— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne: "Ante omnia Musae"?
— Minä muutan sitä vähän ja sanon: "Omnia ante Musas".
— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyiBarbara.
— Muusoille annetaan nyt lähtöpassit, sanoi Maria hilpeästi.
Janus naurahti kuullessaan tuon ravakan vastauksen ja huudahti:
— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.
Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:
— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.
— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä rumina kuin muissa…
— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut vaeltaa parannuksen tietä.
— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa. Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö mitä?
— Ettei hän tiennyt mitään. Minä sain nopeammin sen vakaumuksen.
— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara, sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.
— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee toisia. "Hänon syntinen" on helppo sanoa, mutta "minäolen syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu, siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.
Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.
Kahdeskolmatta luku.
Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin kättänsä kypäreihinsä.
Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta, josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.
Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut täyttämään hänen tahtoansa.
Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:
— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.
Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä, huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:
— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!
Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä, mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:
— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.
— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin suloisesti te silloinkin punehduitte.
Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti, harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:
— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.
— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi. Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla! Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään, samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.
Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää sitä ja vastasi nopeasti:
— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme vuotta, hyvä herra von Dornburg.
Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:
— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa, ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta… Sallikaa minun puhua avomielisesti!… Mitä toivon ja halajan, sen näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne, jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan, en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin teidän lempeä katseenne… Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?
— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.
— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee… hyvä Jumala, soisin, että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.
— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.
— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan pienen Venetian dogen.
Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:
— Pormestari van der Werff on puolisoni.
Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:
— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen tuolla ylhäällä?
— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?
— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.
— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko nyt viedä teidät puolisoni tykö?
— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.
— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!
Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:
— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.
— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:
— On sentään suloista että olet täällä.
— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.
— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.
— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin tuolla portaissa?
— Englantilaisia sotilaita.
— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.
— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen, kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.
— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.
— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin tallimestarille tuon vauhkon raudikon.
— Se oli uhkarohkea koe, sanoi Maria hengähtäen syvään.
— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan, että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?
— En tiedä; hän sanoi vain kokeneensa paljon.
— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.
— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään huonetta kunnossa.
— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa tutkia ihmisten sydämiä.
Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois. Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin, mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:
— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?
— Niin on, lapseni.
— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!
Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran tykö, huutaen vielä kerran:
— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!
— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.
— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuinAssendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?
— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten sidotaan seppeleet.
Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.
Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle, että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.
— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?
— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä surulliseen työhön.
— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor salvatore surujen kanssa?
— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.
— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin.Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.
Palvelija läksi pois, mutta Maria sanoi huolestuneena:
— Te rasittaudutte taas liiaksi, Henriika.
— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?
— Luulisin olevan.
Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten innokkaasti:
— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.
— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.
Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:
— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on saksalainen… vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.
— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.
— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.
Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea oven varovasti.
Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja huudahti sitten:
— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö junkkarista, tuosta saksalaisesta… vanhasta tuttavastanne?
— Jättäkää tuo asia, Henriika.
— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei teidän tarvitse punehtua noin kovin!
— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta, niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.
— Kuinka voisin sitä tehdä! Tehän olette toisen vaimo.
— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta, iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.
— Entä nyt, kun olette jälleen nähnyt hänet, Maria?
— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkäätevain huolta siitä, etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.
— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme kestä kauan. Minä tahdon kotiin.
— Tohtori ei salli teidän vielä lähteä.
— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.
— Tahdotteko tehdä sen jo huomenna?
— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.
— Voi toki! äännähti Maria.
— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna… hän on nyt leski, — Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.
— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.
— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle. Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä.Minunkokunniakseni, pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu, Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.
Kolmaskolmatta luku.
Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa. Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti saksalaista päivälliselle.
Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.
Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita, iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti hänen poikaansa.
Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja, — ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä, täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.
— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan yliopistossa.
— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.
— Leonard oli opettajaniars bibendissä. Kuinka kauan siitä jo onkaan!
— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän. Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta, kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen sotajoukkoon.
— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.
Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä vilkkaammin:
— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut. Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu, nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi — olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka, joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.
Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat Delftissä!"
Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän levollisemmin:
— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.
Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä silmiänsä.
— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, — kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.
Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät säteilevinä:
— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos saan kertoa teille äidistäni…
— Hän elää vielä? kysyi Pietari.
— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi olla… mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.
Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin. Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan. Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista, mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään, sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä, kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään — vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni. Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana. Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme, Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan. Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi, satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta. Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva. Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa, költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa, sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.
— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.
— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.
— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.
— Ilolla, vastasi junkkari, ja Pietari sanoi ojentaen hänelle kätensä:
— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi. Eikö niin, Maria?
— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.
Maria tarttui puolisonsa käteen ja läksi hänen seurassansa huoneesta.
Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:
— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, — ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!
Neljäskolmatta luku.
Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan hänelle saattoväkeä.
Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa. Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa. Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi, hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta hänen turvallisuudestansa matkalla.
Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana, voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi lähteä jo tänään.
Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle. Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi friisin jälkeen huutaen:
— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua päivällisuntansa?
Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa", joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa. Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä kurjuuteen.
Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.
Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen, teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa. Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä, mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi, käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja sanoi liikutettuna:
— Jääkää luoksemme, Henriika.
— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö mukaani, lapset?
Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen:
— Minnekäs sinä menet? Jää meille!
Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä, ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin. Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa oli rakas vieras.
Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:
— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia. Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, — laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!
Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:
— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte. Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.
Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:
— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.
— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.
— Ei mitenkään.
— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme. Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?
— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan enää pääse sinne.
— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on tehtävissä.
Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja, jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.
Mutta kenen voi lähettää?
Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa ystävä.
— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes oman äitinsä hyväksi.
— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö junkkarin.
— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä, että me iloitsemme vieraastamme.
Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:
— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin. Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki, vanki!… Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä; olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.
— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun junkkari tulee.
Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:
— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä, laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas täältä!
Viideskolmatta luku.
Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä. Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi, että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa. Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä. Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·
"Ille terrarum mihi praeter omnesAngulus ridet."
[Ei mailmass' toista soppea,Mi mulle näin ois mieluisa!]
Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa, kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus, Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja, kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää, käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti hänen vaimonsa komentoa.
Nyt ei "Angulus", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen. Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan, niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä huolellisimmin.
Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, — taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.
— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä, junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo, mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada tuon kirjoituksen.
— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia muinaiskaluja?
— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisenpraetoriumin— paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli kaiforum Hadriani. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.
— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen selvästi kuin nykyhetki.
— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä kerran Italiaan.
— Ja minä teidän seurassanne.
— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty, niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.
— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.
— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, — mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin…
— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. — Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua, joka…
— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.
— Van der Werffin talosta se kuului.
— Pormestarin rouva se oli.
— Ei suinkaan,hänenäänensä on toisenlainen.
Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt oivallisen häränpään.
— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.
— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan. Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu… Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä harvinainen kunnia!
Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van derWerffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa.Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoijunkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.
Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän meni kaupunginsihteerin asuntoon.
Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin talolle päin.
Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä? Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt, ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa, mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.
Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän, vapisevan kätensä.
Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:
— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.
— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. —Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.
— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.
— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla. Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin. "Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.
— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.
Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:
— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.
Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui kertomuksensa lopuksi:
— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö junkkari.
Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi sydämellisesti:
— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?
Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä ja sanoi:
— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.
Henriikan huulet vavahtivat hieman, mutta junkkari jatkoi:
— Kapteeni van der Laen on esimieheni. Menen heti hänen puheillensa.
— Entä jos hän ei anna suostumustansa? kysyi Maria.
Henriika keskeytti häntä vastaten kopeasti:
— Sitten pyydän teitä lähettämään luokseni taiteilija Vilhelmin.
Yrjö kumarsi ja läksi majataloon.
Kun naiset jäivät kahden, kysyi Henriika:
— Tiedättekö, ketä naista herra von Dornburg tarkoitti?
— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti.Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.
Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa. Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha hovimestari Belotti.
Kuudeskolmatta luku.
Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää, sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.
Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja komisariota ja sanoi:
— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat poissa.
— Heidän täytyy tulla! huudahti kaupunginsihteeri uhkaavasti.
— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.
— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?
Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut puun latvaan.
— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas, nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.
Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin tykönä.
— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija. Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman varoittavan sanan.
Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla ja hänellä oli kirje jätettävänä.
— Sotapäällikkö Valdeziltako?
— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta tuttavalta.
— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.
Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa, syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia, tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.
Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä ja huudahti innostuneena:
— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla. Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa Hollanti — eläköön!"
— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista, eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario viittasi ja valanteko alkoi.
Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.
Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:
— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!
Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen. Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:
— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.
— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.
— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. — Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen sotapäällikölle.
— Isäni kirjettä ette siis suvaitse vastata? kysyi Nikolas.
— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.
— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti. — Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.
— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi pormestari, — niin on taloni teille avoinna.
Nikolas mietti hetken ja sanoi sitten nopeasti:
— Tahdon kyllä, viekää minut hänen tykönsä.
Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:
— Te olette junkkari van Duivenvoorde, Warmondin herra?
— Niin olen.
— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?
— Olihan minulla tuo onni.