Adrian meni pois ja tuli sitten sanomaan, että junkkari odottaisi isän työhuoneessa.
— Missä Barbara on? kysyi Yrjö.
— Liisan tykönä.
Saksalainen nyökäytti päätänsä, ja kulkiessaan edes takaisin huoneessa hän ajatteli: "Tällä tavalla en voi erota hänestä, minun täytyy saada purkaa se esille sydämestäni; yhden kerran, yhden ainoan kerran tahdon vielä kuulla, että olen hänelle rakas, minä tahdon, tahdon… Olkoon se kunnotonta, olkoon rikoksellista, minä sovitan sen. Sovitan sen hengelläni!"
Junkkarin kulkiessa edes takaisin kokosi Adrian kirjansa ja sanoi:
— Voi sentään, junkkari, miltä te tänään näytätte! Oikein teitä voisi pelätä. Äiti on jo tuolla sisällä. Tulukset kalahtelevat, kai hän sytyttää kynttilää.
— Onko sinulla aikaa toimittaa eräs asia? kysyi Yrjö.
— On, olen jo lukenut läksyni.
— No, mene sitten Vilhelmi Kornelionpojan luo ja sano hänelle että pysyn päätöksessäni; me kohtaamme toisemme kello yhdeksän, täsmälleen kello yhdeksän.
— Vaihettajan ravintolassako? kysyi poika.
— Ei, ei, kyllä hän tietää missä. Kiiruhda, poika!
Adrian aikoi lähteä, mutta Yrjö viittasi hänet luoksensa ja kysyi häneltä hiljaa:
— Jos uskon sinulle salaisuuden, niin voitko olla siitä puhumatta?
— Kyllä, en hiiskahdakaan siitä.
— Minä lähden tänään kaupungista enkä ehkä palaa enää.
— Tekö, junkkari? Ja jo tänään? kysyi poika.
— Niin, poikaseni. Tulepa luokseni ja anna minulle suutelo jäähyväisiksi. Tämä sormus pitää sinun säilyttää muistona minulta.
Poikanen piti suutelon hyvänänsä, pani sormuksen sormeensa ja kysyi kyynelsilmin:
— Ja aivanko puhutte täyttä totta? Niin, tuo nälkä… Toden totta, tulisin mukaanne, ellei olisi Liisaa ja äitiä. Milloin te tulette takaisin?
— Jospa sen tietäisin, poikani! Pidä minua muistossasi rakkaana, kuuletkos, oikein rakkaana! No menehän nyt!
Adrian kiiruhti portaita alas, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen oli junkkari Pietarin huoneessa Marian edessä. Akkunaluukut olivat suljetut ja pöydällä paloi haarakkaassa kynttiläjalassa kaksi kynttilää.
— Kiitos, tuhannet kiitokset siitä että tulitte, sanoi· Yrjö. — Te lausuitte minulle eilen tuomioni ja nyt…
— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. —Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä.Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoiminulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.
— Niin, Maria, lausumaan iäiset jäähyväiset.
— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin suurten kuin pienten.
— Teidän myöskin, Maria?
— Minun myöskin.
— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee epätoivoa!
Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:
— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on mielessä?
— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. — Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun, hautaan… Minä lähden, lähden…
— Ei, Yrjö, tuossa mielentilassa ette saa lähteä.
— No käskekää minua sitten jäämään! Sanokaa sitten että säälitte minua! Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä rakastaa, joka… joka…
Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja jatkoi hiljaa ja surullisesti:
— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista, minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet, Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne! Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut luotanne.
— Antakaa se, sanoi Maria ja avasi kirjan sykkivin sydämin.
Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian katsetta hänen lukiessansa.
Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen, kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:
"Riemust' sydän sykkäilee,Valo akkunoista hohtaa;Kadull' joukot vilisee,Tungoksessa toisens' kohtaa.Kukin rientää eteenpäin,Viettäin juhlayötä näin.
Kestäös sä suloinenLieto loisto ainiaan! —Onnea on hetkinen,Riemu lemmen lyhyt vaan!"
Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:
"Se milloin jylhän mahtavana soiJa milloin kuiskeena, min tuuli toi.Se kaikuu riemuellen pilven teilläTai huokaa satakielen säveleillä.
Ja laulu tää, ei vaieta se saa,Se koko ihmiskunnan tenhoaa!Se tunkee syvyyksihin, maankin alle,Ja sieltä kauas sinitaivahalle.
Jos missä lauluseni helkkyilee,Sit' luomakunta kaihoin kuunteleeTai yhtyy siihen tuhannella suulla,Ja silloin täytyy, kulta,Sunkin kuulla!
Kun kerran uinun alla turpehen,Kajahtaa vielä lauluin lumoten,Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden,Yhäti aina sorjemmasti soiden!"
Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.
Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena. Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena hän huudahti:
— Maria, oma armaani!
"Hänenköarmaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi, varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi! Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö, ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.
Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:
— Mennyttäkö! Kaikki mennyttä!?
Yhdesneljättä luku.
Kuin huumautuneena laskeusi Yrjö portaita alas. Hänellä oli kädessään palat tuosta kirjasta, johon hän ystävänsä häiden jälkeen oli sepittänyt koko sarjan Marialle omistettuja runoja.
Eteiseen tunki valkeanvaloa keittiöstä. Yrjö meni sinne, astui suoraan lieden luo, ja ennenkuin edes oli vastannut Barbaran ystävälliseen tervehdykseen heitti hän tuleen nuo lehdet, jotka kertoelivat hänen puhtaasta ja suloisesta nuoruudenunelmastaan.
— No, no, junkkari! huudahti leski. — Ei kaikille ruuille sovi kova tuli. Mitäs te nyt oikeastaan poltatte?
— Mielettömiä sepustuksia, vastasi junkkari. — Elkää pelätkö. Enintäinkin voisivat ne sulaa kyyneliksi ja sammuttaa tulen. Kohta ne ovat tuhkana. Nyt lentelevät jo kipinät säännöllisissä jonoissa mustien, hiiltyneiden paperien välitse. Kuinka somalta tuo näyttää! Ne tulevat ja entävät pois ja katoavat — kuin ruumissaatto tulisoihtuineen pilkkosen pimeään yöhön. Hyvästi, lapsi raukat, — hyvästi, rakkaat runoni! Katsokaapa tänne, muori! Nyt ne kipertyvät kokoon kiihkeästi kiemuroiden, ikäänkuin niille tuottaisi tuskaa että niiden täytyy palaa.
— Mitä puheita nuo nyt ovat! keskeytti häntä Barbara, työntäen hiiltyvän kirjan pihdeillä valkeaan. Sitten hän jatkoi varoittavasti, osottaen otsaansa: — Usein oikein pelottaa kuullessa teidän tuumianne. Tuollaiset puheet, jotka ovat kuin psalmeista ikään, eivät ole arkipäivien eivätkä meidän keittiömme varalta. Jos olisitte minun poikani, niin kyllä minä teille opettaisin! Ei kiihko kunniaksi! Hiljaa ajain kylään pääsee.
— Hyvä neuvo matkaevääksi, vastasi Yrjö, ojentaen leskelle kätensä. — Jääkää hyvästi, muori kulta! En voi täällä kauemmin kestää. Puolen tunnin kuluttua olen kääntänyt selkäni tälle kunnon kaupungille.
— Mitä te nyt loruatte… Vai neitikö teidät vie muassansa? Aatelismies ja aatelisneito. Sehän sopisi… Mutta erehtynen kai kumminkin, ettehän te ole olleet sellaisissa väleissä. Hän on hyväsydäminen, mutta soisin teille mieluummin jonkun toisen, kuin tuon paavilaisen tuulenhatun.
— Onko Henriika siis kertonut teille…
— Hän läksi juuri täältä. Hyvä Jumala, hänhän menee omaistensa tykö, ja meillä… Työläs on tyhjää jakaa! Hänelle sanoin kernaasti hyvästit, mutta teitä, Yrjö, teitä…
— Minä autan hänet kaupungista, ja sitten — nyt te ette varmaankaan nuhtele minua — sitten liittäydyn geuseihin.
— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette poikaani — hän komentaa omaa laivaa… Kas, mikä nyt tulee mieleeni! Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?
— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut minua äidin tavoin.
Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota. Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.
Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.
Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.
Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.
Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä, sanoi neiti hiljaa:
— En tiennyt saavani teitä seuralaiseksi, junkkari.
— Tiedän sen, mutta tahdoin kuten tekin lähteä kaupungista.
— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain seurassamme.
— Seuraan teitä siksi kuin tiedän teidän olevan turvassa, neiti.
— Teidän ja vaaran välillä, jota pakenette, ovat nyt Leidenin muurit.
— En ymmärrä teitä.
— Sen parempi.
Vilhelmi käännähti ja pyysi hiljaisella äänellä seuralaisiansa vaikenemaan. Äänetönnä kulkivat he nyt edelleen, kunnes juuri leirin edustalla tulivat maantielle, jota tähän saakka olivat karttaneet.
Espanjalainen vahti pysähdytti heidät huudahtamalla jotakin.
— Lepanto! huusivat he vastaan.
He kulkivat leiripaikan poikki kenenkään heitä estelemättä. Nelivaljaiset ajopelit, jotka muodosti pienen pienten etupyöräin ja mahdottoman suurten takapyöräin välillä riippuva laatikko, kulkivat hitaasti heidän ohitsensa. Magdaleena Moons, arvossapidetyn hollantilaisen virkamiehen tytär, palasi niissä Haagiin, oltuansa tervehtimässä ihailijaansa, sotapäällikkö Valdezia, josta sittemmin tuli hänen puolisonsa. Ei kukaan tarkannut Henriikaa, sillä leirissä oli ylen paljon naisväkeä. Siellä täällä istuskeli telttojen edustalla huonosti puettuja vaimoja, jotka paikkailivat sotamiesten vaatteita. Erään upseereille kuuluvan teltan luona istui viiniä ryypiskellen koreapukuisia naikkosia, jotka olivat arpakuutisilla sotaherrojen kanssa. Päällikön teltan takaa loisti kirkas valo. Sinne oli pystytetty katos, jossa oli joukko rippituoleja ja alttari. Alttarilla paloi vahakynttilöitä, ja sen yläpuolella riippui hopeinen lamppu. Rippituoleja kohden tulvi tumma, loppumaton jono; sen muodostivat kastilialaiset soturit, joiden joukosta voi erottaa yksityisiä, kun valo lankesi kypäreille ja pantsareille.
Ryypiskelevien saksalaisten sotamiesten äänekäs laulu, hevosten hirnunta ja kavioiden kapse sekä upseerien ja heidän henttujensa nauru esti papin hiljaisen laulun ja ripitettävien ja rukoilevien muminan kuulumasta, mutta messukellon heleä kilinä kajahteli aina tuon tuostakin melun keskeltä. Kylän edustalla oli tunnussana matkaajille taaskin hyödyksi, ja esteittä he saapuivat ensi talon luo.
— Nyt olemme perillä, sanoi Vilhelmi syvään hengähtäen. — Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä, junkkari, ja kulkekaa eteenpäin kunnes olette päässyt espanjalaisten joukkojen ohitse.
— Ei, ystäväni, vielähän te olette täällä. En tahdo jättää teitä yksin vaaraan. Palaan kanssanne Leideniin ja koetan sitten päästä Delftiin. Nyt jään tänne vartijaksi varoittaakseni teitä, jos tarvitaan.
— Erotkaamme nyt, Yrjö; voi kulua tuntimääriä ennenkuin palaan.
— Minulla on kyllä aikaa odottaa, on yllin kyllin! Odotan täällä.Tuolla avattiin ovi.
Junkkari tarttui miekkaansa, mutta pian hän päästi sen kädestänsä, sillä tulija oli Belotti, joka saavuttuaan pihalle tervehti neitiä.
Henriika seurasi häntä sisään ja alkoi hiljaa puhella hänen kanssansa, mutta Yrjö huusi neidille:
— Neiti van Hoogstraten, "Jumalan haltuun" toki suvainnette lausua minulle jäähyväisiksi!
— Jääkää hyvästi, herra von Dornburg! vastasi Henriika kylmästi, tullen hieman lähemmäksi.
Yrjö tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Henriika epäröi hetken, mutta tarttui siihen sitten ja kysyi samalla niin hiljaa, että junkkari yksin sen kuuli:
— Rakastatteko te Mariaa?
— Pitääkö minun ripittäytyä?
— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä. Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?
— Rakastan, neiti.
Henriika hengähti syvään ja kysyi sitten:
— Ja nyt te lähdette maailmaa kiertelemään unohtaaksenne hänet?
— En, neiti.
No, sanokaa sitten, miksi pakenitte Leidenistä?
— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi junkkari.
Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:
— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi, Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva! Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!
Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen. Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella lepäävän kasvot.
Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen poskiansa.
Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan kaihottua lohtua.
Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia. Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa, tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän hänelle molemmat kätensä huudahtaen:
— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen tavannut.
Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi, jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä. Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan — ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä, oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta, laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena, ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä suosituskirjeitä hänen ystävillensä.
Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.
Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti, joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään, — hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien, ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen, joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa isältä.
Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja, mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua. Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten rintaa.
Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä, söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia, jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!" kajahti tulokkaalle vastaan.
Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta:
— Samaa minä kysyn teiltä. Tämä on isäni talo.
— Vai niin! vastasi hymyillen saksalainen, joka lampun himmeässä valossa tunsi puhujan. — Pistäkää rauhallisesti miekkanne huotraan. Jos olette nuori Matenesse van Wibisma, niin ei teidän tarvitse pelätä mitään pahaa minun puoleltani.
— Se minä olen. Mutta mitäs te yönaikana teette miekkoinenne meidän talossamme?
— Minä huvikseni lämmitän seinää, tai — jos tahdotte tietää totuuden — olen vahdissa.
— Meidän talossamme?
— Niin, hyvä herra junkkari. Tuolla ylhäällä on sukulaistenne tykönäeräs henkilö, joka ei iloitsisi saadessaan espanjalaisia seurakseen.Menkää vain rauhallisesti sinne. Olen kuullut ratsumestari vanDuivenvoordelta, kuinka oiva nuorukainen te olette.
— Warmondin herraltako? kysyi Nikolas kiihkeästi. — Sanokaa, miksi olette täällä ja ken te olette?
— Olen vapautenne puoltajia, saksalainen, Yrjö von Dornburg.
— Oi, tehkää hyvin ja odottakaa täällä. Palaan heti. Tiedättekö, onko neiti van Hoogstraten…
— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Yrjö, viitaten portaita ylös.
Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. — Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä, että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.
Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.
Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.
Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa tykö.
Ulkoeteisessä keskusteli Nikolas innokkaasti junkkari von Dornburgin kanssa.
— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi seurata minua.
— Olen jo täyttänyt seitsemäntoista vuotta.
— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, — mutta minä, minä… Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa…
— Kätenikö? Tässä sen saatte. Mutta mitään lupausta en voi antaa.Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.
Mielihyvällä katsoi Yrjö tuota uljasta poikaa kasvoihin ja kysyi lempeästi:
— Elääkö teidän äitinne?
— Ei, herra.
— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme mitä haemme.
Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi lähestyi häntä sanoen:
— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona jaQuatgelatin majatalossa.
— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.
Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen menettelyänsä, vastasi hän:
— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani… Mutta en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme kunniaa.
— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain puoltajia.
— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa, ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä! Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa, sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat murtamaan espanjalaiset kahleet!
Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille, joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä varastoansa.
Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi leipiin, joita ladottiin arkkuun.
Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.
Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan, mutta Yrjö sanoi:
— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät ovat lääkettä nälkää kärsiville.
Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin smaragdisormuksesta.
Nikolas näytti ratsumestarille aarrettansa ja huudahti sitten:
— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!
Kahdesneljättä luku.
Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun, kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat. Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia — nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi Leideniin apujoukkoja mukanaan.
Kuudentena päivänä syyskuuta palasi Maria kotiin aamukävelyltä. Syyssumu pimensi ilman ja merituuli toi katuja pitkin entäessään mukanaan hienoa sateenvihmaa. Vettä tippuvat puut olivat jo kauan sitten menettäneet lehtensä, mutta niitä eivät olleet vieneet syystuulet, vaan lapset ja aikuiset, jotka olivat kuljettaneet keittiöihin tuota madonruokaa, ikäänkuin hyviäkin vihanneksia.
Schagenpolulle tultuaan näki Maria Adrianin ja saavutti hänet pian. Poika kulki veltosti eteenpäin, laskien itseksensä ääneen. Maria mainitsi hänen nimensä ja kysyi, miksi hän ei ollut koulussa ja mitä hän oikeastaan tuumiskeli.
— Minä lasken, vastasi poika. — Nyt niitä on yhdeksän.
— Yhdeksän?
— Yhdeksän ruumista olen nyt nähnyt kulkiessani. Rehtori lähetti meidät kotiin. Maisteri Dirks on kuollut, ja meitä oli tänään enää vain kolmetoista. Tuolla taas kannetaan ruumista.
Maria veti pääliinansa lujemmin kiinni ja kulki eteenpäin. Vasemmalla oli korkea, kapea talo. Siinä asui muudan suutari, joka näytti olevan iloluontoinen mies, sillä hänen katuovensa yläpuolella oli kaksi leikillistä päällekirjoitusta. Toinen oli tällainen:
"Täällä on kenkiä, saappaita,Mataloita ja korkeita.Daavidit, Goljatit, täältä vaanSopivat jalkineet ostetaan."
Ja toinen:
"Israel korpia kiertäissäKäytti samoja kenkiäVuotta neljäkymmentä.Jos elettäis vielä sen tavan mukaan,Suutarin oppiin ei menisi kukaan."
Katonharjalla oli haikaranpesä. Se oli tyhjä. Näin varhain eivät nuo punanokkaiset vieraat tavallisesti lähteneet etelää kohden, ja niitä näki vielä Leidenissä siellä täällä seisovan katoilla mietteisiin vaipuneina. Minnekähän suutarin rakkaat asuintoverit olivat joutuneet? Eilen puolipäivän aikaan oli isäntä, joka tavallisesti maaliskuussa omin käsin kiinnitti tuon onneatuottavan pesän katolle, hiipinyt väijyksiin ja ampunut jousellaan ensin naaraksen ja sitten kotiinpalaavan koiraksen. Vaikeata oli hänen ollut tehdä se, ja hänen vaimonsa oli murhan tapahtuessa itkenyt keittiössä — mutta kun kalvava näläntuska rasittaa ja näkee omaistensa kuolevan ravinnon puutteesta, silloin ei välitä vanhasta ystävyydestä eikä tulevasta onnesta, vaan hakee vain pelastusta ensi hädästä.
Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika, josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:
— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen, että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti? Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi enää sietää lihaa.
— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä, lapseni.
Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.
Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.
Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa tuntevansa hänet.
Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi mieletöntä enää toivoa pelastusta.
— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas, armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa, maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa lähteä luotamme!
Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi lääkäriltä:
— Täytyykö hänen kuolla?
— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! VanLoolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.
Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta katsahtamattakaan Mariaan.
Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi:
— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari.Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.
— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin… Laupias Jumala, varjele järkeäni!
Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:
— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa, päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi virkaveljeäni.
— Eikö ole toivoakaan tilan paranemisesta?
— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-, kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.
— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja meillä on vielä nautoja ja hevosia.
— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.
— Tänään, tänään. Tulethan kokoukseen raatihuoneelle!
— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos jatkuu samaan tapaan.
— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoaValdezin kanssa?
—Sinunkosijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri, minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä hartaasti kuin muutkin, — tai…
— Taikka?
— Tai — antakaa kuolon korjata satonsa, — te ette ole lääkäreitä!
Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.
Pietari kalpeni ja vastasi matalalla äänellä:
— Anna vain ja kutsu lääkäriä.
— Maria ja Bontius ovat jo hänen luonansa.
Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.
Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:
— Ei, ei toki, lapseni! —
Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä huusi hänen jälkeensä.
Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen. Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä: kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi, kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja kuten Pietarin arvokas isä! —
Tuskallisessa mielentilassa hän odotti tunnin toisensa jälkeen.
Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.
Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä, pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti: "Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi Hollannin perikatoon!"
Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin askelet portailta.
Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti portaita ylös.
Nyt aukeni työhuoneen ovi.
Hän se sittenkin oli!
Mitä olikaan tapahtunut, mitä olivat kaupunkilaiset päättäneet?
Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni puolisonsa tykö.
Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville käsivarsille.
Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin himmeä valo.
— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.
Vihdoin pääsi hän ääneen ja kysyi tuskallisen pelon valtaamana:
— Mitä nyt on tekeillä?
— Loppu on pantu alulle, vastasi Pietari koleasti.
— He ovat päässeet teistä voitolle äänestyksessä? huudahti Maria. — Baersdorp ja nuo toiset katalat pelkurit aikovat ruveta hieromaan sovintoa?
Silloin oikaisihe Pietari pystyyn ja huusi kovalla äänellä ja uhkaavasti:
— Pidä vaari kielestäsi! Kun näkee lastensa kuolevan ja ruumisten sulkevan tien omaan asuntoon, kun on vastattava tuhansien kuolemasta, kun on saanut kuulla kirouksia ja sadatuksia viikkomääriä ja turhaan odottanut apua yli kolmannesvuoden, — kun näkee joka taholla silmiensä edessä vain ääretöntä, yhä lisääntyvää kurjuutta ja silloin tarttuu vihollisen pelastavaan käteen…
— Niin on pelkuri, on petturi, on valapatto!
— Maria! huudahti Pietari jymisevällä äänellä ja lähestyi häntä uhkaavan näköisenä.
Pää pystyssä ja nopeasti hengittäen viittasi Maria häneen, huudahtaen ankarasti, hieman vavahtelevalla äänellä:
— Sinä, sinäkö olet äänestänyt Baersdorpin ja hänen hengenheimolaistensa kanssa, sinä, Pietari van der Werff! Sen teit sinä, prinssin ystävä, tämän uljaan kaupungin tuki ja turva, sinä, sama mies, joka vannotit kaupunkilaisia, marttyyrin poika, vapauden palvelija!
— Jo riittää! keskeytti häntä Pietari, vavisten häpeästä ja raivosta. — Tiedätkö, miltä tuntuu vastata Jumalan ja ihmisten edessä tästä rajattomasta kurjuudesta?
— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani, laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa Valdezin kanssa!
— Ja jos sen tekisin? kysyi pormestari, tehden kiivaan kädenliikkeen.
Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti ja lujalla äänellä:
— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! MeneDelftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!
Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa häneen pelottomasti.
Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:
— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!
Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe puolisonsa povelle huudahtaen:
— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan sinua taistellen ja lempien!
Kolmasneljättä luku.
Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen, joka taisteli hänen rinnallansa.
Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun kaupungin asukkaat heidän valastansa.
Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista. Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.
Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi, taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo ihmisten varallisuuden.
Geusit olivat tulossa!
Tuolla, niissä tykit paukkuivat ja taivaanranta hehkui, siellä olivat nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä laivastolta.
"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi, kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.
Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit epätoivo ja nälkä.
Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita silmyeitänsä.
Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.
Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas! Tyydy jo!
— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää! huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.
Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus, joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:
— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!
Silloin painoi työmies päänsä alas ja sanoi matalalla äänellä:
— Tulkaa, hyvät ihmiset! Tapahtukoon Jumalan tahto! Valamme sitoo meidät!
Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä Marialle ja huudahti säteilevin silmin:
— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat kiitollisin mielin.
He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät, pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän, olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin" kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa, virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin kuihtuva ruoho raittiista sateesta.
Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja kurjuutta.
Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten — sitten?
Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua, voidaksensa lähetä kaupunkia.
Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti väsymystä ja häntä inhotti ruoka.
Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen kälynsä varalta.
Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä ja sanoi:
— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset, jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään. Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!
Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava, sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.
Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan, jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan helppoa.
Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua. Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä Soetermeerinjärvelle ja sieltä…
Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn, sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti:
— Nyt se tulee! Kyyhkynen! Roland, edeltäjäni, tuolla se tulee!
Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä, ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu, kyyhkynen!
Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle. Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.
— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne. Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät. Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on, olen itse sen kokenut!
Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli valkoinen rinta.
— Lopeta se tuolla ulkona, sanoi hän, — en siedä sitä nähdä.
Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:
— Hyi sinua, mokomaa hilleriä!
Varhain seuraavana aamuna palasi toinen kyyhkynen. Kirjeet, jotka nuo siivekkäät airuet olivat tuoneet muassaan, luettiin ääneen raatihuoneen akkunasta, ja ne rohkaisivat epätoivon partaalla olevaa kansaa ja auttoivat sitä kestämään mitä kovimmatkin kärsimykset. Toinen kirje oli maistraatille, toinen Janus Dousalle, ja ne olivat varsin lohduttavia ja toivehikkaita. Prinssi, vapauden kallis tuki ja turva, kansan ystävä ja johtaja, prinssi oli jälleen hyvissä voimissa ja hän oli käynyt tarkastamassa Leidenin avustamiseen määrättyjä laivoja ja joukkoja. Pelastus oli lähellä, mutta tuuli kävi yhä koillisesta eikä vesi noussut. Linnassa ja muilla ylhäällä sijaitsevilla paikoilla seisoi joukottain porvareita, sotilaita, raatiherroja ja naisia, silmät luotuina kauas etäisyyteen.
Tuhannet kädet liittyivät yhteen hartaaseen rukoukseen, ja kuumeentapaisesta odotuksesta ja kiihkeistä toivomuksista kertoelivat nuo etelää kohden suunnatut katseet. Mutta veden rajaviiva ei siirtynyt, ja kuin ivaten tunki aurinko näkyviin syysaamun sumujen lävitse, lämmitti suloisesti raitista ilmaa ja meni illalla mailleen hohtavan hehkuisana, laaja sädekehä ympärillään. Pilvetönnä, kirkkaana kaareili säälimätön taivas kaupungin yläpuolella ja koristelihe yöksi tuhansilla tähtösillä. Aamulla yhdeksäntenäkolmatta päivänä alkoi sumu tihentyä, ruoho oli kuivaa, usmajoukot kohosivat ylöspäin, ilma oli painostava, harmaat pilvet kasaantuivat yhteen, käyden synkän tummiksi. Nyt alkoi vieno tuuli liikutella puiden lehdettömiä oksia, sitten tuli äkkiä tuulenpuuska, joka riensi tähystelevän ihmisjoukon ylitse. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja pian kiisi myrsky riehuen, vinkuen ja ulvoen läpi kaupungin, heitteli tiilejä katoilta, taivutti puutarhojen hedelmäpuita ja kalujen varrella kasvavia nuoria jalavoita ja lehmuksia. Se kaatoi kumoon lipputangot, jotka pojat olivat pystyttäneet valleille espanjalaisten kiusaksi, se pieksi ojien ja kanavien rauhallisesti virtailevaa vettä, ja — Herra ei hylkää omiansa — tuuliviirit kääntyivät, tuuli puhalsi luoteesta, ja — kukaan ei sitä nähnyt, mutta laivurit ilmoittivat siitä huudoilla, joita jokainen riemuiten toisti ja kertoeli edelleen, — ja tuulenpuusti ajoi tulvavuoksen paisuttamaa merta Maasin suuta kohden ja peräytti rajulla hyökkäyksellä virran veden, pakotti sen tulvaamaan yli rantojen ja ajoi sitä puhkaistujen sulkujen lomista ja kanavien avatuista porteista kauas maalle, ja korkealle kohotti vedenselkä apuun rientävät laivat.