Rajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä huomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu suvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä suvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat enemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa, ovat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia maanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut, enkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä tavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät ja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat kuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät käy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei ole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi erotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain muutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen tekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit peukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.
Jokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta oli "vääräuskoisia" varten eri astioita, "mieron kupit," koska starovärtsit eivät syö samoista astioista kuin "vääräuskoiset". Kun kylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko minulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan kaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia muijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: "Pakanoitset kaivon". "Pakana" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys. Eräässä paikassa minua sanottiin "Ruotsin pakanaksi", kun en tehnyt ristinmerkkiä huoneeseen astuessani.
* * * * *
Vaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin leutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä jo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys ja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta tarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana aivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien ympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi turvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen loitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi ollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan piippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani. Tupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni, jotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja siinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.
Täytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida, kun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha, raihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että olisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se kannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis odottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan virkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului jotenkin miellyttävissä oloissa.
Kuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio Solovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa, käy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa. Pyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti asunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä hyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille suuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000 ruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin sielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan Astrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin. Ainakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein vaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa kävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja hänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle runsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.
Toukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä, jotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä, Jyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi, koska he asuivat järviseuduilla, ja myös "Karjalan miehiksi," kun olivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin veneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen makasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä, ja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella kalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi. "Ketä te kuljetatte veneessänne", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla äänellä. Vastattiin: "Svenski pastoria". Mutta tämä vastaus näytti herättävän yleistä tyytymättömyyttä.
Eräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät tyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta sen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat minun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme jäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan päästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman päästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan lisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme laaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden laidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle saarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.
Toisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita lahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä auttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään paluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan asukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta sanottavan: "Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme", ja "Kristus branit tebja" (Kristus kiroo sinut).
Kohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset rupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen Jäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin satamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin matkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri oli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet leikkivät veneeni läheisyydessä.
Gridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen paikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä munkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa kävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten ympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni perunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi asuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut heistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.
Kieretin kylä, johonka sieltä saavuin, sijaitsee kohisevan kosken varrella, ja näyttää kaupungilta, joksi sitä joskus sanotaankin. Se on rakennettu samaan tapaan kuin yleensä kylät Vienanmeren rannikolla. Kylän läpi kulkee pääkatu, josta lähtee joku poikkikatukin. Rakennukset ovat yksikerroksisia, mutta tapaapa jonkun kaksikerroksisenkin. Lattiat pidetään huolellisesti puhtaina, ja sylkeminen ei ole ainoastaan luvaton vaan vieläpä uskontoakin loukkaava. Teekeittiön (samovaarin) näkee melkein jokaisessa perheessä; sillä jos ei jääkään muuta perintöä, niin ainakin täytyy olla samovaari.
Matkustin kansan keskuudessa, joka hyväntahtoisesti auttoi minua eteenpäin. Miehet olivat jo yleensä kaukaisilla kalastusmatkoilla. Suvisin kuljettavat sentähden naiset postia ja matkustavaisia; joskus vain on mukana joku vanha ukko. Kansa on sävyisää ja naiset reippaita ja taitavia purjeiden hoidossa. Minua tosin pidettiin pakanana ja kastamattomana, eikä minua uskottu papiksi koska minulla ei ollut partaa, vaan olin heidän luulonsa mukaan joko vakooja tai jalojen metallien etsijä. Mutta mitään pahaa minulle ei tapahtunut. Kieretistä tullaan Koudan kylään, jossa on hyvä lohensaalis.
Muinoisina aikoina ovat suomalaiset polttaneet Koudankylän ja upottaneet kirkon kellot. Vanhasta kirkosta oli pelastettu taulu, joka vielä oli tallessa. Siinä sanottiin olevan monta vihollisen keihään pistämää läpeä, mutta sitä tietysti ei näytetty "pakanalle".
Roudasta on Näsän kylään 30 virstaa. Matkallani sinne huomasimme eräällä niemellä kurjan hökkelin, ja siellä tapasimme nuorenpuoleisen vaimon mitä surkeimmassa tilassa. Hän kulki rauhattomana lapsi kummallakin käsivarrella, jota paitsi kaksi kelmeätä ja laihaa lasta, pitäen kiinni hänen hameestaan ja leipää itkien, kulki hänen jälessään. Mies oli otettu sotapalvelukseen, ja vaimo oli sentähden aivan surun ja epätoivon vallassa. Me annoimme hänelle tuoretta kalaa, leipää ja rahaa ensi hätään. — Senkin kylän polttivat muinoin suomalaiset.
Nyt on kylässä 20 taloa. Raunioista päättäen oli kylä muinoin ollut nykyistä kylää paljon suurempi. Kirkkokin oli ollut 8 syltä pitkä ja 4 s. leveä. Ei missään Vienanmeren kylässä minua kohdeltu niin ystävällisesti kuin täällä. Siisteys oli suurempi kuin muualla, ja sivistyskin näytti olevan tavallista korkeammalla. Pari talon isäntää oli tänne siirtynyt Kuusamosta. He olivat jo täysin venäläistyneet, lapset eivät osanneet suomea, sillä äidit olivat venakoita. Venäjä onkin pääkielenä kaikissa Vienanmeren kylissä.
Paitsi varsinaisia lappalaiskyliä on Kuolan piirissä 26 kylää, osaksi venäläisiä, osaksi suomalaiskarjalaisia. Niitä seutuja, joissa on suomalaisia kyliä, sanotaan yhteisesti "Korelskoiksi". Ainoastaan näissä kylissä harjoitetaan maanviljelystä, mutta harvalla on enemmän kuin 2 lehmää, eikä hevosta laisinkaan, vaan he ajavat poroilla. Tärkeämpänä elinkeinona on järvikalastus, metsästys ja majavan pyynti.
Näsästä suuntasin matkani Kantalahdelle ja saavuin sinne iltapäivällä. Kohtasin kylän starostan (vanhimman), joka nähtyänsä passini oli heti valmis neuvomaan minulle asunnon. Mutta minua ei kukaan suostunut ottamaan taloonsa, koska poltin tupakkaa. Minulla oli kuitenkin näytettävänä Kemin ispravnikalta avoin kirje, jossa käskettiin kaikkia avustamaan minua matkallani; ja seuraus siitä oli, että kapineeni heti kannettiin suureen, jotensakin siistiin huoneeseen. Talonisäntä ei kuitenkaan tahtonut olla minun kanssani missään tekemisissä, jota vastoin kylän rättäri oli halukas rupeamaan palvelukseeni. Ruokaa kyllä oli tarjona, mutta millään ehdolla ei annettu käytettäväkseni astiaa. Omat astiani olivat matkalla särkyneet, paitsi kahta teevatia. Lihan, kalan, voin ja mitä muuta oli, kaatoivat sentähden pöydälle. Oli joku tuonut maitoakin 10 kopeekan arvoisessa saviastiassa. Saadakseni tätä herkkua juodakseni tarjosin hänelle astiasta 80 kopeekkaa, mutta vastattiin, ettei sitä myydä 8 ruplastakaan, koska Kristus kieltää uskovaisen myymästä käyttämiään astioita pakanalle.
Oli siis kyllin ruokaa ja juomaa. Olin nälissäni, mutta näytti siltä, kuin tulisin täällä kärsimään Tantaluksen tuskia. Muun muassa oli minulle tuotu kaunis lohi, mutta pataa sen keittämiseksi ei tahtonut kukaan antaa, koska olin kalaa kädelläni koskenut. Kyllä minua säälittiin, mutta ei kukaan rohjennut minua auttaa. Väkijoukossa oli myöskin Kuusamosta tänne siirtynyt nainen, kreikan uskoon kääntynyt, mutta ei hän kuitenkaan ollut starovärtsi. Hän sääli tilaani, lähti asiasta puhumaan papille, ja palasi tuoden häneltä kyökki- ja pöytäastioita, vieläpä tuoden tervehdyksenkin papilta, että ei voinut itse saapua, sillä hän oli rakennustöissä. Tätä naista sain kiittää siitä, että vihdoin pääsin ikävästä pulasta.
Noin puoliyön aikana, kun olin jo aikeissa panna levolle omille päällysvaatteilleni — sillä vuodevaatteita minulle tietysti ei annettu — saapui arvaamattani tuo hyväntahtoinen pappi, lopetettuaan päivän työnsä. Hän oli ennen ollut lukkarina Kuolassa, sitten päässyt papiksi tänne, ja oli sangen tyytyväinen asemaansa. Eikä ihmekään.
Seuraavana päivänä halusin käydä eräällä korkealla vuorella joen toisella rannalla, mutta se minulta ankarasti kiellettiin. Sain kuitenkin rättärini taivutetuksi soutamaan minut sinne. Sillä puolella oli kirkko ja osa kylää. Mutta heti kun sinne saavuin sai rättärini kovan käskyn viemään minut takaisin. En halunnut totella; mutta kun, väestöä peläten, en rohjennut yksin mennä vuorelle, lähdin papin luo pyytämään, että hän hankkisi minulle saattomiehen sinne. Mutta hän vakuutti ei voivansa minua tässä kohden auttaa, ellei antautuisi väestön vihan alaiseksi. Luultiin, näet, että vuoresta etsin hopeata ja kultaa, ja että minä, jos niitä löytäisin, hankkisin itselleni väestön oikeuksia loukkaavia etuja, tai että kruunu laittaisi sinne kaivoksia, joissa väestöä pakotettaisiin tekemään työtä.
Noin 200 vuotta sitten eräs suomalainen partiokunta Iistä ja Oulun seuduilta erään Paso-nimisen Iin talonpojan johdolla hävitti Kantalahden kylän. Sekä Suomen että Venäjän puolella mainitaan useita semmoisia suomalaisten talvisaikaan tekemiä ryöstöretkiä. Vanhat tietävät kertoa, että johtajat olivat puetut rautapantsareihin ja kypäriin, mainitsevatta venäläiset, että näiden talonpoikien joukossa oli "Ruotsin knihtejäkin". Siitä ovat kaikki kertomukset yhtäpitävät, että kylä ainakin kaksi kertaa ryöstettiin ja poltettiin.
Karamsinkin otaksuu että Pohjanmaan talonpojat tekivät tänne kaksi retkeä. Tästä asiasta löytyy Iin kirkkoarkistossa käsikirjoitus, joka enemmän kuin sata vuotta sitten on laadittu laamanni-oikeuden lautamiehen Antti Hiltusen ja kihlakunnan lautamiehen Antti Sävelän kertomusten mukaan, ja jossa muun muassa sanotaan:
"Kerrotaan täytenä totena, että muinoisina sota-aikoina Venäjää vastaan eräs tämän pitäjän Kiimingin kylän talonpoika Pietari Vesa valloitti venäläisen Kantalahti nimisen kaupungin Venäjän eli Rudjan meren tällä puolella, Lapin rajalle päin, siten, että hänen johdossaan oli suuri joukko talonpoikia, jotka hän juhannus-aattoyönä vei muassaan kaupungin läheiseen metsään, kieltäen jokaista liikkumasta tai ääntä päästämästä, kunnes hän käskee. Kun väki huoletonna tuli ulos kaupungista, tavan mukaan leikkiäksensä juhannuspäivänä, ja he aamulla auringon noustessa palasivat kaupunkiin, hyökättiin heidän kimppuunsa, jolloin osa heistä tapettiin, osa vangittiin; hyökkääjät menettivät vain yhden miehen ja saivat suuren saaliin".
Kantalahdesta lähdin heinäkuun 10 p:nä. Vuolas Nivajoki on ainoastaan osittain veneellä kuljettava, jonka vuoksi matka Imandra-järvelle on suureksi osaksi suoritettava jalkapatikassa. Sekä joen että järven rannat ovat enimmäkseen kivisiä, mutta viheriäin metsien ympäröimiä. Imandra, lapiksi Averjavre, on 90 Venäjän virstaa pitkä ja veneellä kuljettava.
Kantalahden ja Kuolan välillä on kunkin 15:n tai 30:n virstan päässä asemia matkustavaisia varten. Paikoin on turvekojuja, paikoin hirsisalvoksia, joissa on lavat ja karjalaissaunan tapaiset uunit. Niissä asuu aina lappalaisia, joiden velvollisuus on kyyditä matkustavaisia. Siihen ovatkin he hyvin nopsia. Toista on Suomen, Norjan ja Ruotsin Lapissa. Siellä näitä, tosin vaatimattomia, mutta sittenkin matkustaville mieluisia laitoksia ei ole, ja välimatkat asuttujen paikkojen välillä ovat usein suunnattomat. Etenkin talvimatkat ovat Venäjän Lapissa monestakin syystä paljon mukavammat kuin läntisessä Lapissa. Tie kulkee täällä tasaisten maiden poikki ja tiheät metsät lieventävät pakkasia. Tuskin koskaan käynee täällä, niinkuin etenkin Ruijassa, että matkustaja, saavuttuaan vihdoin suurten vaivojen jälkeen autioissa tunturiseuduissa kurjaan hökkeliin, on siellä pakotettu päiväkausia odottamaan parempaa keliä tai kyytiporoja. Jokaisella asemalla on sitä paitsi käytettävänä n.s. kibitka. Tämä ajopeli on paljon mukavampi kuin tavallinen ahkio. Se on katettu ja suurempi kuin meidän pulkkamme, niin että siinä voi maata pitkänään, jopa nukkuakin, mutta se on raskaampi ja sitä vetääkin kaksi poroa. Tämä kaikki ei ole mahdollista meidän tuntureillamme, joilla ei ole teitä ja joilla usein täytyy laskea vuoria ja kallioita myöten alas tai kavuta niitä ylöspäin.
Vaikka kyytimieheni täälläkin tahtoivat minua estää, onnistui minun kuitenkin nousta seudun suurimmalle vuorelle. Tällä vuorella, joka on nimeltään Kipinä tahi Umptek ja sijaitsee Imandran rannalla, oli kasvullisuus aivan toisenlainen kuin Utsjoella. Juhlallista on vuoren korkeimmalta huipulta katsella kaunista järveä lahtineen, salmineen, niemineen ja saarineen ja sen majesteettisen ympäristön mahtavia vuoria, joiden vielä osaksi lumen peittämät huiput kimmelsivät auringonvalossa, samalla kun alemmat osat olivat viheriöiden metsien verhoomina ja kauniina kuvastuivat tyynen järven pintaan.
Mutta kauvan en saanut nauttia tätä lumoavaa näköä enkä poimia harvinaisia kasveja, sillä oppaani, kun pienellä vasarallani koputin vuorta, suuttuneella äänellä huusi: "mitä siellä teet", ja vaati pontevasti lähtemään paluumatkalle. Kun en ollut halukas taipumaan, uhkasi hän että hukka minut perii, ellen heti lähde; ja samassa hän juoksi vuorta alas, ikäänkuin olisi tahtonut minut jättää. Hän katosikin näköpiiristäni, mutta ilmestyi taas hetken kuluttua ja pyysi nyt sydämellisesti minua tulemaan pois, koska häntä ankarasti rangaistaisiin, jos hän sallisi minun vielä täällä viipyä. Lähdin siis.
Kantalahdesta pohjoiseen ei asu venäläisiä muualla kuin Kuolassa.Muutoin koko Kuolan niemimaalla, paitsi sen eteläistä rantamaataPonoijoen suulle saakka, asuu yksinomaan lappalaisia. Niinikään onImandran ja Kuolanlahden länsipuolet heidän hallussaan. Tällä alueellaasuu noin 2,000 lappalaista. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään:
1. Imandran lappalaiset, jotka asuvat Ekostrofin, Babian, Rasnjargan, Maanselän, Akkalan ja Kildinin kylissä.
2. Kuolasta itäänpäin, Semiostrofissa, Lavoserossa, Voroninskissä sekä Svjätoinosin ja Ponoijoen seuduilla asuvat; ja
3. Lappalaiset, jotka asuvat Kuolanlahden länsipuolella, osaksi merenrannalla, osaksi myös Tuloman vesijakson alueella. Tuloman lappalaisia on kaksi ryhmää, Nuottijärven-lappalaiset ja Suniel-lappalaiset, yhteensä noin 60 perhettä.
Kaikki ovat kastetut Kreikkalaiseen uskoon, mutta lukea ei osaa yksikään. Joka kylässä on kirkontapainen, mutta varsin kurja rakennus, ja monessa ei vuosikausiin pidetä jumalanpalvelusta.
Venäjänkin lappalaiset kutsuvat itseäänSaameiksitaiSaamekansaksi, ja maatansa Saamemaaksi. Venäläistä nimeään "Lopar" en kuullut lappalaisten koskaan käyttävän, vaikka kyllä muutoin heidän kielessä löytyy lukemattomia venäläisiä sanoja. Imandran lappalaisten puku on varsin Inarilappalaisten puvun kaltainen, milloin eivät käytä venäläistä pukua. Naisten päähineet ovat enimmäkseen venäläisiä. Sitä vastoin ovat jalkineet kummallakin sukupuolella lappalaiset ja Inarilaisten jalkineiden kaltaiset. Tervehdystapakin on sama kuin Inarissa. Yhden erotuksen huomasin kumminkin. Kun inarilaiset pitkän eron jälkeen tapaavat jonkun sukulaisen tai tuttavan, syleilevät he toisiansa lausuessaan tervehdyssanan "puorest", ja koskettavat poskellaan toisen poskea. Imandran lappalaiset sitä vastoin työntävät nenänpäät yhteen.
Imandran lappalaiset ovat ainoat Lapin asukkaat, jotka vielä tuntuvassa määrässä harjoittavat majavanpyyntiä. Saalis on joskus runsaskin. Paitsi arvokasta nahkaa saadaan siitä myös majavanhaustaa, joka on hyvin kallishintaista. Mutta majavanpyynti on jo muuttunut täydelliseksi hävityssodaksi. Tapetaan säälimättä sekä tiineitä naaraksia että poikasiakin.
Säälimättömästi kohtelevat nämä lappalaiset yleensä eläimiä. Kun tulevat johonkin, jossa viinaa on saatavana, täytyy onnettomien porojen usein seisoa vuorokausia ilman ruokaa. Matkoilla he ajavat paljon kovemmin kuin muut lappalaiset. Koiraansakin kohtelevat he varsin tylysti. Sutta kohtaan ovat he erittäin julmia. Kun se tavataan elävänä raudoissa, kidutetaan sitä julmasti, koska sitä pidetään kylän jonkun poron, tappajana. Erään kerran oli susi ensin kahlehdittu niin, ettei se voinut käyttää hampaitaan, ripustettiin sitten takajaloista puuhun ja nyljettiin elävältä sekä kidutettiin vielä sittenkin monella tavalla, kunnes se vihdoin heitti henkensä.
Täällä sanotaan lappalaisten vielä palvelevan seitoja, jota kumminkaan en sattunut näkemään, ja noituuttakin harjoitetaan. Rasnjargassa Imandran rannalla tapasin poppamiehen, joka nautti suurta arvoa tietäjänä. Hänen luonaan käydään läheltä ja kaukaa, jopa Suomestakin. Joku vuosi sitten oli hänen luokseen saapunut eräs Jurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä. Poppamies oli "langennut loveen" (tainnoksiin) ja herättyänsä vastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: "Vaimosi on loukannut itsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä"; Körkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hän: "Sairautesi ei ole satunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa."
Jotensakin samaan aikaan tuli hänen luokseen Liperistä mies, joka haki apua, koska hän ja hänen talonväkensä olivat useita vuosia olleet sairaalloisia. Siihen hän sai vastauksen: "Sairaalloisuus talossasi tulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo toiseen paikkaan, niin tulette terveiksi."
Tämä muka yliluonnollisella kyvyllä varustettu mies oli yksi kyyditsijöistäni. Hänen kumppaneiltaan sain kuulla hänen maineestaan. Aluksi hän kielsi omaavansa moisia ominaisuuksia ja kielsi voivansa sairaita parantaa, mutta myönsi vihdoin, kun toiset yhä pysyivät väitteissään. Kysyttyäni, tahtoiko hän opettaa taitoansa minulle, selitti hän ettei hänen ennustuskykynsä riippunut mistään taidosta vaan luonnollisesta taipumuksesta.
Siitä, mitä tässä olen kertonut, huomaa että täkäläisten lappalaisten valistus on varsin alhainen. En tavannut yhtäkään, joka osasi lukea. Mitään yhteistä jumalanpalvelusta kodeissa heillä ei ole, kuten Suomen, Ruijan ja Ruotsin lappalaisilla. Eivätkä he yleistäkään jumalanpalvelusta harrasta, harvoin sinne saapuvatkaan. Syynä siihen ei ole yksistään puuttuva uskonnollisuus eikä tietämättömyys, vaan muutkin asianhaarat sen vaikuttavat. Osaksi pelkäävät he semmoisissa tilaisuuksissa joutuvansa itsekkäiden naapurien petkutettaviksi, sillä nämät koettavat viinalla ja petoksella houkutella heiltä heidän tavaroitansa ja pieniä rahasäästöjänsä, osaksi, ja sepä pahin kaikesta, heillä ei ole mitään halua tavata pappiansa. Sillä papit, samoinkuin siviilivirkamiehetkään, eivät nauti kansan luottamusta ja kunnioitusta. Virkamiehillä kyllä onkin niukat palkat, jonka tähden ne ovat riippuvaisia antimista, jotka nähtävästi jo ovat käyneet velvollisuudeksi, ja ovat kansassa herättäneet katkeruutta ja alentaneet virkamiesten arvoa. Papeilla taas ei ole mitään vakinaista palkkaa. He ovat siis riippuvaisia seurakuntalaisten anteliaisuudesta ja toimituksista saaduista tuloista. Olin kerran saapuvilla ristiäisissä, ei lappalaisen vaan venäläisen luona. Pappi oli humalassa, ja toimituksen kestäessä hän useampaan kertaan riiteli kummien kanssa siitä paljonko hän saa vaivastaan. Täällä onkin on papin toimeentulo siksi huolestuttava, että hän paikottain on pakotettu päiväläisenä tekemään työtä talonpoikien luona. Myöskin saa hän tuloja siitä, että hän rahasta päästää paastoamis-velvollisuudesta. Lisäksi täkäläiset virkamiehet ja papit ovat kaikkea tieteellistä sivistystä vailla ja juoppoja, joten ei ole ihmeteltävä, etteivät he nauti kansan kunnioitusta. Eräässä Vienanmeren kylässä kävi pappi luonani pyytämässä viinaa. Pyysin isäntää minun puolestani antamaan sitä hänelle. Sen lisäksi isäntä häntä omastakin puolestaan kestitti, ja seurauksena oli, että pappi juopui ja kävi hävyttömäksi, jonka vuoksi isäntä hänet ajoi porstuaan. Siellä hän sitten lojui kaikkien nähtävänä, kunnes hänet pyynnöstäni saatettiin kotiin.
Saavuin vihdoin Kuolaan. Oli tavattoman kuuma sää; lämpömittari näytti +32. Minulla oli onni päästä asumaan kaupungin ainoan kauppamiehen Aleksej Ivanovitsch Popoffin luo, joka kohteli minua sangen ystävällisesti.
Tulin erämaan rappeutuneista kojuista ja nokisista saunoista, ja nyt olin siivoissa, hyvin kalustetuissa huoneissa viehättävine vuoteineen, ja puhtaine vuodevaatteineen. Leposija, jona erämaassa oli ollut sammalet ja puu, oli nyt muuttunut höyhen- ja untuvapatjoiksi, ja nokisten seinien sijassa oli nyt ranskan tapeteilla verhotut seinät.
Kaupungissa oli vain yksi pääkatu, ulottuen toisesta kaupunginpäästä toiseen; sairashuone, jonka on rakentanut Popoff, ylläpidetään hänen lahjoittamillaan rahoilla; mutta mitään oppilaitosta siellä ei ollut, eikä porvaristo sen tarpeellisuutta myöntänytkään.
Isäntäni Aleksej Ivanovitsch Popoff oli paikkakunnalla siksi mahtava ja huomattava mies, että hänestä kannattaa laveamminkin kertoa. Häntä kunnioittivat yleisesti ei ainoastaan kaupungin asukkaat vaan etenkin seudun lappalaiset. Hän oli sotamiehen poika ja oli nuorempana itsekin ollut sotamiehenä, ja silloin pari kertaa käynyt Inarissakin n.s. "Ryssän veron" kannossa. Tarmollaan ja kyvyllään oli hän hankkinut itselleen kelpo omaisuuden, jonka nyt, kun hän oli lähes 40 vuotta ilman sanottavaa kilpailijaa kauppaa harjoittanut, arveltiin nousevan miljoonaan. Lappalaiset kunnioittivat ja rakastivat häntä kaupungin ja sen ympäristön suosijana ja suojelushaltijana sekä omana isäntänään. Hänen tahtonsa oli heidän lakinaan, eikä Venäjän tai Karjalan mies rohjennut joutua hänen epäsuosioonsa. Hänen sanottiin olevan tuiki lujan päätöksissään. Ketä hän tahtoi auttaa, sitä hän hyväntahtoisesti auttoi. Ja sen, jota hän tahtoi kukistaa, hän yhtä perinpohjaisesti kukisti. Hän oli joutunut semmoiseen asemaan, ettei hän ollut kenestäkään riippuvainen, mutta melkein kaikki hänestä; sillä Kuolan kaupungissa ja koko Kuolan piirissä ei ollut montakaan, jonka nimeä ei olisi ollut hänen kirjoissaan. Virkamiehille hän ei lainannut rahaa, mutta hänen mielestään apua tarvitsevaa hän ilmaiseksi auttoi. Aina Kantalahdesta, Kieretistä ja Koudasta saakka etsi ja sai hänen apuansa se, joka oli menettänyt aluksensa tai muutoin oli joutunut onnettomuuteen. Itse satuin olemaan semmoisessa tilaisuudessa saapuvilla.
Tuloman ja Kuolan vesijaksoin varsilla asuvia lappalaisia hän kohteli alaikäisinä holhotteinaan. Kaikki heidän tarpeensa hän heille hankki, ja kaikki mitä he työllään ansaitsivat, sen he hänelle kantoivat. Hän oli kuin talonisäntä ja he hänen alustalaisiansa. Heille hän lakia laati ja sitä käytti. Hallitsijan käskyjä ei noudateta niin täsmällisesti, kuin lappalaiset hänen antamiaan noudattivat. Ei tarvittu sanoa muuta kuin: "Hasjäin (isäntä) on käskenyt", niin se kyllä suoritettiin. Heidän maa- ja vesi-oikeuksistaan sai hän tosin voittoa, samoin heidän työstäänkin, mutta sensijaan olivat hänen runsaasti varustetut aittansa aina heille avoinna. Parhailla keinoilla suojeli hän lappalaisteta oikeuksia, ja sentähden he eivät olleetkaan virkamiesten sorrolle ja täkäläisten venäläisten petkutuksille alttiit. Ja sotamiehen otossa, jos arpa lankesi hyvämaineiselle venäläiselle tai lappalaiselle, hän antoi tälle etukäteen rahoja, joilla hän voi ostaa itsensä vapaaksi. Mutta juopot ja huonomaineiset saivat mennä.
Se huoli, jota Popoff piti lappalaisistaan, oli heille, joilla kuitenkin oli oikeus tuottavaan lohikalastukseen Tulemassa ja Kuolanjoessa, ehkä terveellinenkin, heidän kehittymättömään asemaansa nähden, sillä siten oli heillä turvattu toimeentulo sekä hyvänä että pahana aikana. Että tämä tuotti Popoffille voittoa, sehän on luonnollista, ja kyllä se olikin päälähteenä hänen paikkakunnalla tavattomaan rikkauteensa. Vahinko vaan, ettei Popoff mitenkään avustanut heidän henkistä kehitystään, sillä hän piti lappalaisia ihmisinä, joiden ei tarvitse ajatella, ja joille tiedot olivat ei ainoastaan tarpeettomia vaan vahingollisiakin, mikäli he pysyivät maassaan ja tavallisissa ammateissaan.
Mutta hän ei myöskään tahtonut avustaa Kuolan kaupunkilaisten kehitystä sivistyksessä. Ainakaan hän ei ollut halukas tätä varten mitään uhraamaan. Hänen mielipiteensä oli, että Kuolassa ei saisi olla muuta kuin yksi kauppias, muitten tulisi hänen mielestään olla kalastajia. "Yhden pitää ajatella, muiden toimia hänen käskynsä mukaan. Silloin on kaikilla toimeentulo täällä pohjolassakin", arveli hän.
* * * * *
Heinäkuun 21 p:nä oli minun lähdettävä kotimatkalle, sillä olin kuuluttanut kokouksen Inariin elokuun 2:ksi päiväksi. Popoffin miesten kuljettamassa veneessä, jolla lähtivät noutamaan lohia 60 virstan päässä olevasta Tullompaikesta, seurasin minäkin. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen erottiin, saapuivatpa kaupungin herratkin rannalle, ja kajahuttivat "hurraa" sekä huusivat "do svidanja", näkemiin asti.
Tämä Tuloman koski oli siksi kalarikas, että sinne kalastusaikana lähetetään joka viikko kaksi viisihankasta venettä noutamaan suolattuja lohia, kaikki Popoffille kuuluvia. Kalastusoikeus tosin oli lappalaisten, mutta sen haltija oli nyt elinajakseen Popoff ainoastaan sillä, että hän maksoi lappalaisten verot. Itse kalastuksen suorittivat kunnollisimmat lappalaiset eri maksua vastaan. Saaliin sanottiin vuosittain nousevan 5000 puutaan, jota paitsi tuleville ja meneville näkyi olevan maksuton ruokailu. Mutta olivathan ne kaikki lappalaisia, Popoffin "lapsia".
Suurta hämmästystä herätti lappalaisissa Popoffin käsky, jonka soutajani heille toi. Sen mukaan tuli heidän saattaa minut täältä lähimpään lappalaiskylään Inarissa. Alussa he pitivät matkaa mahdottomana, mutta kun veneeni perämies lyhyesti lausui: "Isäntä käski", evät he enään epäröineet. Matkalle mentiin. Ensin kuljettiin jalkapatikassa Nuorttejavrelle, jossa astuttiin veneeseen. Matka Nuorttejavrella, joka on 60 virstaa pitkä, kesti vielä seuraavan päivänkin, niin että 22 p:nä yövyimme kauniissa seudussa Luttojoen suulla.
Ilman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen eteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi Inarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava. Käyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja matkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska luotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa seuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti täyttivätkin.
Vuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja vasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet kulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon ja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan pohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden vesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja toiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia, laaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan pituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä. Mutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä varsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana illalla näkyi Sulkesjavre.
Järven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden kimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian onnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä tunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka juoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa nähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua odottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi miehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että täytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain kokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin, että heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.
Kaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai ainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta iloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava. Lautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi nuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden rautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin 6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle. Seinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla saavansa 6 puutaa jauhoja.
Kyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta tyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat täältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät vanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua tai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat. En ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan. Ne istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään tiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan, uhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten kuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken käsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen suurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä suuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa, nauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä menestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset mielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta. Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi hän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan ymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat, nauriillakin.
Vieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa, etenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta liian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta lähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto on aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat varmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka ei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii sieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään vaaraa, palaavat he vähitellen.
Tuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja toimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja riekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä on vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin 60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille, ja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis paljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän lappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten asunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan parhaana suojana pohjoistuulta vastaan.
Heidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä nimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta. Ukkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella, ja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea tahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen jumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun kotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan hyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.
Myös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että kyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen edes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja. Kun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei olevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat koskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun näkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin voi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi, vaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene sauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla tuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa, vakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä niinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman jumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.
Kun aurinko laski, sanoivat he: "Jumalaa ei enää näy"; ja kun se nousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä ristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa tapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.
Mutta vaikka Tuloman lappalainen on raaka, toimeton, viheliäinen ja laiha ja vaikka hänen kurjassa asunnossaan pata on melkein ainoa, joka muistuttaa sivistyksen vaikutusta, ei hän kumminkaan ole raju eikä laittomuuksiin taipuvainen. Tyytyväisenä hän asunnossaan suopi sijaa syöpäläisillekin. Nöyryydellä täyttää hän vatsansa petulla, niinkuin inarilainenkin. Hän kuolee elettyään tuntematta tuskaa kärsimyksistään, sillä koko hänen elämänsä on yhtämittaista horrostilaa, enkä ole tavannut heissä yhtäkään, joka olisi käyttänyt aikaansa muuhun kuin pakottavimpiin elatushuoliin ja lepäämiseen. Kaikessa köyhyydessään he kumminkin näyttävät olevan erittäin valmiita suorittamaan papilleen korvauksen kaste- ja vihkimistoimituksista, sillä he tietävät hänen olevan köyhän. Kansansa syntyperästä ei heillä ollut mitään tarinoita. Sukulaisuussuhteistaan olivat he erittäin tietämättömiä, eivätkä edes tienneet esi-isiensä lappalaisia nimiä; ainoastaan kruunun veronkantokirjoihin kullekin pannut venäläiset nimet olivat heille tutut, vaikkakin moni heistä ainoastaan hyvin puutteellisesti puhui venättä.
* * * * *
Lautamiehen saattamana lähdin heinäkuun 31 p:n aamulla taivaltamaan Kyröön, jonne saavuin samana päivänä. Väestö kutsuttiin jumalanpalvelukseen. Olin nyt Ivalon rannalla, saman isännän talossa, jossa kerrotulla käynnilläni 1822 olin ollut matkalla Utsjoelle, ja jonka luona minua niin ystävällisesti oli kohdeltu. Täällä sain nytkin levätä siistissä huoneessa, jossa ei ollut sääskiä. Sain lisäksi kaikkea, mitä minulta oli puuttunut Kuolasta matkustaessani: maitoa, piimää ja kelvollista voita, sekä leipääkin.
Elokuun 2 p:nä pidettiin jumalanpalvelus Martti Martinpojan suuressa tuvassa. Väkeä oli koossa ei yksistään Auveljoen seuduilta, vaan Patsjoeltakin ja muista paikoista, joista oli tänne lyhyempi matka kuin Inarin kirkolle. Maanantaina lähdin täältä, mutta äkillinen myrsky pakotti meitä yöpymään Inarijärven saareen. Olimme kuitenkin turvassa sateelta kumoon käännetyn veneen suojassa.
Tottumuksesta, johon hätä on inarilaiset pakottanut, kestävät he pitkää paastomista. He ovatkin sentähden hoikkia ja laihoja, nälkävyö tiukasti vyötäisille vyötetty. Mutta kun kalastus tai metsästys on hyvin onnistunut, syövät he runsaasti, ja vyön solkea on silloin siirrettävä. Yksin vyöstä voi asiantuntija päättää onko ollut hyviä tai pahoja aikoja. Kotimaassaan lappalainen ei kerjää, olkoonpa vaikka kuinkakin köyhä. Terveenä ollessaan, arvelee hän, ei puutu elatusta, sairasta ja voimatonta auttavat sekä omaiset että vieraat. Mutta kyllä Inarin ja Tuloman lappalainen syökin suden jättämiä poronjäännöksiä, ja merenrannalla hän ei hylkää puolimädänneitä, meren maalle ajamia haaskoja.
Inarissa sain kuulla surkeita uutisia. Ei oltu koskaan minun palvelusaikanani Lapissa niin huonoilla enteillä talvea odotettu. Nälkä oli jo suvella yleinen. Kuinka käyneekään nyt tämän köyhän kansan. Kalastus oli ollut kurja. Susi oli syönyt useimmat lampaat, ja pelättiin samaa teurastusta porolaumoissakin, jotka vielä olivat metsässä. Uutisasukkaalla ei ollut mitään toivoa pellosta, sillä halla oli turmellut kaikki. Hänellä on kuitenkin karjasta apua, mutta kalastajalappalaisille ei tullut muu neuvoksi kuin tarttua pettuun.
Matkalle Utsjoelle ryhdyttiin tiistaina elokuun 11 p:nä noin parinkymmenen miehen suuruisena joukkona. Saavuimme ensin Aili Vuolleen suviasuntoon. Hän oli rientänyt ennen muita, oli jo kokenut verkkojaan meidän tullessamme ja saanut joukon kauniita kaloja. Kuljin kirkkoväen seurassa Vastus- ja Muddusjärvien poikki. Monessa paikassa ovat nämä penikulman pituiset järvet siksi matalia, että ruoho kasvaa vedenpinnan yli. Tämä seikka sai erään Juho Abrahaminpoika Aikion tuumimaan näiden järvien kuivattamista, saadakseen niistä uutisviljelysmaita. Ja niin hän rupesi puhkaisemaan soraharjua. Hän oli jo saanut puoleksi valmiiksi kanavansa, joka yhdessä paikassa oli 5 — 6 kyynärää syvä, mutta silloin sora vyöryi ja hänet löydettiin kuolleena soraläjän alta itse kanavassa. Häneltä jäi kaksi reipasta poikaa, jotka kuitenkaan eivät ole jatkaneet isänsä työtä, vaikka se kyllä oli järkevästi mietitty, joskin varomattomasti suoritettu.
Päätin käydä Suomen Lapin pohjoisimman uutisasukkaan luona Muondusjärven rannalla, kaksi penikulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen. Tosin hänen asuntonsa oli matkastamme syrjässä, mutta Lapissa sellaisista mutkista ei välitetä. Leipää ei ollut talossa, mutta minulla oli sitä muassani. Mitä talossa oli, tuotiin runsaasti pöydälle. Aterian jälkeen kuunneltiin tarkkaavaisuudella puhettani, ja sehän onkin silmin nähtävän hyväntahtoisuuden ohessa paras palkinto, mikä papin osaksi Lapissa voi tulla.
Kalastettiin ja saatiin myös muutamia vesilintuja evääksi matkallemme Jorgastakiin, johon täältä lähdimme, toivoen joutuvamme sinne kahdessa päivässä. Ennen auringonlaskua saavuimme Tervettivassa olevaan kotaan. Ylen kurja, likainen ja haiseva se oli, sillä siinä olivat lampaat viettäneet suvensa. Siellä kuitenkin nukuin ja heräsin oikein herran ilmaan. Satoi lunta taivaan täydeltä, mutta pian se taas rupesi sulamaan. Täytyi odottaa kunnes metsä kuivuisi, jonka tähden vasta puoliyön aikaan lähdimme liikkeelle, ja saavuimme ensin Riutumuotkan Aikion luo, saman miehen, jonka kodassa pari päivää sitten olimme käyneet. Täältä alkoi mitä autioin tunturiseutu. Metsää siellä ei enää kasvanut ja pensaat olivat liian pienet nuotiota varten. Laskeuduimme yöksi kuivalle ylängölle. Matkalaukku oli päänalustana, tunturi vuoteena, sammal ja viittani vuodevaatteina. Eräs lappalainen ehdotti että lämpimän vuoksi makaisimme selätysten. Siihen suostuinkin ja olihan siten vähän lämpöisempi, mutta kalliisti sain tämän hyvän maksaa, sillä runsaasti vähensin hänen syöpäläistensä lukua.
Toresoivea pidetään lähinnä Peldoivea tämän seudun korkeimpana tunturihuippuna. Sen juurellakaan ei kasva muuta kuin koivuja. Täältä näkyivät siintävässä kaukaisuudessa Venäjän tunturit, joita en edes kaukoputken avulla saattanut erottaa pilvistä. Norjan tunturit olivat meitä lähempänä ja yhtä alastomia kuin Toresoivekin. Tulin ajatelleeksi mikä mitätön hitunen minä olen näihin suunnattomiin suuruuksiin verrattuna, miten olen maasta tullut ja maaksi jälleen muutun. Mutta mitä ovat sittenkin nämä elottomat vuoret elävän, kaikkivaltiaan Jumalan rinnalla, joka on luonut koko maailman, joka runsaasti ylläpitää miljoonittain eläviä olentoja maan pinnalla ja hallitsee lukemattomia maailmoita.
Saavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme suuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä niiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät meitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä. Vielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto siis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä täysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että rohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat eläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät hyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä joustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka on pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.
Melkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen raivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen todellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön pakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan päälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole ylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa karhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa. Sitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen, venäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.
Vasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta lähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin ennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin, sillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen tunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme. Iloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee. Tästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä tiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka miellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui ikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja, joissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä maata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat: "Kaikki on lähtöä varten valmiina", ja heti liukui vene joen tyynellä pinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo olikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa — juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat täydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia veneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin: "arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden kalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa".
Olin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa ikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole tullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli käyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa lohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän ruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: "nälkä on ruuassa paras mauste". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään. Harvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa paitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa minua palvelemaan.
Jormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä sijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa. Ystävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin. Luonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona. Aamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin olivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty ikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen, mitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia vaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön yksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.
Aamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli vene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella, 9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja Aikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä kyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on todistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne. Lappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät vanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon siellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja mainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden aikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä naarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että tulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen. Palaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen tuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.
Aikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti inarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun, joka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään tapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo lokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä tekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia honkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin tapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja etenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat karhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta puuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet mitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme padon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla vielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa oli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi veljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia oli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja korvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa ja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.
Olimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista. Hämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli näkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä olikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana, vaikka oli koko yön satanut.
Karasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu 15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen karjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien pohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18 vuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole koskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni puhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun, kestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan ole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule vastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että sinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin kirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus käyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin kokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin talvellakaan.
Aamulla lähdimme uudestaan matkalle. Kuljimme pitkin mahtavaa Tenojokea. Joku autio asumus näkyi rannalla. Kalastajat olivat niistä jo poistuneet.
Tenojoen rannalla Karasjoen suusta alaspäin ei näkynyt yhtäkään talvikotaa, jonka ympärillä ei olisi ollut viheriöivä ala, sillä täällä on kaikilla joku lehmä, ja maa lannoitetaan, niin että ruoho kasvaa rehevästi. Tulot karjasta ovat melkoiset, ja tuotteet myydään kalliiseen hintaan Norjassa. Jos inarilaiset, jotka nyt ovat, Venäjän lappalaisia lukuunottamatta, köyhempiä kuin mikään minun tuntemani kansa, olisivat joutuneet karjanhoidossa samalle asteelle, eivät he suinkaan nälkää kärsisi.
Outakoskella, jossa osa kalastajia vielä oli koossa, ei oltu vielä pidetty aamurukousta, kun sunnuntaiaamuna saavuin paikalle, kuljettuani kaksi penikulmaa. Outakoski on ensimäinen kylä Utsjoen seurakunnassa, tultaessa pitkin Inari- ja Tenojokea Inarista. Tänne on 20 penikulmaa Inarin kirkolta, ja minulla oli vielä seitsemän penikulmaa Utsjoen kirkolle. Ilo täällä tapaamisesta oli molemminpuolinen. Tuo hyvä rahvas tahtoi kuulla Jumalansanaa. Täällä oli sitäpaitsi muutamia iäkkäitä ja raajarikkoja, jotka eivät kyenneet käymään kirkossa ja sentähden pyysivät saada täällä käydä Herran ehtoollisella.
Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin taas matkalle. Poikkesin parissa paikassa rannalla asuvien lappalaisten luona, enkä senvuoksi päässyt muuta kuin pari penikulmaa, kun kulku oli hämärän tähden keskeytettävä. Äsken satanut lumi pysyi vielä Raste- ja Gäinokaissen huipuilla, jotka kohosivat valkoisina kupooleina viheriästä alustasta. Vesilintujen äänet kuuluivat valittavilta ja rastas oneasti raksutteli. Lappalaiset makasivat ja kuorsasivat, mutta minä olin riittävästi nukkunut Jorgastakissa, levännyt pari päivää veneessä, enkä enään tuntenut mitään tunturimatkojen vaivoista. Senpä vuoksi enimmäkseen valvoin surumielisenä silmäillen syksyn enteitä, taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä, joita monen kuukauden aikana en ollut nähnyt.
Aamulla varhain olimme taas kulussa. Klo 3 aikaan jälkeen puolisen laskimme maalle Utsjoen suun läheisyydessä. Tästä oli vajaa penikulma kotiini. Pidin parempana kävellä maata myöten, ja vapautin kyytimieheni enemmästä vaivasta. Ne vähät tavarat, jotka minulla oli muassani, nostettiin Högmanin nyt asumattomaan kotaan, josta kirkkoväki toi ne kirkolle. Kello 4 rupesin taivaltamaan reppu selässä ja kello 6 olin kotona.
Astuessani tätä viimeistä taivalta ajattelin yhtä ja toista matkalla näkemiäni ja kokemiani. Muistelin niitä lakkaamattomia verisiä taisteluita, joita muinoin kävivät keskenään suomalaiset heimot, sitten kun lappalaiset olivat karkoitetut; miten ne silloin vuorotellen hävittäen syöksyivät toinen toisensa alueelle, ja miten silloin julmuudessa kilpailtiin. Ajattelin myös sitä harmaata muinaisuutta, jolloin lappalaiset vielä asuivat, ei yksistään Pohjanmaalla, Vienan meren rannoilla ja sillä avaralla niemimaalla, joka sijaitsee tämän meren ja Jäämeren välissä, vaan vieläpä kaukana lännessä Atlantin rannoille asti; muistelin miten heidän maansa on ollut riidan aiheena niiden korkeiden valtojen kesken, jotka pitkinä aikoina verisissä taisteluissa ovat kilpailleet herruudesta Pohjolassa; miten lappalaisten oikeuksia ja etuja silloin jalkoihin tallattiin, ja miten ne, saadaksensa rauhaa, maksoivat veroja kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ajattelin mitenkä Lapin kansan pienet rippeet, jotka vielä ovat olemassa, ovat hajoitetut eri valtakuntiin ja mitenkä heidän kielensä heitä ympäröivien kansojen vaikutuksesta on hajonnut eri murteiksi, niin etteivät enään toisiansa ymmärräkään.
Niin, surkea on ollut lappalaisten kohtalo. Mikä osa tällä kansalla, joskus ehkä kylläkin lukuisana, on ollut ihmiskunnan kehityksessä, se on meiltä salattu. Mutta varma on, että nyt on sen aika mennyt, ja että se ei enää koskaan saavuta suurempaa merkitystä, sillä jo aikoja sitten on se kansana alkanut hävitä. Se ajankohta ei ole kovinkaan kaukana, jolloin tämän kansan olemassaolo elää pelkkänä muistona, varsinkin jos sitä arvostellaan historian aikakausien mitalla.
Siten oli nyt pitkä kiertomatkani päättynyt. Sattumuksesta oli se saanut toisen luonteen ja kestänyt kauvemmin, kuin tarkoitukseni alkuaan oli ollut.
Eron hankkeita ja lopullinen ero Lapista.
Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä, jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille, vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella, eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi, ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".
Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.
Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi. "Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista, ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää", vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".
Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa, jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun aikaa kapakassa.
Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara, etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää, ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua, perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla. Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä. Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka- ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä, ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.
Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa, jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin. Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas turmelee porolaitumia.
Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi. Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.
Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä. Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin. Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita, ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin. Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan, joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään, kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle. Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa niitä muassaan.
Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu, ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun, vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita, kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi. Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä, niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin, jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.
* * * * *
Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia. Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin, ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt, jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten luulin viimeisen kerran.
Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas odottamaan lähtöäni.
Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa, kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.
Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335. Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta, jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan, kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua kohtaan.
Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70 vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava. Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten, ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä vainottuna.
Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828 määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten määräysten suhteen.
Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan, jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina. Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli 32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta, sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa jälkeen.
Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo, joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.
Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka vähällä Lapissa tullaan toimeen.
Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.