The Project Gutenberg eBook ofPoro-kirjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Poro-kirjaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: August 2, 2017 [eBook #55245]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORO-KIRJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Poro-kirjaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: August 2, 2017 [eBook #55245]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Poro-kirja
Author: Ilmari Kianto
Author: Ilmari Kianto
Release date: August 2, 2017 [eBook #55245]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORO-KIRJA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Porourheilijan juhlapuhe."Hihhei taas!"Miten porolla ajetaan?"Juokse porosein!"Suomen poroalue."Voisikko ajatella että etelässäkin…?"Poro-pakinaa.Pororetki Vienan Karjalaan.Vapunpäivä korvessa.Talviretki Näljängälle.Hangella."Karavaani Karjalaan".Porourheilun ylistys.Poropäivät.Liite:Poromiehen taskusanakirjasta.Peura ja pulkka (porojuhlaruno).
Huolimatta siitä valitettavasta tosiasiasta etten ole käynyt Lapinmaassa — poroelämän valtakukkuloilla — rohkenen julkaista tämän vaatimattoman kokoelman itäpohjalaisia sanomalehtipätkiäni ja pororetkimuistelmiani etupäässä tyydyttääkseni sekä kotiseudullani että muuallakin maassamme äsken herännyttä uteliaisuutta porourheilun suhteen. Samalla pyydän anteeksi herroilta lappalaisilta etten tällä omalla kirjallani voi tyydyttääheidänvaatimuksiaan ja toivon siis hartaasti että juuri sieltä, Lapista, näistäpuolin on ilmestyvä loistokirja, joka koko laajuudessaan kuvailee meidän maamme poro-oloja, joista mielestäni aivan liian vähän kirjoitetaan.
Suomussalmi, Leppikanta, helmikuulla v. 1913.
Ilmari Kianto.
Poro-urheilijan juhlapuhe.
Kun me, poroilla ajelijat, ajattelemme asemaamme suurmailman taustaa vasten katsoen, niin tuntuu yhtähaavaa sekä ihmeelliseltä että luonnolliselta ettämeidänosaksemme kulkuneuvojen kirjavassa jonossa on sattunut niin ansiokas veturi kuin on tämä Pohjolan peura, jonka koko olemassaolo sivistyneissä piireissä leimataan enemmän tai vähemmän tarunomaiseksi, satujen usmaan sekautuvaksi.
Meille, Perä-Pohjan lapsille, on metsän peura se satu, joka on toteutunut; meille ei "hiiden hirven hippominen" ole pelkkää kullan vipajavaa sumua: me ymmärrämme elävässä käytännössä kalevalaisen Jouko Seikkailijan kerskauksen:
Pohjola porolla kynti,Taka-Lappi tarvahalla!
Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kulkuneuvojen kirjava sarja! Arabian ja Afrikan kuumilla hiekka-aavikoilla vaeltaa karavaani ratsastaen sillä eläimellä, joka kantaa nimeä: "erämaan laiva". Se onkameeli, verraton kuuman vyöhykkeen kuormajuhta, kautta historian tunnettu. Sen maan asujamista tuntuu ihan luonnolliselta että Jumala on luonut kameelin ihmisen auttajaksi yli polttavien arojen.
Indian aarniometsissä astua töpöstelee hirmuisen kookas eläin, kokonainen torni seljässään, torni, jossa istuu ihmisiä. Se onsenseudun matkajuhta —elefanttieli norsu.
Palestiinan heleäkukkaisissa laaksoissa, Syyrian palmupuiden siimeksessä ja yleensä niinsanotuilla Itäisillä mailla kohtaa meidät taas pienenläntä matkajuhta, ihmisen nöyrä palvelija, joka sekä seljässään kantaa että perässään vetää kokoonsa nähden suuria kuormia. Sitä kotieläintä sanotaanaasiksija sekarotuisenamuuliksi.
Ameriikan äärettömillä ruohotasangoilla ponnisteleiksen ajoneuvojen edessä meille jo hiukan tutunomainen väkevä juhtahärkä (Jak-härkä) taipuhveli-härkä.
Mailman pohjoisin kansa, eskimot, vuorostaan kiidättelevät pitkin Grönlannin ikuisia jääkenttiä sangen pienillä elukoilla, joita valjastetaan koko parvi kelkkojen eteen — ne ovatkoiria, suttensukuisia, kesytettyjä koiria.
Se mailman osa, jonka liepeelle kohtalo meidät on pannut elämään, ajaa, kuten tiedämme, enimmäkseenhevosella.
Onpa sellaisiakin maita kuten Jaappani, jossa ihminen ajoneuvojensa eteen valjastaa toisenihmisen, jolla on vahvat konkarin koivet ja joka juoksee kuin strutsi pitkin kujia ja katuja. Sitäkin pidetään luonnollisena!
(Kuka takaa ettei jossakin maan sopukassa ajetakissalla, jolla on "seitsemän peninkulman saappaat"?)
Paitsi kaikkia näitä hyviä Jumalan luomia vetureita on liikehimoinen ihmiskunta keksinyt itseliikkuvan konekarjan, joka sen tahtoa tottelee. Junat, sähkövaunut, polkupyörät, moottorit, automobiilit, laivat — nuo kaikenlaiset vesiperhoset, virtahevot ja merihirviöt — siunatuksi lopuksi lentokoneet ja ilmalaivat!
Kaikki ovat juhtia, joilla junnataan ympäri mailmaa.
Mutta meillä on vainporomme!Ja me tyydymme poroomme ja kiitämmeLuojaa tästä yhdestä ainoasta laitoksesta.
Se on meidän harmaja hevosemme, meidän "islantilainen ponimme"; se on meidän "dromedaarimme" ja "norsumme" aarniometsissä ja lumilakeuksilla; se on meidän automobiilimme tunturituiskuissa; se on meidän "puhvelimme" kinoksia puhkaistessa ja "Grönlanti-hurttamme"; se on meidän lentokoneemme — silläsilläme lennämme halki ilmojen, poikki vaarojen ja ylitse paukkuvien jääkenttien. Kuka kokenut porourheilija ei tietäisi, kuinka poro lentää?
Kun sen kaikki koivet ovat niin kiihkeässä toiminnassa että ajajan silmä lumipilven läpi tuskin erottaa kavioiden maassa käyntiä — niin moista vinhaa vauhtia jo voipi verrata lentämiseen, joka on melkein yhtä huimaavaa kuin ilmojen korkeuksissa liitäminen biplaanilla tai monoplaanilla!
Totta tosiaan:
Me, porourheilijat, tiedämme,miksime ylistämme poroa.
Ensiksi:siksi kai että porolla ennenkaikkeapääsee!
Toiseksi:siksi kai että sillä ajaminen on sellaista uhkarohkeaa seikkailurikasta, joka vaikuttaaviehättävästiihmisen hermostoon.
Kolmanneksi:siksi kai että poro koko olemukseltaan onvastakohtamuille kotieläimille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä, kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkkyytensä suhteen.
Janeljänneksi:siksi että poron hoitaminen, verrattuna kaikkien muiden ajokkaiden vaalintaan, on niin helppoa jayksinkertaista:poroa kun ei koskaan tarvitsejuottaa, ei koskaanharjatataipuhdistaa, ei koskaankengittää, ei koskaan loimella peittää, ei koskaan suojatatalliin. Jos sen päästää irti metsään ja jos se on kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse edessyöttää.
Näihin ominaisuuksiinsa katsoen on poro todellaihanteellinen ajoeläin.
Vikoja sillä silti on silläkin, täydellinen se ei ole sekään, mutta sen pienet viat me annamme Pohjolan suurelle luojalle — anteeksi.
Tuhatverroin ennemmin ajamme petralla kuin aasintammalla! Kolminkerroin mieluummin istuudumme kipperään poronpulkkaan kuin kyytihevosen pitkään reslaan!
Ja kuinka ihmeellistä tosiaan: ken kerran on istunut poronpulkkaan Pohjolassa — kun kuun sirppi pakkasessa heläjää ja Kalevan miekka välkkyy pään päällä tai aurinko kultaisena tikarina pistää aamu-usvan läpi — hän istuu toisenkin kerran, henkensä uhallakin hän istuu! Ja ken kolme vuotta lie urheillut porolla, vaikkapa olisi kolme kylkiluuta katkaissut, hän tahtoo urheilla kolmekymmentä vuotta — ja jos kohtalo hänet siirtää etelään, niin porourheilua hän verisesti kaipaa.
Revontulten salaperäinen roihunta Pohjan vilutaivaalla! — kuinka satumaisesti sointuukaan tuollainen luonto porolla ajeluun! Siellä ylhäällä, kaukana ja korkealla, leiskahtelee, loimahtelee, lentää, laukkaa, kieppuu ja puskee — siellä on myös ikäänkuin käkkyräsarvipäitä tuulenhalkaisijoineen ja veräjänpieliin räiskähteleviä pulkkia — Lapin muinaiset seitajumalat hurjastelevat peuroilla ja antavat meille salaisia merkkejä…
Mitä kaikkea mielikuvitus keksiikään porolla ajellessa! Sen tuhansia tunnelmia ei ole helppo kertoa — ne voi vain kokea.
Milloin hiljainen riemu täyttää sydämemme, milloin aavistamaton alakuloisuus verhoaa mielemme, milloin hurja, elämän repäisevä ilo ja saavutuksen toivo syöksähtää sieluumme — kun ajamme porolla.
Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. — Siinä on jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa, näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä tyystin maalata osaa!
Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden kouristava ikävä — kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen ihmiseen.
Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä — me sanomme jo Helsinkiä eteläksi — niin käypä meistäuho, jonka eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta — Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin, eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme,mistä olemme kotoisin, mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut! Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen tunsivatkin porolla-ajon —meidänporourheilumme on nuori. Mihin suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: — meillä, valveutuvan Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena jokusisäinenvaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen, joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi, punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.
Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi syntymämaalle.
Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun — siellä oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä: jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle, jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus "Pohjola porolla kynti" muuttuisi todeksi!!
Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa ajaessanne arvioimaanaatepohjaisia asioita— silloin pororetkemme kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti virkistäviksi.
Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa — meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat kavioitaan kahisuttavat porot.
Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.
(1912.)
"Hihhei taas!"
Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen… Porohärkä tuotu eilen paliskunnan laitumelta — nyt tekee mieli lähteä ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat, rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen, lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa…
Mutta porossa on vielä metsänhenki — se kauhistuu kiliseviä kelloja, pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn, tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro puskee ja potkii… Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy, päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee…
Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen. Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta että nyt jos milloin on oltava varuillaan — nurkat, puut, portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla hurjaan laukkaan ja — poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena ajatellen: "hihhei taas!"
Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen… Kuuluu aikamoinen rymähdys — kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä, kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen, jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta, kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin pituinen kaistale irti lohjenneena:
"Yksi oli venhe veikkoutta,Yksi allas armautta!"
Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita pulkkaan ja — kiroaa pyhän pihlajan: "Sinä maantieryöväri, sinä murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan ja huutaa pihan täydeltä: 'jos minulla nyt olisi revolveri, niin ampuisin tuon elukan!' Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt. Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut, vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!"
— — —
Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro, ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria, eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. "Hiisikö sen korjaa?" "Vähät silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?…"
* * * * *
Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee. Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä jollekkin… Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse, jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento, kasakka-ukko, ja tokasee:
— Lupasiko se rouvvasti?… Antakoahan ku-m minnäi sävväytän!
— Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja tuomitsee haloiksi.
Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden aina pimeään asti. "Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!" ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
* * * * *
Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää. Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa. Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen, huutelee korjatun pulkkansa perästä: "hihhei taas!" Korkeat kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat ajajan jälkeen: "ant' mennä vaan, ant' mennä vaan!"
Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.
* * * * *
— Häh?
— Että minä sain eilen tulikoetuksen…
— Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin siintävää järven selkää.
He ajaa porhaltavat kauvas "Juurikkarannalle", nousevat sieltä kautta kummankin "Kettulan" ajaa helskytellen läpi rämekorven ylös korkealle "Kylänmäelle" ja painuvat kovaa vauhtia "Alajärven" kylää kohti. Mutta sitten ajavat he harhaan lumiselle halkotielle ja poikkeavat huppuroiden ja kaahlaillen alas "Oraviselälle". Järvi on pahasti vesillä, porojen kaviot roiskuttavat hyhmää ja pulkkien pohjat — jäätyvät. Mutta porot vain juoksentelevat, usein rinnatusten ja tuontuostakin intoutuen puskeksimaan toisiaan sulasta rakkaudesta.
— On se tämä porolla-ajo sentään ihanaa!
— On. Eivät aavista helsinkiläiset…
Villejä, apposen asumattomia rantamia ja soreita saarisalmia he ajelevat neljännesmääriä, etsien turhaan hevostietä erämaassa, ja kummalliset, syvät vaot, kuni metsähiiden kynnökset, jäävät jälkiin silmänsiintämiin. Vihdoin lähtevät he umpimähkää pulkkailemaan poikki kannaksen, jonka tuntevat kahden tutun järven väliseksi, ja ajelevat syvässä lumessa läpi huurteisen metsän. Huotari usein kaahlailee, vaan toinen mies ajelee rentonaan, pulkassa istuen. Hän nauttii, nauttii sanomattomasti pitkän kamarityön jälkeen. Samapa se, vaikka ajellaankin vähän eksyksissä — täällä ne hermot paranee ja sydänviat virpoutuu…
Tietysti porot jo ovat alkaneet uupua moisessa kelissä. Mutta he pääsevät mökkiin, johon ovat aikoneetkin, kaapivat pulkkiaan puukoillaan, murkinoivat "Mikkolan" emännän ohrarieskaa ja kokkelimaitoa, hyvittelevät porojaan jäkälillä ja ennenkaikkea — sulattelevat partojaan, joissa riippuu varmaankin parin kilon jäät ja lapinlasihelmet. Puhtain omintunnoin — aivankuin olisivat tärkeätkin asiat toimittaneet — lähtevät he paluumatkalle.
Vie sun seitsemän seppää, kuinka taas ajetaan, kun kovalle tielle päästään! Taivas ja maa vilajaa ja salotaipaleet luiskahtavat nopeasti kuin pitkäisen leimaukset Sinain vuoristossa. Hurjasti ajaa Huotari, nälkämaan ketterin toreadoor, härkätaistelija, joka talvittain taivaltelee porollaan satasen peninkulmaa, mutta eipä jää jälkeen toisenkaan ajajan "Pyrstötähti", vaan tuontuostakin se karkaa takaapäin Huotarin pulkkaan ja kuopii peloittavasti hänen partaansa aivankuin se olisi kuusen naavaa. Karjahteleepa kaveri talojen peltoloilla, kun härkänsä markkinahoijakkaa hälle liiaksi esittelee, mutta oitis ovat väylät taas seposelvät, ja näreviitat järven ulapalla vilisevät ajajien silmissä kuin aidanseipäät. Vihdoin häämöttää kirkon tötterö illan hämyssä ja, pimeyden valtojen laskeutuessa alas yksitotisille erämaisemille, saapuvat urheilijat iloisesti huohottelevine poroineen takaisin kotiveräjille. Vähät siitä että se kuuma kiuvassauna juuri sillä aikaa on — palanut ja kotoisen kylyn nautinto jääpi huomiseen. Se on sentään pääasia että porourheilu jälleen on saatu alulle ja että mäkirinnoissa kelpaa huikaista: "hihhei taas!"
Miten porolla ajetaan?
(Aakkoset.)
Ennenkuin ajoon lähdetään, pidetään ajohihna löysällä vasemmalla puolen poron ruumista. Ajohihnasta kiinnipidetään tiukasti ainoastaan oikealla kädellä. Sääntönä on ettei hihnaa saa koskaan hellittää, muuten poro karkaa ja ajaja jääpi avuttomana tanterelle. Poroajoon lähtijän täytyy olla valmis silmänräpäyksessä heittäytymään pulkkaan, vaikka joutuisikin siihen nurinniskoin. Sillä poro on kuin elohopea, joka ei hevillä odota, jos kerran luulee lähtömerkin saaneensa tai jos näkee muita ajokkaita jo menossa. Kun ajoon juuri lähdetään, heitetään ajohihna voimakkaasti vasemmalta oikealle yli selän, jolloin poro silmänräpäyksessä lähtee liikkeelle, olkoon pulkka tai ahkio miten päin tahansa. (Lapissa kuulutaan hihnaa paikoin hoidettavan eri tavalla kuin meillä — selkävyön vasemmassa puolessa on koukku, jonka varassa hihna juoksee.) Kun tahdotaan pysähtyä kesken rientoa, heitetään hihna päinvastaiseen suuntaan, siis oikealta vasemmalle alas, jolloin poro tavallisesti äkkiä pysähtyy. Poroa ohjataan vain mainitulla yhdellä hihnalla. Voisi luulla että poro loikkii minne tahansa tottelematta ja älyämättä mihin mennä. Se on kuitenkin ajajan vallassa varsinkin vasemmalle käännettäessä, jolloin hihnaa voi kiristää, mutta myös oikeanpuoleiseen suuntaan pyrittäessä sillä tavoin että ajohihnaa voimakkaasti painetaan poron oikeaa kuvetta vasten. Lapin puolessa ovat porot opetetut älyämään pelkkää viittausta kuten karavaanikameelit tropiikkimaissa.
"Juokse porosein!"
(Tuulotusajoa.)
Taivaan ranta punertaa kuin veri!
Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan. Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä, johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.
Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee. Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven hiljaisuudessa.Siihenon pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin umpea selkää.
Heh-hei!
Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja varisten alas kaulaan, jota "ryyppyturkin" kaulus turhaan suojaa.
"Riivattu!" ajattelen hiukan ärtyneenä. "Syytääppä tieroja vasten isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen näin:
"Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan pitkin umpea ulappaa."
Kas millaisen syvän kourun uurtaakaan pulkka koskemattomaan lumipintaan.
On yksi poromiehen nautintoja sekin — nähdä jälkensä. Luulisi tuosta luikertaneen jättiläiskäärmeen…
Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!
Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!
Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, — ikuinen nälkäkurki!
(Tämä nyt on kenties vain esipuhetta siihen mitä tuleman pitää.)
Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun päähänsä äkkiä pälkähtäävielä kerranajaa samaa metsäväylää puolen kilometrin taipalen — saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.
Mutta siinäkös taistelu syntyy!
Taistelu minun tahtoni ja poron tahdon välillä.
Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.
"Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!" tuntuu härkä sanovan äänettömällä kielellään.
Se pyöräyttää itsensä ympäri ja riuhtaiseikse väkisten ryöstäytyäkseen mieleistään kujaa kohti, mutta minä pyöräytän sen hihnasta takaisin.
Meillä on nähtävästi perin vastakkainen käsitys siitä, mikä on eteenpäin ja mikä taakse.
Tuonne! huudan minä viuhtoen.
Tänne! väittää poro tehden rengasta.
Tottele! huudan minä huiskauttaen.
En tottele! väittää poro väistäen.
Sepä nähdään! huudan minä hurjistuen.
Nähdään kyllä! poraa poro kiertäen kiertämistään.
Minä olen itsepäinen! — päätän minä.
Itsepäisempi olen itse! selittää poro.
Siveellinen tahto se on, joka ratkaisee! opetan minä.
Voima se on, joka ryskää! arvelee poro ja rupeaa minua — puskemaan.
Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti, mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka paukahtaa veräjän pieleen — ja minä lennän suinpäin kinokseen.
"Juutas!" karjun minä suu täynnä lunta, hihna turkinhihan ympärillä.
Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä pirullisempaa.
"Sinun pelotuskonstisi eivät auta!" uhmailen minä ja hyppään pulkkaan riuhtaisten poron radalle.
Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.
"Minä menen nyt!" näyttää se sanovan, mutta minä, "herra", sanon:
"Sinä et mene enempää kuin minä sallin" ja taas kiristän hihnasta takaisin.
Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja taas… ja taas…
Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä temmellyksemme tapahtuu.
Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen, tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.
"Välirauha", sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja takaisinpääsyä estämään.
"Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää syömäänkin" filosofoin minä, "mutta kasvatusopin kannalta katsottuna on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla pääse mihinkään."
Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä, ohjelmoinut "ultimatuminsa".
Se ultimatum kuuluu näin: "Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen, johon tähtään!"
Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä, mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.
Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata täyttä neliä, laukata ylös "voimainponnistuksen törmää", heitellä pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy kuin naulattu.
Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun, seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:
— Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.
Poro näyttää mainiosti kaiken käsittävän, se murjottaa kotvan mykkänä, keikauttaa sitten ylpeästi sarviaan, muljauttaa mustia silmiään, ja syösten jäkäläläjän kimppuun näyttää ikäänkuin vastaavan:
"Nälkä häpeän kuittaa, himo ei lakeja laske." Se on kai sen oma keksimä sananlasku.
"Mokoma", muka mutisen minä ja astun sisään lämpöiseen, pehmeämattoiseen saliin, paulapieksut kivikovina kopisten ja parta kuurassa. Pianon sävelet kaikuvat vastaani: vanha äitiruustinna soittaa trubaduuria…
Kuun sirppi parhaillaan nousee taivaalle ja pakkanen kiljuen kiihtyy.
(1906.)
Suomen poroalue.
Lappi laaja — Oulun ja Kajaanin lääni — siellä porojen tyyssija. Meidän "ihanneyhteiskuntamme" käsittää laajuudeltaan puolet koko maasta. Etelärajana voitanee pitää jotakuinkin sitä viivaa, jonka saattaa ajatella vedetyksi Oulun kaupungista vesistöjä pitkin viistoon Lentiiran tai eteläisintään Kuhmoniemen tienoille. Suomussalmen pitäjän ja Oulun välisellä postilinjalla tavataan jo vakinainen ryhmä eri yhteiskunta-asemissa olevia kansalaisia porolla taivaltamassa. Meidän hyper-kajaanilaisten poroelämä on tietysti lastenleikkiä rovaniemeläisten, kittiläläisten, kolarilaisten, inarilaisten ja muiden lappalaisten peskiniekkain silmissä! Eteläisin paikka, missä poroviljelystä runsaammassa määrin harjoitetaan, lienee nykyään Hyrynsalmi. Sen naapuripitäjän Suomussalmen poropaliskunnat sisältävät summamutikassa sanoen kymmenkunnan tuhatta poroa. Ajoporoja on tietysti vain pieni prosentti, joka tuskin pääsee karttumaan ellei metsäporoja vähennetä. Jäkälän saanti näet hupenee huimaa vauhtia ja uhkaa tekaista lopun koko porourheilusta.
"Voisikko ajatella että etelässäkin…?"
Sain kerran kirjeen helsinkiläiseltä herrasmiehenä. Hän ei pyytänyt vähempää kuin että oitislähettäisinhänelle poron, pulkan, valjaat sekä kaikki mitä raameihin sisältyy. Hän haaveksi ajelevansa Helsingin ja jonkun huvilasaaren väliä. Minä tekasin hänelle kustannusarvion ja kehoitin tätä onnenmyyrää ensin saapumaan pieneen harjoitukseen sinne missä petrat laukkaavat. Suureksi ikäväkseni hän luopui kaikesta kokeilusta ja — sen sijaan että olisi opetellut porosankariksi — menikin naimisiin. No, ajattelin minä, molemmat kurssit ovat kylläkin pyhiä asioita, mutta sääli sentään nuorta miestä, joka jäi vaille haaveksimaansa nautintoa.
Mitäkö minä siis oikein ajattelen eteläsuomalaisesta porourheilusta? Tietysti tunnustan että se olisi mainio asia,jossen voisi toteuttaa. Mutta Helsingissä on talvi liian lyhyt ja ympäristön olosuhteet epäedulliset.
Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla, tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä? Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa — jos poro kerran muotiin pääsisi — dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia. Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin patsasta, mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä luonteeltaan eikäsäilyisiporona. Siitä kehittyisi ennenpitkää jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin teurastuslaitokselle Töölön kupeella.
Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana — tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).
Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään veturi vedä.
Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat — siinä porourheilun luonnolliset edellytykset.
Poro-pakinaa.
Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset, Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota, mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa, kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siissuomalaisetkinkäyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä, Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi — helsinkiläisen koulupojan ei tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo — sattumalta tosin — voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen (-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät itse kajaanilaiset — vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana — harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen lappalaisen. "Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!"
Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna, ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat. Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla — nyt siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä: "Ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkevi tie, ei Karjala tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie", samoin voisi tästä Suomenmaan poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:
Ei Aura, Vaasa tunne, kust' peurain kulkevi tie, Ei Häme muista, kunne jo härkänsä häipynyt lie!
Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa, kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.
* * * * *
Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta, jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle, joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.
Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:
— Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?
Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta. Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin ihanteellinen kotieläin.
Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula — tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita, raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea, voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän vieterin irti "kirtsasta" — minä nimittäin käytän lappalaista "rahnikkaa" ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro muutetuksi kiinnipitohihnastaan.
Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimminpulkkaa, mutta kevättalvella myöskelkkaaja joskus paljaitasuksia. Kaikilla näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua, kiekahdella ja kiepsahtaa — se on porolle vapain liikeneuvo ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri ero on istumisessa hevosreessä — poronkelkassa saat usein pidellä kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle. Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen porourheilija kykene — se on kuitenkin erinomaisen viehättävää, jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä (notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.
— Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen "vuottoraipasta", "rynnäskalikasta", "vetorahkeista", "pangasta" j.n.e. Hevosajajan olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat "nurinpäin" — minusta ne ovat juuri oikein päin.
— Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.
Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa, metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja "urakkansa", sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa, kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa, maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa — onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä papitkin alistuvat poronpulkkaan — kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen kulta-aikaan pääasiallisesti vain "Jussi", "Akseli", "Kuutti", "Einari", "Heikki", "Harakka-Antti" ja "minä", jotka huvittelimmehen poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.
Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille (Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi, on — tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella — suurella voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan. Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla ("petra" nimeä käytetään myös).
Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien kehityksessä esiintyy — ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta — osoittaa se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla, harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin tähän asti on tapahtunut.
"Poro-barbaria" voitanee kehittää "poro-kulttuuriksi".
(25/1 1912.)
Pororetki Vienan Karjalaan.
(Pikakuvia v:lta 1910.)
— Elkää veikkoset lähtekö!
— Lähdemme — uhallakin.
— Mutta ne vangitsevat teidät? Vievät Siperiaan?
— Viekööt!
— Kyllä ne ilkeävät! Uratn…?
— Eivät!
— Ottakaa toki passit!
— Tässä. Ei passista taikaa.
— Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!…
Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa, jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa, harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.
Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee päältämme pahan mailman kuona — täällä ihminen, taistelijakin, kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola. Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.
Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kunAlanteenjärveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme ajaa koppelehdimme halki rämekorpienVuokinjärven jäälle, sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon, jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojenMaterontalonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.
Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään sisään "omalle puolelle" ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset puukuirit!
Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä, granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä käypi… tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua: jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä sekunnissa tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä — siitähän kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja "Mokulan kirkko" kaatuu ja "Rämsän kaupunti" hajoaa, ah siunaa ja varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan eläköön Vuokin rahvas vielä "mailman lopunkin" jälkeen ja eläköön myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.
— Mittee sitä kirkonkylään kuuluu?
— Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo hokevat täälläi. Esivallaltako se…?
— Joo, senaatista…
— Vai sennaatista! Joo…
Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget. Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaanKärkkäläänasti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkeankansakoulunsivu ajaessamme — se nimittäin lienee ainoa rakkaan isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle, Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa.Kinnulantalon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta aamutuulessa häilähteli, teki hyvän päivän ja häipyi taaksemme, mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi. Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle työntynyt! — Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla, nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen. Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon. Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta kepeämpi kuorma.Saarivaarallesaavuttua annoimme veturiemme levähtää jaAnttilantalon kujassa härkämme kilvan jyrsivät jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia. Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan "ingliskaa", jossa kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli Brynolf hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut, vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä — aivan harvinainen poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimmeKajavantaloon, jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan "maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta tuntui asemani… Kajavasta ajelimme hissukseenMurtovaaraan, jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä. Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla, kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla, onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen, kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta. Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla. Niin saavuimmeKelloon, hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo maatamenossa.
— Onkohan talossa hevosta?
— Iltaa…
— Minä kysyn että onko talossa hevosta?…
— Kuuluuko sitä mitä — vieraalle…
— Onkos hevosta?
— Ei ouk kotona. Kajjaanin reissulla on. Lienettekö sivuuttaneet?…
Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi onLoukko. Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa, mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan, jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä. Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi nytKuivajärvenpieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.
— Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille! Tulkoa perässä toiseh taloh!
Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina, jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin Oleksi Saavisen taloon.
— Terveh vierahille! Min sanotte hyvän sanoman?
Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä, kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini, kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin, mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa, mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä, ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan, niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia. Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan, siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan, kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle. Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää. Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli, kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi: he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi. Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille luomasta. —
Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla — vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä — sijaitsee ensimäinen Venäjänpuoleinen pikkarainenLytänkylä. Pistäysimme muutamassa mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti meidän eteemme "stolalle" kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme, mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä tällaiset — ensi- ja viimekertaiset — ilmestykset pakoittavat hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi heidät on tahdottu luoda?
— Mikä tässä talossa on sukunimenä?
— Omenainen!
— Entäs tuossa naapurissa?
— Omenainen! Saamme tietää:
— Tässä kylässä kaikki ollah Omenaisia!
Lytässä, erämaan keskessä, kasvaa kuin kasvaakin pieniä omenia! Suokoon luoja ettei se vanha Aatami koskaan hairahtuisi tekemään noista hedelmistä "jablokoita".
— Akonlahessa ollah Omenaisia tai Nykäisiä. Niin kansa luulee, mutta papereissa vilisee monta v:tä jeffin kanssa. Kansalliset sukunimet, kuten tunnettu, ovat nykyisin Karjalassa venäläistymässä hyvää vauhtia, tshinovniekasta on hauskempi, kun saa tehdä Remssusesta Remsujeffin, Poutasesta Bogdanoffin tahi Rahikaisesta — Artemjeffin. Tosin monet karjalaiset itsekkin ovat jo sillä asteella että pyytävät komeilla slaavilaisilla nimillä — yhteissuomalainen suku aikojen vaihteessa on aina altis yhtä mielivaltaiseen nimenvaihtoon kuin joku suuren mailman "Kampoferro". Olosuhteiden mukaan — niin meilläkin. Bergmannista tuli ehkä eilen Vuorinen, mutta kuka takaa ettei Vuorisesta huomenna tehdä Skaloffia tai muuta karamattia. Natsionalismin väri on kuin merkkilyhty, se vilkuttaa punaista, vihreää, keltaista…