The Project Gutenberg eBook ofPoimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista LapissaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista LapissaAuthor: Jakob Esaiaksenpoika FellmanEditor: A. MeurmanRelease date: April 18, 2024 [eBook #73424]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista LapissaAuthor: Jakob Esaiaksenpoika FellmanEditor: A. MeurmanRelease date: April 18, 2024 [eBook #73424]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa
Author: Jakob Esaiaksenpoika FellmanEditor: A. Meurman
Author: Jakob Esaiaksenpoika Fellman
Editor: A. Meurman
Release date: April 18, 2024 [eBook #73424]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1907
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA ***
Koonnut ja suomeksi toimittanut
A. Meurman
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.
Alkulause.I. Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.II. Suomen Lapin asukkaat.1. Johdatus.2. Lappalaisten muinaisuskonto.3. Lappalaisten lauluista ja saduista.4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.5. Uutisasukkaiden vaikeudet.III. Lapin ilmanala.IV. Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.V. Porontaljojen näytteellepano.VI. Käynti Matti Samulin luona..VII. Kirkollisia ja siveellisiä oloja.VIII. Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.IX. Joulumarkkinat Inarissa 1821.X. Käräjät Inarissa 1827XI. Matkaseikkailuja.XII. Sairaus.XIII. Ruijassa.XIV. Kemin markkinat.XV. Käynti Venäjän Lapissa.XVI. Eronhankkeita ja lopullinen ero Lapista.
Alkulause.
Vasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli siinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin hän kokonaan heikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla hän kirjoitti omista ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja, jotka 1906 painettuina julaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja jotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet hyvin ansaittua huomiota.
Innokkaana lapinkansan ystävänä ja lämpimänä sielunpaimenena ei hän välttänyt vaivaloisimpia ja hengenvaarallisiakaan matkoja, kun virkatoimet niitä vaativat, koskivat ne sitten kuulutettujen jumalanpalvelusten pitämistä, sairaiden luona käymistä tai vanhojen ja raihnaiden palvelemista, kun nämä eivät kyenneet saapumaan kirkolle. Lämpimällä rakkaudella, joka huokuu kaikissa hänen kirjoituksissaan, hän liittyi kovaonnisiin seurakuntalaisiinsa ja sai heidän puoleltaan yhtä vilpittömän ja lämpimän tunnustuksen ja rakkauden palkinnokseen.
Mutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan harrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan myös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu opettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo heille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin vielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa edistää lahjoittamalla siementä. Ja aina avoimella silmällä hän tutkii mitä viljelyksen mahdollisuuksia kullakin paikkakunnalla on olemassa, kehoittaa etenkin karjanhoitoon missä hän huomaa ruohoisia jokivarsia, ja esittää palkittaviksi uutteria uutisviljelijöitä, jopa itsekin perustaa uutistalon Inariin, siten kehoittaakseen lappalaisia yhtäläisiin yrityksiin; ja moni uutistalo syntyikin siellä hänen aikanaan. Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten kotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu pidetty Utsjoella eikä Inarissakaan, ja lappalaisten oli pakko ajaa käräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22 peninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan, ja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan oikeus taas istui Inarissa.
Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822 Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille "Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä, on huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi, että heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille 1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä pidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista on ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826. Mutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset samaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset ehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle, Patsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja karjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle Fellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826 ilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen tullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa hän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin porolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme, kun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen ja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa, jossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.
Olisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli sen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla. Semmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten tiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on kirjoittanut laajoja selontekoja.
Mutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa oli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava suomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin mökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä Fellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi vaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin tällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja, tutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi niistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin lapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten että itsensä suureksi iloksi.
Näin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla tunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen yllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia tiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä kansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta kilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä ja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan Lapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja havainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla. Niitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on hän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa nidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei voida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat tärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on syntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä määrässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista huomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot Lapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen toimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa, joka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista. Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.
Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.
Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset, kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa. Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin, oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä, jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni, karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai minut ottamaan mukaani.
Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä, tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät, nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.
Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin 8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella, jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää, ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla, missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit; mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä poroille että pulkalle varsin vaarallinen.
Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan, jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani. Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat, joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä. Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat:puorest, puorest!— Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.
Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani, jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta, sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.
[Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:
"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn. 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty, siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua. Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.
"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon, 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja vanha penkki."]
Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla. Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni, mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat: lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa. Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille, joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee keittoastiaan.
Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.
Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"
Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan, ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas, etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan. Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta, jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.
Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni, jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella, eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani, lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.
Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset, he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti 10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä, lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle, siellä käyttävät pappia.
Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä, jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja, paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden, että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.
Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä, jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä, mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun, näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla seuduilla viehätystään vailla.
Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha? Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja 30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se, jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta. Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä. — Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.
Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa, niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen vaikeuksia täällä.
Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään 220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.
Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän, koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä, jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta taivaanrannan yläpuolella.
Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä, kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla heidän ääntään.
Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4 penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa. Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt. Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10 penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona, kuljettuani 72 penikulmaa.
Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään, jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa. Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.
Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.
Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä. Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.
Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä, iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi. Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan. Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat. (Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)
Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoipaapa puorastet(tervehtää pappia).
Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä, vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin 150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa. Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä. Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat:Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä. Ja heti kun olin sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä lapiksi:Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda peivve!Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani, noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen tulkita Jumalan sanaa.
Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita, osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa. Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28 p:nä vain 7 henkeä.
Suomen Lapin asukkaat.
1. Johdatus.
Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.
Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet suomalaiset ja norjalaiset.
Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista, mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita heidän vierasta alkuperäänsä.
Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä, joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää, Riuhtalan ja Termuslahden.
Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu. Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin, ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.
Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi. Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.
Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaanUtsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyyainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataanEnontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.
Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.
Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.
Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa. Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai, kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.
Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.
Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.
Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.
Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen, siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.
En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.
Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä Enontekiäisissä.
2. Lappalaisten muinaisuskonto.
Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt. Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.
Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.
Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä, semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.
Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi. Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.
Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.
Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.
Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.
Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.
Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan LapistaScheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.
Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti viheriästä.
Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.
Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.
Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiinMuorra Jubmel'iksi(puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.
Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, ettäGedgge IbmeleliJubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuinMuorra Jubmelja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.
Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.
Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.
Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.
Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.
Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani".
Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.
Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.
Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.
Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.
Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.
Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.
Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.
Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.
"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."
3. Lappalaisten lauluista ja saduista.
Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan viululla.
Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".
Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen. Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla moninaisilla äänillä.
Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut, lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.
Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe. Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:
Laiha susipitkähäntäinen.
Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy loppumattomiin.
Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.
Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia, joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.
Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä, miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi, vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m. kirjoista.
Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.