Porontaljojen näytteellepano.
Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu, on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa. Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja, jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi, kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot. Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän, jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja jää sille matkalle.
Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron suuruus.
Käynti Matti Samulin luona.
Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan, kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto, kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden. Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa, mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan. Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä. Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta. Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.
Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha, syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein koettelinkin.
Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa. Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa", vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta säätää.
Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos riehuu kova pohjoistuuli.
Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja. Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle, ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne. Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat, ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin. Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia nostettiin vedestä.
Kirkollisia ja siveellisiä oloja.
Yrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen ajoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita vasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja sinne perustettiin myös kouluja.
Suomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa, ensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen tuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius, jälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi häntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.
Noin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä "Kolmen kuninkaan järvi", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että täällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan rajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla mieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana Inarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka sen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan luontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen maa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää. Käynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan rajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin aikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta apostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut, siellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661. Olenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan, ei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä enemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui täällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa evankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten keskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä määrässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista Kemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen saamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos olisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven. Mutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko paistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi seudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa janoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa ylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.
Astuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin katselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista, olivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä luultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai jonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus ehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että katkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä parempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä luonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä näyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä huhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville, että eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin, oli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä erämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä kun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut voivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja siitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli saatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin toimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon ja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli sitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin Lapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli sen todistanut mahdolliseksi.
Esaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus Fellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin jo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn mukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi meidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli näilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että pohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias Mansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta. Mutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin, lappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä muitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin kylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan kristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan jälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko väestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen esimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen, että kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin, kun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai Terserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi. Aina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa, jossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä käräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä, Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen kääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä nytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin verrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin olivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa ilmilausuneet toivomuksensa saada "Mansvetus" takaisin. Sillä Kaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka olikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja kovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja käräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset tyytymättömiksi.
Tuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran vuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa häntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi. Sinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä kirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä (Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle paikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille sopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3 p:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan antaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta vastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan edelleen: "Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen kesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä saapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä hra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa maaherra vastedes vastata." Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä joulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin lappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä; mutta "koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra Kaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle kuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies." Kuitenkin Esaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli, Tuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta ainoana pappina koko Keminlapissa.
Esaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä taloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen ja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada muutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan uutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa pohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven kirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää, ja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska häntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei hänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi. Sjögren kertoo tästä: "1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämänlappalaisapostolinruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset myöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat jotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa korottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi". Muuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut — ehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä, jota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi ne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin tuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta. Siinä näet sanotaan: "Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä asuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne, ollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin hän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa saarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan mielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan."
* * * * *
Utsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa, vaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina. Avustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi asuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset matkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa tuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan päivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa tavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista ajoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan sitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut oikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina ja avustajana.
Joulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi käy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin viipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia ja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko papin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen tekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen kesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen olopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes talvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden vanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi kokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi, kesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin tilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin tapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset asiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset tuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja karanneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille. Kirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin, vaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on silloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä Inarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.
Niinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana sekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja annetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään, jos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa sakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.
Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.
Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja pitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki toimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein ymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.
Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen tai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen. Lapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin voisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat, vaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.
Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja, uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.
Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan, ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy, sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla, ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa, ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan 20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha tapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen sillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa rappiolle.
Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu, noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin hän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin kalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai lukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy paikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät siellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on heidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään he mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat jonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat heltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle erikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.
Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu, on sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole päässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen, vaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.
* * * * *
Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset, jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven 1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien, niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin. Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä paimentolaisina".
* * * * *
Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä, ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä- ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta, joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.
Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija, joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.
Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi, vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän, asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.
Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos. Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten, Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta, että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.
Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat, vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään muutosta aikaan.
Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia, toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa, jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat, kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena, että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät, etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita, joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi opettajaksi."
* * * * *
Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta, vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset. Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä, ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.
Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä. Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä, ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat, kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista. Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään. Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun. Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen. Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme syvyyden yli kaareilevaa,Ukonkiveksikutsuttua kalliota. Halusin käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla. Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltäAkkoeliAkonasunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten, vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen: "Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta, mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.
Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria. Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon. Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".
Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä, myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä, mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai esivalta toisin määrännyt.
Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi. Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "pānakulma", s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka, ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin onnistunut.
Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä, mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä, ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa. Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki hedelmättömän erämaan kautta.
Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.
Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.
Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle, jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon enemmän.
Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut. Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat 1829.
Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.
* * * * *
Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll. Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa. Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki, kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet, kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja. Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa, vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan. Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.
Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä — suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa, näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa, joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee. Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet, vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä, ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa. Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä, että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa. Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät, vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana, antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.
Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani. Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät, jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala, — jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin. Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla. Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla 8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten suurta ruokahalua.
Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä. Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22 p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä, etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5 tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään, jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia, jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä, elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina, jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi, jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12 tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.
* * * * *
Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin. Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä, ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen. Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan, itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat, jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet, joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin, jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille, jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk, jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin 30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin." Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta. Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset, sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina 2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta, ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta. Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat Lapin oloja.
* * * * *
Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla. Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää, ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa. Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta. Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle, selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa, kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä. Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi". Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat. Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.
* * * * *
Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies, esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä. Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen, viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä. Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen. — Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja syvästi liikutettuina me poistuimme.