Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.
Tämän toivottoman kilpajuoksun kestäessä kerran oli kamala hetki, hetki jolloin Pinocchio luuli olevansa hukassa. Sillä Alidoro (se oli verikoiran nimi) juoksi niin äärettömän nopeasti, että se oli vähällä saada hänet kiinni.
Marionetti kuuli aivan takaansa pedon ähkyvän läähätyksen ja tunsi sen kuuman hengityksen aivan niskassaan.
Mutta silloin oli onneksi ranta aivan lähellä ja meri näkyi parin askeleen päässä.
Rannalle ehdittyään, marionetti otti vauhtia ja hyppäsi kuin sammakko suoraa päätä veteen. Alidoro puolestaan aikoi pysähtyä, mutta juoksi niin kovaa, että sekin joutui veteen. Ja se raukka ei osannutkaan uida, vaan alkoi loiskia käpälillään sinne tänne pysyäkseen pinnalla. Mitä enemmän se loiski, sitä syvemmälle vajosi sen pää veden pinnan alle.
Kun koiraparan onnistui hetkeksi saada päänsä veden pinnalle, pyörivät sen silmät kauhistuneina ja se huusi kovaa haukkuen:
— Minä hukun! Minä hukun!
— Huku vaan! Pinocchio huusi kaukaa, huomatessaan olevansa vaarasta pelastunut.
— Auta minua, Pinocchio-kulta! Pelasta minut kuolemasta!
Nämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli pohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:
— Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä aja minua takaa?
— Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos viivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.
Pinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta kertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata itselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen häntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.
Koiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut niin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo. Marionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi viisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen. Edetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:
— Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!
— Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, — tuhannen kiitosta, kun pelastit minut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja palvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan siitä enemmän…
Pinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja. Viimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan ympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea savupatsas.
— Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne sisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten… Niin tapahtukoon sitten mitä tahansa!
Aikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri kiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan vedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa verkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen ja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.
Samassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän näytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko vihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä, vihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan takajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.
Kun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän huudahti mielissään:
— Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!
— Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi mielensä.
Verkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja savustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin että tuskin voi henkeä vetää.
— Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja pistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja nosti sieltä kourallisen ahvenia.
— Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä mielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään saviastiaan.
Tämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat verkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:
— Miten mainioita haukia!
— Erinomaisia mateita!
— Herkullisia kampeloita!
— Herkullisia mutta ei ruodottomia hailia!
Niin kuin arvaatte, joutuivat kaikki ahvenet, hauet, mateet ja kampelat sekaisin saviastiaan.
Lopulta oli Pinocchio yksin jäljellä verkossa.
Mutta kun kalastaja oli noukkinut hänetkin sieltä, pyöristyivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä ja hän huusi melkein pelästyneenä:
— Mikä kala tämä on! En muista ennen syöneeni tämän näköistä kalaa.
Kalastaja tarkasteli Pinocchiota kerran vielä hyvin tarkkaan, käänteli ja katseli joka puolelta ja sanoi viimein:
— Nytpä ymmärränkin, tämä on varmasti merihummeri.
Pinocchio huomatessaan, että häntä luultiin merihummeriksi, joutui aivan epätoivoon ja huusi harmistuneena:
— Hummeri en ole, enkä hummeriksi tule! Miten pahasti minua kääntelette! Minä olen marionetti, tietäkää se.
— Marionettiko? kalastaja kysyi. — Totta sanoakseni, marionettikala on minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.
— Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala?Ettekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?
— Totta totisesti! kalastaja vastasi. — Koska siis olet kala, joka osaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi tarpeellisella kunnioituksella.
— Minkälainen on tämä kunnioitus?
— Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun valita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko tulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi tomaattikastikkeessa.
— Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, — niin mieluummin tahdon vapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.
— Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen kalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän vesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen kanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä seurassa.
Nämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri lupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: — Miksi olin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni viekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!
Hän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia ponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta tämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin makkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.
Sitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja alkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt hän viskasi ne pannuun paistumaan.
Ahvenparat saivat alkaa tanssiaiset kiehuvassa öljyssä; sitten tuli haukien vuoro, sitten mateitten, kampeloiden ja viimein oli Pinocchion vuoro. Mutta tämä huomatessaan olevansa näin lähellä kuolemaa (ja miten julmaa kuolemaa) pelästyi ja alkoi vapista niin kovasti, ettei saanut ääntäkään suustaan ja tahtoi pyytää armoa.
Poikaparka rukoili ainoastaan silmillään. Mutta vihreä kalastaja ei ollut sitä huomaavinaankaan, pyöritteli vaan häntä viisi, kuusi kertaa jauhoissa ja jauhosi hänet niin perusteellisesti päästä jalkoihin, että Pinocchio oli viimein aivan kipsimarionetin näköinen.
Sitten tarttui hän Pinocchiota päähän ja…
Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.
Juuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan kiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen paistetun öljyn tuoksu.
— Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen kädessään jauhotettua marionettia.
Mutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja heilutti häntäänsä kuin sanoakseen:
— Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.
— Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa antaakseen hänelle potkun.
Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.
Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:
— Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!
Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.
Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!
Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.
— Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.
— Ei mitään syytä! koira vastasi. — Olethan sinä pelastanut minut, tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki koetamme auttaa toisiamme.
— Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?
— Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan heikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä lähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin…
— Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä. — Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin olisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää jo pelkkä ajatuskin.
Alidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä voimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.
Koira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa lämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:
— Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästäEugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?
— Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt…
— Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.
— Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.
— Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle ilosta. — Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?
— Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko vastasi, — sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen päätään kohti.
— Kuka sen heitti?
— Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen…
— Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.
— Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.
— Se on panettelua! Paljasta panettelua!
— Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?
— Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.
— Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.
— Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen, tottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa…
Marionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä alkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran. Pelästyksissään hän alkoi huutaa:
— Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia harjoittamassa.
Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.
— Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän? ukko kysyi äkkiä.
— Sen kyllä sanon… huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään, marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala pannussa paistettavaksi.
— Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?
— Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni, eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen verran, että pääsen kotiin?
— Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.
Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:
— Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle, sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta en milloinkaan pidä sanaani.
Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.
Mutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen sijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin kaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille, mutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran — ei koputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin portin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.
Hän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran ikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan etananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana kysyi:
— Kuka siellä tähän aikaan!
— Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.
— Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä olet?
— Minä olen minä!
— Mikä minä?
— Pinocchio.
— Mikä Pinocchio?
— Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.
— Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, — odota siellä, minä tulen heti avaamaan portin sinulle.
— Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.
— Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.
Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja sama etana tirkisti ulos.
— Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, — nyt olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!
— Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä ikkunasta, — poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Ja ikkuna sulkeutui taas.
Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.
— Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. — Jos portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.
Hän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten. Hän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään ja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut kuin kiinni taottu naula.
Ajatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen jalkansa maassa ja toinen ilmassa.
Aamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen etanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen neljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!
— Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi nauraen marionetilta.
— Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos onnistuisit saamaan jalkani irti.
— Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan ollut nikkarin opissa.
— Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!
— Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.
— Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?
— Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!
— Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!
— Heti! etana vastasi.
Ja kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen tarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja neljä kypsää aprikoosia.
— Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.
Nähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan tyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan syömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo neljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että näyttivät luonnollisilta.
Hän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi viskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin pyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen tyhjä vatsa.
Kun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen vieressään.
— Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi, mutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!
Pinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä kiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja vuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja muutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi, että haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:
— Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.
— Mikä toiveeni?
— Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.
Se, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan tämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen koulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä kahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa. Haltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut valmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin. Päivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta…
Onnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa kaikki asiat.
Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee Pinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".
Luonnollisesti Pinocchio pyysi päästä itse kaupungille kutsuja viemään ja haltijatar sanoi hänelle:
— Mene vain itse kutsumaan tovereitasi huomiseen kahvikestiin, mutta muista, että tulet kotiin ennen pimeän tuloa. Ymmärsitkö?
— Tunnin päästä lupaan varmasti olla kotona, marionetti vastasi.
— Varo itseäsi, Pinocchio! Pojat ovat aina valmiit lupaamaan, mutta hitaat täyttämään lupauksiansa.
— Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin pidän sen myöskin.
— Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää itseäsi.
— Miten niin?
— Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja, joutuvat aina johonkin onnettomuuteen.
— Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. — Mutta nyt se ei enää tule tapahtumaan.
Tuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit herttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti sitten laulaen ja tanssien ulos portista.
Reilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat mielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta kuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita molemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: — Voimmehan tulla sinun mieliksesi.
Mutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa joukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo nimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä "Kynttilä", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin kellertävä talikynttilä.
Kynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio piti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan kahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen kerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä kolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.
Mistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet viimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.
— Mitä sinä täällä teet? Pinocchio kysyi, — mennen hänen luokseen.
— Minä odotan keskiyötä ja sitten minä lähden…
— Minne lähdet?
— Kauas, kauas, kauas!
— Ja minä olen ollut etsimässä sinua kotoasi jo kolme kertaa.
— Mitä asiaa sinulla oli minulle.
— Etkö ole kuullut suurta uutista? Etkö tiedä mikä onni on tullut osakseni?
— Mikä sitten?
— Huomenna minä lakkaan olemasta marionetti ja minä muutun pojaksi niin kuin sinä ja kaikki muut.
— Olkoon onneksi!
— Huomenna odotan sinua kahvikesteille kotiini.
— Mutta olenhan sanonut sinulle, että lähden tänä iltana.
— Mihin aikaan?
— Aivan heti.
— Minne sinä lähdet?
— Minä lähden asumaan toiseen maahan, joka on maailman ihanin maa, oikea satumaa!
— Mikä sen maan nimi on?
— Sen nimi on "Leikkikalumaa". Miksi et lähde mukaan?
— Minäkö? En toki!
— Oletpa hullu, kun et tule, Pinocchio. Usko pois, kyllä kadut, jos et tule mukaan. Mistä löydät terveellisemmän maan meille pojille? Siellä ei ole kouluja, ei opettajia, eikä kirjoja. Tässä siunatussa maassa ei lueta milloinkaan. Torstaina on lupapäivä ja viikossa on vielä kuusi torstaita ja yksi sunnuntai. Ajattele vaan, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu joulukuun viimeisenä. Siinäpä oikein minun mieleiseni maa! Sellaisia jos olisivat kaikki sivistysmaat!
— Miten he viettävät päivänsä siellä "Leikkikalumaassa?"
— He leikkivät ja huvittelevat aamusta iltaan. Illalla mennään nukkumaan ja aamulla aletaan taas uudelleen alusta. Mitä sinä siitä sanot?
— Hm! hymähti Pinocchio, heiluttaen hiljakseen päätään ikään kuin sanoakseen: semmoista elämää minäkin mielelläni viettäisin.
— Siis, tahdotko lähteä mukaani? Ei tai kyllä? Päätä heti!
— En, en, en ja vieläkin: en lähde. Olenhan juuri luvannut hyvälle haltijattarelleni tulla hyväksi pojaksi, ja tahdon pitää lupaukseni. Kas, nyt aurinko juuri laskee, minun täytyy heti lähteä ja jättää sinut. Hyvästi nyt ja onnea matkalle!
— Minne sinä juokset semmoisella kiireellä?
— Kotiin. Hyvä haltijattareni tahtoo, että olen kotona ennen pimeän tuloa.
— Odota edes kaksi minuuttia!
— Minä myöhästyn.
— Ainoastaan kaksi minuuttia.
— Mutta, jos haltijatar sitten toruu minua?
— Anna hänen torua! Kun on vähän aikaa torunut, kylläpähän tyyntyy, sanoi tuo Kynttilä-lurjus.
— Mitä aiot tehdä? Lähdetkö yksin tai seurassa?
— Yksinkö? Meitä on yli sata poikaa.
— Kuljetteko jalkaisin?
— Hetken päästä kulkevat vaunut tästä ohitse, ja ne vievät minut yli sen onnellisen maan rajojen.
— Mitä maksaisinkaan, jos vaunut kulkisivat nyt heti!
— Miten niin?
— Että saisin nähdä teidän kaikkien lähdön.
— Viivy vielä hetkinen, niin saat nähdä.
— En, en minä lähden heti kotiin.
— Odota vielä kaksi minuuttia!
— Olen jo viivytellyt liiankin kauan. Varmasti on haltijatar levoton minun tähteni.
— Haltijatar parka! Hän taitaa pelätä, että yököt syövät sinut?
— Mutta kuulehan, jatkoi Pinocchio, — sinä tiedät siis aivan varmaan, että siinä maassa ei ole yhtään koulua?
— Ei edes koulun varjoakaan.
— Eikä opettajiakaan.
— Ei ainoatakaan.
— Eikä milloinkaan pakoteta lukemaan?
— Ei, ei milloinkaan!
— Oi ihanaa maata! Pinocchio sanoi tuntien veden kohoavan suuhunsa. — Miten ihana maa! Enhän ole milloinkaan siellä ollut, vaan voin sen kuvitella…
— Miksi et tule mukaan sinäkin?
— Ei maksa vaivaa minua viekotella! Kun kerran olen haltijattarelleni luvannut tulla hyväksi pojaksi, niin tahdon pitää sanani.
— No, hyvästi sitten ja sano minulta terveisiä kaikille lyseolaisille ja muille koululaisille, jos tapaat tiellä.
— Hyvästi, Kynttilä! Onnellista matkaa, huvittele nyt oikein ja muista joskus ystäviäsi!
Tämän sanottuaan marionetti astui kaksi askelta eteenpäin, mutta pysähtyi sitten taas ja kääntyi ystäväänsä päin kysyen:
— Mutta oletko sinä aivan varma siitä, että siinä maassa kaikkina viikkoina on kuusi torstaita ja yksi pyhä?
— Aivan varma.
— Mutta tiedätkö myöskin varmasti, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu viimeisenä päivänä joulukuuta?
— Aivan varmasti.
— Mikä ihana maa! Pinocchio toisti ja hänen täytyi sylkäistä paljaasta ihastuksesta. Mutta sitten hän soimasi itseään ja sanoi hyvin kiireesti ja hätäisesti:
— Ei, hyvästi nyt totisesti ja onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Milloin lähdette?
— Aivan pian.
— Vahinko! Jos ei viipyisi tuntia enempää lähtöönne, olisin melkein valmis odottamaan.
— Mutta entä haltijatar?
— Nyt olen jo myöhästynyt… ja on samantekevää tulenko kotiin yhtä tai kahta tuntia myöhemmin.
— Pinocchio parka! Entä jos haltijatar sinua toruu?
— Torukoon vaan! Kylläpähän tyyntyy, kunhan on aikansa torunut.
Sillä aikaa oli jo tullut yö ja oli pilkkosen pimeä. Silloin he näkivät hyvin etäällä pienen valon liikkuvan… he kuulivat kulkusten kilinää ja rummun pärinää, mutta niin heikosti ja kaukaa, että se ei kuulunut kovempaa kuin hyttysen hyrinä.
— Siinä ne ovat! Kynttilä huudahti, nousten seisomaan.
— Mitkä sitten? Pinocchio kysyi hyvin hiljaa.
— Vaunut, jotka tulevat minua hakemaan. Entä sinä, lähdetkö vai etkö?
— Onko aivan totta, marionetti kysyi, — ettei tässä maassa poikien milloinkaan tarvitse lukea?
— Ei milloinkaan, ei milloinkaan?
— Mikä ihana maa! Mikä ihana maa! Mikä ihana maa!
Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.
Vihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut pienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja tappuroita.
Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.
Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen juovikkaita.
Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet nahkasaappaat jaloissaan.
Entä vaunujen kuski?
Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.
Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".
Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta, että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä väsymystä.
Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:
— Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata minua siihen onnelliseen maahan?
— Tahdon kyllä.
— Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään sijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.
— Mitä siitä! Kynttilä vastasi, — jos ei ole sijaa sisässä, niin tyydyn istumaan aisalla.
Ja yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.
— Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti Pinocchion puoleen, — mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai jäätkö tänne?
— Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. — Palaan kotiini. Menen kouluun ja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.
— Onneksi olkoon!
— Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. — Seuraa minun neuvoani, tule mukaan ja kyllä pidetään lystiä!
— En, en, en!
— Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen sisästä.
— Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.
— Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni? marionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.
— Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa saamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!
Pinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari kertaa ja sanoi sitten:
— Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!
— Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, — mutta näyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani kuski-istuimella.
— Entä te itse?
— Minä itse kävelen.
— Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään,Pinocchio sanoi.
Sanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja otti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja töytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui suin päin tielle.
Kyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.
Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.
Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.
Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle kivikasaa vasten.
Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan, että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten sanoi hän marionetille:
— Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen kyllä viisastuneen.
Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä, marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:
— Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta sitä sinä saat katua!
Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat, Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili hampaittensa välistä:
Kaikki ne nukkuvat yöllä,Vaan minä en milloinkaan…
Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli saman heikon äänen sanovan:
— Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen kokemuksesta… ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin se on myöhäistä.
Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen turpaa.
Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi itki… itki aivan kuin poika.
— Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. — Oletteko kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.
— Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.
— Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?
— En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.
— Eläinparka!
— Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on kylmä, tie pitkä.
Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he onnellisesti "Leikkikalumaahan".
Tämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli vain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat tuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu ja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan veijareita.
Muutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset olivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti puuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset olivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi lausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs huvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta ja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka kädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä, vihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä oli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi pistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli pystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä oli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty kauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut asemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun asemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita samanlaisia tavausvirheitä.
Pinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet pikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin, kun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat he hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja tyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja viikot salaman nopeasti.
— Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaanKynttilän.
— Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. — Ja ajattelepas, ettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin haltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua kiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä, minun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät ymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!
— Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on kokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi minulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: "Älä seurustele sen Kynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa muuta kuin opettaa sinulle pahuutta…"
— Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. — Minä tiedän kyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua panetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle anteeksi.
— Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja suuteli häntä molemmille poskille.
Viisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja huvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja eikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään teki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella pahalle tuulelle.
Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi ja alkaa huutaa kuin aasi.
Ja mikä oli tuo hämmästyttävä huomio?
Sanonpa sen teille, pienet, rakkaat lukijani: hämmästys oli se, että Pinocchio herätessään, kuten tavallista, alkoi raapia päätään ja raapiessaan päätään hän tunsi…
Voittekohan arvata mitä hän tunsi?
Hän huomasi suureksi ihmeekseen, että korvat olivat kasvaneet enemmän kuin kämmenen verran.
Te tiedätte, että marionetilla syntyessään oli hyvin, hyvin pienet korvat, niin että paljain silmin niitä ei nähnyt! Kuvitelkaa siis hänen hämmästystään, kun hän tunsi, että ne yön aikana olivat kasvaneet niin pitkiksi, että näyttivät kahdelta ruo'onpäältä. Hän lähti kiireesti etsimään peiliä, siitä katsellakseen itseään, mutta kun hän ei sellaista löytänyt, täytti hän pesuvadin vedellä ja peilaili siinä ja näki mitä ei olisi tahtonut nähdä, nimittäin oman kuvansa jota koristivat komeat aasinkorvat.
Voitte itse kuvitella mikä suru, häpeä ja epätoivo Pinocchion valtasi.
Hän alkoi itkeä ja huutaa ja löi päätään seinään, mutta hänen korvansa kasvoivat kasvamistaan kilpaa epätoivon kanssa, ja karvatkin alkoivat jo vähitellen kasvaa niiden kärkiin.
Pieni soma piikkisika, joka asui kerrosta ylempänä, kiirehti tämän melun kuultuaan huoneeseen ja kysyi huolestuneena nähdessään Pinocchion suuren tuskan:
— Mikä sinun on, rakas naapurini?
— Minä olen sairas, pikku piikkisikaseni, hyvin sairas. Minulla on tauti, joka pelottaa minua. Osaatko koettaa valtimoa?
— Hiukkasen.
— Koetapas sitten, onko minulla kuumetta?
Piikkisika ojensi oikean käpälänsä ja koeteltuaan Pinocchion valtimoa se sanoi huoaten:
— Ystäväni, minun täytyy ikävä kyllä sanoa sinulle huono uutinen!
— Mikä sitten?
— Sinulla on hyvin paha kuume.
— Mikä kuume?
— Aasikuume.
— Sitä kuumetta en tunne! marionetti vastasi, vaikka kyllä ymmärsi liiankin hyvin.
— Sitten selitän sen sinulle, sanoi piikkisika. — Tiedä siis, että kahden tunnin kuluttua et ole enää marionetti etkä poika…
— Mikä minä sitten olen?
— Kahden tai kolmen tunnin kuluttua sinä muutut oikeaksi pieneksi aasiksi, samanlaiseksi kuin ne, jotka vetävät kaali- ja salaattikärryjä torille.
— Voi minua raukkaa, minua raukkaa! Pinocchio huusi, tarttuen molemmin käsin korviinsa ja repi niitä niin rajusti kuin olisivat ne olleet toisen omaisuutta.
— Kultaseni, piikkisika sanoi häntä lohduttaakseen, — et sinä voi sille mitään! Se on nyt sinun kohtalosi, sillä on kirjoitettu viisauden lakikirjaan, että kaikki tottelemattomat pojat jotka eivät välitä kirjoista, koulusta, eivätkä opettajista, vaan tahtovat viettää päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla, ne ennemmin tai myöhemmin muuttuvat pieniksi aaseiksi.
— Onko se varmasti totta? marionetti kysyi nyyhkyttäen.
— Valitettavasti on. Ja nyt eivät kyyneleet enää auta. Olisit aikaisemmin ajatellut asiaa!
— Mutta se ei ollut minun syyni, usko minua, piikkisika, syy oli kokonaan Kynttilän!
— Kuka on Kynttilä?
— Eräs koulutoverini. Minä tahdoin palata kotiin, minä tahdoin olla tottelevainen, minä tahdoin jatkaa lukujani ja lukea ahkerasti, mutta Kynttilä sanoi: — "Miksi väsytät itseäsi lukemisella? Miksi menet kouluun? Tule mieluummin minun mukaani Leikkikalumaahan, siellä me emme enää lue, siellä huvittelemme aamusta iltaan ja olemme aina iloisia."
— Mutta miksi seurasit tämän petollisen ja huonon ystävän neuvoja?
— Miksi? Sen vuoksi, rakas piikkisikani, että minä olen marionetti, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Jos minulla olisi ollut sydämen hituistakaan, niin en milloinkaan olisi jättänyt hyvää haltijatartani, joka rakasti minua kuin äiti ja teki niin paljon minun tähteni! Ja nyt en minä olisikaan enää marionetti, vaan hyvä pieni poika niin kuin moni on! Voi! Mutta, jos tapaan Kynttilän niin varokoon hän itseään! Kyllä saa poika kuulla kunniansa.
Ja Pinocchio nousi lähteäkseen ulos. Mutta kynnyksellä hän muisti aasinkorvansa ja häveten näyttää niitä julkisesti, arvatkaa mitä hän keksi? Hän veti ison pumpulisen yömyssyn päähänsä ja veti sen tarkasti korvien yli.
Sen jälkeen hän meni ulos ja alkoi etsiä Kynttilää kaikkialta. Hän etsi tätä torilta, kaduilta ja teattereista, joka mahdollisesta paikasta, mutta ei löytänyt. Hän kysyi jokaiselta, jonka tapasi kadulla, mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt.
Vihdoin meni hän etsimään Kynttilää hänen asunnostaan ja koputti ovelle:
— Kuka siellä? Kynttilä kysyi sisästä.
— Minä olen, marionetti vastasi.
— Odota vähän, minä avaan heti!
Puolen tunnin kuluttua ovi viimein avattiin. Kuvitelkaapas Pinocchion tunteita, kun hän astuessaan huoneeseen näki ystävänsä Kynttilän päässä suuren pumpulisen yömyssyn, vedettynä melkein nenän yli.
Nähdessään tämän myssyn Pinocchio tunsi itsensä lohdutetuksi, sillä hän ajatteli heti itsekseen:
— Ystävälläni taitaa olla sama tauti kuin minulla? Ehkä hänelläkin on aasikuume?
Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain hymyillen:
— Miten voit, rakas Kynttiläni?
— Mainiosti, kuin rotta Sippolan juustossa.
— Sanotko sen aivan tosissasi?
— Ja miksi valehtelisin sinulle?
— Suo anteeksi ystäväni, mutta miksi pidät tuota pumpulimyssyä päässäsi, niin että se peittää aivan korvasikin?
— Lääkäri on määrännyt, kun loukkasin polveni. Mutta miksi sinä Pinocchio olet yömyssy päässä, ja miksi olet vetänyt sen aivan nenänkin yli?
— Lääkärin määräyksestä, kun hankasin jalkani kipeäksi.
— Voi sinua Pinocchio-parkaa!
— Voi sinua Kynttilä-parkaa!
Näiden sanojen jälkeen seurasi hyvin pitkä äänettömyys. Sen aikana ystävät eivät tehneet muuta kuin vain katselivat toisiaan pilkallisesti.
Viimein Pinocchio sanoi hyvin huilumaisella ja suloisella äänellä toverilleen:
— Olen kovin utelias, rakas Kynttilä ja kysyn, eivätkö korvasi milloinkaan ole särkeneet?
— Ei milloinkaan! Entä sinun?
— Ei milloinkaan. Mutta tänä aamuna on kyllä toista korvaani hirveästi pakottanut.
— Minun myöskin.
— Sinunkin? Ja kumpi korvasi pakottaa?
— Molemmat. Entä sinun?
— Molemmat. Ehkä meillä onkin sama tauti?
— Pahasti pelkään.
— Kynttilä, teetkö minulle mieliksi?
— Kyllä, sydämestäni.
— Näytä minulle korvasi!
— Miksei? Mutta ensiksi tahdon nähdä sinun, rakas Pinocchio.
— Ei, näytä sinä ensiksi.
— Ei, rakkaani. Ensiksi sinä, sitten minä!
— Hyvä, marionetti sanoi, — tehkäämme sopimus, niin kuin hyvien ystävien sopii.
— Anna kuulua!
— Nostamme myssymme yhdellä kertaa, suostutko siihen?
— Suostun kyllä.
Ja Pinocchio alkoi laskea kovalla äänellä:
— Yksi! Kaksi! Kolme!
Kolmella molemmat pojat vetivät myssyt päästään ja heittivät ne ilmaan.
Se mikä nyt seurasi voisi tuntua uskomattomalta, ellei se olisi totta. Pinocchiota ja Kynttilää oli kohdannut sama onnettomuus, mutta huomattuaan sen, ei se heitä hävettänyt eikä surettanut. He alkoivat vilkutella toisilleen luonnottoman pitkillä korvillaan, ja monta hullunkurista temppua tehtyään purskahtivat he vihdoin hillittömään nauruun.
He nauroivat, nauroivat niin että olivat menehtyä. Mutta kesken naurunsa Kynttilä vaikeni äkkiä, horjui, kalpeni ja sanoi ystävälleen:
— Auta, auta, Pinocchio!
— Mikä sinua vaivaa?
— Voi, voi! En voi enää seisoa jaloillani.
— Enkä minäkään! Pinocchio huusi itkien ja horjuen edestakaisin.
Heidän näin puhuessaan molemmat kaatuivat suinpäin lattialle ja alkoivat juosta nelinkontin ympäri huonetta. Ja heidän juostessaan muuttuivat heidän käsivartensa etujaloiksi, heidän kasvonsa piteni turvaksi ja selkänsä peitti vaaleanharmaa karva, jossa siellä täällä näkyi tummempia kohtia.
Mutta tiedättekö mikä silmänräpäys oli pahin näille onnettomille? Pahin ja nöyryyttävin oli se silmänräpäys, jolloin he huomasivat hännän alkavan kasvaa ulos takaapäin. Häpeän ja tuskan valtaamina heidän teki mielensä itkeä ja valittaa kohtaloaan.
Mutta sen he olisivat saaneet olla tekemättä! Sillä valitusten ja vaikerrusten sijaan heiltä pääsi aasinammunta, he huusivat molemmat kuin aasit: j-a, j-a, j-a!
Samassa joku koputti ovelle ja ääni ulkopuolelta sanoi:
— Avatkaa! Minä olen pikkumies, se vaunukuski, joka toi teidät tähän maahan. Avatkaa heti, muuten varokaa itseänne!
Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja sirkustirehtööri ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa ontumaan ja joutuu toiselle omistajalle, joka aikoo tehdä rummun hänen nahastaan.
Kun pikku mies huomasi, ettei ovea avattu, potkaisi hän sen äkäisesti auki, aivan selko selälleen ja astui sisään huoneeseen. Pinocchiolle ja Kynttilälle sanoi hän tavallisella imelällä äänellään:
— Mainiosti pojat! Hyvin huusittekin, minä tunsin teidät heti äänestä ja sen vuoksi tulinkin tänne.
Aasiparat seisoivat aivan hiljaa hyvin nolon näköisinä, päät alaspainuneina, korvat lerpallaan ja häntä koipien välissä.
Ensiksi pikku mies heitä silitteli, hyväili ja taputteli. Sitten hän otti harjan esille ja alkoi oikein perinpohjin heitä harjata.
Harjattuaan heidät kiiltäviksi kuin peilit hän pani päitset heidän suuhunsa ja vei heidät torille myytäväksi, toivoen siellä saavansa heistä hyvänkin hinnan.
Eikä sieltä ostajiakaan puuttunut.
Eräs talonpoika, jonka aasi oli edellisenä päivänä kuollut, osti Kynttilän, ja Pinocchio myytiin eräälle sirkuksen johtajalle, joka osti hänet opettaakseen aasia tanssimaan ja hyppimään muiden seurueen eläinten kanssa.
Olettekohan, pienet lukijani, ollenkaan arvanneet mikä tämän pikku miehen kunnon ammatti oli? Tämä inhottava olento, jonka kasvot olivat imelät kuin maito ja hunaja, teki silloin tällöin matkan vaunuillaan maailmalle. Matkansa varrella hän houkutteli lupauksilla ja kauniilla sanoilla mukaansa kaikki laiskat pojat, jotka olivat kyllästyneet kirjoihin ja kouluun. Saatuaan heidät vaunuihinsa hän kuljetti pojat "Leikkikalumaahan", jossa he saivat kuluttaa päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla. Kun sitten nämä petetyt poikaparat muuttuivat pieniksi aaseiksi, sen vuoksi että alituiseen vaan leikkivät, eivätkä tahtoneet milloinkaan lukea, otti pikku mies heidät hyvin mielissään ja tyytyväisenä omikseen ja kaupitteli heitä markkinoilla ja toreilla. Tällä tavoin oli hän muutamassa vuodessa koonnut rahaa kuin roskaa ja oli miljoonan omistaja.
Kynttilän vaiheita en tunne, mutta sen tiedän, että Pinocchio jo ensi päivästä kulki kohti raskasta ja vaivalloista elämää.
Uusi isäntä vei hänet talliin ja täytti hänen seimensä oljilla, mutta heti muutamaa kortta pureskeltuaan Pinocchio sylkäisi ne suustaan.
Muristen isäntä täytti seimen heinillä, mutta nämäkään eivät hänelle maistuneet.
— Vai ei heinät sinulle kelpaa! isäntä huusi harmistuneena. — Odotapas vaan, aasi pienoiseni, jos oikkuja kannat, niin kylläpä minä olen mies ne ajamaan pois!
Ja sanojensa vahvistukseksi isäntä löi häntä heti koiville ruoskallaan.
Pinocchio alkoi itkeä tuskasta ja huutaa aasin äänellä:
— J-a, j-a, en voi niellä olkia!
— Syö sitten heiniä! isäntä vastasi, ymmärtäen erinomaisesti aasin kieltä.
— J-a, j-a, heinistä vatsani tulee kipeäksi!
— Vaaditko sinä siis, että sinunlaistasi aasia olisi syötettävä kanan rintalihalla ja täytetyillä kalkkunoilla? isäntä jatkoi yhä suuttuneempana ja läimäytti aasia uudelleen piiskallaan.
Tämän toisen piiskan läjäyksen jälkeen Pinocchio näki parhaaksi vaieta, eikä puhunut enää sen enempää.
Viimein suljettiin tallin ovi ja Pinocchio jäi yksin. Mutta kun hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, alkoi hän nälästä haukotella, ja kita, jonka hän haukotellessaan avasi oli iso kuin leivinuuni.
Vihdoin kun ei parempaakaan ollut seimessä saatavilla, hän koetteeksi alkoi pureksia heiniä, ja kun ne olivat oikein hyvin pureksitut hän sulki silmänsä ja nieli.
— Tämä heinä ei ole ollenkaan huonoa, hän jutteli itsekseen, — mutta miten paljon viisaampi olisinkaan ollut, jos en lukujani olisi jättänyt! Heinien sijaan olisin tähän aikaan päivästä saanut syödä palasen hyvää leipää ja makkaraa. Oh hoi, jaa, jaa! Kärsivällisyyttä nyt tarvitaan!
Herätessään seuraavana aamuna hän etsi heti seimestä vähän lisää heiniä, mutta turhaan, sillä hän oli syönyt kaikki yöllä unissaan.
Sitten hän otti suunsa täyteen silppuja ja niitä pureksiessaan hän tuli siihen tulokseen, että olkisilput eivät ollenkaan maistu milanolaiselta riisikeitolta tai napolilaiselta makaronilta.
— Kärsivällisyyttä vaan! hän toisti jatkaen pureksimistaan. — Jos vain onnettomuuteni olisi opiksi kaikille tottelemattomille pojille, joilla ei ole halua lukea! Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä vaan!
— Vähät kärsivällisyydestä! isäntä huusi, tullen samassa talliin. — Vai luuletko sinä pikku aasini, että minä olen ostanut sinut tänne vaan syömään ja juomaan? Minä olen ostanut sinut tienatakseni sinulla rahaa. Ylös siitä ja joutuin! Tule kanssani sirkukseen, niin minä opetan sinut hyppäämään tynnyrivanteen läpi ja murtamaan silkkipaperipyörylät päälläsi ja tanssimaan valssia ja polkkaa takajaloillasi.
Pinocchio-paran täytyi joko hyvällä tai väkisin oppia kaikki nämä kauniit temput, mutta tähän tarvittiin kolmen kuukauden oppiaika ja niin monta piiskan lyöntiä, että karvat lähtivät hänen selästään.
Vihdoinkin koitti päivä, jolloin isäntä voi ilmoittaa antavansa erinomaisen ja todella harvinaisen esityksen. Eriväriset ilmoitukset, joita oli naulattu katujen kulmiin, kuuluivat näin:
Suurenmoinen Juhlaesitys
tänä iltana
esittävät
Sirkuksen kaikki taiteilijat ja sirkuksen kaikki hevoset
Vielä esiintyy ensi kerran kuuluisa
myöskin mainittu nimellä
Teatterihuone komeasti valaistu.
Voitte uskoa, että sinä iltana teatteri oli täpösen täynnä väkeä jo tuntia ennen näytöksen alkua.
Ei ollut enää saatavissa ainoatakaan nojatuolia tai permantopaikkaa, tai aitiota, ei vaikka olisi maksanut kourallisen kultaa.
Sirkus oli täynnä kaikenikäisiä lapsia, pieniä tyttöjä ja poikia, jotka aivan kuumeella odottivat saada nähdä tuon kuuluisan pienen aasi Pinocchion tanssivan.
Kun esityksen ensimmäinen osa oli lopussa, sirkuksen johtaja astui puettuna mustaan hännystakkiin, valkoisiin ratsuhousuihin ja korkeavartisiin saappaisiin, suurilukuisen yleisön eteen. Tehtyään syvän kumarruksen, lausui hän hyvin juhlallisena seuraavan puheen:
"Kunnianarvoinen yleisö, naiset ja herrat!
"Saapuessani matkallani tähän kuuluisaan pääkaupunkiin olen kaikkein nöyrimmästi tahtonut hankkia sekä kunnian että huvin esittää tälle nerokkaalle ja etevälle yleisölle kuuluisan pienen aasin, jolla jo on ollut kunnia tanssia hallitsijain edessä kaikissa Euroopan mahtavimmissa hoveissa.
"Minä kiitän teitä, auttakaa meitä elähdyttävällä läsnäolollanne ja unohtakaa puutteellisuutemme!"
Tähän puheeseen vastattiin naurulla ja kättentaputuksilla, mutta taputukset kiihtyivät moninkertaisesti, aivan rajuilman kaltaisiksi, kun pieni aasi Pinocchio näyttäytyi keskellä sirkusta. Se oli kokonaan juhla-asussa. Sillä oli uudet kiiltonahkaiset valjaat, koristetut messinkiheloilla, ja kummankin korvan takana valkoinen kamelia, harja oli jaettu pieniin kiharoihin, joihin oli solmittu punaisia silkkinauhoja. Sen ruumiin ympäri oli sidottu leveä kullalla ja hopealla kirjailtu vyö ja häntä oli letitetty punaisilla ja kirkkaan sinisillä samettinauhoilla. Sanalla sanoen niin soma oli tämä pieni aasi, että siihen voi aivan rakastua.
Tirehtööri lisäsi, esittäessään hänet yleisölle:
"Korkeasti kunnioitetut kuulijani! En ole tässä valehdellakseni, vaan kertoakseni teille, mitkä suunnattomat vaikeudet minulla on ollut ennen kuin sain taltutetuksi ja opetetuksi tämän märehtijän, jonka koti on vuoristossa päiväntasaajan kuumilla tasangoilla. Pyydän huomauttaa sen hurjuutta, jonka vuoksi huomasin mahdottomaksi käyttää sitä tavallisena sivistyneenä nelijalkaisena, minun on monen monituiset kerrat täytynyt turvautua ruoskan rakastettavaan kieleen. Mutta sen sijaan, että se olisi ruvennut pitämään minusta, on minun hyvä tahtoni vain lisännyt sen vastenmielisyyttä. Mutta kuitenkin löysin minä, Gallin järjestelmää seuraten, hänen pääkallostaan pienen luuruston, jonka itse Pariisin lääkeopillinen tiedekunta on tuntenut hiusten ja piruettitanssin perusjuureksi. Ja sen vuoksi minä tahdoin opettaa aasin tanssimaan ja myöskin hyppäämään tynnyrivanteen ja silkkipaperilevyjen läpi. Ihailkaa siis sitä ja arvostelkaa sitten itse! Ennen kuin sanon teille hyvästi, hyvä herrasväkeni, sallikaa minun kuitenkin ensiksi kutsua teidät huomispäivän aamupäiväjuhlaan, ja jos ennustus sateesta toteutuisi, niin huomispäivän iltanäytös siirretään huomenaamuksi aikaiseksi, kello yhdeksitoista jälkipuolen aamupäivätunniksi".
Tässä johtaja teki uuden, hyvin syvän kumarruksen ja kääntyi sittenPinocchioon sanoen:
— Rohkeutta, Pinocchio! Ennen kuin alamme taidetemppuinemme, saat tervehtiä tätä arvoisaa yleisöä, herroja, naisia ja lapsia!
Pinocchio taivutti tottelevaisesti etujalkansa polvet ja jäi siihen asentoon siksi kunnes johtaja läimäytti piiskallaan ja huusi: