Kevään tullessa asiat paranivat — menot vähenivät, työ muuttui hauskemmaksi ja elämä siedettävämmäksi. Velat eivät enää painaneet Natia, ja vuosi oli melkein kulunut. Jos hän tahtoi vielä jäädä, opettaja lupasi järjestää niin, että Nat voisi ainakin jonkin aikaa olla riippumaton.
Nat sai palkinnon ahkeruudestaan pikemmin kuin odottikaan, ja se oli suurempi kuin hän arveli ansainneensa. Eräänä päivänä Natin opettaja ilmoitti, että hänet oli muutamien muiden lupaavien oppilaiden kanssa valittu orkesteriin, jonka oli määrä matkustaa heinäkuussa esiintymään musiikkijuhlille Lontooseen. Tämä oli arvokas tunnustus opiskelijalle, mutta se avasi Natille muutenkin iloisia tulevaisuudennäkymiä.
— Koeta olla hyödyksi Bachmeisterille Lontoossa englannintaidollasi, ja jos kaikki sujuu hyvin, hän ottaa sinut mukaansaAmerikkaan, sillä hän lähtee sinne alkusyksystä pitämään konsertteja.Olet edistynyt hyvin viime aikoina ja toivon sinusta pelkkää hyvää.
Tämä kiitos sai Natin työskentelemään entistäkin ahkerammin. Tulevassa matkassa hänellä oli jo mielestään yllin kyllin ilon aihetta, niin että kaikkien koettelemusten jälkeen tuntui miltei ylenpalttiselta, kun Franz ja Emil kesäkuun alussa ilmaantuivat pikavierailulle Leipzigiin mukanaan hyviä uutisia ja mieluisia lahjoja. Nat oli riemussaan langeta heidän kaulaansa kuin ikävöivä tyttölapsi; ennen pitkää hän purki ystävilleen koko surkean tarinansa ja oli perin helpottunut, kun he nauraen tunnustivat, että oli heillä itselläänkin ollut samantapaisia kokemuksia.
Sovittiin että Natkin tulisi Franzin häihin kesäkuun lopussa ja liittyisi retkikuntaan vasta Lontoossa. Sulhaspoikana Nat ei voinut kieltäytyä siitä uudesta puvusta, jonka Franz tahtoi tilata hänelle, ja rahalähetys, joka parahiksi saapui, sai hänet pitämään itseään miljonäärinä.
Samoihin aikoihin Dankin laski viikkoja elokuuhun, jolloin hän pääsisi vapauteen. Ilta illan jälkeen hän tuuditti itsensä uneen suunnittelemalla, kuinka Mary Masonin luona käytyään ohjaisi kulkunsa suoraan vanhojen intiaaniystäviensä luokse, kätkisi erämaahan häpeänsä ja parantaisi haavansa. Hän uskoi, että tehdessään työtä monien ihmisten hyväksi hän sovittaisi sen, että oli riistänyt hengen yhdeltä.
— Mutta kun kaikki taas on kunnossa ja minulle on kertynyt kerrottavaa, jota ei tarvitse hävetä, menen kotiin Plumfieldiin, hän ajatteli. — Ei vielä. Minun täytyy ensin päästä tästä. He näkisivät ja tuntisivat vankilan tahran minussa, enkä voisi katsoa heitä silmiin ja salata totuutta. En halua menettää Tedin rakkautta, äiti Bhaerin luottamusta ja — ja — tyttöjen kunnioitusta. Ja Dan katseli masentuneena ruskeaa kättään muistaen, mitä se oli tehnyt sen jälkeen kun eräs tietty pieni valkoinen käsi oli luottavaisesti levännyt siinä. — Vielä he ylpeilevätkin minusta, eikä kukaan milloinkaan saa tietää tästä vuodesta. Voin pyyhkiä sen pois ja niin teenkin, Jumala minua auttakoon!
16
Urheilua harrastettiin Plumfieldissä paljon. Joella missä ruuhi ennen vanhaan keikkui täynnä meluisia poikia, oli nyt aikamoinen liikenne. Siellä oli kaikenlaisia veneitä pienistä kalaruuhista aina komeaan huvipurteen, ja tuon tuostakin siellä pidettiin soutukilpailuja. Laaja niitty vanhan raidan luona oli nyt opiston urheilukenttänä, jossa juostiin, hypittiin, heitettiin keihästä ja kiekkoa, silloin kun siellä ei riehunut jokin pallo-ottelu. Tytöt viettivät aikaansa turvallisen matkan päässä tästä Mars-kentästä; he pelasivat krokettia jalavien alla, ja mailat löivät tarmokkaasti monella tenniskentällä.
Yhtä kenttää sanottiin Josien hoviksi, ja siellä tämä neiti hallitsi kuin kuningatar. Hän oli innostunut tenniksestä, ja koska halusi kehittää pelitaitonsa mahdollisimman täydelliseksi, hän oli jokaisena vapaahetkenään jonkun uhrin kimpussa. Eräänä lauantai-iltapäivänä hän oli pelannut Bessin kanssa ja voittanut tämän; vaikka prinsessa oli joustavampi, hän ei ollut yhtä nopea kuin vilkas serkkunsa.
— Voi sentään, sinä olet väsynyt, ja pojat rehkivät viimeistä myöten tuolla typerässä baseball-ottelussa. Kenen kanssa minä pelaan? huokasi Josie. Hän työnsi suuren punaisen hattunsa niskaan ja katseli ympärilleen kuin vaanien uutta saalista.
— Pelaan kohta, kun olen vähän vilvoitellut. Mutta se on tylsää, kun en koskaan voita, vastasi Bess leyhytellen itseään suurella lehdellä.
Josie aikoi juuri istahtaa hänen viereensä puutarhapenkille, kun keksikin matkojen päästä kaksi miesolentoa. Heidän siniset säärensä näyttivät suuntaavan kohti baseball-ottelua, mutta he eivät milloinkaan saapuneet perille. Ilahtuneena Josie pinkaisi niitylle käyttääkseen hyväksi näitä taivaan lähettämiä apujoukkoja.
Tulijat pysähtyivät, kun tyttö lensi paikalle, ja kumpikin nosti hattuaan. Pönäkkä poika kohautti sitä veltosti ja laski hatun heti päähän kuin iloisena, että sekin velvollisuus oli ohi. Sen sijaan toinen, hoikka nuori mies, jolla oli tummanpunainen solmio, nosti hattunsa sulavasti kumartaen ja piti sitä hetken koholla niin että hänen mustat kiharansa näkyivät. Doll oli hyvin ylpeä tuosta kumarruksesta; se oli pitkän harjoittelun tulos. Kaikille sitä ei kylläkään suotu, sillä Doll oli kiinnostunut vain huomionarvoisista tytöistä, hän kun uskoi itsekin olevansa melkoinen hurmuri.
Josie ei ilmeisesti älynnyt antaa arvoa kunnialle. Hengästyneenä ja innoissaan hän houkutteli poikia tenniskentälle huomauttaen ovelasti, miten hikistä ja likaista puuhaa baseball oli näin kuumalla. Nämä kaksi syytä tehosivat, sillä Pumpulla oli jo nyt liian kuuma ja Doll oli sonnustautunut upouuteen valkotakkiseen pukuun, jota ei halunnut liata.
— Tullaan ilomielin, vastasi kohtelias poika kumartaen uudestaan.
— Pelaa sinä, minä lepään, sanoi Pumppu, joka mieluummin keskusteli rauhallisesti prinsessan kanssa vilpoisessa varjossa.
— Hyvä, sinä voit huvittaa Bessiä, sillä minä hakkasin hänet juuri ja hän tarvitsee vähän lohdutusta. Sinulla on tietysti jotakin hyvää taskussasi, George. Ajaen saalista edellään Josie palasi riemusaatossa hoviinsa.
Pumppu heittäytyi raskaasti penkille, joka narahti hänen painonsa alla. Hän otti heti esiin makeisrasian, jota ilman ei liikkunut missään, ja virkisti Bessiä sokeriorvokeilla ja muilla herkuilla sillä välin kun Doll puski lujasti töitä pitäessään puoliaan. Josie oli jälleen voitolla, sillä onnettomuudekseen Doll kompastui ja tahri uudet housunsa, mikä teki hänet hajamieliseksi ja huolettomaksi. Pelin päätyttyä Josie antoi Dollin levätä ja lohdutteli häntä hiukan ivallisesti, koska housuille sattunut tapaturma nähtävästi painoi raskaasti pojan mieltä.
— Älä viitsi olla hupsu, voihan tuon puhdistaa. Sinä olet varmasti ollut entisessä elämässäsi räätäli, jonka ainoana kutsumuksena ovat vaatteet.
— Älä lyö lyötyä, vastasi Doll nurmelta, missä hän ja Pumppu nyt makasivat, että tytöt mahtuisivat penkille. Nenäliina oli levitettynä Dollin alle ja kyynärpää nojasi toiseen, kun hän harmissaan tuijotti vihreänruskeata tahraa. — Minä haluan olla siisti, ei minusta ole kohteliasta esiintyä naisten seurassa vanhoissa kengissä ja kauhtuneessa paidassa. Meidän pojat ovat herrasmiehiä ja pukeutuvat sen mukaan, täällä ei puvulla taida olla niin väliä, hän lisäsi kiukuissaan räätälisanasta, sillä hän oli yhdelle mainitun ammatin harjoittajalle kiusallisen paljon velkaa.
— Niin ovat meikäläisetkin, mutta täällä eivät pelkät vaatteet tee herrasmiestä. Me vaadimme aika lailla enemmän, sinkautti Josie, joka heti oli aseissa puolustaakseen opistoaan. — Saat vielä nähdä, että kun sinä ja sinun hienot herrasi unohdettuina solmitte kaulanauhojanne ja panette hajuvettä tukkaanne, muutamat sinun halveksimistasi kavereista ovat kuuluisia miehiä. Minä pidän vanhoista kengistä ja inhoan keikareita. Entä sinä, Bess?
— En inhoa, jos he ovat ystävällisiä ja kuuluvat vanhaan joukkoon, vastasi Bess nyökäten kiitokseksi Dollille, joka varovasti poimi tiedonhaluisen toukan hänen pieneltä punaiselta kengältään.
— Minä pidän naisista, jotka ovat kohteliaita eivätkä katkaise miehen niskoja nurin, vaikka tällä olisikin omia ajatuksia. Entä sinä, George? kysyi Doll hymyillen ystävällisesti Bessielle ja vilkaisten Josieta harvardilaisittain nenäänsä pitkin.
Pumppu vastasi tyynesti kuorsaamalla, ja yleinen nauru palautti rauhan hetkeksi. Josie kiusasi mielellään itsevarmoja luomakunnan herroja, mutta jätti tällä kertaa hyökkäyksen sikseen, jotta saisi pelata vielä erän tennistä. Kohteliaana ritarina Doll suostui ja he jättivät Bessin piirtämään Georgea, joka loikoi pitkät koivet ristissä ja pyöreä punainen naama puoliksi hatun peitossa. Tämän ottelun Josie hävisi. Nolona hän palasi toisten luo ja rupesi herättelemään nukkujaa kutkuttaen heinänkorrella tämän nenää.
— Nouse pitämään meille seuraa! Te herrasmiehet saisitte kehittää meidän tapojamme, sillä me olemme vain 'huonosti pukeutuneita maalaistyttöjä'. Josie avasi taistelun muistaen, mitä Doll oli joskus sanonut lukutoukkatytöistä, jotka välittävät enemmän kirjoista kuin muodista.
— Enhän minä sinua tarkoittanut. Sinun vaatteesi ovat all right ja hattukin viimeistä muotia, sanoi Doll-raukka nolostuneena.
— Sainpa sinut kiinni. Kuuluuko sinusta herrasmiehen tapoihin ilkkua tyttöjä, jotka eivät pukeudu hyvin? Josie tunsi antaneensa kelpo iskun hienostelevalle pojalle.
— Siitä sait, kaveri. Josie on aivan oikeassa. Ette milloinkaan kuule minun puhuvan vaatteista ja sellaisesta roskasta, sanoi Pumppu tukahduttaen haukotuksen ja haparoi makeisia virkistyksekseen.
— Sinä puhut ruuasta, ja se on yhtä tylsää. Menet naimisiin keittäjän kanssa ja pidät vielä jonakin päivänä ravintolaa, nauroi Josie iskien heti häneen.
Ennustus vaiensi Pumpun vähäksi aikaa, mutta Doll kokosi uudelleen voimansa ja vaihtaen aihetta siirsi taistelun vastustajan alueelle.
— Koska pyysit käyttäytymisneuvoja, niin salli minun sanoa, etteivät seurapiireissä nuoret naiset tee henkilökohtaisia huomautuksia. Pikku tytöt, jotka eivät vielä ota osaa seuraelämään, voivat pitää sitä sukkelana, mutta vakuutan sinulle, ettei se kuulu hyviin tapoihin.
Josie oli hetken vaiti tointuakseen hämmästyksestään, mutta Bess sanoi ylevällä äänellä, joka oli paljon musertavampi kuin Josien nenäkkyys:
— Se on totta, mutta me olemme täällä tottuneet järkevämpään keskusteluun kuin teidän nuoret seurapiirinaisenne. Me koetamme kaikin tavoin auttaa toisiamme, siksi voimme vihjaista toisen virheistäkin. Me emme harrasta jonnin joutavaa lörpöttelyä.
Kun prinsessa moitti, pojat asettuivat harvoin vastahankaan. NiinpäDollkin pysyi hiljaa ja Josie töksäytti:
— Meidän pojat pitävät siitä, että juttelemme heidän kanssaan, ja ottavat onkeensa meidän vihjeemme. He eivät usko olevansa täydellisiä kahdeksantoista ikäisinä niin kuin harvardilaiset näyttävät luulevan, varsinkin kaikkein nuorimmat.
Doll oli ilmeisesti loukkaantunut, sillä hän vastasi kipakasti ja katsoi merkitsevästi pallokentällä riehuvaa pölyistä ja meluisaa joukkoa:
— Teidän kaverinne tarvitsevat kyllä kaiken sen sivistyksen, mitä voitte heille antaa. Meikäläiset taas ovat enimmäkseen maan parhaista perheistä, niin ettei meillä tarvita tyttöjä opettajiksi.
— Vahinko ettei teillä ole enemmän sellaisia kavereita kuin meillä. Meikäläiset käyttävät hyödykseen kaiken, mitä opisto tarjoaa; he eivät tyydy siihen, että pääsevät joten kuten lävitse. Ja mitä tyttöihin tulee, teidän olisi parempi pysyä tieltä poissa, kun he tulevat yliopistoon ja alkavat kilpailla teidän kanssanne niin kuin me täällä.
— Miksi sinä pukeudut meidän väreihimme, kun sinulla kerran on noin kurjat ajatukset meistä? kysyi Doll kiusoitellen.
— Enkä pukeudu. Minun hattuni on tulipunainen eikä karmiini, Josie kivahti.
— Tiedänpä vain, että hurjistunut härkä ajaisi sinut pian käpälämäkeen, jos heiluttaisit tuota punaista pääkappaletta sen nenän edessä, Doll vastasi.
— Antaa härän tulla! Osaavatko sinun nuoret seurapiirineitisi tämän tempun? Tai edes sinä itse? kysyi Josie, ja haluten näyttää uusinta taitoaan hän juoksi portille, laski toisen kätensä ylimmälle puulle ja kiepsahti sen yli keveästi kuin lintu.
Bess pudisti päätään ja Pumppu taputti laiskasti käsiään. Mutta Doll loikkasi aidan yli koskematta siihen ja laskeutuen jaloilleen Josien viereen kysyi tyynesti:
— Osaatkos sinä tehdä tämän tempun?
— En vielä, mutta ennen pitkää.
Saatuaan kiistakumppaninsa hiukan nöyryytetyksi Doll lauhtui ja jatkoi ystävällisesti temppujaan huomaamatta ensinkään joutuneensa ojasta allikkoon. Vastamaalatusta portista tarttui punaista maalia hänen hartioihinsa, ja kun hän keikahti sen yli takaperin ja kohosi hymyillen seisomaan, hän sai palkakseen ärsyttävän huomautuksen:
— Jos tahdot tietää, minkä väristä karmiini on, niin katso selkääsi.Tuo maali tuskin lähtee pesemälläkään.
— Voi pahus! puuskahti Doll koettaen epätoivoisesti kurkistella selkäänsä.
— Eiköhän meidän pitäisi lähteä, Doll, sanoi Pumppu, jonka mielestä oli viisainta peräytyä ennen kuin uusi kahakka alkaisi.
— Älkää hätäilkö, jääkää tänne vain makailemaan. Te tarvitsette lepoa viikon ankaran aivotyön jälkeen. Nyt on meidän kreikkamme aika. Tule, Bess. Hyvästi, herrat. Ja syvään kumartaen Josie lähti hattu sotaisesti pystyssä ja maila voitonlippuna olalla. Saatuaan viimeisen sanan hän katsoi voivansa vetäytyä pois voittajana.
Doll kumarsi Bessille viileästi, ja Pumppu säesti mutisten:
— Pikku Josie on tänään äkäinen kuin ampiainen. Minä vedän vielä torkut. On liian kuuma pelata.
— Niin on. Olikohan se kiukkupussi oikeassa puhuessaan näistä läiskistä? sanoi Doll ja istuutui hankaamaan takkiaan nenäliinalla. — Nukutko sinä? hän kysyi aherrettuaan hetken tuhisten ja kärsimättömänä.
— En. Tuumin vain, että Josie ei tainnut olla kovinkaan väärässä puhuessaan laiskuudesta. Hävettää, kun tulee tehdyksi niin vähän. En minä itse olisikaan välittänyt koko yliopistosta, mutta holhooja pakotti minut sinne, Pumppu huokasi. Hänestä opiskelu oli kauheaa, ja jäljellä oli vielä kaksi pitkää vuotta.
— Katsos, se suo miehelle arvovaltaa. Mutta näin meidän kesken sanottuna olisi tosiaan aika hauskaa, jos mukana olisi tyttöjä. Kun tässä kerran on raadettava, sietäisi joukossa olla muutamia kullanmuruja auttamassa. Vai mitä arvelet?
— Aika mukavaa, jos tällä hetkelläkin olisi kolme — yksi vilvoittelemassa viuhkalla, yksi suutelemassa ja yksi tarjoamassa jäälimonaatia, huokasi Pumppu.
— Kelpaisikos kalja? kuului heidän takaansa. Ääni sai Dollin loikkaamaan jaloilleen ja Pumpun kierähtämään ympäri kuin säikähtynyt pyöriäinen.
Aitaan nojaavalla porraslaudalla istui äiti Bhaer kaksi pulloa olan yli kulkevaan hihnaan kiinnitettynä, kimppu peltimukeja kädessä ja vanhanaikainen aurinkohattu päässä.
— Tiesin että pojat tappaisivat itsensä jäävedellä, siksi tallustin viemään heille vähän kunnon kaljaa. He joivat kuin kamelit. Silaksella oli toinen kuorma, niin että minun pullooni jäi vielä tilkkanen. Tahdotteko?
— Kiitos. Antakaa meidän kaataa!
Doll piti mukia, kun Pumppu ilomielin sen täytti. Molemmat pelkäsivät kuollakseen äiti Bhaerin kuulleen heidän äskeiset puheensa. Pian selvisi, että hän tosiaan oli kuullut, sillä istuessaan heidän välissään kuin muonitusmestari pulloineen ja mukeineen hän sanoi:
— Oli hauska kuulla, että haluaisitte tyttöjä yliopistoon, mutta toivottavasti opitte puhumaan kunnioittavammin heistä ennen kuin he tulevat, sillä sen opetuksen he antavat teille ensimmäiseksi.
— Minä laskin vain leikkiä, änkytti Pumppu hotkaisten kiireesti kaljansa.
— Niin minäkin. Tietenkin minä — minä kunnioitan tyttöjä, sammalsiDoll kauhuissaan, sillä hän näki, että tulossa oli saarna.
— Mutta et oikealla tavalla. Muutamista tytöistä on ehkä hauskaa, jos heitä sanotaan pikku kullanmuruiksi, mutta ne tytöt, jotka haluavat opiskella, tahtovat että heitä kohdellaan järkevinä olentoina eikä pelkkinä hakkailun kohteina. Minä aion todella pauhata, se on minun virkani, niin että nouskaa ja ottakaa saarna vastaan kuin miehet.
Jo nauroi, mutta hän oli tosissaan, sillä viime talvisten kuulopuheiden perusteella hän tiesi, että Doll ja Pumppu olivat alkaneet 'katsella ympärilleen' tavalla, josta hän ei pitänyt. Molemmat olivat kaukana kotoaan, heillä oli rahaa tuhlattavaksi ja he olivat kokemattomia, uteliaita ja herkkäuskoisia niin kuin useimmat ikäisensä pojat. Jo oli varoittanut poikia jo monta kertaa heidän siirryttyään Harvardiin, mutta he eivät näyttäneet ymmärtäneen hänen hyvää tarkoittavia vihjauksiaan. Nyt hän uskoi heidän ymmärtävän ja aikoi puhua suunsa puhtaaksi.
— Puhun teille kuin äiti, koska omat äitinne ovat täältä kaukana, hän aloitti juhlallisesti aurinkohattunsa uumenista.
— Suuri Scott! Nyt se tulee, ajatteli Doll harmissaan. Mutta ensimmäisen iskun saikin Pumppu, kun hän koetti rohkaista itseään toisella mukillisella kaljaa.
— Tuo ei tee sinulle pahaa. Mutta minun täytyy varoittaa sinua juomasta muita aineita, George. Olen kuullut sinun puhuvan viineistä niin asiantuntevasti kuin välittäisit niistä enemmän kuin sinun ikäisellesi on hyväksi. Älä rupea leikkimään tuolla vaarallisella asialla 'huvin vuoksi', niin kuin sinä sanot, tai siksi että se on muotia ja että toiset pojat tekevät niin.
— Kunniasanalla, en juo väkevämpiä aineita kuin viiniä. Äitikin sanoo, että minä tarvitsen jotain vahvistavaa, joka korvaa lukemisesta johtuvan aivokudoksen kulutuksen, Pumppu vastusteli laskien kannun maahan.
— Kunnon pihvi ja kaurapuuro uudistavat sinun kudoksesi paljon paremmin kuin moiset juomat. Työtä ja yksinkertaista ruokaa sinä tarvitset. Kunpa saisinkin sinut huostaani muutamaksi kuukaudeksi, niin opettaisin sinut juoksemaan läähättämättä ja tulemaan toimeen ilman neljää, viittä ateriaa päivässä.
— Minä olen paksu, mutta en mahda sille mitään, me olemme kaikki lihavia. Se on suvussa, Pumppu puolustelihe.
— Sitä suurempi syy sinun on elää varovasti. Tahdotko kuolla nuorena tai olla hoidettavana koko ikäsi?
— En toki.
Pumppu näytti niin nujerretulta, ettei Jo hennonut kovistaa häntä enää muiden syntien takia. Hän lisäsi sen tähden leppeämmällä äänellä ja läpsäyttäen hiljaa Pumpun lihavaa kättä niin kuin ennen vanhaan, kun se oli kyllin pieni näpistelemään sokeripalasia hänen sokerikostaan:
— Ole sitten varovainen, sillä ihminen piirtää luonnekuvansa kasvoihinsa, etkä varmaan tahdo näyttää syömäriltä ja juopolta.
— En todellakaan. Laatikaa minulle terveellinen ruokalista, niin seuraan sitä jos voin. Ei minusta ole hauskaa olla näin lihava, minulla on sydämentykytystä ja päänkivistystä.
Pumppu huokasi osaksi surren kaikkea hyvää, josta lupasi luopua, osaksi helpotuksesta kun sai kätensä vapaaksi ja saattoi avata vyönsä.
— Minäpä laadinkin. Seuraa sitä, niin jo vuodessa olet mies etkä jauhosäkki. Ja Doll, sanoi Jo kääntyen toiseen syntisäkkiin, joka toivoi ettei olisi tullutkaan. — Luetko sinä ranskaa yhtä uutterasti kuin viime talvena?
— En. Minusta se on ikävää — toisin sanoen — minä olen harrastanut k-kreikkaa nykyään, Doll aloitti aavistamatta mihin odottamaton kysymys tähtäsi, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti asia, joka sai hänet änkyttämään ja tutkimaan tarkkaan kenkiään.
— Eikä mitään kreikkaa. Doll lukee vain ranskalaisia romaaneja ja käy varieteessa, kanteli Pumppu varmistaen äiti Bhaerin epäluulot.
— Niinpä minä arvelinkin, ja juuri siitä aioin puhua. Ted sai äkkiä halun oppia ranskaa samalla tavalla. Menin sen tähden itse katsomaan tuota varieteeta. Teikäläisiä siellä oli joukoittain, ja teki hyvää nähdä, kuinka monet nuorista olivat yhtä häpeissään kuin minäkin. Monet vanhemmat miehet näyttivät olevan haltioissaan, ja kun tultiin ulos, odottivat noita maalattuja tyttöjä kanssaan illalliselle. Oletko koskaan mennyt heidän mukaansa?
— Kerran.
— Piditkö siitä?
— En. Mi-minä tulin aikaisin pois, sammalsi Doll kasvot yhtä tummanpunaisina kuin hänen solmionsa.
— Tiedät hyvin, että sellainen seura voi tuoda vain ikävyyksiä ja voi aiheuttaa nuorelle miehelle ikuisen vamman.
Jo-rouvan ponteva vastalause päivän muotihuvitukseen sai pojat hämilleen, ja he odottivat hiljaa — Pumppu iloissaan, ettei ollut koskaan ollut mukana noissa iloisissa illoissa, ja Doll hyvillään, että oli tosiaan lähtenyt ajoissa pois. Käsi kummankin olkapäällä ja huolten häivät otsaltaan karkottaen Jo jatkoi äidillisesti:
— Poika-kullat, jollen rakastaisi teitä, en puhuisi koko asiasta. Tiedän ettei tämä ole hauskaa kuultavaa, mutta omatuntoni ei anna minulle rauhaa. Kunpa minä voisin antaa teille rohkeutta ja järkeä vastustaa yleistä mielipidettä ja välinpitämättömien ihmisten kevytmielistä moraalia! Viime talvena Demin äiti oli usein huolissaan, kun Demi oli myöhään ulkona uutisasioillaan, mutta kun hän varoitti poikaa kaikesta, mitä tämä näki ja kuuli kaupungilla, Demi sanoi vakavasti: "Tiedän mitä tarkoitat, mutta kenenkään ei tarvitse mennä harhaan, jollei itse tahdo."
— Se oli ihan Pastorin tapaista, huudahti Pumppu.
— Demi on oikeassa, ja juuri siksi että hän ajattelee noin, me kaikki kunnioitamme häntä, lisäsi Doll katsoen vilpittömästi höyhentäjäänsä. Tämä huomasi koskettaneensa oikeata kieltä ja oli miltei tyytyväinen saarnansa tuloksiin. Valmistautuen lähtemään oikeusistuimelta, jonka edessä rikolliset oli tutkittu ja syyllisiksi havaittu, mutta ehdotettu armahdettaviksi, Jo jatkoi:
— Tämä löylytys voi tehdä teille hyvää, vaikken minä ehkä koskaan saa sitä tietää. Ohimennen kaikessa ystävyydessä sanotut sanat saavat usein ihmeitä aikaan, ja sitä vartenhan vanhat ihmiset ovat — muuten ei heidän kokemuksistaan olisi mitään hyötyä. Nyt lähdetään etsimään toisia nuoria. Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan sulkea Plumfieldin portteja teiltä niin kuin muutamilta teidän 'herrasmiehiltänne'.
Tämä kauhea uhkaus painui unohtumattomasti Dollin mieleen ja syvän kunnioittavasti hän auttoi Jon alas korkeuksista. Pumppu otti tyhjät pullot kantaakseen ja vannoi juhlallisesti pidättyvänsä kaikista väkevistä juomista, mikäli vain heikko liha kestäisi. Tietysti he kahden jäätyään laskivat leikkiä äiti Bhaerin 'luennon' kustannuksella — mutta kaikessa hiljaisuudessa he olivat hänelle kiitollisia, ja perästäpäin heillä oli monta kertaa syytä muistella tätä tenniskentällä vietettyä puolituntista.
17
Plumfieldissä uskottiin lujasti sekä molempien sukupuolten että kaikkien värien, rotujen ja yhteiskuntaluokkien oikeuteen saada opetusta. Siksi opistossa oli tilaa jokaiselle joka kolkutti, siellä otettiin yhtä ystävällisesti vastaan niin pohjoisen nukkavieru poika tai etelän vapautettu orja kuin jonkin hyvän suvun jälkeläinenkin, jolta kalliimpien koulujen ovet olivat suljetut.
Ylemmillä tahoilla oltiin yhä ennakkoluuloisia, naurettiin asialle ja ennustettiin kokeen epäonnistuvan. Mutta oppilaskunta koostui iloisista, toiveikkaista nuorista, jotka olivat nähneet suurempienkin uudistusten saavan alkunsa vähästä, ja luottamus opiston menestykseen lujittui sitä mukaa kun nuorten joukko vuosi vuodelta kasvoi.
Itsestään syntyneiden tapojen joukossa oli eräs, joka oli erityisen hyödyllinen ja kiinnosti tyttöjä. Se kehittyi vanhasta ompeluhetkestä, jota Marchin sisarukset jatkoivat vielä kauan senkin jälkeen, kun pienet ompelurasiat olivat paisuneet isoiksi koreiksi ja pursuivat paikattavaa. He olivat kiireisiä naisia, mutta lauantaisin he koettivat viettää yhteisen hetken jonkun ompeluhuoneessa.
Meg ensimmäisenä ehdotti pienen piirin laajentamista, sillä tyttöjen huoneissa hän näki murheellisen paljon järjestyksen, kätevyyden ja viitseliäisyyden puutetta. Latina, kreikka, korkeampi matematiikka ja luonnontieteet kukoistivat erinomaisesti, mutta ompelukorit saivat pölyttyä, kuluneet kyynärpäät jäivät paikkaamatta ja sinisukkia olisi sietänyt parsia. Valtioviisaasti Meg sai muutamia kaikkein huolimattomimpia houkutelluksi mukaan ja teki ompeluillan niin hauskaksi, että nämä ymmärsivät tarkoituksen, olivat kiitollisia Megille ja pyysivät saada tulla uudestaan. Kohta moni muukin pyrki piristämään raskasta työviikkoaan, ja ompeluhetkestä tuli vähitellen niin suosittu, että vanha museo kalustettiin uudestaan, sinne vietiin ompelukoneita, pöytiä, kiikkutuoleja ja rakennettiin räiskyvä tulisija, jotta neulat voisivat suihkia häiriintymättä satoi tai paistoi.
Täällä Meg oli omalla alallaan. Hän käytti saksia, koetteli pukuja ja neuvoi erityisapulaistaan Daisya muotoilemaan hattuja ja asettelemaan pitsi- ja nauhareunuksia. Amy ratkaisi tärkeät värikysymykset ja hankki myös luettavat kirjat, ja Bess puolestaan oli esilukijana. Josie esitti runoja ja katkelmia näytelmistä, Jo piti lyhyitä keskustelun alustuksia terveydenhoidosta, uskonnosta, politiikasta ja muista kysymyksistä, joita hänen mielestään kaikkien tuli harrastaa. Nämä avoimet jutteluhetket vaikuttivat ihmeen piristävästi tyttöihin. Ennakkoluulot karisivat, välinpitämättömyys vaihtui kiinnostukseen, ja älykkäät tytöt paneutuivat ajattelemaan, samalla kun nokkelat oivallukset ja vilkas kieli höystivät virinnyttä keskustelua.
Eräänä päivänä puheltiin vilkkaasti naisten elämänurasta. Jo oli lukenut jotakin tätä koskevaa ja kysyi kaikilta kahdeltatoista tytöltä, mitä he aikoivat tehdä opistosta päästyään. Vastattiin kuten aina: joku rupesi opettajaksi, toinen lääkäriksi tai opiskelemaan taidetta. Mutta melkein kaikki lopettivat sanoen: "… kunnes menen naimisiin."
— Mutta entä jollette menekään naimisiin? Jo kysyi tarkaten miettiväisiä, reippaita kasvoja.
— Jäädään sitten vanhoiksipiioiksi. Kamalaa, mutta eihän sille mahda mitään, kun naisia kerran on paljon enemmän kuin miehiä, vastasi muuan vilkas tyttö, joka oli niin sievä, ettei varmasti ainakaan vastoin omaa tahtoaan jäisi yksin.
— On hyvä miettiä sitäkin ja valmistautua olemaan hyödyksi.
— Ei vanhojapiikoja pilkatakaan enää läheskään niin kuin ennen, kun muutamat ovat saaneet mainetta ja osoittaneet, ettei nainen ole ihmisen puolikas, vaan täysi ihminen, ja hän selviää kyllä yksinkin.
— Minusta se olisi sittenkin tylsää. Eihän meistä kaikista kuitenkaan tule Florence Nightingaleja. Mitä me voisimme tehdä kuin istua nurkassa ja tuijottaa eteemme, kysyi varsin tavallisen näköinen tyttö tyytymättömänä.
— Ainakin voi olla iloinen ja tyytyväinen, ellei muuta. Mutta tehtäviä on tarjona niin paljon, ettei kenenkään tarvitse istua laiskana tuijottamassa, ellei itse tahdo, sanoi Meg hymyillen ja sovitti tytön päähän juuri koristettua uutta hattua.
— Jos teidän täytyy ansaita leipänne, koettakaa toki tehdä se makeaksi älkääkä surko sen karvautta, jatkoi Jo. — Minä itse olin nuorena katkera, kun minun täytyi pitää seuraa tuittupäiselle vanhalle naiselle. Mutta ne kirjat, joita luin hänen yksinäisessä huoneessaan, ovat sittemmin olleet minulle suunnattomaksi hyödyksi, ja tuo vanha mummo lahjoitti minulle testamentissaan koko Plumfieldin 'iloisesta palveluksesta ja hellästä huolenpidosta'. Minä en suinkaan ansainnut sitä, mutta yritin tehdä velvollisuuteni niin mieluisaksi kuin suinkin, ja siitä saan kiittää rakkaan äitini apua ja neuvoja.
— Jos minä voisin ansaita tämmöisen paikan, laulaisin päivät pääksytysten ja olisin kuin enkeli. Mutta joskus saa tyytyä kohtaloonsa ilman vaivanpalkkaa, ja se on raivostuttavaa, sanoi lännestä tullut tyttö, joka oli viettänyt ankaraa elämää vähin varoin mutta unelmat taivaita hipoen.
— Minä uurastin aikoinani kokonaisen talven saadakseni mainetta ja rahaa. Mutta kumpaakaan ei kuulunut, ja minä olin hyvin pettynyt. Vuotta myöhemmin huomasin, että olin saanut kaksi palkintoa: sujuvan kynän ja — professori Bhaerin.
Jon nauru levisi hilpeänä tyttöpiiriin, sillä elävät esimerkit piristivät keskustelua ja tytöt pitivät niistä.
— Te olette hyvin onnellinen nainen, aloitti tyytymätön neitonen.
— Ja kuitenkin hänen nimensä ennen vanhaan oli 'Onneton Jo', sillä hän ei milloinkaan onnistunut saamaan mitä tahtoi ennen kuin lakkasi sitä toivomasta, sanoi Meg.
— Minäkin lakkaan heti paikalla toivomasta, saa nähdä toteutuuko toiveeni. Minä tahdon vain auttaa kotiväkeä ja suoriutua hyvin luvuista.
— Ottakaa oppaaksenne sananlasku: "Pidä rukkisi valmiina, niin Herra lähettää pellavia", Jo vastasi.
— Niin meidän kaikkien pitää tehdä, jos meistä tulee vanhojapiikoja, sanoi sievä tyttö lisäten valoisasti: — Loppujen lopuksi vanhanpiian elämä voisi olla mukavaakin, se on ainakin itsenäistä. Jenny-tätini saa tehdä mitä tahtoo kysymättä lupaa keneltäkään, mutta äidin pitää aina neuvotella isän kanssa kaikesta. Minä luovutankin mahdollisuuteni sinulle, Sally, ja rupean ylijäämänaiseksi.
— Sinä olet ensimmäisenä kahleissa, katsotaan vain. Mutta kaikesta huolimatta: kiitos!
— Hyvä! Minä pidän rukkini kunnossa ja otan vastaan pellavat, tahtokoon kohtalo sitten millaista lankaa tahansa.
— Rouva Brooke, mittaanko oikealta vai nurjalta puolelta, kysyi luokkansa paras kreikantaitaja katsellen epätoivoissaan mustaa silkkiesiliinaa.
— Oikealta, neiti Pierson, ja jättäkää vähän laskosvaraa, niin siitä tulee sievempi.
— Minä en ikinä kyllä tee toista tämmöistä. Mutta suojeleehan se vaatteita mustetahroilta ja on hyvä olemassa. Ja oppinut neiti Pierson uurasti esiliinan kimpussa, vaikka se oli hänestä vaikeampaa kuin kreikan kielen kantasanat.
— Meidän paperintuhrijoiden täytyy oppia tekemään itsellemme kilpiä tai joudumme tappiolle. Minä annan teille mallin semmoiseen esiliinaan, jota itse pidin 'pyörremyrskykautenani', sanoi Jo menneitä muistellen.
— Minäkin haluaisin tulla kirjailijaksi. Jumaloin kuuluisia ihmisiä ja aion vielä joskus mennä Lontooseen katsomaan kaikkia, jotka vain saan säikytetyksi esille.
— Jos tahdotte nähdä kuuluisan naisen, niin voinpa kertoa, että rouva Laurence aikoo tänään tuoda erään tänne. Lady Ambercrombie lounastaa hänen luonaan ja katseltuaan opistoa hän tulee meille. Hän haluaa erityisesti nähdä meidän ompelukerhomme.
— Varjelkoon! Ja minä kun olen aina luullut, etteivät lordit ja ladyt tee muuta kuin ajavat vaunuillaan ja kuusivaljakoillaan, käyvät tanssiaisissa ja tulevat esitellyiksi kuningattarelle pyntättyinä hienoihin hattuihin, laahuksiin ja höyheniin, huudahti muuan nuori suorasuu, jonka kotiin Maineen joskus eksyi kuvalehtiä.
— Lordi Ambercrombie ainakin on täällä tutkimassa vanhainkotia, ja hänen rouvansa tutustuu kouluihin. He ovat erittäin vaatimattomia ja herttaisia ihmisiä. He pukeutuvat yksinkertaisesti eikä kumpikaan ole enää nuori, niin että älkää odottako mitään häikäisevää.
— Nousemmeko seisomaan? kysyi muuan tyttö odottaen hartaasti juhlallista tapausta.
— Olisihan se kohteliasta.
— Annammeko kättä?
— Ette. Minä esitän teidät kaikki yhtaikaa.
— Kyllä kotiväki on kummissaan kun kerron, että täällä on käynyt oikea lady, päivitteli joku.
— Älä vain töllötä sen näköisenä kuin et olisi ikinä ennen tavannut herrasväkeä. Emme me kaikki ole metsäläisiä, varoitti arvokas nuori neiti, joka oli mielestään Euroopan kruunupäiden vertainen, koska hänen esi-isänsä olivat tulleet Amerikkaan "Mayflowerilla".
— Hei, nyt hän tulee!
Tytöt olivat todella pettyneitä nähdessään vieraan, jonka esi-isät olivat kymmenissä polvissa kreivejä. Hän oli pitkä, vaatimattomasti pukeutunut nainen, päässään nukkavieru hattu, paperikäärö toisessa ja muistiinpanokirja toisessa kädessä. Mutta hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset, ääni sointuva ja ystävällinen, käytös valloittavaa. Koko hänen olemuksensa oli jollakin tavoin ylhäisen sukuperän leimaama, niin ettei kauneudesta ollut väliä eikä pukua muistettu.
Jo johti pian keskustelun Englannissa suoritettuun yhteiskunnalliseen työhön. Tyttöjen oli hyvä kuulla iltakouluista, joiden rahoittajina ja opettajina toimivat tunnetut naiset; pontevasta protestista oikeusturvan hankkimiseksi sorretuille perheenäideille; vankeinhoidon uudistamisesta; rouva Taylorista, joka luovutti huoneen historiallisesta kodistaan palvelijoiden kirjastoksi; lordi Shaftesburyn uusista vuokrataloista Lontoon köyhälistökortteleissa. Kaikki tämä vaikutti nuoriin syvästi, ja he tunsivat, että myös Amerikassa oli vielä paljon tehtävää, ennen kuin se olisi todella oikeamielinen, suuri ja vapaa maa.
Tytöt huomasivat, että lady Ambercrombie puhutteli kaikkia vertaisinaan ja yhtä kiinnostuneena, ylväästä rouva Laurencesta pikku Josiehen asti. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että hän omisti ison talon Lontoossa, linnan Walesissa ja suuren tilan Skotlannissa, kun hän puhui ihastuneena Parnassosta, kiitteli Plumfieldin kodikkuutta ja totesi jatko-opiston tuottavan kunniaa kaikille, joilla oli sen kanssa tekemistä. Sen kuullessaan tytöt tietysti kohottivat hiukan päätään, ja ladyn lähtiessä jokainen pudisti sydämellisesti hänen kättään.
— Kunpa olisi yhtä tarmokas kuin lady Ambercrombie, huokasi joku tytöistä.
— Kiitän tähtiäni, että napinreiät ovat onnistuneet, sillä hän katsoi niitä ja sanoi: "Aivan kuin ammattilaisen tekemät", lisäsi toinen tuntien pumpulileninkinsä kohonneen arvossa.
— Hän ei ollut ollenkaan ylpeä tai jäykkä, niin kuin odotin. Te, rouva Bhaer, sanoitte kerran, että jalosukuisen ihmisen tuntee kaikkialla. Nyt taidan aavistaa mitä tarkoititte.
Äiti Bhaer sanoi:
— Tunnen kyllä sellaisen kun tapaan, mutta minusta itsestäni ei tule koskaan käyttäytymisen mallikappaletta. Hauskaa että vierailu oli teille mieleen. Jollette te nuoret halua, että jäämme Englannista monessa suhteessa jälkeen, teidän pitää ponnistella sen rinnalle. Sikäläiset sisaremme eivät hukkaa aikaa tuijottamalla luokkarajoja, vaan käyvät työhön kaikkialla minne velvollisuus kutsuu. Tytöt nyökkäsivät innostuneina ja marssivat pois käsityökoreineen tuntien, että vaikkei heistä koskaan tulisikaan Elizabeth Browningeja tai George Elioteja, heistä silti saattoi tulla hyödyllisiä ja itsenäisiä naisia.
18
Päivä paistoi kauniisti Plumfieldiin, kun kevätjuhla tuli mukanaan tavanomaiset tuomisensa: ruusut ja mansikat, valkopukuiset tytöt ja hienoiksi sonnustautuneet nuorukaiset, koulun ystävät ja arvohenkilöt, jotka olivat tyytyväisiä vuoden tulokseen. Tämän laitoksen erikoisuutena oli opiskelijatyttöjen mukanaolo. Se loi tilaisuuteen vilkkautta, joka puuttui tyystin niistä kouluista missä kauniimpi sukupuoli oli vain katsomassa.
Jatko-opiston kukkulalla, Parnassossa ja vanhassa Plumissa parveili iloisia ihmisiä. Laurie ja Amy kuuluivat vastaanottokomiteaan, Meg, Daisy ja Josie auttoivat tyttöjen puolella myöhästyneitä pukeutumaan, pitivät silmällä pöytien kattamista ja ohjasivat koristamista. Jolla oli kädet täynnä työtä, ja lisäksi hänelle tuli aika urakka, ennen kuin Ted saatiin esiintymiskuntoon.
Ei Ted pukeutumista vastustanut, kaukana siitä. Hän herrasteli mielellään hienoissa pukimissa, ja juhliin hän kiskoi ylleen frakin, jonka eräs turhamainen ystävä oli lahjoittanut hänelle. Se näytti aika hullunkuriselta hänen päällään, mutta Ted piti sitä itsepintaisesti toisten naurusta huolimatta. Silinterihatunkin hän olisi halunnut, mutta sitä hän kärtti turhaan, sillä tällä kohtaa vanhemmat tekivät tenän. Ted vetosi siihen, että englantilaiset pojat käyttivät silinteriä kymmenvuotiaasta lähtien eivätkä olleet hiukkaakaan hienostelevia, mutta hänen äitinsä taputti vain tyynnyttävästi pojan keltaista harjaa.
— Sinä olet jo ilmankin ihan tarpeeksi eriskummallinen. Jos antaisin sinun pitää tuota naurettavaa päähinettä, johtokunta potkisi meidät molemmat pois Plumfieldistä.
Kun tämä jalo miehuuden tunnus näin jäi pelkäksi unelmaksi, Ted lohduttautui pukeutumalla tyrmistyttävän korkeaan ja kankeaan kaulukseen ja rusetteihin, jotka olivat naisten silmissä kerrassaan merkillisiä. Tämä päähänpisto oli kosto kovasydämiselle äidille, sillä kaulukset saattoivat silittäjän epätoivoon, kun niitä ei saanut moitteettomiksi, ja rusetit vaativat sellaista sidontataitoa, että joskus kolmekin naista sai uurastaa, ennen kuin Ted oli tyytyväinen. Kiiltävät ja puristavat kengät nähtiin Josien sanojen mukaan pitkän mustan vaateripustimen toisessa päässä, toisessa taas nuoret mutta juhlalliset kasvot. Vaaleat käsineet, keppi ja — voi katkeraa pisaraa ilon maljassa! — halveksittava olkihattu täydensivät tämän huomiotaherättävän pojan puvun.
— Miltäs tämä nyt näyttää? hän kysyi ilmestyen pää kallellaan äitinsä ja serkkujen pariin, joiden mukana hänen piti lähteä juhlapaikalle.
Naurun pyrskähdys ja kauhun huudahdukset tervehtivät häntä, sillä tuo vintiö oli kiinnittänyt huuliinsa pienet vaaleat viikset, joita hän usein näytellessään käytti. Ne sopivat hyvin ja korvasivat Tedin mielestä jotenkuten puuttuvan silkkipytyn.
— Ota ne pois heti paikalla, senkin lurjus! Isäsi kauhistuisi nähdessään sinun ilveilevän tuolla tavalla juuri tänään, kun meidän pitää olla mallikappaleita, pauhasi Jo.
— Anna hänen pitää ne, täti, nehän pukevat häntä. Kaikki luulevat häntä vähintään kahdeksantoistavuotiaaksi, huudahti Josie, jota valepuvut aina viehättivät.
— Ei isä sitä huomaa, hän on niin syventynyt arvovieraisiin ja tyttöihin. Eikä hätää vaikka huomaisikin, hän olisi mukana leikissä ja esittelisi minut vanhimpana poikanaan. Rob ei näytä miltään, kun minä olen täysissä tamineissa. Ja Ted asteli edestakaisin kuin mikäkin riikinkukko.
— Poika, tottele! Jo komensi sellaisella äänellä, että hänen sanaansa oli uskottava. Myöhemmin viikset kuitenkin ilmestyivät takaisin, ja moni vieras luuli varmaan, että oli olemassa kolme nuorta Bhaeria. Näin Tedkin löysi edes yhden valonsäteen surkeuteensa.
Päivällistä ja kestitystä riitti varsinaisen päättäjäisjuhlan jälkeen koko iltapäivän, mutta auringon laskiessa oli jo hiljaisempaa, kun kaikki lepäsivät ennen iltatilaisuuksien alkua. Rehtorin vastaanotto oli vielä jäljellä, samoin tanssiaiset Parnassossa.
Vaunuja tuli ja meni, ja nuoret, joita istui ryhmissä kuisteilla, nurmikoilla ja ikkunasyvennyksissä, katselivat vieraita kiinnostuneina. Heidän uteliaisuutensa vain kasvoi, kun Bhaerin oven eteen pysähtyivät pölyiset ajoneuvot, joihin oli kuormattu paljon matkalaukkuja, etenkin kun vaunuista hyppäsi pari ulkomaalaisen näköistä herraa mukanaan kaksi nuorta naista, joita kaikkia Bhaerit tervehtivät riemastuneina. Sitten koko joukko hävisi taloon tavaroineen päivineen jättäen katsojat aprikoimaan, keitä salaperäiset vieraat mahtoivat olla, kunnes muuan opistolainen selitti, että he olivat kai professorin sisarenpoikia.
Hän oli oikeassa. Franz esitteli ylpeänä vaalean, tanakan morsiamensa Ludmillan, ja heti perään Emil talutti esiin sievän Marynsä ilmoittaen iloisesti:
— Eno ja Jo-täti, tässä on teille toinenkin tytär. Onko teillä tilaa minunkin vaimolleni?
— Varjelkoon, miksette kirjoittaneet, että olisi voitu valmistautua ottamaan vastaan kaksi morsianta yhden asemesta, nuhteli Jo, joka näytti kuin myrskyn kourista karanneelta kampausnutussaan ja neulat törröttäen päässä, sillä hän oli rynnännyt alas kesken iltavalmistelujen.
— Minä muistin, että Laurie-sedän naimisiinmeno oli teistä aikoinaan mainio pila, ja päätin järjestää samanlaisen yllätyksen, nauroi Emil. — Toivoimme että ehtisimme perille jo eilisillaksi, mutta hyvä kun päästiin edes ilonpidon loppuun.
Olohuoneessa kävi aikamoinen puheenpälpätys. Kaikilla oli paljon kerrottavaa, varsinkin Emilillä ja Marylla. Heidän oli tarkkaan kuvattava haaksirikko, pelastuminen ja vielä matkan onnellinen ja odottamaton päätöskin, josta kotiväki ei ollut tiennyt mitään.
— Maryn isä kehotti meitä odottamaan vähän, mutta minä sanoin, että tuskin me sen pahempaan mylläkkään enää joudumme kuin oli yhdessä kestetty ja että jollemme tämmöisen vuoden jälkeen tunne toisiamme, ei meistä ikinä tuttuja tulekaan. Niin sain tahtoni läpi ja pestasin itselleni pienen laivakumppanin.
— Aiotko tosissasi lähteä Emilin mukana merelle? kysyi Daisy Maryltä ihailevasti.
— Ei minua pelota, Mary hymyili. — Olen kokeillut tätä kapteenia niin kauniilla säällä kuin myrskyssäkin, ja jos hän vielä joutuisi haaksirikkoon, olisin mieluummin hänen mukanaan kuin rannalla odottamassa.
— Siinä on oikea merimiehen vaimo! Oletpa sinä onnenpoika, Emil, sanoi Jo ihastuneena. — Minä tunsin luissani, että sinä tulet takaisin, ja kun muut olivat epätoivoissaan, minä väitin vain sinun riippuvan jostakin raakapuusta.
— Niinhän minä riipuinkin, sanoi Emil yksinkertaisesti. — Ja koko ajan mietin sitä punaista lankaa, josta puhuit ennen lähtöäni. Päätin että jos palanenkaan köyttäni jää ajelehtimaan, niin siinä pitää olla punainen säie.
— Olihan siinä! Kapteeni Hardy todistaa sen ja tässä on palkkasi, sanoi Jo suudellen Maryä.
Emil silmäili huonetta, jota ei ollut uskonut enää milloinkaan näkevänsä, ja sanoi:
— Kummallista miten selvästi pikku asiat muistuvat mieleen vaaran hetkellä. Kun ajelehdimme kurjina ja nälkäisinä, olin kuulevinani Tedin koluavan alakertaan ja Jo-tädin kutsuvan: "Pojat, tulkaahan syömään." Tunsin kahvin tuoksun, ja kerran melkein itkin, kun heräsin nähtyäni unta Pöpön piparkakuista. Elämäni katkerimpia pettymyksiä oli herätä nälkäisenä, kun tunsi yhä nenässään tuon makean tuoksun. Antakaa ihmeessä minulle piparkakkuja, jos niitä on!
Tädit ja serkut mutisivat säälivästi, ja Emil vietiin juhlasaatossa syömään piparkakkuja, joita aina oli varastossa. Jo liittyi sisarineen toiseen joukkoon kuulemaan mitä Franz kertoi Natista.
— Heti paikalla kun näin, kuinka laiha ja nukkavieru hän oli, tiesin että jokin oli hullusti. Mutta hän viis veisasi siitä, oli vain niin iloissaan meidän käynnistämme, että en viitsinyt liikoja kysellä häneltä. Mutta kävin professori Baumgartenin ja Natin opettajan, professori Bergmannin luona. Heiltä kuulin, miten hän oli elänyt yli varojensa ja koetti sovittaa asian ylimääräisellä työllä. Baumgarten arveli, että se oli Natille vain terveellistä, eikä ollut puhunut asiasta muille kuin minulle. Nat onkin maksanut velkansa ja ansainnut leipänsä otsa hiessä, niin kuin kunnian mies ainakin.
— Juuri tuosta minä Natissä pidän. Se on ollut kova läksy, ja hän on oppinut sen hyvin, sanoi herra Bhaer tyytyväisenä.
— Sanoinhan sinulle, Meg, että pojassa on ainesta ja että rakkaus Daisyyn pitää hänet oikealla tiellä. Olisipa hänkin nyt täällä, huudahti Jo unohtaen kokonaan viime kuukausien epäilyt ja pelon.
— Olen siitä iloinen, ja kai minä taivun tässäkin asiassa niin kuin aina, varsinkin kun täällä näyttää raivoavan oikea kulkutauti. Sinä ja Emil olette panneet kaikkien pään pyörälle. Kai Josiekin on tässä tahtomassa sulhasta ennen kuin ennätän edes kääntyä, vastasi Meg epätoivoisesti.
Mutta Jo huomasi, että Natin koettelemukset olivat liikuttaneet sisarta, ja hän kiiruhti kertomaan pojan menestyksestä, jotta voitto olisi täydellinen.
— Eikö tuo Lontoon matka ole Natille hieno saavutus? hän kysyi.
— Kerrassaan. Nat saa erinomaista harjoitusta Bachmeisterin orkesterissa. Minä onnittelin häntä, ja hän oli hyvin iloinen. Hän ihailee yhä uskollisesti Daisya ja pyysi kertomaan kaiken hänelle. Minä jätän sen puolestani sinun tehtäväksesi, Meg-täti, ja voit myös kautta rantain kertoa, että Natilla on oikein tyylikäs vaalea parta. Ludmillalla on valokuva hänestä.
Franz kuvaili Natin elämänvaiheita niin elävästi, että Meg oli melkein voitettu. Hän päätti pitää pienen keskustelutuokion Daisyn kanssa. Hän saattaisi heltyä vähitellen ja vaihtaa epäröivän "sittenhän nähdään" sydämelliseen "tule onnelliseksi, kultaseni".
Kellonlyönti herätti Jon haaveista todellisuuteen ja hän huudahti kauhuissaan:
— Hyvät ihmiset, teidän pitää syödä ja levätä ja minun pukeutua kiireesti, muuten saan ottaa vieraat vastaan näissä kauheissa riekaleissa. Meg, saata sinä Ludmilla ja Mary yläkertaan ja pidä heistä huolta! Franz tietää, missä ruokahuone on. Ja me, Fritz, lähdemme siistiytymään.
19
Sillä aikaa kun matkustajat asettuivat taloksi ja rehtorin rouva pujottautui parhaaseen pukuunsa, Josie juoksi puutarhaan poimimaan kukkia morsiamille. Jännittävien vieraiden odottamaton tulo oli kiihdyttänyt haavemielisen tytön pois tolaltaan, hänen päänsä oli täynnä sankaritekoja ja dramaattisia kohtauksia, samalla kun häntä askarrutti naisellinen kysymys, aikoivatko morsiamet esiintyä hunnuissaan. Hän seisoi tuuhean valkoisen ruusupensaan vieressä ja valikoi kauneimpia ruusuja, jotka aikoi sitoa valkoisella nauhalla kimpuiksi ja asettaa uusien serkkujensa peilipöydille. Kesken puuhansa hän kuuli askelia ja näki veljensä tulevan polkua pitkin käsivarret ristissä, pää painuksissa ja kasvoilla hajamielinen ilme.
— 'Sinua odotan', sanoi Josie ja hymyili ymmärtäväisesti imien peukaloaan, johon ruusunpiikki oli pistänyt.
— Mitä sinä täällä teet, kujeilija, kysyi Demi, joka pikemmin tunsi kuin näki, että joku oli häirinnyt hänen haaveitaan.
— Poimin kukkia morsiamille. Eikö olisi mukavaa jos sinullakin olisi?
— Morsian vai kukka? kysyi Demi tyynesti, mutta katseli äkkiä kiinnostuneena ruusupensasta kuin jotakin hyvin harvinaista ilmiötä.
— Molemmat. Jos hankit itse toisen, saat toisen minulta.
— Jospa voisinkin, sanoi Demi poimien ruusunnupun ja huokaisten niin syvään, että Josien sydän heltyi.
— Mikset sitten tee jotakin? Nyt sinun on toimittava, jos ylipäänsä aiot. Hän lähtee pian pois ainaiseksi.
— Kuka? Demi kiskaisi irti puoleksi auenneen nupun ja oli niin hämmentyneen näköinen, että Josieta nauratti.
— Älä ole olevinasi. Tiedät ihan hyvin, että tarkoitan Alicea. Ja Demi, minä tahtoisin auttaa sinua. Nämä kihlaukset ja häät ja muut ovat niin jännittäviä, etten millään antaisi yksienkään mennä sivu suun. Ota sinä vaarin minun neuvostani, puhu kuin mies suusi puhtaaksi ennen kuin Alice lähtee.
Pikku sisko puhui niin tärkeänä ja tosissaan, että Demiä nauratti, mutta neuvo oli erinomainen, sillä se sopi täsmälleen hänen omiin mietteisiinsä. Siksi hän ei härnännyt tyttöä kuten tavallisesti, vaan sanoi:
— Kun kerran olet noin viisas lapsi, niin vihjaisepa vielä, miten minä puhun 'suuni puhtaaksi'.
— Hyvänen aika, onhan niitä tapoja. Näytelmissä kosijat polvistuvat, mutta se on kamalaa, jos heillä on pitkät jalat. Ted ei milloinkaan polvistu kunnolla, vaikka harjoitan häntä tuntikaupalla. Jos tahdot olla hyväntuulinen ja leikkisä, voit sanoa: "Tule omakseni, tule omakseni", niin kuin vanhus, joka heitti kurkkuja aidan yli rouva Nickelbylle, tai sitten voit kirjoittaa jotakin runosotkua. Sitähän olet koettanutkin tietääkseni.
— Ole vakavissasi, Josie! Minä rakastan todella Alicea ja luulen, että hänkin tietää sen. Tahtoisin sanoa sen hänelle, mutta minua pökerryttää jo pelkkä ajatus.
Demi koetti puhua selkeästi, mutta unohti hämmennyksissään arvokkuutensa ja tavanomaisen pidättyvyytensä niin, että nöyrtyi kysymään pikku siskoltaan, kuinka olisi parasta kosia. Onnellisten morsiusparien tulo ja myös Alicen loistava puhe kevätjuhlassa olivat kiirehtineet hänen ratkaisuaan. Daisy oli tavallisesti Demin uskottu, mutta nyt sisarella oli omat murheensa, ja Demistä olisi ollut sydämetöntä kertoa hänelle toiveistaan.
Josie ja ruusupensas näyttivät tulleen kohtalon sormena Demin tielle, ja hän turvautui pikku sisareensa kuin hukkuva oljenkorteen.
— Ehkä minä kirjoitan hänelle, hän aloitti hitaasti hetken vaitiolon jälkeen.
— Minä keksin keinon, oikein hienon keinon, huudahti Josie äkkiä hyppien. — Se sopii hänelle erinomaisesti ja myös sinulle, koska olet runoilija.
— Mitä sinä keksit? Älä viitsi pilailla, rukoili ujo kosija innoissaan, mutta hän pelkäsi hiukan tuota teräväkielistä naissuvun edustajaa.
— Se oli eräässä Edgeworthin kertomuksessa. Mies lähetti valitulleen kolme ruusua: nupun, puoleksi puhjenneen ja aivan aukinaisen. En muista minkä tämä valitsi, mutta Alice tietää, sillä hän oli mukana kun se luettiin. Tässä on kaikki mitä tarvitset. Nuput sinulla jo on. Taita nyt kaunein ruusu minkä löydät, niin minä sidon ne ja vien hänen huoneeseensa. Hän tulee Daisyn luo pukeutumaan, niin että kaikki sujuu kuin rasvattu.
Demi tuumi hetken, ja sitten hänen kasvoilleen levisi hymy, ja hän liitti Josien kädessä olevaan kimppuun auenneen ruusun.
Ihastuksissaan siitä, että sai olla mukana näin romanttisessa jutussa, Josie sitoi varret yhteen. Sillä välin Demi kirjoitti korttiin:
"Rakas Alice! Tiedät mitä nämä kukat tarkoittavat. Tahdotko kiinnittää yhden tai kaikki rintaasi tänä iltana? John."
Antaessaan sen sisarelleen hän sanoi niin että tyttö tunsi tehtävänsä tärkeyden:
— Luotan siihen, ettet nyt kujeile, Josie. Tämä on minulle tärkeä asia.
Josie lupasi ja juoksi täyttämään tehtäväänsä. Demi jäi haaveilemaan ruusujen keskelle.
Hymy ja kyynelet vuorottelivat Alicen kasvoilla, kun hän luki kukkien mukana tullutta viestiä ja mietti, mitä siihen vastaisi. Hiukkaakaan epäröimättä hän tiesi mitä olisi halunnut vastata, mutta velvollisuus pidätti häntä. Kotona oli sairas äiti ja vanha isä, siellä tarvittiin häntä ja rahallista apua. Hitaasti hän pani syrjään täysin puhjenneen ruusun istuessaan peilin edessä tuumimassa elämän suurta kysymystä.
Olisiko oikein pyytää Demiä odottamaan ja sitoa hänet lupauksella? Vai olisiko parempi olla edes ilmaisematta hänelle rakkauttaan? Demi oli nuori ja saattoi unohtaa, ja hän itse ehkä pystyisi paremmin täyttämään velvollisuutensa, jos malttamaton sulhanen ei odottaisi häntä. Silmiä hämärsi ja käsi viipyi ruusunvarressa, kun hän asetti puoleksi puhjenneen ruusun jo avoimen viereen ja mietti saattoiko panna edes nuppua rintaansa. Se näytti hyvin kalpealta toisten rinnalla, ja oli väärin antaa vähän toiveita, ellei kerran enempää voinut.
Istuessaan siinä mietteissään ja alakuloisena hän kuuli Daisyn ja tämän äidin juttelevan viereisessä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista, ja avonaisista ikkunoista äänet kantautuivat niin selvästi, että hänen oli mahdotonta olla kuulematta. Muutaman hetken perästä hän ei enää saattanut vetäytyä pois, sillä he puhuivat Demistä.
— Kyllä Ludmilla on kiltti, kun toi meille kaikille oikeata kölninvettä! Se virkistää näin väsyttävän päivän jälkeen. Johnkin taisi saada pullollisen?
— Niin sai. Näitkö miten hän hypähti pystyyn, kun Alice lopetti puheensa päättäjäisissä? Hän olisi mennyt päätä pahkaa Alicen luo, ellen minä olisi pidättänyt häntä. Enkä ihmettele, että hän oli ylpeä ja hyvillään. Minäkin taputin käsineeni melkein riekaleiksi enkä edes muistanut, että vastustan naisia puhujalavalla.
— Onko John puhunut sinulle mitään?
— Ei, ja arvaan kyllä miksei. Hän pelkää pahoittavansa minun mieleni. Vaikka se on kyllä erehdys. Mutta minä tiedän hänen tapansa ja toivon, että hänelle kävisi hyvin.
— Hyvin hänen käykin. Ei kukaan täysjärkinen tyttö antaisi rukkasia Johnille, vaikkei hänestä milloinkaan tule rikasta. John kertoi muuten eilisiltana, mitä hän teki rahoillaan. Hän lähetti Barton-raukan sairaalaan ja maksoi kulut, kunnes miehen silmät oli pelastettu — se oli aika kallis juttu. Mutta Barton kykenee nyt työhön ja voi huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Hän oli epätoivon partaalla, sairas ja köyhä. Kun John sai tietää asiasta, hän antoi jokaisen penninsä eikä kertonut edes minulle ennen kuin pakotin hänet siihen.
Alice ei kuullut mitä Daisy vastasi, sillä onnen tunne valtasi hänet, ja päättävästi hän kiinnitti rintaansa ruusun.
Meg-rouva puhui yhä Johnista.
— Jotkut sanoisivat, että hän menetteli tyhmästi ja ajattelemattomasti, koska ei itsekään ole varakas, mutta minusta hänen ensimmäinen sijoituksensa on hyvä ja varma, sillä se joka antaa köyhille, lainaa Jumalalle. Ja minä olin niin tyytyväinen ja ylpeä hänestä, etten tahtonut pilata asiaa tarjoamalla hänelle rahaa.
— Luulen ettei hän puhu mitään Alicelle, koska hänellä ei ole mitään tarjottavana. Mutta hän unohtaa, että rakkaus sinänsä on kaikki. Ja tiedän että kuka tahansa nainen olisi iloinen hänen rakkaudestaan.
— Niin, siltä minustakin aikoinaan tuntui, ja olin valmis tekemään työtä ja odottamaan oman Johnini kanssa ja hänen puolestaan.
— Niin Alicekin odottaa, ja toivottavasti heidän asiansa selviää.Pitäisitkö sinä siitä, äiti?
— Kaikesta sydämestäni, sillä parempaa tyttöä ei ole. Juuri hänen laistaan vaimoa olen pojalleni toivonut, enkä aio menettää häntä, mikäli se minusta riippuu. Alicen sydämeen mahtuvat kyllä sekä rakkaus että velvollisuus. Ja Alicen ja Johnin on helpompaa odottaa yhdessä — sillä odotettava heidän tietenkin on.
Alice ei kuullut enempää, hän sulki ikkunansa kasvot loistaen vaikka hiukan syyllisyydentuntoisena. Koko asia näytti nyt toiselta kuin ennen. Hän tunsi itsekin, että hänen sydämensä oli kyllin avara sekä rakkaudelle että velvollisuudelle. Hän tiesi, että äiti ja sisar toivottaisivat hänet tervetulleeksi. Hän muisti Daisyn kohtalon, Natin koettelemukset, pitkän odotuksen ja ehkä ikuisen eron — kaikki nuo asiat tulivat niin elävästi mieleen, että oli julmaa olla varovainen ja sulaa hulluutta uhrautua. Siinä miettiessään hän pani nupun puoleksi auenneen viereen. Ja hetken perästä hän suuteli auennutta ruusua ja liitti senkin kielittelijäkimppuun tuumien itsekseen juhlallisesti kuin valaa vannoen:
— Haluan rakastaa Johnia ja tehdä työtä ja odottaa hänen kanssaan ja hänen puolestaan.
Oli hyvä, ettei Demi ollut saapuvilla, kun Alice pujahti alas liittyäkseen vieraisiin, joita pian alkoi virrata taloon. Hänen tavallisesti mietteliäistä kasvoistaan säteilevä ilo ei herättänyt kummastusta, koska kaikki onnittelivat häntä puheesta, ja hämminki, jonka saattoi nähdä aina uuden herraryhmän lähetystössä, meni pian ohi, kun kukaan heistä ei huomannut hänen rinnassaan olevia kukkia.
Demi oli opastanut muutamia arvohenkilöitä ympäri opistorakennusta ja auttoi isoisäänsä pitämään heille seuraa keskustelemalla Pestalozzista, Fröbelistä ja muista, jotka hän olisi kernaasti lähettänyt Punaisen meren pohjaan. Viimein hän luotsasi 'vaikutusvaltaiset ja kunnioitettavat herrat' onnellisesti Plumfieldiin ja laski heidät maihin setä ja täti Bhaerin eteen. Nämä ottivat vieraat juhlallisesti vastaan, professori paistoi hyväntahtoisuutta kaikkia ja kaikkea kohtaan ja rouva hymyili puristaessaan kättä toisensa jälkeen koettaen sivuuttaa huomiotta sen ikävän tosiasian, että mahtipontinen professori Plock oli leiriytynyt hänen samettisen juhlapukunsa laahukselle.
Syvästi huoaten Demi katseli ympärilleen nähdäkseen Alicen. Tuntui mahdottomalta noin vain käden käänteessä keksiä valkopukuinen tyttö joukosta, joka tunkeili vastaanottohuoneissa, hallissa ja kirjastossa, mutta Demin silmät kääntyivät kuin magneettineula juuri siihen nurkkaan, missä tumma palmikkokruunuinen pää kohosi — hänen mielestään kuningatarmaisena yli ympäröivän joukon.
Oli, oli Alicella kukka povellaan: yksi, kaksi, voi ihanaa näkyä! Kaiken tämän Demi erotti halki suuren huoneen, ja hän huokasi niin syvään, että neiti Perryn käherretty leikkotukka heilui. Avonaista ruusua ei näkynyt, sillä pitsin poimu peitti sen. Ehkä olikin hyvä, että onni tuli asteittain, muuten Demi olisi saattanut ällistyttää vieraita hyökkäämällä suin päin epäjumalansa luo, sillä nyt ei ollut Daisya pitelemässä takin liepeestä.
Muuan komea nainen, joka halusi tietoja, kävi Demin kimppuun tänä tärkeänä hetkenä, ja pojan täytyi pakottautua esittelemään hänelle merkkihenkilöitä. Totisesti Demi oli kärsivällinen kuin pyhimys, mutta hänen ajoittainen hajamielisyytensä ja epäjohdonmukaisuutensa saivat tuon kiittämättömän lesken kuiskaamaan ensimmäiselle ystävälleen, jonka tapasi Demin päästyä livahtamaan:
— En näe missään viiniä, mutta nuori Brooke on aivan varmasti ottanut liikaa. Hän käyttäytyi kyllä moitteettomasti, mutta oli selvästi hiukan päissään.
Ja niin hän todella oli, vaikka sen oli aiheuttanut jalompi viini kuin se mikä kimalteli päivällislaseissa. Kun Demi selvisi naisesta, hän kääntyi taas etsimään Alicea saadakseen kuulla edes yhden sanan tämän suusta. Hän näki tytön seisovan pianon luona selaamassa nuottivihkoa ja juttelemassa muutamien herrojen kanssa. Kätkien intonsa Demi luovaili lähemmäksi valmiina astumaan esiin heti kun onnellinen hetki koittaisi, ja hän panetteli kaiken aikaa mielessään vanhoja ihmisiä, joiden piti itsepintaisesti ahdistaa nuoria sen sijaan että istuisivat järkevästi ikäistensä seurassa. Vanhemmat vetäytyvät vihdoinkin pois, mutta heidän tilalleen tuli heti kaksi innokasta nuorukaista, jotka pyysivät neiti Heathia kanssaan Parnassoon tanssimaan. Demi himoitsi heidän vertaan, mutta rauhoittui kun kuuli Pumpun ja Dollin puhuvan Alicen kanssa tämän kieltäydyttyä. Pumppu sanoi:
— Ajattele, minä olen täysin kääntynyt yhteisopetusaatteeseen ja toivoisin melkein että olisin jäänyt tänne. Kreikkakin tuntuu varmaan helpommalta, kun näkee sieviä tyttöjä sen kimpussa.
— Niinpä niin, pahus vie! Meidän poikien on pakko katsoa eteemme, tai te tytöt nappaatte kaikki palkinnot meidän nenämme edestä. Sinä olit suurenmoinen tänään, piti kuunnella joka sanaa, vaikka oli niin kuumakin, että olisin varmasti livistänyt, jos joku muu olisi esiintynyt, Doll koetti olla kohtelias ja osoitti todella liikuttavaa ihailua. Hänellä oli ollut niin kuuma, että kaulus oli pehmennyt, kihara tukka suoristunut ja hansikkaat menneet pilalle.
— Opistossa on kyllä tilaa kaikille. Jos te vain jätätte meille kirjat, niin me luovutamme mielellämme teille pallopelit, soutamisen, tanssimisen ja hakkailun, jotka näyttävät teistä olevan pääasia, vastasi Alice suloisesti.
— Nyt sinä olet julma! Ei aina voi ahertaa, ettekä te tytötkään näytä panevan pahaksenne noita viimeksi mainitsemiasi opiskelunhaaroja, sinkosi Doll.
— Jotkut harrastavat kyllä niitä ensimmäisinä vuosinaan. Mutta myöhemmin lapsellisuudet jäävät. Älkää antako minun estää teitä lähtemästä Parnassoon, ja hymyillen Alice nyökkäsi hyvästiksi pojille, jotka katkerasti tunsivat olevansa vielä kovin nuoria ja kokemattomia.
— Siitä sait, Doll. Parasta olla ryhtymättä suukopuun tuollaisten tyttölasten kanssa, sanoi Pumppu laahustaen tiehensä hiukan liian kylläisenä.
— Olipas tyttö kirotun ivallinen! Eikä varmaan ole paljonkaan vanhempi kuin me. Tytöt kehittyvät aikaisemmin, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut kohdella meitä kuin isoäiti, mutisi Doll tuntien uhranneensa karitsansa perin kiittämättömän Athenen alttarille.
— Mennään hakemaan jotain syötävää. Minä olen väsynyt paljosta puhumisesta. Vanha Plock sai minut käsiinsä ja pani pääni pyörälle Kantilla ja Hegelillä ja muilla suuruuksilla.
— Lupasin Dora Westille tanssittaa häntä vähän. Katsotaan missä hän on. Dora on mukava pikku otus ja hänelle riittää, kunhan pysytään tahdissa.
He löntystivät käsikoukkua tiehensä ja jättivät Alicen lukemaan nuotteja, niin kuin seuraelämä ei häntä ensinkään viehättäisi. Kun hän kumartui kääntämään lehteä, pianon takana seisova nuori mies näki avonaisen ruusun ja mykistyi onnesta. Hän tuijotti sitä hetken ja syöksyi sitten pianon viereen ennen kuin uusia kiusanhenkiä ilmestyisi.
— Alice, ihan tottako, ymmärsitkö? Kuinka voin kiittää sinua, sammalsi Demi kumartuen muka katsomaan laulua, vaikka ei nähnyt ainoatakaan nuottia tai sanaa.
— Ei, älä nyt! Me olemme vielä liian nuoria ja meidän täytyy odottaa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, John!
Ties mitä olisi voinut tapahtua tämän kuiskauksen jälkeen, ellei TomBangs olisi hyökännyt Demin ja Alicen luo huomauttaen iloisesti:
— Musiikkia, se on hyvä keksintö! Väki harvenee ja täällä tarvitaan jotain virkistystä. Korvissa ihan surisee se tieteellinen sekasotku, jota olen kuunnellut koko päivän. Laula tämä sievä skotlantilainen laulu, Alice.
Demi murjotti, mutta Tom ei sitä huomannut, ja Alice arveli, että laulu voisi kelvata vaikeasti kätkettävien tunteiden varaventtiiliksi. Hän istuutui pianon ääreen.
On isä, äiti köyhiä, heikkoja kumpikin. He eivät sitä kestäisi, jos heidät jättäisin. On puute leivän, särpimen ja karja pikkuinen. Ei rakkahimmat jäädä voi. Siis varro hetkinen!
John tiesi Alicen laulavan hänelle ja antavan vastauksensa surumielisen balladin sanoilla. Hän ymmärsi tarkoituksen ja hymyili niin lämpimästi, että tyttö nousi heti laulun loputtua kuumuutta valittaen:
— Niin, sinua väsyttää, eikä ihmekään. Tule ulos piristymään! Ja muina miehinä Demi saattoi Alicen tähtien tuikkeeseen Tomin jäädessä räpyttelemään silmiään aivan kuin hänen nenänsä edestä olisi lentänyt raketti.
— Varjelkoon! Pastori teki tosikauppoja viime kesänä, vaikkei puhunut minulle mitään. Ja Tom lähti levittämään tietoa.
Mitä puutarhassa puheltiin, sitä ei koskaan saatu tarkkaan tietää, mutta Brooken perhe valvoi sinä iltana myöhään ja utelias silmä olisi voinut nähdä, kuinka Demi otti vastaan onnitteluja naisväeltä. Josie oli hyvin tärkeä ja väitti järjestäneensä koko jutun. Daisy iloitsi ja Meg oli niin mielissään, että Josien ja Demin mentyä rupesi puhumaan Daisylle Natista ja sanoi lopuksi:
— Odota kunnes Nat tulee kotiin. Silloin sinäkin saat kantaa valkoisia ruusuja!
20
Demin kihlauksesta kerrottiin vain omaisille, koska hänen avioliittonsa joka tapauksessa siirtyisi kauas tulevaisuuteen. Nuoret olivat niin onnellisia, että aika tuntui heistä pysähtyneen. Ja viikon kuluttua he erosivat — Alice mennäkseen kotiin ja John ryhtyäkseen työhön uudella innolla.
Daisy iloitsi heidän onnestaan eikä koskaan väsynyt kuulemaan veljensä tulevaisuuden suunnitelmia. Ja kun hän nyt kulki talossa puuhakkaana ja laulellen, äiti tunsi, että alakuloisuuteen oli löytynyt oikea lääke. Meg hautoi yhä huolia ja epäilyksiä, mutta salasi ne taitavasti ja piti tarkasti silmällä Lontoosta tulevia kirjeitä. Jokin salaperäinen viesti oli näet lentänyt valtameren poikki ja Daisyn tyytyväisyys näytti kuvastuvan Natinkin nykyisessä hilpeässä mielialassa.
Läpäistyään näin Wertherin ikäkauden ja kokeiltuaan pikkuisen Faustia, johon näköjään kuului tutustuminen Mefistofeleeseen, Blocksburgiin ja Auerbachin viinikellariin, Nat tunsi olevansa Wilhelm Meister, joka palveli oppipoikana suuria elämän mestareita. Päästyään selville Natin pienistä synneistä ja vilpittömästä katumuksesta Daisy vain hymyili sille lemmen ja filosofian sekoitukselle, jota hänen kirjeensä uhosivat.
— Sydän hänellä on paikallaan. Ja hänen päänsä selvenee pian, kun hän vain pääsee pois siitä tupakan, oluen ja filosofian katkusta, jossa nyt elää. Raikas meri-ilma puhaltaa pois kaikki hulluttelut, Jo sanoi iloissaan viuluniekkansa lupaavasta urasta. Natin kotiinpaluu oli hänen mielipahakseen lykkäytynyt kevääseen, mutta viivästys oli vain eduksi opinnoille.
Josie vietti kuukauden neiti Cameronin seurassa meren rannalla ja oli heittäytynyt niin innokkaasti opiskeluun, että hankki uutteruudellaan ja kärsivällisyydellään ystävyyssuhteen, josta hänelle oli paljon hyötyä tulevina vuosina. Sillä pikku Josien vaisto osui oikeaan. Marchien dramaattiset taipumukset puhkesivat hänessä vähitellen kukkaan, ja hänestä tuli kuuluisa ja suosittu näyttelijä.
Tom ja hänen Doransa kulkivat rauhallisesti kohti vihkialttaria. Isä Bangs pelkäsi niin kovasti, että hänen huikenteleva poikansa muuttaisi taas mieltään ja yrittäisi kolmatta ammattia, että hän antoi mielellään Tomin ankkuroitua mahdollisimman pian. Kaikesta päättäen Tomista tulisi äveriäs mies, sillä liikemiesuralla hän oli lahjakas.
— Syksyllä menemme naimisiin ja asumme aluksi yhdessä isän kanssa. Johtaja vanhenee ja meidän on pidettävä hänestä huolta. Myöhemmin hankimme oman kodin.
Tämä oli heidän mieluisin puheenaiheensa ja sille hymyiltiin, sillä kaikista jotka Tommy Bangsin tunsivat, oli kerrassaan hullunkurista ajatella häntä perheenpäänä.
Näin hyvin olivat asiat; Jo arveli voittaneensa sen vuoden vaikeudet, kun eteen nousi uusi pulma. Pitkien väliaikojen jälkeen Danilta oli silloin tällöin tullut postikortti, osoitteena oli "M. Masonin luona". Tällä tavalla Danin oli mahdollista saada uutisia kotoa ja lähettää lyhyitä tiedonantoja. Viimeinen syyskuussa tullut kortti oli päivätty Montanassa ja kertoi lyhyesti: