— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne omiinsa ja kysyi:
— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?
Maria pudisti kieltävästi päätänsä.
Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan. Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.
Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin oli.
Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.
Hauskasti kului tuo huhtikuun suloinen kesäinen ilta.
Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan noista asioista.
Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään, heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä. Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:
— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin astioihin ja suolaamme liikkiöitä.
Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin, ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin. Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.
Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi aivan kuin sattumalta:
— Onko hän jo pyytänyt anteeksi, kun läksi pois hääpäivänä?
— Tiedänhän, että hän ei voinut olla lähtemättä.
— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi!Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi.Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusiaetuja.
— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin pitkän eron jälkeen.
— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta, mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.
— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä paitsi luulet, että minä olen onneton?
— Onneton? Kuka sitä on sanonut?
Maria punastui, mutta leski otti veitsen ja aukaisi kanahäkin.
Kerttu auttoi noita keittiössä puuhailevia naisia, mutta usein hänen täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului usein keittiöön saakka.
Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin esiintuodakseen kanteita.
Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja, yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.
Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian tähden.
Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana, piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja. Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "Haec libertatis ergo" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan, mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa. Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta, pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.
Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: — Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.
Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle. Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.
Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden hartioille?
Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.
Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:
— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen mielilauseensa?
Maria nyökäytti päätänsä ja sanoi hiljaa:
—Repos ailleurs.
— Niin, muualla voimme levätä, lausui Pietari tarmokkaasti.
Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.
Kahdestoista luku.
Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat voivat kääntyä.
Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.
— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.
Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä "soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.
Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies, valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet, jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili herttaisesti ja ystävällisesti.
"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".
Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä seuraisi häntä etuhuoneeseen.
— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina, sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.
— Ja kuinka Henriika neiti voi?
— Hiukan paremmin.
Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.
— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen. Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?
— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä. Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä, tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.
— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne kristityksi.
— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki nuoren neidin tähden, josta te pidätte.
Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:
— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden; mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme; minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän, arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi, kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään. Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme? Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset — repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.
Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:
— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.
Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:
— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin, herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.
Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:
— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa. Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja hän vaatii minua…
— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.
— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän, vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista, sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan. Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?
— Te erehdytte, Belotti.
— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?
— En, Belotti.
— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?
— Onko Henriikalla vanhempi sisar?
— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen… Kuvailkaa mielessänne neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana, kauniimpana.
— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:
— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää hyvin!
Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:
— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne. Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne mitään hupaista kertomusta.
Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli tyhjä, mutta Belotti saapui pian.
Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria, vastasi hän:
— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun. Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa hitaasti:
— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta. Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi, mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä. Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni alkaa käydä liian laveaksi.
— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa häntä, josta me puhumme?
— Ehkä kyllä, Belotti.
— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti unohda. Mitä te aioitte kysyä?
— Mikä on hänen nimensä?
— Anna.
— Eikö myöskin Isabella?
— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.
— Ja milloin hän läksi Hollannista?
— Odottakaapas — siitä on… Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.
— Onko hän tumma- vai valkoverinen?
— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin pääsemme asiasta selville, jos sallitteminunnyt tehdä kysymyksen. Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?
— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.
— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?
— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako — hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne. Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun hänen oma isänsä…
— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin. Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa· ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi, eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa, otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä…
— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.
— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat; toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin, mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei, Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.
— Te kuvaatte räikein värein.
— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki. Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.
— Tunsitteko te hänet?
— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet, ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen. Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa, jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, — ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä, sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista, sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs. Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä. Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä, että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta. Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset, jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra, että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.
Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin. Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen, joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan, niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen, lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.
Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään. Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.
Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin, että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa. Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena, vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa; Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.
Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan kanssa.
Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin. Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä. Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin, — emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.
Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan, sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut olla.
— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.
— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana, ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in, johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa, mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa, vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan, ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin, ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.
Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja kysyi koleasti:
— Mitä muuta tiedätte Annasta?
— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa. Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen kuukauteen.
— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. — Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?
— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.
— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.
Kolmastoista luku.
Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta mitä tarvittiin.
Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan. Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua, niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana pakopaikkana.
Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja epäkohteliaaksi.
— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.
Yksileideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa. Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.
Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään, kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla, pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.
Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi. Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita: olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita, karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä, jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja somalta.
Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi kristallisaliksi.
Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja. Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja sanoi vilkaisten ruokapöytään:
— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet kattanut pöydän kuin häitä varten.
Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta poistuessaan ystävällisesti:
— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.
Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla silmillänsä:
— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja kaunis.
Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta ja antoi ne hänelle lausuen:
— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.
Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä kerran pöytää miettien mielessään:
"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen; mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki linnut harmaiksi."
Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.
Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.
Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire. Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:
— Milloin Pietari herra tulee koliin?
— Tunnin perästä, vastasi Maria, — mutta istukaa toki, tohtori!
— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen suostumustansakin.
— Miksikä en, mutta me odotamme vieraita.
— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan luo, joka tarvitsee teitä.
— Enhän minä edes tiedä, kenestä te puhutte.
— Ettekö? Kärsivästä, se tietohan riittänee ensi aluksi.
— Ja te luulette että minä voisin…
— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.
— Mutta, herra tohtori…
— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?
Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää, ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:
— Minä tulen.
Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius Barbara rouvalle:
— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa NobelkadulleHoogstratenin sairaan neidin tykö.
Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin. — Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa, mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari — kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta. Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta, joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan. Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi, mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä, mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne… Mutta nythän jo olemmekin perillä.
Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne sinetillä.
Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon, joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan sivullepäin:
— Mikä tuo on?
Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:
— Mitä ihmettä te siellä puuhailette, isä Damianus?
— Minä pesen lattiata, vastasi puhuteltu tyynesti.
— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.
— Mutta tänään emme, herra tohtori, ja neiti ei tahdo millään ehdolla enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.
— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.
— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.
— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. — Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?
— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike ollut haitaksi.
Näin sanoen pappi nousi seisoalleen ja sanoi huomattuaan Marian:
— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.
— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin… Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!
Pappi tuli häntä lähemmäksi ja virkkoi vilkaisten Mariaan:
— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.
Tohtori Bontius mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.
Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.
Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun, katsoakseen miltä sairas näytti.
Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.
Kun Gonzaga oli asettanut lampun paikoilleen, sanoi lääkäri:
— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan lähemmäksi.
Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä hänen hyväksensä.
Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti syvään hengähtäen:
— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne. Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle helpoksi.
— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika, niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän rengin tuomaan lyhdyn.
Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:
— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia…
— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi kuolla kuin kitua!
— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.
— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin sukulaisuus.
— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?
— Ei kuin isäni vain; mutta miksi sitä kysytte?
— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te tulette aivan entisellenne.
— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen…Harjoitatteko te musiikkia?
— Kyllä, hyvä neiti.
— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää ilman sitä.
— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin, kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.
— Te laulatte?
— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotonaDelftissä lauloimme joka päivä.
— Te tietysti ensi ääntä?
— Niin, neiti.
— Lakatkaa toki minua neidittelemästä ja sanokaa Henriikaksi.
— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minuaMariaksi tai edes rouva Mariaksi.
— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä laulamaan?
Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan neidin hyväksi.
— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota naista.
— Hän on taiteilija Vilhelmin äiti, sanoi Maria.
— Vai niin! huudahti neiti. — Laskisinkohan hänet sisään, Maria?
Maria pudisti päätänsä ja vastasi varmasti:
— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi…
— Mitä sitten?
— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.
— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä voisin sietää.
Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.
— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.
— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä sanoa jotakin?
— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä.Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne…
— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen teille siitä kiitollinen koko elinaikani.
Neljästoista luku.
Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.
Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä, että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti, mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:
—Oculi sunt in amore duces.
Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario, tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:
— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.
— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: — Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!
Kun hän sitten seisoi ovella erillään avioparin kanssa, huudahti hän:
— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.
— Mistä te sen tiedätte? kysyi Maria iloisesti.
— Voin sen nähdä teistä.
— Ja neiti on sydämellisesti tervetullut, sanoi Pietari.
— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.
— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.
— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna…
— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.
— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode… huudahti Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten puolisoonsa.
— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.
— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta. Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.
— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa.Mutta minä ajattelin… Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.
— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.
— Kyllä, tietysti.
— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori. Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta elkää viipykö kovin kauan.
Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.
Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen käsivarrellensa kysyen:
— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?
— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.
— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä, ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der Werffin valinnan.
Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.
Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista. Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista, joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.
Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet, jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet, kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto omien miehuudenvoimain kestävyydestä.