Insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, pistäytyi melkein joka päivä laiturille, laivaa vastaan, eikä sitä kukaan ihmetellytkään. Hänellä oli vain lyhyt matka kuljettavana kauniin puiston läpi, ja ainahan laivassa tuli joku, jonka kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ja siten saada hiukan vaihtelua maalaiselämän yksitoikkoisuuteen.
Aivan puiston rajalla, mistä tie äkkijyrkkänä laskeutui alas rantaan, oli muutamia suuria laakeita paasia, ja sattuipa useasti, että pitkämatkaiset kulkijat istahtivat siihen odottamaan laivaa. Ja Borgin laiturilla oli aina paljon odottajia, sillä ei koskaan voitu aivan tarkoilleen tietää laivan tuloa. Harvoin se saapui ennen kahtatoista, mutta sattuipa joskus jo yhdentoista ajoissa olemaan paikalla. Eikä mahdotonta ollut sekään, että se viivähti aina kello yhteen tai kahteen, niin että varovaiset ihmiset, jotka saapuivat rantaan jo kymmeneltä, saattoivat joutua odottamaan siellä koko aamupäivän.
Insinööri Boraeus näki huoneensa ikkunasta yli koko Löven-järven. Hän näki milloin laiva pilkisti esiin niemien takaa, eikä hän koskaan tullut laiturille ennen aikojaan. Hänen ei siis tarvinnut itsensä istua noilla rantakivillä odottamassa, ja hän vilkaisi vain syrjästä niihin, jotka olivat asettuneet sinne.
Mutta eräänä kesänä hänen huomionsa erityisesti kiintyi pienikasvoiseen ja lempeän ja kiltin näköiseen mieheen, joka istui ja odotti siellä päivän toisensa jälkeen. Hän pysytteli aivan hiljaa ja välinpitämättömänä kunnes laiva alkoi näkyä. Silloin hän hypähti pystyyn, kasvojen äkkiä kirkastuessa. Hän hyökkäsi mäkeä alas ja asettui laiturin reunalle seisomaan, ikäänkuin odottaen jotakuta. Mutta ei koskaan kukaan saapunut hänen luokseen. Laivan lähdettyä hän seisoi yhtä yksin kuin ennenkin.
Nyt ilo kasvoilta oli sammunut, ja kun hän alkoi astua kotiinsa, näytti hän vanhalta ja väsyneeltä. Saattoipa melkein pelätä, ettei hän jaksaisi nousta ylös mäkeäkään.
Insinööri Borg ei tuntenut miestä, mutta eräänä aurinkoisena päivänä, nähdessään hänen jälleen istuvan paikallaan ja tähystelevän järvelle, alkoi hän puhella hänen kanssaan. Hän sai kuulla, että miehen tytär oli matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin minä päivänä hyvänsä.
»Tiedättekö te sitten niin varmasti, että hän tulee tänään?» kysyi insinööri. »Olen nähnyt teidän istuvan ja odottavan täällä parin kuukauden ajan. Varmaankin hän on ilmoittanut teille väärin.»
»Ei, sitä hän ei ole tehnyt», sanoi mies sävyisästi.
»Ei hän ole ilmoittanut väärin.»
»Mutta Herran nimessä!» sanoi insinööri kärsimättömästi, sillä hän oli kiivasluontoinen mies, »mitä te tarkoitatte? Te olette turhaan odottanut häntä täällä päivät pääksytysten, eikä hän muka sittenkään ole ilmoittanut teille väärin!»
»Ei», sanoi pienikasvuinen mies ja katsoi insinööriin ystävällisin, kostein silmin, »hän ei ole sitä tehnyt. Hän ei ole ilmoittanut meille yhtään mitään.»
»Ettekö ole saanut häneltä kirjettä?» kysyi insinööri.
»Ei, meillä ei ole ollut mitään tietoja hänestä viime lokakuun ensimäisestä päivästä saakka.»
»Mutta miksi te tulette sitten tänne rantaan?» ihmetteli insinööri. »Täällä te istutte kaiket aamupäivät tekemättä mitään. Onko teillä aikaa heittää työnne kesken?»
»Pahasti se on kai tehty», sanoi mies ja hymyili itsekseen, »mutta kai asia tästä vielä paranee.»
»Miten ihmeessä te voitte olla niin järjetön», huudahti insinööriBoraeus aivan suuttuneena, »että odotatte täällä ilman aikojanne?Hulluinhuoneeseen teidän pitäisi joutua.»
Mies ei vastannut mitään. Hän istui käsivarret polvien ympärille kiedottuina ja näytti aivan välinpitämättömältä. Hymy karehti yhä suupielissä, niin, se muuttui yhä voitokkaammaksi, mitä pitemmälle aika kului.
Insinööri kohautti olkapäitään ja läksi pois. Mutta päästyään puolitiehen mäkeä katui hän ja palasi takaisin. Hänen kasvoilleen levisi lempeä ilme, kaikki katkeruus, joka tavallisesti hallitsi hänen ankaria piirteitään, oli kadonnut, ja hän ojensi kätensä miehelle.
»Minä tahtoisin vain puristaa teidän kättänne», sanoi hän. »Ennen minä luulin, ettei kukaan koko pitäjässä voinut ikävöidä niinkuin minä, mutta nyt huomaankin, että toinen on vienyt minusta voiton.»
Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa kokonaista kaksitoista kuukautta, eikä Janne sittenkään ainoallakaan sanalla ollut ilmaissut sitä onnea, mikä tytölle oli tapahtunut. Hän oli päättänyt vaieta, kunnes tämä itse palaisi kotiin. Jollei Klara Gulla tiennyt, että Janne aavisti jotain, niin sitä hauskempi tytön oli yllättää hänet suurella ilosanomallansa.
Mutta tässä maailmassa tapahtuu paljon enemmän odottamatonta kuin edeltäpäin tiettyä. Ja niinpä sattui eräänä päivänä, että Jannen oli pakko puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa koko asia. Itsensä vuoksi hän ei sitä tehnyt, hän olisi kernaasti kulkenut risaisissa vaatteissaan ja antanut ihmisten luulla, että hän oli vain köyhä mäkitupalainen niinkauan kuin se oli välttämätöntä. Pikku tytön tähden hänen oli pakko ilmaista suuri salaisuutensa.
Eräänä päivänä, hänen ollessaan alhaalla rannassa tyttöä vastassa, se tapahtui. Hän näet ei malttanut olla menemättä joka päivä laivaa vastaan saadakseen nähdä hänen tulonsa, eikä tyttökään voinut sitä pahakseen panna.
Laiva oli juuri laskenut maihin, ja Janne oli nähnyt, ettei Klara Gulla ollut matkassa. Janne oli kuitenkin otaksunut, että tyttö olisi ennättänyt jo saada kaikki kuntoon, niin että hän nyt olisi voinut palata kotiin. Mutta varmaan uusia esteitä oli ilmestynyt, niinkuin pitkin koko kesää. Hyvä ei sen ollut päästä irtaantumaan, jolla oli niin paljon puuhaa.
Sääli kuitenkin, ettei hän tullut tänään, kun niin monta hänen vanhaa tuttavaansakin oli rannassa. Siellä oli valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä ja Nolin August Prästerudista. Siellä oli Björn Hindrikssonin vävypoika, ja yksinpä vanha Agrippa Prästbergkin oli sattunut tulemaan laivaa vastaan. Agrippa oli kantanut vihaa aina siitä saakka, kun tyttö oli narrannut häntä silmälaseilla. Jannen täytyi myöntää, että olisi tuntunut kovin hauskalta, jos Klara Gulla juuri sinä päivänä olisi seisonut kaikessa komeudessaan laivan kannella, niin että Prästbergkin olisi nähnyt hänet.
Mutta koska hän ei nytkään tullut, niin ei Jannella ollut muuta tehtävää kuin lähteä kotiin. Hän aikoi juuri laskeutua alas laiturilta, kun ilkeä Greppa astuikin hänen tielleen.
»Vai niin», sanoi Greppa, »vai sinä olet tänäänkin tytärtäsi vastassa.»
Sellaisen miehen kuin Grepan kanssa oli parasta olla väittelemättä, jaJanne väistyi syrjään päästäkseen hänen ohitseen.
»Niin, en ihmettele lainkaan, että tahdot olla niin hienoa naista vastassa, kuin miksi hän kuuluu muuttuneen», sanoi Greppa.
Nyt Nolin August hyökkäsi Grepan luo ja nykäisten häntä takinhihasta koetti saada häntä vaikenemaan.
Mutta Greppa ei taipunut.
»Koko pitäjä sen tietää», sanoi hän, »onhan siis jo aika, että vanhemmatkin pääsevät asiasta selville. Janne Andersson on kelpo mies, vaikka hän onkin hemmotellut tyttärensä piloille. En siedä sitä, että hän istuu ja odottaa viikon toisensa jälkeen tuollaista – – –»
Hän lausui niin ruman sanan Skrolyckan pikku tytöstä, ettei Janne, hänen isänsä, koskaan tahtonut sitä toistaa, ei edes ajatuksissaan.
Mutta koska Agrippa Prästberg oli singahuttanut sen sanan vasten hänen kasvojaan niin kovalla äänellä, että kaikki ihmiset laiturilla sen kuulivat, niin puhkesi kaikki se esille, jota Janne oli salassa kantanut vuoden pitkään. Pikku tyttö sai suoda hänelle anteeksi, mutta hänen täytyi nyt antaa hänet ilmi.
Janne sanoi sanottavansa ilmaisematta vähääkään vihaa tai ylpeyttä. Hän teki valtavan liikkeen kädellään ja veti suunsa hymyyn, ikäänkuin halveksien kaikkia.
»Kun keisarinna saapuu – – –»
»Keisarinna, kuka se on?» irvisteli Greppa, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään pikku tytön korotuksesta.
Mutta Skrolyckan Janne ei antanut häiritä itseään, vaan jatkoi yhtä rauhallisella äänellä kuin äskenkin.
»Kun Portugallian keisarinna Klara seisoo tällä laiturilla kultakruunu päässä, ja seitsemän kuningasta kantaa hänen viittaansa, ja seitsemän jalopeuraa lepää kesyinä hänen jalkojensa juuressa, ja seitsemänkymmentä ja seitsemän sotaherraa astuu hänen edellään paljastetut miekat kädessä, niin saadaanpa nähdä, uskallatko sinä toistaa nuo samat sanat hänelle itselleen, Prästberg, jotka äsken lausuit minulle.»
Lopetettuaan puheensa hän seisoi hetken aikaa ääneti nauttien heidän hämmästyksestään. Sitten hän käännähti ympäri ja meni tiehensä, pitämättä vähintäkään kiirettä.
Laiturilla syntyi melua ja hälinää, niinpian kun Janne oli kääntänyt heille selkänsä. Aluksi hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten hän kuuli raskaan kolauksen, ja silloin hänen täytyi katsoa taaksensa.
Vanha Greppa makasi kumossa sillalla, ja Nolin August, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, pui hänelle nyrkkiä.
»Kyllä sinä tiesit, senkin lurjus, ettei hän voisi kestää totuutta», sanoi August. »Sinun rinnassasi ei mahda olla sydäntä.»
Sen verran Skrolyckan Janne kuuli, mutta kaikki riita ja tappelu oli hänelle kovin vastenmielistä. Hän astui edelleen mäkeä ylös sekaantumatta toisten peliin.
Mutta ihmeellisintä oli se, että niin pian kun hän oli kadonnut ihmisten näkyvistä, sai raskas ja hillitön itku hänessä vallan. Hän ei käsittänyt mitä se oikeastaan merkitsi. Varmaankin ne olivat ilonkyyneliä, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut ilmaista tuon suuren salaisuuden. Hänestä tuntui kuin pikku tyttö olisi palannut hänen luokseen.
Ensimäisenä syyskuun sunnuntaina sai Svartsjön kirkkoväki ihmettelyn aihetta.
Svartsjön kirkossa on suuri ja leveä lehteri, joka kulkee pitkin koko kirkon pituutta. Ja aina miesmuistoisista ajoista on herrasväellä ollut tapana istua lehterin ensimäisessä penkkirivissä, herrat oikealla ja rouvat ja neitoset vasemmalla.
Tosin ei ollut kielletty muitakaan siellä istumasta. Kaikki paikat koko kirkossa olivat vapaasti käytettävinä. Mutta jonkun köyhän mäkitupalaisen päähän ei koskaan olisi voinut juolahtaakaan istahtaa siihen penkkiin.
Jannen mielestä oli ennen vanhaan ollut hauska katsella tuota hienoa väkeä, joka siinä penkissä istui. Ja vielä nytkin hän oli valmis myöntämään, että sekä Duvnäsin patruuna että Lövdalan luutnantti ja Borgin insinööri olivat komeita ja kauniita herroja. Mutta mitä he olivat siihen komeuteen verraten, jota ihmiset nyt saivat katsella? Oikeaa keisaria tuskin sittenkään oli ennen nähty tuossa herrasväen penkissä.
Mutta sellainen miesten mies siellä nyt sittenkin istui kaikkein ensimäisellä penkillä. Molemmilla käsillään hän nojasi pitkään, hopeapäiseen keppiin, päässä hänellä oli korkea, vihreä hattu ja rinnassa kimalteli kaksi suurta tähteä, toinen kultaa, toinen hopeaa.
Kun urut alkoivat soida, korotti keisari äänensä ja alkoi laulaa. Sillä keisarin tulee laulaa kuuluvalla äänellä kirkossa, vaikkei hän pysyisikään oikeassa äänessä. Ihmiset sittenkin kernaasti kuuntelevat hänen lauluaan.
Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.
Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki saisi ilokseen sitä katsella.
Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari istui heidän kerallaan kirkossa.
He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.
Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.
Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä paljon puuttunut, että hän itki.
»Kaksi hoitooni uskottua sielua olen sallinut turmeltua», sanoi pappi.
Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa harjoitetaan», sanoi hän.
Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa», sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut ketään muuta, jonka puolesta elää?»
»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin toimeen.»
»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»
Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja piteli sitä omassaan.
»Rakas Janne!» sanoi hän.
Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin Janne tekikin.
»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä, ole mitään sanottavaa hänelle.»
Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.
Mäenrinteessä, Lobyn yläpuolella oli vielä jonkun verran vanhaa maantietä jäljellä, sitä maantietä, jota kaikkien oli ennen vanhaan ollut pakko ajaa, mutta joka nyt oli viralta pantu senvuoksi, että se vain koukutteli kaikenlaisia mäkiä ja kukkuloita ylös ja alas eikä koskaan ymmärtänyt kiertää niitä. Tämä maantienpätkä oli niin äkkijyrkkä, ettei kukaan hevosmies sitä enää ajanut, mutta silloin tällöin joku jalkamies sitä myöten vielä aherteli, sillä se oikaisi kylläkin hyvän matkaa.
Se oli yhäti yhtä leveä kuin oikea kruunun maantie ja keltaista, kaunista soraa oli siihen sirotettuna, niin, olipa se entistään hienompikin, siinä kun ei ohut pyöränjälkiä, ei likaa eikä tomua. Tien reunassa kukki yhä maantienkukkasia. Sekä koiranputkia, käenkukkia että voikukkia kasvoi siellä runsaasti, mutta ojat olivat menneet umpeen ja kokonainen rivi kuusia oli asettunut niiden pohjalle. Ne olivat kaikki nuoria puita, kaikki yhtä korkeita, joiden oksat ulottuivat pitkin koko runkoa. Ne seisoivat lujasti painautuneina toisiinsa aivan kuin herraskartanon aitauksessa, mutta ei ainoakaan ollut kuiva eikä risuinen. Kaikkien latvat olivat täynnä vaaleita kerkkiä, ja kaikki ne soivat ja surisivat kuin kimalaiset kauniina kesäpäivänä, auringon paahtaessa niitä kirkkaalta taivaalta.
Kun Skrolyckan Janne palasi kotiin kirkolta sinä sunnuntaina, jolloin hän ensi kertaa oli näyttäytynyt keisarillisessa komeudessaan, tuli hän poikenneeksi tälle vanhalle maantielle. Oli helteinen päivä, ja kun hän astui mäkeä ylös, kuuli hän kuusten humisevan niin äänekkäästi, että häntä oikein ihmetytti. Hän ei mielestään koskaan ollut kuullut kuusien soivan tuolla tavalla, ja hän päätti ottaa selkoa siitä, miksikä ne juuri tänään olivat niin kovassa äänessä. Ja koska hänellä ei ollut lainkaan kiirettä, kävi hän istumaan keskelle hienoa soratietä kuusten viereen, laski kepin maahan, otti hatun päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan ja istui sitten hiljaa kädet ristissä kuunnellen.
Ilma oli aivan tyyni, niin ettei ainakaan tuuli noita pieniä soittokoneita voinut saada liikkeeseen. Ei, täytyipä melkein uskoa, että kuuset soittelivat siinä vain ilokseen, siksi että he olivat niin nuoria ja että he seisoivat täällä kaikessa rauhassa hyljätyn maantien varrella, tarvitsematta vielä moneen vuoteen pelätä, että kukaan tulisi tänne hakkaamaan heitä maahan.
Mutta jos asian laita näin olikin, niin ei siitä silti selvinnyt, miksikä kuuset juuri tänään soivat niin äänekkäästi. Kaikkien näiden hyvien lahjojen vuoksi he saattoivat iloita aina, kun oli kesä ja kaunis ilma, sen vuoksi heidän ei siis tarvinnut erikoisesti soittaa.
Janne istui ääneti keskellä maantietä ja kuunteli.
Miten kaunista tuo kuusien humina olikaan, vaikka se pysyi koko ajan samassa äänessä eikä keskeytynyt hetkeksikään, niin ettei siinä ollut minkäänlaista tahtia eikä säveltä.
Niin, suloista ja hyvää täällä mäen rinteessä oli olla, eipä siis ihme, että puutkin olivat iloisia ja onnellisia. Mutta omituista, etteivät kuuset osanneet sen paremmin soittaa. Janne tarkasteli niiden pikku oksia, joissa joka ainoa neulanen oli hieno ja vihreä ja kauniin muotoinen ja aivan oikealla paikallaan. Hän hengitti pihkan hajua, joka levisi niistä. Ei ainoakaan yrtti niityllä eikä kukkanen ha'assa tuoksunut niin hyvältä. Ja hän tarkasteli niiden puolikasvuisia käpyjä, joiden suomut olivat niin taiteellisesti järjestetyt, jotta ne voisivat hyvin vaalia siemeniä.
Näiden puiden, jotka olivat kaikista asioista täysin perillä, niiden olisi kai pitänyt myös osata soittaa ja laulaa sillä tavalla, että muut olisivat ymmärtäneet niiden tarkoitusta.
Mutta ne humisivat koko ajan yhtä ja samaa. Jannea alkoi nukuttaa hänen istuessaan siinä ja kuunnellessaan tuota soittoa. Ehkei olisi niinkään tyhmää ojentautua pitkäkseen tuolle hienolle, puhtaalle soratielle ja nukahtaa hetkeksi.
Mutta maltahan! Mitä tämä oli? Juuri kun Janne laski päänsä maahan ja painoi silmäluomensa kiinni, oli hän kuulevinaan jotain muuta. Nyt huminassa oli tahtia ja säveltä.
Kaikki muu oli ollut vain alkusoittoa, niinkuin kirkossa on tapana ennen virren alkua. Nyt kuului sanojakin, joita hän saattoi ymmärtää.
Niin, tätähän Janne koko ajan oli tuntenut, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä lausua ilmi, ei edes ajatella. Mutta puut olivat perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hänellehän he olivat soittaneet niin äänekkäästi heti hänen saavuttuaan paikalle.
Nyt he lauloivat hänestä, se oli aivan selvää. Nyt, kun he luulivat hänen nukkuvan. Ehkeivätpä he olisi tahtoneet ilmaista hänelle itselleen, miten he häntä juhlivat.
Se vasta oli laulu, ja entäs sitten sävel! Janne makasi silmät kiinni, mutta kuuli sitä paremmin. Ei ainoatakaan ääntä mennyt hänen korvansa ohi.
Kun ensimäiset säkeet olivat lauletut, seurasi välisoitto, ilman sanoja, mutta se olikin juuri kaikkein ihaninta.
Se vasta oli musiikkia! Nuoret kuuset vanhan maantien varrella eivät enää soittaneet yksin, vaan koko metsä yhtyi siihen. Siinä oli urkuja ja rumpuja ja torvia. Joukossa oli pieniä rastashuiluja ja peippospillejä, puroja ja ahteja, heliseviä sinikelloja ja paukuttavia tikkoja.
Ei eläessään Janne ollut kuullut mitään näin komeaa. Eikä hän koskaan mitään soittoa ollut sillä tavalla kuunnellutkaan. Se takertui hänen korviinsa niin lujasti, ettei hän koskaan voinut sitä unohtaa.
Kun laulu oli loppunut ja metsä hiljeni jälleen, havahtui hän kuin unesta. Ja heti hän alkoi laulaa tätä metsän keisarilaulua, jotta se ei häneltä unohtuisi.
Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee.
Nyt seurasi laulukerto, jonka sanoja Janne ei voinut oikein selittää, mutta hän lauloi sittenkin umpimähkään niinkuin hän mielestään oli ne kuullut.
Kuten lehdet kertovi.Itävalta, Portugal,Metz, Japani, niinkuin oli.Bum, bum, bum ja kieri,bum, bum.
Kultakruunusta hän hatun saa,kultamiekka pyssynään leimahtaa.Kuten lehdet kertovi.Itävalta, Portugal,Metz, Japani, niinkuin oli.Bum, bum, bum ja kieri,bum, bum.
Ja kauniit kultaomenatkuin nauriit padassaan kelluvat.Kuten lehdet kertovi.Itävalta, Portugal,Metz, Japani, niinkuin oli.Bum, bum, bum ja kieri,bum, bum.
Kun hän majastaan astuu metsään päin,hovineidot niiaavat rivittäin.Kuten lehdet kertovi.Itävalta, Portugal,Metz, Japani, niinkuin oli.Bum, bum, bum ja kieri,bum, bum.
Kun hän metsähän astuu vihdoinkin, niin iloitsee lehvä pienoisin. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum ja kieri, bum, bum.
Juuri tuo »bum, bum» oli kaikunut kaikkein kauneimmalta. Janne iski keppinsä maahan joka bummin kohdalla ja lauloi niin syvällä ja voimakkaalla äänellä kuin mahdollista.
Hän lauloi yhä uudestaan, niin että metsä kajahti. Tuo laulu oli ihmeellinen. Hän ei väsynyt, vaikka hän lauloi sitä yhä uudestaan.
Mutta olihan se myös ihmeellisellä tavalla syntynyt. Todistuksena siitä, miten erinomainen se oli, oli kai se, että tämä laulu oli ainoa, jonka sävel ikänä oli tarttunut hänen korvaansa.
Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja juhlallisemmin.
Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.
Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari, ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.
Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle, missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle pitkää ikää.
»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnanttiLiljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollutodottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanutJannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.
Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä vallan sävyisästi.
»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa Portugallian keisari Johannes.»
Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten puoleen sekoittaakseen koko asian.
»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!» sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.
Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan kaksi sormea.
Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.
»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.
Mutta silloinpa toinen nyrpisti nenäänsä.
»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.
Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen. Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin, olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia! Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat. Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa, mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.
»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»
Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi, että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.
»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan sanastakin.»
Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea, vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.
Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat, ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä. Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.
Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä, vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.
Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.
Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen, ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.
Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.
Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!
Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista kuistille.
Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu kuin Klara Gulla.
Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.
Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.
Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.
Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin. Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.
Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.
Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua lehtikujaa myöten.
Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.
Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin nyt, hänen tultuaan keisariksi.
Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän, kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole toistaan parempi.
Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin. Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut ainoatakaan hänen vertaistansa.
Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista, jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään, tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin, joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.
Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla kysymykseenkään.
Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi, mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin. Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.
Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.
Mutta saattoihan sen käsittää, ettei ollut niinkään helppoa sen, joka säännöllisesti joka aamupäivä läksi laiturille ja tapasi siellä kaikki ne, jotka odottivat laivaa, ja jota kaikki nimittivät keisariksi, saattoihan käsittää, ettei ollut niinkään helppo sen luopua arvostaan astuessaan oman kodin kynnyksen yli. Kummako se, vaikka puiden- ja vedenkanto olisikin tuntunut hiukan kovalta, varsinkin kun usein sai osakseen sellaisia sanoja, joiden johdosta olisi voinut luulla hänen menneen alaspäin eikä kohonneen korkeammalle.
Jos Katrina olisi tyytynyt vain tähän, niin olisi elämä sittenkin ollut mukiinmenevää, mutta hän valitti usein sitäkin, ettei Janne enää tahtonut mennä päivätöihin niinkuin ennen. Mutta niin pian kun hän alkoi tästä puhua, ei Janne ollut kuulevinaankaan. Tiesihän hän, että Portugallian keisarinna lähettäisi hänelle niin paljon rahaa, ettei hänen ikänä enää tarvitsisi pukea työvaatteita ylleen. Olisihan ollut suorastaan väärin häntä kohtaan, jos Janne olisi tässä asiassa tehnyt Katrinan mieliksi.
Eräänä iltapuolena elokuun lopulla, Jannen istuessa kivellä mökin edustalla ja poltellessa piipunnysäänsä hän näki vilahdukselta vaaleita pukuja ja kuuli nuorekkaita ääniä metsästä.
Katrina oli lähtenyt koivuhakaan hakemaan vastaksia, mutta ennen menoaan hän oli sanonut Jannelle, että tästä lähin hänen kai piti lähteä Fallaan ojaa kaivamaan, jotta Janne voisi istua kotona ja keittää ruokaa ja paikata vaatteita, koska hän oli tullut liian hienoksi tehdäkseen enää taloon työtä.
Janne ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta raskaalta nuo sanat olivat sittenkin tuntuneet, ja Janne oli oikein iloinen voidessaan nyt kääntää ajatuksensa muualle. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti sisään hakemaan keisarihattuaan ja keppiään ja ennätti parhaiksi veräjälle, kun nuoret tytöt aikoivat kulkea siitä ohi.
Heitä ei ollut sen vähempää kuin viisi kappaletta. Siinä olivatLövdalan kaikki kolme pikkuneitiä. Muut olivat kai heidän vieraitaan.
Janne avasi veräjän selkosen selälleen ja astui heitä vastaan. »Hyvää päivää, hyvät hovineitoset!» sanoi hän ja heilutti hattuaan niin voimakkaasti kädessään, että se miltei tapasi maata.
Tytöt pysähtyivät ja näyttivät hiukan ujoilta, mutta Janne sai heidät pian voittamaan hämminkinsä.
Siinä sitä sitten toivotettiin hyvää päivää keisarille, ja helppo oli huomata, miten he iloitsivat saadessaan tavata häntä.
Nämät pikkuneidit olivat aivan toisenlaisia kuin Katrina ja kaikki Askedalin asukkaat. He tahtoivat kernaasti kuulla jotain keisarinnasta, ja he tiedustelivat heti paikalla, mitä hänelle kuului ja saapuisiko hän pian kotiin.
He kysyivät myöskin, saisivatko he astua sisään ja katsella tupaa sisäpuolelta. Eikä Jannen tarvinnut sitä kieltää, sillä Katrina piti tuvan aina hyvässä järjestyksessä ja niin siistinä, että kuka hyvänsä saattoi tulla heille käymään.
Kun pienet kartanonneidit astuivat sisälle, ihmettelivät he hiukan, miten niin suuri keisarinna oli voinut tässä pienessä tuvassa kasvaa. Se kävi kai ennen päinsä, kun hän ei ollut muuhun tottunut, mutta mitenkähän kävisi, jos hän tulisi kotiin? Jäisikö hän asumaan tänne vanhempien luo, vai palaisiko hän takaisin Portugalliaan?
Janne oli itsekin ajatellut samaa, ja hän ymmärsi hyvinkin, että Klara Gullan olisi mahdotonta jäädä asumaan Askedaliin, kun hänellä oli kokonainen valtakunta hallittavanaan.
»Kyllä kai keisarinna palaa takaisin Portugalliaan», tuumi hän.
»Silloin te varmaan seuraatte hänen mukanaan?» kysyi eräs pikkuneideistä.
Janne olisi toivonut, ettei hänelle tuota kysymystä olisi tehty. Aluksi hän ei vastannutkaan siihen mitään, mutta nuori tyttö ei antanut hänelle rauhaa.
»Ehkäpä te ette sitä vielä tiedä?» sanoi hän.
Ei, kyllä Janne oli siitä asiasta jo selvillä, mutta hän ei tiennyt, mitä ihmiset arvelisivat hänen päätöksensä johdosta. Ehkäpä heidän mielestään keisarilla ei olisi ollut oikeutta sellaiseen.
»Ei, kyllä minä pysyn kotona», sanoi hän. »Katsokaas, enhän minä voi jättää Katrinaa yksin tänne.»
»Vai niin, Katrina ei siis tule mukaan?»
»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»
»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea. »Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan, vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»
Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut vielä aivan mennyttä kalua.
Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.
He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle kesteihin.
Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut tietää.
Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.
»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli, ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»
Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.
Ehkäpä he arvelivat myöskin, että sekä ruuan että kaiken muun puolesta koituisi paljon vaikeuksia, jos hän saapuisi hautajaisiin. Björn Hindrikssonin läheisimmät sukulaiset tahtoivat tietenkin ajaa eellimmäisinä saatossa, mutta oikeudenmukaisesti siinä olisikin pitänyt valmistaa tilaa hänelle, joka oli keisari.
Eiväthän he voineet tietää sitä, ettei Janne koskaan pannut huomiota mihinkään sellaiseen, mikä toisten mielestä oli tärkeätä. Olihan hän sittenkin se mikä hän oli. Hänen mieleensä ei koskaan edes juolahtanut, että hän olisi tahtonut asettua niiden paikalle, jotka kesteissä kernaasti istuivat ensimäisinä.
Välttääkseen kaikkea ikävyyttä hän ei siis mennyt hautajaistaloon aamupäivällä, ennen ruumissaaton liikkeelle lähtöä, vaan astui suoraan hautuumaalle. Ja vasta sitten, kun kellot alkoivat soida ja pitkä saattojoukko järjestyi mäntymäellä, astui hän esiin ja yhtyi muitten sukulaisten pariin.
Saattajat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, kun hän liittyi heidän joukkoonsa, mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että ihmiset ihmettelivät hänen alentuvaisuuttaan, ettei hän pannut siihen sen suurempaa huomiota. Varmaankin he olisivat tahtoneet asettaa hänet kaikkein ensimäiseen riviin, mutta siihen ei ollut enää aikaa, sillä saattojoukko oli jo lähtenyt liikkeelle hautausmaata kohti.
Kun ruumis oli siunattu ja Janne seurasi hautajaisvieraiden mukana kirkkoon ja asettui samaan penkkiin heidän kanssaan, näyttivät muut taaskin hiukan noloilta. Mutta he eivät ennättäneet sanoa mitään sen johdosta, että hän heidän tähtensä oli siirtynyt alas hienosta paikastaan lehteriltä. Ei ollut aikaa minkäänlaisiin selityksiin, sillä alkuvirttä alettiin juuri laulaa.
Jumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki ajopelit, jotka kuuluivat hautajaissaattoon, ajoivat esille mäntymäelle, kävi Janne istumaan suuriin laverivaunuihin, joilla ruumis oli tuotu kirkolle. Vaunujen oli määrä palata tyhjinä kotiin, sen Janne tiesi, siinä hän ei siis vienyt kenenkään paikkaa. Björn Hindrikssonin vävypoika ja tytär kulkivat pari kertaa hänen ohitseen ja katselivat häneen. Ehkäpä he olivat huolissaan siitä, etteivät he voineet tarjota hänelle tilaa eellimäisissä ajopeleissä, mutta eihän hän tahtonut, että kukaan hänen tähtensä siirtyisi paikaltansa. Olihan hän sittenkin se, mikä hän oli.
Ajaessaan kirkolta hautajaistaloon ei Janne voinut olla ajattelematta sitä kertaa, jolloin hän yhdessä pikku Klara Gullan kanssa oli käynyt rikkaita sukulaisiaan tervehtimässä. Niin, kaikki oli nyt aivan toisin. Kuka tässä nyt oli arvossapidetty ja mahtava? Kuka tässä kunnioitti toisia läsnäolollaan?
Sen mukaan kuin vieraat saapuivat hautajaistaloon, saatettiin heidät suureen arkihuoneeseen, jossa he riisuivat päällysvaatteet yltään. Sitten naapurin väki, jota oli pyydetty hoitamaan isännyyttä, saapui paikalle, ja he kutsuivat arvokkaimmat vieraat yläkertaan, jonne päivällispöytä oli katettu.
Olipa se aika edesvastuullinen toimi, kun vieraista arvokkaimmat olivat valittavat yläkertaan, sillä näin suurissa hautajaisissa eivät kaikki voineet mahtua samalla kertaa syömään, vaan oli pakko järjestää useampia pöytäkuntia. Mutta monet olisivat pitäneet kovin suurena loukkauksena, jollei heitä olisi päästetty ensimäiseen pöytäkuntaan, eivätkä he koskaan olisi voineet antaa sellaista anteeksi.
Mitä nyt erittäinkin Janneen tuli, joka oli keisariksi korotettu, niin olihan hän monessa suhteessa hyvinkin myöntyväinen, mutta täytyipä hänen sittenkin pitää siitä kiinni, että hän pääsisi mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan. Muutenhan ihmiset voisivat luulla, ettei hän tiennyt, että hänellä oli oikeus kulkea kaikkien muiden edellä.
Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.
Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta. Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua, etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan. Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.
Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta hänen luokseen he eivät tulleet.
Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.
Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne, niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.
Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.
Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia. Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut, että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.
Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaanLinnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnintahtoa ja viedä sanan pojalle.
Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta, että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.
Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin, minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?» kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»
Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka. He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin näytti tuoneen heille iloa kuin surua.
Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.
Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin. Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei mitenkään voinut olla oikealla tolalla.
Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.
Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden pitikin olla siellä, paitsi hän itse.
Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti kun hän ilmestyi ovelle.
»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää alakertaan!»
»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisariJohanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»
»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne tulee!»
Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.
Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä huudahtavan.
»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»
»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään, mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta nyt näen, että hän se on.»
»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»
Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.
Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää, miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään. Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla, jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.
Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.
Kun insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, joka päivä käväisi laivasillalla, ei hän tietenkään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen ihmisjoukkoon, joka alituisesti pyöri Skrolyckan pikku ukon ympärillä. Ukon ei tarvinnut enää istua yksin ja haihduttaa ikäväänsä hiljaisilla unelmilla, niinkuin hänen oli ollut pakko tehdä edellisenä kesänä. Sen sijaan kaikki ne, jotka odottivat laivaa, tulivat nyt hänen luokseen saadakseen kuulla kerrottavan keisarinnan kotiintulosta, varsinkin hänen maihinnousustaan täällä Borgin kartanon laiturilla. Joka kerta insinööri Boraeuksen kulkiessa ohitse hän kuuli puhuttavan kultatähdestä, joka kimaltelisi keisarinnan päässä, ja kultakukkasista, jotka puhkeaisivat kaikkiin puihin ja pensaisiin niin pian kun hän laskisi jalkansa rannalle.
Lokakuun loppupuolella, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Skrolyckan Janne juuri tällä Borgin kartanon laiturilla ilmoitti suuren uutisen Klara Gullan korotuksesta, näki insinööri eräänä aamupäivänä tavattoman suuren ihmisjoukon hänen ympärillään. Insinööri oli aikonut vain päätään nyökäten astua ohitse, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, mutta hän muuttikin mielensä ja pysähtyi ottaakseen selkoa siitä, mitä täällä oli tekeillä.
Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.
Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.
»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan, kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»
Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.
Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon vastaansa.
Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen, oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.
Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun alta esiin.
Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.
Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli mielipuoli.
Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.
Hän katsoi vielä kerran tutkivasti Skrolyckan Janneen. Janne näytti armollisesti valittavan asiaa, mutta pysyi yhtä jyrkästi kiellossansa.
Tuossa hienossa Portugallian maassa oli varmaan vain prinssejä ja kenraaleja, vain koreapukuisia ihmisiä. Miltä Hullu-Ingeborg olisi näyttänyt siellä pumpuliliinassaan ja kotikutoisessa nutussaan. Mutta, hyvä Jumala! Insinöörin mielestä todellakin —
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut itse läksyttää Jannea, mutta sitten hän kohauttikin vain olkapäitään. Eihän hän ollut oikea mies sitä tekemään, hän olisi vain pahentanut asiaa.
Hän poistui ääneti ihmisjoukosta ja astui alas laiturille juuri kun laiva pilkisti esiin lähimmän niemen takaa.