:
— Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin minä?
— Minun rakkauteni sen sanoi.
— Muistatko? Kun jätit minut olin minä pieni tyttö ja nyt tapaat minut täysikasvaneena naisena, niin, melkeinpä niin täysi-ikäisenä, että voisin olla sinun äitisi.
— Se minulle vasta mieleistä onkin, ja nyt sisaren sijaan kutsunkin sinua äidiksi. Minä olen aina niin hartaasti toivonut, että minullakin olisi äiti niin kuin muilla pojilla. Mutta millä ihmeen tavalla olet voinut kasvaa niin nopeasti?
— Se on minun salaisuuteni.
— Opeta se minullekin, tahtoisin niin mielelläni vähän kasvaa. Etkö näe, että olen sama pieni nappula kuin ennenkin.
— Mutta sinähän et voi kasvaa, haltijatar vastasi.
— Minkä tähden?
— Sen vuoksi, etteivät marionetit milloinkaan kasva. Ne syntyvät marionetteina, elävät marionetteina ja kuolevat marionetteina.
— Voi, olen kyllästynyt aina olemaan marionettina! Pinocchio huudahti ja koputteli kalloansa. — Olisi jo aika minunkin olla ihmisenä…
— Siksi tuletkin, jos vaan ymmärrät olla niin että sen ansaitset.
— Todellako? Ja mitä voin tehdä, että sen ansaitsisin?
— Ei kovinkaan kummia: tottua olemaan kunnon poikana.
— Enkö minä sitten jo olisi!
— Kyllä kiitoksia! Kunnon pojat ovat tottelevaisia, sinä sitä vastoin…
— Minä en tottele milloinkaan.
— Kunnon pojat mielellään lukevat ja tekevät työtä, mutta sinä…
— Minä vuodesta toiseen olen tyhjäntoimittaja ja maankiertäjä.
— Kunnon pojat puhuvat aina totta…
— Minä valehtelen aina.
— Kunnon pojat menevät mielellään kouluun…
— Minut tekee koulu sairaaksi. Mutta tästä päivästä alkaen tahdon alkaa uuden elämän.
— Lupaatko sen minulle?
— Kyllä, sen lupaan. Tahdon tulla kunnolliseksi pieneksi pojaksi ja isäni tueksi ja avuksi. Missähän isäraukkani nyt lienee?
— Sitä en tiedä.
— Saanenkohan koskaan enää iloita siitä, että saan nähdä ja syleillä häntä.
— Sen kyllä uskon, olen aivan varma siitä.
Tämän kuultuaan tuli Pinocchio niin iloiseksi, että hän tarttui haltijattaren molempiin käsiin ja peitti ne niin tulisilla suudelmilla, aivan kuin olisi hän ollut suunniltaan. Sen jälkeen hän nosti päänsä ja katsoen hellästi haltijattareen kysyi:
— Sano minulle, äiti kulta ettei ole totta, että olet kuollut?
— Ei taida siltä näyttää, haltijatar vastasi hymyillen.
— Jos tietäisit minkä surun ja tuskan tunsin rinnassani kun luin: tässä lepää…
— Sen tiedän, ja sen vuoksi annoinkin sinulle anteeksi. Syvä surusi osoitti minulle, että sinulla oli hyvä sydän, ja hyväsydämisistä pojista voi aina toivoa jotakin, vaikkakin he olisivat vähän oikullisia ja hemmoteltuja, voi toivoa, että he kuitenkin vielä palaavat oikealle tielle. Katsos, sen vuoksi olen tullut tänne asti sinua etsimään. Olen sinun äitinäsi.
— Voi miten ihanaa! Pinocchio huudahti ilosta hyppien.
— Sinun pitää totella minua ja tehdä aina minun sanani mukaan.
— Niin mielelläni, mielelläni, mielelläni!
— Huomisesta alat käydä koulussa! haltijatar jatkoi.
Pinocchion ilo laimeni heti hiukkasen.
— Sitten saat valita oman makusi mukaan oman työalasi tai ammattisi…
Pinocchio tuli totiseksi.
— Mitä sinä mutisit hampaittesi lomitse! haltijatar kysyi, hiukan loukkaantuneena.
— Sanoin vain, marionetti mumisi puoliääneen, — että minusta on liian myöhäistä enää lähteä kouluun.
— Ei herraseni. Muista, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä oppia jotakin.
— Mutta en tahdo oppia en sitä enkä tätä.
— Miksi et?
— Sen vuoksi, että minusta oppiminen on vaivaksi.
— Kuulepas, poikani, haltijatar sanoi, — ne, jotka noin puhuvat joutuvat aina lopulta joko vankilaan tai sairaalaan. Kaikki ihmiset, olkoot ne syntyneet maailmaan köyhinä tai rikkaina, ovat pakotetut tekemään jotain, ryhtymään johonkin, tekemään työtä. Voi sitä, joka heittäytyy laiskuuden orjaksi! Toimettomuus on paha tauti, joka on parannettava aikaisin, jo lapsuudessa, sillä on liian myöhäistä koettaa parantaa sitä sitten, kun on kasvanut suureksi.
Nämä sanat koskivat Pinocchion sydämeen, hän kohotti päänsä reippaasti ja sanoi haltijattarelle:
— Tahdon tehdä työtä ja lukea, tahdon tehdä kaikki mitä sinä käsket, sillä olen todellakin ikävystynyt marionettielämään ja tahtoisin oikeaksi pojaksi mistä hinnasta hyvänsä. Olethan luvannut muuttaa minut, olethan aivan varmaan.
— Olen luvannut ja nyt se riippuu sinusta itsestäsi.
Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle katsomaan hirvittävää haikalaa.
Seuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella näiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan kouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He koettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi hatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti piirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti sitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet tanssimaan.
Alussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata, mutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden puoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin varmalla äänellä:
— Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä annan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.
— Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat pojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista nenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.
Mutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut jalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.
— Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun synnyttämää mustelmaa.
— Entäs kyynärpäät sitten… vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi, joka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa takia.
Mutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut kaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt häntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.
Mutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas, tarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä sieltä lähti, kun koulu loppui.
Ainoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden joukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.
Opettaja varoitti häntä joka päivä ja hyvä haltijatarkin toisti kerran toisensa perästä:
— Ole varuillasi Pinocchio! Nämä sinun koulutoverisi voivat ennemmin tai myöhemmin tappaa sinun lukuhalusi ja kuka tietää mihin suureen onnettomuuteen he vielä sinut saattavat.
— Ei ole pelkoa! Pinocchio vastasi olkapäitään kohautellen ja sormellaan osoittaen otsaansa ikään kuin sanoakseen: "Täällä sitä vasta ymmärrystä on!"
Sattui sitten eräänä kauniina päivänä että kulkiessaan kouluun, hän tapasi joukon näitä hyviä ystäviään, jotka tulivat häntä vastaan sanoen:
— Oletko kuullut suurta uutista!
— En.
— Tänne lähimpään merenlahteen on tullut vuoren kokoinen haikala.
— Todellako? Olisikohan se se haikala, joka nähtiin samoihin aikoihin, kun isäparkani hukkui?
— Me lähdemme rannalle sitä katsomaan. Tule sinäkin mukaan!
— En tule. Minä menen kouluun.
— Mitä sinä koulusta välität. Sinne ehdimme huomennakin. Olkoon yksi tunti enemmän tai vähemmän, yhtä suuria aaseja kuitenkin olemme.
— Mutta mitä sanoo opettaja.
— Anna hänen paukuttaa. Hänelle on maksettu, että pöpöttäisi aamusta iltaan.
— Mutta minun äitini?
— Äidit eivät tiedä milloinkaan mistään mitään, nuo lurjukset vastasivat.
— Tiedättekö mitä minä teen? Pinocchio sanoi. — Haikalan tahdon nähdä, siihen on minulla omat syyni, mutta minä menen katsomaan sitä vasta koulun loputtua.
— Voi tyhmeliiniä! joku lurjuksista huudahti. — Uskotko sinä, että tuo mahtava kala jää sinne odottamaan sinun tuloasi? Kun se ikävystyy, se kääntyy toiselle kyljelleen ja silloin se on mennyt matkoihinsa.
— Pitkältikö on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi.
— Tunnissa ennätämme edestakaisin.
— Tulkaa sitten! Kuka pikemmin ennättää! Pinocchio huusi.
Näin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen, kirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä oli kuin siivet jalkojen alla.
Aina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun he jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän ähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja kieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä kauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.
Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.
Saavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta haikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.
— Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.
— Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen vastasi.
— Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi vieläkin enemmin.
Näistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio ymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja kuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella äänellä:
— Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle haijuttunne?
— Tietysti siitä oli meille hauskuutta! pojanlurjukset vastasivat yhteen ääneen.
— Ja mitä hauskuutta?
— Saimme sinut karkaamaan koulusta ja lähtemään kanssamme. Etkö sinä häpeä päivät päästään kulkea noin säännöllisesti koulussa ja istua tarkkaavaisena tunnilla? Etkö häpeä lukea niin ahkerasti kuin aina teet?
— Mitä se teihin kuuluu jos luen tai en?
— Kuuluu paljonkin, sillä sen vuoksi me joudumme huonoihin väleihin opettajan kanssa.
— Miten niin?
— Sillä ahkerat oppilaat asettavat aina varjoon ne, joilla ei ole halua lukea, niin kuin meillä ei ole. Ja me emme tahdo joutua varjopuolelle. Meilläkin on itsetuntomme.
— Ja mitä pitäisi minun tehdä ollakseni teille mieliksi?
— Sinun pitää niin kuin meidän vihata koulua, läksyjä ja opettajia, meidän kolmea pahinta vihollistamme.
— Mutta jos edelleenkin tahdon olla ahkera?
— Sitten emme viitsi sinuun edes katsoakaan ja ensi tilassa saat maksusi.
— Totisesti minun tekisi mieleni nauraa teille, marionetti sanoi päätään keikauttaen.
— Vai niin, Pinocchio! huusi samassa suurin pojista ja ryntäsi uhkaavasti hänen kimppuunsa. — Äläpäs tulekaan tänne kehumaan. Älä tule tänne ylpeilemään! Sillä jos sinä et meitä pelkää, niin emme mekään sinua pelkää. Muista että sinä olet yksin ja meitä on seitsemän.
— Seitsemän, niin kuin seitsemän kuolemansyntiä! Pinocchio sanoi ääneen nauraen.
— Kuulitteko? Hän on pilkannut meitä kaikkia. Hän on haukkunut meitä kuolemansynneiksi!
— Pinocchio! Pyydätkö heti anteeksi haukkumisesi — tai varo itseäsi!
— Kukkuu! huusi marionetti sormi nenännipukalla heitä kiusatakseen.
— Pinocchio, tämä päättyy huonosti sinulle!
— Kukkuu!
— Saat aika selkäsaunan!
— Kukkuu!
— Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista huusi. — Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.
Ja päähän isku seurasi näitä sanoja.
Mutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti maksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi silmänräpäyksessä kova taistelu.
Pinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.
Hän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan piti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa ulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.
Vimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat päättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja alkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja muilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja vikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät kaikki hänen ohitseen mereen.
Ajatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi kelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle; mutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät sen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat tahtoneet sanoa:
"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme tottuneet!"
Mutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri hitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän ylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin särkyneen pasuunan:
— Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien väliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku onnettomuus.
Hummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka oli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä vihaisesti ja sanoi:
— Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit rintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja koeta hiota!
Sillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja huomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he silmänräpäyksessä tarttuivat siihen.
Yksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja kulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä että se oli hyvin painava.
Tämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja heitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan marionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni vaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:
— Äiti, auta minua… minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen hietikolle.
Nähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta pois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua olivat he poissa näkyvistä.
Mutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän kuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan nenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko ajan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:
— Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et vastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä! Avaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin… Voi Jumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle äidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten paljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt kouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle kiroukseksi? Olihan opettaja sanonut… ja minun äitini oli toistanut: "Varo huonoja tovereita!" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen… uhkarohkea… sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa päätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä… Ja sen vuoksi ei minulla ole ollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi Jumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?
Ja Pinocchio alkoi itkeä ja ulvoa ja lyödä päätänsä nyrkeillään ja huutaa Eugenia nimeltä. Samassa hän kuuli kumeaa askelten töminää, jotka lähenivät häntä.
Hän kääntyi ja näki kaksi poliisia.
— Miksi siinä makaat pitkälläsi maassa? kysyivät he Pinocchiolta.
— Minä autan koulutoveriani.
— Onko hän sairas?
— Siltä näyttää.
— Tämä on jo muuta kuin sairautta! toinen poliiseista sanoi, ja kumartui lähemmin tarkastamaan Eugenia. — Tällä pojalla on haava toisessa ohimossa, kuka sen on tehnyt?
— En minä! marionetti änkytti, uskaltaen tuskin hengittää.
— Jos et sinä sitä ole tehnyt, kuka sitten on häntä haavoittanut?
— Minä en ole ainakaan! Pinocchio toisti.
— Millä esineellä häntä on haavoitettu?
— Tällä kirjalla.
Ja marionetti otti maasta pahviin ja nahkaan nidotun AritmetiikanOppikirjansa ja näytti sitä poliiseille.
— Kenen tämä kirja on?
— Se on minun.
— Kyllä riittää, ei tarvita muuta. Nouse heti ylös ja seuraa meitä.
— Mutta minä…
— Seuraa meitä!
— Mutta minä olen syytön…
— Seuraa meitä!
Mutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille kalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:
— Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan päähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme häntä katsomaan.
Sitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja komensivat:
— Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!
Antamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä tietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä maailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa vapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän saanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli kuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä sydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän haltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän olisi kuollut.
He olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska samassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun kymmenen askeleen päähän.
— Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.
— Juokse vaan, mutta tee se joutuun!
Marionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi pannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta täyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.
Poliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat sen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut ensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi, mutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja kerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu päättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja Pinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman minuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.