The Project Gutenberg eBook ofPresidentin kilpakosijatThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Presidentin kilpakosijatAuthor: Anthony HopeTranslator: Valfrid HedmanRelease date: December 7, 2024 [eBook #74850]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PRESIDENTIN KILPAKOSIJAT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Presidentin kilpakosijatAuthor: Anthony HopeTranslator: Valfrid HedmanRelease date: December 7, 2024 [eBook #74850]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen
Title: Presidentin kilpakosijat
Author: Anthony HopeTranslator: Valfrid Hedman
Author: Anthony Hope
Translator: Valfrid Hedman
Release date: December 7, 2024 [eBook #74850]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1916
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PRESIDENTIN KILPAKOSIJAT ***
language: Finnish
Kirj.
Anthony Hope
Englanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
1. Valtion luoja.2. Omintakeinen lainapuuha.3. Väljennettyä toimivaltaa.4. Vastustuspuolueen alotteita.5. Oivallan aseman.6. Kuolkaamme isänmaan puolesta!7. Miina lasketaan.8. Johnny Carr vikuroitsee.9. Illatsu.10. Kaksi yllätystä.11. Saalista jakamassa.12. Kahden tulen välissä.13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen.14. Jäähyväiset Aureatalle.15. Valtioviisas järjestely.
Valtion luoja.
Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa. Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.
Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä "Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin asioihin).
Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa" (kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen, että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha, joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.
Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut (asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä, mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.
Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa, sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani. Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr. Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin) kassanhoitajana.
Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla, missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.
Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva: naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä ["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.
Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta, saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa. Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa, ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta vakavaraisen miehen Whittinghamissa.
Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi. Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa, joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.
Omintakeinen lainapuuha.
Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo toisellakin osaltaan merkitty.
"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt parempaa sijoitusta."
Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö. Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.
Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.
Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä; vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita, eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.
Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia. Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut, että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä, jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä, oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.
"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.
"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."
"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"
"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt olivat.
Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja ja työntäen ne minua kohti lausui:
"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä, jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on parempi kuin kumpikaan erikseen."
Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti äkkiä:
"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."
"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)
"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."
Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.
"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."
"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi presidentti.
Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli kaiken epäilyn yläpuolella.
"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr. Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen, valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin, hyvinkin hävyttömäksi."
"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla vapaapuheisuudella.
"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta lainaa?"
Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta. Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sanatootsums, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.
Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli sanojani tarkkaavaisesti vaieten.
"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin auttaa teidän ylhäisyyttänne."
Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä puheenaiheesta hän sitten virkkoi:
"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne konjakkia ja soodaa."
"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.
Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän virkkoi:
"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka — vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."
Minä kumarsin.
"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"
Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani mukaan.
"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"
"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."
"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne voi sellaista vaatia."
Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:
"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."
"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."
Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.
"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä.Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."
"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin, "miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa sijoitusta."
"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.
"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."
Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista murtovarkautta.
"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"
"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.
Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en virkkanut mitään.
"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä. Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.
Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.
"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.
"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista — kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin minä."
"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"
"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi presidentti.
"Entä jos kysytään todistuksia?"
"Se on sen ajan murhe."
"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista. Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."
"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta. Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"
"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."
"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000 dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen 6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000 dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa, maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000 taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa, mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."
En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi vaihtoehdoksi.
"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"
Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei, elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.
Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.
"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen varmasti mahdottomaksi."
Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani lausuin:
"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."
"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.
Nopeata toimintaa.
"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?" huudahdin.
"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"
"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."
"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja tulkaa mukaan."
Tein työtä käskettyä.
Väljennettyä toimivaltaa.
Oli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta, astuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli reippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli sitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua suurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi yön hiljaisuuden:
"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle, mr. Martin."
Pelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel oli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan. Koetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin muistopatsasta:
"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!"
"Niin, jumal'avita", vastasi hän, "käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani mukaan."
Tiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin parhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään, joten muutinkin puheenaihetta, lausuen:
"Käymmekö noutamassa don Antonion?"
"Mitä varten?"
"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman."
"Ellei presidentin läsnäolo", vastasi valtion pää, "voi tehdä hommaa säännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän rauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?"
Mitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:
"Mitä me sanomme Jonesille?"
"Mitämesanomme Jonesille?" toisti presidentti. "Todellakin, mr.Martin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne.Minun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt onkaunis aamu."
Olimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla Vapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme yhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.
"Missä muodossa summa on?"
"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien maksuosoituksina", vastasin.
"Hyvä; näyttäkäähän tänne."
Avasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti ne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen käsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit. Minä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni ovelta:
"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!"
Hätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä. Siellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta, missä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja tähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä korkeata päätä.
"Kas, mr. Jones!" virkkoi viimemainittu; "on ihana aamu."
"Herranen aika, presidenttikö!" huudahti Jones; "ja mr. Martin! Mutta, mitä ihmettä, hyvät herrat —"
Presidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen: "mr. Martin kyllä selittää", ja jatkoi arvopaperien asettelemista salkkuunsa.
Tässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.
"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta hänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon."
"Sähkösanomanko?" kysyi Jones. "Missä se on?"
"Taskussani", vastasin tunnustellen. "Ei, kas, se varmaan unohtuiKultaiseen taloon."
Presidentti tuli avukseni.
"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr.Jonesilla ole mitäänoikeutta…!"
"Ei laisinkaan", sanoin minä ripeästi.
"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?"
"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän sävyänne, mr. Jones."
Jones näytti olevan pahoin ymmällä.
"Tämä on niin säännötöntä, sir", änkytti hän.
"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne"; huomautti presidentti leikkisästi.
Jones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta tunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki hän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:
"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?"
"Aivan kunnossa", rauhoitin minä.
"Mutta tarkoin salassa pidettävää", lisäsi presidentti. "Saatattekin minut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla täytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette asiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle palveluksen, hän ei sitä kadu."
Tässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä kertaa Jonesia.
"Jo riittää", sanoin minä. "Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt olisi kai parasta teidän mennä takaisin —"
"Mrs. Jonesin luo", ehätti presidentti puheeseeni. "Ja muistakaa pysyä vaiti, mr. Jones."
Näin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.
"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones."
Kohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.
Presidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti huoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.
Hänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:
"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin."
Hän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että oli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä; ajattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:
"Teidän on valmistettava se sähkösanoma."
"Niin", vastasin, "se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole ollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä…"
Presidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.
"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä virallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte."
Monet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.
"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja teillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki käy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies, sillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa kiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella. Hyvää yötä, mr. Martin."
Hän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen hänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä, oliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa häneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni hänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa palkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua kiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000 dollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni. Sinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi, ja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt aamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan kukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja pahoitteli:
"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!"
Huomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu kovin ilkeältä.
"Olen juuri tullut pankista", vastasin. "Olin päivällisillä Kultaisessa talossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn."
"Kas, sillä tavalla!" huudahti hän. "Tapaankin siis uutteran oppilaan enkä joutilasta?" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain taulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni lahjoittanut minulle lähtiessäni.
Nyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: "Hiton uutteran, tosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!"
Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.
Vastustuspuolueen alotteita.
Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi, näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta "sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä lähettänyt".
Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa; entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa. Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni. Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua, kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä — salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.
Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden '83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin, ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen, josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni johti hyvin moninaisiin seurauksiin.
Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan, tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka muille oli tunnettu rouva Carringtonina.
Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi. Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen, niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja. Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.
Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen "salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.
Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi, johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.
En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle. Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita, sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin sydäntä.
Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.
Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin, ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi, signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!
Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi. Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienenroulette-pöydän ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli, mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.
"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja minulle hän ei ole huikentelevainen."
"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei hellää ihailua ilmaisevan katseen.
Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani, äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka, että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston" tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti; ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.
Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi, ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen luokseen.
"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.
"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän näytti hurmaavalta.
"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."
Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt pelissä.
Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta. Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen kiihtymyksen tuottamana.
"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.
"Tuskin", myönsin minä.
"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"
"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin kiihkeästi kuin rohkenin.
Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei hylkinyt rehellistä ihailua.
"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."
"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa", vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.
"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että tekisitte mitään minun tähteni."
"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.
Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.
"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."
"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"
"Ruususta tietenkin!"
"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.
"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"
Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla runneltui.
"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."
"Näytänpä heti", virkoin innoissani.
"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta, sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän äkkiä:
"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"
Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan. Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.
"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.
"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme.Sanokaa."
"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"
Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun mieltä.
Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:
"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle, osoittanut todellista hellyyttä."
"Sitä juutasta!" murahdin.
"En tarkannut", sanoi hän.
"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten toisillakin."
Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään sanonut:
"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen toimenpiteensä eivät ole viisaita."
Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.
"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja valvottavana?"
Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:
"On kyllä, melkoisia."
"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.
"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."
"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja valvottavana?" tivasi hän.
Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?
Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni lausui moittivasti:
"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"
Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä, missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:
"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos valtiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni mielipide arvostelukyvystäni melkoisesti."
"Arvostelukyvystänne?" virkkoi hän naurahtaen. "Kiitos, mr. Martin. Ja te soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?"
"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää."
"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni kävisivät yhteen?"
Olin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen lausuvan:
"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen lähtöäni."
"Hiljaa!" kuiskasi signorina. "Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan uskollinen minulle, mr. Martin?"
"Puhutelkaa minua Jackiksi", sanoin hullaantuneena.
"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?" virkkoi hän tukahuttaen nauruaan.
"Kuolemaan asti", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi välttämättömäksi.
Hän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme saliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen pikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä. Olin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle, mutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia, joka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla signorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen tummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut newyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut, ehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen oli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin kyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan mustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.
"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa", lausui hän häijysti.
"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia", vastasin.
"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt maaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin suurta rahasuunnitelmaa."
Heristin korviani.
"Vai niin, mikä suunnitelma se on?"
"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta minua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään."
Valtiovelasta oli tulemassa oikea vitsaus. Koko ilma oli siitä raskaana. Lausuin donna Antonialle pikaisesti muutamia katkonaisia kohteliaisuuksia ja jätin hyvästi. Päällystakkia ottaessani eversti McGregor yhtyi minuun ja tavallista ystävällisempänä saattoi minua puistokäytävää pitkin Piazzalle. Muutamien muodollisten huomautusten jälkeen alotti hän:
"Martin, teillä ja minulla on vastakohtaisuutta muutamissa asioissa, mutta toisissa lienevät etumme yhteiset."
Tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tuo valtiovelka taaskin!
Pysyin vaiti, ja hän jatkoi:
"Esimerkiksi valtiovelan suhteen. Teillähän on osaa siinä?"
"Jonkun verran", myönsin. "Pankinjohtaja tavallisesti on mukana lainapuuhissa."
"Niin ajattelinkin", sanoi eversti. "Saattaa tulla aika, jolloin voimme toimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!"
Erosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin matkaani kotiin.
Päästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko lainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui koskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin uneen.
Oivallan aseman.
Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla. Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan. Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin "paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli nöyryyttävän alhainen.
Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta, milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista, jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta [ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen ja hilpeä pikku emäntä.
Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista, sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa — rehellinen.
"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle. "Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."
"All right!Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi Johnny. "Mutta mistä rähinä?"
"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa.Siitä vihat."
"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei ole —"
Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin äkillisesti:
"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat meidän teekestimme."
"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään tietää, mitä don Antoniolla ei ole."
"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on viehättävä tytär?"
"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä silleen.
"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen."Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"
"En totisesti!" mukausi Johnny.
Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:
"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään, mr. Martin."
"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän tietää, madame Devarges", vastasin minä.
"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin, kuuluu."
"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää ystävällisyyttä!"
"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen vaikuttimia."
"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne etsimään rauhaa."
"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"
"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein tietoja asioista.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia arvopapereita, niin moisin ne."
"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"
Hän nauroi vastatessaan:
"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"
En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:
"Enhän liene teitä loukannut?"
"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin, vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"
Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:
"Rutto periköön koko signorinan!"
"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin auttaa teitä."
"Tarvitsenko apua?" kysyin.
"Tarvitsette", vakuutti hän.
"No, olettakaamme, että olin tosissani!"
Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme kasvoillaan jatkoi hän:
"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr. Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota huomioon asiainne tilaa?"
"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.
"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti, "niin en voi tehdä mitään."
Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:
"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä. Olen jo mennyt liian pitkälle."
"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä kannalla, en voi teitä auttaa."
"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."
Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:
"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."
"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"
Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.
"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."
"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."
"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.
"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."
"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä itse?"
"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.
Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä: