Puheen loppuosa kevensi Jo-rouvan mieltä, sillä Nan oli aluksi vilkaissut ympärilleen kuin olisi kadottanut jotain arvokasta, mutta näytti piristyvän ajatellessaan lääkelaatikkoa ja Tomin uutta vaaratonta elämänuraa.
— Sinun orjasi on vihdoinkin vapaa. Anna hänen mennä menojaan ja uppoa sinä työhösi, sillä sinä ainakin sovit lääkärin ammattiin ja tuot aikaa myöten sille kunniaa, sanoi Jo rohkaisevasti.
— Siitä muistankin, että kylässä on tuhkarokkoa. Sinun pitäisi kieltää tyttöjä käymästä sellaisissa paikoissa, missä on lapsia. Olisi ikävää saada tuhkarokkotartunta juuri lukukauden alkajaisiksi. Nyt minä menen Daisyn luo. Saa nähdä mitä hän sanoo Tomille. Eikös tuo poika olekin mainio? Ja Nan meni tiehensä naureskellen.
Jo jäi miettimään Tomin yllättävää uutispommia. Sen vaikutus saattoi ulottua laajalle, sillä vaikkei yksi pääskynen kesää teekään, niin yksi kihlaus saa helposti aikaan toisia, ja useimmat Jon nuorista olivat tartunnalle alttiissa iässä.
— Onneksi kaikki kaksitoista eivät sentään ole minun vastuullani. Se veisi minulta viimeisetkin järjen rippeet, sillä arvaan hyvin, että tulossa on paljon pahempia selkkauksia ja pulmia kuin nuo Tomin kanootit ja polkupyörät ja aasit, mietti Jo palatessaan laiminlyötyjen korjausvedostensa pariin.
Tom itse oli perin tyytyväinen siihen valtavaan kohuun, jonka hänen kihlauksensa aiheutti Plumfieldin yhdyskunnassa. Useimmat Tomin ystävät olivat niin ällistyneitä, etteivät tulleet edes härnänneeksi häntä. Se että juuri hän, uskollisuuden perikuva, luopui palvontansa kohteesta ja kääntyi vieraiden jumalattarien puoleen, järkytti kaikkia romanttisia sieluja.
Hupaista kyllä, Tom sai näinä aikoina kokonaan uuden roolin, sillä jutun hullunkuriset yksityiskohdat, jotka olivat vain harvojen tiedossa, haudattiin ystävällisesti unholaan, ja Tom sukelsi esiin täysiverisenä sankarina, joka oli pelastanut nuoren naisen hukkumasta ja voittanut rohkeudellaan tämän rakkauden. Dora säilytti salaisuuden ja nauroi sydämestään jutulle, kun hän tuli tervehtimään äiti Bhaeria ja tutustumaan koko perheeseen.
Isänsä iloksi Tom luopui lääketieteestä ja valmistautui liikemieheksi. Ainoa oka Tomin ruusukimpussa oli Nanin tyyni suhtautuminen asioiden uuteen käänteeseen ja se silminnähtävä helpotus, jota hän tunsi Tomin 'uskottomuuden' paljastuttua. Tom ei toki halunnut Nanin kärsivän, mutta hänestä olisi ollut mieluista, jos tyttö olisi tuntenut edes rahtusen murhetta menetettyään ihailijansa. Niin monen vuoden uskollinen palvelus ja vakava kiintymys olisi toki edellyttänyt apeaa ilmettä tai edes muutamaa kateellista silmäystä, kun Tom kulki ohitse ihaileva Dora käsipuolessaan. Mutta Tomin harmiksi Nan kohteli häntä pelkästään äidillisesti ja taputti Doran kiharaista päätä suojelevasti ja kokeneesti.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Tom sai entiset ja uudet tunteensa sopivasti järjestykseen, mutta Jo auttoi häntä ja Laurie selitti kokemuksesta, miten hämmästyttäviä hyppäyksiä ihmissydän saattaa tehdä pelkästään tervehtyäkseen. Lopuksi Tom saavutti tasapainonsa, ja kun syksy tuli, häntä näkyi enää harvoin Plumfieldissä, sillä hänen uusi johtotähtensä oli kaupungissa ja liikeasiat pitivät häntä lujasti työssä. Hän oli nyt selvästi oikealla paikallaan ja menestyi ennen pitkää erinomaisesti.
10
— Äiti, saanko keskustella kanssasi vakavasti? kysyi Demi eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä nauttimassa syksyn ensimmäisestä takkavalkeasta. Daisy oli yläkerrassa kirjoittamassa kirjeitä ja Josie lukemassa pikku kirjastossa.
— Tottakai, kultaseni. Toivottavasti sinulla ei ole huonoja uutisia, sanoi Meg nostaen katseensa käsityöstään.
— Taitavat pikemminkin olla hyviä, vastasi Demi hymyillen ja pani pois sanomalehden. Hän meni istumaan äitinsä viereen pieneen sohvaan, johon parahiksi sopi kaksi henkeä.
— Kerrohan sitten.
— Tiedän ettet pidä reportterintoimestani. Sinusta on varmaan hauskaa luulla, että olen ottanut lähtöpassit.
— Tosiaan hauskaa! Lehtityö on kovin epävarmaa, eikä siinä pääse eteenpäin. Sinun pitäisi päästä hyvään paikkaan, johon voisit jäädä pysyvästi. Haluaisin sinut virkauralle, mutta koska et itse pidä siitä, niin jokin vauras liikeyrityskin kävisi laatuun.
— Mitä sanoisit rautatiellä olosta?
— Ei, siitä en pidä. Meluisa ja kiireinen paikka, jossa on kaikenkarvaisia ihmisiä ympärillä. Toivottavasti et aio sinne.
— Olisin voinut saada sieltä paikan. Entä miellyttääkö sinua kirjanpitäjän paikka nahkatukkuliikkeessä?
— Ei, tulet kumarahartiaiseksi kirjoittaessasi korkean pöydän ääressä, ja kirjanpitäjä pysyy aina kirjanpitäjänä.
— No, entä kauppamatkustajan toimi?
— Ei se ainakaan. Kuolisit tai menettäisit terveytesi huonon ruuan takia, onnettomuudet ja vaarat uhkaisivat joka puolelta ja saisit yhtä mittaa olla menossa.
— Voisin myös ruveta erään tiedemiehen yksityissihteeriksi, mutta palkka on pieni ja työ voi ennen pitkää loppua.
— Sellainen puuha olisi kyllä enemmän minun mieleeni. En tietenkään vastusta mitään kunniallista työtä, mutta en soisi poikani ahertavan parasta nuoruuttaan pimeässä konttorissa pienestä palkasta tai heittelehtivän hiukan suuremman palkan vuoksi edestakaisin kehnoissa ja tärisevissä vaunuissa. Tahtoisin saada sinut sellaiseen paikkaan, jossa taitosi ja taipumuksesi kehittyvät ja ovat hyödyksi ja johon voisit ehkä lopuksi päästä osakkaaksi. Silloin oppivuotesi eivät kuluisi hukkaan. Puhuin tästä kaikesta jo aikoinaan isäsi kanssa.
Demi kiersi käsivartensa äidin harteille ja sanoi niin isänsä tapaan, että äidin silmät kostuivat:
— Äiti rakas, olenkin tainnut saada juuri sellaisen toimen, jota sinä toivot. En halunnut puhua siitä ennen kuin asia oli varma, sillä olisit vain huolehtinut ja hätäillyt, mutta Jo-täti ja minä olemme olleet puuhassa jo jonkin aikaa ja nyt paikka on selvä. Tiedäthän että Jo-tädin kustantaja herra Tiber on menestyneimpiä miehiä alallaan. Lisäksi hän on aulis, ystävällinen ja ehdottoman kunniallinen. Olen suorastaan himoinnut hänen palvelukseensa. Työssä tarvitaan kirjallisuuden tuntemusta ja arvostelukykyä, siinä pääsee kosketuksiin ihmisten kanssa ja se on hyvin kasvattavaa. Aina kun käyn kustantajan luona Jo-tädin asioissa, tahtoisin jäädä tuohon suureen kauniiseen huoneeseen, jossa herra Tiber istuu pöytänsä ääressä melkein kuin kuningas ottamassa vastaan alamaisiaan; suurimmatkin kirjailijat ovat siellä nöyriä poikia ja odottavat jännittyneinä ratkaisua. Tietenkään minulla ei ole mitään tekemistä tuon kanssa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Mutta sitä on hauskaa katsella, ja koko ilmapiiri eroaa tyystin monista konttoreista, joissa ei puhuta muusta kuin rahasta. Se on kuin toinen maailma, ja minusta tuntuu siellä hyvin kotoiselta.
Tässä Demi pysähtyi vetämään henkeä ja Meg, jonka kasvot olivat kaiken aikaa kirkastuneet puuskahti innokkaasti:
— Juuri tuollaista minä toivoin. Oletko saanut sieltä toimen? Poikakulta, on erinomaista, jos pääset tuohon hyvin järjestettyyn ja menestyvään kustannusliikkeeseen.
— Luultavasti pääsen sinne, vaikka en uskalla vielä olla aivan varma. Voihan olla etten sovi tuohon työhön; minut otettiin vain kokeeksi. Herra Tiber oli hyvin ystävällinen ja lupasi, että jos selviydyn hyvin, pääsen kohoamaan niin nopeasti kuin toisiin nähden on kohtuullista. Aloitan kuun ensimmäisenä päivänä, toimitan aluksi tilauksia, käyn hankkimassa uusia ja teen muuta sentapaista. Se on minusta mukavaa. Olen valmis tekemään mitä tahansa mikä koskee kirjoja, vaikka vain tomuttamaan niitä, nauroi Demi tyytyväisenä tulevaisuuden näkymiin. Kokeiltuaan monenlaista hän näytti viimein löytäneen alan, josta piti.
— Eikö Jo-täti ole mielissään tästä? kysyi Meg ja näki jo sielunsa silmin kustantajan oven yläpuolella kilven: "Tiber, Brooke & kumpp."
— Niin mielissään, ettei tahtonut millään malttaa pitää suutaan kiinni. Minun suunnitelmani ovat tuottaneet sinulle niin usein pettymyksen, että tahdoin tällä kertaa olla varma. Rob ja Tom lupasivat pidättää Jo-tätiä kotona tämän illan, että saan itse kertoa uutisen; hänellä oli kova halu hyökätä tänne päätä pahkaa. Äiti kulta, tuntuu kuin olisin päässyt telakalta vesille!
— Arvaan sen. Minustakin tuntuu hyvältä, sillä olen välistä pelännyt olleeni sittenkin liian saamaton teidän suhteenne. Sinusta saan nyt olla huoletta. Jos vain Daisy vielä pääsisi selville vesille ja Josie jättäisi haihattelunsa, olisin ihan tyytyväinen.
Demi piti hetken tauon antaakseen iloisen uutisen vaikuttaa; sitten hän aloitti suojelevalla äänellä, jota hän aina vaistomaisesti käytti puhuessaan sisaristaan:
— Mitä tyttöihin tulee, alan uskoa että isoisä on oikeassa: ihmisen täytyy saada olla oma itsensä, se miksi hänet on luotu. Daisynkin pitäisi saada kulkea omaa tietään. Jos Nat palaa onnellisesti kotiin, niin sinuna minä antaisin heille siunaukseni. Ja sitten auttaisimme yhdessä Josieta saamaan selville, onko teatteri hänen oikea uransa.
— Daisy on kiintynyt Natiin, se on selvä, ja jos Natissä on kylliksi miestä, he saavatkin tehdä tahtonsa mukaan. Mutta pelkään että Josiesta tulee vielä hankaluuksia. Minä rakastan teatteria, mutta en ymmärrä miten voisin antaa pikku tyttöni ruveta näyttelijäksi, niin lahjakas kuin hän ilmeisesti onkin.
— Kenenhän syytä hänen teatteri-innostuksensa on? Demi hymyili.
— Tietysti minun. Minähän näyttelin Daisyn ja sinun kanssasi "Metsän lapsia" ennen kuin osasitte puhua. Siinä sitä ollaan, äidin taipumukset puhkeavat lapsissa, ja äidin täytyy maksaa syntinsä antamalla lapsien tehdä oman päänsä mukaan. Meg nauroi, vaikka pudistikin päätään sille tosiasialle, että Marchin perheessä oli näyttelijänlahjoja.
— Kuule nyt, miksi perheessä ei saisi olla näyttelijää yhtä hyvin kuin kirjailija tai pappi tai kustantaja? Tunnusta pois, sinäkin näkisit mielelläsi Josien loistokkaana parrasvaloissa. Anna vain periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia teitään.
— En kai muutakaan mahda. Silti minua pelottaa, sillä teatterimaailman jännitys nielaisee ihmisen niin, että siitä on vaikea luopua vaikka haluaisikin. Minä tiedän siitä jonkin verran, sillä luultavasti minusta itsestäni olisi tullut näyttelijä Marchin tädistä ja kaikista kunniallisista esi-isistä huolimatta, jollei siunattu isäsi olisi tullut väliin.
— Vaikea sinun olisikin vastustaa tyttäresi uraa, varsinkin nyt, kun aiot itse jouluna niittää laakereita näytelmän sankarittarena, kiusoitteli Demi seisoen selkä takkatulta vasten siinä asennossa, johon miehet mielellään asettuvat ollessaan voiton puolella.
Meg punastui. — Hassua että lupauduin siihen, mutta en voinut vastustaa, kun Jo ja Laurie sepittivät osan juuri minua varten ja te lapsetkin näyttelette mukana. Ja heti kun saan päälleni tuon vanhan äitimuorin vaatteet, minua värisyttää samalla tavalla kuin ennen vanhaan näytellessämme ullakolla. Kunpa vain Daisy suostuisi näyttelemään oman osansa.
— Eikö sinusta Alice sopisi siihen paremmin? Daisy ei osaa näytellä tippaakaan, mutta Alice saa eloa kuiviinkin repliikkeihin. Demi käveli huoneen poikki, kuin tulen hehku olisi äkkiä saanut punan kohoamaan hänen kasvoilleen.
— Sopisi varmasti. Alice on suloinen tyttö, minä pidän hänestä. Mitä hän tekee tänä iltana?
— Pänttää kai kreikkaansa. Niin hän tavallisesti tekee, ikävä kyllä,Demi mutisi tuijottaen kirjahyllyyn.
Meg oli ottanut käsityönsä esille ja tarkasteli keskentekoista napinläpeä, niin ettei tullut huomanneeksi poikansa ilmettä.
Demi oli järkevä nuorimies, jolla oli malttia pitää salaisuutensa ominaan. Niinpä Tomin lisäksi vain teräväkatseinen Josie oli huomannut, että liikkeellä oleva kulkutauti oli iskenyt Demiinkin, koska Josie tunsi terveellistä pelkoa isoaveljeään kohtaan, hän asettui vain viisaasti väijyksiin valmiina hyökkäämään kimppuun heti kun toinen paljastaisi heikon kohtansa. Demi oli alkanut iltaisin soitella tunteikkaasti huilua. Meg ja Daisy eivät kiinnittäneet mitään huomiota näihin iltakonsertteihin, mutta Josie kikatteli pahanilkisesti itsekseen ja odotti kostonhimoisena aikaansa, sillä hänen mielestään Demi asettui aina Daisyn puolelle, kun tämä torui häntä vallattomuuksista.
Tänä iltana hän sai tilaisuutensa. Kun äiti oli syventyneenä käsityöhön ja Demi kuljeskeli rauhattomana ympäri, viereisestä huoneesta kuului kirjan paukahdus ja Josie ilmestyi huoneeseen haukotellen, mutta silmissään pahanenteinen pilke.
— Täällä mainittiin minun nimeni. Oletteko te panetelleet minua? hän kysyi istahtaen tuolin käsinojalle.
Josie sai kuulla Demiä koskevan uutisen ja ilahtui siitä, mutta oli huomaavinaan isonveljen suhtautuvan kovin armollisesti hänen onnitteluunsa. Tytön mielestä moinen itsetyytyväisyys ei ollut Demille hyväksi. Hän pisti heti piikin tämän ruusukimppuun.
— Olen miettinyt meidän näytelmäämme ja keksinyt, että voin piristää omaa osaani laululla. Miltä tämä kuulostaa? Ja istahtaen pianon ääreen hän alkoi laulaa vanhalla sävelellä:
"Oi kuinka sinulle sen kertoisin, mä että silmiisi kun katselin, sä uudeksi teit koko maailman. Suloinen tyttö. Sinua odotan."
Pitemmälle hän ei päässyt, kun Demi hyökkäsi kiukusta punaisena hänen kimppuunsa, ja pöydät ja tuolit lennähtelivät, kun nopsajalkainen nuori neiti ravasi ympäri huonetta kannoillaan Tiber & Kumppanin tuleva osakas.
— Senkin marakatti, kuinka sinä uskallat koskea minun papereihini, karjui suuttunut runoilija tavoitellessaan julkeaa tyttöä, joka hyppeli sinne tänne ja heilutti kiusoitellen hänen edessään paperilappua.
— Minä löysin sen tietosanakirjan välistä. Ähä, ähä, mitäs jätät roskiasi joka paikkaan! Etkö sinä pitänyt laulustani? Sehän on oikein herttainen.
— Jollet anna tuota pois, saat oppia laulun, joka ei ole ollenkaan herttainen, puhisi takaa-ajaja.
— Tule ottamaan jos pystyt. Ja Josie katosi kirjastoon saadakseen rauhassa kinata, sillä äiti ehätti sanomaan: — Lapset, lapset, älkää toki riidelkö!
Paperi oli jo liekeissä kun Demi tuli, ja hän rauhoittui nähdessään, että riitakapula oli tiessään.
— Hyvä että se paloi, minä en siitä välitä. Se oli vain erään tytön tekele, johon koetin sepittää sävelen. Mutta tästedes jätät minun paperini rauhaan, tai minä pyörrän äskeiset sanani. Minä näet neuvoin äitiä, että hän antaisi sinun näytellä niin paljon kuin ikinä haluat.
Josien naama venähti hänen kuullessaan julman uhkauksen ja hän kärttiDemiä kertomaan mitä oli puhuttu. Kooten tulisia hiiliä tytön päänpäälle Demi selosti keskustelun ja sai tällä valtioviisaalla tempullaJosiesta heti liittolaisen.
— Kunnon kaveri! Saat minun puolestani tästä lähtien haikailla ja huokailla vaikka yökaudet, minä en sinua härnää. Jos sinä lupaat olla minun puolellani, niin minä lupaan olla vaiti kuin muuri. Tuossa on. Kirje Alicelta. Kai se kelpaa sovintolahjaksi?
Demin silmät välähtivät, kun Josie ojensi kolmikolkkaisen paperin, mutta koska oli miltei varma, mitä se sisälsi, hän nolasi tytön sanomalla huolettomasti:
— Ei siinä mitään ole. Hän vain ilmoittaa, tuleeko hän meidän kanssamme konserttiin huomisiltana. Lue itse jos haluat!
Naisten nurinkuriseen tapaan Josie menetti heti uteliaisuutensa, kun sai luvan lukea kirjeen. Hän työnsi lappusen Demille, mutta jäi vahtimaan, kun veli tyynesti silmäili nuo pari riviä ja viskasi paperin tuleen.
— Mutta hyvä mies! Minä luulin sinun säilyttävän jokaisen liuskan, johon 'suloinen tyttö' on koskenut. Etkö sinä välitäkään hänestä?
— Tietysti välitän, kaikkihan me välitämme. Mutta 'haikailu ja huokailu' eivät sovi minulle. Tyttöriepu, näytelmät panevat sinun romanttisen pääsi pyörälle, ja koska Alice ja minä joskus näyttelemme rakastavaisia, sinä hupsuparka ajattelet heti, että me olemme tosissamme. Älä vaivaa päätäsi typeryyksillä, vaan pidä huoli omista asioistasi ja anna minun hoitaa omani. Saat anteeksi tällä kertaa, mutta käytöksesi osoittaa huonoa makua, eivätkä tragedian kuningattaret hassuttele.
Tämä tukki Josien suun; hän pyysi nöyrästi anteeksi ja meni nukkumaan. Demi oli kohtalaisen tyytyväinen; mielestään hän oli rauhoittanut viisaasti sekä itsensä että uteliaan pikku sisarensa. Mutta jos hän olisi nähnyt tytön kasvot tämän kuunnellessa hiljaista huilunsoittoa, ei hän olisi ollut siitä kovinkaan varma. Sillä tyttö näytti ovelalta kuin vanha varis pyhähtäessään halveksivasti:
— Älä luulekaan, että sinä minut petät. Puhu mitä puhut, mutta serenadia sinä siellä soitat.
11
"Brenda" kulki täysin purjein nousevassa tuulessa, ja jokainen laivassaolija oli iloissaan, sillä pitkä matka lähestyi loppua.
— Neljä viikkoa enää, rouva Hardy, sanoi toinen perämies Emil Hoffman pysähtyessään kahden naisen viereen kannen suojaiseen nurkkaukseen.
— Tuntuu varmaan hyvältä seistä taas tukevasti maankamaralla, vastasi vanhempi nainen hymyillen. Emil oli hänen suosikkinsa, sillä tämä oli ottanut huolekseen pitää seuraa laivan ainoille matkustajille, kapteenin rouvalle ja tyttärelle. — Nouseekohan tuolta myrsky? rouva Hardy jatkoi vilkaisten levottomana länttä kohti, jonne aurinko laski punaisena.
— Vain lakillinen tuulta, juuri sopivasti puskemaan meitä eteenpäin, vastasi Emil vilkaisten miettiväisenä taivaalle.
— Laulakaa meille, herra Hoffman, me kaipaamme musiikkia, sanoi Mary pyytävästi.
Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:
"Hei, tuuli raikas antakaa ja hyökylaineen tyrskyt ja aimo aallonkyntäjä, jota ei kaada myrskyt! On hauska merta viilettää ja maiset kahleet heittää, kotimme kun on aalloilla, ne kerran meidät peittää".
Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät, rouva Hardy huudahti äkkiä:
— Mitä tuo on?
Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen rauhallisesti:
— Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.
Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:
— Tuli irti ruumassa, sir.
"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä. Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin. Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä, joista lieskat pyrkivät esiin.
Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona, ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä, sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.
Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä. Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä tahansa tapahtua räjähdys.
Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää. Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat. Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin, että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri antaa kuolleensa takaisin.
Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat. Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin, samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä. Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa pelastusta odottaen.
Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista, että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.
Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.
Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko hänen omassa sydämessään kasvoi.
Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille, mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän veneessä vallitsi rauha.
Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.
Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.
Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.
Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:
— Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti. Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan täysin purjein!
Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: — Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan enää näkisi heitä.
Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa, ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.
Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.
Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn. Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet: tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat hahmot.
Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli, huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.
Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat, että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä ilosta.
Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.
Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: — Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt ajantajun.
— Kiitosjuhlan päivä, hyvä mies! Ja saatte oikean uusenglantilaisen juhla-aterian jos tahdotte, vastasi lääkäri sydämellisesti.
Mutta Emil oli liian voipunut tehdäkseen mitään, hän lepäsi vain hiljaa ja kiitti palavammin kuin koskaan ennen, olihan hän saanut elämän siunatun lahjan, joka oli vielä autuaampi, kun hän tiesi täyttäneensä uskollisesti velvollisuutensa.
12
Missä oli Dan? Vankilassa. Samaan aikaan kun jouluvalot loistivat vanhassa Plumissa, Dan istui yksin kopissaan lukien Jon antamaa pientä kirjaa ja kaivaten kaikkea minkä oli menettänyt.
Niin, Dan oli pahassa ahdingossa. Niin kuin usein käy, tämä suistuminen aallonpohjaan oli tapahtunut juuri silloin, kun hän oli erityisen toiveikas ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.
Hän tapasi junassa hauskan nuoren miehen, Blairin, ja huomasi saavansa tästä matkatoverin, sillä Blairkin oli menossa Kansasiin, jossa hänen veljellään oli maatila. Tupakkavaunussa oli käynnissä korttipeli, ja pitkään matkaan kyllästynyt poika — hän oli vain kahdenkymmenen — kulutti aikaansa pelaamalla mukana.
Jolle antamansa lupauksen takia Dan ei halunnut liittyä peliin, mutta hän katseli sitä kiinnostuneena. Hänelle selvisi pian, että Blairin pelitoverit olivat parkkiintuneita huijareita; ilmeisesti he olivat päättäneet kyniä pojan, joka oli ajattelemattomasti näyttänyt heille pullean lompakkonsa. Dan tunsi aina suojelevaa kiintymystä nuorempia ja heikompia kohtaan, ja tämä poika muistutti jollakin tapaa Tediä. Siksi hän piti Blairia silmällä ja varoitti tätä pelitovereista.
Tietenkin se oli turhaa. Kun pysähdyttiin yöksi erääseen suureen kaupunkiin, Dan vei pojan omaan hotelliinsa, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tämä oli hävinnyt. Saatuaan kuulla kenen kanssa Blair oli mennyt, Dan lähti etsiskelyretkelle. Hän haukkui itseään hulluksi ryhtyessään moiseen vaivannäköön, mutta ei hennonut jättää herkkäuskoista poikaa oman onnensa nojaan.
Dan löysi Blairin. Tämä istui pahamaineisessa paikassa pelaamassa korttia junatoveriensa kanssa, ja kun Dan ilmestyi näkyviin, hänen huolestuneille kasvoilleen levisi niin huojentunut ilme, että oli helppo havaita asioiden olevan hullusti. Poika oli liian myöhään huomannut vaaran.
— En voi tulla vielä — olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää. Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin. Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan, että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava pois tieltä.
Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. — Painu pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!
Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni. Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt, ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain vuoden kuritushuonerangaistuksen.
Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa. Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.
— Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta. Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin kiihtymys.
Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei valittamaan.
Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla. Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa kädet edelläastujan olkapäillä — kaikkea muuta kuin sotilaiden reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä, söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:
— Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä jonakin päivänä.
Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia, jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.
Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin yksityiskohdista ja pantaisiin — jos mahdollista — toimeen äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.
Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa. Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.
— Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa minua. Ei kekälettä voi pelastaa.
Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä, minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.
Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä, mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi hänen kärsimyksensä.
Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä 'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi, että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.
Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa. Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.
Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.
— Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita, puhuja sanoi. — Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen. Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden, niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat teille hyvää.
Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä. Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa, josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi uutta voimaa ystäviltään.
Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.
Pimeänä iltahetkenä pilkisti valo ovenraosta, salpa aukeni hiljaa ja sisään astui vankilan pappi. Hän oli ennenkin odottamatta saapunut Danin luo, mutta aina tavannut hänet jörönä, välinpitämättömänä tai kapinallisena ja poistunut kärsivällisesti odottamaan aikaansa. Nyt se oli tullut; vangin kasvoilla oli helpottunut ilme, kun valo sattui niihin, ja ihmisääni kaikui oudon mieluisalta, kun oli tuntikausia kuunnellut kopissa kummittelevaa intohimon, epäilyn ja pelon kuisketta.
— Kent, Mason on lähtenyt. Hän lähetti teille terveisensä ja tunsin, että minun piti tulla tuomaan niitä heti, sanoi pappi istuutuen tuolille ja katsoi ystävällisesti vuoteella makaavan jäykkiin kasvoihin. — Mason kuoli äkkiä, mutta muisti teitä ja pyysi minua sanomaan nämä sanat: "Sanokaa ettei Dan ryhtyisi siihen puuhaan, vaan koettaisi kestää, ja kun hänen rangaistusaikansa loppuu, menisi suoraa päätä Maryn luo, sillä hänellähän ei ole ystäviä näillä seuduin. Mary ottaa hänet kyllä vastaan minun tähteni. Sanokaa hänelle minulta terveisiä ja hyvästi. Hän oli minulle hyvä, ja Jumala siunaa häntä." Sitten hän kuoli rauhallisesti ja pääsi kotiin saatuaan Jumalan armahduksen, kun ihmiset eivät sitä ajoissa toimittaneet.
Dan ei sanonut mitään, nosti vain käsivarren silmilleen ja makasi ääneti. Nähdessään että terveiset olivat tehneet tehtävänsä paremmin kuin hän uskalsi toivoakaan, pappi jatkoi aavistamatta, kuinka rauhoittavalta hänen isällinen äänensä kuulosti vangista, joka ikävöi kotia, mutta tunsi menettäneensä siihen oikeuden.
— Mason oli vaatimaton mies, mutta ette varmaankaan voi olla välittämättä siitä, että hänen viimeinen ajatuksensa kohdistui teihin. Tiedän että täällä on tulossa ikävyyksiä. Uskokaa pois, tuo yritys ei onnistu — ne eivät onnistu koskaan —, ja olisi vahinko, jos pilaisitte siinä paperinne, sillä te olette täällä hyvissä kirjoissa. Pysykää rohkeana ja lähtekää rangaistusaikanne päätyttyä täältä vapauteen muistaen Masonin terveisiä. Teillä on nyt paikka mihin mennä, ellei teillä ole täällä ystäviä.
Dan kuunteli pastorin sanoja aivan toisin kuin ennen, sillä koti-ikävä, yksinäisyyden tunne ja kuolinsanoma olivat herkistäneet hänen mielensä. Ja tänä iltana hänessä tapahtui muutos, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin pastori. Toisia kohtaan Dan oli sama vaitelias ja tyly mies kuin ennenkin. Hän käänsi selkänsä niin pahoille kuin hyvillekin, ja hänen ainoana ilonaan olivat kirjat, joita pappi hänelle toimitti. Niin kuin pisara kovertaa kiveä, pastori voitti kärsivällisyydellään vähitellen Danin luottamuksen, ja hänen opastamanaan Dan alkoi etsiä tietä eteenpäin. Hän sai vielä kokea monta luiskahdusta, monta raskasta hetkeä, joina elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta ja Masonin kohtalo näytti ainoalta pelastukselta. Kuitenkin koti-ikävä ja halu sovittaa menneisyys paremmalla tulevaisuudella antoivat hänelle kärsivällisyyttä ja voimia.
Jouluna Danille tuli niin ikävä Plumfieldiin, että hän mietti, kuinka voisi lähettää sinne tervehdyksen ilmaisematta olinpaikkaansa. Lopulta hän kirjoitti Mary Masonille ja pyysi tätä postittamaan kirjeen. Siinä hän ilmoitti olevansa terve ja työssä ja luopuneensa maamiehen urasta; suunnitelmistaan hän kertoisi myöhemmin. Hän ei tulisi todennäköisesti kotiin ennen syksyä eikä kirjoittaisi usein, mutta hän lähetti terveisiä ja toivotti hauskaa joulua kaikille.
13
— En odota vielä tietoja Emililtä ja Nat kirjoittaa säännöllisesti, mutta missä Dan on? Vain pari kolme kirjettä lähdön jälkeen. Hänenlaisensa toimelias mies olisi tänä aikana ehtinyt jo ostaa kaikki Kansasin maatilat, tuskaili Jo eräänä aamuna etsittyään turhaan postissa tulleista korteista ja kirjeistä Danin kulmikasta käsialaa.
— Eihän hän koskaan kirjoita usein. Dan tuskin huomaa kuukausien ja vuosien kulumista kaikkien suunnitelmiensa keskellä, vastasi professori Bhaer syventyneenä Natin pitkään kirjeeseen.
— Mutta hän lupasi kirjoittaa heti, miten hänen hankkeensa ovat sujuneet, ja Dan pitää kyllä sanansa jos vain voi. Pelkään että hänelle on tapahtunut jotakin, sanoi Jo ja lohduttautui silittämällä Donin päätä, kun se isäntänsä nimen kuultuaan tuli katselemaan häntä viisailla silmillään.
— Älä sure, äiti. Se kaveri putoaa aina jaloilleen. Ennen pitkää hän sukeltaa taas esiin ja tulla tallustelee kotiin kultakaivos toisessa ja preeria toisessa taskussaan eikä tiedä murheista mitään, vakuutti Ted, jolla ei ollut pienintäkään hoppua luovuttaa Oktoota sen oikealle omistajalle.
— Hän on voinut lähteä Montanaan ja hylätä farmisuunnitelmansa. Minusta hän näyttikin pitävän enemmän intiaaneista, sanoi Rob ja meni auttamaan äitiään valtaisan kirjepinon käsittelyssä.
— Sitä minäkin toivon. Se sopisi hänelle parhaiten. Mutta olisi hän toki kertonut meille, jos hänen suunnitelmansa ovat muuttuneet, ja pyytänyt rahaakin. Ei, tunnen vanhoissa luissani, että jokin on hullusti, sanoi Jo vakavana kuin kohtalotar.
— Kyllä siitä tieto tulisi, sillä hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Älä huolehdi turhia, Jo, vaan kuuntele Natin hyviä uutisia! En aavistanutkaan, että poika välittäisi muusta kuin musiikista. Hyvä ystäväni Baumgarten on auttanut häntä alkuun, ja menestys tekee pojalle hyvää, kunhan hän vain pitää päänsä kylmänä. Hän on kunnon poika, mutta kovin kokematon, ja Leipzig on täynnä ansoja sille, joka ei ole varuillaan. Kunpa hän selviytyisi!
Nat kuvasi kirjeessä haltioissaan muutamia kirjallisia ja musikaalisia kutsuja, joihin oli osallistunut, komeaa oopperaa ja uusia tuttavia. Hän kertoi, kuinka ystävällinen professori Baumgarten oli hänelle ollut, ja ihaili suunnattomasti viulunsoiton opettajaansa.
— Kuulostaa hyvältä, sanoi Jo tyytyväisenä. — Jo ennen Natin lähtöä minusta tuntui, että hän on lujempi ja miehekkäämpi kuin aavistimmekaan. Hänellä oli paljon hyviä suunnitelmia.
— Saadaanpa nähdä. Varmasti Natinkin on maksettava oppirahansa, nuoruus on sellaista aikaa. Toivotaan vain, ettei läksy ole liian kova, vastasi professori, ja hän hymyili muistaessaan omia ylioppilasvuosiaan.
Professori oli oikeassa. Nat oli saanut jo läksynsä ja edistyi sen oppimisessa sellaista vauhtia, että se olisi hämmästyttänyt kotona olevia ystäviä. Miehekkyys, josta Jo iloitsi, oli alkanut kehittyä odottamattomaan suuntaan, ja hiljainen Nat antautui vilkkaan kaupungin huvituksiin niin innokkaasti kuin kokematon nuorukainen ainakin. Vapaus ja riippumattomuuden tunne kiehtoivat häntä. Kukaan ei täällä tuntenut hänen entisyyttään, ja kun hänellä oli hyvin varustettu vaatevarasto, sievä rahasumma pankissa ja Leipzigin paras opettaja, hänen oli helppo astua seuraelämään, semminkin kun Laurie Laurencella oli Leipzigissä paljon ystäviä, jotka mielellään avasivat kotinsa ovet hänen lahjakkaalle suojatilleen. Näin Nat pääsi nopeasti piireihin, joihin moni kunnianhimoinen nuorukainen turhaan pyrki.
Tämä pani Natin pään melkein pyörälle. Kun hän istui juttelemassa naisten kanssa kahviseurassa tai pyöritti jonkun kuuluisan professorin tytärtä tanssisalin lattialla koettaen kuvitella tyttöä Daisyksi, hänestä usein tuntui, ettei hän voinut olla sama henkilö kuin se pieni koditon katusoittajaparka, joka kerran sateessa seisoi Plumfieldin portilla. Vähitellen Natin heikkoudet pääsivät pinnalle: turhamaisuus vei harhateille, huvittelu päihdytti hänet, eikä hän vähään aikaan ajatellutkaan muuta kuin tämän uuden elämän iloja. Hän ei suinkaan halunnut pettää ketään, mutta tuli silti antaneeksi ihmisille sen käsityksen, että oli varakkaan perheen poika, jolla oli hyvät tulevaisuudentoiveet. Hän puhui mielellään Laurien rikkaudesta ja vaikutusvallasta ja kehui sitä erinomaista oppilaitosta, jota oli käynyt. Josta kerrottiin tunteellisille nuorille neideille, jotka lukivat hänen kirjojaan.
Mutta kaikesta tästä oli ikävät seuraukset. Sillä ennen pitkää Nat ei mielestään voinut asua halvassa asunnossaan tai viettää suunnittelemaansa ahkeraa, hiljaista elämää. Hän vuokrasi paremman asunnon hienommasta kaupunginosasta jättäen kelpo rouva Tetzelin valittamaan menetystään ja musiikkia harrastavan naapurinsa neiti Vogelsteinin pudistamaan huolestuneena harmaata kiharapäätään.
Se rahaerä, joka oli talletettu Natin käytettäväksi, oli hänen omasta mielestään kokonainen omaisuus, vaikka se olikin pienempi kuin antelias Laurie ensin oli ehdottanut. Professori Bhaer oli kehottanut Laurieta varovaisuuteen, koska Nat ei ollut tottunut käsittelemään rahoja ja täysi kukkaro saattaisi hyvinkin johdattaa pojan tuhlaamaan.
Soittaminen oli Natille yhä pääasia, eikä hän jäänyt kertaakaan pois oppitunnilta. Mutta ne tunnit, jolloin hänen olisi pitänyt kärsivällisesti harjoitella, kuluivat liian usein tanssiaisissa ja ravintoloissa. Aluksi huveista ei ollut muuta haittaa kuin että hän kulutti niihin kallista aikaa ja rahaa, joka ei ollut hänen omaansa.
Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan päin, ja hän oivalsi sen myös itse. Ensi askelet ruusuisella tiellä veivät alaspäin eivätkä ylöspäin, ja pysyvä uskottomuuden tunne, joka pian alkoi vaivata Natia, saattoi hänet harvoina yksinäisinä hetkinä tuntemaan, etteivät hänen asiansa olleet kunnossa.
— Vielä kuukausi, sitten minä vakavoidun, hän mietti useammin kuin kerran koettaen puolustautua sillä, että kotiväki toivoi hänen olevan onnellinen ja että seuraelämä soisi hänelle tarpeellista silausta. Mutta kuta useampia kuukausia kului, sitä vaikeampaa oli vetäytyä pois tuosta kaikesta.
Natin tuttavien joukossa oli muuan miellyttävä rouva, jolla oli musiikkia harrastava tytär; he olivat hienoa sukua mutta varattomia, ja rouva toivoi tyttärensä Minnan löytävän rikkaan miehen. Molemmat olivat ihastuneita Natiin, ja äiti alkoi kaavailla Minnan tulevaisuutta tämän ystävyyden varaan. Nat kävi usein heidän luonaan, sillä hiljainen kodin ilmapiiri tuntui rauhoittavalta vilkkaamman seurustelun lomassa. Minnan äidille hän oli jo tuttavuuden alkaessa kertonut olevansa kihloissa; niinpä hän ei voinut lainkaan aavistaa, mitä toiveita rouva ja tytär hautoivat mielessään hänen suhteensa.
Jokunen vihjaus uusista kokemuksista pujahti tietysti myös kirjeisiin, joita Nat uskollisesti joka viikko kirjoitti kotiin. Daisy iloitsi hänen menestyksestään ja pojat nauroivat kuvitellessaan 'livertelijää' salonkileijonan osassa; sen sijaan vanhempia kirjeiden sävy huolestutti, ja he pohtivat pitäisikö poikaa varoittaa. Mutta Laurie sanoi:
— Antaa hänen liehua vähän, poika on ollut kyllin kauan lieassa. Pitkälle hän ei pääse niillä rahoilla, jotka hänellä on käytettävänään, enkä usko hänen tekevän velkaa — siihen Nat on liian arka ja rehellinen. Poika maistaa nyt ensi kertaa vapautta, nauttikoon siitä niin kauan kun voi. Sitä paremmin hän tekee työtä aikaa myöten, uskokaa pois.
Kuukausi toisensa jälkeen vierähti, tulivat joulunpyhät lahjoineen ja kutsuineen. Nat huvitteli sydämensä pohjasta — kunnes hän uuden vuoden päivänä sai maksaa kalliisti ajattelemattomuudestaan. Tuona päivänä kaikki oli kuin noiduttua, kuin paha haltijatar olisi valmistanut hänelle yllätyksen toisensa jälkeen.
Ensimmäinen koettelemus tuli aamulla, kun Nat meni kallis kukkakimppu ja makeisrasia mukanaan Minnan luo kiittämään joululahjoista. Rouva otti hänet herttaisesti vastaan, mutta kun Nat kysyi Minnaa, rouva selitti, että nämä tiheät vierailut olivat jo aiheuttaneet juoruja ja että Natin oli selvitettävä aikomuksensa tai pysyttävä poissa talosta.
Silloin Nat säikähti tosissaan, sillä hän huomasi liian myöhään, että täällä asiat tulkittiin toisin kuin Amerikassa. Seurasi surkea näytelmä; Natin oli pakko karistaa yltään kaikki kuvitelmat, tunnustaa olevansa vain köyhä opiskelija ja pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan. Minnan äiti oli erittäin loukkaantunut huomatessaan tuulentupiensa luhistuvan, ja Nat lähti nöyryytettynä talosta.
Toisen ikävän yllätyksen Nat koki ollessaan samana päivänä aterialla professori Baumgartenin luona. Eräs opiskelijatoveri tuli hilpeänä ilmoittamaan, että hän oli lähdössä Amerikkaan ja kävisi mielellään tervehtimässä siellä professori Bhaeria. Natin sydän jähmettyi, kun hän ajatteli mitä paljastuksia toinen voisi tehdä Plumfieldissä — hän ei toki ollut tahallaan petkuttanut kotiväkeä, mutta oli jättänyt monen monta asiaa mainitsematta kirjeissään. Ja kun lähtijä kiusoitellen vihjasi Minnaan ja sanoi, että hän voisi valmistaa Natin ystäviä tulossa olevaan kihlaukseen, Nat huomasi hartaasti toivovansa, että meri nielaisisi toisen ennen kuin tämä ehtisi Plumiin asti. Mutta koettaen pysyä rauhallisena Nat antoi pojalle niin sekavat matkaohjeet, että olisi ollut sula ihme, jos tämä koskaan olisi löytänyt Amerikan manterelta professori Bhaerin. Tämän keskustelun jälkeen Natin mieliala oli synkkä, ja hän poistui niin pian kuin saattoi.
Kun Nat käveltyään pitkän aikaa kaupungilla vihdoin tuli kotiin, siellä oli odottamassa kolmas harmin aihe, postissa saapunut laskupino, joka hautasi hänet lopullisesti katumukseen, epätoivoon ja itseinhoon. Laskujen yhteissumma oli niin suuri, että Nat kauhistui, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut käsittelemään rahaa. Maksaakseen kaikki heti hänen olisi otettava viimeinenkin dollari tililtään ja jäätävä puille paljaille seuraavaksi kuukaudeksi, jollei hän sitten pyytäisi kotoa apua. Mutta siihen hän ei aikonut alentua vaikka kuolisi nälkään.
Ensin Nat aikoi yrittää uhkapeliä, johon uudet ystävät olivat häntä usein houkutelleet. Mutta hän oli luvannut herra Bhaerille välttää pelisaleja eikä tahtonut enää jatkaa syntiluetteloaan. Mitä hän saattoi tehdä? Tuntikausia hän käveli edestakaisin epätoivoissaan ja keksimättä pelastusta. Sitten posti tuotiin huoneeseen, ja uusien laskujen joukosta hän löysi kirjekuoren, jonka kulmassa oli amerikkalainen postimerkki.
Se oli tervetullut! Ahnaasti hän luki kirjeen, johon jokainen kotona oleva oli kirjoittanut muutaman rivin. Tutut nimet saivat hänen silmänsä sumenemaan, ja kun hän pääsi lopussa oleviin sanoihin: "Jumala siunatkoon poikaani. Äiti Bhaer", Natista tuntui, kuin hänelle olisi ojennettu auttava käsi meren takaa.
Luettuaan kirjeen uudestaan Nat mietti tilannettaan, eivätkä vaikeudet näyttäneet enää aivan voittamattomilta. Laskut oli maksettava, joutavat tavarat myytävä ja muutettava pois tästä kalliista asunnosta. Päästyään takaisin toimeliaan rouva Tetzelin luo hän keksisi työtä, jolla elättäisi itsensä niin kuin moni muukin opiskelija. Nat tiesi, että oli raskasta laskeutua jalustalta, tulla ihmisten säälittelyn ja naurun kohteeksi, mutta hänen oli pystyttävä siihen.
Uuden vuoden ensimmäisen viikon tuhlaajapoika käytti suunnitelmansa toteuttamiseen. Hän kertoi kaiken professori Baumgartenille ja oli huojentunut kuullessaan, ettei hänen tarinansa ollut kokeneelle miehelle mikään yllätys. Professori lupasi pitää asian omana tietonaan ja järjestää Natille pitkäaikaista työtä, jotta hän voisi maksaa soittotuntinsa.
Syntymäpäivänään tammikuun alussa Nat asui jo entisessä pienessä huoneessaan rouva Tetzelin luona. Hän istui sinä iltana yksin ja allapäin takan ääressä muistellen vanhaa Plumia ja iloisia lähtiäisiltaansa. Silloin koputettiin oveen, ja sisään purjehti rouva Tetzel käsissään tarjotin, jolla oli viinipullo ja kynttilöin koristettu kakku. Hänen kannoillaan sipsutteli vanha neiti Vogelstein kantaen kukkivaa ruusua ja huudahdellen onnentoivotuksia 'rakkaalle herra Blakille'.
Huvittuneena ja liikuttuneena Nat kiitti vieraitaan, ja nämä istahtivat viettämään juhlaa hänen kanssaan. Pian kävi selville, että heillä oli pari käytännöllistä ehdotustakin Natille, jonka vaikeuksista he olivat hyvin selvillä. Rouva kertoi ystävästään, joka antaisi mielellään Natille paikkansa erään pikkuteatterin orkesterissa, koska hänen oli sairauden takia pakko luopua työstä. Ja neiti Vogelstein puolestaan kysyi punastellen, voisiko Nat ruveta antamaan englannin tunteja siinä tyttökoulussa, jossa hän opetti piirustusta; palkka oli tosin vaatimaton, mutta tuntimääräkään ei ollut kovin suuri. Nat suostui mielihyvin tarjouksiin, ja iloissaan salahankkeensa onnistumisesta ystävälliset naapurit hyvästelivät häntä.
Maailma näytti tämän jälkeen paljon valoisammalta, ja hyvät päätökset versoivat Natin mielessä yhtä elinvoimaisina kuin neiti Vogelsteinin ruusu, joka täytti huoneen raikkaalla tuoksullaan.
14
Kun jatko-opisto rakennettiin, sen yhteyteen tuli pieni teatteri, jota käytettiin myös lausuntailtoihin, luentoihin ja konsertteihin. Pääosien esittäjät ja avustajat, orkesterinsoittajat ja lavastajat olivat kaikki kotoisia voimia. Tämän teatterin tarpeisiin Jo oli Laurien avustamana kirjoittanut näytelmän, joka piti esitettämän joulujuhlassa. Ystävykset nauttivat suunnattomasti yhteistyöstään ja imartelivat itseään, kun näytelmästä tuli tosiaan hauska ja esityskelpoinen.
Kaikki oli valmista. Joulupäivää vilkastuttivat kenraaliharjoitukset, arkoja näyttelijöitä pelotti, unohdettuja esineitä etsittiin ja teatterin koristelua viimeisteltiin. Metsästä tuodut rautatammenlehvät, Parnasson kasvihuoneen kukat ja eri kansallisuuksien liput loivat iloista tunnelmaa saliin. Orkesteri viritti soittimensa tavallista huolellisemmin, kulissimiehet hoitivat taitavasti tehtävänsä, kuiskaaja sijoittautui urheasti tukahduttavan ahtaaseen kopperoonsa, ja näyttelijät pukeutuivat vapisevin käsin. Jo ja Laurie olivat läsnä kaikkialla.
— Onko hän tullut? kysyttiin kulissien takana, ja kun Tom, joka oli näytelmän vanhus, ilmoitti näkevänsä neiti Cameronin vieraiden joukossa, kävi kohahdus läpi koko joukon ja Josie vakuutti innosta läähättäen, että hänellä oli ensi kertaa elämässään esiintymiskuumetta.
— Minä ravistan sinua jos pelkäät, sanoi Jo hiukset pörrössä.
— Ennätät kyllä rauhoittua ennen kuin osuutesi alkaa. Alice ja minä olemme parkkiintuneita teatterilaisia ja tyyniä kuin kalat, vastasi Demi nyökäten Alicelle, joka oli jo valmiina markiisittaren puvussaan.
Illan aluksi esitettiin pienoiskomedia, jota oli näytelty jo aikaisemminkin. Se oli hauska pikku kappale, jossa Josie piti Alice-markiisittaren kamarineitona vauhtia yllä, kuunteli avaimenreiästä, kurkisti kirjeisiin ja pujahti sisään ja ulos aina kun huonoimmin sopi, nenä pystyssä ja kädet esiliinan taskussa, vastustamattoman lystikkään näköisenä. Kaikki sujui hyvin, ja näytelmä lähestyi loppuaan, kun kuului romahdus ja raskas sivukulissi lensi kallelleen uhaten pudota Alicen niskaan. Huomatessaan tapaturman Demi kiiruhti seisomaan seinän viereen ja pönkittämään sitä selällään kuin mikäkin Simson. Vaara oli vältetty, ja hän oli juuri lausumassa viimeisiä vuorosanojaan, kun hätääntynyt kulissimies, joka oli kiivennyt tikapuille korjaamaan vahinkoa, nojautui seinän yli kuiskaamaan "kaikki hyvin" vapauttaakseen Demin hankalasta asennosta. Miehen kumartuessa vasara luiskahti taskusta ja putosi suoraan Demin päähän.
Esirippu laskettiin nopeasti, ja yleisö menetti sievän kohtauksen, joka ei kuulunut näytelmään; markiisitar kiiruhti tukkimaan verenvuotoa huutaen hätäisesti: — Nojaa minuun! Eikä Demi kieltäytynyt tuesta, sillä häntä pyörrytti tosissaan, vaikka hän kykenikin nauttimaan lähellään olevien kasvojen huolestuneesta ilmeestä. Se teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän olisi välittänyt, vaikka koko rakennus olisi romahtanut hänen niskaansa.
Silmänräpäyksessä Nankin oli siinä ensiapurasioineen, ja haava oli jo sievästi laastaroitu, kun Jo riensi kauhuissaan kysymään:
— Voiko hän enää jatkaa vai onko kaikki hukassa?
— Sovin osaani vain entistä paremmin, haavakin on nyt omasta takaa.Olen kohta valmis, älkää hätäilkö.
Siepattuaan lattialta peruukkinsa Demi hävisi kiittäen katseella markiisitarta, joka oli hänen tähtensä tärvellyt kalliit hansikkaansa.
— Kuinka hermojesi laita on? kysyi Laurie Jolta, kun he seisoivat yhdessä henkeään pidättäen ennen kuin kello soi viimeistä kertaa.
— Entä omiesi? vastasi Jo viittoen rajusti Megiä kohentamaan myssyään.
— Rohkeutta, kumppani, seison rinnallasi tuli mitä tuli.
Meg istui maalaismummona tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä, souti kätkyttä ja parsi hyräillen sukkia kuin ei olisi elämässään muuta tehnytkään. Hän ajatteli lapsiaan, Sam-poikaa, joka tahtoi ruveta sotilaaksi, tyytymätöntä tytärtään Dollyä, joka uneksi kaupunkilaisten hyvistä päivistä ja huvituksista, ja Elisa-raukkaa, joka oli tullut kotiin kuolemaan ja jättänyt lapsensa äidilleen siltä varalta, että kelvoton isä vaatisi sitä omakseen. Yksinpuhelua säesti koukussa poriseva kattila, ison kellon naksutus ja piskuisten sinisten kenkien huiske vauvan leperrellessä.
Kauheat kasvot ilmestyivät ikkunaan. Jo nykäisi Laurieta käsivarresta ja sanoi:
— Siinä on Demi. Toivottavasti kukaan ei tunne häntä, kun hän kohta ilmestyy Samina. Minua harmittaa yhä, ettet sinä suostunut esittämään tuota heittiötä.
— Enhän minä voi ohjata ja näytellä samalla kertaa. Demin naamio oli mainio, ja hän pitää tuollaisesta paisuttelusta. Hei, siinä hän tulee.
Sisään kompuroi hurjan näköinen mies. Silmissään häijy välke hän vaati lastaan ja aikoi toisen vastustellessa ottaa sen väkisin. Mutta silloin vaimo syöksyi sieppaamaan vauvan kätkyestä, sulki sen suojelevasti syliinsä ja käski miestä Jumalan nimessä jättämään lapsen rauhaan niin kuin kuolevan äidin viimeinen tahto oli. Meg esitti osansa todella hyvin, ja väliajalla Jo syöksyi posket innosta ja jännityksestä hehkuvina sisarensa luo.
— Meg, sinä pelastat koko jutun! Kunpa sinä olisit oikea näyttelijä ja minä oikea näytelmäkirjailija!
— Älä intoile, kultaseni, vaan auta Josieta pukeutumaan. Hän on niin innostunut, että pysyy tuskin nahoissaan.
Kohtaus kohtaukselta näytelmän juoni eteni. Josie, sievä Dolly, pääsi kaupunkiin kyläilemään rikkaan sukulaisen luo ja sai ylleen upean puvun ja laahustimen, jonka pituus tyydytti hänen huikeimmatkin unelmansa. Hän sai myös rikkaan ja typerän kosijan, jonka houkkamaisuus auttoi ennen pitkää huomaamaan, miten mitätöntä se kaikki oli, mistä hän oli köyhässä kodissaan uneksinut. Demi puolestaan virui sotasairaalassa Nanin asiantuntevassa hoidossa, kunnes äiti löysi hänet ja vei haavoittuneen kotiin. Kaikki päättyi iloon ja onneen, ja viimeisessä joukkokohtauksessa olivat mukana kaikki Plumfieldin nuoret, Daisya ja Tediä myöten.
— Eipä hullumpi näin esikoistekeleeksi, sanoi Laurie helpotuksesta huoaten, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran ja näyttelijät hajaantuivat.
— Täydellinen menestys, intoili Jo alkaen jo mielessään suunnitella uutta draamaa, joka — todettakoon — jäi kyllä kirjoittamatta perheessä sattuneiden todellisten draamojen vuoksi.
Näytelmän loputtua vieraat siirtyivät ruokasaliin kahville ja esiintyjät liittyivät pian näyttämöpuvuissaan heidän seuraansa. Sekä Meg että Josie olivat mielissään saamistaan kiitoksista, ja parasta oli kun neiti Cameron tuli Megin luo ja sanoi sydämellisesti: — Rouva Brooke, nyt tiedän mistä lapsenne ovat saaneet lahjansa. Ensi kesänä teidän täytyy antaa pikku Josie minun oppilaakseni, kun menemme rannikolle.
Kotimatkalla sanoi Jo nojaten professorinsa käsivarteen, kun he kahlasivat pitkin lumista polkua:
— Fritz, joulu on hyvien päätösten tekoaikaa, ja olen päättänyt, etten ole enää koskaan kärsimätön tai kiukkuinen rakkaalle aviomiehelleni. Tästä puoleen olen mallivaimo, sillä muuten en ansaitse parasta ja kultaisinta miestä, jonka maa päällään kantaa. Ja koska Jo oli dramaattisella tuulella, hän syleili elämänkumppaniaan kuutamossa jäljessäkulkijain suureksi iloksi.
Muutamia päiviä myöhemmin Jo Bhaer sai kirjeen Danilta. Se rauhoitti häntä ja teki hänet onnelliseksi, vaikkei hän voinutkaan vastata Danille, tämä kun ei ilmoittanut osoitettaan.
15
— Jo, minulla on huonoja uutisia, sanoi professori Bhaer tullessaan sisään eräänä päivänä tammikuun alussa.
Jo pudotti työnsä ja nousi seisomaan kuin ottaakseen urhoollisesti vastaan iskun.
— Emilin laiva on kateissa eikä häneltä ole tullut mitään tietoja.
Oli hyvä että herra Bhaer oli ottanut vaimonsa vahvan käsivartensa syleilyyn, sillä näytti siltä kuin Jo-rouva pyörtyisi. Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja kuunteli miehensä vieressä istuen, mitä tällä oli kerrottavaa.
Joku pelastuneista oli lähettänyt tietoja tapahtumasta laivan omistajalle Hampuriin, ja Franz oli heti sähköttänyt enolleen. Koska yksi venekunta oli pelastunut, oli toiveita siitä, että toisiakin selviytyisi. Nopeakulkuinen höyrylaiva oli tuonut nämä uutiset, ja tarkempia tietoja saattoi odottaa minä hetkenä hyvänsä. Mutta Franz jätti mainitsematta, että merimiehet arvelivat maston kaatuessaan tuhonneen kapteenin veneen, vaikka savun vuoksi ei varmasti nähty miten siinä kävi. Aikanaan tämäkin surullinen huhu kyllä kulkeutui Plumfieldiin.
Kaikesta huolimatta Jo kieltäytyi uskomasta Emilin hukkuneen. Hän selitti järkkymättä, että Emil kyllä kestäisi myrskyn kuin myrskyn ja pulpahtaisi esiin terveenä ja iloisena. Professori Bhaer ei jaksanut olla näin toiveikas, mutta häntä lohdutti suuresti muiden osoittama myötätunto ja suru. Franz käytti ahkeraan lennätintä ilmoittaakseen uutisia, Nat lähetti kiintymystä uhkuvia kirjeitä Leipzigistä ja Tom kulki kaikki laivatoimistot ristiin rastiin saadakseen tietoja. Doll ja George kävivät tuomassa kukkia äiti Bhaerille, ja hyväsydäminen Ned matkusti Chicagosta asti puristaakseen ystäviensä kättä.
— Tuo käynti teki oikein hyvää. Vaikka en muuta olisikaan opettanut pojilleni, heillä on ainakin veljesrakkautta, ja sen voimalla he tukevat toisiaan halki elämän, sanoi Jo, kun Ned oli lähtenyt.
Viikot vierivät hitaasti, ja sitten eräänä päivänä tuli sähke: "Kaikki hyvin, kirjeitä tulossa." Silloin lippu kohosi salkoon, opiston kellot soittivat tunnin päättyneeksi, Tedin kauan käyttämättä ollut tykki kumahti ja ihmiset kulkivat ympäri nauraen ja itkien.
Odotetut kirjeet tulivat aikanaan ja niissä kerrottiin haaksirikon kaikki vaiheet. Koko kapteenin perhe oli liittänyt Emilin kirjeeseen oman tervehdyksensä. Milloinkaan ei kirjeitä ole luettu niin tarkkaan, Jo kantoi sitä taskussaan aina kun se ei ollut professorin mukana.
Professori hymisi taas kävellessään puistotietä opistolle kuin suuri mehiläinen ja rypyt silisivät äiti Bhaerin otsalta, kun hän kirjoitti levottomille ystäville kirjeitä ja antoi romaaniensa odottaa. Onnittelutervehdyksiä tulvi.
Nyt alkoi uudenlainen odotus, sillä pelastuneet olivat matkallaHampuriin ja heidän piti viipyä siellä jonkin aikaa. Kapteenin olinäet annettava Herman-sedälle, "Brendan" omistajalle, meriselitys, jaEmil aikoi jäädä samalla Franzin häihin.
Tällä välin Nat kulki Leipzigissä vakaasti eteenpäin sitä tietä, jonka oli valinnut, niin vaikea kuin se monesti olikin, sillä maistettuaan kiellettyä hedelmää hän oli päässyt joutilaisuuden ja huvitusten makuun. Rikkaruohoja hänen sadossaan oli, mutta hän niitti rohkeasti mitä oli kylvänyt, ja löysi hyvääkin vehnää ohdakkeiden seasta. Päivisin hän opetti ja illan toisensa jälkeen soitti viulua rähjäisessä pikku teatterissa. Samalla hän opiskeli niin ahkerasti, että opettaja oli häneen erittäin tyytyväinen ja lupasi muistaa häntä, jos ilmautuisi etenemismahdollisuuksia.