SaavuimmePesiönkaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.
Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.
—Eilentässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat… Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.
— Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?
— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.
— Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?
— On tässä hautoja, semmoisia… ei se kaukana oo se paikka… Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua… siinä vanhat hokevat metelein asuneen.
— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:
— Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.
— Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?
— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin…
Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." —
Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietäTaipalenimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.
— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?
— Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä…
Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat…
Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taivalumpiperään, kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealleTervavaaralle, josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen,Anttilantaloon.
Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:
— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.
Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.
— Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?
— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.
— Hätämaassa? säpsähdämme me. — Täältä asti?
— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen virmatauti… ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan… Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.
— Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.
— Missä lienee, merimaissa — Oulun takana hornassa!
— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa…
Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaajaHätämaanhistoria? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.
Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin, vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä, missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy "mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa… Kuka takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma näet voi vaivata lehmäinhoidossakin…
Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin, sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä. Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa, tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa, vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!
— Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!
— Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!
— Hehheh, taikka grammofooni… ratoksi!
Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini tunsiHiitolaksi— hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui tietä:
— Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!
Porot porhalsivatSaunavaaranpienen mäkituvan ohitse ja laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkinHalliinja yksillä pelloilla sijaitsevaanSääskeen. Sukkelasti riisui Huotari sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus, niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.
— Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia… mällipä hyvinni olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?… Joo, äänestämässä tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk. Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin…
— Mitä puoluetta te äänestitte?
— Ka mihinkä lie sattunna… sanoi Hallin Pietari.
— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:
— Eipä sitä saa sanoa!
Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys" oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli viivansa vetäissyt.
Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi. Toveriltani kuulin nämät asiat.
Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.
Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti, kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille, surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta — mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista markkaa metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu, kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin! En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.
Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.
— Huhuu!
Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari — maahengen miekkonen — on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä. Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät… Vihdoinkin elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili, pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.
Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme, koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.
Raiskio!Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja" valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen. Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti, ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari, johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi. Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön, nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle, joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle. Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.
Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon nousevalle poikkitielle.
Niin saavuimmeLeinosenvaaralle, retkemme huippupisteeseen,Ylinäljängälle.
Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.
Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.
— No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?
— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän kummalta… siellä rämeellä… Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä; pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran kautta.
— Saapiko poromies talossa saunan?
— Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle… Pienessä pirtissä lentelivät höylän lastut.
Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä, keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös naapuritalossaJuhanissapientä maalariverstasta katsomassa. Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei oikein kannattanut.
— Ja nyt paidat naulaan ja miehet saunaan!
Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat, mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi. Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta, tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu, puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin niekassa oli lepän väkevä väri.
— Nytpä pieni tuutinki, ihanneuskossa, ei maistuisi hulluimmalle…
— Oikealla raittiusmiehellä on aina taskumatti matkassansa…
Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti — siis oppinut keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui talvinen yö…
— — —
Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen kinokseen hautautuneen kohtalolle — sinne tartut itsekkin erämaan kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään korpeen!
Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat, niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään.Lentokone olla pitäisi!Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole, niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita — lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla…
— — —
— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus, pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.
Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä. Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset! Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie, alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän tullen löytyisi ketunpesiä.
Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi", mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta. Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta hypistellen. —
Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterianHallissa, johon hänen oli jäätävä.
— Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?
— Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.
— Sanokaahan nyt?
— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä. Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule liikaa?"
— — —
Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä, ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen kirkkaasti, kun vihdoin saavuinSyrjävaaranpihaan. Talossa vielä valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja, kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä. Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa, että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka ollut kauneudenaistia?…
Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa, joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä. Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen "risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?) Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka, neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleenkivekkäitten kirkko.
Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni ja ajelin aamupuhteella PieneenKäkelään, joka jo on Pesiön puolta. Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.
Emännän silmät.
Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen, ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan — tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään, yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja "oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi, mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista… Kenties se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene, muutu kurttuiseksi akaksi!"…
— Tekö sitä ootta se Ki…?
— Minä…
— Tuosta veräjästä sitä mennään…
— Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?
— Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.
— Mistä emäntä on kotoisin?
— Minä oon tuolta Syrjävaarasta.
— Siellähän minä juuri olin yötä…
— Vai siellä…
Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin…!
— Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.
— Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta ajetaan. Suon vierustaa…
— No kiitoksia paljon nyt… tpruu… se on tuo poro semmoinen… ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni tutustuisin tällaisten savupirttien elämään…
Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.
Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat…". "Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?"
— Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.
— Hy… väs… ti…
Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.
Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"
Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.
Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?
— Äiti hoi, anna leipää!
Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.
Kolmiloukko.
Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää…
— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minunpitääajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joilleeitarvitse lähteä!
He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön tuo Kalle oppaaksi!
Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.
"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".
Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.
Lapinniemi. (Siunatuksi lopuksi.)
Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!
Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!
Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!
Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudestaelääkuin maan myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava, tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on kuollut kurjuuteen.
Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa murheellisesta muuritakan kulmasta on — pari askelta kapeaan seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua — kaiken kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat että nahka on irroittunut…
— Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina, herrajessus…! selittää emäntä.
— Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?
— Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli kaksi lasta…
— Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä ääneeni ajatellen.
— No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kaiminäoo heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.
— Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä, ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: — Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän tuo selekä juonitella…
— Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa —?
— Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun. Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.
Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.
— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää…
Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:
— Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä puhun…
Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat… Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.
Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?
Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni erämaassa.
Hangella.
Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä… Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita — niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja…
— Hei veikkoset, tämähän on romantillista!
— Puuttuvat vain hienohelmattaret…
— Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.
— Ajetaanpa rinnatusten!
Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon. Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja ajajain laulua.
— Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen…
— No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään… siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa" Helsingissä?
— Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!
— Ja poronpulkassa mies karskistuu.
— Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.
— Hei pojat perässä!
Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.
Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.Terveisiä sentraalista!
"Karavaani Karjalaan".
Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.
Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.
Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira…
Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä… Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — — meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa… Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi… Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto… Sat sapienti.
Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.
Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.
Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie poikkeaa vasempaan päin — meillä on edessä umpi, joskohta pohja tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä, joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.
Pimeys, pakkanen ja umpi — porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää — ei kukaan kuule toisensa puhetta — sillä silloin-tällöin kajahtaa voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja: "ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin" ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"
Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi, kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä. Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja pirttiin pakeni tukka pörröllään — "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"
— Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen kanssa aikamoisen rappasodan. — No jo on kummat kulkijat! virkkoi napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. — Ei oo ennen tämmöistä matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.
Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari, hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa, olinko käynyt "Poljanassa". — Se Poljana kuulostaa olevan luja paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon minä tässä vähän meinaillut…
Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"
Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat makuultaan.
Mikä laulu nyt laulettais?…
— "Käy yrttitarhassa polku."
— Oletko kuullut Joonas profeettaa?…
— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita…"
— Äläkä siinä potki, sen…!
— Mitäs sinä peitot valtaat?…
— Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!
Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.
Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa — asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi — montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää — oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa…
"Sit' ei pane idän hallaeikä pohjan pakkaset,Se ei sorru sortamalla…"
— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. — Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!…
Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.
Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.
Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä, salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa. Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta, puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä, uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia. Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään "puhumalla kielillä". —
Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin, kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle. Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —
Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin turkkilainen pasha.
— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli…A mitäpä Suomeh kuuluu?
Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa kultauksissa ja väriveroissa.
— Terve, terve kotvasta aikaa!
— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? — Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne, ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?…
Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".
Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.
Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria, milloin minna Tarja.
— Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!
Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä. Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi — syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa — tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi olla kulttuurimerkitystä, jos… niin,josjotakin tehtäisiin sen elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella…
Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera, milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin, rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset, säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten karjalattarien kanssa:
"Tule, tule kanssani tanssimahan!Ole, ole omani ainian."
Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattariensiveysei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan harvinaista.
Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi sydämellä, kyyneleet silmissä,mitäoli tehtävä Suomen kansan kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta? Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!
"Oi Ukko, ylijumala,Tahi taatto taivahinen,Tule tänne tarvittaessa,Käy tänne käsettäessä!"
oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?
"Tule, tule kanssani tanssimahan!Ole, ole omanani ainian!"
kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:
"En mie rahojani kaikkie juo —"
Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän kainuulaiselle kielikarkeudelle.
Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.
"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."
— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se, veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti… — Tosi se on! keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan, nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin. Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?
Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro, joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää. Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti suomikoille.
Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee. Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina", joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen entisyyteen.