Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua. Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani. Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811 Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä, syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.
Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella, kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä. Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni 18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön, sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme. Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni. Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka, niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja, ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.
Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo. Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.
* * * * *
Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan. Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt tuhlata.
Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut, ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki, niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.
Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo, joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä, että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen. Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin, tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila, jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan, sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian, jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle, useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana. Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.
* * * * *
Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä, joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään että ovat jalkineet kunnossa.
Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan, ennenkuin hänen täytyy levähtää.
Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä. Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20 penikulman pituisella autiolla taipaleella.
Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi, ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä, "minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.
Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas liittyvät tervehdykseksi.
Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia EsaiasMansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaankertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.
* * * * *
Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa, ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina, olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa, jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita. Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin näkyivät jättävän asiat sille kannalle.
Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin. Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla, ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2 — 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa. Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen, päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita. Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.
Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2 penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten, kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten, usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan. Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2 1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin, eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana, kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias, ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä, sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.
Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa. Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi, mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse. Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä. "Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi. Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä. Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma. Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria, valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä, ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani, keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata. "Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen. Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.
Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa. Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari. Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.
Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme. Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys, arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli meitä vastassa.
Tämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.
Sairaus.
"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen onnellinen vuoteni Lapissa.
Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin, ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon, rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli, poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun 4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta. Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.
Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin, Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella; vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.
Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista, milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi. Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta, taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista, että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan aikaan vaan arvoonkin nähden.
Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni, ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni, niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen. "Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa. Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan, johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina. Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan, rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi, jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun 21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni. Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi, eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa, joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.
Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana, vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät, ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko, Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa, jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi, taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta. Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.
Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä, kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa. Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten, kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan. Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä. Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme; katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle, jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa, ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se purkautui Luiron järveen.
Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa. Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä, missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla, korkeimmillakin paikoilla.
Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus, kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70 lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista. Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli, lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä. Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä- ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja, valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan, jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.
Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20 henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan, jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen "intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä minussa että lapsessa.
Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla, ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu, ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran, mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan. Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.
Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani, jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut. Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini. Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia. Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.
Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa, niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa, joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä, piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758 syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan. Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä, jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen. Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli, huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään, että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta, joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.
Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan 16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani levätä joka pöydällisen jälkeen.
Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä. Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin. Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin. Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.
Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani. Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne, ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa. He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies, ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen "Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle. Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa. Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa, mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa kielissä, suomessa ja lapissa."
Levätköön hänen tomunsa rauhassa!
Ruijassa.
Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle, mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään jumalanpalvelusta Utsjoella.
Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin. Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6 lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä, jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut. Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua, jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan. Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6 penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli, jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa. Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla. Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille, jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla. Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut. Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia. Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen lukija käsittää.
Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa. Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme, lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen. Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit. Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni. Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut, keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili. Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi: "Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari. "Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi, jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi, ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti, etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin, mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi, joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla, päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.
Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori", kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi. En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä. Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme läpi.
Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä, ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren, jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet, kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle. Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa, niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa lähdin matkalle Vuoreijaan.
Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade. Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt. Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan, joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.
Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi; mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi. Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret, kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen "hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin laaja ja kallis oikeudenkäynti.
Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa. Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.
Linnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli tykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia, käsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan tavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä. Palveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä kapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron jälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu Trondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä oli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi. Paitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet velvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen puolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.
Jäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka ei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus. Monta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet voivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä sittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy vähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai jokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja. Harrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa merenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää turskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.
Olin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta. Nuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin kävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat toimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin tästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko korjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja kuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja, ja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.
Kyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta kun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä kauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole helppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen saaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa kalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä turmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa, niin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa pimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen. Semmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua saavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.
Matkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan ennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin käräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni. Juteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan selkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina. Huolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa ja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu saapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan, jonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat merenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana, mutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että laskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä, vakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa esineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat sanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee, mutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.
Sitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa katsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein pystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne syvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset, joidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30 — 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan aina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat näkyvistämme.
Jo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat keinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen verrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat eivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan pituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen sitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan olevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse samaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden ikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien läpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten ilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja napamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita vastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.
Paitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja myös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista valaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai matalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät ne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille takaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat, eivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat, niin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään tämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä kauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni joukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen kupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai murtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin puolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se voisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos niitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta eläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri joukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä moiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on tottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun sadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan yli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas. Suurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen, ja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas. Semmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat, ja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne harvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3 tuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.
Toista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat, joista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton ahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin, ja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin Grönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen ja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan sentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli, on kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei ole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on sillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua takaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa, eikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä lappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita samansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat, mutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat aallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta aamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta. Varsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja kiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat, pää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja niiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa sopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät keihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa. Saaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.