The Project Gutenberg eBook ofPoikien kirjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Poikien kirjaAuthor: Veikko KorhonenRelease date: December 22, 2023 [eBook #72475]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kustaannusliike Mattila & Kumpp, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIEN KIRJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Poikien kirjaAuthor: Veikko KorhonenRelease date: December 22, 2023 [eBook #72475]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kustaannusliike Mattila & Kumpp, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Poikien kirja
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: December 22, 2023 [eBook #72475]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kustaannusliike Mattila & Kumpp, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIEN KIRJA ***
Kirj.
Veikko Korhonen
Helsingissä, Kustannusliike Mattila & Kumpp, 1924.
Jonni-sedän luona.Punikki ja porvari.Lokkiluodolla.
1.
Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa hellalla.
Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä, ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin yhdessä.
— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta vuotta nuorempi veljeään.
— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.
— Minulla on enemmän läksyjäkin.
— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.
Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle ja jäi siihen.
Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.
— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin….
— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.
Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.
Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika. Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea, teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä keväänä kokonaan luokalleen.
Niin surullisesti olivat asiat.
Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa. Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään kiusottelemaan:
— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa, seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.
— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena kuin veljensä, hyvin edistynyt.
Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi. Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten… sitten…
Värikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.
Portaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.
— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi hän heti pojille.
— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.
— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.
Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin äidillä.
Pian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:
— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat
— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —Sanohan sitten meillekin.
— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii, niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.
Sain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi kotiinsa.
— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan kesälomalla.
— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.
— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.
— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä tarvitsette.
— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa, miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.
— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä, sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan pääelinkeinoa.
Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.
— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo hypähdellen innoissaan.
— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.
— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö sitä nyt tiedä, äiti.
— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.
Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle muutostaan toisille tovereille.
— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.
— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.
— Olemmeko me rottia, hä?
Kinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan sannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia hyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei pihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään mutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:
— Siitä saa lukkarin Sami tortun.
Poika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän kotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin. Veljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin korville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.
Äiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen heidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.
Tuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin urhoollinen olevinaan.
— Mitä luulet äidin sanovan? arveli Paavo veljelleen.
— Tietysti niitä tavanmukaisia neuvojaan latelee, sanoi Heikki.
Paavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut siitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:
— Niitähän se aina…
Äiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen seikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.
Paavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanutHeikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.
Se olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo vuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi sellaisia anteeksi pyytämään.
Mutta hän ei saanut rauhaa.
Samapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se ollut oikein.
— Kuule äiti. Annatko minulle anteeksi vielä toisenkin asian.
Se tuli tuskin kuuluvasti Paavon vuoteesta.
— No, mitä se olisi?
Äiti kumartui Paavon vuoteen yli.
— No kun minä tulin sanoneeksi halveksivasti sinun neuvoistasi, äiti
Paavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi vain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni, mutta ei kuitenkaan kehdannut.
— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi äidin neuvoja.
— En milloinkaan.
Kun äiti poistui huoneesta, kivahti Paavo veljelleen:
— Miksi et tunnustanut sinäkin äidille?
Heikki nauroi vuoteessaan.
— Eihän olisi ollut pakko sinunkaan..
Se tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono omatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.
Se suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu äidille oli kiellettyä.
Heikki tuntui kuitenkin pian unohtaneen koko asian.
— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja ongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.
— Hyh… vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin laiskotella!
— No ei se ainakaan kintuilla hyppää, se on varma.
Tulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä härkää ja puskettaa pässiä.
— Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua, virkkoi Paavo.
— Se ei vetele Jonni-sedän luona. Ja sitäpaitsi se ei olisi oikein tehty.
Heikki hohotti ja se kiukutti helposti kiivastuvaa Paavoa.
— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton päivä.
— Mitä luulet siitä tappelusta tulevan? kyseli Heikki.
— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja päiväkirjaan tulee harakan varpaat.
— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt sinun tähtesi rangaistuksen.
— Paremmin sinä sen ansaitset kuin minä. Tämänkin iltaisista puheistasi.
Heikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut kuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin päänpohjiin.
Heikki pakeni huutaen keittiöön. Äiti tuli hätään.
— Mitä se sellainen… eikö tappelu jo mielestänne riittänyt?
Paavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo, ja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen keittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:
— Kyllä minä sen vielä maksan.
Äiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin suunniteltuaan kesän viettoa maalla.
2.
Kuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt matkalla Jonni-sedän luokse.
Kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat jo edeltäpäin matkastaan.
— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi varmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.
— Minullahan on täällä lehmäni ja toimeni. En minä koko kesäksi jouda.
— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi velvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.
— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä. Kaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä muistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.
Pian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä matkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä maisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.
Jonni-setä oli tullut itse asemalle.
— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla kiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.
On, on. Siellähän saa uida ja onkia, vai miten, setä? sanoi Heikki.
Setä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja melkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti Heikille leikillisesti hymyillen.
— Sinustahan on taitanut paisua jo aikamies.
Siinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas käyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.
— No ainahan sitä… sanoi hän.
— No, no… kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika, kunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin kuvittelet olevasi aikamies?
— En minä vielä, sanoi Paavo hämillään ja setä nauroi.
Setä oli jo kääntänyt maantielle hevosen ja mentiin hyvää kyytiä.
— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan, mutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä kohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia ominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran. Nyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.
Ja setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja sydän alassa viilsi niin somasti.
— Enkö minäkin saa joskus ajaa? kysyi Heikki.
— No tahtooko Paavokin…? kysyi setä.
— Kyllähän minä mielelläni…
Setä nauroi ja sipaisi kädellään Paavon poskea.
— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin maalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.
— Minä varmasti, kerskui Heikki.
— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan antaa sen noin tulla kuuluville.
Heikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka tiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta kokonaan.
Mutta Paavo puheli jo innostuneena sedän kanssa, voitettuaan ensin ujoutensa.
— Joko ahven syö onkea? kysyi hän.
— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No, onhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että saat varoa, etteivät mukanaan vie.
— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi kaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut sanotuksi edeltäpäin ajattelematta.
Setä ihan hohotti.
— No jaksoiko pieni ressu semmoisen kalan kantaa kotiin?
Paavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän pisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.
— Ei ole toki Paavo parka nähnytkään sellaista ahventa.
— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin hirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka vivahtaisi valheelta.
Siinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat. Työväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten haihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.
Setä selitti.
Heikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin nyt hänelle:
— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan suunnattoman hauskaa.
Taas nauroi setä.
— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.
Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.
— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.
— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.
Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.
— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille naurettiin molemmille.
— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoiHeikki terästäen ryhtiään.
Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.
Tätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:
— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana… no se on hyvä. Sitten saatte kahvia.
Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki virkkoi toimekkaasti:
— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?
— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kylläLaila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.
— Kättä… nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin sanota.
— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.
— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin, arveli Heikki.
— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.
Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja sanonut, että te olette tyhmiä.
Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti Laila tarjoili kahvia.
— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi Laila.
— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei pitänyt edeltäpäin mitään kehua.
— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat vakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.
Niilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä saattamaan rantaan.
— Osaatko sinä uida? kysyi Paavo topakkana tytöltä.
Laila nauroi niin, että valkoinen hammasrivi välkkyi.
— Kuka tuota nyt ei osaa. Olen minä uinut tuon salmen poikki, sanoi hän.
Heikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi loukannut serkkua.
— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoiLaila, että sittenpä saataisiin nähdä.
— Kyllä kai noin pitkillä säärillä jaksaa potkia, arveli hän,
Heikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin pitkät sääret.
Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.
— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.
Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot, nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti heidät tänne ja vielä koko kesäksi.
Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä, joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata. Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli sukkeluuksiaan.
Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun he olivat jo vuoteissaan.
— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.
Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä vaatimaan.
— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan sen teille.
Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti lähestyttävä Korkeinta.
Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen. Ja se tuntui nyt pahalta.
— Minä kirjoitan tästä äidille, sanoi Paavo.
Heikki, vaikeni. Mitä hän mietti?
Viereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän iltarukoukseensa toivomuksen:
— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä en jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan illansuussa ison laiturin päähän.
Heikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan jotain kaunista.
3.
Heikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui suloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla maalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa vapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi vielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!
Sitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa, Heikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään pielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.
Ja jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut oikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia ääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä niin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.
Paavo nukkui vielä. Poskilla oli raikas puna.
Heikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi iho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan sellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin pahalta ajatella, että hän oli sellainen.
— Hei, hei, hyvää huomenta, unikeot.
Laila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman, kun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin naisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista. Eihän maalla oltu kaupunkilaisia.
Paavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.Tyttö sukaisi häneltä peitteen pois.
— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei ole hyväksi.
— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka valkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka oli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli avojaloin.
Heikki katseli hänen jalkojaan.
— Sinulla on sievät jalat, Laila, sanoi hän.
— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos tarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista liian paksut.
Ja tyttö nosti kolttunsa helmoja niin, että pyöreät polvet näkyivät.
Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.
— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.
Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla ja vetivät ahneesti henkeensä.
Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan. Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.
Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.
— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?
— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.
— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille. Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari, muistakaa se, pojat.
— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.
— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.
Niilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten puheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti illansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.
— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi hieman arastellen serkkuihinsa.
— Kolmisen viikkoa, pojuseni. Ja sitten sitä jo päästään uimaan.
— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen "tulee olemallaan".
Aamiaisen jälkeen otti setä pojat mukaansa kasvitarhaan.
— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä suurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä kehittyvän, vai mitä?
— On kyllä.
Kuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat ja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.
— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on kesä.
Hii, kun tuntuu somalle jalkaan lämmin ja pehmeä multa.
— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoiPaavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.
Lailakin tuli yhteen joukkoon, ja työ alkoi sujua suuremmalla vauhdilla.
— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.
Setä toimitti lohkomisen ja Laila sanoi hiljaa Paavolle:
— Minä autan sinua. Työ kyllä sujuu minun käsissäni.
Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.
Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. OlihanLailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.
Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat jäivät kahden.
— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.
— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun puolestani minne hyvänsä.
— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.
— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.
— Hyvä poika hän on.
Heikki nauroi.
— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.
— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja opettajia enemmän.
— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.
— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.
Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta leikkitoverin itselleen.
Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin uusia ihmeellisyyksiä.
4.
Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään, että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.
Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.
Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.
Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.
— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jojaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.
Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee jo askeleista.
Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti jo huomata jotain.
— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.
Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.
— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.
Paavo aukoili silmiään.
— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.
Poika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.
— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no, housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa. Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan kynsiä myöten.
Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia valaistavana.
— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.
Aamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.
— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa… sanoi hän.
— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.
— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on mentävä. Yks' kaks'!
Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat pomppailivat korkealle.
Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.
— Senkin koikalesääri…
— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän kasvitarhassa.
Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.
Aamiaisen jälkeen sanoi setä:
— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla heinäpellolla ja niityllä.
Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli ilosta.
— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.
Laila näytti vakavana sormea.
— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.
— Anteeksi, neiti.
Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta saikin kädestä korvilleen.
— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään, varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.
Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain tärkeätä sanomista.
— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.
— No voi sinua ressu… pidänhän minä toki sinusta paljonkin.
Ja Laila suuteli pikkuserkkua suulle.
— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran…
— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä silmissään oli lämmin loiste.
— Mutta älä sano vain Heikille… se sitten minulle junkuttaa, pyysiPaavo.
Lailan kirkas nauru kajahti.
— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni, mutta sinusta minä enemmän pidän.
— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.
— Vai oli se… no, senpä näkee… eikö sinua sitten ole kukaan ennen suudellut? kysyi tyttö.
— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.
Paavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.
Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt sisko ja se oli niin… niin…
Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.
Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona, mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.
— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.
— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.
Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.
— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.
Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossaPaavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.
Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vieläLaila kiusotteli Heikkiä.
5.
Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden ja näytti sitä pojille.
— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se on oikein täydessä kukassaan voimakas.
Setä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli myöskin jo alkanut kuivettua.
— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita paikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista? Yhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä sadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin on ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette nähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia, jotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen, se saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida hyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika jää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin nuoruudessanne täyteen kukkaan?
— Tahtoisimme tietysti.
— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa ruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle kuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän voimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin meille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat, pysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon tekoon omaa ruumistanne kohtaan?
— Tahdomme varmasti.
Heikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli tarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo tietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.
— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa oikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu on myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita voimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin kaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.
Mentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin ja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.
— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät. Muutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen tuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja hedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa aidan takana.
Siellä oli korsi harvaa ja hienoa, ja tähkät näyttivät surkastuneilta.
— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on kumpaisestakin.
Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.
Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?
Setä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.
— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on. Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule kuuluvillekaan, eikö niin?
— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.
— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin suuren luonnon keskellä.
Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa. Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.
— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotkaolivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?
— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.
— Ja tarpeettomien oksien ja juurivesojen poistaminen, sanoi Heikki.
— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista täytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä tekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä metsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä aina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja opettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta ovat niin ankaroita ja opettajat "krenaavat", niinkuin te koulupojat sanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?
Pojat naurahtelivat. Niilo kallisti päätään ja sanoi toimekkaana:
— En ainakaan minä ole sinua krenaamisesta syyttänyt milloinkaan.
Pitihän Niilolle nauraa.
Mentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta tultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan harkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.
Näky oli surullinen. Pienet taimetkin oli hakattu maahan.
— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein toivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin ollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi kuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen kanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen elämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja nyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen puhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä ja poikasia ja opimme niistä jotain.
Pojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan huomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin ankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä sittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.
6.
Pojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan.Nyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.
Laila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki sai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.
— Kun minä vain pääsisin sen selkään, sanoi Paavo.
— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon valakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.
— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen.
Laila nauroi.
— Onhan sinulla niin kovin pitkät sääret. Hyppää!
Se kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti uudelleen.
Raudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan: "mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni".
Heikki talutti hevosen kiven viereen ja onnistui vihdoinkin.
Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja kolttu oli hurahtanut ylös.
Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa, vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.
Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi, koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.
— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä pian opit.
Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.
Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä kertaa jälkeen.
Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.
— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.
Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.
Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.
Nyyhkytys muuttui katkeraksi itkuksi.
Toiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä. Kukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja kuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten hän saattoikin olla näin turvaton.
Sieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka mitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.
— Heer-ran poika, sinua nallikka, mitä sinä itket?
— Min' en ole mikään nallikka!
— No, mutta poika, sano nyt, mikä sinulle tuli?
Laila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan hänen kasvonsa.
Paavo muljautti alta kulmainsa nauravaan tyttöön.
— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko sinua pörriäinen?
— Sinä et saa nauraa minulle, usko se!
Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.
— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.
— Voi sinua, pikku hupakko!
Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä paistamaan.
Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan pitää sitä tytön vyötäisellä.
— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.
Laila nauroi.
— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. — Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä olisi hyvä. Mitäs sanoisit?
— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.
— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.
— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli vaikea luopua yksinoikeudestaan.
— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin tarvitsee siskoa.
Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:
— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin minusta enemmän pidät.
Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.
7.
Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:
— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata, kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän mukananne koko päivän.
Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.
— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.
Laila penkoi poikien vaatekoria.
— Missä teidän uimapukunne ovat?
— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyiHeikki.
— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.
Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.
— No, no, so, so, tämäpäs menoa…. niin se juhannus, juhannus… Ei saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!
Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.
Naurettiin vielä Paavo paralle.
— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. — Ei sinun tarvitse tyhjää… isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi lainkaan mitään uimapukuja.
Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa vedessä.
Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.
— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi hän.
Heikkiä pyrki naurattamaan.
— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.
Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.
— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo nuorena.
Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.
Paavo näytti hyvin harkitsevalta.
— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle suon, jatkoi hän.
— Paavo taas laskettelee… niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi, tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.
— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —
Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.
— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin olet.
Ja tyttö sukaisi koltun yltään.
Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.
— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai kohta kuin pallo.
— Voi per….na!
Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.
Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.
— Anna, minä autan!
— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!
— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.
— Emme enää koskaan, älä suutu.
— No en, kun lupaatte.
— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.
Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi hyvä, että kannatti palata.
Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä jokaiselle.
Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.
Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista tulvehti keskikesän henki huoneisiin.
Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.
— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.
Äiti hymyili salaperäisesti.
— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.
Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.
Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin hauskaksi.
Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikkahänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntäänLailalle.
— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila nauraen.
Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat katselemaan vanhemmatkin vieraat.
Ihana juhannus!
8.
Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.
Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.
Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.
Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.
Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa kesäkuumalla.
Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.
Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.
— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä keltainen kuin nauris.
— Ooho!
Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset. Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava, kun sai silmänsä auki.
Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä voinut tulla syksyllä kaupunkiin.
Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista, että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat veljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään ilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla sedän ulkoilmakoulussa.
Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja. Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se lisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia oikein lujasta kädestä.
Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille, kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi, niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.
Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien ja veivät niitä pojilleen.
Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli kaunista.
Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja palkkioksi ahkeruudestaan.
9.
Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä härnäämässä. Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin kovin hauskaa.
Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, ettäPaavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.
Täti joutui hätään.