Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, — nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala pelko olisi heidät ajanut kokoon.
Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua. Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen, säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.
Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.
Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt, samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat voimakkaina ja täyteläisinä.
Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin. Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan. Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.
Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp, yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä, ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon kuluttua.
Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra säesti van Houtia huudahtaen:
— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.
— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat omiansa hirsipuuhun.
— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!
— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. — Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, — mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.
— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä, samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät. Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.
— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa, mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?
— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismiestarvitseehallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä, sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa. Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungitsuvaitsevat, että on hallitsija, aatelitarvitseehäntä, ja hän on keskipiste, jonka ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.
— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.
— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.
— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.
Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:
— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.
— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan palvelevat.
— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.
— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat. Saammepa nähdä!
— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa ajatuksenne, hyvät herrat!
— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.
— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan heidän rohkeutensa.
— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.
— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin, lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:
— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä, vasta silloin sotilaan itsetunto herää.
Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.
Viidestoista luku.
Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle, järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.
Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi, ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan, Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi, niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen, maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden. Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin. Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.
Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.
Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan, vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä. Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita, myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa. Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä, ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.
Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua: hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.
Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa. Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen, tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.
Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.
Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua, joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi, oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.
Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina. Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen norsunluinen ristiinnaulitun kuva.
Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö. Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi sulkeutuneille kätösille.
Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen. Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari van der Werffin puoleen:
— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi tapahtua pahennusta synnyttämättä.
— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä espanjalaisiin…
Damianus pudisti päätänsä ja keskeytti pormestaria vastaten tyynesti:
— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläniHollannin vapauden puolesta.
— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!
— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa "Haec libertatis ergo" lauseeksi "Haec religionis ergo", niin en peruuta sanojani.
— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, — myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää testamentin.
— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui, oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.
Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.
Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden. Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.
— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain paperipala eikä mitään sen enempää.
— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.
Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi, sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.
Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."
Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle. Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se elämän turmellut — turmellut!"
Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja köynnöksillä koristettua.
Oikealla puolella oli paperin reunassa joukko lyhyitä muistiinpanoja:
"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen.Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."
"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme täten kuitit!"
"Belotti on käyttäytynyt huonosti. Ei saa mitään."
"Denise pitäköön sen, mikä hänelle on määrätty."
Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat, joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:
"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu Rochebrunin linnassa Normandiassa."
Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista, katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:
— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä ainakin on, jos ei muita.
— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on sukulaisrakkautta!
— Mitähän lippaassa mahtanee olla? tuumaili notario.
— Tuossa se on, huudahti van Hout.
— Antakaa se tänne, Belotti.
— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.
— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi van der Werff.
— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa, Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.
Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet, sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus. Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:
— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko, millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä? Tässä tuo kurja murhamies kertoo että… Kannattaa ottaa tästä selkoa! Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä: "Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle, morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille, sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."
Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:
— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän, on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto surmasi.
— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt, ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.
— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.
— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.
Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan kirjeitä kokoon:
— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?
— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?
— Viisitoista vuotta.
— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty. Otan asianne ajaakseni.
Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään, vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella. Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt Kölniin turnajaisiin.
Kuudestoista luku.
Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi "ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto, mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia juhlakulkuja.
Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa, johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset, joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia. Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki, oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia. Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste! Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja; mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.
Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä, pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan. Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.
Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta, tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä, äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään, että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet. Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua… Jotakin pitäisi kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.
Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen. Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.
Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia. Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.
Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.
— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja naiset? sanoi hän.
— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian taipuisa laihtumaan.
— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut. Katsokaapas tätä koteloa… — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa. Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.
Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.
Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: — Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri, kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa, että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.
Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset, piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa ostajaa, ja kysyi häneltä:
— Riittääkö tämä?
— Mistä sitten?
— Päänsärynlääkkeestä.
Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia lantteja ja vastasi vakavasti:
— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.
Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.
— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.
— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian, irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.
— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia, eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.
— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva ja hän on paras koko köörissä.
— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä… kautta Rolandin, edeltäjäni!…
Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:
— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se on tuo edeltäjänne Roland.
— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen, kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.
Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni viikset huuliltaan ja alkoi puhua:
— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset. Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus, sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen, jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen! — päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen, jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas, herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni. Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.
Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:
— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?
— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta. Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla ajattelematta… Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä. Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra, jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville, ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani taas kuristaa… Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin Roncesvalles'issa!
Seitsemästoista luku.
Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia talikynttiläin himmeässä valossa.
Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi. Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari — hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:
— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?
— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan, ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!
Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.
Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta, ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:
- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.
— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. — Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne. Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän maatamme parempana, sitä en voi käsittää.
— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.
— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut Alppien toisella puolen?
— En, herra, mutta…
— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.
— Sanokaa siis ajatuksenne, kapteeni.
— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä. Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa, tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni, vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi! Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita, mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!
— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni. Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.
— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään! Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin, väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi. Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.
— No, ettekö ihaile sitäkään kaupunkia? kysyi taiteilija.
— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut. Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja sirujen keskellä.
— Juomalaskuni, kapteeni, juomalaskuni!
— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut junkkarin miekkakintaan käännettä.
— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se on aivan toisenlainen.
— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.
— Italialaisiahan pidetään vaarallisina miekkailijoina, sanoi junkkari.
— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona, joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on voitettu.
— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on niistä ollut hyötyä.
— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat, täytyy tapahtua jotakin!
Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin, mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.
— Ei haittaa! huudahti junkkari. — Toinen lasi kapteenille!
Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin tovereilleen:
— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on velvollisuuteni!
— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä, täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat? Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus, että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!
— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani, tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee minuttakin voitolle.
Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:
— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne, terssinne ja sekuntinne!
— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa, olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, — mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan. Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo Anterolle…
Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki ja huusi huoneeseen:
— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.
Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen, vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:
— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda, Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi…
— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!
Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni huusi:
— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.
Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle Reinille päin.
Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä ilma pani akkunaruudut tärisemään.
Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. — Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.
Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:
— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?
Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina, näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden samalla miekallaan kunniaa.
Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä, vuoroin isää.
Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi joukollensa voimakkaasti:
— Eteenpäin!
Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä. Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi hiljaa:
— Te otatte poikasen luoksenne oppiin?
— Kyllä, kapteeni.
— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti miekkaansa ja huusi:
— Vapaus Hollannille, kuolema espanjalaisille, Oranialainen eläköön!
Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.
Kahdeksastoista luku.
Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen hänelle:
— Saatpa nähdä, mitä minulla on täällä neidille; missä äiti on?
Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:
— Miksikä nyt sitten on niin kiire? Oikeinhan voi käydä uteliaaksi!
— Olen ostanut jotakin; onko äiti tuolla ylhäällä?
— On. Näytäpäs mitä sinulla on muassasi!
— Lääkettä. Tehokasta kerrassaan. Päänsäryn lääkettä.
— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on petkuttanut!
— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa halvemmalla.
— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:
— Ei, täti, minä vien itse sen äidille.
— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!
— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.
Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:
— Mistä olet saanut tuon moskan?
Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, — jatkoi hän suuttuneena:
— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.
Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin. Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja kälylleen:
— Hän on uhrannut kaikki markkinarahansa auttaaksensa neitiä.
Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot aivan totisina:
— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.
Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä, kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä jatkoi:
— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen, arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo tänään.
Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä kadulle ja kysyi:
— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?
— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen. Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.
Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.
Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:
— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!
Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä, hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.