— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.
— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin…
— Niin olisi verenvuodatus lopussa ja kaikki päättyisi hyvin.
— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen, sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.
— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.
— Sitä juuri vaimonikin eilen sanoi.
— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.
— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. —Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.
— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.
— Vanhassa uskossa mekin pysymme.
— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.
— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin ja pormestarien joukossa.
— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat pahimmat kaikista!
Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti mutta hiljaa.
— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä ja neuvotella hänen kanssansa.
— Niin täytyy, vastasi pormestari. — Minä lähden huomenna.
— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri.— Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enääDelftissä…
— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä istunnon pöytäkirja.
— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään hyvä tahto, tänään ensi kerran!
— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin tietää, mikä minua pidättää.
— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.
Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi hymyillen:
— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.
— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.
— Läksisittekötänään?
— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää, kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää, me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.
— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti ratsasti ruunikollani täältä edelleen.
— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoiJanus Dousa, ja van der Werff vastasi:
— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.
Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä takin ja vyön väliin ja huudahti:
— Lähettäkää raudikkominulle, jos herra pormestari sallii minun lähteä.
— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.
Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:
— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo, jos aika käy hänestä pitkäksi.
— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.
— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!
Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.
Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.
— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.
Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:
— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella. Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi. Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista kalleimman!
— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja kaupunginsihteeri toisti tulisesti:
— Kaiken, kaiken, — niin kaiken!
Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa olisivat kasvaneet viime hetkinä.
Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.
Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.
Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen ylitse loisteli iltatähti.
Nyt aukeni katuovi.
Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.
Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan prinssiä.
Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi. Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan Marendorpinkatua pitkin.
Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan, hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut, mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen ranteeseen, kun hän huudahti:
— Pietari se oli!
Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:
— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni!Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!
— Aivan niin, Pietari se on!
— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan tähän aikaan.
— Mutta hän se oli.
— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!
Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren kälynsä mielessä liikkui.
Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen käytöstä.
Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.
Vihdoin pysähtyi leski sanoen:
— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina, tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista, ettet erehtynyt.
— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.
— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi! Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni. Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää, sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi. Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!
— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.
Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:
— Onko herra kotona?
Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.
Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta keskustelu ei ottanut sujuaksensa.
Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja sanoi kääntyen Barbaraan:
— Päätäni pakottaa, tahtoisin mennä levolle.
— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.
Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.
Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän istualleen ja kysyi:
— Kälyseni, nukutko sinä?
— En, lapseni, voitko pahoin?
— En, mutta minua niin pelottaa, ilkeät ajatukset ahdistavat mieltäni.
Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui vuoteen laidalle.
Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua katkeralta sydämensurulta.
Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:
— Tahtoisin kysyä sinulta jotakin.
— No?
— Mutta sinun täytyy sanoa rehellisesti totuus.
— Kylläpä vaaditkin paljon.
— Tiedänhän minä, että pysyt totuudessa, mutta onhan…
— No, puhu nyt suusi puhtaaksi!
— Oliko Pietari onnellinen avioliitossaan ensimäisen vaimonsa kanssa?
— Oli, lapseni, oli.
— Eikä ainoastaan Pietari, vaan myöskin Eeva vainaja, tiedätkö sen?
— Tiedän, kälyseni, tiedän.
— Etkä ole voinut erehtyä?
— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!
Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian onnistui vaipua uneen.
Viides luku.
Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua. Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.
— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.
— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.
— Jo sataa tihuttaa!
— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.
— Eilen oli kauniimpi sää.
— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?
— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.
— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon ulkoapäin tulevaa kosteutta.
— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.
Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja Nikolas junkkarin äänet.
Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.
Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja sanoi:
— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.
Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen:
— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma salaisuus painaa paljon!
Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:
— Tee hyvin ja sano isälle, etten minä jää tänne.
— No mutta, Henriika!
— Sano, etten tee sitä missään tapauksessa.
— Täti ei päästä sinua.
— Oli miten oli, tänne en jää.
— Ilmoitan asiasta, mutta vähän lievemmässä muodossa, jos sallit.
— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut. Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka vaunut.
— Entä syyt tähän?
— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.
— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.
— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko! Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin kuin nuo silkkihetaleet!
Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.
Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:
— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä luokse.
— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.
— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.
— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja sitten hän on niin rikas.
— Se ei tee onnelliseksi!
— Mutta miksikähän hän ei ole mennyt naimisiin?
Parooni kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Viattomia miehet siihen ainakin ovat.
— Miksikä hän sitten ei ole mennyt luostariin:
— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?
— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.
— Kallisarvoinen smaragdi! Muutoin hän ei mielellään luovu tuollaisista.
— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?
— Eikä vain hassua, minun nähdäkseni.
— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa sormuksen palkinnoksisiitä.
— Oikein, Niko, oikein!
— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!
— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen: "Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi tapahtua…"
— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä sanoen:
— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!
— Vedä viitta hartioillesi!
— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?
Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu, ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille kirjoitettu:
"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä laillakuulukohon Quatgelatin kutsunta."
Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.
Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä. Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan, tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.
Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:
— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?
Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.
— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.
— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. — Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään — hyi, oikein nahkaa karsii!
Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:
— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi ihmisiä majataloonsa?
— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta; ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin, ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian, tämäpä vasta on sadetta!
— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. — Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.
— Tuolla oli tanssikenttä, virkkoi renki, osottaen tallattua nurmikkoa.
— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. — Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi. Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!
— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa. Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.
Vapaaherra katsahti kysyvästi poikaansa.
— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin. Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.
Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.
Kuudes luku.
Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.
Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat ruskettumaan ohuella vartaallansa.
Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan, joka oli ollut hänen sylissänsä.
Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa läpimärät viitat.
Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.
Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.
Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.
Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä sanoen hiljaa:
— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut pojista ja antoi minulle viittansa.
— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen. Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi, kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee miekkailunopettaja Allertsin kanssa?
— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti, niinkuin häntä nimitetään.
— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta, jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?
Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän kiitettävän hankkeen toteutumasta.
Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:
— Pietari Quatgelat, sinä… sinä… Jos sinä vain!… Kuka on sinulle, sinä raihnainen köyristelijä… Kuka on sinulle antanut luvan heittää meidän viittamme nurkkaan?
— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo…
— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja. Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin. Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!
— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni…
— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —
Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin eteen.
Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa, vaan sanoi:
— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.
Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa jostakin eriskummallisesta seikasta.
Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja, vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen pojallensa.
— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.
— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.
— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja piirrellen nuotteja pöytään.
Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:
— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?
— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani ajatustavasta, herra Matenesse.
— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät asiat toisella tavalla.
— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä aikoina meillä suvaitaan ainoastaanyhtäkäsityskantaa. Joka on hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan, kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.
Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi, meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.
Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita. Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii karttamaan.
Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:
— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä, kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?
Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian täysikasvuista lemmikkiänsä:
— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa! — Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?
— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet, jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen uskollinen Filip kuninkaalle.
— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?
— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.
— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen sanoen:
— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla olisi puhelemista isännän kanssa.
Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa. Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.
Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta junkkari ei sitä suvainnut.
Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta sanaa keskenänsä.
Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivatDelftiin.
Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa aatelismiestä kohtaan.
— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi… Mutta elkäämme puhuko siitä.
— Ei, puhukaa pois, kapteeni.
— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka selittelisinkin.
— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.
— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi minua ei toki kukaan luulle.
Taiteilija huudahti naurahtaen:
— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt tuolla brescialaisella miekallanne?
— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs, jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies, joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini, kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette tunne minua, Vilhelmi.
— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai miekkailusalissa?
— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa. Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin, kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?
— Selittäkää vain.
— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen…
— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.
— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä lopuksi…
— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!
— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän aatelisviittansa…
— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!
— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.
— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni, kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.
— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se… se… Roland, edeltäjäni!
— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.
— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä, niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita, harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät, ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, — ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se… se… Haluttaako teitä luoda silmäys poveeni?
Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti vastausta odottamatta:
— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi. Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla? En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!
— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?
— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee. Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin — jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi, mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet, kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta — kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas, Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä…
— Silloin rupesi partanne vavahtelemaan.
— Hyvähän teidän on laskea leikkiä, te ette tiedä…
— Kyllä, kyllä, herra Allerts, ymmärrän teitä varsin hyvin.
— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni miekkoineni ulos?
— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat ilmaa.
Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:
— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä? Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.
— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä. Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä kyyhkysiäni!
— Olette siinä tosiaankin kuin Goliat Daavidin puvussa.
— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelleWibismalle.
— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?
— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.
— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?
— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.
— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että junkkari otti sen.
— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.
— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.
Seitsemäs luku.
Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan. Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.
Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.
Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä pormestari van der Werffin talossa.
Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei sanaakaan selitykseksi omaisilleen.
Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä, jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.
Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä tuon tuuhean tukan järjestämisessä.
Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle. Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.
Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.
Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.
Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää, paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.
Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva. Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.
Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa, jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä katseli.
Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!
Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.
Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua kuvan luota.
Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.
Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.
Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.
Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.
Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?
Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.
Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut. Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun nauhan lävitse.
"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt jäljelle?!"
Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.
"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä sydämensä.
Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.
Maria vavahti ja pyysi punehtuen:
— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa.Hyi tuota tomua… oikein hävetti…
Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:
— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule, lapseni…
Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria kiiruhti akkunaan.
Leski seurasi häntä ja huudahti luotuaan pikaisen silmäyksen kadulle:
— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.
Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului kolkutus ja taiteilija tuli sisään.
Kun oli tervehditty, kysyi nuori vaimo nopeasti:
— Te olette tavannut puolisoani Delftissä?
— Olen, vastasi Vilhelmi, — toissa iltana.
— No kertokaa toki sitten…
— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi äidiltänne.
— Hän voi hyvin?
— Varsin hyvin. Arvoisa tohtori Groot on myöskin terveenä ja toimessa.
— Entä minun mieheni?
— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia…
— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni…
— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te vain ihanalla äänellänne…
— Mutta, herra Vilhelmi!
— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra van Akenin vanhin tytär…
— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja tabulatuureistanne, vaan puolisostani.
Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä, puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.
Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:
— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään…
— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi. — Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.
Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:
"Rakas, uskollinen vaimoni!
Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen. Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.
Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa, niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä, niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa. Neuvottele Barbaran kanssa!
Kuuliaisuuteesi luottaen
uskollinen puolisosi Pietari Adrianinpoika van der Werff."
Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti, lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena, loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa kirjeen.
Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä katsellen sen sisältöä.
Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja, vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.
Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus, joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.
Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen, niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu, eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.
Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi. Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian kädessä.
Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu enkelein kielillä ja siirtää vuoret.
Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!
Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas, jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt, sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli saanut.
Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin, tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin, ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä, niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa. Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne onnistuisivat.
Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!