The Project Gutenberg eBook ofPirttipohjalaisetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PirttipohjalaisetAuthor: Maiju LassilaRelease date: March 17, 2016 [eBook #51480]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIRTTIPOHJALAISET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PirttipohjalaisetAuthor: Maiju LassilaRelease date: March 17, 2016 [eBook #51480]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Pirttipohjalaiset
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: March 17, 2016 [eBook #51480]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIRTTIPOHJALAISET ***
E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.
Haminan Suomalainen Sanomalehti- ja kirjapaino O.-Y.
Vahvajärven autiolla selällä vyöryivät syksyiset aallot. Kalatiirat ja -lokit olivat jo pois muuttaneet, eikä näkynyt koko järvellä muuta elollista kuin aallokon irti kiskomaa viheriää levää, jota läikähteli siellä täällä aallon selällä. Sumuinen päivä alkoi pimittyä ja sumu tihkua vihmasateena.
Ränsistyneessä venepahasessansa pyrki silloin keskikokoinen miehen rehvana kotirantaansa Pirttipohjaa kohti, taistellen aallokkoa vastaan. Hän oli puettu liika pitkähihaiseen, kuluneesen sarkanuttuun, ja päässä oli vanha reuhkalakki, joten hän täysin sopi yhteen sen kuvan kanssa, minkä muodosti kipperä venepahanen ja köyhä syksyinen luonto.
Soutaja oli mökkiläinen Mikko Pirhonen. Sammunut piippunysä lerpatti vasemmassa suupielessä puoli irrallansa, kun hän veteli lyhkäsillä airon rämillä, Vene keikkui aaltojen välissä, häviten joskus niiden väliin, niin että soutajan pää vain näkyi koholla lekkumassa. Oli soudettava syrjätuuleen ja se lisäsi kulun vaikeutta. Tuon tuostakin pärskähti hyrskevettä veneen laidan yli soutajan kasvoille ja ryntäille.
Järven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren takaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he huomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija, Tuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika tovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti tätä ilmottaen kovaäänisesti:
"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty."
Oitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli viime kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä että hänen naapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin nuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu, sille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän oli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle karhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut kieltäytymisen syyksi sen, että "ei sitä kesällä kumminkaan löydä." Useimmiten oli kumminkin selittää murissut:
"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii viimeisenkin lehmän."
Oitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä taskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko kesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi, karhulle kutitellen: "Ahäh, pakana!"
Airot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsiKuivalainen:
"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä."
"Vai Olli sen näki."
"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut mukana", vahvisti Kuivalainen.
Tuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui olevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat parisen airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella kysymyksellä:
"Ei tainnut Olli vielä tehdä siitä kystä?"
"Eivät ne Massisen mökillä tienneet siitä jututa", jurnutti toinen, toistaen:
"Mutta niitä pentuja kuuluu rienalla olleen kaksi."
* * * * *
Molemmat soutajat ryhtyivät taas kiskomaan venettänsä eteenpäin, ja yksin jääneenä alkoi Mikko Pirhonen jo nauttia kostosta. Hän ilkkui itseksensä karhulle:
"Kunhan saat kirvespohjalla kuonoosi, niin nähdäänhän tokko vielä isket kyntesi lehmän säkään!"
Hän innostui ja kiirehti soutuansa joutuaksensa pikemmin Olli Jumppasen mökille sanaa viemään ja sopimaan karhuntappomatkasta. Innoissansa järkeili hän:
"Nyt jos Jumppanen vielä epäröi, niin sitte saa jo antaa housunsa akalleen koko mies."
Kiihkoissaan vetäsi hän airoilla niin varomattomasti, että toisen airon lapa ei ottanut täysin veteen, luiskahti aallon pintaa hipasten ja räiskäytti aimo vesisuihkun silmille. Hän siitä kiihtyi ja uhitteli:
"Nyt Jumppanen koetetaan, vaikka pää menisi."
Ja tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli puhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa. Jumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä tuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä. Aivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten aallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet märäksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo menettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:
"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä riittäneekin!"
Kipperä vene kiepahti siiloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui. Vihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin keikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä, kierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja pyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja keikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa ja ärjäsi sille.
Mutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän oli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja uhkasi aaltoa hammasta purren:
"Näytän minä sinulle!"
Ja täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan yli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen aallokolle:
"Ä-häh!"
Vesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän riuhtasi vieläkin kovemman vedon.
Mutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas oli soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin korvallistaan ja päivitteli:
"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti lentää!"
Hetkisen istui hän nyt teljolla ääneti, suuttuneena. Sitte viskasi hän airot veneen pohjalle, asettui muka rauhallisena istumaan ja uhitteli tuulelle:
"Tuule nyt! Puhalla nyt!"
Hän istui ja odotti. Mutta tuuli näytti vaan yltyvän ja nyt se jo vei venettä aika kyytiä väärään suuntaan. Silloin sieppasi Mikko Pirhonen melan, kiirehti horjuvin askelin veneen perälaudalle istumaan, ja alkaen hammasta purren meloa, äkäili:
"Luuletko että tässä ei ilman airoja päästä, vaikka hänessä ulvoisit niin että nousisi ilmaan koko järvi!… Mokomakin rapakko!"
Viimein pääsikin hän Olli Jumppasen venerantaan. Kun mela jo ylettyi pohjaan, tyrkkäsi hän sillä venettä, niin että se sujahti maalle keskituhtoa myöten. Vetästyänsä sen kuivalle maalle kokonaan, viskasi hän vihaisena airot pehkoon, puisteli enintä vettä märäksi kastuneesta hatustansa, lyöden sitä pari kertaa vanhan lapikkaansa paikattuun varteen, ja lähti suutuksissaan astua rehveltämään Olli Jumppasen mökkiä kohti.
* * * * *
Jumppasen mökille vievät kujaset olivat yhtenä kurarapakkona. Tuuli viskoi ränstyneitä ovia ja narisutti puolilahoa kaivon vinttiä. Laiha juoksukoira ärhenteli sialle, joka tonki pihalle viskatuita kalantotkuja, eikä päästänyt häntä aterialle. Siinä taistelun lomassa lennähti joukkoon vanha varis, sieppasi nokkaansa tukun kalan suolia ja lähti niiden kanssa lentää kahnuuttamaan mullospellolle. Tuuli pärisytti akkunoiden tuohipaikkoja ja kylmä vihmasade oli hiostanut niiden pikkuiset lasipahaset niin että tuvassa oli puolihämärä.
Järvellä sattuneiden tapausten ja vastoinkäymisten myrryttämänä saapui Pirhonen Olli Jumppasen mökkirähjän pahaselle saunalle, joutuen taas koskettamaan sitä pääkysymystä, josta hän hiljaisuudessa taisteli Jumppasta vastaan, vaikka ei kumpikaan koskaan puhunut. Hän luki saunan ovenpieleen seinähirteen piirretyt viirut, jotka osottivat Jumppasen vaimon saunavuoteitten lukua, ja murahti: "Yhdeksän sillä on Jumppasella." Hänellä oli ainoastaan kuusi. Järvellä noussut mieli ei sitä tyynenä kestänyt. Hän lisäsi:
"Ja se itsekin on vielä semmoinen jätkän näköinen työkarhu… paitsi että niitäkin uusia lapsia voi vielä lisää tulla."
Tupakkakaan ei nyt olisi maistunut. Hän jatkoi: "Kun se sitte semmoisella työvoimalla yrittää, niin mökkiläisen asemaanhan tässä toinen joutuu, jos ei pääluvussa tapaa!"
Sen kysymyksen rinnalla olivat kaikki muut asiat, jopa karhuntappokin osaksi, ainoastaan peitevaahtoa. Molempien mökkiläissukujen ainoana unelmana ja kunnianhimona oli näet jo miespolvien ajan ollut päästä kerta sen suuren Pirttipohjan kartanon isännäksi, jonka maita he mökkiläisinä viljelivät. Karhu oli siinä kyllä esteenä: se teki pilloja, siksi eivät varat karttuneet kartanon ostoon. Lisäksi huolehtivat he jo tulevan oman talon karjamaiden laidunrauhasta. Karhu oli nujerrettava jo ennen kartanon ostoa.
Mutta varoja ei ollut, usein ei leipääkään. Millä siis lunastaa kartano! Ainoana toivona olivat tulevien polvien yhä lisääntyvät työvoimat. Siksi katsoi kumpikin sisimmässänsä karsain silmin toisensa saunaonnea. Äänetön tora oli heissä kytenyt kuin salatuli hiilloksen tuhassa.
"Kyllä sen saunan karsina sitä törkyheinää puhuu!" huokasi Pirhonen, ja semmoisessa mielentilassa läksi hän nyt sopimaan karhuntaposta. Jumppasen laiha sika lähti juosta nulkuttamaan hänen perästänsä. Hän ei sitäkään sietänyt, sieppasi palikan, viskasi sillä sikaa ja sanoi:
"Hös, halvattu, siitä vinkumasta!"
Oven edessä hän virutti pitkän nutunhihansa, pyyhki sillä nenänsä ja alkoi työntyä pikkuiseen tuparähjään.
* * * * *
Olli Jumppanen istui silloin penkillä synkän näköisenä, kyynäspäät polviin nojattuina, ja imeksi jo sammunutta piippunysää.
Kahdeksan risaista lasta tyrkiksi hiljakseen toisiansa pankon edessä, jossa he käteisinä odottelivat lieden kuumaan poroon haudattujen perunoiden paistumista, kiistellä nahisten niistä jo etukäteen, vaikka tosin vanhempiensa silmää vältellen. Mutta nämä eivät näyttäneet nyt heidän torailuansa huomaavankaan. Kummankin mieltä painosti sama asia, joka oli järvellä myrkyttänyt Pirhosen Mikon mielen: maidon puutteesta oli näet johtunut taas mieleen karhun tekemä tuho ja se oli pannut kaikki toisillensa murjottamaan. Vaimo, Suso, vatvoi ärtyisen näköisenä pellavia. Jumppasella sattui silloin syyhyttämään nenässänsä olevaa pikku näppylää, jonkunlaista syylää, josta hänelle oli elämän suurin harmi; hän ajatteli:
"Tuleekohan tähän vieraita, kun tuota näppylää kutkuttaa?"
Juuri silloin työntyi Mikko Pirhonen mökkiin, istahti ääneti rahille, sytytti piippunsa ja alkoi sitä imeksiä, nojaten kyynäspäihinsä, kuten Ollikin. Ei kukaan näyttänyt hänen tuloansa huomaavankaan.
Mutta hetkisen kuluttua äännähti kätkyessä nukkuva lapsi. Oitis keskeytti Suso työnsä, kaivoi lapsen risojen seasta ja murisi sitä paljastellessansa:
"Tuokin vielä piti siihen syntyä! Ikäänkuin ei entisissä olisi elättämistä!"
Äkäillessänsä oli hän paljastanut lapsen. Kylmä koski sen punaista ja hentoa ihoa. Lapsi alkoi parkua. Suso siitä tuskastui ja kiukutteli toisille lapsille:
"Ettekö mene siitä pankon edestä matkaanne!… Ryvette siinä porossa kuin mitkä mustalaisen kakarat!"
Lapset pakkautuivat yhä tiukempaan läjään, ollaksensa toistensa suojassa. Suso siitä kiivastui ja alkoi kiukutella vanhimmalle tytölle.
Molemmat miehet murjottelivat sill'aikaa yksiksensä, kuin eivät olisi Suson äkäilemistä eikä toisiansakaan huomanneetkaan. Oli syntynyt pieni äänettömyys. Lapset supisivat hiljakseen, Olli hautoi omaa asiaansa ja Pirhonen mietti miten alkaa. Kun Suso ei lakannut juonittelemasta itseksensä, nousi jo Ollinkin sisu; myrtyneenä viskasi hän vihansa vaimoonsa, muristen kotvasen kuluttua lastensa puolustukseksi:
"Mitä siinä nyt niille vihottelet, etkä anna niiden siinä pankon luona lämmitellä!"
Hyvän tovin sai hän odottaa ennen kun Suso vastasi ikäänkuin itseksensä äkäillen:
"Vielä siinä niiden puolta pitää kuin parempikin! Ei ole koko miehestä muuksi kuin tuvan täyttäjäksi."
Olli sylkeä ruikkasi vihaisesti. Suso murjotteli vielä vähän aikaa ja komenti sitte lapset uunille. Sinne ne kotiutuivatkin pian.
Jotkut niistä laittelivat päretikkusista ristikkoa, toiset kaivelivat nenäänsä. Oli syntynyt pitempi äänettömyys. Sen lopussa tervehti nyt Olli vihdoinkin naapuriansa, kysyen:
"Kuuluuko sitä mitä?"
"Eipä tuota erikoisempaa", vastata jurautti Mikko piippu hampaissa ja leuka kädessä. Suson puhuessa oli taas mieli noussut karhua vastaan, niin että ei haluttanut mainita mokoman ruojan nimeäkään. Mutta kun vanhin tyttö lasta souvattaessaan lauloi tuuti-lullaa, sulatti se mieltä niin omituisesti, että Pirhonen jo jaksoi murahtaa:
"Nyt sitä on jo nähty!"
Ja kun vastausta ei näyttänyt ollenkaan tulevan, lisäsi hän:
"Olli Kokko kuuluu nähneen!"
Olli Jumppasen hartiat näyttivät painautuvan kumaraan. Sisu nousi karhua vastaan, sillä yksi ainoa lehmä oli jälellä, sekin huonolypsyinen.
"Syö se raato loputkin lehmät, kun kevääseen päästään!" jatkoi Pirhonen taas asiaansa ja lisäsi hetkisen tupakoituansa:
"Kun saisi siltä tuon laidunrauhan, niin ainahan niistä näistä pienemmistä kommelluksista selviäisi!"
Ei kuulunut vastausta. Jumppanen hautoi mielessänsä nykyisen laidunrauhan ohella myös kartanon varsinaista lunastusta ja sitä kumpi heistä on kohoava sen isännäksi, kumpi jäävä torppariksi. Hänessä se ajatus oli vanhempi perintöhimo kuin Pirhosessa ja syvemmälle luihin imeytynyt. Suso, joka huolehti lehmästänsä, hermostui jo miehensä saamattomuudesta ja pisti väliin:
"Puhuipa tälle Jumppaselle tahi oli puhumatta, ei se sen paremmaksi tule."
* * * * *
Sillävälin olivat perunat paistuneet lieden porossa. Suso kokosi ne sieltä, vei pöydälle ja kehotti vierastakin:
"Söisit nyt Pirhonenkin tuosta noita potaattipaistikkaita! Ei tässä enää muuta särpimiä kohta olekaan koko mökissä!"
Pitkän äänettömyyden perästä käytiin käsiksi paistikkaisiin. Syödessä alkoi puhe sujua nopeammin. Jo huomautti Pirhosen Mikko:
"Kyllä se ruoja on nyt kierrettävä ja kellistettävä. Muuten saadaan ensi kesänä koirasjänistä lypsää, jos mieli maitoa nähdä… Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?"
"Ka eipähän siitä urosasta jäniksestäkään liikeneviä maitoja heru", myönsi Olli. Mikko innostui selittämään asiaa edelleen ja lopuksi ehdotti:
"Ka mitäpäs se sitte enää sen paremmilla pitkittämisillä paranee! Ota vaan kirves olalle ja lähdetään tästä kierrosta tekemään."
Vaikeneminen tuntui myöntymiseltä. Hän jo teki suunnitelman, kehasten:
"Kyllä kun minä vetäsen sitä kirvespohjalla kuonoon ja sinä vaikka hyvällä näreseipäällä pyyhkäset sivuille, niin sittehän härkä poikii jos eivät karhun töppöset käänny taivasta kohti."
Asia näytti hänestä päätetyltä, koskapa Olli ei vastustellut. Mutta kun paistikkaat olivat lopussa, kysyikin tämä veistänsä tuppeen työntäessään:
"Missähän paikassa se Olli Kokko sen näki?"
"Siellä Suolamäessä se on sen nähnyt", selitti Pirhonen, varmistuen siinä uskossa, että Olli miettii jo lähtöä. "Rämesuolla sen jälet näkyvät jo sulan aikana… Niin jotta voi alkaa kiertämisen jo ennen lumien tuloa… Eli mitä sinä omasta puolestasi arvelet?"
Oili alkoi nyt miettiä, miten pitkä matka on Suolamäestä hänen karjamaillensa.
Pirhonen innostui ja varmistuen lopullisesti hänen myöntymisestänsä piti jo tarpeellisena kehottaa Jumppasta varovaisuuteen, muutti piipun varren suupieleensä ja varottaa murisi:
"Katso vaan, että kirves on niin reilassa, jotta ei varsi pääse irti silmästä!"
Susokin oli nyt varma, että vihdoinkin se Jumppanen miehistyy ja lähtee petoa nujertamaan. Pirhonen teki jo poislähtöä, ilmottaen:
"Minä vaan pistäännyn mökillä kirvestä vähän hiasemassa ja sitte lähdetään."
Hän joi vettä korvosta, pyyhki suunsa nutun hihalla ja lähti.
Jumppasen Suso oli soimannut miestänsä saamattomaksi ja pelkuriksi joka kerran, kun maidon puutteesta oli johtunut mieleen karhun tekemä tuho. Mutta luullen hänen nyt terhistyneen lauhtui hän ja alkoi jo huolehtiakin hänestä. Vanhasta villahameestansa repi hän uudet hattarat ja varotti niitä hänelle viskatessansa:
"Siitä saat kuivat jalkarievut. Mutta varokin vaan, ettet telläänny ihan karhun suuhun!"
Olli ei puhunut sanaakaan. Suso alkoi laitella eväitä ja neuvoi siinä touhunsa lomassa:
"Lyö vaikka paksun petäjän takaa pahuusta, niin ei saa sinua kynsiinsä!"
Hän pani eväsmujeita ropeesen ja tuli ajatelleeksi miehensä vaaraa.Silloin hän heltyi ja neuvoi edelleen:
"Antaisit vaikka Pirhosen itsensä lyödä edestäpäin ja iskisit sinä takaa."
Olli mietiskeli missähän asti se Olli Kokko on karhun nähnyt. Arveli siiloin, että jos se olisi vielä Suolamäen perällä Rämesuolla asti, niin ei Pirttipohjan karjalla olisi mitään hätää; joten koko matka olisi turhaa karhun ärsytystä.
Hän otti kirveen ja tarkasti sen terää aikoen lähteä tervaksia hakkaamaan. Vaimo varotti:
"Ei tuossa nyt vielä niin kiirettä ole, kun ei Pirhostakaan vielä näy takaisin… Ennätät tuota vähemmälläkin hopulla!"
Mutta kirves ei näyttänyt olevan hyvässä terässä. Olli ryhtyi sitä hiomaan. Suso huolestui tuollaisesta kiireestä, hätäytyi jo lastensa kohtalosta ja soimasi miestänsä liiasta uhmailusta, toraillen:
"Mutta se on sinullakin se ylpeyden sisu semmoinen, että pitää vaan joka paikkaan tunkeutua ensimäisenä, vaikka pää menisi."
Olli oli saanut kirveen hiotuksi ja Suso lisäsi: "Ikäänkuin tästä paljaasta kunniasta ihminen sen kylläisemmäksi lihoisi… Mutta sitä vaan pitää sinunkin yrittää ja vuovata. Se vaan sinunkin perisyntisi käskee ja sanoo, että eivät ne muka muut miehet miehiä olekaan… Ja sitä pitää vaan tunkeutua suoraan karhun kitaan, jotta ei vaan Pirhonen pääsisi kehumaan!"
Hän olisi jatkanut jos kuinka kauvan. Mutta silloin palasikin MikkoPirhonen ja toi Olli Kokon tullessansa. Molemmat istahtivat, Pirhonenpankolle ja Kokko penkille. Panivat tupakan, ja sen tehtyä alkoiPirhonen puhelun:
"Tässä se nyt on tämä Olli Kokko."
Jumppanen tuherteii piippunsa kanssa selvitellen sen hikireikää ja kysyi:
"Kuuluukos sitä tälle Kokolle mitä?"
"Mitäpäs sitä tälle köyhälle kuuluisi muuta kuin tuota ryöstöherran tuloa ja papin saatavien kuuluutusta", kehasi Kokko ja Pirhonen lisäsi:
"Tämä Kokkohan sen on nähnyt… Oliko tuo suurikin, rutkale?"
"Ei tuo järin suurinta sorttia ollut… Oli nyt sen verran kokoa, että kun karjasi, niin kävyt karisivat kuusista, vaikka itseään petoa ei näkynyt", selittää väänsi Kokko. Pirhonen siitä päätteli:
"On se silloin jo ollut aika ruutana, kun semmoisella voimalla karjasi."
Hän miettiä pinnisti karhun kokoa sen äänen perusteella, ja kun ei oikein päässyt siitä selville, tiedusteli lisää:
"Et tainnut sitä itseään sen enemmältä nähdä?"
Kokko oli ajatuksissansa. Kun vastaus viipyi, jatkoi ja selvensiPirhonen kysymystänsä:
"Niin että itsestään varsinaisesta pedosta et tainnut nähdä muuta kuin minkä sen karjasun vaan?"
"En… en nähnyt muuta."
Kaikki kolme miettiä jurnasivat nyt karhun kokoa. Pirhonen vahvisti:
"Kyliä siinä täytyy olla jo sitä ruumiillistakin kokoa, kun semmoisen äänen päästää itsestänsä."
"Täytyyhän siinä olla jo ruumista jos voimaakin", kehui Kokko jaPirhonen varmisti:
"Täytyy siinä olla… Ei se ihan tyhjästä semmoinen äläkkä pääse."
Sillä lailla saatiin käsitys karhun koosta. Epäselvä se kyllä oli, mutta ei Pirhonen tarkemmasta välittänytkään. Jumppanen puolestaan mietti miten etäällä karhu on ja kuvitteli sen koon suunnattomaksi. Kun nyt kaikki asiat olivat näin selvillä, teki Pirhonen jo ruton lopun, ehdottaen:
"Ka mitäpäs tässä enää viivyttelee! Kun tällä Jumppasellakin on jo eväskontti valmiina."
Hän haparoi jo lakin päähänsä, imasi lähtösavut ja hoputti:
"Mitä sille sitte muuta kuin tie pieksujen alle!"
Mutta Jumppanen näytti hautovan ajatuksiansa. Hän huomasi olevan toden edessä ja ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin, kysyen Kokolta:
"Missä asti sinä sitä näit?"
"Ihan siellä Sopellahan minä sitä kuulostin… Siellä aivan Suolamäen takana se kiljasi!"
Hän sylkäsi ja vahvisti:
"Rämesuon seutuvilta kuului karjunta… Kolmen äänellä tuntui karjasevan!"
Jumppanen tyyntyi. Suolamäen takaa oli hänen ja koko Pirttipohjan karjamaille niin pitkä matka, että lehmillä ei ollut mitään hätää. Pirhonen luuli Jumppasen ajattelevan metsästysmatkan pituutta ja hän alkoi kaunistella asiaa, selittäen:
"Onhan tästä matkaa. Vaikka kauvankos sitä joukolla pitkääkään matkaa astuu!"
Syntyi pieni puheloma. Sen lopussa pyysi miehestänsä huolestunut SusoPirhosta:
"Katsoisit vaikka sinä Pirhonen, jotta tämä Jumppanen ei pääsisi telläytymään suoraan karhun suuhun!"
Ei kukaan vastannut. Vakava asia oli tehnyt miehet tavallista jörömmiksi. Vihdoin nousi Pirhonen, kopisti porot piipustansa ja sanoi:
"Ka mitäpäs siinä muuta kuin aletaan vääntäytyä Suolamäkeen."
Nyt alkoi Jumppanen selittää peräytyvänsä. Hän väitti:
"Tokkopa tuo sieltä asti lehmän säkään ylettänee!"
Pirhonen haistoi asian käänteen, istui kotvasen ääneti ja lopuksi sylkäsi vihaisesti. Jumppanen huomasi sen ja puolustautuakseen selittää jauhoi:
"Kun tuohon Hukkakalliollekin asti tulee, niin sittepähän hänet näkee."
Pirhonen älysi nyt asian ja myönnytti ivalla:
"Tuleehan se Hukkakalliolle!… Ja hyvässä lykyssä tulee tämänJumppasen karjaankin… niin kuin karjan lisäksi!"
Jumppanen pisti piipun perästä tehdyn mällin suuhunsa, sylkäsi ja mörisi:
"Sittepähän näyttää ilveensä, jos tulee!… Tervaksiakin pilkkomaan tästä olisi kuonnuttava!"
Lapset olivat uunilla alkaneet vetää tukkanuottaa. Suso harmistui nyt miehellensä ja soimasi häntä toisille:
"No johan tästä Jumppasesta nyt olisi semmoiseen asiaan! Joka ei uskalla syöpäläistäkään tappaa!"
Nyt kiehahti Jumppanen moisesta solvauksesta, mutta hillitsi vielä itsensä ja tarkasteli kirveensä terävyyttä.
Hän olisi mielellään sanonut Susolle jotakin äkäistä, mutta ei keksinyt kiireessä mitään sopivaa. Onneksi sattuivat silloin uunilla tappelevat lapset pudota solahtamaan päreiden mukana lattialle. Se oli tervetullut asia. Suuttuneena huusi Jumppanen pelästyneille lapsillensa:
"Senkö täyteistä siinä rumpuatte ja hypitte. Sukkelaan siitä saunaa lämmittämään!"
Toinen toistansa tuuppien työntyi koko lapsijoukko ovesta ulos. Jumppanen sieppasi kirveensä ja lähti yhdessä rytäkässä tervaksia hakkaamaan.
Rauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua pätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja Pirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:
"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka lehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä hylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin mökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta tekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!"
Mutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä sattui muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli Karjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa. Mutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat läävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni tai auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa aidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja lähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella äskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin laskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt. Ylimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä porraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi vesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä. Kun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:
"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei sitä koeta!" Ja hän päätti koettaa.
Verkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän veteen laskeutunut, kun jo varmistui:
"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan… Vyötäistä myöten näet on juuttaassa vettä!"
Hän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi niistä veden pois, sekä päätti:
"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan enää avita!"
Niin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi petäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti tupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän järkeili:
"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin asioiden esikuvana puhua?" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten mietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia paikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä, ja päätteli hän:
"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua", ja muistettuaan, että suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla, järkeili hän:
"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset kalat?"
Ei hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta päätteli toki:
"Kyliä niiden täytyy olla saakelin suuria… Haukiakin täytyy olla ihan pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin jutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos mieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin olisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!"
Saalis huvitti häntä. Hän jatkoi: "Jos sattuisi talossa emäntä kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta semmoisen hauvin papille, niin tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi semmoiseen vaihtokauppaan?… Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne! Kun vetäisi semmoisen hauvin ihan takareen kanssa sinne papin pytingin eteen ja se kun siinä reessä jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat se pappi vielä antaisi harjakkaisiksi."
Niin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa sikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:
"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin pohjattomat vedet ja virrat!"
Kun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan matkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.
Mutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui työmaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen lehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja harmitteli: "Siinä se ruoja repi Punikin." Jumppasen mieleen johtuivat vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä Punikin elämää sen syntymästä ja nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen järkeili hän:
"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli vasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja viimein joutui karhun mahaan."
Hän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:
"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin sekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin, että voi jo juoksennella ympäri kylää."
Hetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:
"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli jumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme veljeyden alkutappelut!"
Hän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa, ja kehasi:
"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita jurtikoita ja rehellisiä tappelijoita… paitsi tämä Antti Luikurinen, jolla nyt on karvarinversta… Se oli joutava ja epärehellinen koiruuden tekijä."
Karvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa he näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli korkea hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti laskenut hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti suksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte vielä ilkkui että Olli muka sai "akan." Heti oli siitä noussut tappelu ja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan. Nahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä, varsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä nenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä rumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.
Nyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:
"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita pirttipohjalaisia ristityitä!"
Se johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin Luikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua, syntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä ja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.
Eräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppasella pihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt. Mutta kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on suoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä siitä, että hän oli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.
Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:
"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä höyhenelläkään sukaista!"
Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!
Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa, muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia, ja päätteli:
"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee täältä pois, niin kuin punikkikin."
Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:
"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!… Abrahamiin asti minä en itse pääse… niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta Jaakoppiin asti minä ennätän!"
Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:
"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"
Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämäJumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"
Mutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen rehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:
"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka kepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin rustinkinsa puolesta… Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on pesiytynyt tuo saunahalla!"
* * * * *
Mikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:
"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen lähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin karhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä, enkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua esimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä suuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!… Toista se olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin repiä."
Mutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:
"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän sukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä Jumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia lehmiä repiessäsi!… Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon! Niin mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin nurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen tulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!"
Hän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen keskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat sanat, että hän "ei uskalla syöpäläistäkään tappaa."
Silloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:
"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!… Voi tuota hönkälettä minkä pakanuuden teki!"
Ilta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa ivattavaksi:
"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman kokoinen!"
Vihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteliSusolle:
"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!"
Hän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun hän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella hän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka porraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt huomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.
Silloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:
"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista rapakkoa nähty!"
Vesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:
"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva."
Silloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään, vaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.
Mutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että lapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa ja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä. Ajatus alkoi häntä kiusata:
"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä joka asiassa."
Viimein päätti hän varmasti:
"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! joka sorkan pitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty."
Rivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän nurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen vaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:
"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä aikaa paloi sauna!"
Jumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:
"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne paholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!"
Juoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku kekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:
"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!"
Itse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen saunan raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä Laurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli valellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.
Sen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua. Viivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti, sydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän korvallistansa ja päivitteli:
"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien kun se peto sen Punikin repi!"
Nyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi eväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään yöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja alkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä puheen alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi edes kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa puolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:
"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?"
Olli sylkäsi eikä vastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:
"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka karvarille parkittavaksi."
Sumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä ja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko, Liisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan vielä viimeisen varotuksen:
"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena… Kuka tämän joukon jaksaa yksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään."
Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti. Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:
"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko. Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi hän selittää riitelemällä:
"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!… Viisikymmentä penniä määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."
Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan puutteessa asiaa painaaksensa:
"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"
Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen tinkimisaikeet. Hän alkoi:
"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae kotiinsa!"
Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen AnttiPinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksikehottaen:
"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"
"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja yltyi toraillen muka itseksensä:
"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!… Sikojansakin elättävät paljaalla nälällä!… Ei ole kumma jos ne sitte toisten taloihin telläytyvät!"
Nyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:
"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on toisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota kannattavan!"
"Kuka tässä nyt sinua tarkotti", ähähti silloin Leena, tekeytyen viattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt vaitiolo. Se rohkasi Leenaa:
"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien nälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!"
Pirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä. Leena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan torkkuvan. Leena huokasi katkerasti:
"Hoh-hoi… hoh-hoi, tätä köyhän elämää!"
Ei kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:
"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta."
Ja kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja kovemmalla äänellä:
"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa."
Mutta silloin ärjäsi Pirhonen:
"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten siat pääse!"
Leena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja murisi hänen puolestaan:
"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!… Ei tainnut se Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo pellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta."
Pirhonen joutui neuvottomaksi.
Mutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:
"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää. Vaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän tukkeaisivat!"
Koljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut JumppasenSuson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:
"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan tappajiksikaan."
Se pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja kehotti Pirhosta:
"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!… Anna akkojen selvittää välinsä ja tule sinä pois!"
Pirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet lähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.
* * * * *
Äänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli myrkyttänyt molempien mielen.
Tunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin päähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen närepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi särkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön halkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.
Kun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi hautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä närepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa, ohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:
"Siinä se on pölkky!"
Mutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin iski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:
"On siinä pölkky!"
Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä ähkinää.
Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:
"Etkö sinä pahennus halkea!"
Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein ilmotti Jumppanen:
"Nyt se on kahtena palana!"
He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään karhun kierrospaikoille.
* * * * *
He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.
Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä. Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi Itkukallion piru.
Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.Astuntansa toki hiljensivät.
Mutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä, rohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:
"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!"
Jumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:
"Jopa tässä on tupakoimisaika!"
Mietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä, arvellen kuin ohimennen:
"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?"
Toinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:
"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa hätkähdä!"
Silloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:
"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on."
Ja enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään näreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat näreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet tahtoivat hervota.
Niin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaralla puun kylkeen ja karjasi.
Korppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä, tunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi viimein:
"Kah! Hirven raato!"
"Hirvenpähän on!" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta puhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus rohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla. Oli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin pirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt lähti hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä tiedusti silloin Pirhonen:
"Minnekkä sinä menet?"
"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika… Tuolla Itkukalliolla on vähä kuivempaa!" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua pelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:
"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka."
Juhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni puro. Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat aterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa hirvestä:
"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii joka paikassa."
"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.
Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.
Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta. Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:
"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"
Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan. Hän alkoi:
"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"
"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:
"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako auttaisi!…"
Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin nyt harmitti. Toinen jatkoi:
"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."
"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.
Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen aremman perästä painamaan."
Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:
"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina viimeiseksi kiertää!"
Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:
"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"
Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin. Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja koetti oikasta, valittaen:
"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan meiningilleen sanoa… Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"
Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla: uhkauksella. Hän ilmotti:
"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään takimaisena hyökkäisi!"
Jumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan yksimielisyyttä terottaakseen huomautti:
"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle potkisi semmoisen juoksuoriin edessä!"
Suo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle. Turvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei ollut mistä puhua.
Mutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät olleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon kuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia tai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.
Mutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi:"Kah! Lantaa!"
"Lantaapahan on… Ihan oikeaa eläimen tekemää!" myönsi Jumppanenkin, mutta epäili vielä rauhottuaksensa:
"Vai jospa se onkin hirven."
He ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen valitti:
"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat hirven lannasta!"
Mutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista saadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:
"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee."
Niin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa edelleen:
"Se on aika väkevä elävä se karhu… Eikä se voi enää olla yhäti kaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti."
"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat", väitti Jumppanen. "Sitä ei yleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!"
Pirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:
"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole leikittelemistä."
"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee… Antaa vaan rienalle kuonoon, jotta pääluut soivat kuin honka", myönsi Jumppanen painaen edelleen. Pirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen huokaamaan:
"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä oikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän tuo leppyisi!"
Mutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:
"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!… Vaikka mitäpä nauriita sitä sielläkään ikänsä söisi!"
* * * * *
Oli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä siellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle laittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat havuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen oksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.
Mutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi nähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon. Eväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun metsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:
"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi, niin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä pommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin."
Jumppanen ei siihen suostu. Se väittää:
"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja kyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi."
Kotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus.Hän selittää:
"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?"
Jumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:
"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet?Sylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?"
Siitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:
"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?"
"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?" ilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan selittää jauhaa:
"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin ettei jää kuin pieni reikä… Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin vaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee ruojan mieli toiste yrittämään!"
Niin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat tapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he viimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat vihoissansa.
Nyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he juuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää ja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta avuksi.
Ja Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat sitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen halkeaa karhu!
Mutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain. Kauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun karhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä ammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut nauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee apua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:
"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!"
Mutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen juurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara siinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo jalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:
"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!"
Juuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi unissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä Jumppasen.
Nuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä aikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä otsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä istua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio oli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:
"Mitä sinä äsken huusit?"
Puolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun tuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli Pirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa ja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:
"Ei se närepolkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä yritetty."
Jumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:
"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin paitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa."
"Onhan niistä", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi ajatustansa, oikasemalla:
"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa… Siinä jos ei olisi yhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta."
"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.
Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät jatkamaan kierrostansa.