Metsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin nousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.
Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan, ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen, ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä, ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista, mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa. Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja myöten karkoittavan heidät täältä.
Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.
Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön, että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat, ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan, jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen, niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut. Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin. Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin saarnan kyläläisille.
Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli kuollut.
Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä. Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin vastedes saapua.
Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen, niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.
Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi. Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."
Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas, outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä, etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä moneen asiaan perehtyneeltä.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla, kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.
Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi, joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin. "Otsjoga paappai", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona, joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa, lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin, että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.
Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran. Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä, yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin, että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt huoneestani pois.
Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa: "tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin, sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana. Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.
Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä, enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa, niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla. Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen tai lappalaisen luona.
Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin, huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta, soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.
Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta. Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin, ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään." Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia. Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu. Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa, juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän. Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana, annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi, vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville, onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen, selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli 10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.
Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi, mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa, jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata kaikki, mitä hänellä on.
Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa. Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta, mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen miesten toimittaman arvostelun mukaan.
Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti, kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin päinvastoin.
Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja". Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon, sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä; mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".
Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan, ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken. Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa, joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin, jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas, kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana. Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä. Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä, ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.
Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa, eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin, hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.
Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle. Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan, ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen, jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt, enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet, ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.
Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin siihen paikkaan, josta on lähdetty.
Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."
Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa pappia.
Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa, ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta, jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni, jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia, rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten, jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä, mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja hänen pyhä sanansa."
Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä, tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.
* * * * *
Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.
Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke, joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina, ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu: "Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia, toinen kahvia.
Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.
Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja niittypalasia tavataan monissa paikoin.
Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista. Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen. Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.
En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen, tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan korkeudesta.
Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma. Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa. Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan. Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa "Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8 päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä saamansa kalat kaupanhoitajalle.
Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen, jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan, heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata, kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.
Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin, ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".
Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo. Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni, ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi, kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo — hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada "huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee. Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään — sunnuntaina — ei ole mahdollinen".
Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".
Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin, joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40 naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan. Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan, ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä, mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla, antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat, tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja. Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä. Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä. Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle. Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen). Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot, västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa. Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä, jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.
Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten: "Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa". Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he, käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut, ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita, jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.
Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä, jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli täysmätisenä ja pullistuneena joessa.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29 p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27 p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa, kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.
Kemin markkinat.
Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot, kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen kertomuksensa Kemin markkinoista.]
Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa", säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.
Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle, että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin "Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut. Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä. Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.
Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat. Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää, että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta, siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.
Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta. Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu — mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin, kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa, jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan". Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies, nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen, oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen. Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet, ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.
Lohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet määrätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten sanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta saadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta hinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun tavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias kustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä. Yritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin ostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät vähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.
Toisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka yöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset nousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. "En ymmärrä", sanoi hän, "nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin sopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin. Heitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin istumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että sielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu siivo käytös ". Siten ukko valitteli.
Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät pitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä. Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla, kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään talonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka numeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien pojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten, joenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka sormessa.
Tätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta ja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen töllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen takki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat talonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa, ilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi. Huonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku siivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan humalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä veneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja voikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös muuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen arvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja maantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä, jotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän olevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen. Raajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä ruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli ulkona.
Rouva H:n ja mamselli B:n "hyvinjärjestetyissä" tahi kuten sanottiin "siivoissa" ravintoloissa, joissa vain "parempi kansa" saattoi juopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään kauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: "kuutoset kaikki", "neloset kaikki" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä päivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he lopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni tähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti piippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä likeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku varakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin toinen toiselleen "puolikorttelia". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä ilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin "puhdistetusta" ja "karvaasta", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti. Epämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä ja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta siivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias herrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta siitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän ei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista eikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi kyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti valmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt humalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen tälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän ikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta myös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen kulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion kauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös tuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä osattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin valtiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan valtakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua ilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki rahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.
Hämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta pimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää mihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin, kohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi on sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin varkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä, mikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja puoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta salaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas nopposet, täällä huudetaan "pankkoota" päivän sarastukseen saakka, jolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat "päänparannuksia", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat miten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi kolmantena markkinapäivänä.
Kolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa kuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli tervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen päivä. "Paljon", sanoi hän, "oli tehty vähemmän edullista, paljon oli jäänyt tekemättä". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas niinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä "kunnollisissa" ravintoloissa, saivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä ympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.
Jos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada vastaukseksi: "Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa juomingeissa". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka tulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi olevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen: "Minulla on tusina täynnä".
Rannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin Rovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa veneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan käytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin, siivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo lykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa. Takin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin sanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä ei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron maanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa sitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli niinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia ja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla äänellä huutavan: "ei silmhäänkhään", kemiläisen: "varokhoon torniolainen kinthaithaan", torniolaisen: "perkele viekhöön" y.m. Täällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla, johon hyvin sopii Holbergin lause: "se mesopotaamian kieli on kummallinen kieli". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan kalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa täytyi seurata kalaa veden syvyyteen.
Minä astuin ajopeliini ja jätin nämä kummalliset markkinat.
Käynti Venäjän Lapissa.
Helmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että äitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä. Lähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin siellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla paikkakunnalla, jossa olen syntynyt.
(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on kerrottu muistelmien neljännessä osassa.)
Syksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa, jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä, joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin 13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat ja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä, kertoen että venäläiset jo olivat siellä.
Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia muijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt, uskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä kymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa hiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi reki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun toinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut: hyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme hyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja kasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani luutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa. Toinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz, Kuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa Ouluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla armeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita hoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta saamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä kenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan, astuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.
Isäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä olevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään talonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin isälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen kapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli kievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä yönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä säikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.
Tuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme sotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa ja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään silmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa. Clementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa isäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos jäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna matkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin kävikin.
Mainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi mielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin nukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset olivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että olisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään ja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu, astui tulkki sisään huutaen: "Kapteeni on kartanolla." "Käske kapteeni sisään", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat jo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille tehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna kestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin tulivatkin, pyysivät he aina "viinuskaa", ja säikähtynyt kansa antoi heille sitä, minkä verran he vain halusivat.
"Laplandia" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa pohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa upseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka akkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä, että huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: "Voi perkele kun ei saa noitten kanssa tapella", ja ne sanat hän vielä toisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös oli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: "Sata miljoonaa tynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa." Sopimuksen mukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin olla Länsipohjassa.
Samassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään saakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä vielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen aikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt olla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen Länsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet noin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos tappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä, kun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat, että jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan heidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten venäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta muuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja ruuan.
Oulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä, sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä syystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö, tyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle kirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen armeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle saakka.
Monet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin seikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen etsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli myöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen seuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä, melkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat kylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina Venäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin Ammondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin. Niissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen aliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut itselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa jälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui sinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa, joka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä hypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.
Luutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli kokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana virunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut erään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle tielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden yön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten oli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän olevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.
Mutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien miesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään, mutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka siten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät rykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan venäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla. Sotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne mieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä suuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.
Upseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi luopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin heitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset, vietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat ruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden rauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden osakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]
* * * * *
Mutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun suunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23 päivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän Lapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen, Jyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren rannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi ylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui pihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun hevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä palkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää- ja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet verkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme länsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka, jossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin Venäjän Kemijoen seuduilla.
Tässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja metsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet laulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta sitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin olivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä monelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä ole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin tavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa, sillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut kansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.