The Project Gutenberg eBook ofPortugallian keisariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Portugallian keisariKertomus VermlannistaAuthor: Selma LagerlöfTranslator: Helmi KrohnRelease date: February 6, 2024 [eBook #72888]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1914Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTUGALLIAN KEISARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Portugallian keisariKertomus VermlannistaAuthor: Selma LagerlöfTranslator: Helmi KrohnRelease date: February 6, 2024 [eBook #72888]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1914Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Portugallian keisari
Kertomus Vermlannista
Author: Selma LagerlöfTranslator: Helmi Krohn
Author: Selma Lagerlöf
Translator: Helmi Krohn
Release date: February 6, 2024 [eBook #72888]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1914
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTUGALLIAN KEISARI ***
Kertomus Vermlannista
Kirj.
Suomentanut
Helmi Krohn
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914
Sykkivä sydän.Klara fina Gulleborg.Kaste.Rokotus.Syntymäpäivä.Jouluaamu.Tulirokko.Vieraskäynti talonpoikaistalossa.Tutkinto.Koulukilpailu.Kalanpyynti.Agrippa.Kielletty hedelmä.
Lars Gunnarsson.Punainen leninki.Uusi isäntä.Storsnipa.Lähtöilta.Laiturilla.Kirje.Nolin August.Lokakuun ensimäinen päivä.Unen alkupuoli.Perintökalut.Silkissä.Tähtiä.Odottaessa.Keisarinna.Keisari.
Keisarin laulu.Elokuun seitsemästoista.Anne ja Katrina.Hautajaiset.Kuoleva sydän.Viraltapano.Lukukinkerit.Vanha peikko.Juhannuksen jälkeinen sunnuntai.Kesäyö.Keisarinvaimo.
Tervetuliaistervehdys.Pako.Pidätetty.Jäähyväissäkäynti.Katrinan kuolema.Keisarin hautajaiset.
Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi maailmaan.
Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.
Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan ryöpyn hänen ylitsensä.
»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä vielä lapsia.»
Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden perästä.
»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»
Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.
»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua kotona ja hoidella lasta.»
Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.
»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko iäkseni.»
Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt mielensä peruuttaa niitä.
»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma, ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti hänen ajatuksensa.
Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli, kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan hartioitaan.
»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»
Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.
Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena päivänä.
Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.
»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»
Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki, että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.
Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella itseään edes ja takaisin.
»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»
Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista esille.
»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne Andersson?»
Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset kohtelivat häntä vääryydellä?
Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet silmiltään ja koetti näyttää topakalta.
»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»
»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet mies puolestasi — —»
Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan lasta.
Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää, tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.
»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven.Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.
Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista, jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.
Kahvipöydän edessä seisoi kätilö käärö sylissään.
Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen. Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat nähneet.
Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan paikalleen sanomatta sanaakaan.
Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.
»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella», sanoi kätilö.
Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää, joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen oli mahdoton selittää.
Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä kiivennyt vaaran rinnettä ylös.
»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne!Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»
»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus ennenkin sellaista sattunut?»
»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En koskaan tällä tavalla.»
»Voitteko sitten pahoin? Koskeeko mihinkään?»
Ei, ei hän kipeältä tuntunut.
Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.
Mutta silloin Jannesta tuntui, ettei hän lasta tahtonut luotaan päästää.
»Ei, antakaa minun pitää tyttö!» sanoi hän.
Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja toiset oikein remahtivat nauruun.
»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.
»E—en», vastasi Janne.
Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.
Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.
Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt eikä ikävystyttänyt lainkaan.
Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui, että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain pitämällä oikein jostakin.
Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle, senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia ratkaistuksi.
Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.
»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»
Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.
Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä kaikki toivo kadonnut.
»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»
Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.
Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.
Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.
Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen nimensä pikku tytölle.
Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.
Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytääJannea tulemaan sisään.
»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»
Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.
»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin katsella.»
Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla valollaan sekä lasta että tupaa.
»Ehkäpä haluat ruveta sen kummiksikin», sanoi Skrolyckan Janne.
Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.
Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»
»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»
»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»
»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä irti.»
»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina, mutta ei pannut sen enemmän vastaan.
Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.
Kun Skrolyckan pikku tyttö vietiin pappilaan kastettavaksi, käyttäytyiJanne, hänen isänsä, niin tyhmästi, että hän oli saada nuhteitaKatrinalta sekä kummeilta.
Fallan Erikin emännän oli määrä olla sylikummina. Hän ajoi pappilaan pikku tyttö sylissään, ja Fallan Erik itse astui rattaiden rinnalla ohjaten hevosta. Ensimäisellä taipaleellahan, aina Duvnäsin tehtaalle saakka, oli tie niin huonoa, että sitä tuskin saattoi tieksi sanoa, ja Fallan Erik tahtoi olla varovainen, koska hänellä oli kastamaton lapsi rattaillaan.
Skrolyckan Janne oli seisonut vieressä ja katsellut heidän lähtöään. Hän oli itse kantanut lapsen tuvasta, eikä kukaan tiennyt sen paremmin kuin hän, miten kelpo väen huostaan hän jätti lapsensa. Hän tiesi, että Fallan Erik oli yhtä luotettava ajomiehenä kuin kaikessa muussakin, ja Fallan muori, hän oli synnyttänyt ja hoitanut seitsemän lasta, niin että Janne saattoi olla täysin huoleton.
Mutta kun he olivat lähteneet ja Janne oli jälleen alkanut kaivaa ojaa Fallan Erikin kesannolla, valtasi hänet hirveä tuska. Mitäs jos Fallan Erikin hevonen pillastuisi, tai jos pappi pudottaisi lapsen ottaessaan sen vastaan sylikummilta, tai jos Fallan emäntä käärisi liian monta huivia pikku tytön ympärille, niin että hän heidän pappilaan saapuessaan olisi tukehtunut!
Janne sanoi itselleen, että oli aivan väärin kiusata itseään tuollaisilla huolilla, kun Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat kummeina. Mutta levottomuus ei vain ottanut hävitäkseen. Ja miten olikaan, niin hän laski kädestään lapion ja läksi astumaan pappilaan aivan sellaisenaan kuin hän oli. Hän kulki oikotietä myöten vaaran yli ja riensi niin kovasti, että kun Fallan Erik ajoi pappilan pihalle, niin osuivat hänen silmänsä kaikkein ensinnä Janne Anderssoniin.
Ei ole lainkaan sopivaa, että isä tai äiti on läsnä lasta kastettaessa, ja Janne huomasi heti, että Fallan väki pani pahakseen sen, että hän oli juossut pappilaan. Erik ei kutsunut häntä auttamaan hevosta, vaan riisui sen itse valjaista, ja Fallan emäntä nosti lapsen käsivarrelleen ja sanaakaan sanomatta Jannelle nousi mäkeä, ylös pappilan keittiöön.
Kun kummit eivät olleet hänestä tietävinään, ei hän uskaltanut lähestyä heitä. Mutta hän kuuli heikkoa vikinää kääröstä, naapurin emännän astuessa hänen ohitseen, ja siitä hän ainakin sai tietää, ettei lapsi ollut tiellä tukehtunut.
Omastakin mielestään hän käyttäytyi tyhmästi, kun ei palannut heti kotiin, mutta nyt hän oli aivan varma siitä, että pappi pudottaisi lapsen maahan, ja siksi hänen pakostakin täytyi jäädä.
Hetken aikaa hän odotti pihalla, sitten hän läksi asuinrakennusta kohti ja astui eteiseen.
Ei mitään sen sopimattomampaa voi tapahtua, kuin että isä seuraa mukana pappilaan, varsinkin kun kummeina on sellainen pariskunta kuin Fallan Erik ja hänen emäntänsä. Ja kun papin virkahuoneen ovi avautui ja Skrolyckan Janne Andersson huonoissa työvaatteissansa työntäytyi hiljaa sisään heti sen jälkeen kun pappi oli alkanut toimituksen, niin ettei ollut mitään mahdollisuutta ajaa tulijaa ulos, niin päättivät molemmat kummit, että hän, heti heidän päästyään kotiin, saisi kuulla, miten typerästi hän oli käyttäytynyt.
Kastetoimitus meni tavallista menoaan ilman vähintäkään onnettomuuden uhkaa, eikä Janne Andersson voinut millään puolustaa tunkeilevaisuuttaan. Juuri ennenkuin toimitus oli loppunut hän avasi taas oven ja työntäytyi hiljaa eteiseen. Olihan hän nähnyt, että kaikki kävi hyvin ja onnellisesti hänen avuttaankin.
Hetken kuluttua tulivat Fallan Erik ja hänen vaimonsa myöskin eteiseen. Heidän piti mennä keittiön puolelle, jossa Fallan emäntä oli riisunut lapsen yltä kaikki liiat peitteet.
Fallan Erik astui edeltä ja avasi keittiönoven vaimolle, mutta samassa kun hän sen teki, hyökkäsi kaksi kissanpoikasta eteiseen kierien Fallan emännän jaloissa, jotta hän oli kompastua niihin ja kaatua kumoon. Hän ennätti parhaiksi ajatella: »Nyt minä menen lapsineni kumoon, ja lapsi lyö itsensä kuoliaaksi ja minä tulen elinajakseni onnettomaksi», kun samassa vahva käsi tarttui häneen ja esti häntä kaatumasta.
Ja kun hän katsoi ympärilleen, huomasi hän, että Skrolyckan Janne Andersson oli kiiruhtanut hänen avukseen, sillä hän oli jäänyt seisomaan eteiseen, aivan kuin hän olisi tiennyt, että häntä täällä tultaisiin tarvitsemaan.
Ennenkuin emäntä ennätti tointua ja sanoa hänelle mitään, oli Janne kadonnut. Ja kun hän miehineen ajoi kotiin, oli Janne jälleen kesannolla ojaa kaivamassa.
Mutta Fallan Erik ei, enempää kuin hänen vaimonsakaan, sanallakaan moittinut Jannea huonosta käytöksestä. Sen sijaan Fallan emäntä kutsui hänet sisään kahville, niin savisena ja likaisena kuin hän oli työskenneltyään syksyn hapattamalla kesannolla.
Kun Skrolyckan pikku tyttöä piti rokotettaman, niin ei kukaan pannut kysymykseenkään sitä, ettei Janne, tytön isä, lähtisi mukaan, koska hän itse niin halusi. Rokotuksen piti tapahtua eräänä iltana elokuun lopulla, ja oli jo niin pimeä Katrinan lähtiessä kotoa, että hän oli hyvillään, kun matkassa oli joku, joka saattoi auttaa häntä porrasten ja ojien sekä kaikkien pahojen paikkojen yli tuolla kurjalla tiellä.
Rokotus tapahtui Fallan Erikin luona, ja Fallan emäntä oli virittänyt niin suuren tulen takkaan, ettei hänen mielestään tuvassa tarvittu enää muuta valaistusta lisäksi kuin pieni talikynttilä sille pöydälle, jonka ääressä lukkarin oli määrä suorittaa tärkeä tehtävänsä.
Skrolyckan väki, samoinkuin kaikki muutkin, arvelivat, että tuvassa oli tavattoman valoisaa, mutta sittenkin seisoi pimeys kuin harmaanmusta muuri seinävierustalla ja pienensi tupaa koko lailla. Keskellä tätä pimeyttä oli joukko naisia ja alle vuoden olevia lapsia, joita oli kannettava sylissä, heilutettava, syötettävä ja hoidettava kaikella tavalla.
Useimmat purkivat parastaikaa pienokaistansa esiin huiveista ja peitteistä. Sitten he riisuivat yltä kirjavat röijyt ja avasivat paidannauhat, jotta yläruumis olisi helposti paljastettavissa lukkarin kutsuessa heidät esille rokotuspöydän ääreen.
Huoneessa oli ihmeellisen hiljaista, vaikka niin monta porusuuta olikin koolla. He näyttivät olevan niin huvitettuja toistensa katselemisesta, että he unohtivat rähistä. Äidit taaskin olivat ääneti voidakseen paremmin kuulla lukkarin äänen. Hän teki työtä ja jutteli kaiken aikaa.
»Sen hauskempaa tointa tuskin voi ollakaan kuin käydä pitkin kyliä rokottamassa ja katsella kaikkia näitä kauniita pikkulapsia», sanoi lukkari. »Katsotaanpas, onko tämänvuotinen sato hyvä.»
Hän ei ollut ainoastaan lukkari, vaan myöskin koulumestari ja koko ikänsä hän oli asunut tässä pitäjässä. Hän oli rokottanut äidit, opettanut heitä lukemaan, ollut läsnä heidän ripille päästessänsä ja vihille mennessään, ja nyt hänen oli määrä rokottaa heidän lapsensa. Se oli ensimäinen toimitus, joka saattoi lapset tekemisiin hänen kanssaan, jolla sittemmin tulisi olemaan niin suuri vaikutus heidän elämäänsä.
Alku näytti hyvältä. Toinen äiti toisensa jälkeen astui esille, istahti tuolille pöydän viereen ja piteli lastaan niin, että valo lankesi vasemmalle, paljaalle käsivarrelle. Kaiken aikaa jutellen lukkari vetäisi kolme naarmua kiiltävään, valkeaan ihoon pienokaisen päästämättä vähintäkään ääntä.
Sitten äiti astui lapsineen takan luo ja pysytteli tulen läheisyydessä, jotta rokotus kuivuisi. Sillä välin hän tuumi mielessään, mitä lukkari oli sanonut hänelle ja hänen lapsellensa: että pienokainen oli suuri ja kaunis ja oli tuottava kunniaa talolle ja varttuva yhtä kelvolliseksi kuin isä ja isoisäkin, niin, ehkäpä vieläkin paremmaksi.
Siten kaikki kävi rauhallisesti ja tasaisesti, kunnes SkrolyckanKatrinan tuli vuorossaan istuutua rokotuspöydän ääreen Klaransa kera.
Pikku tyttö ei tahtonut tietää vähääkään koko rokotuksesta. Hän huusi, hutki käsiään ja sätkytteli jalkojaan. Katrina hyssytteli häntä, ja lukkari puhui hänelle lempeästi ja ystävällisesti, mutta lapsi pelkäsi siltä yhtä päättömästi.
Katrinan täytyi viedä hänet pois ja koettaa saada häntä rauhoittumaan. Suuri, voimakas poika rokotettiin sen jälkeen, eikä tämä päästänyt ainoatakaan ääntä, mutta kun Katrina jälleen astui esiin tyttöinensä, alkoi sama juttu. Hän ei voinut pysyttää lasta edes sen vertaa hiljaa, että lukkari olisi saanut kertaakaan pistetyksi.
Kaikki muut olivat jo rokotetut paitsi Skrolyckan Klara, ja Katrina oli aivan onneton, kun hänen lapsensa käyttäytyi näin huonosti. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta samassa Janne äkkiä astui esille pimeästä oven suusta.
Hän otti lapsen syliinsä, ja Katrina nousi paikaltaan ja teki tilaa hänelle. »Niin, koetahan sinä, jos onnistuisit paremmin!» sanoi hän hiukan ivallisella äänellä, sillä hänen mielestään tuo halpa renkimies, joka Fallan Erikin palveluksessa oli vanhentunut ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ei ollut häntä itseään lainkaan parempi.
Mutta ennenkun Janne kävi istumaan, heitti hän takin yltään, ja silloin kävikin ilmi, että hän pimeässä nurkassaan oli käärinyt paidan hihan ylös, niin että vasen käsivarsi oli paljas.
Hän halusi myös tulla rokotetuksi, sanoi hän. Häntä oli vain kerran eläissä rokotettu, eikä hän pelännyt mitään niin pahasti kuin isoarokkoa.
Heti kun tyttö näki paljaan käsivarren, vaikeni hän ja tuijotti isään suurin, viisain silmin.
Hän seurasi tarkkaavaisena, miten lukkari piirsi kolme punaista naarmua käsivarteen. Hän katsoi isästä lukkariin ja huomasi kai, ettei isälle kovin pahaa tehty.
Kun Janne Andersson oli rokotettu, kääntyi hän lukkarin puoleen.
»Nyt tyttö on niin rauhallinen, että ehkäpä lukkari voi yrittää uudestaan.»
Niin, lukkari teki uuden yrityksen, ja tällä kertaa se onnistuikin. Tyttö katseli koko ajan rikkiviisaasti eteensä eikä päästänyt ainoatakaan ääntä.
Lukkarikin oli vaiti, kunnes oli lopettanut työnsä. »Jos Janne teki tämän vain rauhoittaakseen lasta», sanoi hän, »niin olisimmehan me voineet olla vain rokottavinammekin — —»
Mutta siihen vastasi Janne: »Ei, tietääkö lukkari, silloin se ei olisi onnistunut. Lapset ovat älykkäitä. On aivan turhaa luulla, että voisi uskotella heille sellaista, mikä ei ole totta.»
Sinä päivänä, jolloin pikku tyttö täytti vuotensa, kaivoi Janne, hänen isänsä, ojaa Fallan Erikin kesannolla.
Hän koetti muistuttaa mieleensä entisiä aikoja, jolloin hänellä ei ollut ketään, jota ajatella työskennellessään pellolla, jolloin hänellä ei vielä ollut sykkivää sydäntä rinnassaan, jolloin hän ei ikävöinyt mitään eikä koskaan ollut levottomalla mielellä.
»Kummallista, että ihminen voi sillä lailla elää!» sanoi hän halveksien itseänsä.
»Niin», jatkoi hän, »siitä yksin kaikki riippuu. Jos olisin rikas niinkuin Fallan Erik tai voimakas niinkuin Börje, joka luo ojaa viereisellä pellolla, niin ei se olisi minkään arvoista verrattuna sykkivään sydämeen.»
Hän vilkaisi toveriinsa, joka oli tavattoman vahva mies ja teki melkein kaksi sen vertaa työtä kuin hän. Samassa hän tuli huomanneeksi, ettei Börje tänään ollutkaan saanut niin pitkältä ojaa luoduksi kuin tavallisesti.
He tekivät työtä urakalla. Börje otti aina enemmän työtä tehdäkseen kuin Janne, ja sittenkin hän melkein aina sai työnsä valmiiksi miltei yhteen aikaan kuin hänkin. Mutta tänään Börjen työ oli sujunut hitaasti. Hän ei pysynyt Jannen rinnalla, vaan oli jäänyt pitkälle jälkeen.
Mutta Janne olikin tehnyt työtä oikein voimainsa takaa, jotta hän pian pääsisi kotiin pikku tyttönsä luo. Tänään hän ikävöi häntä vielä tavallista enemmän. Tyttö oli iltauninen, ja jollei Janne pitänyt kiirettä, niin voisi sattua, että tyttö hänen kotiin tullessaan olisi jo yöpuulla.
Kun Janne oli saanut työnsä valmiiksi, näki hän, että Börjen urakka oli tuskin puolitiessä. Sellaista ei ollut tapahtunut kaikkina niinä vuosina, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä, ja Janne hämmästyi siinä määrin, että hän astui Börjen luo.
Börje seisoi ojassa ja ponnisteli turpeen kimpussa. Hän oli astunut jalkansa lasisiruun ja saanut syvän haavan jalkapohjaan. Jalka ei sietänyt saapasta, ja helppohan on ymmärtää, miten kurjaa oli painaa haavoittuneella jalalla lapiota maahan.
»Etkö sinä jo lopeta?» kysyi Skrolyckan Janne.
»Minun täytyy saada työ tänään valmiiksi», vastasi toinen. »En saa viljaa Fallan Erikillä, ennenkuin urakkatyö on suoritettu. Jauhot ovat meiltä lopussa.»
»No, hyvästi sitten täksi päivää!» sanoi Janne.
Börje ei vastannut. Hän oli niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut toivottaa hyvää yötä Skrolyckan Janne astui pellon pientareelle, mutta pysähtyikin siihen. »Mitäpä hyötyä siitä on pikku tytölle, jos tulet kotiin hänen syntymäpäiväkseen?» tuumi hän mielessään. »Hänen on yhtä hyvä siltä. Mutta Börjellä on seitsemän lasta kotona eikä ruokaa heille. Sällitkö heidän nähdä nälkää, jotta itse pääsisit kotiin leikkimään Klara Gullan kanssa?»
Hän alkoi tehdä työtä Börjen rinnalla, mutta hän oli jo ennestään väsynyt, ja siksi työ ei sujunut nopeasti. Oli jo melkein pimeä, ennenkun he olivat valmiit.
»Nyt Klara Gulla on jo aikoja nukkunut», tuumi Janne, kun hän vihdoin heitti viimeisen lapiollisen maata.
»Hyvää yötä täksi päivää», huusi hän Börjelle toistamiseen.
»Hyvää yötä», sanoi Börje, »ja kiitoksia avusta! Nyt minä käyn heti ottamassa rukiini. Toisen kerran minä autan sinua, siitä voit olla varma!»
»En minä maksua halua. Hyvää yötä vaan!»
»Etkö sinä halua palkkaa siitä, että autoit minua? Mikä sinun sitten on, kun olet niin jalomielinen?»
»Niin, katsos .. . tänään on tytön syntymäpäivä.»
»Ja siksikö sinä autat minua?»
»Niin, siksi, mutta myös toisesta syystä. Niin, hyvää yötä!»
Hän läksi nopeasti, voidakseen vastustaa kiusaustaan ilmaista sitä toistakin syytä. Sanat polttivat jo hänen huulillansa: »Ei ole vain Klara Gullan, vaan myöskin minun sydämeni syntymäpäivä.»
Mutta onneksi hän ei tullut sitä sanoneeksi, sillä varmaan Börje olisi luullut hänen kadottaneen järkensä.
Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti SkrolyckanJanne hänet mukaansa joulukirkkoon.
Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi, koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.
He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna. Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun loppupuolella.
Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.
Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle, jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta.
Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja tanssinut sen alla.
Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.
Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa, lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä, joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet pistivät esiin paksuista lumikintaista.
Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan, mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa, mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.
Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada peikot liikkeelle.
Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.
Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät liikkeelle.
Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä keskellä metsää.
Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.
Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.
Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren oikealla äänellä ja säveleellä.
Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan.»
Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt, ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.
* * * * *
Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.
Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.
Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.
Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa, jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.
Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä, mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.
Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.
Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään. Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.
»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on niin paljon hevosia liikkeellä.»
»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»
»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.
»Kiitos! Antaa vaan olla.»
»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi nauraen matkaansa.
Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.
»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»
»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö nähnyt keitä he olivat?»
»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaaDuvnäsin patruunan kanssa?»
Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja näytti ikäänkuin heräävän unesta.
»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»
Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän oli ollut kulkevinaan?
Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaanKatrinalle.
»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsaHerodias ajoivat meidän ohitsemme!»
Kun Skrolyckan pikku tyttö oli kolmen vuoden paikkeilla, sairastui hän tautiin, joka varmaan oli tulirokkoa, sillä hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä punainen ja se poltti kuin tuli, kun häneen kajosi. Hän ei tahtonut syödä mitään eikä voinut nukkuakaan, vaan houraili kaiken aikaa. Janne ei kyennyt poistumaan kotoa niin kauan kuin tyttö oli sairaana, vaan istui tuvassa päivät päästään, niin että näytti miltei siltä, kuin Fallan Erikin ruis olisi jäänyt puimatta tänä vuonna.
Katrina hoiti tyttöä ja kääri peitteen hänen ympärilleen joka kerta, kun hän potki sen yltään, ja antoi hänen juoda veteen sekoitettua mustikkamehua, jota Fallan emäntä oli hänelle lainannut. Tytön ollessa terveenä Janne enimmäkseen hoiteli häntä, mutta heti kun hän kääntyi sairaaksi, ei tämä uskaltanut tulla hänen lähelleenkään. Janne pelkäsi, ettei hän osaisi kyllin varovasti häntä pidellä.
Mutta tuvasta hän ei poistunut, vaan istui uunin nurkassa ja tuijotti pieneen potilaaseen. Tyttö makasi omassa vuoteessaan, mutta hänellä oli vain pari olkipatjaa allaan eikä lainkaan lakanoita. Vaikeaa ja epämukavaa oli pienen, hennon ruumiin, joka oli käynyt araksi rohtumista ja ajettumista, maata karheilla rohdinpäällisillä.
Omituista, joka kerta kun Janne näki hänen heittelehtivän vuoteessaan edestakaisin, täytyi hänen pakostakin ajatella hienointa, mitä hän tässä maailmassa omisti, nimittäin pyhäpaitaansa.
Hänellä oli vain yksi pyhäpaita, joka oli valkeaa, kiiltävää liinaa ja jonka etumus oli kovaksi kiilloitettu. Se oli niin hyvin ommeltu, että se olisi kelvannut vaikka Duvnäsin patruunalle, ja Janne piti sitä suuressa kunniassa. Muut alusvaatteet, joita hän käytti, olivat yhtä karheat kuin patjanpäällinen, jolla tyttönen makasi.
Mutta mieletöntähän oli ajatella tuota paitaa. Katrina ei koskaan sallisi hänen turmella sitä, sillä hän se oli antanut hänelle sen sulhaslahjaksi.
Tekihän Katrina minkä ikänä saattoi. Hän lainasi hevosen Fallan Erikiltä, kietoi pikku tytön huiveihin ja peitteisiin ja ajoi lääkäriin hänen kanssaan. Kiitettävä teko se oli, vaikkei Janne huomannut sen miksikään hyödyksi olleen. Ei mitään apua lähtenyt myöskään siitä suuresta lääkepullosta, jonka Katrina toi mukanaan apteekista, eikä liioin mistään muustakaan lääkärin antamasta neuvosta.
Ehkäpä ei tuollaista ihmeellistä lahjaa, kuin tämä pikku tyttö oli, saanutkaan pitää, jollei ollut valmis uhraamaan hänen puolestaan parasta omaisuuttaan. Mutta sitä ei ollut niinkään helppo saada Katrinaa käsittämään.
Vanha Tietäjä-Karin tuli tupaan eräänä päivänä tyttösen maatessa sairaana. Hän osasi parantaa eläinten tauteja, sillä hän oli suomalainen syntyperältänsä, osasipa loihtujen avulla karkoittaa naarannäppyjä ja paiseita ja pahoja puremiakin. Muihin tauteihin ei hänen apuaan kernaasti käytettykään. Ei ollut näet oikein luvallista pyytää noita-akan apua muuhun kuin pikkutautien parantamiseen.
Astuessaan tupaan hän huomasi heti, että lapsi oli sairas, ja Katrina kertoikin hänelle tytön sairastavan tulirokkoa, silti pyytämättä häneltä apua.
Hän näki kyllä, että vanhemmat olivat huolissansa, ja saatuaan Katrinalta kahvia sekä Jannelta palan rullatupakkaa, sanoi hän aivan itsestänsä:
»Tällaista tautia en minä kykene parantamaan. Mutta sen verran voin sanoa teille, että voitte te itsekin ottaa selkoa siitä, onko tauti elämäksi vai kuolemaksi. Pysytelkää hereillä kello kahteentoista saakka ja painakaa sitten vasemman käden etusormi pikkusormea vasten siten, että muodostuu silmukka, ja katsokaa sen läpi tyttöä! Pitäkää sitten silmällä sitä, joka makaa hänen vieressään vuoteella, niin saatte tietää, miksikä tauti kääntyy!»
Katrina kiitti kauniisti, sillä on parasta olla hyvissä väleissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta ei hän silti aikonut seurata hänen neuvoansa.
Ei Jannekaan kiinnittänyt huomiota tähän neuvoon. Hän ajatteli ainoastaan paitaansa. Kunpa hän vain Katrinan vuoksi olisi rohjennut! Mutta miten ihmeessä hän olisi voinut pyytää häneltä lupaa saada repiä halki sulhaspaitansa. Eihän se voinut parantaa pikku tyttöä, sen hän kyllä käsitti, ja jos hänen joka tapauksessa täytyi kuolla, niin menisihän silloin paitakin hukkaan.
Illalla Katrina pani maata tavalliseen aikaan, mutta Janne ei voinut nukkua, vaan istui nurkassaan tapansa mukaan. Hän näki miten Klara Gulla tuskitteli. Alus oli liian karhea ja kova. Miten kernaasti hän olisi tahtonut kohennella hänen vuodettaan ja levittää hänen alleen viileän ja hienon ja sileän aluksen.
Paita oli pestynä ja käyttämättömänä vaatekirstussa. Kovin kipeästi häneen koski sitä ajatellessansa, mutta tekisihän hän väärin Katrinaa kohtaan, jos käyttäisi hänen lahjaansa lakanaksi pikku tytölle.
Miten olikaan, niin kellon lähestyessä kahtatoista ja Katrinan nukkuessa aivan sikeästi, Janne astui arkun luo ja otti paidan esille. Ensin hän repi siitä jäykän rinnan pois ja sitten hän halkaisi sen kahtia. Toisen palan hän tunki pienen ruumiin alle ja toisen levitti tytön ja paksun, lämpimän peitteen väliin.
Sitten hän hiipi taas nurkkaansa ja piti tyttöä silmällä niinkuin ennenkin. Kauan hän ei ennättänyt siinä istua, ennenkuin kello löi kaksitoista. Ajattelematta sen enempää Janne kohotti vasenta kättänsä, painoi sormensa silmukaksi silmänsä eteen ja katsoi vuoteeseen.
Ja kas! Vuoteen reunalla istui pieni alaston Herran enkeli. Karheat vuodevaatteet olivat repineet ja raastaneet hänen ruumistaan, ja hän oli juuri poistumaisillaan vuoteesta. Mutta samassa hän käännähti, koetteli kädellään hienoa paitaa ja silitteli sitä, eikä aikaakaan, niin hän heitti jalkansa vuoteen laidan yli ja painautui alas vartioimaan lasta.
Mutta vuoteen päätyä pitkin ryömi samalla musta ja hirvittävä olento, ja kun se näki, että Herran enkeli oli poistumaisillaan, nosti se päänsä esiin ja irvisteli ilosta saadessaan ryömiä vuoteeseen ja asettua enkelin paikalle.
Mutta kun se näkikin, että Herran enkeli alkoi jälleen vartioida lasta, veti se ikäänkuin hirveän tuskan vallassa jäsenensä kokoon ja laskeutui taas lattialle.
Seuraavana päivänä pikku tyttö oli paranemaan päin. Ja Katrina oli niin mielissään, ettei hän hennonut sanoa mitään revityn sulhaspaidankaan johdosta, vaikka hän mielessään ajattelikin, että hänen miehensä oli aika tollo.
Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he astuivat yhdessä metsään päin.
He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.
He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.
He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn yläpuolella olevalle mäelle.
Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne heillä oli matka.
Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet lähimpiin taloihin.
Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!
Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli, niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen. Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.
Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.
* * * * *
Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt. Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat jälleen pihan poikki veräjää kohti.
Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.
Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.
Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä velkaa.
Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä ja jättänyt hyvästi.
Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän. Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän istui kotona taloa vahtimassa.
Tämä mytty sai Jannen tuumimaan.
Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa se vastaan.
Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa erehtyisivät.
Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.
Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen, missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä huomaamatta.
Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että he kulkivat kerjuulla.
Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.
Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.
Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.
Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.
Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen, jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.
Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.
Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille itselleen ei oltu suotu.
Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin. Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.
Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.
Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.
Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään ja nauroivat.
Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.
Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan. Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten parista lähemmäksi ovea.
Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen historiasta.
Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.
Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat. Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn, mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen järkeiskysymykseen.
Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.
»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten me siinä nimitämme Jumalaa?»
Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi viitata.
»Miksikä me nimitämme Jumalaa, Klara Gulla?» sanoi opettaja.
Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi tyttö kovalla ja selvällä äänellä.
Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.
Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän lausui pari sanaa selitykseksi.
»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita parasta mitä hän tiesi.»
Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat liikutetut samalla kertaa.
Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.