Rönty-Kaisa, kuten jo huomautettu, oli oikeastaan nuorena aikonut päästä Pirhosen akaksi, ja Pirhonenkin oli ihan tosissaan juossut Kaisan jälestä. Mutta silloin sattui Pirhoselle se onnettomuus, että hänen nykyinen vaimonsa, Kutvosen tyttö Liisa, sai ennen aikojansa lapsen ja ukko Kutvonen uhkasi nostaa eläkejutun, jos ei Pirhonen nai hänen tyttöänsä lopullisesti. Tietysti oli Pirhosen silloin pakko hylätä Kaisa, ja elikin Liisan kanssa onnellista elämää. Varsinaista riitaakaan ei ollut vielä sattunut koko yhdessäoloaikana.
Mutta siitä lähtien oli Rönty-Kaisa hautonut kostoa Liisalle. Sopivaa asiaa vaan ei ollut sattunut milloinkaan, vaikka hän oli kyllä hierotellut ja hieronut riitaakin jos millä tavalla.
Riemastui hän siis kuullessansa Jumppaselta minkälaisen miehen Liisa oikeastaan olikin Pirhosesta saanut. Ja vaikka hänellä olikin vielä entistä leipää ainakin kahdeksi viikoksi, ei hän malttanut odottaa, vaan varusti kerjuuvehkeensä ja lähti kuuden lapsensa kanssa kerjuumatkalle, saadaksensa siten asiaa poiketa Pirhosen mökkiin viemään Liisalle terveisiä. Nuorinta lastansa hän kantoi selässänsä. Toiset jaksoivat jo itse perästä juosta, kun hän etumaisena taivalsi polkua myöten.
Kun hän saapui Pirhosen mökkiin, ei Pirhosta ollut kotona. Liisa paikkasi hänen alushousujansa ja olikin tavallista iloisempi ja toivorikkaampi ja hyvitteli lapsiansa:
"Saavat ne lapsetkin nyt orehkoita ja mesileipää, kun rytkyläinen tulee!… isällä on kolme karhua kierroksessa, niin jotta on millä ostaa lapsille namuja!"
Silloin työntyi mökkiin Kaisan risainen perhe. Mokin lapsilauma riemastui, ja kuului kuin yhdestä suusta:
"Voi!… Kerjäläisiä tuli!"
Kaisa kotiutui nopeasti, joi vettä, tarkasti lapsi selässä huttukattilan pohjaa ja käski lapsiansa:
"On siinä vielä pohjaan palanutta huttua… Ota Iida tikku ja kaavi se pois ja anna Jussille toiset puolet!"
Iida täytti käskyn. Mökin risainen lapsilauma sekaantui yhteen joukkoon vierasten kanssa ja alkoivat rähistä huttukattilan ympärillä, autellen toinen toistansa. Liisa oli nyreissänsä, mutta karttoi riitaa. Kaisa istahti lapsi selässä pankon nurkalle, kaivoi tupakkakojeet taskustansa ja kaski vanhinta poikaansa:
"Tuopas Pekka tuo Pirhosen tupakkakukkaro tuolta naulasta!"
Liisa yritti ensin pelastaa huttukattilansa pohjaan palamaa. Mutta se oli myöhäistä. Viimeiset palat olivat menossa ja Pirhosen tyttö ilmotti:
"Ei siinä enää olekaan!… Me jo söimme sen kaikki."
Liisa harmistui:
"Kelpaa noille kaikki!…"
Kaisa sai siitä puheen alun, veteli savuja ja pisti:
"Mikäpä tämän on jumalan viljan kelvatessa… Kelpaavat nuo toisille akoille miehetkin vaikka he olisivat missä rypeneet!" Kaisa oli nyt ylpeä asiastansa, sillä hän tunsi olevansa voitolla. Lapset tappelivat oven suussa. Kaisa odotti sanojensa tehoa. Liisa ei näyttänyt älyävän. Silloin hän meni likemmä asiaa, arvellen:
"Montakohan lasta sillä oikeastaan tälläkin Pirhosella lienee?"
Nyt jo suuttui Liisa ja mutisi:
"Olisi noita tässä itselläkin elätettäviä!… Mutta siihen vielä vääntäytyy kerjäläisiä, jotta mökki on haleta!"
"Montakohan sillä Pirhosella sitte mahtaa olla jo muualla, kun jo mökilläkin näkyy puoli tusinaa", ihmetteli Kaisa. Liisa ei viitsinyt enää vastata.
"Montako lasta sillä on Pirhosella ylipäätään?" korotti Kaisa silloin ääntänsä, ja kun ei vieläkään vastausta tullut, yltyi hän vielä lujemmin:
"Montako liikaa lasta sillä Pirhosella on tuolla maailman harteilla juoksemassa?"
Nyt Liisa jo ärjäsi lapsillensa:
"Sukkelaan siitä penkille istumaan ja erilleen niistä kakaroista!"
Lapset hiljensivät vähän meluansa. Mutta Kaisa hönkäsi:
"Elä yhtään siinä ylpeile, sillä Luikurisen akan kanssa se omakin miehesi elää!"
Liisa ei ollut jaksaa käsittää asiaa, mutta menetti malttinsa, otti patukan, rapsi sillä lapsiansa kintuille ja torui:
"Ettekö kuule siinä, jotta istumaan ja kirja käteen!"
Hän ajoi lapsensa pöydän taakse ja viskasi niille vanhan aapisen, sekä yritti jatkaa työtänsä. Mutta Kaisa ei hellittänyt. Hän jatkoi:
"Siellä oli karhunkierrosmatkaltaankin tullessa maannut Luikurisen saunassa koko yön ja Luikurisen akka oli käynyt vähä väliä kodassa muka kanoille ruokaa viemässä."
Liisa tyrmistyi. Pirhonen oli todellakin kierrellen puhunut siitä missä he olivat olleet viime yön. Oli sanonut maanneensa Luikurisen heinäpieleksen juurella. Pää meni jo sekaisin. Hän alkoi riidellä Kaisalle:
"Pitäisit sinäkin sitä suutasi vähemmällä, etkä juoksisi pitkin maita ja olisi härkkimenä jokaisen vellikattilassa… On noita itselläsikin jo kuusi, joilla ei ole isää yhdelläkään!"
Suuttuneena viskasi hän Pirhosen housut penkille ja sieppasi rukkinsa.Kaisa riiteli nyt:
"Visko vaan housuja!… Luikurisen akan miehen housuja sinä viskot!… Aamuyöstä vasta oli Jumppanen löytänyt miehesi Luikurisen saunasta ja seipään kanssa oli ajanut pellolle!"
Liisan korvissa humisi ja päähän nousi kuuma veri. Hän alkoi jo uskoa, kun kuuli Jumppasen nähneen. Kaisa jatkoi ilkeästi:
"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa kantaa hyvyyttä ja rikkautta… Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja pois koko tästä pahuuden pesästä!"
Ja hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse viimeisenä niiden jälestä.
* * * * *
Koko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja vaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut onnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan oli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa lohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.
Nyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:
"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta tynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle mitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman sijaan."
Ja kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia. Väsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen valmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.
Kun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja supisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen piippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.
Mutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän murahti:
"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä… hyvälypsyinen tarkotan."
Ei vastausta. Pirhonen jauhoi edelleen:
"Se tämä Koljosen härkä on huonoa rotua."
Turhaan odotti hän taas vastausta, syleksi ja meni etemmä:
"Luikurisella olisi ollut hyvärotuinen sonni… Olisikin oikeastaan muutettava."
Liisan rukki alkoi hyristä kiivaammin ja kiihkoissansa vetäsi kehrääjä levettä minkä kädet ylettyivät. Pirhosen olo kävi vaikeaksi, mutta hän koetti jatkaa:
"Vaikka myötäisi tämä Mustikin vasikka keväällä ja ostettaisi syystalvella vaikka se Tuunaisen lehmän vasikka… Sen emä on runsaslypsyinen."
Välillä hän nyt kiskoi päreitä ja luullen Liisan äänettömyyttä suostumukseksi lisäsi:
"Vaikka myötäisi tämä oma vasikka Luikuriselle syksyyn asti velaksi, niin sittepähän olisivat rahat säilössä sen takana."
Vihaisena lähti Liisa ulos, paiskaten oven kiini. Sekavana pistäytyi hän läheiseen Tuunaisen mökkiin. Siellä oli jo käynyt Rönty-Kaisa, joten väki tiesi asian. Kaikki olivat sen johdosta salaperäisiä, eikä Liisaltakaan puhe sujunut. Äänettöminä istuttiin, kunnes Tuunaisen eukko kysyi säälien:
"Joko sitä on sinulla Liisa miten paljo tätä ikää?"
"Johan sitä on yli kolmenkymmenen", myönsi vieras surullisena. Mökin väkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen eukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:
"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu huonoon kelkkaan!"
Liisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen sanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:
"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin verkkoonsa!"
Siihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun sen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:
"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin."
Kaikki huokasivat silloin raskaasti.
* * * * *
Myöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän alusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta painosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo oli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja tupakoi.
Viimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän taakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti:
"Siihenkö vielä vetäännyt!"
Pirhonen ei sitä ymmärtänyt. Moista ei ollut vielä ennen tapahtunut. Nöyränä vetäytyi hän kauvemmaksi, aivan paljaalle lattialle, mutta hetkisen kuluttua äkäili Liisa taas:
"Mene siitä matkaasi!… Mokomakin mies!"
Pirhonen ihan hämmästyi, ja murisi jotain nöyrää. Liisa odotti hetken, nousi sitte äkeissänsä, otti nukkuvan nuorimman lapsen syliinsä ja puheli sille:
"Tule pois, lapsi, äidin viereen uunille nukkumaan!"
Hän nousi uunille, laittoi päreistä alusen itsellensä, ja valitti niille laskeutuessaan:
"Kaikenlaisten vieressä tässä pitäisi virua!… Ilkeääkin vielä!"
"Liisa!" yritti Pirhonen lepyttää, mutta vaimo huusi:
"Pidä suusi kiini!"
* * * * *
Se yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli vaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan silmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön lähtöaika ja hän tiedusti:
"Joko sinä paikkasit ne housut?"
Pitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:
"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla… Kun se muutenkin on niin makea ja imelä!"
Äänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän tervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:
"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?"
Muuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta. Kauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen osti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:
"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi villiintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä kaupan teki!"
Mutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella näreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta sanoilla:
"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata ropsia näitä vannenäreitä!"
Pirhonen pysähtyi, tarjosi tupakan, ja he istahtivat puhelemaan.
He olivat jo puhuneet Tuunaisen viimevuotisen hevoskaupan selväksi, kunPirhonen kysyi kuulumisia.
"Eipä tässä mitä uusia… Se Rönty-Kaisa se vaan oli akalle vähän jutunnut siitä Luikurisen akasta, jotta se elää toisen miehen kanssa", väänsi Tuunainen.
Se oudostutti Pirhosta. Hetkisen ihmeteltyänsä hän tiedusti:
"Tuota akan pahuusta!… Kenenkähän tuo rietas villitsi?" Kun Pirhonen tenäsi toistamiseen, sanoi Tuunainen:
"Ka eipä se varmuudella tiennyt muita kun minkä vähän oli sinusta puhetta."
Pirhoselle selvisi nyt hetkessä Liisan viha. Hän tuli sanattomaksi.Tuunainen lohdutteli häntä:
"Eivätkä ne sinustakaan muut tietäisi, mutta kun se Jumppanen on sanonut tavanneensa sinut ihan verekseltään…"
Pirhonen kirosi. Tuunainen toisti:
"Ja vasikan on vielä sanonut sinun luvanneen Luikurisen akalle kiilloiksi!"
* * * * *
Sinä päivänä raatoi Pirhonen kuin raivostunut. Tervaspino suureni aivan silmissä, ja koko ajan hautoi hän naapurinsa kataluutta. Vasta iltamyöhällä istahti hän lepäämään ja alkoi varsinaisesti asiaa pohtia. Kauvan harmiteltuansa huudahti hän:
"No voi tuota Jumppasen hyväkästä!… Otappa nyt ja koplaa minutLuikurisen akkakuontalon kanssa, jotta koko Pirttipohjan maa nauraisi!"
Hän alkoi miettiä millä kostaa. Yht'äkkiä johtui silloin asia mieleen:Olihan Jumppanen syleillyt Ökö-Antin Kaisaa! Hän löi näppiä ja vannoi:
"Maltahan!… Maltahan Jumppanen, kun tämä Pirhonen paukauttaa!"
Ja oitis lähti hän Tuunaisen mökille. Matkalla hän laitteli juonta. Hänmuisti miten Jumppanen oli yöllä humalassa kulkiessa kerskannut ettäSuso ei ole enää hänen akkansa, vaan että hän ottaa eukoksensa kokoPirttipohjan. Oitis hoksasi hän:
"Se ruoja vaan yritti tällä tavalla peittää jälkensä ja vyöryttää nämä aviolliset pillansa Pirhosen niskaan!"
Hän kiirehti kulkuansa ja varmistui voimiensa mukaan Jumppasen syyllisyydestä.
Tuunainen vannehti Luikurisen pyttyä, kun Mikko saapui. Voiton iloisena istahti ja alotti asiansa sanoen:
"Vai sitä se Luikurisen akkaa Jumppanen minulle hieroisi!"
Hän mietti vähän ja jatkoi:
"Eipä se ihme ole, jos se omia pillojansa panee toisen päähän… Se on selvänä ollessaan semmoinen salakavala mies se Jumppanen!"
"Niinhän ne ovat kaikki nämä pirttipohjalaiset", myöntää väännätteliTuunainen, väänsi vanteen kynteen ja lisäsi sitä tarkastellen:
"Salakavalaahan tämä on koko Pirttipohja selvänä ollessaan…"
Pirhonen meni nyt edelleen:
"Se näet kun itse lyöttääntyi siihen Ökö-Antin eukkoon siellä retkellä ollessa, niin se asiaa sotkeakseen nosti perättömän jutun!"
Se lankesi hyvään maahan: Tuunainen näet oli suutuksissansa Jumppaselle, siitä kun se ei ollut antanut hänen kulkea porraspuupetäjää myöten ojan yli. Hän höristeli korviansa ja ihmetteli asiaa auttaaksensa:
"Niin tämäkö ukko Jumppanen?"
Pirhonen innostui:
"Ka semmoinen vehnänenhän se on, vaikka minä en ilennyt siitä ennen puhua koko asiasta."
Tuunainen oli epäilevinänsä:
"Vai semmoista se on se Jumppasenkin ristillisyys!"
"Semmoista! Silmän lumettahan se on aina ollut", todisti Pirhonen.
Illan kuluessa selvisi koko asia. Pirhonen kertoi sen nyt yksityisseikkoja myöten, selittäen:
"Eihän se muuten olisi vielä uskaltanutkaan siltä Ököltä, mutta sitte otti ja ostaa sipasi kaikki Ökön viinat ja juotti Ökön humalaan."
"Vai on sillä Ököllä taas viinoja!… Olisi tähän meidänkin mökille tarvittu tilkka", keskeytti Tuunainen. Pirhonen jatkoi:
"On sillä niitä… ja kun Ökö sitte nukkui, niin vierittivät sen vaan kuusen juurelle kuin pölkyn… Akka siinä vielä lopussa avitteli Jumppasta…"
"Voi ruojia!" siunasi Tuunaisen eukko. Pirhonen täydensi:
"Ja Jumppanen akan kanssa sitte havusaunaan…"
"No voi tuota pakanaa!" keskeytti Tuunainen. Toinen varmisti:
"Ja sillehän se sitte lupasi nekin karhun nahkat antaa niin kuin hyvän tekijäisiksi… jotta Ökökään ei niin kuin nostaisi asiasta sen suurempaa pahaa elämää."
Tuunainen päivitteli:
"Vai semmoiset teki Jumppanen karhua kiertäessään! Ei olisi uskonut pahuuksesta!" Hän pisti pytyn vesikorvoon turpoamaan ja selitti:
"Johan minä aina epäilin sitä Jumppasen ristillisyyttä, vaikka se on olevinansa."
Pirhonen lähti tyytyväisenä. Reippaana saapui hän mökillensä. Mutta siellä olikin tupa tyhjä. Liisa oli lasten kanssa muuttanut saunaan asumaan. Turhaan yritti Pirhonen päästä sinne asiaa selittämään. Liisa asettui korento kädessä ovelle ja uhkasi:
"Tulehan, niin tuosta saat, jotta herkeät vieraiden perästä lentämästä!"
Nyt alkoivat Pirhoselle surulliset ajat. Vasta kolmantena päivänä puhutteli Liisa häntä sen verran, että huusi hänelle saunan ovelta, kun hän oli työmaalle menossa:
"Sen vaan saat nähdä, jotta Mustikin vasikka ei ole Luikurisen akan kelkassa, ei vaikka!"
Nyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka kehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.
Jumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä pulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia sen sijaan jäyti häntä edelleenkin.
Eräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti Luikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla koristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja vakuutettiin ihan totena:
"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!"
Yhteen aikaan uskottiin, että kaikki paha, mitä Pirttipohjassa tapahtuu, johtuu hänestä. Muassansa toi hän nyt vieraaksimieheksi Nousiaisen pojan, karvarin sällin. Hän tervehti imelällä äänellä:
"Tämäkö se nyt on sen köyhän Jumppasen mökki?"
Jumppasella oli suu ruokaa täynnä. Tulija uudisti:
"Onko tämä sen ukko Jumppasen harakan pesä?"
Silloin sanoi Suso:
"Ei Jumppanen jouda turhia lavertelemaan, kun on einehtimässä!"
Rosaliina niiskutti nenäänsä ärtyisästi ja nenitteli:
"Haiseekin täällä kuin paraassa mämmitiinussa!" Silloin Suso jo sanoi nenäkkäästi:
"Eipä tässä köyhän mökissä ole muuta mämmitiinua kuin tämä Jumppanen…Ei täällä ole parkkitiinuja joissa mökkiläisten nahkoja parkitaan."
Rosaliina pöyhötteli hamettansa ja rykiä kakisteli, Jumppanen oikeastaan arvasi asian, mutta oli siitä suorastaan tyytyväinen. Vieras nyt jo kysyi:
"Luuleeko se tämä Jumppanen, että ei sitä Pirttipohjassa lakia ja oikeutta olekaan, kun tuli tämä uusi tuomari?"
Ei vastausta. Taas hän räkätti:
"Ikänsä ovat Luikuriset täällä eläneet ja kunniallisella karvarityöllä ovat leipänsä ansainneet ja Luikurisen parkitsemaa nahkaa ne saavat pirttipohjalaiset kiittää, että ei ole jalat jo aikoja sitte paleltuneet!… Luuleeko se Jumppanen niin? Häh? Niinkö se tämä köyhä Jumppanen luulee, että eivät ne muut Pirttipohjassa enää ihmisiä olekaan?"
"Elä nyt tuossa rallata, jotta Jumppanen saa rauhassa syödä sienensä!" tarttui jo Suso miestänsä varjellen. Mutta Rosaliina yltyi, kehuen:
"On se Luikurisen akka herrojakin nähnyt ja passannut, eikä ole kukaan siltä vielä kunniaa kieltänyt, vaikka on maita ja mantereita kiertänyt… Setänkin pojilla on iso talo Jänisjärven takana ja isän isä oli renkinä semmoisella herralla, joka kävi aina Ruokojärven takaa hevosia varastamassa ja tappoi siellä miehiä, eikä vaan uskaltanut vallesmanni tiellä kiini ottaa, sillä semmoista sukua se ukko oli, että siitä piti olla pois tieltä kun se missä ruununoriilla ajoi… Ja luuletko sinä, että sitä Luikurisen akkaa saa jokainen sormellaan osottaa? Luuletko? Ähäh!"
Suso yritti ärjästä, mutta Rosaliina ei antanut suun vuoroa, vaan kehui:
"Ja Luikurisen isän isäntä kuleksi kaikki Venäjän maat tappelemassa, mutta herrana vaan kulki ja herrana kulkee, eikä ole tuommoinen mämmitiinu kuin Jumppanen."
Suso nyt jo osotti suuttumisen merkkejä, mutta Nousiaisen poika sovitteli:
"Se on tämä meidän talon emäntä tahi oikeastaan rouva liukaskielisempää sorttia kuin nämä tavalliset pirttipohjalaiset… Niin jotta puhuenpahan ne asiat selviävät!"
Mutta riidan siitä sittekin täytyi sueta. Rosaliina jo kohentelihe likemmä Jumppasta ja uhitteli:
"Sanoppas nyt!… Sanoppas nyt vielä Jumppanen, jos uskallat!"
"Mitä sinulle nyt pitää sanoa?" kiivastui jo Suso. Rosaliina ilkkui:
"Sanoppas!… Koetappas sanoa kun on vierasmies!… Sanoppas!… Ähäh!Sanoppas!"
"Sano tuolle nyt Jumppanen!" hönkäsi Suso. Ja kun toinen vielä kutitteli sanomaan ja Jumppasella sattui olemaan suu tyhjä, kysyi hän:
"Senkö täyteistä sinulle pitää tässä sanoa?"
"Sitähän se vaan läksi tiedustamaan, sitä Mikko Pirhosen asiaa, jotta miten se oikeastaan on", tarttui Nousiaisen poika. Mutta Jumppanen, jota Nousiaisen läsnäolo kiusasi, ärjäsi hänelle:
"Senkös täyteistä sinä täällä teet?"
Hän työnsi sientä suuhunsa ja lisäsi:
"On tuolla itselläänkin semmoinen suutorvi, jotta olisi sillä yksinäänkin ennättänyt kysyä, mokoman asian!"
Mutta Rosaliina yltyi:
"Sanoppas nyt että Luikurisen akka on ollut saunassa Pirhosen kanssa ja jotta sinä olet seipään kanssa käynyt herättämässä! On tässä maassa vielä laki ja oikeus… Luikurisen akka on… kuuletko Jumppanen!… Luikurisen akka on!…"
"On… on… ja olkoon Luikurisen akka, tahi vaikka kenen!" keskeytti jo Suso uhkaavasti. Nyt nousi ankara riita. Jumppanen alkoi kiivastua ja ärjäsi:
"Mene kotiisi harakka, eläkä räkätä, tahi minä herkeän kohta syömästä!"
Rosaliina siitä vähä säikähtikin, joten Jumppanen sai selittää:
"Kysyköön Pirhoselta itseltään, jos on ollut saunassa. En minä ole hänen vahtinsa!"
"Ikäänkuin ei tässä Jumppasella olisi työtä tosissakin!… Vielä näitä kaikkia maailman juoksuakkoja vahtia!" todisti Susokin. Mutta nyt selitti Nousiaisen poika:
"Se Luikurinenhan se uhkaa vetää tämän Jumppasen oikeuteen kunnian loukkauksesta."
Se muutti asian. Jumppaselle ei tahtonut enää ruoka maistua, sillä hän tiesi että Luikurinen, joka oli tuomarin kanssa tuttu, voitti huonotkin asiat. Susokin jo talttui ja selitti:
"No Jumppanenko se sitte on hänen akkansa kanssa elänyt! VetäköönPirhosen oikeuteen!"
Rosaliina sai nyt uutta yllykettä ja meteli uudistui.
Jumppanen herkesi viimein syömästä ja Nousiaisen poika selitti:
"Se kuuluu tuo vaimon kunnia olevan nykyisen lain mukaan ihan sama kuin paremman puoleisen hevosen varkaus."
"Eihän tämä Jumppanen hänen kunniaansa ole varastanut eikä ryövännyt…Ei ole koko akasta puhunut sanaakaan", hätäili jo Suso.
Kotvasen siinä vielä riideltiin ennen kun Rosaliina julmasti uhkaillen lähti. Silloin torui jo Suso Jumppastansa:
"Mitä sinä nyt menitkin siitä koko kylälle huutamaan, mokomasta asiasta!… Olisi hänen antanut maata!"
Nyt ei Jumppanen saanut rauhaa. Hän aikoi lämmittää saunankin ja hierottaa, mutta hieroja ei ollut kotosalla. Silloin neuvoi Suso häntä menemään kysymään neuvoa lautamies Juntuselta. Olli huomasi neuvon viisaaksi ja lähti.
* * * * *
Lautamies Juntunen oli Pirttipohjan taitavin lakimies. Jumppanen piti häntä viisaana varsinkin siitä syystä että se oli lihavin mies koko Pirttipohjassa ja lisäksi kohtalaisen varakas.
Kun hän saapui Juntusen taloon, oli tämä juuri tullut kuppuuttamasta ja tervehti tulijaa:
"Ka Jumppanenko se vielä elää ja on terveenä?… Jumppanenpahan on!… Minä tuota oikeaa jalkaa tässä vähä annoin kupata, jotta pääsisi tuo paha veri pois." Hän hieroi reittänsä ja kysyi:
"Kuuluuko sitä vielä mitä?"
"Eipä tuota erikoista."
"Ei sitä kuulu enää erikoista… ei kuulu… Tuota vasenta jalkaa vaan toisinaan syyhyttää… Mutta muutenhan tämä elämä on hiljaista täällä meilläkin… Ja mitäpä näistä liioista kuulumisista sitte onkaan!"
"Eihän niistä mitä."
"Ei niistä ole mitään… ei ole… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Ei niistä liioista kuulumisista ole mitään!… Onko sillä tällä Jumppasella mitään asiaakaan?"
"Eipä sitä erikoista."
"Eihän sitä ole erikoista… eikä sitä erikoista tarvitakaan… ei tarvita, ei!"
"Ei sitä tarvita."
"Ei…"
"Ei."
Mutta tuonnempana alkoi Jumppanen jo oikaista:
"Vaikka olisihan sitä asiaakin vähä, vaikka ei sitä nyt järkiään olisi tarvinnutkaan."
"Ka minkäpäs sille tekee, kun sitä kerran on asiaa… Ja ainahan sitä tarvitaankin asiaakin, jotta pääsee edes pistääntymään toisen talon kuulumisilla… Tarvitaan sitä asiaakin joskus, tarvitaan!"
"Tarvitaanhan sitä!"
"Tarvitaan… Ja mikäpäs sitä on tarvitessakaan, kun on ihminen vielä voimissansa, eikä olisi tätä jalan kolotusta yöllä riesana… Päivällä se vielä menisi sekin, mutta yöllä on ilkeä kun ei anna nukkua… Mitä asiaa sitä tällä Jumppasella on?"
Koetti siinä nyt Jumppanen tavalla jos toisellakin selittää, mutta kun hän ei ilennyt suoraan sanoa asiaa, ei Juntunen saanut siitä mitään selvää. Hikisenä, kyynärpäihinsä nojaten hän viimein jo puolustautui Juntuselle:
"Se on yleensäkin tuo asia hyvin vaikea näin selvin päin sanoa, niin jotta sen tää tuhmempikin ymmärtäisi… Humalassa ollessa se vielä paremmin selviää ronkelitonkin ja selvä asia, mutta näin kun minäkin en sitä viinaa viljele, niin se tuo kieli tahtoo kuivua ja kangertaa."
"Niinhän se kuivaa kieli ja kangistuu… kangistuu se… Ei taida muuta erikoista kuulua sinne teille?"
"Eipä sitä muuta kuin tämä asia."
Ja nyt hän taas mietti ja hikoili ja jo puolustautui, kun ei ollut kieltänsä liukastuttanut. Hän selitti:
"Mutta kun viina sitte tahtoo toiselta puolen villitä miehen, niin kuin sen Pirhosenkin, niin ei kannata köyhän sitä viljellä."
"Villitseehän se viina, villitsee se viisaankin… Ei meilläkään sitä viljellä muuta kuin tätä kotiväkeä varten, jotta ei vieraita villitse… Vai ei kuulu muuta kuin tämä asia?"
"Ei osu kuulumaan."
Mutta viimein Jumppanen rohkasi itsensä ja sanoi suorempaan:
"Eikä siinä tässäkään asiassa ole muuta ihmeellistä kuin että minä vaan tulin siitä Luikurisen akka vaivatusta sanomaan vähä sitä pirtti pohjalaista."
Nyt oli Juntunen selvillä. Hän alkoi selittää lakia:
"Eihän sitä paljo tarvitse tämän nykyaikaisen lain mukaan sanoa väärää todistusta lähimäisestänsä, kun ne jo antavat manuun… Se on pirttipohjalainen jo hyvin kiellettyä tavaraa tällä turmeltuneella ajalla."
Jumppanen huokasi raskaasti. Toinen jatkoi:
"Minä en enää sano kestään mitään pahaa… en mitään pahaa, että ei vaan joutuisi oikeuteen pirttipohjalaisesta… Minä vaan kehun kaikkia, vaikka eihän täällä koko Pirttipohjassa enää ole yhtä ainoaa kunnon ihmistä… Varsinkin se Luikurisen akka on oikea keuhko… Mutta sitä vaan pitää kehua… kehua ja kiittää niitä pitää!… Kenenkä hännässä se Luikurisen akka nyt juoksi?"
"Pirhosenhan se", murahti Jumppanen tosissansa. Toinen lohdutti:
"Vai Pirhosen se… Se Pirhonenhan se on jo entuudestaankin tunnettu…Jouti vietelläkin, niin viisastuu siinä Pirhonenkin ja tulee mieheksi."
Niin jatkettiin. Viimein tiedusti Jumppanen:
"Ei suinkaan se laki ole tuosta järin kova?"
Juntunen syyhytteli jalkaansa, mietti ja selitti:
"Sitä ei tätä nykyajan lakia tunne kukaan… niissä kuuluu olevan näissä lakikirjoissa jos mitkä pykälät."
Jonkun aikaa mietittyään hän lisäsi:
"Sitä on ihmisen oltava varoillansa sitä pirttipohjalaista vastaan… sitä on hyvin varottava ja kartettava! Minua kun se rupeaa vaivaamaan ja tämä Pirttipohjan pappi kun on huono saarnamies ja suuri juoppo ja syntinen, jotta ei viitsi sen kirkossa käydä, niin minä aina himon tullessa haetan Rönty-Kaisan ja kuppuutan… Se auttaa… Hoh-hoi tätä syntistä ihmistä!… Sinullakin taitaa olla vielä iltatyöt tekemättä!"
Masentuneena lähti Jumppanen taivaltamaan mökillensä. Lähtiessä lohdutti häntä toki Juntunen:
"Se oli sinulle vielä onni, että sen vanhan tuomarin sijaisena istuu nyt tämä Matikaisen poika… Se on onni sinulle. Sillä entisellä on sinua vastaan."
Hän vihelsi ja jatkoi:
"Hui-uuu!… Sen lakikirjassa on sinua vastaan ne haukkumanimet ja tämä aisan katkaseminen!… Ukko paha kun joutui sinun toimestasi ajamaan aisapuolena!"
Se oli ainoa selvä lohdutus minkä Jumppanen sai tältä matkaltansa.
* * * * *
Paluumatkalla kohtasi Jumppanen Tuunaisen, joka kantoi pyttytakkaa Luikuriseen. Se oli matkalla poikennut Jumppasen mökkiin ja kertonut Susolle kaikki mitä oli Pirhoselta kuullut Jumppasen ja Ökö-Antin akan väleistä. Kun hän nyt tapasi itsensä Jumppasenkin, ei hän malttanut olla hieman pistämättä, sillä se porraspuujupakka kaivoi mieltä. Hän tarjosi tupakkaa ja tervehti:
"Johan sitä olet sinäkin ikämies!… Siinä se vaan tuo aika kuluu… Ja entäs tämä sinun akka?… Onko jo vanhempi sitä Ökö-Antin akkaa?"
Jumppanen ei oikeastaan tiennyt Susonkaan ikää vuosissa, mutta näöstä päättäen myönsi:
"Eikö tuo tämä minun liene nuorempi."
Tuunainen korjaili pyttytakan paremmin hartioillensa ja laski:
"Ei siinä sitte kaupassa voittaisi… jos sattuisi milloin niiksensä käymään."
Mutta ei Jumppanen käsittänyt tarkotusta. Mökillensä hän saapui niin sekaantuneena, että ei huomannut Susossa tapahtunutta muutosta, vaan istahti tapansa mukaan ja saatuaan puhelahjan jurisi:
"Niin se sanoi Juntunenkin, että kyllä se on se lakiasia tälle koulunkäymättömälle niin ronkelinen, jotta ei sitä rylliä tämän tuhman pirttipohjalaisen luut kestä, vaan siinä voi horjahtaa ja joutua ijankaikkisestikin kärsimään."
Tämä huokaus joudutti vaan asian selvenemistä. Suso luuli hänen näet jo puolustelevan itseänsä ja kiivastui:
"Lyhyet ne ovat, kuule Jumppanen, synnin ja pahuuden jälet, ja aina se riettauden poluilla kuuluu itku kapaloista, niin jotta et tarvitse uskoa, että siellä pääset salassa lurkkimaan ja saat jälkesi peitetyksi… niin se on!"
"Mistä sinä Suso oikein puhut?" yritti Jumppanen, mutta Suso siitä yltyi:
"Mene ja kysy Ökö-Antin akalta, senkin kahmu!"
Jumppanen muisti nyt epäselvästi, että oli halaillut viinapäissänsä Kaisaa, mutta ei hän käsittänyt mistä oli oikeastaan kysymys. Ymmälle joutuneena hän valitti:
"Nyt tässä jo häviää ajatuksestakin tuo selkeys ja sisälläpito!"
Mutta asia rupesi selviämään, kun Suso haukkui aikansa. Se olikin jo selvä silloin kun Suso pauhasi:
"Luuletko, jotta Pirhonen ei sitä Tuunaiselle kerro, vaikka annoit karhun nahkat Ökölle!… Elä murjota!… En ole ennättänyt vielä suutani kunnolla avata, kun Tuunainen lähti tästä ja kertoi juurtamyöten koko asian!"
"No voi tuota Pirhosen syötävää!… Voi sen kattilassa keitettävää!" pääsi nyt Jumppaselta. Se vahvisti Suson uskoa, hän haukkui ja itkikin välillä, eikä vaan antanut Jumppaselle suun vuoroa. Viimein hän potkasi Jumppasta polveen, mutta tämä pysyi vielä ulkonaisesti tyynenä. Suso siitä vain raivostui, ja nyt hän jo koski Jumppasen arimpaan paikkaan, kiroten:
"Senkin nyppylänenä, en paremmin siunaa!"
Jumppasen mitta täyttyi siitä rutosti. Rajusti löi hän nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
"Akka hoi!… Minä julmistun!"
"Tuleppas!" uhitteli silloin Suso turvautuen leipälapioon. Jumppanen raapi niskaansa, nousi ja työntyi ulos ovesta valitellen:
"No voi sitä Pirhosen paistia, miten väärin julkesi todistaa läheisestänsä."
"Tuoss'on sinulle läheiseltäsi!" huusi Suso, viskaten hänen niskaansa kauhallisen vettä.
* * * * *
Hän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli hän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin oli hän selvinnyt niin paljon että epäili:
"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja kirkkauteensa!"
Koetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta epäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:
"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin miehen ajatus."
Mutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa vaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen ja koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän murisi:
"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät siinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!"
Ja hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui puolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto luolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:
"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä heinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää myöten pitää pään puheta!"
Hän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän päivitteli:
"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta… Ihan täydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt minut!"
Se häntä eniten masensi ja sai epätoivoiseksi. Mutta puoliyön aikaan selkeni hän niin paljo, että siitä vihollisten ja vainoojien suuresta joukosta karisi pois muu maailma ja jälelle jäi Luikurisen akka ja Pirhonen. Niille hän vannoi kostoa ja niitä soimasi. Kun aamu läheni, karisi Luikurisen eukko pois ja syylliseksi jäi yksin Pirhonen.
Rehellisesti vihasi hän nyt Pirhosta. Hautoessaan taas Pirhosen levittämää juttua hän julmistui ja vannoi: "Mutta siitä pitää tulla oikeusjuttu ja käräjä! Moseksen lain mukaan on hänet tuomittava siitä että sanoi väärän todistuksen lähimäistänsä vastaan." Hän aivan hihkasi, vannoen:
"Minä käräjöin niin kauvan ja niin julmasti, että koko Pirttipohjan maan pitää mennä käräjäkuluista huutokaupalla myötäväksi!"
Oli jo aika päivä, kun hän seuraavana aamuna nousi saunastansa liikkeelle. Hetken taivasteltuansa ryhtyi hän hakkaamaan havuja lehmän alusiksi. Silloin saapuukin lautamies Juntunen, ja alkaa asiansa:
"Huonoksi näkyy menevän tämä sinunkin mökkisi… Ja huonopa se onPirhosenkin mökki… huono on ja rähjäinen… Mutta siinäpä tuoPirhonen vaan elää kituuttaa ja ahertaa ja leivissä pysyykin."
Jumppanen puri hammasta. Toinen jatkoi:
"Ja nyt vielä miesparka saa manuun Ökö-Antilta akan kunnian loukkauksesta."
"Ähäh!" pääsi Jumppaselta ilo. Juntunen jatkoi: "Manuun saa Pirhonen Ököltä, manuun… Olen tässä juuri sitä viemässä… Kuuluuko sitä muuten mitä!"
"Ei tuota!… Vai saa Pirhonen toki manuun!" riemastui taas Jumppanen, ja päivä tuntui aivan kirkastuvan. Juntunen jatkoi puhettansa ja Jumppasen mieli keventyi.
Mutta Pirhosta haastamaan lähtiessänsä lisäsikin Juntunen:
"Ja yksillä teilläpä se sitte menee käräjäkutsu sinullekin, kun tähän satuit… Se Luikurisen akkahan se vaan tahtoo sinulta sitä kunniaansa oikeudessa perätä."
Jumppanen sylkäsi kiivaasti. Oltiin hetkinen vaiti. Mutta jo lisäsi lautamies:
"Ja samallapa se menee tämäkin Pirhosen laittama käräjiin pyytäminen! Sekin kärttää sinua oikeuteen siitä Luikurisen akan herjasta… Tahtoo näet oman akkansa silmissä puhdistautua. Se kun on asiatta saunaan lähtenyt se akka."
Nyt ei kyennyt Jumppanen mitään sanomaan. Juntunen päivitteli:
"Vaikka olisi tuossa hänelle jo ollut joukkoa!… jo olisi saanut antaa akan mennä."
Hän oli jo menossa, kun Jumppanen tointui ja huusi:
"Kuulehan Juntunen!… Eikö siinä laissa ole ankarampaa parakravia tästä, jos sanoo väärin lähimäisestänsä."
Arveli Juntunen siellä olevan hyvinkin ankaroita. Silloin käskiJumppanen rutosti, huutaen:
"Käske sitte se Pirhonen käräjiin vastaamaan kaikista ankarimman pykälän mukaan!"
"Ka voihan sen käskeä. Mistä asiasta se olisi käskettävä?"
Jumppanen oli sekaisin, tapaili sanoja, ei löytänyt selviä ja sanoi umpimähkään:
"Ka, siitä kun minä halasin sitä Ökön akkaa… josta se Ökökin sitäPirhosta kärttää!"
Hän iski kirveensä pölkkyyn ja Juntunen lähti Pirhosta käräjiin haastamaan.
* * * * *
Jumppanen oli taas lähtenyt tervasmaallensa mieli mustana. Hänelle oli selvinnyt, että Tuunainen oli ollut Pirhosen apuna perätöntä juttua levittämässä, ja luonto oli alkanut myrtyä Tuunaisille. Ei hän käsittänyt mitä Tuunaisellakin olisi ollut hänelle kostettavana.
Niissä ajatuksissa saapui hän ojalle, josta hän oli oman porraspetäjänsä pois vetänyt. Ojan yli oli juuri tullut Joonas mustalainen porsaansa ja suuren joukkonsa kanssa, kulkien Tuunaisen kaatamaa porrashirttä myöten, ja levähti nyt rannalla, jonne oli hevosensakin uittanut, ja siunaili:
"Siunaus vuotakoon hänelle joka on porraspuun hakannut ja mustalaiselle tien valmistanut!"
Sitä ei Jumppanen enää sietänyt. Hän tiesi että porraspuu oli Tuunaisen kaatama, ja Tuunaista siunasi nyt mustalainen. Joonas lähestyi häntä ja kerjäsi tupakkaa.
"Annan minä sinulle tupakat!" murahti jo Jumppanen. Mustalainen hämmästyi. Jumppanen kiukutteli itseksensä:
"Se siunaus pitää lähteä Tuunaiselta ja vuotaa Jumppasen porraspuulle!"
Ja oitis käskikin hän mustalaista:
"Mene sukkelaan siitä ojan yli takaisin niine rutajoukkoinesi ja tule toista porraspuuta myöten yli!"
Toinen ällistyi, mutta Jumppanen sanoi siinä olevan toden edessä:
"Luuletko sinä minun joutavan mustalaiselle joutavaa leikkiä puhumaan!"
Mustalainen jo kirosi, mutta Jumppanen vannoi:
"Vaikka mahani syön, mutta mustalaisen pitää totella!"
Mustalaisen akka sekaantui asiaan ja syntyi riita. Lapsijoukko huusi ja kiroili vanhempiensa apuna ja mustalainen oli kova.
Silloin sieppasi Jumppanen seipään ja ajoi koko joukkueen takaisin, työnsi oman hirtensä portaaksi ja pakotti joukon palaamaan sitä myöten uudestaan takaisin. Kiroillen lähti mustalainen pyrkimään kylää kohti, kiersi Jumppasen mökin aikoen yöpyä Pirhosen mökille, ja Jumppanen lähti työmaallensa.
Mutta työstäkään ei nyt tullut mitään. Kun hän oli asiaa miettinyt, löysi hän yhden ainoan valopilkun. Hän päätteli:
"On se toki hyvä, jotta se aisapuoli tuomari on jo virkaheittona ja tämä nykyinen toki on siksi älykäs että ymmärtää tämän yksinkertaisenkin ihmisen asiaa puolustaa!"
Mutta kauvan ei sekään ilo jaksanut mieltä virkeänä pitää. Mieleen johtui taas tilan koko toivottomuus: Vaimo oli vierotettu, Pirhosen joukko voi lisääntyä. Hän koetti ajatella lepytellä Susoa, miettien:
"Jos sille heittäytyy oikeaksi vehnäseksi niinkuin oikeana kosinta-aikana, niin sulaa sen sydän!"
Mutta silloin muisti hän, että Suso oli koskenut hänen nenänsä näppylään. Sitä hän ei voinut sietää, vaan vannoi:
"Ei!… Ei vaikka mikä!… Hän on ruvennut tuomarin akankin kanssa vetämään yhtä köyttä tästä näppylästä!"
Sitä ajatellen ryhtyi hän juurittamaan kantoa kuin karhu.
Mikko Pirhonen keitti huttua päivälliseksensä. Vesi oli ruvennut kiehumaan, hän tarttui hierimeen, ripotteli toisella kädellään jauhoja kattilaan ja alkoi hämmentää. Siinä hämmentäessänsä hän kehui:
"Luuleeko se Liisa, että tämä aikuinen mies kuolee nälkään jauhovakan edessä, vaikka ei olisi akkoja koko Pirttipohjassa!"
Hän kohensi tulta. Vesi porisi kattilassa. Hän jatkoi:
"Tämä minun akka on toki niin hyväluontoinen, että ei sen pahempaa elämää nostanut! Mutta toista se on Jumppasen akka!"
Hän hämmensi kattilaa, että vesi pärskyi, ja kehui:
"Saunaan on pitänyt Jumppasen latmistaa nukkumaan, kun akka hönkäsi… Toisetkin kylvyt sillä vielä akka kylvetyttää, kunhan saa mies vielä tämän käräjäasian niskaansa!… Eiköhän se jo ole kystä!"
Hikisenä nosti hän huttukattilan tulelta, kun Juntunen tuli, ja nähtyänsä hänet emännöimässä puheli tervehtien:
"Ka syntyypä se tämä huttu miehelläkin, kun on vaan jauhoja ja vähä vettä!"
Pirhosta hieman hävetti ja hän yritti puhua:
"Eukko tässä on saunassa, niin pyysi tuota huttukattilaa sillä aikaa hämmentämään, jotta ei pala pohjaan!"
Juntunen kyllä tiesi asian, mutta tiedusteli toki:
"Joko se on mones tällä Liisalla?"
"Kuusihan niitä vasta on yksitellen lukien!" tapaili Pirhonen nolona.Juntunen siihen jo sanoi:
"Vaikka olisipa näitä minullakin lämpimiä tässä tuliaisiksi tuoda… Se Ökö-Antti ryökäle näet kysyy sinulta akkansa kunniaa ja käski kärttää käräjiin!"
Pirhonen ei saanut sanaa suustansa. Juntunen jatkoi:
"Vai jo se Liisa on kuudesti saunassa käynyt, ja nyt on taas niillä matkoilla!… Ka vieläpä tässä sinunkin mökissä on tilaa… On tässä tilaa, on."
Pirhonen oli istahtanut pankolle ja tunsi hikoavansa. Väkisten sai hän kysytyksi:
"Kuuluuko sitä muuten mitä?"
"Ka mitäpäs sitä näin syksyaikana kuuluisi… Se Turusen akka vaan on saanut pojan ja sille etsivät nyt kummia ympäri kylää… Aikoivat kärttää tätäkin sinun akkaa."
"Mhyy!"
"Niin se Turunen rikastuu ja paisuu siinä konnullaan… Ja sitte tämäJumppanenhan se vielä kärttää sinua käräjiin siitä Ökö-Antin akasta!"
"Voi sun täyteinen", pääsi silloin jo Pirhoselta. Juntunen oli saanut asiansa suoritetuksi ja ollen jo pois lähdössä ilmotti:
"Muita sen kummempiapa minulla ei tällä kertaa olekaan."
* * * * *
Mikko Pirhonen oli unohtanut huttukattilansa. Sakot ja rangaistukset pyörivät päässä.
Hänkin alkoi ajatella mistä kaikki oli johtunut ja saanut alkunsa.Jumppasen hän nytkin huomasi syylliseksi.
Mutta Jumppasen hän oli haastattanut käräjiin, eikä sille sen enempää voinut.
Hän ehti ajatuksissansa Ökö-Antin haasteeseen. Hän suuttui Ökölle, mietti millä maksaa, ja se olikin helppo löytää: Pirttipohjan nimismies Mölsä oli vuosikaudet vainunnut Ökön ja Punkki-Matin viinakeittimöä ja kauppaa, mutta kun koko Pirttipohja oli niitä suojellut, ei hän ollut onnistunut saamaan niitä ansaan.
Nyt Pirhonen päätti lähteä ilmottamaan Mölsälle Ökö-Antin viinapolttimon paikan ja tekikin sen heti.
Samana päivänä toimittikin Mölsä tarkastuksen Itkukalliolla. Mutta Ökö-Antti oli pitänyt jo varansa; oli kätkenyt valmiin viinan puolikossa saman paaden alle, jonka alta oli kertonut nähneensä pirun nousevan, ja sitä paatta ei kukaan älynnyt, eikä olisi uskaltanutkaan kohottaa. Ainoastaan tyhjän rankkikorvon ja tulisijan löysi Mölsä ja niiden perusteella pani hän Ökö-Antin ja Punkki-Matin syytteeseen viinan poltosta.
* * * * *
Joonas mustalaisen varsinainen tehtävä Pirttipohjan elämässä oli paitsi hevosvarkautta myös vääränvalan teko. Häntä pidettiinkin erittäin taitavana tässä ammatissansa.
Kun nyt Pirhonen palasi nimismies Mölsän luota, sattui hän tiellä yhteen tämän joukkueen kanssa. Ja kun Mölsäkin, jolle hän oli asiasta puhunut, oli sanonut tarvittavan todistajia, jos mieli päästä sakoista, lyöttäytyi hän kohta yhteen joukkoon ja tarjosi Joonakselle tupakkaa, ihan pyytämättä. Lopputaipaleella hän vielä autteli Joonaksen akkaakin, ottaen sen julman suuren vaatenyytin selkäänsä, niin että akka sai rauhassa taluttaa porsastaan.
Niin saapuivat he Mikon mökille, johon joukko yöpyi. Pirhonen tarttui heti asiaan, kehui:
"Sinä, Joonas, sitä et tarvitse välittää siitä sielusi autuudesta!"
Joonas arvasi heti asian ja sanoi:
"Ei hyvä isäntä se sielun päälle ota, kun vaan pitää varansa, että ei tule vääriä valoja se onneton luku, kolmetoista… Ja jo hyvä isäntä on se luku Joonaksen takana siitä Kuikan asiasta lähtien."
Pirhoselle se oli ilosanoma. Hän kysyikin jo suoraan:
"No sittenhän sinä voit todistaa tässäkin Jumppasen ja Ökön-akan asiassa… niinkuin Jumppasta vastaan?"
Mustalainen riemastui. Hän oli Tuunaisen mökillä kuullut asian.Äskeinen porraspuu-meteli oli tuoreessa muistossa. Hän alkoi kiroilla:
"Kyllä hyvä isäntä!… Se korvennettava näppylänenä! Tiellä vastaan tuli ja akkaa herjaamaan rupesi!"
"Vai jo sinun akkaa herjasi!" kiihdytti Pirhonen.
Mustalaisen akkakin huomasi asiat hyviksi, ja alkoi emännöidä kerjäämättä, keitti vellit ja antoi miehellensä Pirhosen paidan. Pirhonen oli sillä välin kertonut asian ja mustalainen lupasi niin todistaa. Lapset tappelivat kuin kotonansa. Keskimäinen niistä kampuutti Pirhosella päänsä, ja kun joukko rupesi illallista syömään, käski akka Pirhosen sillä aikaa syyhyttää porsaan selkää, että eläin nukkuisi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Jumppanen noussut haudastansa ja taivasteli aitan takana. Tupaan hän ei enää mennyt muuta kuin välttämättömälle asialle. Alussa hän kuuli Suson läävässä riitelevän lehmälle siitä kun se ei poiji jo ennen joulua. Sitten meni Suso tupaan ja alkoi riidellä lapsille. Jumppanen kuuli selvästi hänen toransa.
Hän huomasi olevansa ypöyksin kaikkien sortamana.
Mustalaisen hän oli toki pakottanut häntä siunaamaan, kulkemalla hänen porraspuunsa yli.
Silloin pisti hänen päähänsä sama ajatus kuin Pirhosenkin. Hän arveli että:
Jos tässä rupeaa tiukka tulemaan, niin vaikkapa tuota Joonasta kärttäisi vähän kurillansa puhumaan oikeudessa sinne päin… Ei tämä mustalaisen sielu siitä sen mustemmaksi tule!
Mutta kun hän vielä viipyi aitan takana, kulki Joonas-mustalaisen joukkue ohi aitoviertä myöten. Joonas huomasi Jumppasen, ja nyt oli hänen vuoronsa. Hän vannoi:
"Hei Jumppanen! Nyt on kanki minun kädessä, ja oksaista porraspuuta myöten on sinun kulettava, kun Joonas vannoo valan Pirhosen puolesta!"
Jumppanen älysi jo asian. Alkoi eloinen riita, joka selvitti koko asian, ja kiroillen ja uhaten poistui mustalaismatkue.
Mutta huomenna Jumppanen oli löytävinänsä pelastuksen. Pirttipohjan kuoharia Hilppaa oli usein käytetty epäilyttävissä toimissa kuten Joonas-mustalaistakin. Nyt kerrottiin sen olevan Pinnasen porsaiden kimpussa. Hän lähti heti Hilpan puheille ja sai sen taivutetuksi miettimään asiaa, kun hän lupasi sen päästää tulevan keväisten porsaittensa joukkoon, sekä lisäksi antaa puolen tervatynnörin hinnan.
Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan luonnollisesti.
Oli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun Pirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina huuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi vaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso Luikurisen akkaan.
Siitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta vaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä kerkesivät.
Ja sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui paikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen kahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua, mutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja hyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan nuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti toimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja silmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan rytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten ränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:
"Prtuu!… Tappelevatko ne nämä akat?"
Hän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi hiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:
"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastioita?"
Vastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:
"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja."
Kun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle, otti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:
"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä… jo joutaa rytkyläiselle!"
Akat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:
"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi."
Suso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet paljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi pois paitansa.
Rytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:
"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat tälliä laulavat!"
Se lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää yhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta auttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa möskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.
Tappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä eniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös nyhtämässä, uhkasi hän:
"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen selkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!"
* * * * *
Turusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan halunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin akka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen, että se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin pirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:
"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää panna nimeksi ihan Pellervo."
Eukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä uskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli ajateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.
Kun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta tietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei siellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut etutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo varovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:
"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?"
Kaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja kumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan papin silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden vastaten:
"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa… paitsi sitte hiehot ja vasikat!"
Pappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän kohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:
"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota… pitää lähteä tästä korjaamaan."
Syntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin lukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa sen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:
"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona… Siitä se johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!"
Nyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti toi lapsen ja pappi kysyi:
"Entäs ne kummit?… Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit, jotka holhoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä."
Turusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:
"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen emäntä… Tule tänne Suso!"
Suso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa.Nopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:
"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi… Ja eikö tuo se jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle miesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen… Tule Pirhosen Liisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!"
Mutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan.Suso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:
"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!"
Jumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson syliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:
"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän lapsen osaksi sitä tavaraa…"
Hän pyyhki hien otsaltansa.
Pirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoiJumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus.Turunen kehotti:
"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan… Niin jotta ala sinäkinLiisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!"
Lapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki. Turusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään kiekauttaen:
"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!"
Syntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen, nähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:
"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä…"
Tämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen.Turunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:
"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!"
Mutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa, selittäen:
"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja pitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa."
Niiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi parkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä pelastui nyt huomauttamalla:
"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan… Niin jotta ei sitä uskalla ottaa yksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa."
Nyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.
Turusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson viereen rukoillen sekavana:
"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen kastetuksi." Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin äidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen kestäessä työntyi Jumppanen ulos.
Lapsi jäi sillä kerralla kastamatta.
* * * * *
Hiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä ajaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.
Mutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi turvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan sevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:
"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä… Häh!"
Ruuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla reuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa ohjaksista ja huusi:
"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!"
Ruuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen sevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:
"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!"
Hän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja lähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.
Matkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan vastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan omaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia toimi- ja virkamiehiä.
Mutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut Jumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen vierasmieheksensä.
Nyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi piiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän mäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.
Mutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin että Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa, ennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:
"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet… vielä ilkosen tahalla ajat!"
"Prtuu!" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi Hilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla, ja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa joutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun puhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja puistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi ruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.
Paikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän näköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä hän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen ja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan sivutoimena.