Ajoimme edelleen viitisen virstaa ja saavuimme illan jo pimetessäAkonlahteen.
Hajallinen, vauraanpuoleinen erämaan kylä satalukuisine ihmisasunnoineen ympäri suurta järveä. Nukkuva nurmilintu, paasto-ajan kalpea shultsina — sallittakoon viaton vertaus. Mustanharmajan karjalaistyylisen talon kohdalla on patsas ja patsaan levyssä paistaa venäjänkielinen kirjoitus:
Babjegubskoje selo.
Onkohan tämä hautakirjoitus? Mitä merkitsevät sanat Babjegubskoje selo? Todentotta, kun syvemmin ajattelee, ymmärtää, että tämä on hautakirjoitus. Vainaja, joka tässä lepää, on entinen Akonlahti. Ei kai olisi mahdotonta ajatella että Suomussalmella jonakin päivänä kohoaisi patsas, jossa olisi kirjoitusFjällsund? Erhetykset kuka ymmärtää!… Kievari-patsaasta saimme myös tietää että Suomen raja oli ainoastaan 6 virstan päässä, Vienan Kemiin karttui 353 virstaa ja Arkangeliin 832 virstaa.
Kytkimme petramme kauppiaan kuja-aitaan ja hankimme niille jäkälää, jota aina sattui löytymään jossakin taloloista. Kauppias, entinen laukkuri, oli hyvin tottunut majoittamaan matkailijoita, joita kesillä kuljeksii Kuhmosta päin. Kaikki liike on kohdistunut Kuhmoon, joka on näiden rajaseutujen suurin kauppakeskus. Suomussalmen kanssa ei akonlahtelaisilla ole mitään tekemistä, harva on eläissään käynytkään, vaikka näin likellä asuu. Tiedustimme kauppiaalta, oliko tässä pitäjässä paljon virkamiehiä, ja saimme tietää, ettei ollut ketään muuta kuin pappi lukkareineen ja kansakoulunopettajatar. Rauhan pitäjä! Kostamuksen uratniekkakin, hän, joka viime vuosina oli tehnyt itsensä kuuluisaksi vangitsemalla vaeltavia suomalaisia, oli muutamia viikkoja takaisinpäin kuollut; ihmiset sanoivat liiallisen viinanviljelyksen jouduttaneen hänen virkaeroaan.
Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on — semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme. Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa. Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten tahtoaankin.
Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina? Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan. Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö "panfinskaja propagandaa" — vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan leipänsä aivankuin armosta.
Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun papinpuustellit — kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.
Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.
— Ettekö ikävöi?
— En.
— Ettekö käy missään?
— En.
— Tutustuisitte kansaan!
— Kuinka se olisi mahdollista?
Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin vakuutti — mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä — eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan, vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti — opettajattaren osanotolla — karjalaisten laulun. Pappi kysyi:
— Onko se hymni?
Selitin sisällön. Sitten hän kysyi:
— Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki kaikilta venäläisiltä.
— Oletteko matkustellut Suomessa? kysyin tämän johdosta.
— En koskaan.
— Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne kirjoittanut totta.
Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?
Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi mielettömän ajatuksen noin vain — seurustelutaidon puutteessa. Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon, joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan, sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut pikkukoulun opettaja…
— Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse, salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti:
— Kyllä täältä täytyy pian päästä pois!
— Minnekkä herra pappi aikoo siirtyä?
— En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy — jonnekkin (nado kudanibudj ubiratjsa!).
Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta. Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja — laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta laivasta, niin — jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole tuleva?
Papin asunnosta ulostultua — luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut votkaa — Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden historiassa.
Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua "Poton" pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta, sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.
— Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti päällään ja palasi — lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame, tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)
Sunnuntai-illan kuluessa — koska paaston tähden ei ollut tarjona kisoja — pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona. Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena. Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin, turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo, josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet. Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita, kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan, kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon aituus sisässään kätki!
Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat, kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi kirjaa "kuolleista sieluista". Jonkun papin sanottiin ennen pitkät ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa. Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.
Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka maat olivat jäkälikköjä.
Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään, jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen: "ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä hänestä ulos tulee". Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja esimerkiksi kelpaava kansantapa.
Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle, josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki (karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä punaisen huivinkin Outille, joka asiasta niin ihastui että parhaan shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli Brynolf hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen. Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin luostariin asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä, huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen, siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti, ihanteellisesti — hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva herkkänä suvella pälyy — ken huhuu venhettä tyynen järven takaa? — Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? — ah käykeä vastakin Hyvät vierahat! — elkeä hylätkö! — matatkoa tervennä! passipo itshellenne!
Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nytHietajärvenkautta, joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3 kilometrin päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkummeVuokinsalmeakohden toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa, mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä, niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen yhteensulaus.
"… Ja vanhan Väinämön haamu se silloin laulavi noin: Vois sullekkin koittaa aamu sä kansani onnetoin…"
Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki vedenseljän pieneenNiskajärvenkylään. Emmepä taida ikinä unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan keksinyt hänessä vikaa — vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään illan uskotella löytäneensä ihmeen — turmeltuneen ihmiskunnan pohjamudista. Herrajumala että sellaistaitsetiedotonta kauneuttaon olemassa tässä rumassa mailmassa — joskohta lukutaidon kustannuksella!
Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla — miehethän ovat miltei aina Suomessa kaupanteossa — naiset eivät liikuksi kumminkaan puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä, eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista. Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse — mutta vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä karjalaiskorvessa!
Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä — itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.
Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:
— Kaunihit tshillit ollah teijän petrainne sarvissa!
Hän lausui tämän niin hilpeästi ja karjalainen "tshilli" sana soinnahti niin sulosanaisesti että koko yön olimme kuulevinamme porotiukujen helinän, silloinkin kun poromme väräyttämättä sarviaan nukkuivat syvässä unessa akkunain alla kooten voimia huomispäivän ponnistuksiin. Talonväki oli jo vaipunut uneen parin pienen lapsen kanssa, jotka silloin-tällöin yskähtelivät hinkuyskässä, mikä kai oli kulkenut Suomesta, mutta me toverini kanssa emme nukkuneet sikeästi. Vieretysten maaten saatoimme me kuulla, kuinka toinen nuorista naisista unissaan puheli "heinän juontamisesta", joka heillä oli ollut huolena maatamennessä. Heinänjuonnanta, kuten kansankieli sitä aina nimittää, on kevätpakkasöinä hyvin tavallinen painajainen joka talossa Raja-Karjalassa. Heinä on tehty sydänmaihin ja jätetty hankikelin varaan sellaisiin paikkoihin, joihin ei pääse hevosella. Kylminä aamuöinä vedetään ne kelkalla tai reellä lähimmälle ajotielle, josta sitten hevosella voi vetää kotiin. Tätä perävetoa, jonka useimmiten naiset toimittavat, niityltä talvitielle, nimitetään juontamiseksi. Niin kului tähtikirkas yö näitä karjalaisoloja miettiessä, mutta juuri kun mekin vihdoin olimme nukahtamaisillamme, kuulimme kuinka miniä ja tytär hiljaa nousivat ylös, pukeutuivat kiireesti pimeässä ja poistuivat ulos ovesta hiukan kolistaen rautapohjaisia saappaitaan. Sinne ne kanat katosivat — varmaankin toivossa että ehtisivät takaisin heinänjuonnasta meidän aamulähtöömme…
Mutta kun aamu valkeni ja aurinko huikaisevasti hiveli hileänheläjäviä hankia, hiivimme mekin ylös, sillä pitkä taival oli edessä. Meidän eilisiltaista sulotunnelmaamme häiritsi nyt vanhan emännän ilmianto siitä, kuinka keuhkotauti, saatu tarttuman kautta Suomesta, uhkaa jokaista taloa täällä Niskajärvellä ja hänen kertomuksensa vahvisti todeksi naapuriukko, joka ennen lähtöämme tuli meiltä rohtoja rukoilemaan surkeasti sairaana makaavan parinkymmenen vuotiaan poikansa pelastamiseksi kuolemasta. Mitä saatoimme tehdä? Hiukan neuvoa, hiukan surkutella, kauhistua olojen todellisuutta — ja paeta pois.
Korkeakuusinen kalmisto heiluvine ristiriepuineen jäi selkämme taakse. Iltainen ihastus erämaan sala-aarteisiin kangasteli nyt kaihoisasti häipyvänä muistona kultaisen aamuhangen raikkaudessa. Sukset sihahtelivat, tshillit ja kellot helisivät, peurat juoksivat jälekkäin pitkin järven jäätä. Äänettöminä ajoimme ja nautimme luonnon ikuisesta lohdutuksesta.
Pian oli meidän pakko kääntää huomiomme vähänajettuun tiehen ja korpimaisemiin. Taival oli kerrassaan villi, tie, joka suikerteli kesäpolun pohjia, nakkelehti alituisesti yli mäkien ja kunnaiden, laskeusi syviin rämenotkoihin ja kiipesi taas ylös honkaisille vaaroille. Joskus nousi sellainen mäentöyräs eteen että tavallinen ajo oli keskeytettävä ja poro kiskottava ylös perässään, toisinaan näytti alamäki niin vaaralliselta että kumpikin piti viisaimpana ottaa huiman kuperkeikan jo mäen keskessä kuin panna henkensä alttiiksi paukahtamalla alaalla väijyvään korpikuuseen. Porot olivat menotuulella, sukset vielä enemmän, josta luonnollisesti seurasi yhteentörmäyksiä, päällesyöksyä ja kaikenlaista mäkirysyä. Toverini poro, jonka arvoisa lukija muistakoon kantavan tämän mailman ruhtinaan nimeä, teki tuontuostakin pieniä tepposia hyppimällä metsään ja kietomalla ajajansa hihnoihin, josta kaikesta nujakasta oli se luonnollinen seuraus että veljyeni Huotari, väkeväverinen miekkoinen, siveellisesti suutahteli. Suutahteli niin että nummi kaikui ja ilma kypenöi ja saipa tottavie hänen ukkohirvaansa kuulla kunniansa! Hirmuinen on raadollinen ihmislapsi neuvoessaan oikeaan rakkainta palvelijaansa, joka häntä talven pakkasissa jo on kyydinnyt tuhannen virstaa ja joka iltikseen oikuttelee niin hauskalla retkellä kuin tietysti ovat kaikki Karjalan matkat. Minun oli paljon helpompi jäljessä huilautella ja vapisevin sydämin katselin edessäni riehuvaa poroveikkoa. Enpä kuitenkaan luule että moni helsinkiläinen suursporttaaja pysyisi läheskään niin hyvin pystyssä kuin me tuona huhtikuun 5 päivän aamuna peuraillessamme Niskajärveltä kohti itäpohjoista.
Olimme arviolta ajaneet peninkulman verran autiossa hiiren hiiskumattomassa erämaassa, kun toveriltani suksen kärki rapsahti poikki. Olisinpa toivonut että Akseli Gallén-Kallela sinä silmänräpäyksenä olisi ollut läsnä konstateeraamassa aihetta arkipäiväisestä todellisuudesta "Kullervon kiroukseen", jonka taiteilija meille on maalannut. Ei olisi ollut hullumpaa myös valokuvata ristiveljeäni sinä hetkenä, jona hän, kaunihit kasvonsa pahasti väärässä, otsa tuskan hikipisaroissa päilyen, lapin haljakassa loistaen, tarttui katkenneeseen sivakkaan ja — tanssi oikeata ryssänprissakkaa Karjalassa…
Sitten sitä taas mentiin, sillä mennä täytyi. Ihmetyksen ilolla seurasin minä, kuinka lujatahtoinen poromies voipi ajaa vaikka paljaalla jalallaan, kun vain nostaa ukkovarpaansa pystyyn ja uskoo vahvasti totuuden voittoon. Meni virsta: taas kuului rapsaus; meni kaksi: kyynärpäänpituisia sälöjä singahteli tielle, mutta mies yhä ajoi äänettömänä, hammasta purren, meni kolme: kas! siinä oli jälleen maksuton ryssänpolska ihailtavanani. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt jouduinkin johonkin, härän hännän paimeneksi!" Siitä lieto Lemminkäinen — alkoi astua edellä, allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kuten pyhässä Kalevalassa sanotaan. Lylyn lykkäsi olalle, kalhun kaasi hartioille, hihnan kääräsi kätehen, kiskoi petran perässänsä, talutti pahan tevanan. Astui virstan, tormas toisen, jopa kohta kolmannenkin — taaskin hyppäsi hylylle, kalhullensa karahutti, alkoi ajella jalosti, vieretellä viisahasti. Niin sitä mentiin halki kolean korven, lomitse huurteisten koivikkojen, onnen ja onnettomuuden vaiheilla, mutta kun jo oli mielestämme hyvin muokattu pari kuivajärveläistä peninkulmaa eikä taival tuntunut lopahtavan, niin alkoipa matka maistua puunkuorelle, sillä tyhjin vatsoin oli aamutuimaan työnnytty, vaan nyt paistoi luojan aurinko raukaisevasti ja nuorempi porohärkä uhkasi uuvahtaa. Mutta toverini usko miehen voimaan ja peuran järkeen ei uupunut, vaan vieläkin hän moniaan vaaran rinteessä sivalsi kieputtelevaa hirvastansa hihnalla sarville niin että yksi haarukoista, etumainen ilmanhalkaisija tai "kompassineula" katkesi ja kirposi kauvas hangelle. Tällainen pieni kuormankevennys kevätporolla ajaessa ei vähimmässäkään määrin kiusaa porohärkää. Toverini oli todellakin muokassa ja luulenpa että häneltä joskus, tuiskahtaessaan suinpäin hankeen, itseltäänkin katkesi joku luu, vaikken nähnyt muiden kappalten kuin lakin lentävän.
Vihdoin saavuimme ihmisten ilmoille jaKivijärvenvaarakylä vaatimattomine rukoushuoneineen tuli näkyviin. Mutta meidän ei onnistunut löytää ainoatakaan sen veroista taloa, johon olisi haluttanut matkailijana pysähtyä virvoitusta saamaan. Opettaja Joiljeffin tosin sanottiin asuvan kunnollisesti, vaan sinne emme tohtineet. Yritimme majoittua erääseen punaiseksi maalattuun rakennukseen, mutta hämmästyimme sen epäkarjalaista, melkein laitakaupunkimaista siivottomuutta.
— Näinköhän täällä vain asutaan? pääsi kysymys.
— Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut harmaiden lautojen peittoon — kartano seisoi autiona, sillä kuolema oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavallePaahkominvaaralle. Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä, korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali vainajan poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria Lesojeff syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä "mutshoita". Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle, harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä — kuten sen otaksumme olleen — niin tietysti kiitollisuudella kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita — meidän sieramiimme ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan Karjalassa en milloinkaan ole nähnyt juoppouttakansankesken, vaan ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia, olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.
Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt. Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita. Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat vasten kasvoja — ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmeneeihminen, joka pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata omantuntonsa kehoituksia.
Me levähtelimme päivänhelteen ajan mainitussa Paavilaisen (Perttusen) talossa, jossa tapasimme Suomenpuoleisia heinämiehiä ja joka on alituisena majailupaikkana Uhtuanpuoleisille kaupunkimatkailijoille, niin että sen pirtissä väen liikkeen aikana on tuskin yhden yön rauhaa. Eipä outo uskoisi, kuinka vilkasta ihmiselämää ilmenee erityisissä paikoissa erämaissakin, kun yleinen tie kulkee talon pihan kautta. Sekä isänniltä että emänniltä ja nuorilta miniöiltä vaaditaan melkoista mielenmalttia sellaisissa markkinataloissa, joiden pirtteihin ken tahansa ryömii eväitänsä syömään ja ryysyjänsä levittelemään tai hevostansa talon vesillä juottamaan. Ei auta muu kuin kärsiä — mutta sellainen lähimäistensä sietäminen ja palveleminen opettaa väkistenkin uskonnolliseen hyvänsuontiin. On taas taloloita, joissa vuorostaan ei kukaan milloinkaan majaile — ihmiset ovat niissä vaarassa kehittyä itsekkäiksi, juroiksi ihmisepäilijöiksi.
Illan tullen työnnyimme taas taipaleelle ajellen porosuksillamme verrattain tasaisia maita, mutta pimeys yllätti meidät ennenkuin — noin 13 virstaa matkattuamme onnellisesti ja lankeilematta, koska toverinikin oli hankkinut itselleen ehyen sivakan — saavuimmeLatvajärvenkylään. Toverini, joka entuudesta tunsi erään käymätalon, alkoi pimeässä oijustaa suoraan kylän laidassa kaukana häämöittävää tupaa kohden, mutta siinä sattuikin tenä semmoinen että molemmat hämmästyimme. Puhkesi näet eteemme hirmuinen rotko, jonka rinne putosi seinäjyrkästi kymmenien sylien syvyyteen. Porot kiskottivat itsensä kuilun reunalle, mutta siitä alaspäin olisi meidät hiisi perinyt. Rupesipa epäilyttämään, olimmeko saapuneetkaan Latvajärvelle — maisema vivahti Kaukasiaan. Saimme kotvan kierrellä kuilua ennenkuin löysimme sen jyrkänteen, josta onnistuimme alas kiskomaan poromme järven puolelle pitkin hankea, joka paikoin kantoi, paikoin upotti. Talo, jonka pihaan sitten nousimme, oli Jeremias Karhun asuma ja talonväki oli parahiksi sammuttanut tulen, kun kolistelimme sisään. Isäntä oli itsekkin juuri ehtinyt kotiin Kajaanista asti tuoden jauhokuorman. Porohärkämme saivat heti jäkälää ja me itse istuimme pian samovaarin ääressä vieraskamarissa jutellen kookkaan, parrakkaan Jeremin kanssa. Tietysti oli tässäkin talossa miehetön nuori miniä (minna) kuten kaikkialla missä satuimme käymään. Isäntä Karhu jutteli uutisiksemme nelijalkaisestakin karhusta, joka aivan äskettäin oli Vuokkiniemessä hirvenajosta tapettu. Nämät rajakarjalaiset ovat innokkaita, melkoisen rohkeita karhuntappajia; joka talvi he penkovat kontionpesiä ja ajavat mesikämmentä takaa keihäineen ja pyssyineen; siitä huolimatta eivät pedot vähene, vaan riittää niitä joka suvelle samoamaan yli rajan Suomussalmelle asti, jossa ne säännöllisesti raatelevat köyhäin lehmiä ja lampaita. Karhua löydetään harvoin pesästään Suomussalmen puolella, mutta tyhjiä pesiä tavataan tuontuostakin tälläkin puolen rajan ja harmitellaan ettei ole satuttu oikeaan aikaan löytämään.
Yösijamme latvajärveläisessä "karhun pesässä", korean peitteen alla, huoneessa, jossa oli kirstuja ja kirjavia naisten "kostoja", "peretniekkoja" ja "rätsinöitä" pitkin seiniä, oli varsin tyydyttävä. Matkailijalle onkin aina parasta maata lattialla. Yleensä ovat Venäjän karjalaiset näillä seuduin puhtaudesta huolehtivaisempia kuin meidän kainuulaiset emäntämme, jotka ainoastaan vieraan tuloksi siivoavat kammiot kaiken mailman törystä. Venäjän karjalainen antaa kamariloille suuremman arvon kuin ylimaan suomalainen, jonka vieraskamarina usein on vain happamenhaiseva, kylmä maitokammio.
Latvajärvi, venäläisten virkamiesten kesken nimitetty "Ladv-oozero", on likin Venäjänpuoleinen kirkkoseurakunta Suomussalmen rajaa vasten. Siihen kuuluu noin 60 taloa. Meikäläisen luterilaisen ja heikäläisen kreikkalaiskatolisen kirkon väliä on ainoastaan 5 peninkulmaa. Mutta vaikka Latvajärvellä kalevalaissuomalaisen runouden historiassa on niin kaunis kaiku ja vaikka kansa näissä naapuripitäjissä on leimattu yhteisellä köyhyyden polttomerkillä, ei näillä naapuriseurakunnilla kuitenkaan ole mitään henkisiä yhdyssiteitä. Suomussalmen papit ja kanttori eivät tiedä tuon taivaallista Latvajärven papista tai tiakasta, eikä kummaltakaan puolelta koskaan tehdä yritystäkään pistäytyä toinen toistensa maallisia asumuksia katsomassa. Se on kummallista ajatella, kun tietää sekä latvajärveläisen että suomussalmelaisen papin virallisesti edustavankristinuskoistakirkkoa. Matkailija tulee ajatelleeksi etteipä olisi niinkään hullunkurista kulttuurikannalta, jos sielunpaimenemme Paavali joskus pistäytyisi oikeauskoisen virkatoverinsa Sokoloffin luona saijulla tai Latvajärven svjashtshennikan pitkä kauhtana toisinaan liehahtaisi Tolpan pappilan portilla. Sellaisia veljeskansallisia visiittejä ei tietysti kummankaan valtion kirkkolaki voisi kieltää. Kun nyt tulin esiintuoneeksi moisen mielikuvan, niin Jumalapa varjelkoon ketään epäilemästä minun taaskaan tarkoittavan mitään "panfinskaja propagandaa", minä yksinkertaisesti tulin kuvitelleeksi niinsanoakseni "pan-papillista" kulttuuriharrastusta. Latvajärven kerjäläiset ovat Suomussalmella sydämellisesti tuttua väkeä, mutta Suomussalmen henkisistä taisteluista ei Latvajärvellä tunneta hajuakaan. Tämä erilaisuus ja vastakkainen henkitaso on tosiaan kummallista ajatella, vaikka kaikki olemme totutetut rajantakaista toiskaltaisuutta niin luonnollisena pitämään. Ei tottatosiaan oleluonnollista, jos ei kehity muuta yhteisharrastusta kahden ikävöivän naapurin välille kuin — viinapullo. Sekin salassa.
Yön nukuttuamme Karhun pirtissä läksimme 6:ntena päivänä huhtikuuta vartavasten käymään Latvajärven papin luona, sillä meille oli kerrottu että tämä hengenmies eleli kansan suosiossa, mikä on aivan harvinainen tunnustus näillä raukoilla rajoilla. Hiihdimme kovassa tuulessa kohti pienehköä harmajaa taloa, joka seisoa törrötti järven niemekkeessä. Ainoan sisäänkäytävän sivustalla kohosi venäläiseen tapaan rikkatunkio. Astuttuamme sisään keittotupaan kohtasimme naishenkilön, joka ei ollut oikein venakon eikä karjalattarenkaan näköinen. Koska meille oli ilmoitettu että pappilassa ymmärrettiin paikkakunnan kieltä, esittelimme itsemme suomeksi. Äkkinäinen saapumisemme näytti herättävän hiukan kummastusta, mutta pian tuli pappi esiin toisesta huoneesta ja, tervehdittyään ystävällisesti, pyysi meidät istumaan sinne, ainoaan sisempänä sijaitsevaan huoneeseen, jonka seinää koristi hallitsijaparin värikuva.
Hän oli pitkän roteva mies tämä pappi, mutta silmien ilme ja kasvojen uurteet ilmaisivat ilotonta elämänhautomusta, jotakin väsymykseen ja epätoivoiseen neuvottomuuteen raukenevaa. Keskustellessa hänen kasvonsa ikäänkuin ponnistellen vilkastuivat ja silmissä kimalsi jokin suvaitsevainen sävy. Jättiläisruumiiset miehet, kuten tunnettu, ovat tavallisesti luonteeltaan hyvänsuopeita. Pappi puheli mieluusti karjalaa, mutta vaikeata oli oudon hänen puhettaan ymmärtää ja sentähden oli pakko tuontuostakin turvautua venäjään. Hänen vaimonsa oli liukaskielinen uhtuatar, joka myös oli oppinut venäjänkielen, mutta karjalaksi hän sentään omia karjalaisveljiään ja sisariaan arvosteli, heti ilmoittaen vierailleen että latvajärveläiset hänen mielestään olivat mailman muka huonointa kansaa. Pelkäänpä että paikkakuntalaisten arvostelu maatushkastaan ei ollut yhtään loistavampi! Mitä kylvää, sen niittää. Lapsia ei talossa näkynyt ja pappi lausuikin mielihyvänsä ettei Jumala niitä ollut lähettänyt tänne erämaan kurjuuteen. Sillä kurjana hän piti virkaansa Latvajärvellä, vaikka ei seurakuntalaisistaan lausunut pahoja sanoja. Hänen sieluaan painosti alituinen ikävä, venäläinenskuuka, jollei juuri itse raskasmielisyyden huippu, "splin". Kohtalo oli hänet ikäänkuin kironnut latvajärveläiseksi papiksi, joka oikeastaan ei tietänyt eikä tarvinnutkaan tietää, mitä varten keisarikunnassa oli olemassa sellaisia sopukoita kuin Ladv-oozero. Kivijärvikin oli hiukkasen parempi, mutta Latvajärvi oli — papiston Siperia. Ei mikään kannattanut! Täytyi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä, mutta oikeastaan sieti antaa kaikelle palttua ja piiloutua kuin jänis pensaaseen. Ei kannattanut tehdä muuta työtä kuin suorittaa virkavelvollisuutensa. Ei kannattanut harrastaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa — eikös Latvajärvi ollut vain yhtä rämettä? ja yksikin lehmä vaati heinää, sentähden ei pidetty kuin kesällä lehmää. Ei kannattanut tarkemmin tutustua kansaan, ei kannattanut matkustaa Suomen rajan yli olosuhteita utelemaan — miksi? mitä varten? Hänhän oli: Latvajärven pappi — oliko mailmassa kuultu että siinä asemassa voisi olla mitään viehättävää? Yhden ainoan kerran hän oli matkustanut Suomen rajan yli, mutta kääntynyt takaisin Hyrynsalmelta, missä luterilaisella kirkkoherralla oli ollut lafka, jossa ei oltu penniäkään helpoitettu, kun hän oli yrittänyt ostaa lasiruutuja uutta koulua varten! Suomi? — tietysti toiset olosuhteet, mutta mitä se häneen kuului? Hän on Latvajärvellä ja kuivettuu tänne vuodesta vuoteen kuin kapahauki pirtin seinään — täällä ei kannata keksiä parannuksia ei asumuksissa eikä muussa — ymmärtämätön kansa, typerä kansa, hospodi. On vain olemassa, murjottelee ristissä-käsin — vot tebje na: kyllä hän kesällä onkii ahvenia Ladv-oozerosta — kotirannassa kököttää. Mutta skuuka vetshnaja, ikuinen ikävä! Täältä ei piispa päästä pois ilman päteviä syitä. Istu ja pala. Täällä kärsit, tänne kuoletkin — Ladv-oozeroon!
Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös teetä leivän kanssa.
Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff — se oli papin nimi — huokasi syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä myötätunnetta.
— Tunnetteko Kalevalaa? uskalsin kysyä.
— Shto takoje?
Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty venäjänkieleen.
Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas hänen oman kirkkonsa kalmistossa.
— Nikagdaa njee slyhal! Ei ollah konsa kuultuna!
Seurasi vaitiolo. Sitten kysyin ympärilleni katsahtaen:
— Onko teillä täällä minkäänlaista kirjallisuutta?
Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen huokauksensa selitti kaiken.
— Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. — EsimerkiksiTurgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia — klassikoita?
Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen, venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:
— Tshitival!
Se oli suomeksi niin paljon kuin: "Ah elkää kyselkö enää!"
Mutta minä, kerran makuun päästyäni, viskasin viimeisen kysymykseni:
— Mitäs pidätte Leo Tolstoista?
Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään ja lausui rauhallisesti:
— Sangen järkevä mies — otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.
Rohkenin sanoa pari sanaa suuren kirkonvihollisen puolustukseksi.
Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina riippuivat.
— Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä klassikoista.
Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.
Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja tänne lähetetty — sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään. Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen, sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina toiset kymmenen vuotta — Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön, äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa, kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu, joka antaa sadon aikanansa.
Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia — eikä kauvan tarvinnut seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin — siksi vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat syypäät!
Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan näköiset.Suomalainenmies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai vastaus toiselta puolelta…
Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi, mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty" tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen asemaansa.
Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävääitinsäoli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä tehdään karjalaisten opettajatar — ja hän on kuitenkin vento venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä. Svjataja Rusj!
Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän, neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta niin puolelta kuin toiselta.
Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää — venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi — lausuimme iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen) tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.
Vasovaarankurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa, joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa, jatkoimme matkaamme länttä kohden.
* * * * *
Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: — tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvänkärsimyksen, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu — ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…
Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus kaikille, kaikille — sortajille, jos sellaisia on olemassa, — sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen: — ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava, katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.
Tunnelmat voivat olla vääriäkin… Kenties tämäkin oli?
* * * * *
Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatetnimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassaRaatteenjärven.
Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa, leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä sävel.Ketähän syyttää tuo korkea korpipetäjä,mistähän moittii tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa, tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta. Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset, arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen karjalaisiltakin —kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!"
En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin poroani — ja ajoin Suomeen. —
Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta; resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla — suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa, olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen, epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta pois.
Illan jo pimetessä ajoimme VuokinParvalaan. Talossa on liki puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen akonlahtelaisiin antimiinsa.
Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla, jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi. Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen. Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan — näin jauho ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike, joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusiarautateitäsuunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teilläkymmeniä tuhansiahevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä, siis voipiyhdenhevosparan osaksi joskus karttuaneljätuhatta kilometriäyhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään köyhtyy!
— — —
Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä päivänä huhtikuuta Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme, eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli karttunut lähes 20 peninkulmaa. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.
Vapunpäivä korvessa.
Tunnelma v:lta 1907.
Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi — kaukana korvessa? Sinistä taivastako — huikean valkoisia ylioppilaslakkejako — kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia lippujako — jyriseviä rattaitako — hymyileviä huuliako kuohuvien simapullojen ääressä… Alppilan aamulaulujen raikuessa?
Ei, ei, ei!
Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä — täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu, kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.
Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään, ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää — ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa…
Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä — elävälle ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin on säätänyt.
Siispä tyydyn — tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann' huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna: kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää huilottaa…
On elämää ja liikettä kaukana korvessakin.
Järven jää, ulappa uljas… hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen, oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!
Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on "mokraattien aika", "rakutaattorien" vuosisata. Herrat prrr…
"Ei muuta johtajaa, ei luojaakuin kansa kaikkivaltias —"
Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu, sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.
Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla — ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.
Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme. "Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!"
Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa — varis. Kuraa! kuraa! kuraa!
Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa vappua neitosille!
Talviretki Näljängälle.
Kotiseutukuvauksia vuodelta 1911.
Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään, jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinullaeipääse, miten huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista, joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen, ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä, vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun jylhillä takamailla!
— Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies, läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja äännähti:
— Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!
Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.
Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai Vienan-Karjalaan — meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.
Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät, ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi vielä eli ja piti hauskaa — "ukko Pisi", joka oli ollut tuon laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni Lumma, joka nämät rauniot omistaa.
Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle. Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle nykyajan maalaishistoriaa — me lähestymme taloa, joka on myönyt metsänsä tukkiyhtiölle. PistäydymmeKurimonpirtissä, siellä häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä alakuloisena miettii mailman häviötä — mies, joka ikänsä kaiken on raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille, mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston saastaisista kiroista.
— Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii…
Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen, on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee, kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää — sinipiikoja ei näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan… Pesiön lahden perukka, Myllyjokiranta — tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on hankala, hankala — niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!
Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.
— Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, — tiesi toverini.
— Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:
— Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja millä panna syytteeseen.
— Siinäpä se. Vanha tarina. Rahalla saa ja hevosella pääsee!
— Ja porolla myös, lisäsi toveri ja riuhtasi hihnaa.
Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. NoustiinMyllylänmökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.
— Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille. Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä — miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.
"Ensimäinen pettymys", ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa. Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä tienviittaa.
— Pitäisi täällä olla mökki pahanen kauvempana.
— Aja sinä edellä!
— Ajahhan itse!
Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo mailmankuulut voimasanat — eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana! Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään, kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.
Niin tulla tohmaroitiinKauhaniemenmökille. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja — voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? — Sattui siinä mökissä olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi. Ei hän akkojen unille arvoa pannut — se oli kyllä suuri virhe — mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta — eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" —
Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.