Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan, että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia, ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut. Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä, vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".
Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta: "ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen, joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan kohtalonsa.
Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän ansoihin tarttuneet.
Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä, huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä". Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa. Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme", ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän. Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee, asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen, jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.
Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen 1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon, jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen vaiherikas elämänsä.
Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne, jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa, ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.
Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias. Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä, ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa, johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies, tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä, kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa. Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10 riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa. Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän hyvin hoiti.
Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan, joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä, ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo, että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."
Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia, jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina. Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen, toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita. Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin 30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja sisustamaan asuntonsa.
* * * * *
Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa. Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger, taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset, jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa, jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva käännös:
"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."
Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle, että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin, että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.
Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822, pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa, ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän Lapinmaan riutuminen.
Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja uteliaisuus unen aamuun saakka.
Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia penikulmia käytyäni.
Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820 kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä, ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina, seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa, ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä. Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki- ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän, jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta, ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.
Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne, jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty jyrkänteeltä kuiluun.
* * * * *
Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella, en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa 2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.
Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse. Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä. Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa. Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne poropaarmoilta suojaan.
Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia. Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja 20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa. Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle, esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi, jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa, ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä, semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin tavalliset tunturiraudut.
Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli. Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla, sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.
Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.
Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen, kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin. Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen. Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.
Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan, jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt. Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi. Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan", vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia, eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä, piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui, kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa, tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen. Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä. Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.
Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun, hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia. Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten. Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka, johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan. Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki, joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.
Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani. Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat, ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.
* * * * *
Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä mieluisassa muistossa.
Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun 18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.
En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa, vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista, sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta, muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja avomieliseksi.
Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti, palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille. Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m., heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät — en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin valkenemista tuli vain pimeämpää.
Joulumarkkinat Inarissa 1821.
Joulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta myös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta sekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa vain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja käräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä puhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia lapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät toisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi samaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea, toisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.
Ensin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen. Tunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee tuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla, messinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista vöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena katselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi käyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana sielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä vähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme, Sodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten petkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita vaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo ensimäisen ryypyn ottamista "lantalaisilta", joita hän varoo, sillä hän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei enään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja, joilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa tahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn, ja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat säilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti; mutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla ja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua tavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan jäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja ystävinä erotaan.
Köyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen juhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona, jolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa ostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä, jonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja lapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun hän lähtee tunturikyliin.
Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta. Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti. Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.
Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa, juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä. He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen. Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen, minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen, joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa, jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan, huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies, ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse. Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet, vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas, semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina, näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa. Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria, rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään, vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.
Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat, joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin, vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat, rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin, metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin, kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta. Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille. Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.
Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä, lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä, molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan, jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan, ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan eivät jääneet osattomiksi.
Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia, mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan. Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla. Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina. Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi, eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten. Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa, ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa, koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.
On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.
Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella. Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o. teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin, sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.
Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena, kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät, kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä. Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin, jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on, koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä. Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa kansallisruokaansa, pettuvelliä.
Käräjät Inarissa 1827.
Ei ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti sittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin seutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset, melkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli tarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna täällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen, että Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä, mutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun kuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin esittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että "esivalde" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin pitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli oli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin sammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen puute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu pidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria Enontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.
Lappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista kirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827) pitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja uudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät sittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko todellakin niin onnellista, että taas saataisiin "esivalde" maahan. Toiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus sattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei pidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia käräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin, niin he vastasivat: "Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne; kyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen esivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja rukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja ijankaikkisuudessa." Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet esivaltaa, olivat välinpitämättömiä.
"Esivalde'ksi" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia. Harvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat kutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä heistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan lähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä kaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän käsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari langettaa tuomion, vaan että hän "sanoi", ja niin siis täytyy ollakin.
Vihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli väkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja niiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä miestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään häntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun kirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni edessä. Puhuttiin "Lagamannista" ja "Sundista", s.o. tuomarista ja voudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä päivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko "esivalde", vaiko ei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että rukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta odotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä kirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna oli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin, mutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi ihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.
Olin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa. Talviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin tätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin sanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin piti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden kuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani kolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja niin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä näin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja pakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän ketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka ei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä leikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan, ja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara kirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat peliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan tuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän lapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut sen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia. Kerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä rukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsanabjergo(liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä niin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.
Ilta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni. Pojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain jatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä luultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2 penikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi: "Esivalde poatta", (tulee).
Kaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa jälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui tuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään kajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat pulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha, rakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän ensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli se "lagamanni". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen. Kaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä, avustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin siistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä oli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen rajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa, josta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan poikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään matkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin toisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin harvoihin sanoihin: "Onko rauhaa ja siunausta maassa?" Ja kun siihen myöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen tervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle toivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.
Esivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa lukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla 75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi syvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että ulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma, joten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät melkein korkokuvina.
Varsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä yksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa laiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät pidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää, että kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin siltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja vaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan todellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset huomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.
Aika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla varhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa tervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla, oli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori hovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä: "Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni". Tuomaria seuraavan apulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä Peltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: "No, mikäs tuo? Onko tuo pantu pois, koska tämä nyt on esivalde?"
Käräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana päivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä salakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi maksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä syystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja tuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi saavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani tuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari, joka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita, pitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin ollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin ruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää luonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan vieläpä sunnuntainakin.
Myöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä miellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän siellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin, kuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun kuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse tuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän esivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti pyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne. Muuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt, astui esiin ja lausui: "Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme. Esi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet toisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat ravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia iljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on Jumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu". Ijäkäs vouti ja tuomari tarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen, vakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin. Miehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset vuodattivat kyyneleitä.
Nämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin tyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.
Matkaseikkailuja.
Lukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut käsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa voivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme tähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui alituisilla matkoillaan.
* * * * *
Loppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa suotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja saavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen kirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki mukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät ylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat lappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut herätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt näillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa käsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti kyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia. Lappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja vikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin vitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme, johon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu takasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä kuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta vaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin kirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään. Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi lähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme penikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti panemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen jälkeen saavuimme Inariin.
Kuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus. Hannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli luokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään äitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa käymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä Tenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä mitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa säikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli rantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin ajaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti sitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä, huomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi hän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän meidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää yömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen pensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa, ettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin suorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun lumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää pitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli takassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi sairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia lapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta, pari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä, kun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on kalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta teurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa ei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa siis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä olivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa, tahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa oli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten, penikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en voinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina klo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan edellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten muodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä istuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme näkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas vajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut asunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta aikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois, ja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme Vetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua surkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä hän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti, että jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki liian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon miehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen tarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimmeUtsjoknjalbmen, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi penikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky raivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta tekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme parempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli liian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei ollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin vuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria kinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan eteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni ei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan tai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi minulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella matkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme lepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky ei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä tuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes nähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta tietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien mukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat olisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon kyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itseBiega Olmain(ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta. Kotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta auringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen kanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai suuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän jaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli yli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään ei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän painoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa nähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin luukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli nälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän oli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan yön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti kotimatkalle.
Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan mukaista pukua. Siihen kuuluu:
1:ksi.Kallokak(lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän sisään.
2:ksi. Päällyshousut (puvsakak) poron nahasta, ja karvaiset puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset ja melkein vedenpitävät.
3:ksi. Sarkaiset alushousut (kagges puvsakak).
4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (peska muodda), tiiviiseen sidottu kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle, mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetäänmuoddas.o. semmoinen poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.
5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (siebenavte), johon lappalaiset käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina, ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset, jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.
Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella. Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen, viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.
* * * * *
Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista. Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä, semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava. Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan. Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa. Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan. Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää, ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he, toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa, sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät, pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla; mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja, uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos; täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme 8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa, paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät vasta seuraavana talvena.