Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.
Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta kuin taru vieraasta maailmasta.
— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin, sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin sallii minun kuulla teidän laulavan?
— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista kuin te luulette.
— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.
Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja sanoi rukoilevasti:
— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.
— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani. Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka pani kaikki povessani mullin mallin.
— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria ujosti.
— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. — Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia, — joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni. Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani? Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän tuli täti vainajani luo ja silloin… Mutta en tahdo suotta kiihottaa mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut, mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.
— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria. — Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista, sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.
— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?
— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään muuta kuin häntä.
— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne sykähtelemään nopeammin?
— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen rakkaampi kuin toinen.
— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.
— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.
— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?
— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.
— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.
— Miksikä niin, Henriika?
— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.
— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten hetken kuluttua.
— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.
Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.
Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.
Puoli tuntia ennen keskiyötä tuli Barbara sisään ja sanoi:
— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa sen mikä jää kesken.
Odottamatta Marian vastausta sulki hän pojan kirjat ja työnsi ne kokoon.
Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen istuimeltansa, ja Barbara huudahti:
— Taivaan tähden, mitä se on?
Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:
— Avatkaa! Minun täytyy päästä sisään!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki kolkuttamasta!
— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset, espanjalaiset tulevat!
Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:
— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti,Adrian, isää noutamaan!
Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa, kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:
— Espanjalaiset ovat täällä!
Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan, toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena, ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli herättänyt unesta.
Yhdeksästoista luku.
Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa, ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.
Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon, tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista, vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta, muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki "hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille, juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat! — tai: —Hannibal ante portas!
Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.
Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti. Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia, eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä, joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.
Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita; Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!
Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle, olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot, mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan. Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain. Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille! Reinille! Espanjalaiseteivätole täällä, kuuletteko,eivätole!
Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun, joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille. Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle, johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta, että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa; kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty. Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.
Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän lopun tuosta sekamelskeestä.
Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos; mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.
Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa. Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat, ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.
Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä, mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.
Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan. Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet, kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä — suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta kalvinilaisena.
Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet. Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".
Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä ihmisjoukkoa.
Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat, seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin näköiseksi.
Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.
— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin. Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät polvillensa, mumisivatpater nosterinsa, huusivat avuksensa San Jagoa ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana, ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin. Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.
Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat lämpimiksesi!"
Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies, ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin. Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten salaman nopeudella sekunti, jollaisenhänyksin voi saada aikaan. Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.
Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago", ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme. Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.
Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa ja sanoi:
— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.
Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:
— Neiti. Jumalan tähden, neiti — mitä te mietittekään!
Kahdeskymmenes luku.
Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta, ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi, niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen kirjesalkun ja sanoen:
— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin. Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.
— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin seuraajaksi?
— Se on prinssin määrättävä.
— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tienDelftiin?
— Sinunko äitisi tähden?
— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta, Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.
— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi?
— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana? — Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.
Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.
Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:
— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko, mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?
— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi, lapset, köyhät, — sillä hyvä.
Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.
Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:
— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla taipuvaisia anteeksiantoon.
Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:
— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan. Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.
Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.
Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville. Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.
Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet· luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia, jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset, — sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa, hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja nousseen maalle Leiderdorpin luona.
Häntä keskeytti ratsain tuleva airut, joka kantoi prinssin värejä ja jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut, joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta, kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi, ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.
Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri olisi antanut suostumuksensa.
Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen puheenhaluansa.
Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau Hasselaer.
Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.
Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon, ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin kestämään pahintakin.
Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin. Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta, jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.
Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!
Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin, sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.
Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.
Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja halusi päästä kaupunkiin.
Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.
Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä, mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut helppo pitää puoliansa.
— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää meille akat.
— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat, hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret, väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.
— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit, huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta rouva.
— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain pysyi.
— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti, tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.
— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. — Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi. Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.
— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa, niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.
— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin että se rasahti ja lyöden polveensa.
— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat! Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra — tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä, — kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.
— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.
— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset ajattelevat englantilaisista.
— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka tapauksessa.
Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:
— Niinkö soisitte käyvän, rouva Matilda?
— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.
Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta, mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:
— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän…
Matilda keskeytti Mariaa väkinäisellä naurulla ja huudahti:
— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille?Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?
— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"
Marian ääni vavahteli ja ojennetuin käsivarsin hän viittasi oveen.
Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää nähdä minua.
Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti huudahti:
— Oikein, rouvaseni, oikein!
Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:
— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!
Yhdeskolmatta luku.
Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä, oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.
Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa, ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon aikaansaamaa surinaa.
Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa, ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille — näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana jatkuvan neuvottelun lopputulosta.
Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan, leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin, portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa, — ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin.
Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat, joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen, naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu, jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa, ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin, missä espanjalaisten etuvartiot olivat.
Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.
Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä, tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin äitinsä luokse.
Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio erääseen uuteen seikkaan.
Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja, jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.
Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat — ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi. Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft, Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla, olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen, kaupungin tykkien suojaan.
Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan aikeiden vilpittömyydestä.
Erotessa sanoi Pietari:
— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.
— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava, että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin tykö.
— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.
— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia, vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie avoinna.
— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo tänään.
— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.
— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.
— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.
— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.
— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.
— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen sitä tehdä.
Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista, hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen hitaasti.
— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä! huudahti Maria hämmästyneenä.
— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle sanottavaa.
— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!
— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen arveluttavaksi, Maria.
— On siis totta että viholliset…
— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.
— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.
— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi. Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se, täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus… Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä tarkoitan!
— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan noin kierrätellen.
Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:
— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten… mitä sitten tapahtuu, — kuka sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa, joka on täällä johtanut vastarintaa.
Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti puolisoansa kysyen:
— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?
— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä, minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella, kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa…
Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:
— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!
— Maria!
— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesilevottomuudestatahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sittenkaipauksensitä vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta…
— Josko sinua rakastan, Maria?
— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi? Enkö?
— Olet, Maria, olet, olet.
— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi, mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita. Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.
Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti liikutettuna:
— Jää, jää, Maria! Tule, tule luokseni ja anna anteeksi!
Pietari tarttui hänen käteensä ja huudahti vielä kerran:
— Tule, tule!
Mutta Maria irroittihe hänen kädestänsä, peräytyi ja sanoi rukoilevasti:
— Päästä minut, Pietari. En voi… Sydäntäni kirveltää vielä liiaksi.
Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, muttaMaria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.
Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen, että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi, tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin talostansa.
Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa, verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri. Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö, jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin vapaaehtoisiin joukkoihin.
Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon ja rauhoittaneet Henriikaa.
Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä, ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre, jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt, ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"
Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa, herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.
Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt, jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan. katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.
Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten…
Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"
Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja avuksi?
Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.
Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle, johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi", sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."
Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.
Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille; mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.
Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin, Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten. asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa, merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta, säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.
Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."
Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen velvoitti häntä rakkaus.
Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta. Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa. Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.