IV.

Akatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa ylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston opettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan sentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa oli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että monta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en sekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin oli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta syytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.

Väitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas istui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata kaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa istui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli odotettavissa.

Kun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen puheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti pidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä olisisemen atheismi(jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset olivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita, jotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan. Kohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta alasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu voitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää ihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla on avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää, kuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä alasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat tosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja kuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen, hautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan, että hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman, jommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti ymmärrettävä.

Sittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset molemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen varsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander esiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän kumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut uskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset pääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti hänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan näyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä vanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi mukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti silitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti ulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus, jota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa, jolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten ylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus niiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti otsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän olevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli sama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun Chronander astui esiin.

Chronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä vastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan ylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin hyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja osaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean kerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä vastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen johtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten huulilla.

Kun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä respondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille, oliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut alas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi epäillä.

Praeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu enemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta. Mutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa luvussa: että Kristus "oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen kantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille vankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana odotti"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus "on ryöstänyt vallitukset ja väkevyydet"; Hosean 13 luvussa: "minä tahdon heitä päästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta"; kirjeessä Ephesiläisille 4 luvussa: "mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään muu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin", oli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan uskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.

— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään todistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun hän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän kolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin hän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen perkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä vähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut ja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.

Praeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä lauseelladescensus Christi ad inferos(Kristuksen alasastumisella manalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa maatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa autuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä raamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä sanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana päivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen maanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin päällä huusi: "Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit", ja luulevat että Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa helvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt sovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin voiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään äärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti vietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja ikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen päivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa on, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta kadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli kohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan Kristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa kadotettujen asunnoille,astua alashelvettiin; tästä näkyy, että kirkon oppi "descensus ad inferos" alasastunut maanalaisten tuo, s.o. helvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan siitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä olisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä maan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi; eikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan sotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien kanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen ja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa. Hän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että kadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka tohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan päällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?

Puhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla ja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa kuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi katsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi oli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit katsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti päätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet, pergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein kokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan levottomat ja hämillään.

Mutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi pelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen silmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa oli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen. Se oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna yliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää vastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä punertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset silmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla katseella Svenonius’een katederissa.

Kun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken vaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:

— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen luulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta sekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses, valitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää nimittäinexpressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones[selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset] tämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat erimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että ymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta alasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja matkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada ehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut seuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän yleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita väitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto; muttareverendus praeses[arvoisa esimies] on valalla vannonut noudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.

Koko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun rohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui silminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi:

— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon kaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.

— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä oikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole mitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses itse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu pyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta lutherilaisesta opista.

Sinisenkalpeana kiukusta löi Svenonius nyrkkinsä katederiin.

— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa koiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän sopivaa ylioppilaalle.

Chronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä somalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä siitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut muistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan muiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat muutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän kärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun teologian professorin kanssa.

Svenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa yliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän paikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä selittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin paljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan antaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä asiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään. Sitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän antoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat kappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin ja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä olevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän Kristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja triumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä uskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja Sovinnon kaavan "terveellisen kehoituksen" että meidän "pitää pysyä yksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme", eikä antautua laveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista "meille ei Jumala mitään ole ilmaissut." Sitten luki hän vielä kappaleita useampien oppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen ettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi ja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa sekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut ryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko syystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen helvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen kuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko alasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset eivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat riitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa tietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.

— Reverendus episcopus, keskeytti Svenonius hänet, sallikoon että…

— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa kiivaasti.

— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian lakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat tapahtuvatplacide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis, altercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus[tyynesti, pistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta, keskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.

— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän kiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja siten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja esivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten tarkastajaksi, mutta ei teitä minun.

— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä, on kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän kuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon ja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin väärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin tositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on juuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen siitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta puhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii Calvinistejä.

Nyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja punaisena vihasta huusi hän:

— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä kuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei se ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka häntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan, sekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa kysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille. Olisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa ja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset sikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea oppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi perkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa puhuisi Jumalan sana niistäexpressis verbis[selvillä sanoilla], ja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat praeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään ihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä praeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka hedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku, tora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee Galatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä, jonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi vahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan, väitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on, huutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa? Vieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että yleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon suhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken tämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan nuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole puhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo (siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.

Tähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella tyyneydellä:

— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa, on kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava piispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus noster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen alasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster lukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta tunnustuksesta.

Terserus nousi kiivaasti.

— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut katekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä operta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.

Terserus käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä ja sanoi kuulioille:

— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne kuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja samalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla hän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien yli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole meille ilmoitettu.

Kun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta vastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.

Svenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen, katsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä esiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli kulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös täten oli lopussa.

Chronander ja Petrus Torpensis tapasivat toisensa portailla.

— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.

— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.

— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen.Varia et mutabilis est femina. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on nainen.]

Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean vastaväittäjän kanssa.

Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.

Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.

Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin, mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat, vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty, joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.

Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat, sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.

Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina kaupungissa:

— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja poikia, kun vaan ei suututa niitä.

— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos pelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.

Tultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja katsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan ikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo, avasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich voinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.

Ylioppilaat juoksivat kadulle ja piirittivät vahtimestarin.

— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi erästä ylioppilasta päähän.

Toinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun päältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään, tekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu sai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies, Pitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa miekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa ja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä sauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi kadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja vahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi vuotaa.

Meteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos keihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan juosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä, lähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle, vahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun loassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa kevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa, joka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää möhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko päänsä ja kysyi:

— Oo’ko tappanu’ hän’t?

— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin sika, vastasi yksi vahtimiehistä.

Mutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei hänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi ja sidotuksi.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta ylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia, ja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli istunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli ollut mukana huutamassa "pereat Svenonius" sekä myöskin hyökkäämässä vahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut, ei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että "heillä kaikilla oli ollut lasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui." Saksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan, sanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi. Haavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi, sekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän, voivat kyllä tulla vaarallisiksi, "jos Hindrich ei varoisi itseään ja terveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä."

Chronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana olivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti kehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi prubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus Binningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa se, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä käsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut ylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet kapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta päätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa ottaneet tappeluun, piti mennä "prubba’an", kunnes asiaa ehdittäisiin likemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut lyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän tahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.

Prubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa; siinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja muutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa oli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät, pöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia, komparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka siellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli hevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli näet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut satunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi — josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat ylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.

Seuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä akatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko ylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet konsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja vaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari voinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.

Rehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi hän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:

— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt rankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme niin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen nauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.

Ylioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä vetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.

Kohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra, oikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He olivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski hyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa kaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos vahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli julistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina, saisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut sekaantuminen konsistorion toimiin.

He tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion kokoushuoneessa.

Kun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli päättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli toteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista, jotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille, lähetettäisiin linnan vankilaan.

Silloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat etuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä vielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon samanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä, vieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa järjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että konsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta koskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja meni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.

Kun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun osaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin vielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.

Nyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa ylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine torvineen, ja siellä "melskattiin, juotiin ja huudettiin", niin että koko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä. Varhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin, sinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja nukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu paikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta ylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan takkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja torviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi luullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja kirkkotarhaan.

Kun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka oli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen vastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon konsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan Colenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat, paljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka olivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he uskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa »vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut kylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt ostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä. Rehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden pysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman prubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä ylioppilaat lupasivat noudattaa.

Kun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja poikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti naurahtamatta.

— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia. Vähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani Wittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä oikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli taaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa hajosivat eri haaroille.

Samana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului seuraavasti:

"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat näyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska he eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja joka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan eivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta sitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa; koska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian kovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia, vaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat kunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta ei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei senatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin mitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet prubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa."

Kun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa joukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia heiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella "vivat"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät akatemiasta.

Kesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit kokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus oli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu teologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia, kirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään riidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti pysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia myönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada muuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta. Tämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa: "Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle tahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää mielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut tekevät samoin minulle."

Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius, joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa, siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.

Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut. Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.

Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli, ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti sitä ikävöimään ja suremaan.

Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan luo ja sanoi:

— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuriAndreas’en Jakob Wollen kulmassa.

Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:

— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.

Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita myöten.

Gudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.

— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.

Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.

Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa, jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse, eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen, polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.

Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle, jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle, Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.

Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa, mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena pyhä-aamuna.

He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua. Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.

Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina, ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen. Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut. Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.

Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta, hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.

Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa, ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa opintojaan.

Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa, sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä, lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.

Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.

— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.

Mitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.

Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen, siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä, kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia, oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut. Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori, ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa, ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen, saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan. Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle ilon ja rauhan palmua.

Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.

Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään, että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati. Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä, vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota hänelle.

Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja sanoi itkien:

— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta erota ainaiseksi.

— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois paristamme.

— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein kuulumattomasti.

— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.

Hän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.

— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.

— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on ohitse.

Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeenHeblan luo.

Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:

— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että voimme lähteä tulevalla viikolla.

Gudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.

— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös päättyisi yhtä onnellisesti.

Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.

— Mihin menet? kysyi isä.

— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä viittauksista, joita äiti teki hänelle.

— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.

Anna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.

Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.

— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.

Anna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.

— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät ummessa.

Anna huokasi syvästi.

— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä, että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus Chronanderia.

— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.

— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä. Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla, silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään, meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä, jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.

— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?

— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti, että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin. Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.

Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta, taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä, ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.

— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.

Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta, Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista. Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä, joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta ja viiniä.

Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen, vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.

Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui. Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa, jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.

Kun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen yli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.

— Väistykää! huusivat palveliat, jotka kävivät edellä, lyhty kädessä.

Lyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan linnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla oli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset samettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat, kauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä Wolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: "hyvää iltaa!"

Kun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka kävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.

— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä, niin että tämä kellahti sillalle.

— Kirotut saksalaisroistot! kiljasi aatelismies.

Silmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta oluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi nuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen rakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen palvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta, aatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi taistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään, samalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän hengettömänä vaipui sillalle.

Samalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän lyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri Binningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian rintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä vyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli kiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen miekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia kannettiin lähimmän parranajajan luo.

Ericus vietiin rehtorin luo, joka panetti hänen vankeuteen prubbaan.

Seuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka oli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli hän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän tahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu, kädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen, niin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä säilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus alkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian rehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että syyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen rikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus Svenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta siihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä mutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani hän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.

Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua. Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.

Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava, siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.

Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa, oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun, kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä "Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.

Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.

— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa. Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.

— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä sitten vuorostani saan mennä.

Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa, oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.

Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.

— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.

— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen takaisin kovasti nauraen ja meluten.

— Toinen vahti on todellakin poissa, kuiskasi Juslenius Chronanderille.

— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa. Toiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän katolle ja autan Ericus’en ulos.

Kun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden toverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen, niinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja puheskelemaan.

Kun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä Perttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin ohimennen:

— No, kuinka voit, Perttu?

— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle piipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.

— Ole sinä vaan ilman, sanoi Juslenius ivaten ja tahtoi mennä ohitse.

Mutta toinen ylioppilas sanoi löpertäen:

— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään sateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa; odota, niin annan hänelle omasta tupakastani.

— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan täällä ihan sateessa.

— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut, löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.

— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen, lähellä olevaan halkoliiteriin.

Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi, Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka, jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja huusi siten syntyneestä aukosta:

— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku hiljaa.

Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle. Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista. Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin; Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli. He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.

Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa, oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.

— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus rehtori ei ole pilan mies.

Back to IndexNext