The Project Gutenberg eBook ofPlumfieldin pojatThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Plumfieldin pojatAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Aarni VoipioElma VoipioRelease date: March 30, 2016 [eBook #51602]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PLUMFIELDIN POJAT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Plumfieldin pojatAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Aarni VoipioElma VoipioRelease date: March 30, 2016 [eBook #51602]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Plumfieldin pojat
Author: Louisa May AlcottTranslator: Aarni VoipioElma Voipio
Author: Louisa May Alcott
Translator: Aarni Voipio
Elma Voipio
Release date: March 30, 2016 [eBook #51602]
Language: Finnish
Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PLUMFIELDIN POJAT ***
Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Louisa M. Alcott
Suomentaneet Elma ja Aarni Voipio
Jatkoa Pikku miehiin
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyiWSOY:n kustantamana Porvoossa 1919.
1. Kymmenen vuotta myöhemmin.2. Parnassos.3. Jo vielä kerran pulassa.4. Dan.5. Kesäloma.6. Jäähyväissanoja.7. Leijona ja karitsa.8. Josie näyttelee merenneitoa.9. Tomin uutiset.10. Demi vakiintuu.11. Emilin kiitosjuhla.12. Danin joulu.13. Natin uusi vuosi.14. Plumfieldissa näytellään.15. Odotus.16. Tenniskentällä.17. Tyttöjen kesken.18. Tutkintopäivä.19. Valkoiset ruusut.20. Henki hengestä.21. Aslaugan ritari.22. Viimeinen näytös.Loppusana.
1
— Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut, sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.
— Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto. Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka olivat poissa.
— Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin pikku tyttönä.
— Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.
Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.
Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta. Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia, niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta, aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään menoihin.
Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään ja rinteisiin.
Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma, ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi oli alkanut.
Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme, että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä musiikkia ja muita taiteita.
Plumfieldin ensimmäiset kaksitoista poikaa olivat tietenkin vuosien kuluessa hajaantuneet maailman tuuliin, mutta kaikki, jotka vielä olivat hengissä, muistivat yhä vanhaa kouluaan ja palasivat mielellään sinne kukin taholtaan kertomaan vaiheistaan.
Franz oli nykyään kaksikymmentäkuusivuotias, toimi erään sukulaisensa liikkeessä Hampurissa ja menestyi hyvin. Emilin, Kommodorin, oli eno lähettänyt pitkälle matkalle, jotta tämä saisi tarpeekseen seikkailuista, mutta palatessaan poika oli ollut niin innostunut merielämään, ettei voinut ajatellakaan muuta alaa. Niinpä hän palveli nyt iloisena meripoikana saksalaisessa laivassa.
Dan vietti yhä kulkurielämää. Palattuaan geologiselta tutkimusretkeltä Etelä-Amerikasta hän oli kokeillut lammasfarmia Australiassa ja oli parhaillaan kaivostyöläisenä Kaliforniassa. Nat puolestaan ahkeroi musiikkiopistossa ja hankkiutui juuri pariksi vuodeksi Saksaan päättääkseen opintonsa. Tom luki lääketiedettä ja yritti parhaansa mukaan innostua siihen. Jack oli isänsä liiketoverina ja näytti paisuvan äveriääksi mieheksi. Doll luki yliopistossa lakia yhdessä Nedin ja Pumpun kanssa. Pikku Dick ja Billy-rukka puuttuivat joukosta — molemmat olivat kuolleet.
Bhaerin poikia, Robia ja Tediä, sanottiin Karitsaksi ja Leijonaksi. Rob olikin hiljainen ja hyvänahkainen poika, mutta äiti tiesi, että hän oli lapsista velvollisuudentuntoisin ja että hänen lempeään olemukseensa kätkeytyi yllin kyllin miehekkyyttä. Tedissä äiti sen sijaan oli näkevinään kaikki ne virheet, oikut, innostuksenpuuskat ja kujeet, joita hänellä itsellään oli nuorena ollut.
Ted oli Plumfieldin näkyvin henkilö, hän oli aina puuhassa, pitkät kädet ja koivet huitoivat, päivänpaahtama tukka oli hurjasti pörrössä ja ääni kaikui yli nurmikon. Noin kerran viikossa hänellä oli synkkä hetkensä, ja hän vaipui syvälle epätoivon suohon, josta hänet kiskoi kuiville joko äiti tai aina kärsivällisin Rob. Äiti tiesi, milloin poika oli jätettävä yksin, milloin ravistettava hereille — Ted oli äidille ilo ja koettelemus. Pojan lahjakkuus näkyi niin monella tavalla, että äiti tuli usein ihmeissään pohtineeksi, mitä hänestä mahtaisikaan kehkeytyä.
Demi oli käynyt kunnialla jatko-opiston, ja Meg toivoi hänestä pappia. Mutta John, joksi äiti Demiä nykyään nimitti, kieltäytyi päättäväisesti opiskelemasta. Hän väitti saaneensa aivan tarpeekseen kirjoista ja halusi nyt oppia tuntemaan ihmisiä ja maailmaa. Äitinsä suureksi pettymykseksi Demi oli mennyt harjoittelijaksi sanomalehden toimitukseen.
Meg-rouva oli niellyt murheensa ja antanut pojan seurata mielitekoaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toivoi yhä, että saisi nähdä vielä joskus Demin saarnatuolissa. Jo-tätikään ei hyväksynyt pojan päätöstä, vaikka suhtautuikin suopeasti tämän kirjallisiin harrastuksiin, sillä Jota närkästytti lehtimiesten halu 'pistää nenänsä toisten asioihin'. Mutta Demi tiesi mitä tahtoi ja seurasi tyynesti suunnitelmaansa piittaamatta levottomista äideistä tai toverien kiusoittelusta. Laurie-setä puolestaan rohkaisi häntä ja ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta.
Tytöt kukoistivat kilpaa. Daisy oli yhtä herttainen ja taloudellinen kuin ennenkin ja puuhaili äitinsä apuna ja seurana. Josie oli neljäntoista ikäisenä hyvin omintakeinen nuori neiti, täynnä kujeita ja päähänpistoja. Tätä nykyä häntä vaivasi niin ankara teatterikärpänen, etteivät äiti ja sisar tienneet nauraako vai itkeä.
Bess puolestaan oli kasvanut pitkäksi kauniiksi tytöksi, joka näytti monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja käyttäytyi yhtä viehkeän pidättyvästi kuin aikoinaan pikku prinsessana. Molempien vanhempiensa puolelta periytyneitä rikkaita lahjojaan hän oli saanut kehittää kaikin keinoin, joita rakkaudella ja rahalla on käytettävänään.
Mutta koko yhteiskunnan ylpeys oli entisaikojen 'Nan Nokkonen'. Tyttö oli täysin muuttunut, kuten usein tapahtuu nuoren ihmisen löytäessä oman elämänuransa. Levottomasta, uhmamielisestä lapsesta oli kehittymässä tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen. Hän oli ryhtynyt kuudentoista ikäisenä opiskelemaan lääketiedettä ja päässyt neljässä vuodessa sangen pitkälle. Lapsuudenhaave, jolla hän oli pikku tyttönä kauhistuttanut lempeää Daisya, oli hyvää vauhtia toteutumassa, ja tuo päämäärä kiehtoi häntä niin, ettei mikään mahti olisi saanut häntä luopumaan valitsemastaan elämänurasta.
Muutamat nuoret miehet olivat koettaneet saada Nanin muuttamaan mieltään ja valitsemaan Daisyn tyyliin 'sievän pikku kodin ja perheen, josta saa pitää huolta'. Mutta Nan oli vain nauranut ja karkottanut ihailijat tarkastamalla ammattimaisesti heidän kieltään tai tarttumalla tarjotun käden valtimoon. Ja niin he kaikki olivat luikkineet tiehensä — paitsi eräs itsepintainen nuori mies, jota oli mahdoton nujertaa.
Tom, tämä järkkymätön ihailija, oli yhtä uskollinen lapsuutensa ihastukselle kuin tämä oli lääkärinpihdeilleen. Nanin takia Tom opiskeli urhoollisesti lääketiedettä, vaikka hänen mielensä paloi liikealalle. Mutta Nan oli luja ja Tom jatkoi sitkeästi toivoen vain, ettei tulisi vastaisessa ammatissaan tappaneeksi kovin monta lähimmäistään. Kaikesta huolimatta he olivat mainioita ystäviä ja tuottivat hauskuutta toisille lystikkäällä kinastelullaan.
Molemmat lähestyivät Plumfieldia sinä iltapäivänä, jolloin Meg-rouva ja Jo-rouva juttelivat kuistilla. Mutta he eivät tulleet yhtä matkaa. Nan käveli yksin reippaasti tietä pitkin miettien jotakin mielenkiintoista sairaustapausta, ja Tom uurasti perässä yllättääkseen tytön muka sattumalta kunhan esikaupungit oli sivuutettu.
Nan oli sievä tyttö, kirkassilmäinen ja punaposkinen ja sen verran itsetietoisen näköinen kuin tarmokkaan nuoren naisen tuleekin. Hän oli yksinkertaisesti ja järkevästi pukeutunut, käveli kepeästi ja näytti reippaalta. Vastaantulijat katsoivat häntä mielikseen: oli hauskaa nähdä hyväntuulisen nuoren tytön kävelevän maalle päin kauniina päivänä. Ja punakka nuorukainen, joka paljain päin porhalsi perässä malttamattoman näköisenä, oli selvästi yhtä mieltä heidän kanssaan.
Äkkiä tuulen mukana kantautui hiljainen "hei". Nan pysähtyi ja koetti näyttää hämmästyneeltä.
— Kas vain, Tom!
— Siltä näyttää. Arvelinkin että sinä ehkä lähtisit maalle tänään, sanoi Tom lauhkeat kasvot loistaen.
— Sinä tiesit sen. Kuinka kurkkusi laita on? kysyi Nan virallisella äänellään, joka aina hillitsi liian innon.
— Kurkkuni? Ai niin, se voi oikein hyvin. Sinun lääkkeilläsi oli ihmeellinen vaikutus. En ikinä enää sano homeopatiaa huijaukseksi.
— Sinun kurkkutautisi oli pelkkää huijausta, ja niin olivat ne pilleritkin. Kannattaisikin merkitä muistiin, jos maitosokeri parantaisi niin tehokkaasti kurkkumädän! Voi Tom, etkö sinä koskaan voi lakata kujeilemasta?
— Voi Nan, etkö sinä koskaan voi lakata rökittämästä minua? Ja he nauroivat toisilleen kuin entisinä aikoina.
— Tiesin etten tapaisi sinua kokonaiseen viikkoon, ellen keksisi asiaa vastaanotolle. Sinä olet niin toivottoman ahkera, ettei sinulta heltiä toiselle sanaakaan, nurkui Tom.
— Ahkera sinunkin pitäisi olla eikä tuhlata aikaasi joutavaan. Ihan totta, Tom, ellet paneudu vakavasti opintoihisi, et ikinä edisty, selitti Nan järkevästi.
— Saan niistä näinkin ihan tarpeekseni, vastasi Tom innottomasti. — Täytyyhän ihmisen vähän kujeilla, kun on leikellyt ruumiita aamusta iltaan. Minä en kestä sitä pitkään kerrallaan, vaikka eräät tuntuvat nauttivan siitä äärettömästi.
— Mikset sitten jätä koko puuhaa? Tarttuisit johonkin, joka sopii sinulle. Olen aina pitänyt tätä hassutuksena, kuten tiedät, sanoi Nan vähän huolestuneena etsien sairauden merkkiä kasvoista, jotka olivat verevät kuin jouluomena.
— Tiedäthän sinä, miksi minä tämän alan valitsin ja miksi aion sillä pysyä, vaikka henki menisi. Ehkä minä en näytä heikolta, mutta minulla on paha sydäntauti, johon ennemmin tai myöhemmin sorrun. Yksi lääkäri voisi kyllä minut parantaa, mutta hän ei halua.
Nan rypisti otsaansa, mutta tottuneena Tomin vihjauksiin tiesi miten poikaa oli kohdeltava.
— Hänhän hoitaa parastaikaa tautiasi parhaalla ja ainoalla tavalla, mutta sinä olet hankalin potilas, jonka olen ikinä tavannut. Olitko tanssiaisissa, niin kuin määräsin?
— Olin.
— Ja osoitit huomiotasi sievälle Dora Westille?
— Tanssin koko illan hänen kanssaan.
— Eikö sillä ollut mitään vaikutusta tuohon herkästi tulehtuvaan elimeesi?
— Ei kerrassaan mitään. Vilkaisin häntä kerran, unohdin aivan tarjota hänelle apetta ja huokasin helpotuksesta, kun sain työntää hänet taas äitinsä liepeisiin.
— Sama annos uudelleen niin usein kuin mahdollista ja tarkkaile oireita. Ennustan että alat vähitellen kaivata tuota lääkettä.
— En ikinä. Olen varma, ettei se sovi minun ruumiinrakenteelleni.
— Sepä nähdään. Tottele vain määräyksiä.
— Totellaan, tohtori, tuli alistuvasti.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuljettiin tuttujen paikkojen ohi ja aivan kuin heittäen niiden takia pois riitakapulan Nan sanoi äkkiä:
— Kyllä meillä oli ennen hauskaa tuolla metsässä! Muistatkos kun putosit pähkinäpuusta ja olit taittaa niskasi?
— Ja kuinka sinä liotit minua värivedessä, kunnes sain hienon mahonginvärin, ja Jo-täti itki tärveltynyttä takkiani, nauroi Tom muuttuen hetkessä pojaksi jälleen.
— Ja kuinka sinä sytytit talon palamaan?
— Ja sinä raahasit asemalta matkalaukkuasi?
— Sanotko sinä enää koskaan "pala ja kipinöi"?
— Sanooko sinua enää kukaan rasavilliksi?
— Daisy sanoo. En ole häntäkään nähnyt kokonaiseen viikkoon.
— Minä tapasin Demin tänä aamuna ja hän kertoi, että Daisy hoitaa äiti Bhaerin taloutta.
— Niin hän aina tekee, kun Jo-täti joutuu pyörremyrskyn kouriin. Daisy on mallikelpoinen taloudenhoitaja; tekisit viisaasti, jos heittäytyisit hänen jalkoihinsa, ellet nyt kerta kaikkiaan voi ruveta puskemaan töitä ja antaa rakkauden odottaa, kunnes tulet aikuiseksi.
— Nat iskisi viulun päähäni, jos katsoisin Daisyyn päinkään. Ei kiitoksia! Minun sydämessäni on eräs toinen nimi, eikä se lähde sieltä kulumallakaan enempää kuin sininen ankkuri käsivarrestani. 'Toivo' on minun tunnussanani, sinun taas 'älä antaudu'. Saa nähdä kumpi pitää.
— Te hupsut pojat olette yhä leikkivinänne viimeistä paria niin kuin ennen vanhaan. Hei, katsopas Parnassoa, kylläpä se näyttää tästä kauniilta, Nan sanoi vaihtaen äkkiä keskustelunaihetta.
— Se on komea talo, mutta minä pidän enemmän vanhasta Plumista.Eiköhän Marchin täti hämmästyisi, jos näkisi nämä muutokset, vastasiTom, kun he pysähtyivät suurelle portille katsomaan kaunista näkymää.
Äkkiä heitä hätkäytti kirkaisu. Pitkä, vaalea pörröinen poika loikkasi pensasaidan yli kuin kenguru ja häntä seurasi lennossa solakka tyttö, joka takertui orapihlajaan ja lysähti oksalle nauraen läkähtyäkseen. Tytöllä oli tumma tukka ja sievät ilmeikkäät kasvot. Hattu riippui selässä, ja hameessa näkyi jälkiä puroista, joiden yli oli hypitty, ja puista joissa oli kiipeilty. Äskeisestäkin loikkauksesta oli muistona muutama repeämä.
— Voi Nan, auta minut alas. Ja pitele sinä, Tom, sillä aikaa Teddyä, hän sieppasi minun kirjani, ja minä tahdon sen takaisin, huusi Josie yläilmoista turvautuen odottamattomiin apujoukkoihin.
Tom tarttui heti rosvoa niskasta, ja Nan kiskoi tytön pensaasta maahan.
— Mikä hätänä, ystäväiseni? Nan kysyi tyynesti koettaen kuroa nuppineuloilla pahinta repeämää sillä välin kun Josie tarkasteli naarmuuntuneita käsiään.
— Minä olin harjoittelemassa osaani raidassa, kun Ted hiiviskeli sinne ja löi kepillä kirjan kädestäni. Se tipahti puroon, ja ennen kuin pääsin maahan, tuo ilkiö oli jo tipotiessään. Senkin lurjus, anna kirja heti takaisin tai minä löylytän sinut! huusi Josie nauraen ja toruen yhteen hengenvetoon.
Päästyään Tomin kynsistä Ted heittäytyi haaveelliseen asentoon, katsoi riutuvin silmin edessään seisovaa märkää ja repaleista nuorta neitiä ja lausui ylhäisen raukealla äänellä erään muodissa olevan näytelmän sankarin puheenvuoron, joka päättyi sanoihin: — Pidätkö kuvasta, rakkaani? Ja samassa hän itse esitti tuota kuvaa pitkät koivet linkussa ja kasvot hirvittäviksi vääntyneinä.
Hulluttelun keskeytti kuistilta kuuluva kättentaputus, ja kaikki neljä juoksivat lehtikujaa pitkin taloon melkein yhtä hyvää vauhtia kuin Tomin entisaikainen valjakko, jonka virkuin menijä oli Nan. Punaposkisina ja huohottaen Tom ja Nan tervehtivät kuistilla istujia ja lysähtivät portaille lepäämään. Meg-rouva alkoi ommella kokoon tyttärensä hametta, Jo pörrötti leijonansa harjaa ja pelasti häneltä kirjan. Daisykin ilmestyi portaille tervehtimään vieraita.
— Vohveleita illalliseksi, niin että kannattaa jäädä syömään. Daisyn vohvelit eivät koskaan petä, sanoi Ted vieraanvaraisesti.
— Hän on asiantuntija, ahmi viimeksi yhdeksän. Siksi hän onkin noin paksu, Josie sanoi murhaavasti vilkaisten serkkuunsa, joka oli laiha kuin tikku.
— Minä olen menossa katsomaan Lucy Doven sormea. Siinä on paise, joka täytyy puhkaista. Juon teetä opistossa, vastasi Nan ja koetti taskuaan varmistuakseen, että instrumenttilaatikko oli mukana.
— Kiitos vain, mutta minäkin menen opistolle. Tommy Merrywetherilla on roska silmässä, ja minä lupasin ottaa sen pois, selitti Tom, joka pysytteli epäjumalansa lähettyvillä milloin ikinä saattoi.
— Olkaa hiljaa! Ei Daisy siedä kuulla teidän verisiä puheitanne juuri kun vohvelit odottavat. Ted virnisti hyvillään ajatellessaan tiedossa olevia herkkuja.
— Kuuluuko Kommodorista mitään uutta? kysyi Tom.
— Hän on kotimatkalla, ja Dankin taitaa tulla pian. Haluaisin nähdä kaikki poikani koolla, ja olen pyytänyt kulkureita tulemaan viimeistään kiitosjuhlaksi, vastasi Jo-rouva iloisena.
— He tulevat kyllä joka ikinen, jos vain voivat. Jopa Jackkin on valmis uhraamaan dollarin päästäkseen meidän kanssamme samaan päivällispöytään, nauroi Tom.
— Tuolla kalkkuna sen kuin lihoo juhlaa varten. En nykyään ajele sitä, ahdan vain siihen ruokaa, ja tuo siunattu elukka pulskistuu ihan silmissä, sanoi Ted osoittaen tuomittua lintua, joka ylpeänä astuskeli läheisellä vainiolla.
— Me voisimme järjestää Natille jäähyväisjuhlan, jos hän lähtee vasta viimeisenä päivänä. Meidän livertelijästämme tulee Euroopassa varmasti uusi Ole Bull, sanoi Nan.
Soma puna kohosi Daisyn poskille, mutta hän vastasi tyynesti:
— Laurie-sedän mielestä Nat on tosiaan lahjakas. Setä uskoo, että palattuaan opintomatkalta Nat ansaitsee täällä mainiosti elatuksensa, vaikkei hänestä tulisikaan mikään kuuluisuus.
— Parasta ettei odota mitään, sillä nuoret kulkevat aina omia teitään, tuumi Meg-rouva hiukan huoahtaen. — Pitäisi olla tyytyväinen, jos lapsista tulee hyviä ja hyödyllisiä ihmisiä. Mutta aina sitä vain toivoo, että he menestyisivät ja saisivat kunniaa.
— Aivan. Lapset ovat ihan niin kuin minun kananpoikani, sanoi Ted vakavana. — Katsokaa nyt noita kukkoja. Kuka uskoisi, että tuo komea tepastelija on hölmöin koko joukosta, pelkkä rähisijä ja jänishousu. Sen sijaan tuo kurjan näköinen pitkäkoipinen rääpäle on tarhan kuningas ja kiekuu hereille vaikka kaikki seitsemän unikekoa. Siitä näette. Minuakin te aina motkotatte, mutta katsotaanpa, miltä muutamien vuosien perästä näyttää! Ja oikaistessaan niskaansa Ted muistutti niin ilmeisesti pitkäkoipista lemmikkiään, että kaikki purskahtivat nauruun.
— Minusta Danin pitäisi asettua johonkin. Poikahan on jo täyttänyt kaksikymmentäviisi. Ei ole hyvä, että hän kiertää yhä maailmalla vailla muuta kiintopistettä kuin sinä siinä. Meg-rouva nyökkäsi sisarelleen.
— Kyllä Dan löytää lopulta paikkansa. Hän ei ole vielä kypsynyt, mutta joka kerta kotiin tullessaan hän on kehittynyt parempaan päin. Voi olla, ettei hänestä koskaan tule suurmiestä tai rikasta pohattaa, mutta minulle riittää täysin, jos hänestä tulee kunnon mies, sanoi Jo puolustaen taistelunhaluisesti laumansa mustaa lammasta.
— Hyvä, äiti, pysy sinä lujana. Dan vastaa kokonaista tusinaa Jackeja ja Nedejä, jotka kerskailevat rahoistaan ja ovat olevinaan suuria pomoja. Uskokaa pois, Dan saa vielä aikaan jotakin, josta saadaan olla ylpeitä, lisäsi Ted, jonka kiintymys Dannyyn oli vuosien varrella vain kasvanut ja muuttunut poikamaiseksi ihailuksi.
— Totisesti, sen minäkin uskon. Hän on juuri sellainen veikko, joka kiipeää Matterhornille, sukeltaa Niagaraan tai löytää ison kultakimpaleen. Dan purkaa liikaa puhkuaan sillä tavoin, ehkäpä viisaammin kuin me muut, sanoi Tom miettiväisenä.
— Paljonkin viisaammin, sanoi Jo-rouva painokkaasti. — Lähettäisin toki mieluummin poikani näkemään Danin tavoin maailmaa kuin jättäisin heidät yksin kaupunkiin keskelle kiusauksia, tuhlaamaan aikaa, rahoja ja terveyttään. Danin täytyy itse raivata tiensä, ja se kasvattaa hänessä rohkeutta, kärsivällisyyttä ja itseluottamusta. En ole yhtään niin huolissani hänestä kuin Georgesta ja Dollista, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään paremmin kuin pikkulapset.
— Entä sitten Demi? Hänhän ravaa ympäri kaupunkia ja joutuu tekemään juttuja vaikka mistä, sanoi Tom tuumien, että itse asiassa sellainen työ olisi paljon mukavampaa kuin lääketieteen opinnot.
— Demillä on kolme henkivartijaa — hyvät periaatteet, tyylivaisto ja viisas äiti. Ei hän joudu ikävyyksiin. Ja näistä kokemuksista on hänelle paljon hyötyä sitten kun rupeaa kirjoittamaan, niin kuin hän varmasti ennen pitkää rupeaa, aloitti Jo-täti profeetalliseen sävyyn, sillä hän toivoi hartaasti, että edes muutamista hänen ankanpojistaan tulisi joutsenia.
— Siinä paha missä puhutaan, huomautti Tom, kun ruskeasilmäinen, terveen näköinen nuori mies lähestyi lehtikujaa pitkin heiluttaen sanomalehteä kädessään.
— Sieltä tulevat kaupungin Iltauutiset! Viimeinen painos! Kauhea murha! Pankkivirkailija karannut! Ruutitehdas räjähtänyt ja latinankoulun pojat tehneet lakon! kiljui Ted ja lähti serkkuaan vastaan loikkien sirosti kuin nuori kirahvi.
— Kommodori on tullut! Hän katkaisee ankkuriköytensä ja laskee myötäistä jahka irti pääsee, julisti Demi jo kaukaa.
Kaikki olivat innoissaan, ja lehti kulki kädestä käteen, jotta jokainen saattoi omin silmin vakuuttua, että hampurilainen "Brenda" oli onnellisesti laskenut satamaan.
— Hän vaappuu tänne huomenna mukanaan tavanomainen kokoelma merihirviöitä ja hurjia juttuja. Minä tapasin hänet, ja poika oli iloinen ja tervainen ja ruskea kuin kahvipapu. Matka oli sujunut hyvin, ja hän toivoo pääsevänsä toiseksi perämieheksi, kun nykyisen jalka on katkennut, lisäsi Demi.
— Saisivat tuoda sen minulle lastoitettavaksi, mutisi Nan kiinnostuneena.
— Miten Franz voi? kysyi Jo-rouva.
— Hän on menossa naimisiin! Siinä onkin teille yllätys. Ensimmäinen joukosta, täti, niin että saat sanoa hänelle hyvästit. Tytön nimi on Ludmilla Hildegard Blumenthal, hyvästä perheestä, varakas, sievä ja tietenkin enkeli. Poika toivoo vain enonsa suostumusta, sitten hän aikoo vakiintua kunnon kansalaiseksi. Eläköön hän kauan ja onnellisena!
— Olipa se mukava uutinen. Tuntuu ihanalta, kun saa edes yhden poikansa hyvän vaimon hoiviin. Jos kaikki on kohdallaan, niin minun ei kai enää tarvitse olla huolissani Franzista, sanoi Jo-rouva ristien tyytyväisenä kätensä, sillä hän tunsi usein itsensä levottomaksi kanaemoksi, jolla oli siipiensä suojassa iso parvi poikasia.
— Niin, sitä minäkin, huokasi Tom vilkaisten syrjäsilmällä Naniin. — Nuori mies tarvitsee hyvää vaimoa vakiintuakseen. Ja mukavien tyttöjen velvollisuus on mennä naimisiin niin varhain kuin mahdollista, eikö niin, Demi?
— Jos vain mukavia poikia olisi kylliksi. Mutta naisväkeä on enemmän kuin miehiä, kuten tiedät, vastasi Demi nojaten äitinsä tuoliin.
— Se on siunattu järjestelmä, sillä tarvitaan kolme tai neljä naista, ennen kuin yksi mies selviää maailmaan, sen läpi ja siitä pois. Te pojat olette kalliita otuksia, ja on hyvä että äidit, sisaret, vaimot ja tyttäret rakastavat velvollisuuksiaan, sillä muuten te kyllä katoaisitte maailmankuvasta, sanoi Jo-rouva juhlallisesti ja avasi korin, joka pullotti täynnä rikkinäisiä sukkia. Kunnon professori kulutti niitä kovasti, ja pojat olivat tulleet isäänsä.
— Ja näin ollen ylijäämänaisilla on yllin kyllin työtä pitäessään huolta avuttomista miesparoista ja heidän perheistään. Huomaan sen joka päivä yhä selvemmin ja olen iloinen, että minusta tulee ammattini takia hyödyllinen ja riippumaton vanhapiika. Nanin päättäväinen painotus sai Tomin huokaamaan.
— Olen oikein ylpeä sinusta, Nan, ja toivon sydämestäni että menestyt, sillä juuri sinunlaisiasi naisia maailmassa tarvitaan. Minustakin tuntuu joskus, kuin olisin lyönyt laimin kutsumukseni mennessäni naimisiin. Mutta velvollisuuteni näytti viittaavan tälle tielle, enkä ole siitä pahoillani, sanoi Jo levittäen syliinsä suuren ja hyvin rikkinäisen sukan.
— En minäkään. Mitähän kummaa minäkin olisin tehnyt ilman äitikultaa, lisäsi Ted syleillen äitiään niin, että molemmat hävisivät sanomalehden taa, johon Ted oli ollut vajonneena vähän aikaa.
— Kultaseni, jos pesisit kätesi silloin tällöin, niin hyväilysi olisivat vähemmän tuhoisia minun kauluksilleni. Mutta vähät siitä, tulkoot ruohotäplät kaupanpäällisiksi. Lyhykäinen 'auringonpimennys' näytti kovasti virkistäneen Jo-rouvaa, vaikka niskahiukset olivatkin tarttuneet Tedin nappiin ja kaulus oli aivan vinossa.
Samassa Josie, joka oli tutkinut osaansa parvekkeen toisessa päässä, päästi pienen parahduksen ja ryhtyi näyttelemään Julian hautaholvikohtausta niin tehokkaasti, että pojat taputtivat käsiään ja Nan mutisi: — Ihan liian kiihottavaa hänen ikäiselleen.
— Kyllä sinun varmaan täytyy alistua, Meg. Tuo lapsi on syntynyt näyttelijäksi. Emme me milloinkaan esittäneet mitään noin hyvin, emme edes 'Noidan kirousta', sanoi Jo-rouva ja heitti kirjavan sukkanipun sisarentyttärensä jalkoihin, kun tämä lyyhistyi kynnysmatolle.
— Tuo on varmaan rangaistus siitä, että minä niin kiihkeästi halusin näyttämölle silloin tyttönä. Nyt tiedän miltä äidistä tuntui. Meg-rouvan äänessä oli vähän moitetta, ja Demi kiskoi sisarensa kynnykseltä ja komensi tätä olemaan hassuttelematta.
— Laske minut, tai saatte kuulla 'Mielipuolen morsiamen' hahhahhaineen kaikkineen, huusi Josie mulkoillen Demiin kuin loukattu kissanpoika. Ja heti päästyään jaloilleen hän alkoi esittää dramaattisesti Readen kuuluisaa rouva Woffingtonia käyskellen ylväänä portaita alas Daisyn punainen huivi laahuksena perässään.
— Eikö hän ole loistava! Täällä olisi julmetun yksitoikkoista, ellei Josie pitäisi iloa yllä. Älä yritäkään tehdä hänestä mallikappaletta, sanoi Ted rypistäen kulmiaan Demille, joka kirjoitti portailla pikakirjoitusmuistiinpanoja.
— Josien pitäisi olla minun lapseni ja Robin sinun, Meg. Silloin sinun talosi olisi rauhan satama ja minun oikea hullunmylly. Minun täytyy nyt lähteä kertomaan Laurielle uutisia. Tule mukaan, Meg, pieni kävely tekee meille hyvää.
Ja pistettyään Tedin olkihatun päähänsä Jo-rouva lähti sisarensa kanssa. Daisy jäi vahtimaan vohveleita, Ted lepyttelemään Josieta, ja Tom ja Nan menivät järjestämään potilailleen kiusallisen neljännestunnin.
2
Nimi oli hyvin valittu, ja muusat tuntuivat olevan kotosalla sinä päivänä. Kulkiessaan avoimen ikkunan ohi tulijat näkivät kirjastoa hallitsevan Kleion, Kalliopen ja Uranian. Melpomene ja Thaleia taas oleskelivat hallissa, jossa joukko nuoria tanssi ja harjoitteli näytelmää. Erato käveli puutarhassa rakastettunsa seurassa, ja musiikkihuoneessa johti kuoroa itse Foibos Apollo.
Vanha ystävämme Laurie oli kypsään ikään ehtinyt Apollo; hän oli yhtä hauskan näköinen ja sydämellinen kuin ennenkin, aika vain oli kypsyttänyt oikullisen pojan mieheksi. Menestys seuraa toisia ihmisiä ja he kukoistavat parhaiten auringonpaisteessa; toiset taas tarvitsevat varjoa ja jalostuvat hallan kosketuksesta. Laurie ja Amy kuuluivat edellisiin. Naimisiin menosta lähtien heidän elämänsä oli ollut hyvin valoisaa — ei vain iloista ja sopusointuista, vaan myös vakavaa ja hyödyllistä.
Heidän talonsa oli mukava ja kaunis. Isäntäväki veti puoleensa taiteilijoita ja piti heitä mielellään vieraanaan. Laurie avusti anteliaasti musiikin harrastajia, Amyn suojatit taas olivat eteenpäinpyrkiviä nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Ja hänen oma taiteenharrastuksensa tuli hänelle entistä rakkaammaksi, kun Bess varttuessaan jakoi hänen kanssaan työn ja huvin. Sillä Amy kuului niihin, jotka osoittavat, että nainen saattaa olla hyvä puoliso ja äiti uhraamatta omia erikoislahjojaan.
Sisaret tiesivät mistä Amyn löytäisi, ja Jo meni suoraa päätä ateljeehen, jossa äiti ja tytär olivat täydessä työssä. Bess muovasi lapsen päätä, ja äiti viimeisteli miehensä muotokuvaa.
— Kas niin, tytöt, lopettakaahan savileipienne leipominen, niin saatte kuulla uutisia! sanoi Jo astuessaan sisään.
Taiteilijat panivat pois työkalunsa ja tulivat tervehtimään rauhanhäiritsijää. Hetken kuluttua ilmestyi Lauriekin Megin hälyttämänä huoneeseen ja istahti sisarusten väliin kuuntelemaan uutisia Franzista ja Emilistä.
— Sillä lailla. Kulkutauti on siis puhjennut, ja tästä lähtien se raivoaa vimmatusti, kunnes joukkosi on kerta kaikkiaan mennyttä. Jo-rukka, saat valmistautua näkemään seuraavien kymmenen vuoden aikana kaikenkirjavia romansseja ja hullutuksia. Poikasi heittäytyvät suin päin ojasta allikkoon, kiusoitteli Laurie naureskellen Jo-rouvan epätoivoista ilmettä.
— Tiedän sen ja toivon hartaasti, että saan heidät kiskotuksi ehjinä kuivalle maalle. Mutta minun hartioilleni lankeaa hirveä vastuu, sillä tiedän hyvin, miten tässä käy. He tulevat minun luokseni ja odottavat, että minä pystyn järjestämään heidän pienet rakkausasiansa onnelliseen päätökseen. Vaikka hauskaa se minustakin on, ja Meg on niin tunteellinen sielu, että mässäilee tuolla kaikella jo etukäteen, vastasi Jo ajatellen huojentuneena, että hänen omat poikansa olivat onneksi vielä liian nuoria 'heittäytyäkseen suin päin ojasta allikkoon'.
— Mitäs Meg sanoo, jos Nat alkaa pyöriä liian lähellä Daisya? Kai te olette sen huomanneet. Musikaalisena neuvonantajana olen myös pojan uskottu ja tahtoisin tietää, minkä neuvon hänelle annan, sanoi Laurie suorasukaisesti.
— Hiljaa! Sinähän unohdat lapsen, aloitti Jo vilkaisten Bessiin, joka oli taas uppoutunut työhönsä.
— Kaikkea vielä, hän on muissa maailmoissa eikä kuule sanaakaan. Vaikka kyllä tytön pitäisikin lopettaa jo. Bess-kulta, pane lapsukaisesi nukkumaan ja juokse ulos. Meg-täti on salissa, mene näyttämään hänelle uusia kuvia, kunnes me tulemme, lisäsi Laurie katsellen hellästi pitkää tyttöään, joka hänen mielestään oli kauniimpi kuin yksikään talon monista veistoksista.
— Menen, isä. Mutta sano ensin, onko tämä hyvä. Bess pani kuuliaisesti pois työkalunsa ja jäi katsomaan veistosta.
— Hemmoteltu lapsi, en voi olla toteamatta, että toinen poski on toista pulleampi ja että otsakiharat muistuttavat liiaksi sarvia ollakseen aivan täydellisiä. Muuten se vetää kyllä vertoja Rafaelin laulaville enkeleille, ja minä olen siitä ylpeä.
Laurie nauroi puhuessaan, sillä nämä aloittelijan työt olivat niin Amyn ensiyritysten kaltaisia, että vain ihastunut äiti saattoi suhtautua niihin vakavasti.
— Sinä nyt et oikeastaan ymmärräkään, että muukin voi olla kaunista kuin musiikki, vastasi Bess ravistaen päätään, joka hohti vaaleana ateljeen viileässä hämärässä.
— Ymmärrän minä, että sinäkin olet kaunis, kähäräpää, ja ellet sinä ole taidetta, niin mikä sitten? Mutta tahtoisin hätistää sinut pois täältä kolkon saven ja marmorin keskeltä auringonpaisteeseen, tanssimaan ja nauramaan niin kuin muutkin nuoret. Minä haluan ilmielävän tytön enkä harmaaesiliinaista kuvapatsasta, joka ei välitä muusta kuin työstä.
Isän puhuessa kiertyi kaksi töhryistä kättä hänen kaulaansa, ja Bess sanoi vakavasti:
— Välittääpä ainakin sinusta, isä. Mutta tahtoisin tehdä jotakin kaunista, niin että voisit aikaa myöten olla minusta ylpeä. Nyt menen sinun mieliksesi juoksemaan ja laulamaan ja olemaan ilmielävä tyttö. Ja heittäen ison pellavaesiliinansa pois Bess hävisi huoneesta.
— Hauskaa että sanoit noin. Tuo lapsi uppoutuu aivan liikaa näihin taideharrastuksiin. Ja se on minun syyni. Olen itse niihin niin innostunut, että unohdan olla järkevä, huokasi Amy peitellen Bessin lapsen huolellisesti kosteaan pyyhkeeseen.
— Minusta se juuri onkin suurenmoista, että me voimme nyt elää lastemme mukana. Mutta koetan muistaa kuinka äiti kerran sanoi Megille, että isien pitäisi enemmän osallistua kasvatukseen, ja siksi Fritz ja minä vaihdamme silloin tällöin poikia. Robin levollisuus tekee minulle yhtä hyvää kuin Tedin myrskyt hänen isälleen. Amy, entä jos sinäkin antaisit Bessin jättää savikakkunsa joksikin aikaa ja harrastaa musiikkia Laurien kanssa. Silloin tytöstä ei tule yksipuolinen eikä hänen isänsä ole kateellinen.
— Hyvä, Jo! sanoi Laurie tyytyväisenä. — Arvasinkin että puhuisit puolestani. Minä olen todellakin kateellinen Amylle ja tahtoisin saada osani tytöstä. Mitäs sanot, rouvaseni, jos minä pitäisin Bessiä kesän ja ensi talven. Kun menemme Roomaan, luovutan hänet taas sinulle ja kuvaamataiteelle. Se olisi reilua peliä.
— Hyvä on, minä suostun. Mutta älä unohda, että vaikka Bess onkin vain viisitoistavuotias, hän on paljon kehittyneempi kuin useimmat ikäisensä tytöt eikä häntä voi pitää enää lapsena. Minä toivoisin, että hän voisi pysyä aina noin kauniina ja puhtaana.
Amy puhui alakuloisesti ja katseli ympärilleen hauskassa huoneessa, jossa oli viettänyt monta onnellista hetkeä tyttärensä seurassa.
— Kukin aina vuorollaan, se kuuluu leikkiin sopuisaan, niinhän me ennen vanhaan hoimme kun tahdoimme kaikki yhtaikaa ratsastaa oksalla tai pitää punaisia kenkiä, sanoi Jo reippaasti.
— Niinpä niin, vastasivat Laurie ja Amy nauraen Jon leikkilorun herättämille muistoille.
— Sen vanhan omenapuun oksilla keinuminen vasta oli hauskaa. En ole ikinä nauttinut oikealla hevosella ratsastamisesta sillä tavoin, huokasi Amy katsellen ulos korkeasta ikkunasta, aivan kuin olisi nähnyt taas vanhan puutarhan ja pikku tytöt siellä leikkimässä.
— Minun herkullisimmat muistoni liittyvät makkaraan ja paistinpannuun. Me pidimme aikamoista elämää. Kuinka pitkä aika siitä tuntuukaan olevan, sanoi Laurie tuijottaen edessään olevia naisia ikään kuin hänen olisi vaikea käsittää, että he joskus olivat olleet pikku Amy ja vallaton Jo.
— Älä vihjailekaan, hyvä herra, että alkaisimme muka tulla vanhoiksi! Me olemme vasta täydessä kukassa, ja kaunis kukkavihko tässä onkin, nuppuja ympärillä, vastasi Amy-rouva ja ravisti vaaleanpunaisen musliinipukunsa poimuja tuntien samantapaista tyydytystä kuin pikku tyttö uuden puvun saadessaan.
— Puhumattakaan piikeistä ja kuihtuneista lehdistä, lisäsi Jo huoaten, sillä hänelle ei elämä ollut milloinkaan ollut aivan helppoa.
— Tule juomaan kupillinen teetä, Jo, katsotaan mitä nuoriso puuhaa.Olet väsynyt ja kaipaat virkistystä, sanoi Laurie tarjoten käsivarrenkummallekin sisarelle ja taluttaen heidät iltapäivä teelle, jotaParnassossa vuoti runsaasti kuin muinoin nektaria.
Tee oli katettu ilmavaan kesäsaliin, ja Meg istui siellä odottamassa heitä. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaasti ja puiden humina täytti huoneen, sillä sen kolme isoa ikkunaa olivat puutarhaan päin.
Amy ja Jo istuutuivat avonaisen ikkunan luo kuuntelemaan musiikkisalista kantautuvaa laulua, ja Laurie kaatoi heille teetä. Nat ja Demikin tulivat teelle kintereillään Josie sekä Ted ja Rob isänsä kanssa.
Professori Bhaer oli harmaantunut, mutta yhtä eloisa ja innostunut työhönsä kuin konsanaan. Hän istahti vaimonsa viereen ja viittasi Natia tulemaan lähemmäs.
— Olen kirjoittanut sinun puolestasi suosituskirjeitä vanhoille ystävilleni Leipzigiin. On hyvä, että voit turvautua heihin, sillä varmasti sinua vaivaa aluksi ankara koti-ikävä, hän sanoi antaen pojalle kirjenipun.
— Kiitos. Kai siellä tosiaan tuntuu aika orvolta, ennen kuin pääsee alkuun, tuumi Nat, joka ajatteli tulevaa Saksan-matkaansa varsin ristiriitaisin tuntein.
Nat oli nyt täysikasvuinen. Mutta hänen siniset silmänsä olivat yhtä vilpittömät kuin ennenkin, suu hiukan pehmeä, otsa korkea ja leveä niin kuin usein musikaalisilla ihmisillä. Vaatimaton, herkkä ja tunnollinen Nat oli menestynyt tyydyttävästi, mutta ei mitenkään loistavasti. Jo-rouva piti pojasta ja oli varma, että tämä yrittäisi parhaansa, mutta ei voinut odottaa häneltä kovin suuria, ellei hän opiskeltuaan ulkomailla ja jouduttuaan omille jaloilleen kypsyisi taiteilijana ja ihmisenä. Natilta puuttui lujuutta.
— Olen nimeillyt kaikki vaatteesi — tai oikeastaan Daisy sen teki —, ja heti kun saat kirjasi kokoon, voidaan ruveta pakkaamaan, sanoi Jo, joka oli niin tottunut lähettämään poikia eri suuntiin, ettei edes matka pohjoisnavalle olisi tuntunut hänestä ihmeeltä.
Nat punastui onnesta kuvitellessaan Daisya nimeilemässä N:ää ja B:tä hänen halpoihin sukkiinsa ja nenäliinoihinsa. Sillä Nat palvoi Daisya ja uneksi tulevaisuudesta, jolloin hänellä olisi soittajan paikka ja Daisy hoitaisi heidän pientä kotiaan. Jo-rouva tiesi sen. Nat ei ollut aivan se mies, jota hän olisi toivonut sisarentyttärelleen, mutta toisaalta hän tunsi pehmeän Natin tarvitsevan juuri sellaista huolenpitäjää kuin Daisy. Ilman taitavaa luotsia hänestä saattaisi tulla rakastettava, mutta vastuuton ja päämäärätön ajelehtija, jollaisia joskus näkee maailman väylillä.
Daisyn äiti asettui päättävästi vastustamaan Nat-paran haavetta. Hän oli pojalle ystävällinen, mutta tässä asiassa niin luja kuin hänen kaltaisensa lempeä sielu pystyi olemaan. Ja Nat pakeni saamaan lohdutusta äiti Bhaeriltä, joka aina otti sydämestään osaa poikiensa huoliin. Rakkausasioissa Meg-rouva oli tavallisesti sisarensa paras neuvonantaja, sillä hän nautti niistä vielä yhtä hartaasti kuin konsanaan nuorena tyttönä. Mutta Natin kohdalla hän kovetti sydämensä eikä tahtonut kuulla taivuttelun sanaakaan. Nat oli hänen mielestään liian tarmoton, ja musiikkimiehen elämä oli epävarmaa. Daisykin oli vielä nuori; asia tulisi ajankohtaiseksi vasta viiden kuuden vuoden perästä. Siinä kaikki, sillä kun pelikaaniemo ryhtyy vastarintaan, se saattaa olla hyvin tiukka, vaikka muuten olisi valmis nyppimään jälkeläistensä puolesta vaikka viimeisen höyhenensä.
Jo-rouva mietti kaikkea tätä, kun hän katseli Natia tämän keskustellessa professorin kanssa, ja hän päätti puhua avoimesti pojalle ennen tämän matkaa.
— Platon ja hänen oppilaansa lähestyvät, kaikui Teddyn kuulutus, kun herra March tuli huoneeseen mukanaan joukko opiskelijoita.
Bess meni heti hänen luokseen, sillä mummon kuoleman jälkeen isoisä oli hänen erityishuolenpitonsa kohteena. Näytti herttaiselta kun vaaleakiharainen pää kumartui hopeisen puoleen tytön vetäessä esiin isoisän lempituolin tarjoillakseen hänelle hellän innokkaasti.
— Sir, suvaitsetteko? kysyi Laurie, joka kierteli ympäriinsä sokeriastia toisessa ja kakkulautanen toisessa kädessään.
— Kiitos, tämä tyttö huolehtii minusta. Ja pastori March kääntyi Bessiin päin, joka istui hänen tuolinsa käsinojalla ja piteli maitolasia.
— Kaunis vastalause laululle, jossa sanotaan, etteivät nuoruus ja vanhus saata elää yhdessä, sanoi Laurie hymyillen edessään olevalle parille.
— Laulussa puhutaan äreästä vanhuudesta, isä. Siinä onkin aikamoinen ero, sanoi Bess nopeasti.
"Punaruusujen näetkö puhkeavanlumihangen helmasta valkean?"
laususkeli pastori March, kun Josie tuli istumaan hänen toiselle käsinojalleen. Josie olikin kuin pieni okainen ruusu, sillä hän oli ollut kuumassa sanakiistassa Tedin kanssa ja joutunut tappiolle.
— Isoisä, pitääkö naisten aina totella miehiä ja myöntää heidät viisaammiksi vain sen takia, että he ovat vahvempia, Josie huudahti katsoen äkäisesti serkkuaan, kun tämä asteli ärsyttävä hymy poikamaisella kasvoillaan, jotka aina näyttivät hassunkurisilta pitkän vartalon päässä.
— Kultaseni, se on vanhanaikainen käsitys ja sen muuttaminen vie aikaa. Mutta minusta tuntuu, että naisten hetki on lyönyt. Poikien on varmaan ruvettava ponnistelemaan parhaansa mukaan, sillä tytöt ovat nyt heidän rinnallaan ja pääsevät ehkä ensimmäisinä määränpäähän, vastasi herra March ja katseli isällisellä tyydytyksellä ympärillään olevia nuoria naisia.
— Pikku Atalante-raukkoja hämmentävät surkuteltavassa määrin heidän tielleen heitetyt esteet, mutta arvelen, että he saavat hyviä tuloksia, kunhan ovat oppineet juoksemaan paremmin, nauroi Laurie-herra silittäen Josien pörröistä tukkaa, joka oli pystyssä kuin vihaisen kissanpojan karvat.
— Mikään ei pysäytä minua, jahka lähden liikkeelle. Vaikka edessä olisi kokonainen lauma Tedejä, yrittäköötpä vain saada minut kääntymään. Minä näytän Teddylle, että nainen voi näytellä yhtä hyvin kuin mies, jollei paremminkin. Niin on käynyt ja käy vastakin. Enkä ikinä myönnä, etteivät minun aivoni olisi yhtä hyvät kuin hänen, vaikka ovatkin ehkä pienemmät, huusi kiihtynyt nuori neiti.
— Jos viskelet noin rajusti päätäsi, turmelet nekin vähät, jotka sinulla on; sinun sijassasi koettaisin suojella niitä, alkoi Ted taas kiusoitella.
— Mistä tämä kansalaissota sai alkunsa? kysyi isoisä.
— Me ahersimme Iliaan kimpussa ja tulimme siihen kohtaan, jossa Zeus käskee Heran olla utelematta hänen asioitaan tai uhkaa lyödä häntä, ja Josie äkämystyi, kun Hera oli nöyrästi vaiti. Minä sanoin, että se oli ihan oikein, ja olin yhtä mieltä tuon vanhan kaverin kanssa siitä, etteivät naiset tiedä paljon mitään ja että heidän täytyy olla kuuliaisia miehille, selitti Ted.
— Jumalattaret tehkööt miten tahtovat, mutta kreikkalaiset ja troialaiset naiset olivat raukkoja, jos välittivät sellaisista miesnahjuksista, jotka eivät itse kyenneet taistelemaan taistelujaan vaan joita Pallas Athenen ja Afroditen ja Heran piti yllyttää, kun he olivat saada selkäänsä. Oli sekin ajatus, että kaksi armeijaa pysähtyi ja istuutui katselemaan, kun kaksi sankaria kivitti toistaan. Minä en anna suurtakaan arvoa teidän vanhalle Homeroksellenne. Minun sankarini on Napoleon tai Grant.
— Napoleonin Heralla oli hyvät päivät. Tyttöjen tapa on juuri tuolla lailla tehdä johtopäätöksiä ensin yhtäänne, sitten toisaanne, pilkkasi Ted.
— Aivan kuin Johnsonin nuori nainen, joka ei koskaan lausunut varmaa mielipidettä mistään, vaan aina kierteli, lisäsi Lauriesetä nauttien äärettömästi väittelystä.
— Minä puhuin heistä vain sotilaina. Mutta jos katsotaan asiaa naisten kannalta, niin eikö Grant ollut hyvä aviomies ja rouva Grant onnellinen nainen? Grant ei uhannut lyödä vaimoaan, jos tämä kysyi jotakin. Ja jos Napoleon teki väärin Josephineä kohtaan, niin osasi hän kuitenkin taistella, eikä minkään Pallas Athenen tarvinnut hääriä hänen ympärillään. Kreikkalaiset olivat typerää joukkoa, keikari-Pariksesta aina Akhilleukseen asti, joka kuhnusteli laivoillaan, enkä minä muuta mielipidettäni jonkun Hektorin tai Agamemnonin takia, sanoi Josie lannistumattomana.
— Sinä ainakin osaat taistella kuin troialainen, ja me muut olemme nyt ne kaksi tottelevaista sotajoukkoa, jotka katselevat syrjästä, kun sinä ja Ted selvitätte asian, aloitti Laurie-setä. Hän asettui sellaiseen asentoon, että muistutti keihääseensä nojaavaa sotilasta.
— Luulen että meidän täytyy luopua siitä, sillä Pallas näyttää laskeutuvan maan pinnalle ja vievän Hektorimme, sanoi herra March hymyillen, kun Jo tuli muistuttamaan pojalleen, että illallisaika lähestyi.
— Taistellaan loppuun toisella kertaa, kun läheisyydessä ei ole jumalattaria, jotka saattavat keskeyttää, sanoi Ted ja kääntyi lähtemään aika vauhtia muistaessaan luvatut herkut.
Katsoen että hänellä naisena oli oikeus viimeiseen sanaan, Josie juoksi pojan perästä, mutta ei ennättänyt keksiä mitään purevaa, kun päivettynyt nuori sinipukuinen mies tuli juosten portaita ja huusi iloisesti:
— Hoi, hoi! Missä kaikki ovat?
— Emil! Emil! huusi Josie, ja samassa Tedkin oli paikalla. Äskeisten riitapukarien ottelu päättyi tervetuliaishälinään.
Vohvelit unohtuivat. Hinaten serkkuaan kuin jyskyttävät pikku höyryt hienoa kauppalaivaa lapset palasivat olohuoneeseen.
— En luullut pääseväni täksi päiväksi, mutta kun selvisinkin, ohjasin suoraa päätä vanhaan Plumiin. Siellä ei ollut ristin sielua ja niin tein luovin ja purjehdin kohti Parnassoa, ja täällähän te olette joka iikka. Voi että on hauskaa nähdä teitä taas, huudahti meripoika seisoessaan hajasäärin ihan kuin olisi jatkuvasti tuntenut keinuvan kannen jalkojensa alla.
— Sinäpä tuoksut laivalle ja tervalle, sanoi Josie nuuskien tuoreita meren tuoksuja. Emil oli hänen lempiserkkunsa, ja hän puolestaan Emilin lemmikki. Siksi hän tiesi, että sinisen puseron pulleissa taskuissa oli aarteita ainakin hänelle.
— Maltahan ja anna minun luodata ennen kuin sukellat, nauroi Emil, sillä hän ymmärsi, mitä hyväilyt tarkoittivat. Ja pitäen toisella kädellään tyttöä loitolla, hän kaiveli toisella taskustaan kaikenlaisia rasioita ja paketteja. Niissä oli nimi kussakin ja hän ojenteli niitä ympärilleen.
— Tässä touvia, joka pitää veneen aloillaan edes viisi minuuttia, hän sanoi ja heitti Josien kaulaan sievän vaaleanpunaisen korallinauhan. — Ja tämän merenneidot lähettivät Undinelle, hän lisäsi ojentaen Bessille helmiäiskotilonauhan. — Arvelin että Daisy pitää viulusta, jatkoi meripoika nauraen ja purki kääröstä hienon, viulunmuotoisen filigraanineulan.
— Varmasti pitää, minä vien sen hänelle, vastasi Nat poistuen hyvillään saamastaan tehtävästä.
Emil maiskautti suutaan ja otti esiin sievästi veistetyn karhun, jonka pää irtosi niin että aukosta näkyi reilun kokoinen mustepullo. Sen hän jalkaa raapaisten antoi Jo-tädille.
— Kun tiedän, kuinka rakastat näitä jaloja eläimiä, toin tämän kynääsi varten.
— Mainiota, Kommodori! sanoi Jo-rouva mielissään.
— Koska Meg-täti nuoruudestaan huolimatta aina käyttää myssyä, sain Ludmillan hankkimaan muutaman pitsinpalan. Toivottavasti ne miellyttävät. Ja pehmeästä paketista tuli esiin kaksi harsomaista esinettä, joista toinen pian peitti Meg-rouvan kauniita hiuksia kuin lumihiutaleet.
— En voinut keksiä mitään kyllin hyvää Amy-tädille, koska hänellä on kaikkea mahdollista. Siksi toin vain pienen kuvan, joka saa minut aina muistamaan häntä Bessin lapsuusaikoina. Ja Emil antoi tädille pitkänpyöreän norsunluusoljen, johon oli maalattu kultahiuksinen Madonna pienokainen sinisessä viitanhelmassaan.
— Sepä kaunis, huudahtivat kaikki. Ja ihastuneena Amy-täti heti ripusti sen kaulaansa Bessin hiuksista ottamaansa siniseen nauhaan, sillä kuva toi hänen mieleensä hänen elämänsä onnellisimman vuoden.
— Ja Nanille olen mielestäni löytänyt mahdollisimman sopivan lahjan, sievä se on vaikkei komea, eräänlaiset arvonmerkit, nähkääs, ja ne sopivat hyvin tohtorille, Emil sanoi ylpeästi esittäen kaksi pienen pääkallon muotoista korvarengasta.
— Kamalaa! Bess käänsi katseensa omaan kauniiseen kaulanauhaansa.
— Ei hän käytä korvarenkaita, sanoi Josie.
— Hyvä, sitten hän pistää huvikseen reiät sinun korviisi. Hänhän on silloin kaikkein onnellisin, kun saa kaivella ja koetella veitsellä kanssaihmisiään, vastasi Emil hämmästymättä. — Minulla on vielä paljon saalista arkussani teille, pojat, mutta tiesin, etten saisi hetkenkään rauhaa, ennen kuin lasti on purettu tytöille. Ja nyt kertokaa kaikki kuulumiset. Istuutuen Amyn parhaalle marmoripöydälle merimies heilutteli jalkojaan ja puhui kymmenen solmun nopeudella, kunnes Jo-täti hätisti koko joukon pitkän pöytänsä ääreen juomaan teetä Kommodorin kunniaksi.
3
Monta ilon hetkeä oli Marchin perheen jäsenillä ollut vuosien varrella, mutta suurimman yllätyksen he olivat kokeneet, kun 'ruma ankanpoikanen' lopultakin osoittautui — ei kylläkään joutseneksi, vaan pikemminkin sadun kultahanheksi. Jo oli näet kymmenen vuoden kuluessa saavuttanut kirjoillaan sellaisen menestyksen, että hänen huimimmatkin unelmansa toteutuivat. Koskaan hän ei itse täysin käsittänyt, miten ja miksi näin kävi. Hän huomasi vain äkkiä olevansa kuuluisa, ja — mikä parasta — keränneensä sen verran maallista mammonaa, että vaikeudet oli voitettu ja poikien tulevaisuus turvattu.
Tämä menestys alkoi eräänä onnettomana vuotena, jolloin Plumfieldissa kaikki meni päin mäntyä. Oli tiukka aika, koulu kitui, Jo uurasti yli voimiensa ja sairastui. Laurie ja Amy matkustelivat pitkään ulkomailla, ja Bhaerit olivat liian ylpeitä pyytääkseen apua edes heiltä.
Sairasvuoteellaan Jo pohti huolissaan perheen kurjia raha-asioita, ja lopulta hän päätti turvautua viimeiseen oljenkorteen — kauan toimettomana olleeseen kynäänsä. Kun eräs kustantaja juuri silloin etsi julkaistavakseen tyttökirjoja, Jo kyhäsi käden käänteessä pienen tarinan oman sisarusparvensa nuoruudenaikaisista seikkailuista ja lähetti sen liikoja odottamatta koettelemaan onneaan.
Mutta Jon elämässä olivat vasta- ja myötämäet aina olleet jyrkkiä. Hänen ensimmäinen kirjansa, vuosikausien uurastuksen tulos, jonka piti täyttää tekijänsä suuret toiveet ja kunnianhimoiset unelmat, oli tuottanut katkeran pettymyksen. Sen sijaan tämä vaatimaton kertomus, joka oli kyhätty muutaman dollarin toivossa, joutui odottamatta myötätuuleen ja purjehti suoraan lukijain suosioon. Se toi tekijälleen runsain mitoin kultaa ja kunniaa.
Hämmästyksekseen Josephine Bhaer näki pienen purtensa palaavan satamaan liput liehuen ja tykit iloisesti jyskien. Ystävät riemuitsivat hänen menestyksestään ja onnittelivat häntä. Ja tämän ensi menestyksen jälkeen kaikki sujui helposti. Jo koki pelkkää myötätuulta, ja jokainen uusi kirja auttoi eteenpäin niitä, joita hän rakasti ja joiden hyväksi teki työtä.
Mutta kuten kaikella tässä kummallisessa maailmassa, Jon menestykselläkin oli hullunkuriset ja hankalat puolensa. Alkuaikojen hämmästyksestä ja riemusta toinnuttuaan hän alkoi varsin pian väsyä maineeseensa ja kaivata menetettyä vapauttaan.
Hänestä oli äkkiä tullut ihailevan lukijakuntansa orja. Se puuttui kaikkiin hänen toimiinsa, entisiin, nykyisiin ja tuleviinkin. Vieraat halusivat katsella häntä, kysellä, varoittaa ja onnitella; he olivat saattaa hänet suunniltaan hyvää tarkoittavalla huomaavaisuudellaan. Jos hän kieltäytyi avaamasta heille sydäntään, he moittivat häntä. Jos hän torjui tuntemattomien avunpyynnöt ja lahjoitusvaatimukset eikä ottanut kantaakseen kaikkea ihmiskunnan hätää ja kurjuutta, häntä sanottiin kovasydämiseksi, itsekkääksi ja ylpeäksi. Jos hänen oli mahdotonta vastata saamiinsa kirjeröykkiöihin, hän laiminlöi velvollisuutensa.
Ennen pitkää Jon kärsivällisyys loppui. Hän vetäytyi luolaansa ja murahteli pelottavasti, kun häntä houkuteltiin sieltä ulos. Vapaus oli aina ollut hänen kallein omaisuutensa, ja nyt siitä oli jäljellä vain riekaleet. Jo oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella voitiin vaatia, kun oli sirotellut ympärilleen runsain käsin nimikirjoituksia, valokuvia ja elämäkertatietoja, kun taiteilijat olivat kuvanneet hänen kotinsa joka taholta ja lehtimiehet hänet itsensä siltä jöröltä puolelta, jonka hän aina näytti näinä kiusallisina hetkinä, kun herttaisten pyhiinvaeltajien loputon virta oli kuluttanut kunnioittavilla askelillaan hänen kynnyksensä ja tuhonnut hänen pihanurmensa, kun palvelijat lähtivät talosta jo viikon kuluttua väsyttyään kuulemaan aamusta iltaan ovikellon soittoa, kun hänen miehensä sai suojella häntä aterioiden aikoina ja pojat turvata hänen pakonsa takaikkunasta yritteliäiden vieraiden ilmaantuessa sopimattomalla hetkellä.
— Pitäisi säätää suojelulaki onnettomien kirjailijoiden turvaksi, sanoi Jo eräänä aamuna, kun posti toi hänelle tavallista enemmän kirjeitä. — Se on minulle polttavampi ongelma kuin kansainvälinen tekijänoikeus, sillä aika on rahaa ja rauha terveyttä, ja olen menettämässä molemmat saamatta tilalle mitään. Mieleni tekee hurjasti paeta jonnekin erämaahan.
— Noille leijonanmetsästäjille tekisi hyvää vaihtaa hetkeksi osaa takaa-ajettavien kanssa; silloinpa näkisivät, millaisena maanvaivana he ovat. "Otin vapauden tulla ilmaisemaan ihastukseni viehättävästä teoksestanne", matki Ted kumartaen äidilleen, joka tuijotti vihaisena postista tulleita nimikirjoituspyyntöjä.
— Yhden asian olen päättänyt, sanoi Jo topakasti. — Tällaisiin pyyntöihin en enää vastaa. Tuolle pojalle olen jo lähettänyt ainakin kuusi nimikirjoitusta, ilmeisesti hän myy niitä. Ja jos vastaan tälle tytölle, saan ennen pitkää kaikki hänen koulutoverinsa kimppuuni. Emerson ja Whittier heittivät tällaisen postin paperikoriin, ja vaikka minä olenkin vain kirjallinen puistotäti enkä tarjoa nuorille muuta kuin moraalivelliä, aion tässä asiassa seurata suurten esimerkkiä. Minähän en ennätä syödä enkä nukkua, jos yritän tyydyttää näiden ajattelemattomien lasten toivomuksia. Ja helpotuksesta huokaisten Jo pyyhkäisi koko läjän syrjään.
— Minä avaan loput kirjeet, että saat lopettaa aamiaisesi, sanoi Rob, joka usein oli äitinsä sihteerinä. — Tässä on muuan etelästä tullut. Kahdeksantoistavuotias kirjailija ehdottaa, että panet nimesi romaaniin, jonka hän on kirjoittanut. Ensimmäisen painoksen jälkeen sinun nimesi joutaa pois ja hänen pannaan tilalle. Selväsanainen ehdotus. Mutta et taida suostua siihen, vaikka oletkin yleensä helläsydäminen nuoria kynäilijöitä kohtaan.
— Ei käy. Selitä se hänelle ystävällisesti, ennen kuin hän ehtii lähettää tänne juttunsa. Minulla on tällä hetkellä hallussani seitsemän käsikirjoitusta ja tuskin ehdin lukea edes omaani, sanoi Jo-rouva. Hän onki maljasta pienen kirjeen ja avasi sen huolellisesti, koska se alamäkeä luisuvasta osoitteesta päätellen oli lapsen kirjoittama.
— Tähän vastaan itse. Pieni sairas tyttö toivoo minulta kirjaa, ja sen hän on saava; mutta en minä voi kirjoittaa jatkoa kaikkiin kirjoihini vain hänen mielikseen. En koskaan pääsisi loppuun, jos tottelisin näitä ahnaita Oliver Twisteja, jotka koko ajan huutavat lisää! Entä sitten, Robin?
— Tämä on lyhyt, mutta herttainen.
'Rakas rouva Bhaer! Aion nyt sanoa mielipiteeni teoksistanne. Olen lukenut ne kaikki moneen kertaan ja sanon, että ne ovat loistavia. Olkaa hyvä, jatkakaa!
Ihailijanne Billy Babcock.'
— Tuosta minä pidän. Billy on järkevä ja arvostelukykyinen mies, koska on lukenut kirjani moneen kertaan ennen kuin ilmoittaa niistä mielipiteensä. Eikä pyydä edes vastausta. Kiitä häntä ja sano terveisiä.
— Tässä englantilainen seitsemän tyttären äiti tahtoo tietää, mille uralle kasvattaisi kunkin tyttärensä. Vanhin on kaksitoistavuotias, ei ihme, että äidin pää on pyörällä, nauroi Rob.
— No, koetetaan vastata. Mutta vähät hän minun neuvoistani, kun itselläni ei ole tyttäriä; luultavasti naisparka vain järkyttyy kun sanon, että juoksennelkoot ja leikkikööt ja vankistukoot ennen kuin elämänurasta ruvetaan puhumaan. Kyllä asia aikanaan selviää kun saavat olla rauhassa eikä heitä valeta kaikkia samaan muottiin.
— Tässä joku kaveri etsii morsianta ja kysyy, tunnetko ketään sellaista tyttöä kuin kirjoissasi on.
— Lähetä Nanin osoite, niin saadaan nähdä, kuinka äijän käy, ehdotti Ted ja päätti lähettää sen itse kaikessa hiljaisuudessa jos suinkin voi.
— Tämä rouva toivoo, että ottaisit hänen tyttärensä ottolapseksi ja lainaisit tytölle rahaa muutaman vuoden ulkomaisia taideopintoja varten. Kaipa suostut?
— Ei kiitos! Minä aion pysyä lestissäni. Mikä tuo suttuinen kirje on?
'Rouva J.M. B:lle.
Jos reseda oisin tai lilja, niin rupeisin runoilijaksi, ja tuoksua huokuisin hiljaa, mitä katselis silmää kaksi.
Sä nouset kuin mahtava jalava,kun Phoibos aamuruskon kultaa.Oi ettei mun syömmeni palavasun tähtesi vain joutuis multaan!
Mun suuni suloisesti haastaa.Sun tahdon omakseni raastaakynäni piirtojen kautta.Se on kuin Karonin lautta.
Oi, katsele kukkia kedon:ne loistavat paremmin työttäkuin Salomon; lyön vaikka vedon.Oi armahin: hyvää yötä!
James.'
Poikien hohottaessa tälle vuodatukselle heidän äitinsä jatkoi kirjeiden lukemista. Muuan tyttö toivoi onnettomana uutta loppua kertomukseen, jossa hänen suosikkisankarinsa oli kuollut. Eräs pappi tahtoi tietää, mitä uskontoa rouva Bhaer tunnusti, ja epätietoinen nuori nainen tiedusteli kumman kahdesta kosijastaan valitsisi.
— Selvä on tältä päivältä. Nyt siivoan vähän ja käyn sitten käsiksi työhön. Sano kaikille, Mary, etten ole tavattavissa. En ota vastaan edes kuningatar Viktoriaa, mikäli hän sattuu tulemaan.
— Sujukoon päiväsi hyvin, rakkaani, sanoi hänen miehensä, joka oli ahertanut oman laajan kirjeenvaihtonsa kimpussa. — Minä syön opistolla professori Plockin kanssa, hänen pitäisi tänään tulla käymään. Nuoriso voi lounastaa Parnassossa, niin että sinä saat olla rauhassa. Ja tasoittaen suudelmalla väsymyksen rypyt vaimonsa otsalta mies marssi tiehensä taskut täynnä kirjoja, vanha sateensuoja toisessa kädessä ja toisessa pussillinen kiviä geologian tuntia varten.
— Jos kaikille naiskirjailijoille riittäisi aviomiehiksi sinunlaisiasi enkeleitä, niin he eläisivät kauemmin ja kirjoittaisivat enemmän. Vaikka ehkä siitä ei olisi maailmalle paljonkaan siunausta, moni meistä kirjoittaa jo nytkin ihan liikaa, mutisi Jo heilauttaen pölyhuiskua puolisonsa perään.
Emil oli jo lähtenyt kaupunkiin laivalleen, mutta Ted viivytteli napatakseen haluamansa osoitteen, tyhjentääkseen sokeriastian ja keskustellakseen äidin kanssa, sillä näillä kahdella oli yhdessä kaikenlaisia kujeita.
Jo siivosi aina oman huoneensa ennen kuin ryhtyi työhön. Mennessään vetämään alas ikkunaverhoa hän näki nurmikolla taiteilijan piirtämässä ja vetäytyi harmissaan takaikkunalle pudistelemaan pölyhuiskuaan.
Samassa ovikello soi ja tieltä kuului pyörien ratinaa.
— Minä menen. Mary päästää heidät kuitenkin sisään, sanoi Ted ja oikoi hiuksiaan lähtiessään eteiseen.
— En ota ketään vastaan. Järjestä niin, että pääsen pakenemaan yläkertaan, kuiskasi Jo valmistautuen pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti minnekään, ilmestyi ovelle mies kortti kädessään. Ted tervehti häntä jäykästi ja Jo kätkeytyi verhojen taa odottamaan pakotilaisuutta.
— Kirjoitan sarjaa "Lauantain pakinoihin" ja tulin ensimmäiseksi haastattelemaan rouva Bhaeria, aloitti vastatullut ammattikuntansa silkoiseen tapaan.
— Rouva Bhaer ei ota vastaan lehtimiehiä.
— Mutta minä pyydän vain muutaman minuutin, sanoi mies tunkeutuen yhä sisemmälle.
— Ette voi tavata häntä, sillä hän on ulkona, vastasi Ted todettuaan uhrin kadonneen — luultavasti ikkunasta.
— Sepä ikävää, minä tulen sitten uudestaan. Onko tämä kaunis huone hänen työkammionsa?
— Ei ole, sanoi Teddy työntäen miehen kohteliaan päättävästi eteiseen.
— Olisin kiitollinen, jos kertoisitte kuinka vanha rouva Bhaer on, missä hän on syntynyt, milloin mennyt naimisiin ja kuinka monta lasta hänellä on, jatkoi vieras häkeltymättä.
— Hän on kuusissakymmenissä, syntynyt Novaja Zemljalla, mennyt naimisiin päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten ja hänellä on yksitoista tytärtä. Vieläkö muuta? Tedin totinen naama oli niin hullunkurisessa ristiriidassa tuon pilailevan vastauksen kanssa, että mies tunnusti joutuneensa tappiolle ja peräytyi nauraen, juuri kun portaita nousi muuan rouva kannoillaan kolme kukoistavaa tyttöä.
— Me tulemme Oshkoshista asti emmekä voi mennä kotiin näkemättä rakasta rouva Bhaeria. Tyttäreni ihailevat kauheasti hänen kirjojaan ja tahtovat välttämättä nähdä hänet. Tiedän kyllä, että on varhaista, mutta me aiomme mennä katsomaan vielä Holmesta, Longfelleria ja muita suuruuksia. Rouva Erastus Kingsbury Parlamee Oshkoshista, ilmoittakaa hänelle. Ei väliä, vaikka saamme odottaa. Katselemme tässä hetken ympärillemme, jollei hän ole vielä valmis.
Tämä kaikki tuli semmoisella vauhdilla, että Ted saattoi vain tuijottaa reippaita neitosia, jotka olivat iskeneet häneen siniset silmänsä niin anovasti, ettei hänen ritarillisuutensa voinut kieltää heiltä ainakaan kohteliasta vastausta.
— Rouva Bhaer ei ole nyt tavattavana — ulkona kai parastaikaa. Mutta voittehan katsella taloa ja pihaa, jos teitä haluttaa, hän mutisi peräytyen, kun nuo neljä naista hyökkäsivät eteenpäin silmäillen ahnaasti ympärilleen.
— Oi, kiitos! Todella viehättävä paikka! Tässäkö hän kirjoittaa?Onko tuo hänen kuvansa? Juuri semmoiseksi olen häntä kuvitellutkin.
Naiset olivat pysähtyneet vanhan kaiverruksen eteen, joka esitti Caroline Nortonia, seitsentoistavuotiasta runoilijaneitoa, kynä kädessä, innoittunut ilme kasvoilla, jalokivikoriste otsalla ja helminauha kaulassa.
Koettaen pysyä vakavana Teddy osoitti oven takana riippuvaa epäonnistunutta muotokuvaa, joka oli perheessä jatkuvana ilonaiheena.
— Tässä on äitini, mutta se ei ole kyllä oikein hyvä kuva, hän selitti nauttien suunnattomasti huomatessaan, miten tytöt ponnistelivat salatakseen pettymyksensä. Nuorin heistä, kahdentoista ikäinen, ei loppujen lopuksi voinutkaan peittää mielipahaansa.
— Minä luulin, että hän olisi siinä kuudentoista. En minä enää tahdokaan nähdä häntä, tyttö tokaisi rehellisesti ja meni eteiseen jättäen äitinsä pyytelemään anteeksi ja sisarensa selittämään, että kuva oli "erittäin miellyttävä ja runollinen, varsinkin otsan kohdalta".
— Tulkaa, tytöt, meidän pitää lähteä, jos aiomme selvitä tästäpäivästä. Voitte jättää albuminne ja saatte ne postissa, kunhan rouvaBhaer on kirjoittanut niihin värssyn. Olemme oikein kiitollisia.Parhaat terveiset äidillenne, oli ikävää, ettemme tavanneet häntä.
Puhuessaan rouva Erastus Kingsbury Parlamee tuli katsahtaneeksi lukukammiolta näyttävään sivuhuoneeseen, jossa keski-ikäinen nainen oli pyyhkimässä pölyä yllään iso, raidallinen esiliina.
— Vilkaisen vain hänen pyhäkköään, kun hän kerran on ulkona, huudahti innostunut rouva ja pyyhälsi joukkoineen hallin poikki, ennen kuin Ted ehti varoittaa äitiään. Tämä oli jäänyt loukkuun, sillä taloa piirittivät taiteilija toiselta ja lehtimies toiselta puolen.
— Nyt ne saivat hänet kiinni, pahoitteli Teddy. — Turhaa hänen on näytellä sisäkköä, hehän tuntevat hänet kuvasta.
Mutta Jo pani parastaan, ja varmasti hän olisi pelastunut, jollei tuo kohtalokas kuva olisi paljastanut häntä. Rouva Parlamee pysähtyi kirjoituspöydän ääreen, ja välittämättä merenvahapiipusta, pöydän vieressä olevista miehen tohveleista ja isosta kirjekasasta, josta paistoi osoite "Prof. F. Bhaer", hän löi kätensä yhteen ja huudahti haltioissaan: