Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.
Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut osalliseksi.
Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.
Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa, vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.
Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.
Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.
* * * * *
Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista tapahtumista.
4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.
Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli aiheuttanut.
Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.
Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan valtakunnan alueella.
Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat (hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.
Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.
Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella, eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja, majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään. Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin kaukana.
Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.
Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten. Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä, ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen, lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän jäämerelle kalastamaan.
Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.
Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.
Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa kummallekin.
Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta, joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman valtakunnan etuja.
Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin kuningas.
Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta 1801.
Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten Peltojärven kylässä.
Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594. Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin kylä kuului.
Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.
Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.
Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille, sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.
Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin) kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä, Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.
5. Uutisasukkaiden vaikeudet.
Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden. Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.
Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.
Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811 kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.
Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa kuolemaan.
Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.
Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat kasvot.
Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."
Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.
Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.
Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.
Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.
Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762 ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.
Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä, 20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin 30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän, muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.
Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee, ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita, on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.
Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut: "Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella, joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle; mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista, johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla, mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille, jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.
Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis. Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu, kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan, sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.
Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä, joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä, mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet, päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan. Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa, 5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20 p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa, vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin 21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100 lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut 130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.
Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin: asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5 kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna, talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430 hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80 ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi 950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä; paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa. Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon, ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat, uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia muualla ollut saatavissa.
Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia, olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.
Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä. Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä, joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä, on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa, ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä. Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin pohjoisessa.
Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja. Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan, jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.
Lapin ilmanala.
Utsjoella jo tammikuun keskivaiheilla tekee etelän kaunis rusko puolipäivän ajan valoisammaksi, saa ilman selkeämmäksi ja läpikuultavammaksi, karkoittaa tähtitaivaan siintävän hämärän ja herättää pitempien päivien toivon. Tammikuun loppupuolella alkaa näkyä päivän sappeja etelästä taivaanrannalla, ja nekin ennustavat auringon palaamista. Ne ovat siis yhtä mieluisia kuin tervetulleitakin ilmiöitä, vaikka niitä usein seuraa pakkanen, lumituiskut ja pahat säät. Tammikuun viimeisinä päivinä tai helmikuun alussa, riippuen ilmasta, näkyy vihdoin todellinen aurinko täydessä loistossaan. Silloin usein pakastaa ankarasti, mutta yleensä pilvisen talven sijasta tulee nyt selkeämpi ilma ja tähtien valaisemia öitä. Pyryilmat käyvät harvinaisemmiksi, lunta ei sada yhtä usein kuin ennen ja puolipäivän aurinko lämmittää. Mutta vaikka aurinko päivä päivältä nousee korkeammalle, on vielä päiväntasauksen aikana keväällä täysi talvi ja mainio keli. Ensimäinen kevätlintu, lumivarpunen, saapuu jo maaliskuun viimeisinä päivinä, jolloin ei ole vielä kevään merkkejäkään. Sanotaan myös, että tämä lintu joskus täällä talvehtiikin. Huhtikuun alussa ei hämäryys puoliyönkään aikana muutu pimeydeksi, mutta 20 asteen pakkanen ei ole silloin vielä harvinaista. Tässä kuussa saapuu vihdoin kaivattu kevät, sillä vaikka yöt ovat kylmiä, puhdistaa aurinko oksat ja risut lumesta ja kuurasta. Puolukan, sianpuolan ja variksenmarjan varret nostavat näkyviin edellisen vuoden marjansa, jotka ovat tuleentuneet kinosten alla, lumivarpunen ja västäräkki visertelevät, jään aukot koskissa suurenevat ja maidonvalkoinen joutsen muistuttaa tulollansa etelän ihanuutta. Tuhatlukuisina laumoina porot silloin, toinen toisensa jäljissä, seuraavat omistajiansa merenrannikolle. Kun he lähenevät pappilaa, antavat paimenet käskyn koirillensa ajaa porot läheiseen rantaan, sillä lappalaiset tahtovat silloin aina, jos ovat omia pitäjäläisiä, käydä puhuttelemassa ja jäähyväisiä sanomassa papilleen. Ero tapahtuu harvoin ilman liikutuksen ja surun ilmaisuja sen johdosta, että kaitselmus on asettanut niin, ettei Utsjoen pappi, samoin kuin Norjan papit, suvella muuta merenrannalle. Yksinäisyydessäni ajattelin usein, että jos suuri keisarimme saisi tietoonsa asian oikean laadun, hän kyllä lahjoittaisi tälle kovaonniselle kansalle aution Karabellan niemimaan suvi- ja kalastuspaikaksi, jossa se oman pappinsa palvelemana saisi omassa kirkossaan ylistää Jumalaa ja kiittää häntä meren antamasta jokapäiväisestä leivästä.
Ei missään niin ikävöidä auringon tuloa, eikä se missään ole niin tervetullut kuin Lapissa. Se ilmaisee tulollaan, että kuukausia kestänyt yö nyt on lopussa. Se tyynnyttää myrskyt ja tuottaa lievennyksen sairaille. Se sulattaa jäät, jotka ovat kasaantuneet maan äidilliselle povelle, se poistaa sen valkoiset peitteet, ja Vellamon neidet taas riemulla tanssivat purojen vaahdossa pitkin vuorten rinteitä, joissa hento ruoho nousee niiden jäljissä. Monien kuukausien kuluessa saa se paahtavilla säteillään kasvullisuuden silmäänpistävällä nopeudella kehittämään kauneuttansa, ja valon voimalla se tänne etelästä houkuttelee ilman siivelliset laulajajoukot riemulla tervehtimään äsken herännyttä luontoa. Eikö siis ihminenkin, joka on taivaltanut läpi napamaiden pitkän talven, täällä enemmän kuin muualla, polvistuisi luomakunnan suuruuden edessä syvän kiitollisuuden valtaamana Kaikkivaltiasta kohtaan, nauttisi kevään ja suven suloudesta; ja tottakai se tunne minussakin yksinäisessä pappilassani nousi voimakkaaksi, kun vuoden yhdeksänä kuukautena luonto on jään ja lumen kahleissa, ja lähes kolmena kuukautena ei näe auringon pienintäkään sädettä.
Talvesta kevääseen ja kesään siirtyminen, joskin se on pikainen, ei kuitenkaan käy ilman häiriöitä. Pohjoistuuli usein ajaa ensimäiset elävät olennot, joita kevätaurinko on esille houkutellut, takaisin lymypaikkoihinsa, ja polttaa varhaisimmat kesäkasvit. Mutta rajusään jälkeen Luoja suo auringon paistaa kahdenkertaisella voimalla. Hallan jälkeen tulee etelätuulia, ja ne sekä auringon lämpö saavat maan uudestaan kyyneleihin, niin että purot jälleen tulvivat ja seutu taas pukeutuu täyteen kesäasuun. Lehdet kehittyvät, ja linnunlaulu kajahtaa taas vuoristossa. Valtameren kalat pyrkivät jokiin, ja kaiken sen, minkä usva ja pyry ovat hävittäneet, kaiken minkä pakkanen on saanut jähmettymään ja kylmenemään, virkistää kirkkaasti loistava aurinko, joka somistaa maan vereksillä kukkasilla, pensailla ja lehvillä ja lehdot ilon väreillä. Kuinka suloista onkaan moisen rajusään jälkeen nähdä koko seutu varsinaisena eläintarhana, jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät paratiisin viattomuudessa eivätkä suurestikaan pelkää ihmisen läheisyyttä, vaan iloitsevat ja nauttivat, vanhojen opettaessa poikasilleen luonteensa mukaisia tapojaan, kun sorsat ruohostossa ja kiurut kivellä katselevat kuvaansa vedessä, kun aallot lepäävät ja kala kutee laululintujen kuorossa riemuitessa jokien ja lampien viheriöillä rannoilla.
Mutta ilmanala on Lapin eri seuduissa sangen erilainen. Se ei riipu yksistään kunkin paikan leveysasteesta ja korkeudesta vedenpinnasta vaan muistakin paikallisista suhteista, esim. meren etäisyydestä, nevojen ja soiden, tunturien tai metsien läheisyydestä. Lapin ilmanala on kuitenkin melkoisesti lauhkeampi kuin saman leveysasteen alla olevat Aasian ja Amerikan seudut. Utsjoella on vuoden keskilämpö +2,09°, Enontekiäisissä +2,86°; Kuolajärvellä lähteissä suoritetuista tutkimuksista huomasin maan lämmön +3,5 asteeksi. Ohra tuleentuu vielä 69:nellä leveysasteella, mutta Siperiassa on 60:nellä ja Kanadassa 51:sellä asteella maanviljelys mahdoton.
Kovimpia pakkasia tuottavat täällä koillistuulet, ja tammikuussa, harvemmin helmikuussa, yltyy pakkanen ylimmilleen. Joskus sattuu ankara pakkanen jo joulukuussa, mutta harvoin se on kestävä. Sodankylässä talvi on ankarampi kuin Utsjoella, johon selvänä syynä on Utsjoella meren läheisyys, ja sittenkin lämpömittari joskus siellä alenee — 45:een, jota vastoin Vesisaaressa, joka sijaitsee Varanginvuonon rannalla, se harvoin laskee —25:ttä alemmaksi.
Ankara ja pitkällinen talvipakkanen saa jään hyvin vahvaksi, tavallisesti 6 korttelin paksuiseksi. Ikuisen lumen peittämiä vuorenhuippuja ei ole, vaikka ei paljoakaan puutu, sillä lumiraja täällä on noin 3,000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Sitä vastoin näkee kyllä suuria lumikinoksia koko kesän tunturien rotkoissa.
Talven pituus on painostava, ja sen pimeys on sitä vieläkin enemmän, josta taas on seurauksena asukasten välinpitämättömyys ja epäsiisteys. Sen valta tietysti kestää yhä kauvemmin, kuta pohjoisempaan tullaan. Utsjoen pappilassa, jonka eteläpuolella ei ole harjuja, aurinko pysyy näkymättömänä 66 vuorokautta. Enontekiäisten vanhassa pappilassa sitä vastoin ainoastaan 40 päivää. Kuusamossa jo se näkyy läpi vuoden. Mutta jos talvella valoa puuttuu, saa sitä kyllä runsaasti suvisin. Kun siihen lisää upeat revontulet, joita alkaa näkyä jo syyskuussa ja joskus loimuavat pitkin yötä, Lapin säteilevän tähtitaivaan ja sen kirkkaan kuutamon, joka joskus on niin voimakas, että sen valossa saattaa lukea ja ampua metsänriistaa, niin tuntuu melkein siltä, kuin taivaankappaleet täällä loisivat enemmän valoa kuin etelämpänä.
Se sanomaton sulous, jonka synnyttää Lapin kaunis, valoisa ja kirkas suvi, ei kuitenkaan korvaa talven pimeyttä ja kylmyyttä, sillä suvi on lyhyt mutta talvi pitkä. Täällä syntyneet ja eläneet ovat siitä onnelliset, että kun heiltä talvella puuttuu työtä tai pimeys estää heitä sitä tekemästä, he voivat mielin määrin nukkua. Olen tavannut kalastajalappalaisen, joka monipäiväisten vaivojen jälkeen nukkui yhtämittaa 36 tuntia, lukuunottamatta sitä tuntia, jolloin hänet herätettiin syömään. Eivätkä siirtolaisetkaan talvisin jää uneliaisuudessa lappalaisista jälkeen.
Pimeä aika rasittaa lappalaisiakin, eivätkä he mielellään silloin lähde pitemmille matkoille, ellei ole kuutamoa. Sentähden lappalaisenkin katse ilmaisee iloa, kun tammikuussa, jolloin pimein aika on ohi, hänelle huomauttaa, että pian on aurinko näkyvissä, ennustaen suvea. Pakkanen sitä vastoin ei rasita lappalaista, päin vastoin hän siitä on hyvillään, sillä kylmän talven jälkeen hän toivoo lämmintä suvea.
Maanselän pohjoispuolella suvi ei ole likimainkaan niin lämmin kuin Etelä-Lapissa, jossa lämpömittari joskus nousee 40 asteeseen. Suvilämpö tulee Utsjoelle tavallisesti kesäkuun 1 päivän tienoissa, jolloin koivutkin alkavat näyttää viheriöiltä. Mutta sitä kestää säännöllisesti vain muutamia päiviä. Sen jälkeen seuraa viileä ilma, joka joskus kestää heinäkuuhun. Vasta siihen aikaan, kesäkuun loppupuolella, jolloin koivu on täysin viheriä, on suven valta taattu, sillä kesäkuussakaan eivät lumisateet ole harvinaisia. Semmoisia sattui esim. vuonna 1822 kesäkuulla 13 eri päivänä, viimeisen kerran 28 p:nä.
Mutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin lyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa, että suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa sattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat pitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin ja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen laaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu myös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee, pysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.
Kylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin, tekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka kuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti Mikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman talvisijansa tuntureilla.
Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.
En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100 neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen, joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä, ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen heidät tavannut hartauden harjoituksessa.
Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se, mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se, minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi. Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina, sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita, jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja. Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin entiset olivat.
Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää, vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet. Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin, he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan lappalaisiksi. "Manaa kuin lappalainen", on lauselma, joka viittaa semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia, joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies, joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin, koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan. Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan, eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.
Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan. He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista, mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan, kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla, nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen, s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista. Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan kaikkia hallitsevasta kädestä.
Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman, joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa, saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan; mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä, eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään, joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä, ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen, liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin, jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään vähemmän huolta.
Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin. Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi. Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat kenkäheinää täynnä.
Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi, johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla, rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä, vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita, jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.
* * * * *
Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan, joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi, tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset, mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella, johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti. Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.
Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset. Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut; muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.
Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy, joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan: "minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi". "Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita." "Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää." Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken puutteessa.
* * * * *
Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita. Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa, lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee, ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden, tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne, joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa nenänpäitä yhdistämällä.
Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.