Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.
Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:
"Tämä on vielä ihan tuoretta… Kun ei liene viime yönä tehtyä!"
Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:
"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."
Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:
"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"
Pirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:
"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi metsästämään!"
Sitä hän mietti syvästi ja lisäsi:
"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä jäniksellä että karhulla!… Kun se olisi tämä ihminen semmoinen kaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja toisella puolen jäniksen käpälät."
"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?" tiedusteli nytPirhonen. Toinen selitti:
"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen näin vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!" selitti Jumppanen tilansa aivan oikein.
Silloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä johtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:
"Siellä se nyt on!"
Jälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko jälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen näretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse, ehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta silloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi päättävästi:
"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän.Istuhan tänne kelolle!"
Toinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi:
"Kyllä se on yksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä."
Jumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:
"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä joukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se salolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä happanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos hirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet."
"Kuuseen… Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan", myönsi Jumppanen.
Mutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:
"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin mies?"
Jumppanen kuohahti ja kiivastui:
"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa jäniksen käpälällä miestä lyönyt?"
Pirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehasi hänkin:
"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka oman nahkansa karhulle."
Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.
* * * * *
Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku. Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he Itkukallion juurelle.
Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta, pysähtyivät ja tarkkasivat.
Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:
"Pirun silmä!"
"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.
Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti Pirhostakin:
"Tuli mikä tuli!"
Mutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies, puutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen verran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen huudahti tulijan nimen:
"Ökö-Antti!"
Tämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja karkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin alkoi paini.
"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on… Kaada viina korpeen!… Joutuin vaivattu!" huusi Ökö-Antti.
Toveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:
"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!"
Mutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja sen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:
"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä… tullaan karhua kiertämästä."
Asia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta anteeksi erehdystänsä.
* * * * *
Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.
Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle. Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja vielä synnin töille.
Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät tuohitötteröt pikareina.
Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja hääräilivät nyt siellä miesten apuna.
Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.
Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:
"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru voitettu."
Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne tuohitötteröt, ja kehotti:
"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."
Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä, vastustellen:
"Olisiko häntä ottaa!"
Hän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:
"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!"
Kierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli kaksiteräisesti:
"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä… paitsi jos humalaan tulisi!"
Kaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili mäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä. Nytkin hän heltyi:
"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!"
Mutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen hätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa estellen:
"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!… Mitä hänestä niin tarjoaa!"
Mutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanot:
"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!"
"Eihän se muikistu!" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi esimerkkiä ja todisti:
"Kylläpä on viinan voima pakanassa!"
Ryypättiin, Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat.Pirhonen jo toisti:
"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros kahleena!"
"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!" alotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden vuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta puhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa ja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:
"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän nostaa."
Aluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahtiPirhonen:
"Vai oli voittamista! Tietäähän sen… Satuitko ihan näkemään hittoa?"
Maistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:
"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä oteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö aika pökö!"
Syntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko haihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:
"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?… Sitä pirua nimittäin?"
Mutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoiJumppanenkin sanoen:
"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein ötäköi?… Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?"
"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa porisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas tikapuita myöten."
Vaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti jatkoi:
"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä… kohottaa tuon pannun kantta, nuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'"
"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?" ihmetteli Pirhonen.
"Semmoisia se kysyi… Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!"
Juotiin. Kertoja yltyi:
"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin paikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa olivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut."
Hämmästyttiin siitä.
"Vai Seppäsen housut sillä olivat?" ihmetteli Jumppanen.
"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua syyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven päästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja… No ryypätään!"
Jumppanen mietti ja kysyi:
"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?"
"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!… Jotka eivät älyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!" äkäili Kaisa, mutta Ökö puolustautui käskien Kaisaa:
"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa kertoa!… Tottapahan selviää sitte asia!"
Miehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella nenänsä alustan ja innostui:
"No mitäs muuta kuin ryypätään!… Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu maksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut sinulla on jalassa?'… Ei vastaa."
"Vai ei äännä juutas", vilkastui jo Jumppanen.
"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaansivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta", torailiKaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estääKaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:
"Entäs sitte?"
"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin uudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'"
Silloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:
"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan niskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen."
"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut", ihmetteli Pirhonen moista varomattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet maistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:
"Mutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun lahkeesen ja ärjäsen: 'Anna pois ne Seppäsen housut!'"
Miehet nauroivat. Kertoja jatkoi:
"Se potkii ja sätkyttää mutta" — hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan hametta näytteeksi ja selitti: "mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta ja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi nyhtäsen!'"
Jumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen tiedusti:
"Antoiko housut pois?"
"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'"
Nauraa rähistiin ja juotiin.
"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän lahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana maahan."
"Vai putosi rietas!" innostui Jumppanen.
"Putosi. Ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan oikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa, kiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti paistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!… Ja meneppäs silloin sylipainiin!"
"No on pakanalla metkut!" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:
"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata… jotta olisit humalassa ollessa köpertänyt!"
Kertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:
"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin… Mutta sitte me istuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä tuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin mahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes mahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy."
Kaikki olivat yhtenä korvana.
"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa:'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta, ukkotahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin… TulehanPirhonen pariksi… Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi…Tule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!"
Tyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa torailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:
"Minäpä se tanssin melkutostakultani kanssa kappia."
Se kerrattiin ja jatkettiin:
"Onkos sinun rinnassasi kiiltäviä nappia?"
Kun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo surkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi riitelemään miehellensä:
"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja juottaa pirulla viinat ilmaiseksi!"
Punkki-Matti lepytteli Kaisaa:
"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!"
Kaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:
"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin."
Hän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi taas pystyyn ja lopetti:
"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän päästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat jalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun ei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'"
"Vai ei omalla nimellään kironnut!" — hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:
"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä junttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin vaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!"
Nyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi.Ainoastaan Jumppanen epäili:
"Entäs ne sarvet?"
"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi niistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa maailman loppuun asti."
Loppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta päähän.
* * * * *
Oli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa, taputti sitä olalle ja hyvitteli:
"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäiie sillä… kuule Kaisa: on se Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut."
"Etkö mene siitä!" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen ryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla sommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa valehdellut:
"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan tulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa", alkoi hän ja pääsi siten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi nyt reilusti:
"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi: Minä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä paksua närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se Mikko Pirhosen luonto nousi!.".. Hän puhui ihan pauhaamalla: "Kuule Ökö: Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua ränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona juosta näreikköön… Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin minä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla tihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen lentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!"
"No ränkäsitkö sinä?" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:
"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte pujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen vaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä sillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!… Kaisa! Elä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!… ja sitte sitä koitettiin!"
Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:
"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon, vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"
"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.
"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin ja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä kuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan pohjaan… näin… näin… jotta nauriit vaan lentelivät kuopan lakeen!"
"No uskoiko tuo asian?" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen vannoi:
"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan olevan karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa hieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen pyrkiessään."
Jumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu hymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun luona. Pirhonen jatkoi:
"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin tehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin kun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin kolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta pitkin pakoon!"
Kertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti jalkaansa ja hihkasi:
"Hei Pirhonen!… Tuo Kaisa viinaa! Hih!"
* * * * *
Yö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti pehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja Otava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.
Olli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan ihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt mahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.
Mutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin, jos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui hänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin käynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli tehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla kuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä yön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.
Kun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä korvalliselle ja hän sanoi:
"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!… No on tuo osannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa."
"Jumppanen!… Kuule Jumppanen!…" yritti Pirhonen pyytää häneltä tupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän siitä jo kiivastui keskeyttäen:
"Elä mukise Pirhonen!… Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen kapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen."
Ja nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa karhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä valmistellut:
"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä RämesuoltaPirttipohjan ahoille, sillä…"
Hänkin taputteli jo Kaisaa poskelle ja jatkoi reilusti:
"Sillä tuommoisia kukkasia vaan ei kasva karhun omilla soilla… Kaisa! No elä nyt tyrki ja ole olevinasi, Kaisa, vanhalle akalliselle miehelle!"
Ökö-Antti kituutti viuluansa. Soitto hellytti Jumppasta ja hän jatkoi:
"Katsohan koko tätä Pirttipohjaa! Kuu tuolla soutaa Tervalammin ja Vahvajärven pohjassa ja naureksii Otavalle ja rannoilla siellä nukkuu niin saakulin pehmeä havu, jotta sillä pätisi nukkua vaikka morsiamensa kanssa."
"Oon… on tämä korea korpi tämä Pirttipohjan salo!" myönsiPunkki-Matti, Kaisakin oli heltynyt ja lisäsi:
"Kunpa vaan osaisivat ristityiksi elää ihmiset, niin mikäpä täällä olisi toimeen tullessa! Katso vaan tyttö, jotta se viinapuolikon tappi ei rupea tippumaan siitä hanikan juuresta", lopetti hän puhettansa korostaen. Jumppanen innostui:
"Anna, Kaisa, hanikan tippua, jotta saa ilonestettä Pirttipohjan siunattu maakin! Kun siinä maassa sitte kesällä putkikko kasvaa ja käki riivattu kukkuu koivikossa ja karhu kun siihen vielä viheltää salolla, kuin paraalla pillillä soittaisi, niin mieltä sen pitää himaista kuin paraan vihille vietävän morsiamen!… No, juo Pirhonen eläkä sure lehmää. Repiköön karhu vaikka joka kantturan, kunhan vaan jää tämä Pirttipohja!… No Punkki ja Ökö! Juodaan! Eläkä sinä Kaisa toraile enään koskaan!"
Kaisa kuivasi silmäkulmaansa huivin kolkalla. Mutta Jumppanen jatkoi:
"Senkö saakurin hätä meillä on tämmöisessä maassa eläessä, vaikka olisi karhuja metsät täynnä! Orava nukkuu tuolla kuusessa makeasti ja Tervalammissa makaa hauki akkansa vieressä ja näkee unta täkykaloista! Ja tähdet tuikuttavat havunoksien lomitse. Kun siihen vielä viinapannun alla palaa lekottelee tuommoinen punainen korpituli tuossa havumajan edessä keskellä yötä, niin taivaan autuudella sen pitää mieltä himauttaa ja riemusta heilauttaisi ihminen häntäänsä, jos sillä se olisi!… Hih!"
"Hih!" hihkasi Pirhonenkin, ja toiset miehet kertasivat huudon yhdessä.
"Siinä maassa himoitsee mies viinaa kuin kuiva maa vettä, ja kun laulu helähtää, niin on ihminen kuin taikinapytty, jossa makea ja suloinen lemmen taikina nousee!… Laula Pirhonen!… Tahi Kaisa!… Laula sinä Ökön akkal… Laula Jumppaselle!"
Kaisa jo sylkäsi alkaaksensa laulun, mutta ei ennättänyt ennen kunJumppanen itse ja alkoi laulaa vedellä.
Laulettuaan hän ryyppäsi taas ja riemuitsi:
"Elä sinä Pirhonen nyt murjota, kun on jo karhukin pentuinensa ansassa!… Meillä, Pirhonen, on semmoinen maa tämä Pirttipohja, että me emme siitä pääse mihinkään putoamaan. Eikä sitä lehmää karhu revi… Vai mitä, Kaisa?"
"Kunhan vaan osaisit siinä kunnolla elää, että et tuhmuuksiasi tekisi", tarttui puheeseen Kaisa.
Jumppanen alkoi leikitellä Kaisalle, mutta tämä löi häntä rievulla ja torui:
"Etkö kestä etempänä, nainut mies!… Kyllä niitä tuhmuuksia osaisi jokainen tehdä, kun vaan varat kannattaisi!"
Mutta Jumppanen kiehahti:
"Jottako minun varat eivät kannattaisi. Ne kannattavat, sillä minä syön kovasti ja minun talossani on aina kova ruokahalu… Ja kuulehan Kaisa!"
Hän korotti äänensä kun lisäsi:
"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin maan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat tappelevat keskenänsä ja… Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä minun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen silloin kannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!… Ja jos minä tämän Mikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä lankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja kun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin että sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa ja potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista irti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että sieramet vaan pärähtävät: prtuu!… Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!"
* * * * *
Mutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut puhetta. Hän jo kiukutteli:
"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan noinka-tuonansa!"
Jumppanen ymmärsi sen ja kerskui:
"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä on millä maksaa!"
"Onhan sinulla!… Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä… Eikä akallakaan ole eheää hametta päällä!" vihotteli Kaisa. Se nosti Jumppasen luontoa. Hän ylpeili:
"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja Pirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja jos on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi mihin panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja paikkatilkkuja pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!… Kuule Pirhonen! Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan itse paholainenkin humalaan!"
Kauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat tinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen karhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:
"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii… Menee vielä toiset viinat karvarille!"
Pirhonen rupesi tinkimään, mutta Kaisa koveni:
"Enkä anna puolikkoa, jos ei ole nahkat parkittu!"
Silloin Jumppanen käski Pirhosta:
"No maksetaan se karvarin palkka, niin heittää äkäilemisen! Sillä kirjoitettu on että: parkitsemattomalla nahalla ei sinun pidä lähimmäisellesi viinoja maksamaan, eikä rippikouluttamatonta miestä avioksi tarjoomaan!"
Kaupat tehtiin. Karhun nahoilla ostettua viinapuolikkoa ruvettiin tyhjentämään. Kaisa oli toki olevinansa vastaan ja torui näön vuoksi:
"Tarvitsisit tuota Jumppanenkin ne karhun nahkat parempiin asioihin, kuin tähän viinaan!"
Mutta Jumppanen ei nyt surkeillut. Hän otti Kaisaa kaulasta kiini, likisteli ja retusi:
"Elä sinä, Kaisa, katso Jumppasta ylen, sillä pitää silläJumppasellakin olla oma akka ja oma maa ja omat vikansa!"
"Niin!" muikisti Kaisa ylenkatseelliseksi tekeytyen. Mutta Jumppanen tenäsi:
"Niin niin Kaisa! Usko sinä Jumppasta kun se sanoo, että joka maalla ja joka miehellä pitää olla omat vikansa!"
"Pitää, pitää ne olla vikansa", myönsivät toiset miehet riemuissansa.Jumppanen ihaili viinatulta ja vannoi:
"Jos ei olisi Pirttipohjassa muuta kuin paljaita ahoja, niin tuo tuli ei näyttäisi miltään… Mutta tuota pimeää kuusikkoa se vietävä koristaa. Siksi se Jumppanenkin ottaa ryypyn. Mutta annahan metsät loppuisivat, että viina pitäisi ruveta kaupungin viinasaunoissa keittämään, niin jumaliste en pane sen näköistä vettäkään suuhuni, vaikka ratilla valettaisi väkisin!… Mutta niin kauvan kun yksikään näre huojuu Pirttipohjan maalla, ottaa Jumppanen ryypyn, jotta viinatuli ei pidä lakkaamaan maan kauneutena lekottamasta… No ryypätään!"
He ryyppäsivät. Kaisa murisi taas:
"Ikäänkuin siitä olisi sitte mitä hyötyä. Riitaa vaan nostaa ja epäsopua, koko liemi!"
Nyt kiehahti taas Jumppanen:
"Kai-sa! Vai riitaa! Kuule Kaisa: Jumppanen ja Pirhonen on jo syleillyt veljen syleilyn, että Pirttipohjassa ei pidä enää olla muutaa riitaa kuin harakoiden rähinää… ja harakoidenkin pitää rähistä supattamalla, että ei ristisielu sitä kuule!… Kuule Pirhonen: Syleile minua!"
Tämä totteli. Jumppanen syleili Kaisaakin ja vannoi:
"Aina maailman loppuun asti ei Pirttipohjasta enää kuulu muuta riitaa kuin harakan supatusta!… Soita Ökö viulua, sillä nyt tanssitaan, nyt tanssitaan Pirhonen ja Punkki ja akkaväki melkutosta Jumppasen kanssa!"
Ei auttanut naisten vastustelu, Ökö soitti ja kolme paria tanssi kuusikossa melkutosta.
Yö oli jo yli puolen, kun molemmat miehet lähtivät vaivoin kompuroimaan kotia kohti. Olivat jo taivaltaneet Tahvo Holopaisen kasken ohi ja saapuivat Immosen kuusikkoon. Kaunis kuun kiekura paistoi kuusen oksien lomitse ja näytti heille hymyilevän. Jumppanen huomasi sen ja kehotti Pirhosta:
"Mikko! Kuletaan kaulatusten, niin se ei ilku!"
Ei Pirhonen tajunnut minkä ilkkumisesta Jumppanen puhui, mutta suostui, ja kaulatusten vaelsivat he nyt polkuansa.
Mutta Jumppasta ärsytti kuun nauru. Hän pysähtyi, otti palikan, viskasi sillä kuuta ja ärjäsi:
"Häh! Elä yhtään irvistele!"
Taas vaelsivat he, kunnes Pirhonen kysyi:
"Olli! Oletko sinä se entinen Olli Jumppanen?"
"En! Entäs oletkos sinä se Mikko Pirhonen, jolla on Liisa-niminen akka?"
"Liisako?… Onko minulla Liisa akkana?" äkäili Pirhonen, muttaJumppanen rauhotteli selityksellä:
"Kuule Pirhonen! Elä sure, vaikka sinä olet naimisissa!… Eläkä sinäkään luule että minä olen enää se Jumppasen Olli, vaikka minulla on Suso akkana… Eheh! Minussa ei ole enää entistä Jumppasta muuta kuin nämä housut ja se Suso."
"Mikäs sinä nyt olet?" tenäsi Pirhonen epäselvää asiaa. Toinen ilmotti:
"Minä olen nyt itse se kadotuksen pääisäntä, jolla on Pekka Seppäseltä varastetut housut jalassa!"
Pirhonen ehdotti:
"Lauletaan Jumppanen!"
He alkoivatkin hoilata.
"Syleillään!" pyysi Jumppanen, kun lauluun väsyttiin. He syleilivät, jaJumppanen ylpeili:
"Eikä se Susokaan saa olla enää minun akka… Minä otan uuden ja ihanan akan!… Kuule Pirhonen: Minä nain koko tämän kauniin ja ihanan Pirttipohjan."'
Niin saapuivat he kuusikon tiheimpään kohtaan. Mutta siinä väsyivät voimat, ja miehet istahtivat kuusen juurelle havuläjään. Siinä Jumppanen tunsi päätänsä painostavan ja kehui:
"Ei, Mikko Pirhonen! Jos mies kerran poikkeaa kehnon asunnolle, niin omassa lihassansa se ei sieltä pois tule… vaan uusi Jumppanen siitä maailmaan syntyy."
Mutta nyt jo loppui puhelahjakin ja miehet nukahtivat havuläjälle.
* * * * *
Siinä nukkuessansa näki Jumppanen unta: Hän oli olevinansa piru, jonka nahkana oli karhun nahka. Hän asui Itkukalliossa paaden alla olevassa saunassa, jossa oli suuri uuni, ja hän lämmitti sitä uunia, niin että se porotti ihan tulipunaisena.
Mutta kerran tuli Pirhonen ja kertoi että Ökö-Antti ja Punkki-Matti keittävät viinaa hänen saunansa katolla. Hän raivostui ja ärjäsi:
"Ja minä kun juuri lämmitin saunan helvetiksi tuomarille ja Luikuriselle, jotta he paistuisivat ja jäisivät siihen ikuiseen vaivaan! Nyt ne pakanat polttavat koko saunan ja Luikurinen pääsee rangaistuksetta!"
Ja kiiruulla nousee hän tikapuita myöten ylös paaden alta ja alkaa riidellä:
"Senkö täyteistä te siinä tuherratte ja poltatte vielä koko tämän helvettirähjän, jotta ei ole missä tuomaria ja Luikurista kylvettää."
Mutta miehet vastasivatkin:
"Tule pois Jumppanen ja juo tästä ryyppy!"
Hän suostuu. He juovat ja tanssivat. Viimein hän nukkuu. Miehet silloin iskevät toisillensa silmää, yks' kaks' on niillä puukot kädessä ja nyt ne ryhtyvät nylkemään hänestä karhun nahkaa. Hän huutaa riivatusti ja rukoilee:
"Elkää hyvät miehet nylkekö, halkeea maha ja suolet putoavat!"
Mutta ne eivät hellitä. Nyt on hän jo nyletty. Veresliha on joka paikassa ja häntä hävettää mennä kotiin. Kun hän siinä töllistelee, vievät miehet hänet kallion reunalle ja potkasevat siitä alas. Hän lähtee kömpimään kotiinsa ja on tullut närepölkyn luo, kun muistaa Pirhosen kertoneen, että hän on nauriskuopassa karhua piilossa. Hän kuopalle ja rukoilee Pirhosta:
"Anna hyvä Pirhonen takki, jotta ilkeää mennä kotiin!"
Mutta Pirhonen tökkääkin häntä heinähangolla leukaan, niin että kolme hammasta katkeaa ja ikenistä vuotaa veri. Pelokkaana luikkii hän nyt mökillensä, piilotellen nurkkien takana, että ei kukaan näkisi hänen tilaansa. Mutta silloin näkeekin hän, miten Ökö-Antti ja Punkki-Matti keskustelevat, mille karvarille viedä hänen nahkansa parkittavaksi. Joukkoon saapuu Pirttipohjan tuomari ja tuomitsee:
"Koska Jumppanen on katkaissut minun rekeni aisan, niin nahka vietäköönLuikuriselle!"
Nyt hän raivostuu ja vannoo:
"Ei vaan Luikuriselle vaikka hitto olisi! Ennen sitte Koljoselle, sillä se on toki oman kylän alkuperäistä väkeä!"
Ja vaikka hän onkin vereslihalla, ryntää hän pelastamaan nahkaansa Luikurisen parkkitiinuun joutumasta. Syntyy ensin riita ja lopuksi tappelu, sillä miehet eivät hellitä. Hän ottelee henkensä takaa, mutta kolmea miestä vastaan hän ei jaksa puoliansa pitää, ja ne viskaavat hänetkin Luikurisen parkkitiinuun.
Tiinuun pudotessansa hän kirosi täyttä voimaa, herätti sillä Pirhosen ja heräsi itse.
* * * * *
Nopeasti vääntäytyivät miehet istuallensa ja haparoivat lakit päähänsä. Päätä pakotti ja kummallekin selkeni asema, mutta eivät ilenneet siitä mitään hisahtaa. Vasta kun olivat panneet tupakan, pään selvitykseksi, murahti Pirhonen kuusta silmäillen:
"On siinä aika kuusen jurtikka!"
Jumppanen raapi korvallistansa. Viimein löysi hänkin puheen jatkon:
"Haralautoja siitä olisi saanut hyviä, kun olisi pienenä ollessa hakannut ja tehnyt haran."
Mietiksiessään asemaansa muistivat he, että olivat juoneet karhun nahat ja luvanneet ne parkituttaa. Paremman puutteessa jatkoi taas Pirhonen:
"Kun tuommoisesta kuusen jättiläisestä tekisi haran, niin se olisi jo pellon pituinen!"
Jumppanen silmäili kuusta ja murisi:
"On se hirvittävän iso!"
He alkoivat nyt miettiä, millä maksaa nahkojen parkitsemishinta. Kauhea unikin vaivasi vielä Jumppasta kuin paha painajainen.
Kauvan istuivat he. Viimein huokasi Jumppanen, kömpi ylös ja sanoi:
"Kotiinkin tästä olisi lähdettävä!"
* * * * *
Äänettöminä taivalsivat he nyt polkua myöten. Kumpikin laski ja suututteli yöllistä kauppaa. Itse karhun nahkojen menetys ei vielä niin harmittanut kuin se, että piti ne omilla varoilla parkituttaa. Kummassakaan mökissä ei näet ollut rahoja. Mutta ei vaan kumpikaan asiasta hisahtanutkaan.
Siinä astuessa tuli nyt kumpikin itseksensä laskeneeksi, paljonkohan menee parkitsemispalkkaa. Vertailivat karhun nahkan kokoa lehmän nahkaan, mutta eivät päässeet varmuuteen, kun eivät tienneet vaikuttaako ehkä nahkan laatu ja paksuus sen parkitsemishintaan.
Niin saapuivat he siihen närepölkylle, istahtivat ääneti ja miettivät.Viimein arveli Pirhonen:
"Ei suinkaan se karhun nahkan piskuutus ole sen kalliimpi kuin muunkaan ison härän nahkan!"
Nyt jo oli Jumppanen saada selvän. Hän ilmottaa mörisi:
"Kuusi markkaa se Koljonen oli ottanut siitä Jääskeläisen ison härän nahkasta!"
Pirhonen vähän hätkähti kuullessansa Koljosen nimen. Hän muisti miten sen akka oli häntä solvannut. Ja Koljonen itse oli ilennyt vaatia 50 penniä kakarapytystä. Lisäksi tuli uni: Hän muisti pudonneensa Koljosen kakarapyttyyn. Vaikka he olivat siihen asti olleet hyvät ystävät, ei hän nyt olisi antanut sille nahkojansa parkittaviksi, vaikka hän olisi ilmaiseksi parkinnut. Jumppanen hautoi omaa untansa ja mietti, mitä ihmettä se merkitsee. Jo vilahti ajatuksissa Luikurisen parkkitiinu.
Aikansa siinä istuttuansa nostivat he näreen puoliskot pääpuiden päälle, koholle maasta kuivamaan, ja lähtivät.
Ja nyt kaiveli Pirhosta koko Koljonen. Hän muisti myöskin, että Jumppasella on ijankaikkista vihaa Luikurista kohtaan, eikä muita karvareita Pirttipohjassa ollut. Hän mietti, millä lemmon jutkulla sen tuon Jumppasen pötkylän saisi taipumaan Luikuriseen.
Niin tulivat he Luikurisen tiehaaraan. Nyt oli aika täpärällä, ja kiireesti päätti Pirhonen asian ja ehdotti:
"Jos mentäisi tuosta Luikurisen tervahaudan kautta, niin nähdään onko se vettä täynnä!"
Jumppasta se vahinko olisi huvittanut ja hän suostui ihan äänettömänä.Tervahaudan pohjalla olikin vettä ja hän siitä jo iloitsi:
"No ei siinä ensi kesänä tervakset ihan iltikseen pala, jos ei vesi kuiva!"
Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta Pirhonen puhui taas:
"Häviää se koko Luikurisen talo rähjä. Sen akkakin kun menettää ja hurvittelee rahat… Ostaa tuomarin akan kaikki vanhat hameet ja muut rimpsut!"
Jumppanen ei kiirehtinyt. Toinen lisäsi:
"Nytkin sanotaan sen ruispellon olevan tulvan alla… Lieneekö sitte totta!"
Jumppanen epäröi. Toinen lisäsi:
"Kun viitsisi kiertää sen talon kautta, niin sittepähän näkisi…"
Hän muljautti tutkivasti Jumppaseen ja lisäsi:
"Mutta maksaneeko tuo vaivaa tehdä semmoista kierrosta!"
Ja hän yritti jo kääntymään takaisin, mutta nyt huomautti Jumppanen:
"Ka eipä tuo suurta kierrosta tee!"
"No kun sinä nyt niin haluat, niin eipähän tuo matka koko ikää ota!" suostui silloin Pirhonen.
* * * * *
He näkivät ruispellon. Nyt oli heidän kulettava aivan talon rappusten editse. Mutta siihen tultua työntäytyikin Pirhonen taloon, selittäen:
"Jos käytäisi vaikka talossa!"
Ja Jumppasen täytyi tulla mukana. He istahtivat, ja Luikurinen, jonka karvariversta oli tuvassa, tervehti:
"Eipä tätä Jumppastakaan ole näillä mailla näkynyt kotvaan aikaan.Vieläkö tämä on hengissä?"
Jumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki karvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja alkoi:
"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?"
"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa… Ja Luikurinen kun sen parkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä se mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!… Pane siitä savut… Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin pirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin jotta ilettää!"
"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöharän nahkasta?" pääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:
"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen tarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata."
"Mhyy!"
"Ei tarvitse, ei… Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu", toisti Luikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa tavarassa. Hän penäsi:
"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa… olisikohan huokeampi?"
"No sama se! jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän elätetty, niin oli menneeksi!" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi korvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli yksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä, kysyen:
"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta vasikasta?"
Jumppanen arvasi jo asian ja rykäsi varotukseksi. Mutta se panikinPirhosen hätäilemään, että saisi vaan kaupan päätetyksi. Hän joudutti:
"No mitäpäs siinä sitte on sen enempää! Meillä on tämän Jumppasen kanssa tasan kolme karhua kierroksessa, ja saa olla sitte kauppa päätetty!"
Jumppanen nousi ja työntäytyi ulos ovesta.
* * * * *
Hieman pahalla omallatunnolla kiirehti Pirhonen Jumppasen jälestä, saavutti hänet pellolla ja miettiä pinnasi sovittelun alkua. Ei tahtonut löytää sopivaa lähtökohtaa.
Hän astua reuhkasi jälestä ja yritti jo selittää:
"Se tämä Luikurinen tekee hyvän työn… Eikä ole järin kallispalkkainenkaan!"
Olli kiirehti astuntaansa. Toinen koki päästä perästä ja taas huomautti:
"Vaikka sama tuo nyt olisi kenellä parkituttaisi. Mutta kun se Koljonen on jumalaton sitä hintaa kiskomaan, niin mitäs sitä turhaa rupeaa liikoja maksamaan."
Jumppanen turisti nenäänsä. Pirhonen yritti taas:
"Ja se on se Koljonen muutenkin semmoinen hyvin koirasa mies… Sen metkujahan se oli sekin Simosen ja Ratisen käräjöiminen… Se levitti syyttömästi jutun jotta Simonen on elänyt Ratisen akan kanssa, ja siitä se alkoi…"
Jumppasta se ärsytti. Hän polki kiivaasti eteenpäin päästäksensä eroon koko Pirhosesta. Mutta tämä vaan jatkoi:
"Ja tämä Luikurinen on muutenkin siistimpi mies jo varallisuutensakin puolesta ja enemmän herrasväkeä kuin näitä tavallisia tuhmempia pirttipohjalaisia!"
Se kuohautti Jumppasta.
Oli tultu veräjälle ja sen yli noustessa polkasi Jumppanen jo porraspuun poikki, että rusahti.
Mutta ei Pirhonenkaan hellittänyt selitystänsä. Ketterästi kiepsahti veräjän yli ja taas puolusteli Luikurista, sanoen viekkaasti:
"Eikä sen akkakaan ole pahinsuisia, eikä kiehu keuhkona toisten soppakattiloissa, niin kuin tämä Koljosen akka sinustakin juoruaa."
Viimein hän jo vaikeni, ja he kulkivat tovin ääneti. Viimein pysähtyiJumppanen rutosti Pirhosen eteen ja sanoi:
"Kuule Pirhonen! Minä en pääse varsinaisen suuttumisen alkuun, mutta kun minä siihen pääsen, niin minä olen julma mies enkä lepy maailman lopussakaan!"
Kiivaasti pyörähti hän taas jatkamaan matkaansa. Vähän matkan päässä osui tien varrella olemaan Jääskeläisen tyhjä tervakorvo. Hän löi sen kirveshamaralla laudoiksi. Vihdoin tiehaaraan tultuansa erosivat he toisiinsa katsomatta ja Jumppanen oli jo aika taipaleen vaeltanut omaa kotitietänsä, kun hän pysähtyi ja huusi:
"Kuule Pirhonen! Sen minä vaan sanon, että Luikuriselle niitä nahkoja ei viedä!"
Mutta Pirhosenkin sisu oli täysi. Hän uhitteli:
"Mutta ei niistä vaan Koljosenkaan pidä hyötyä saada!"
"Nähdäänhän!" ärjäsi julmistunut Jumppanen ja toinen tiuskasi yhtä kovasti:
"No vaikka sata kertaa nähtäisi, niin Pirhosen vasikka ei ammu Koljosen navetassa, ei vaikka naukuisi!"
"Paholaisen vietävä!" huusi sydämmistynyt Jumppanen. Pirhonen siihen ärjäsi:
"Senkin täyteisen näppylänenä!"
"Hä-häh!" karjasi nyt jo Jumppanen täyttä voimaa ja lähti synkkänä painautumaan mökillensä.
Myrtyneenä saapui Jumppanen kotiinsa, jossa vaimo oli häntä huolehtien odottanut. Ääneti viskasi hän kirveensä penkin alle, istahti kyynäspäihinsä nojaamaan ja murjotteli. Vaimo ehätti ruokaa laittamaan ja riemuitsi:
"Väleempä se tulikin kierretyksi!" Ruoka oli jo pöydällä ja Suso hääräili lapsen riepujen pesussa, mutta Jumppanen ei ääntänyt, ei kohottautunut ruualle. Suso jo kysyi:
"Joko se Pirhonenkin tuli… kun sitä ei näy?"
Jumppasta suututti Pirhosen nimikin. Hetken odotti Suso vastausta ja toisti sitte:
"Vai sinnekö se vielä jäi Pirhonen?"
Hän levitti rievut orrelle ja suuttui jo mieheensä, sekä kysyi vähä kovaäänisemmin:
"Vai kielikö sinulta jo putosi, kun et saa ääntä kulkustasi tulemaan!"
Silloin suuttui Jumppanen ja murahti vihaisena:
"Elä siinä katkata ja soita sitä suutasi!"
Suso kiivastui moisesta, viskasi ämpäristä veden likakorvoon ja ärähti:
"Mikäs herra sinä luulet siinä olevasi!… Kun et saisi ihmiset enää suutansa avata!"
Hän viskasi ämpärin vihaisena nurkkaan ja yritti jatkaa, mutta silloin raivostui Jumppanen ja ärjäsi:
"Suu kiini siinä! Minä tässä olen isäntä!"
Moisena ei ollut Suso koskaan miestänsä nähnyt. Hän oli kuin lyöty, säikähti ja vaikeni. Pelokkaana ryhtyi hän kehräämään, ja valitti kotvasen kuluttua kuin salaa:
"Saa tässä raataa ja kärsiä, eikä kuule kunnollista puhetta koko nälkäpesässä."
Mutta Jumppasta ei hellyttänyt nyt mikään. Hän söi ääneti, otti kirveensä ja lähti tervaksia hakkaamaan.
* * * * *
Tervasmaan rauhaan päästyänsä alkoi hän nyt tarkemmin miettiä ja laskea retkeänsä ja sen seurauksia. Pölkyllä istuen hän päätteli:
"Ensin tuli sitä viinaa imetyksi!" Sitte laski hän edelleen:
"Ne ensi ryypythän ne juottivatkin ilmaiseksi… talon puolesta!"
Se oli hänestä oikein tehty. Hän jatkoi:
"Mutta sitte minä riivaannuin laulamaan ja ostin sen viinapuolikon!"
Se asia pani jo ajattelemaan. Hän laski:
"Siitä menivät ne karhun nahkat!… Kolme nahkaa!"
Vielä hän senkin jaksoi kantaa. Mutta nyt tuli pahin: Hän laski jo että nahkojen parkitseminen oli hänen maksettava, ja siitä menisi ainoa vasikka. Silloin hän kirosi.
Raivostuneena ryhtyi hän juurittamaan tervaskantoa.
* * * * *
Iltapimeällä palasi hän mökillensä, jossa koko joukko oli pelon vallassa. Mutta ei viihtynyt hän tuvassa. Söi hiukan ja lähti katsomaan saunansa raunioita. Ne kiihdyttivät hänen harmiansa. Mutta tullessaan tyhjälle, vanhalle potaattikuopalle, joka oli mäkirinteessä, hän riemastui löydöstä ja uhkasi:
"En uhallakaan nuku ennen kun olen kylpenyt!"
Ja hän alkoi laittaa kuopasta saunaa, nouti lapion, laskeutui pimeään hautaan, ryhtyi sitä syventämään ja jatkoi työtä yli puoliyön, kunnes kuoppa oli jo niin syvä, että siinä mahtui mies seisomaan.
Hän kantoi paikalle uunikivet, laittoi uunin, toi pari lautaa lauteiksi, lämmitti saunan, levitti olet lauteille, ja kun päivä alkoi valeta, kylpi hän kuopassa makean kylvyn, kävi syömässä aamiaisen, palasi saunaansa ja nukkui siellä olilla koko päivän.
Nyt alkoivat Jumppasen mökissä synkät ajat. Isäntä itse hautoi vihaansa ja murjotti. Pere arkaili, ja Suso ihmetteli:
"Sekö häneen nyt piti mennä, en paremmin sano!"
Ja vihaisena lähti Jumppanen aina tervasmaalle ja väänsi ja laski vahingoitansa, suututteli Pirhoselle ja Luikuriselle, kunnes vihoissaan sieppasi palikan, viskasi sillä puussa istuvaa varista ja ärjäsi sille:
"Häh!"
Varis lähti rääkkyen lentää kupsuttamaan. Juuri silloin oli Jumppasen takaa tullut paikalle Simo Tuunainen, imasi savut, sylkäsi ja kysyi:
"Varistako sinä viskasit?"
Se suututti Jumppasta. Toinen istahti ja nähtyänsä Jumppasen olevan tervastöissä kysyi taas:
"Tervaksiako sinä juuritat?"
"Tervaksia!"
Ei hän vastausta odottanutkaan, eikä siitä siis välittänyt, valitsi puun, alkoi sitä vestää ja selitti:
"Sattuikin tuosta hyvä pyttypuu… Se Luikurisen akka kärtti tekemään hänelle maitopyttyjä."
Jumppanen laski:
"Se jo punikin perillisien maitoa varten uusia pyttyjä!"
Rajusti alkoi hän heilutella kirvestään. Kannon juuret ryskivät katkeillessansa. Hän kadehti:
"Parissa kymmenessä vuodessa sille on syntynyt punikin vasikasta jo tuonne kolmattakymmentä lypsävää ja lisäksi niiden vasikat!"
"Luikurisen… Luikurisen akalle pitää tehdä maitopyttyjä!" jupisiTuunainen vestellessään. Jumppanen päivitteli itsekseen:
"No on sillä halvatulla silloin tuota maitoa ja karjaat…"
Hän ei enää sietänyt koko Tuunaista. Päästäksensä siitä eroon keskeytti hän työnsä, kun oli kannon irti vääntänyt, ja lähti pois. Mutta Tuunainenkin oli lautansa vestänyt ja lähtien Jumppasen perästä astua rehvaisemaan, sanoi:
"Joko sinä lähdet pois?"
Jumppasta kiusasi koko Tuunaisen seura ja hän mietti miten päästä siitä eroon. Ei ilennyt suorastaan käskeä eroamaan.
Niin saapuivat he suo-ojalle, johon Jumppanen oli kaatanut petäjän porraspuuksi. Siinä järkeili nyt Tuunainen kengistänsä:
"Kenkä se on tainnut vettä vuotaa… Se onkin Koljosen parkitsemaa nahkaa… Se ei osaa tehdä niin hyvää tavaraa kuin tämä Luikurinen!"
Jumppanen oli päässyt hirttä myöten ojan yli ja päätti nyt erottaaTuunaisen. Kun se yritti hiipiä petäjää myöten hänen jälestänsä, sanoiJumppanen rutosti:
"Kuule sinä Tuunainen! Elä kule toisen panemaa porraspuuta myöten, vaan laita oma portaasi…"
Hän tarttui sylin petäjän tyveen, veti hirren yli ojan ja lähti jatkamaan matkaansa, pitkittäen nyt rauhassa ajatustansa. Tuunaisen puhe kengistä oli johtanut mieleen nahkatavarat, Luikurisen ja hänen vaimonsa. Siitä taas johtui mieleen, että Pirhonen oli samaista akkaa kehunut hyväsuiseksi.
Ja silloin pisti hänen päähänsä juoni. Hän voisi kostaa kertomalla, että Pirhonen hännystelee Luikurisen akkaa. Se ajatus häntä viehätti. Hän alkoi sitä kypsyttää. Ensin hän ei sitä uskonut todeksi, aikoi vaan vihjailla kostaaksensa sillä, mutta mitä pitemmälle hän sitä hautoi, sitä todenmukaisemmalta se näytti hänelle itsellensäkin.
* * * * *
Jumppasen mökissä sattui olemaan vieraana Pirttipohjan kuppari, Rönty-Kaisa. Hän panetteli juuri Suson kanssa Soinisen akkaa, kun Jumppanen työntyi mökkiin. Akat vaikenivat pelokkaina. Jumppanen istahti tavalliseen asentoonsa, ja kun hän nyt siinä punnitsi Pirhosen puhetta ja tekoja tarkemmin, varmistui hän todellakin siinä uskossa, että jotakin oli Pirhosen ja Luikurisen akan välillä. Hän päätteli:
"Ei se muuten olisi sitä kauppaakaan näin kiirehtinyt."
Hän sylkäsi jo voitokkaana ja lisäsi:
"Silloin sillä olisi asiaa juosta Luikurisen luona joka päivä ja akka voi satuttautua silloin aina tiellä vastaan!"
Rönty-Kaisa poltteli piippunysäänsä pankolla. Jumppanen laski taas:
"Niillä pahuuksilla on varmasti yhteinen juoni minua vastaan…Luikurisen akalla ja Pirhosella!"
"Panisit nyt Jumppanen tästä minun kukkarosta tupakan!" tarjosi kerjuuaikeissa jo Rönty-Kaisa, saadaksensa siten Jumppaselta vastatupakat. Mutta ei ollut toinen kuulevinaankaan. Hän jatkoi:
"Ne aikovat minut yhdessä nujertaa ja sitte Luikurisen kuoltua mennä naimisiin ja ostaa miehen peruilla tämän Pirttipohjan!"
Kaisa taas äkäili virkansa puolesta:
"Senkö leivällä tässä kohta elänee, kun ei enää ole kuppuutakaan koko Pirttipohjassa!… Mihin heistä nyt lienee kaikista se paha veri kuivunut, kun ei saa sitä enää sarven täyttä koko kylästä!"
Jumppanen mietti vaan, miten alkaa puhe. Ei tahtonut sisu antaa myöten. Hän väänsi sitä alkua toista tuntia, mutta ei vaan ottanut lähteäksensä.
Mutta nyt varustautui Rönty-Kaisa jo pois lähtöön, Jumppanen pelkäsi menettävänsä hyvän tilaisuuden, ja hänelle tuli kiire. Umpimähkään murahti hän syläistessänsä, lattiaan tuijottaen:
"Sen Luikurisen akan kanssahan se Pirhonen jo yhtä pitää!"
"Ähä!" riemastui Suso huomattuansa miehensä kielen hellinneen, jaRönty-Kaisa, jolta Liisa oli Pirhosen ryövännyt, siunasi:
"No herra isä siunatkoon sitä Luikurisen akkaa!… Vai sen Pirhosen se sai vietellyksi kelkkaansa!"
"Sen", murahti Jumppanen. Hän tunsi helpotusta rinnassansa. Akat alkoivat siunailla ja sadatella. Jumppanen lähti maasaunaansa ja kylpi riemuisan kylvyn.