Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua, vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi. Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan olla tämän rakkauden laita?
Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.
Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia kohtaan.
Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.
— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."
Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja Barbara sanoi:
— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!
Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:
— Onko teillä ollut nokkoisrokko?
— Ei.
— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva toimii, siinä ei tarvita muuta apua.
Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä. synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.
Kahdeksas luku.
Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.
Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä, kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen noutamaan viitan.
Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä — mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti, että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni oivallisella hollanninkielellä:
— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.
Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:
— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.
Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:
— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi.Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä…
— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden epäävän liikkeen.
— Mutta kumminkin, neiti…
— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.
Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:
— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain madonnan silmiä.
— Te olette katoolilainen?
— Kalvinolainen, arvoisa neiti.
— Ja kuulutte prinssin puolueeseen?
— Sanokaa pikemmin vapauden puolueeseen.
— Siitäpä johtuikin siis tuo sotalaulun rummuttaminen.
— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.
— Mutta varmaankaan ette kumminkaan rummunlyöjä. Ruutu parat!
— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda esiin sitä mitä tunnemme.
— Kiitän siis siitä, ettette lyönyt ruutuja sirpaleiksi.
— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole taidettakaan.
— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.
— Tätäkö vai tuota toista?
— Tuota geusilaulua minä tarkoitan.
— Se on raju, mutta yhtä vähän ruma kuin myrskyn kohina.
— Se on minusta inhottava, raaka ja kiihkoisa.
— Minä sanoisin sen olevan koruttoman, mutta valtavan voimakkaan.
— Entä tämä toinen sävellys?
— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?
— Kyllä vähän.
— Onko kokeeni teistä epämiellyttävä?
— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.
— Se riippuu siitä, kuinka ne esitetään.
— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän rukoushuoneissanne.
— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi…
— Mitä aiotte sanoa?
— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan tapahtua että verraton laulukunta sen kerran…
— Esittää teille, tarkoitatte?
— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras kuin tuo toinen.
— Kuinka vaatimatonta!
— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.
Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä kuului lempeämmältä, kun hän lausui:
— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.
— Minä uskallan toivoa päinvastaista.
— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.
— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia vastaan.
— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosinPankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?
Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.
— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan minun tuoda teille toisiakin?
— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:
— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää tänne enää pitkäksi aikaa.
Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti roomalaisen ystävättärensä.
Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:
— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut tuollainen tänne tullessansa.
— Onko neiti sairas?
— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee, öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen kananlihaa tai lehdykän salaattia!
— Mitä lääkäri arvelee?
— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta. Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!
Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut. Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan tytär…" mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.
"Hänelle on tapahtunut jotakin ikävää Delftissä", mietti isä.
"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.
Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää, ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin, työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään käsiänsä esiliinaan:
— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.
Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen, käski hän rummuttajan lyödä rumpua.
Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoiVilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kellokaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohonNobelkadulla olevaan taloon.
Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.
Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:
— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta. Missä te häntä tapasitte?
— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen seurassansa.
— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?
— On, ylen hämmästyttävä.
— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän täältä kotoisin?
— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.
— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?
— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä seikkailijattareksi.
— Oliko hän naimisissa?
— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista, mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso. Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen menneisyydestään kuin minullakaan.
— Oliko teillä hyviä vai huonoja?
— Ei kumpiakaan, arvoisa neiti.
— Ja mitä hän toimitti Roomassa?
— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa. Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.
— Hän esiintyi julkisesti laulajattarena?
— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.
— Oliko hän rikas?
— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla minun mukanani heidän seuraansa.
— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:
— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli hilpein meistä kaikista.
— Väliin siis vain?
— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.
— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·
— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäähyväisiä lausumatta.
— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?
Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:
— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.
— Te rakastitte häntä?
— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä…
— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?
— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti vanHoogstraten.
— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella hänestä teidän kanssanne?
— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta suojelijaa kuin oma itsensä.
— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.
Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä, ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli, että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen täydessä ihanuudessa.
Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle, sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt pääsisi voitolle.
Yhdeksäs luku.
Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin talon ohitse.
Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran, joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.
Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle tuttuja.
Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja, mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen, tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja. Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas, jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria, joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.
Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.
Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu; toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi, istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä, painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus. Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus, että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä leposohvaa vasten.
Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden ympärille.
Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan ja oikaisihe suoraksi.
Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti vanHoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.
Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.
Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen. Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt, joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia, jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä. Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: — Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.
Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin vaikuttavan perusteen:
— Monseigneur on tullut ja tahtoo kuulla lauluasi.
— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka monesti minun on toistettava etten tule?
— Saanko kysyä, miksi, kaunokaiseni? lausui vanha nainen.
— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti, — siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten tänään voi laulaa ja siksi… siksi… siksi… — Minä rukoilen sinua jättämään minut rauhaan!
Vanhuksen viuhka vaipui alas ja hän sanoi kylmäkiskoisesti:
— Mutta kaksi tuntia sitten sinä lauloit — vai etkö?
— Lauloin.
— Sitten ei päänsärkysi voi olla niin vaarallista ja Denise pukee sinut.
— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt kolhii päätäni kahta kovemmin.
— Tekosyitä!
— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.
Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:
— Annan arvoa sanallesi! Et tule siis! Vai et tule!
— En! huudahti tyttö ynseän varmasti.
— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.
Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen uhkaukseen.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa lähtiessään.
Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.
Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.
Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, — tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin. Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa. Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.
Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois, paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen luota ja tästä talosta!
Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa. — Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.
Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen olisi häntä saastuttanut.
Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän, niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.
Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi, rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni, päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta…" — musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui tainnoksissa nojatuoliin.
Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.
Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.
Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:
— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne… ne…
Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.
Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.
Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.
Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen, jossa sairas oli.
Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti, joka oli aivan suunniltansa:
— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!
— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen. Lääkäri tulee kohta.
— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn.— Kuka on antanut teille luvan, Belotti…
— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä keskeyttäen.
— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!
— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin, mitä lääkäri sanoo.
— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa. Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.
— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata, että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.
— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette?Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?
— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa, vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.
— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas,Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa,Belotti?
— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän, armollinen neiti, saada eron.
— Palveluksestaniko?
— Niin palveluksestanne, jos teidän armonne sallii.
Vanha nainen vavahti, puristi lujasti viuhkaa molemmin käsin ja sanoi:
— Te olette närkäs, Belotti.
— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.
Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:
— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.
Kymmenes luku.
Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta, mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan, sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.
Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia, talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin arkipäivinä.
Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.
Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.
Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään, kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu, noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen sielunsa.
Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä. Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.
Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä, kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!
Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin, mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo, unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!
Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on, mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä, oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta, sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!
Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden puuhia.
Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin, mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.
— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.
— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa teille terveisiä.
— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?
Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten viiksiänsä ja sanoi:
— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, — Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni! Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin huonolle tuulelle.
— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut parvekkeen kaidepuulle.
— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun minä niitä kesytän?
— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.
— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.
— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.
— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.
— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.
— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.
— Entä nokka?
— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain, roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!
— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä koidu mitään hyvää.
— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette ole valinnut juuri kauneinta lajia.
— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä; en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.
— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.
— Se onkin johtokyyhkynen, joka yksin löytää perille.
— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni niiden lentoa olisi helpoin seurata.
— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan jälkeläisten elo.
— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuinLeidenissäkin.
— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät, ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti, ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.
— Ne ovat aatelisrouvia, jotka tarvitsevat imettäjiä lapsillensa.
— Parittomat kyyhkyset saavat usein pahaa aikaan avioparien kesken.
— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.
— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa.Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero…
— Kumpi on silloin siihen syypää?
— Naaras, kymmenestä tapauksesta yhdeksässä.
— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti kapteeni, lyöden kätensä yhteen.
— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle äskettäin… Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?
— Teidän äitinne, luullakseni.
— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta… Odottakaa. Se on vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.
— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota luopiojoukkiota…
— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta sisään.
— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:
— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.
Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen emäntänsä talossa.
— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, — sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi. Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.
— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?
— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket hehkuvina vuoteessa ja hourailee.
— Ja kuka hoitaa sairasta?
— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.
Vilhelmi pudisti päätänsä, mutta italialainen jatkoi:
— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo, että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.
— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen virkatoimissaan.
— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.
— Vastoin lakia ja virallista kieltoa.
— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa, joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?
— Hiukan, ulkonäöltä.
— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.
Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää minusta liian kauan. Toiste näkemiin!
— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun on kalvinolainen.
— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?
— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.
— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen. — Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?
— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?
— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii, että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.
— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä itseänne siunannut antamalla teille lapsia…
— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea! Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!
Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.
Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.
Yhdestoista luku.
Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa noudattamaan kutsua.
Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää jokea kohden.
Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.
On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa. Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.
Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä, ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.
Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat, niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.
Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa, paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: — Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! — unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.
Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja, palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan; pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle, suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.
Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin ja meni heti Barbaran luo keittiöön.
Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: — Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee keppikerjäläiseksi!
Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:
— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru sitten, jos katsot olevan syytä.
Näin sanoen hän läksi keittiöstä.
— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli taaskin haihtunut kerrassaan.
Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan. Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia. Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, mutta ei vain häntä.
Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä kiihkeän hellästi.