— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?
— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.
— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.
— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa, prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan kernaasti!
Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa, kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:
— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen. Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.
He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan oli kuunnellut poikasen puhetta:
— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan. Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan, mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä. Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne. Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.
— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.
Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä. Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:
— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni. Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!
— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa. — Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.
— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.
— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa. Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö, kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo junkkarini?
— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.
— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?
— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.
— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta, sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä kyllä päästän teidät.
Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi. Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista, heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus palaisi.
Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi hän iloisesti:
— Kuinka pääsen geusien tykö?
— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.
— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen… Odottakaapas — odottakaa vain, — saatte vielä kuulla minusta!
— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!
Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan, oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton sepittämän säkeen:
"Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps."
"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."
Seitsemäskolmatta luku.
Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan "Angulus" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle. Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri. Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan, jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.
Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa, sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä juoma-astioita vasten.
Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari, kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen, mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen, vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta, otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.
Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:
— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?
Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi ystävällisesti:
— Toimettomuus panee uneksimaan.
— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni pyörätaudin kuin lampaat.
— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla hyllyllä, lisäsi översti Mulder.
— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, — mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita astioita parasta viiniäni.
— Kertokaapa herroille millä hän ne maksoi, huudahti översti Mulder.
— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan asemasta hän lähetti minulle tämän runon:
"Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä;Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä!Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on;Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion:Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta,Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."
— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!
— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet liikkeellä.
— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä! huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa mointa kuultu?
— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!
— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!
— Mutta väkemme kunnostautui kumminkin, sanoi ratsumestari.
— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. — Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.
— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa Vlissingenin luona.
— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa, huudahti hän loukkaantuneena:
— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi kolpakkoonne!
Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:
— Minäkö? Kyllähän minä… Maljanne, herra översti!
Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki "kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.
['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten.Suoment. muist.]
— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:
— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa.— Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreensaksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilijaVilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:
— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?
— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on entisellään.
— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä, tuota herttaista nuorukaista.
Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla tuossa äänekkäässä surinassa.
Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää, että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle. Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.
— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen oivallisesti.
— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan. Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.
— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?
— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin rouvalle, mutta aamulla…
— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy! Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön ratsuväkenne ja ottelumme!
Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena: — Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää, se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista! Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa yhdessä vihollisen kanssa!
— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista nuorisoa me juuri tarvitsemme!
— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä puoleen. — Omaistenne malja!
— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme, eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen, jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat, pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!
Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.
Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä. Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki, singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:
— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!
Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua; mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää, niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista, kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia muistoja tämän sisaresta.
Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! — Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:
— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla on paljon toimimista.
— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.
Mutta Maria oli jo ovella ja sanoi vain:
— Aamulla jatkamme.
Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti ja kiihkeästi toiseen käteensä.
Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi hän nyrkillään oveen ja huusi:
— Me olemme työssä; menkääpä muuanne liverryksinenne!
Laulu keskeytyi ja Barbara sanoi:
— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.
Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen. Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä keijukainen.
Nyt Pietari tiesi, mitä laulu oli tarkoittanut. Hellästi hän sulki syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen, asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.
— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa.— Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!
Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:
— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille kyllä panee arvoa vieraassa maassa.
Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten.
Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja sanoi hymyillen:
— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän rouvanne myöskin.
Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen, vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa. Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.
Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita, ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan teloittamisesta.
Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.
— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja Leidenin ruokavaroista.
— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei kumminkaan ole vielä saatu.
— Meidän pitäisi antaa naisten piakkoin ottaa selkoa asiasta.
— Naistenko? kysyi Pietari hämmästyneenä.
— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme toimettomat, kun voisimme hyödyttää.
— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.
— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät pelkäävät.
— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan sanoen… mutta sopiihan miettiä ehdotustanne… Neiti näkyy tänään olevan hyvällä tuulella.
Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:
— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka puree pyrstöänsä.
— Vai niin, vastasi junkkari, — itsensäkiduttamisen vertauskuva.
— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen uskollisuus?
— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.
— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja — uskollisuus, iäinen uskollisuus!
— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai nainen? kysyi van Hout.
— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin,Maria?
Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu, ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä, ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään hengissä.
Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.
Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön. Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa vavahtelivat surunvoittoisesti.
— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.
Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:
— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?
— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!
— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!
— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihänJumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.
— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla, corvuslintu, ihka oikeacorvus.
— Vaicorvus!Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän saaliinne… Höyhen tuolla siiven alla… Jesus Maria! Eihän se toki vain liene korppi?
—Corvusse on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla. Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?
— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina, ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!… Ei se minusta ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan. Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen, ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias taivas!…
Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien:
— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa pienestä lihasirusta.
— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen. Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!
— Mitä sitten?
— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.
— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!
— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä pihalle harjoituksiin.
— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi. Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin enää kättä käännähyttää!
— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.
— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. — Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että ne ovat poissa!
Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.
Nyt otti hän käärön käteensä sanoen:
— Tässä minä tuon ruokaa teidän Liisalle. Vilhelmini, tuo oiva ihminen…
Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:
— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen… sen parempi!Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi.Jumalan haltuun huomiseen!
Hän yritti lähteä, mutta junkkari pidätti häntä sanoen:
— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.
— Enkös sitä jo arvellutkin! huudahti leski. — Hyi sentään!
Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten epäröiden:
— Mutta onhan tuossa eläimessä lihaakin.
— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No, ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.
Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi, punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:
— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle. Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä kuolleena tuollaista tuttua olentoa.
— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!
— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla kiitolliset.
— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.
— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on vastayksisairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?
— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö kutsumaan kälyäni?
— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.
— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.
— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, — ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö, ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.
Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä, joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo saksalainen.
Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän toimeensa.
Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento, jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.
Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan sotamiesten edessä.
Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa, olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja. Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari, — hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista, sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin. Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten. Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.
Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden ja lävisti sen punaisen sydämen.
Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.
Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan. Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori, joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä haaksirikolta.
Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.
Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.
Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö, joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa. Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.
Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien sääriensä mukaan.
Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa, koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen partaansa ja sanoi heikolla äänellä:
— Laske minut alas, isä kulta, minua pyörryttää täällä ylhäällä.
Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi häntä sinne ja kysyi:
— Eikö vieläkään ole tullut mitään tietoa prinssiltä tai staateilta?
Pietari kohautti ääneti olkapäitänsä.
— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria tulisesti.
— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoiPietari koleasti.
— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat meille apua.
— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset? Minua, minua, minua yksin!
— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.
Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:
— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä, minä saan yksin kestää kaiken.
— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta, sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.
— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.
— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,
— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia, sairaita! Ja meidän Liisaa!
Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. MuttaMaria sanoi:
— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä emme saa luopua — nimittäin toivo.
— Toivo, vai toivo, sanoi Pietari pilkallisesti.
— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi…
— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme, vielä, vielä… Tuossa on salkku, vie se lähetille.
Yhdeksäskolmatta luku.
Liisa, joka ei moneen päivään ollut nauttinut palaakaan, oli nyt syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja oli tehnyt.
Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja huudahti:
— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?
Kellonsoitto ja tykinlaukaukset olivat keskeyttäneet häntä; nopeasti tempaisi hän akkunan auki ja huusi:
— Pankrationtornista! Se ei ole hälytyssoittoa! Laukauksia ja iloista kilinää! Nyt on tapahtunut jotakin riemuisaa. Sitä kyllä tarvittaisiin! Ulrikki hoi! Tule heti takaisin kertomaan meille mitä on tapahtunut. Rakas taivaallinen Isä! Rakas Jumala! Lähetä meille apua! Jospa sitä jo olisikin tulossa!
Naiset odottivat kovassa jännityksessä. Vihdoin palasi Vilhelmin veli Ulrikki ja kertoi, että Delftiin lähetetyt airuet olivat onnellisesti päässeet livahtamaan vihollisjoukkojen lävitse ja tuoneet palatessaan kirjeen staateilta. Kaupunginsihteeri oli lukenut sen ääneen raatihuoneen akkunasta. Säädyt kehuivat leideniläisten menettelyä ja heidän kestävyyttänsä ja ilmoittivat, että sulut oli puhkaistu, huolimatta vahingosta, mitä siitä koitui tuhansille maalaisille.
Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.
Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.
Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa, vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!
Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä, geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle! Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen kuninkaan armoille!
— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija, jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme! Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!
— Antautaan! Kuninkaan armoille! huusi parikymmentä ääntä.
— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia, kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen mukaan raatihuoneelle.
— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp, joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää, ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!
— Pormestari on oikeassa, sanoi eräs värjäri.
— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on hyvät päivät!
— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis, mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.
— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita…
Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.
— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista! Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit. Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta. Ketä haluttaa uudistaa se?
Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä, tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.
Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:
— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin… ja te, herra von Dornburg…
— Olen käskettävänä, vastasi Yrjö lähtien Marian seurassa ulos kadulle.
Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari syvään ja sanoi ·.
— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne.Olenhan taistellut uljaasti, Maria?
— Olette, Yrjö.
— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy minun saada sanoa…
—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt rikollisesti hukatko voittoa.
— Oi, kuulkaa minua, Maria, tämä yksi ainoa kerta vain!
— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.
— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta, hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi, sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?
— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun tähteni.
— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin, kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa, ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen. Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.
— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas — sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville —, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa. Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka vannoitte.
— Vannoinko? kysyi Yrjö. — Vannoin?
— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. — Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan; tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?
Yrjö pudisti kieltävästi päätänsä ja jatkoi yhä tulisemmin:
— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.
— Sanokaa pikemmin: kuten meidät kunniantuntomme.
— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt. En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot ja kivet rikkovat ajopelit.
— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla pimeä.
— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.
— Elkää kiduttako minua! huudahti Maria liikuttavan rukoilevasti.
— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä, liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi ainoa kerta sanoa teille, Maria…
— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä kuulla… en tänään, en huomenna, en koskaan!
— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en rauhasta enkä kunniasta…
— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan ystävänne vaimolle…
— Maria, Maria… Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti tuhota toisen ihmisen elämänonnen…
Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:
— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi kohtelette minua näin?
Silloin pani Maria kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Siksi että voisimme kunnioittaa toisiamme, Yrjö.
Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi rauhatonna aamuun saakka.
Kolmaskymmenes luku.
Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän jätti pois.
Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.
Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.
Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille, ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri, jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa, pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? — Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan sydämessä liikkui.
— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahtiVilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!
— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee, niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der Laenille, niin olen vapaa.
— Kiitos, kiitos; mutta neiti kielsi minua pyytämästä teiltä apua.
— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon. Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa. Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa. Onko tuo arentitalo keskellä kylää?
— Ei, aivan sen reunassa, Leideniin vievän tien varrella.
— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan ravintolassa.
— Mutta mitä neiti…
— Hänen ei tarvitse ennenkuin kaupungin ulkopuolella saada tietää ketä hänellä on seurassansa.
Kun Yrjö määrähetkellä tuli ravintolaan, sai hän tietää, että Nikolas oli lähettänyt toisenkin kirjeen. Junkkari oli itse antanut sen etuvartijoille ja se sisälsi vain sanat: "Keskiyöhön saakka on espanjalaisten tunnussana 'Lepanto'. Isäsi saa vielä tänään tietää, että Anna on täällä."
Kun sitten oli päätetty saapua Hoogewoortin portille kello yhdeksän illalla, läksi Yrjö kapteeni van der Laenin ja päällikön van der Does'in luo ja sai edelliseltä pyytämänsä eron, Janus Dousalta kirjeen tämän ystävälle, amiraali Boisot'ille. Kun hän kertoi sotamiehillensä aikovansa lähteä kaupungista liittyäksensä geuseihin, sanoivat nämä tahtovansa seurata häntä, elääksensä tai kuollaksensa hänen kanssansa. Vaivoin sai hän heidät luopumaan tuosta tuumasta. Raatihuoneen lähelle tultuaan hän alkoi kulkea hitaammin. Pormestari oli aina tähän aikaan päivästä siellä. Lähtisikö hän kaupungista sanomatta hänelle jäähyväisiä? Ei, ei! Mutta eihän hänellä enää ollut oikeutta häpeää tuntematta katsoa häntä silmiin. Häntä pelotti tavata häntä, ja hän tuntui hänestä niin kovin vieraalta. Niin kiiruhti siis Yrjö raatihuoneen ohitse uhkamielisesti ajatellen: "Jos lähdenkin jäähyväisiä heittämättä, niin en kumminkaan jää hänelle mistään kiitollisuudenvelkaan, sillä hänen hyvyytensä maksan hirmuisilla kärsimyksillä, ehkä hengelläni. Maria rakasti minua ennenkuin häntä, ja nyt lähtiessäni sanon hänelle, mitä hän minulle on ja oli ja tulee olemaan!"
Hämärissä Yrjö palasi huoneeseensa ja antoi rengille käskyn viedä hänen reppunsa ratsumestari van Duivenvoordelle Hoogewoortin portin vartiopaikalle. Sitten hän kätki kirjan költeriinsä ja meni päärakennukseen lausumaan jäähyväiset Marialle.
Hitaasti hän nousi ylös portaita ja pysähtyi yläkerran eteiseen.
Hänen sydämensä sykki niin rajusti että hän tuskin voi hengittää. Ei hän tiennyt mitä ovea hänen olisi kolkutettava, ja tuskallinen pelko valtasi hänet. Hetken seisoi hän kuin hervotonna, rohkaisi sitten mielensä, pudistelihe ja mumisi itsekseen: — Vai pelkuri minusta on tullut. — Samassa hän aukaisi ruokasaliin vievän oven ja meni sisään. Siellä hän näki Adrianin lukemassa palavan päreen valossa tyhjän pöydän ääressä. Yrjö kysyi äitiä.
— Hän kai kehrää tuolla toisessa huoneessa, vastasi poika.
— Kutsu häntä, minulla on hänelle tärkeätä asiaa.